Aihearkisto: Matka

Matkakertomus

Meloen Piessan nokan kalliopiirroksille

Teksti: Pertti Rovamo    Kuvat: Pekka Pouhula

Pitkin kevättalvea Pekka Pouhula suunnitteli Risto Partasen kanssa kesän 2013 retkiä Karjalan vesille. Pekan haave oli nähdä lopulta Äänisen itärannan kalliopiirrokset.

”Suunnittelimme retkeä Vodlajärvelle. Sieltä oli tarkoitus laskea Vodla-jokea pitkin Ääniselle ja käydä katsomassa kalliopiirroksia Piessan nokassa. Ajankohdaksi sovimme jo vakiintuneeseen tapaan juhannuksen seudun. Kun keväällä selvittelimme käytännön asioita, Vodlajärven kansallispuiston johtaja varoitti lähtemästä laskemaan jokea yksin. Joen varrella on pari kylää, joissa on paljon työttömiä alkoholisteja. Hänen mielestään riski tulla ryöstetyksi on iso. Luovuimme joenlaskusta. Päätimme retkeillä viikon Vodlajärven kansallispuistossa”, kertoo Pekka.

Lisää mutkia tuli matkaan, kun kevään ensimmäisellä yhteisellä retkellä Risto ryhtyi soutaen ottamaan mittaa kajakilla edenneestä Pekasta. Riston ranteet kipeytyivät niin pahasti, ettei hänen soutamisestaan tullut mitään koko sen kesän aikana.

Jotta retkeä ei olisi tarvinnut perua, Risto houkutteli soutajiksi Petroskoista Igor Dementevin ja hänen poikansa Iljan. Risto toimi peränpitäjänä. Pekka oli liikkeellä kajakillaan. Igor ja Ilja eivät kuitenkaan innostuneet soutamisesta ja seurue keskeytti retken parin päivän jälkeen. Petroskoilaiset saatettiin Salskissa kantosiipialukseen.

”Houkuttelin Ristoa lähtemään vielä kalliopiirroksille, mutta hänen ranteensa eivät kestäneet. Hän jäi yöksi Salskin kylälle. Läksin illalla yksin melomaan piirroksille. Sovittiin, että tulen viimeistään seuraavan päivän iltana takaisin. Matkaa Piessan nokkaan oli parikymmentä kilometriä”, kertoo Pekka.

Kohti Piessan nokkaa

”Kun pääsin selälle, edessä näkyi niemen nokka. Ajattelin, ettei tuonne olekaan pitkä matka. Se oli kuitenkin toinen paikka, nimeltään Musta niemi. Vasta sen jälkeen näkyi tavoitteeni Piessan nokka. Hetken iski uskon puute: se onkin noin kaukana. Ison veden äärellä mittakaavat pitää opetella joka kerta uudelleen”.

110

Piessan nokka häämöttää taivaanrannassa.

”Täysikuu nousi itäiselle taivaalle, oli superkuun aika. Näin hämärällä järvellä kuinka isoja purjeveneitä meni Piessan nokkaan. Kun pääsin puolen yön maissa niemen tuntumaan, sen suojaan oli kokoontunut kymmenkunta purjevenettä ja rantahietikolle oli sytytetty iso nuotio. Sieltä kuului kovaäänisen juhlimisen ääniä ja kohta alkoi kuulua sellaista pauketta, että tuntui kuin sota olisi alkanut. Välillä tuntui, kuin tykillä olisi ammuttu. Mietin, että toivottavasti eivät ammu kovilla järvelle päin, koska rannalta tuskin pystyi näkemään yksinäistä melojaa hämärässä maisemassa”, kuvailee Pekka.

115

Regatta kokoontunut Piessan nokan pohjoispuolelle.

Pekka meloi Piessan nokan toiselle puolelle ja etsi rauhallista leiripaikkaa. Hän löysi sellaisen, paikasta, jossa kallioinen niemi vaihtui hiekkarannaksi. Pekka kuuli, että yöllä rannalla kulki ihmisiä. Ehkä he olivat yökävelyllä olevia purjeveneiden miehistön jäseniä.

118

Leiripaikka niemen etelän puoleisella rannalla.

Pekka heräsi varhain ja lähti kävellen etsimään piirroksia. Hän joutui kuitenkin taittamaan taivalta myrskyn kaataman ryteikön läpi.

120

Myrsky oli käynyt. Polkua piti vähän haeskella.

”Etsin piirroksia puolisen tuntia ennen kuin löysin ne. Ennätin jo ajatella, tuliko taas hukkareissu. Kun löysin ensimmäisen piirroksen, tunsin hienoa löytämisen riemua. Piirroksia oli runsaasti ja varsinkin Piessan näkeminen oli mieliinpainuva. Oli hieno tunne, kun tajusi, että sillä paikalla oli oleillut ihmisiä jo yli 5 000 vuotta sitten”, kuvailee Pekka.

122

Ensimmäinen piirros jonka löysin.

126

Piessa eli paholainen eli kotoisasti Hiisi. Tuonelan olento ellei suorastaan kuoleman haltija itse.

Luoteis-Venäjän kalliopiirrokset

Tämän kirjoittaja on myös käynyt katsomassa Piessan nokan kalliopiirroksia laivalla Salskin kylästä erään toimittajaryhmän kanssa. Olin siellä joitakin vuosia ennen Pekkaa.

Piirrokset ovat erittäin vaikuttava viesti ”vesilinnun kansalta”. Äänisen ja muiden Luoteis-Venäjän kalliopiirrosten innoittamana kirjailija ja sittemmin Viron ensimmäinen presidentti Lennart Meri antoi 1970-luvulla tekemänsä suomalais-ugrilaisten kansojen muinaisuudesta kertovat tv-dokumentin nimeksi ”Vesilinnun kansa”. Nimellä hän tahtoi korostaa veden ja vesilintujen keskeistä asemaa suomensukuisten kansojen mytologiassa. Esittäähän lähes puolet löydetyistä kuvista joutsenia.

128

Joutsenia. Joutsen osallistuu mahdollisesti kuoleman jälkeen sielun säilyttämiseen.

Luoteis-Venäjällä on kaksi kalliopiirrosaluetta. Niiden välinen etäisyys on runsaat 300 kilometriä. Toinen alue on Äänisen itärannalla, toinen Uikujoen suualueella Vienanmeren rannalla. Kymmenen vuotta sitten laskettiin, että niissä on noin 2 100 kuvaa.

Karjalan Sanomat kertoi 6.5.2015, että Venäjän tiedeakatemian Karjalan haaraosaston tutkija Nadezda Lobanova on löytänyt kymmenen vuoden aikana Äänisen alueelta noin 800 kuvaa lisää.

Suomesta ei ole löydetty kalliopiirroksia, täällä on sen sijaan kalliomaalauksia. Ero on se, että piirrokset on hakattu kallioon, maalaukset on nimensä mukaisesti maalattu kallioon. Piirrokset ovat yleensä silokalliossa veden äärellä, Lobanovan mukaan harvoin 700 metriä kauempana rannasta. Kalliomaalaukset ovat myös veden äärellä, mutta ne sijaitsevat aina lähes pystysuorassa kallioseinämässä.

Aiheissa on samankaltaisuutta mutta myös eroja. Siinä missä kalliopiirrosten keskeinen aihe on joutsen, kalliomaalausten keskeinen aihe on hirvi.

132

Hirvi.

Äänisen rannalla kalliomaalauksia on Lobanovan mukaan 21 kilometrin pituisella matkalla.

Verrattuna Norjan, Ruotsin tai Suomen kalliotaiteeseen, Luoteis-Venäjältä tunnetaan vähän kohteita, joissa piirroksia on, mutta ne jotka tunnetaan ovat kuvamäärältään suuria. Suomessa taas monissa kohteissa on vain muutama maalaus. Poikkeuksen tekevät mm. Astuvansalmen ja Hossan Värikallion suuret kuvaseinät.

Piirrosten ”löytyminen”

Paikallinen väestö on luonnollisesti tiennyt piirrosten olemassa olosta, mutta tieteelle ja tutkimukselle ne ”löysi” vuonna 1848 baltiansaksalainen geologi Constantin Grenwink Karjalaan ja Arkangelin lääniin tekemällään tutkimusretkellä. Hän teki piirroksista muutaman luonnoksen ja piti 1854 aiheesta luennon Venäjän tiedeakatemiassa. Hän toi piirrokset julkiseen tietoisuuteen, mutta varsinainen tutkimus antoi odottaa itseään.

Aleksandr Linevski puolestaan löysi 1926 Vienanmeren kalliopiirrokset ja hän teki Luoteis-Venäjän kalliotaiteen lopullisesti tunnetuksi Neuvostoliitossa. 1980-luvulta alkaen Äänisen kalliotaiteen tutkimus on vilkastunut Väinö Poikolaisen johtaman Viron muinaistaideseuran tutkimusten ansiosta. Lennart Meren varhaisempi tv-dokumentti on tietenkin linkki seuran kiinnostuksen heräämiseen.

Piessan nokan kuvakenttä

Nadezda Lobanova tiivistää Karjalan Sanomissa saman kokemuksen, jonka olemme Pekan kanssa todenneet, että ”Piessanniemellä on ihmeellisen kaunis maisema, joka on pääosin säilynyt samanlaisena kuin se oli tuhansia vuosia sitten.”

Besov-Nosin kuvakentän keskeinen hahmo on suurikokoinen ihmishahmo keskellä piirroskenttää. Paikallisen ovat kutsuneet sitä ”Piessaksi”, jonka voisi suomentaa piruksi, paholaiseksi tai kotoisemmin hiideksi. Venäjänkielinen Besov-Nos tarkoittaa ”Pirunniemeä”. ”Piessan” kuvan halkaisee kalliohalkeama ja voi ajatella, että hahmo on jonkinlainen siirtymäpaikka mytologisen ajattelun ”aliseen maailmaan”, tuonelaan.

124

Piessan hahmo näkyy erittäin huonosti vesille. Hahmo on kuvan keskellä halkeaman kohdalla.

Lobanovalle Piessa ei ole piru. ”Minulle se on kuoleman jumalatar. Tosin tutkijat eivät koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, mistä kuva kertoo, ei edes siitä, onko kyseessä nainen vai mies. Kysymykseen voi vastata varmasti vain, jos voi kulkea ajassa taaksepäin ja puhua muinaisihmisen kanssa”, Lobanova pohtii.

Muinaisen ihmishahmon ”Piessan” päälle ovat myöhemmin ilmeisesti läheisen Muromajärven luostarin munkit hakanneet ortodoksisen ristin. Kuvakentässä on myös se erikoisuus, että Piessan molemmin puolin on kaksi poikkeuksellisen suurta eläintä: kala (ehkä monni tai sampi) ja lisko (ellei se sitten ole saukko). Kuvakentässä on luonnollisesti joutsenia ja mystisiäkin merkkejä.

130

Sampi.

Australialainen kalliotaidetutkija Robert Bednarik on ajoittanut kallion mikroeroosiotutkimukseen pohjautuen Piessan nokan piirrokset 3 000 – 5 000 vuotta vanhoiksi. Lobanova puhuu 7 000 vuoden takaisista piirroksista. Arvoituksia siis riittää.

Kalliopiirrosten tulevaisuus

Karjalan Sanomien haastattelussa Lobanova sanoo, että vielä nyt Piessan nokan piirrokset ovat hyvässä kunnossa, vaikka se on merkittävä turistikohde.

”Vandalismia riittää, mutta nyt ainutlaatuinen ympäristö kärsii ihmisen vaikutuksesta enemmän kuin itse kalliopiirrokset. Rannoilla ajetaan maastureilla. Yhdessä maasturiryhmässä voi olla parikymmentä autoa. Sen vuoksi rantaviiva luhistuu ja rantavyöhykkeen dyynit tuhoutuvat. Maastureiden kuljettajat myös kaatavat puita päästäkseen ajamaan ja pesevät autonsa järvessä. Autojen pyörät tuhoavat metsän pintakasvillisuutta”, Lobanova kuvaa.

Hänestä roskaaminen on suuri ongelma.

”Ryhmät saattavat asustaa Piessan nokassa monta päivää ja turistit jättävät roskat ympäristöön. Vuonna 2011 eräs kuljettajien ryhmä järjesti talkoot ja keräsi roskat pois. Viikon kuluttua roskia oli kuitenkin yhtä paljon kuin ennen talkoita”, Lobanova kertoo Karjalan Sanomissa.

Samassa artikkelissa Lobanova sanoo, että Piessan nokan alue pitää aidata ja tehdä siihen portti, jotta turistit eivät aja autolla ainutlaatuisella alueella. Aikoinaan paikalliset ihmiset toimivat alueen vartijoina, mutta rahan puutteen vuoksi heidät irtisanottiin. Hän kritikoi, että monet viranomaiset eivät ymmärrä kalliopiirrosten arvoa.

Pekan matka jatkuu

”Ihailtuani kuvia toista tuntia palasin leiriini. Kun meloin kohti Salskia, purjeveneissä oli rauhallista. Olisiko väellä ollut kankkunen? Yhdessä veneessä oli Suomen lippu. Meloin seuraavaan kallioiseen niemeen aamupalalle”, kertoo Pekka.

134

Kun hän käveli pitkin rannan silokallioita, hän löysi taas kalliopiirroksia.

138

Kalliopiirrosalue. Olipa historiallinen aamukahvin paikka

”Niitä oli runsaasti. Tuli taas löytöretkeilijän tunne. Aamuauringossa piirrokset erottuivat hyvin. Löysin myös eroottisen piirroksen, jossa oli selvästi ”Aatami ja Eeva” tositoimissa. Myös toiminnan tulos näytettiin samassa kuvassa.”

140

Mela, hirvi ja paljon muita piirroksia. Osa mystisiä ja henkiolentoja.

142

Aatami ja Eeva. Toimitus ja sen seuraus näytetään samassa kuviossa. Kolmisormiset hahmot ovat tuonpuoleisia olentoja

144

Peura, majava, auringon merkkejä ym.

Pekka meloskeli takaisin Salskiin leppoisassa kelissä. Risto oli nukkunut autossaan keskellä kylää ja valitteli, että yö oli ollut levoton. Illasta nuoriso oli metelöinyt ja aamuyöstä lehmät olivat kierrelleen tutkimassa autoa.

Paluu Peurasaaren kautta Suomeen alkoi.

Äänisen kierros – harjoitus Laatokkaa varten

Teksti: Pertti Rovamo   Kuvat: Pekka Pouhula

Pekka Pouhulan nettijulkaisu alkaa hänen suuresta toteutuneesta unelmastaan, Laatokan kiertämisestä kajakilla. Sitä tarinaa edelsi kuitenkin melkein yhtä vaativa harjoitus, Suur-Äänisen kiertäminen kesällä 2010. Äänisen pohjoisosissa on pitkiä vuonoja. Niitten koluaminen jäi suosiolla ohjelmasta.

Ajatus Äänisen kiertämisestä syntyi edellisenä talvena, kun Pekka oli korjaamassa Riston tietokonetta. Pekan tavoitteena oli Laatokan kiertäminen, mutta Risto halusi Ääniselle, koska oli ollut siellä useita kertoja kalassa venäläisten ystäviensä kanssa. Pekka päätti ottaa Äänisen kiertämisen harjoituksena Laatokan kiertämistä varten.

Risto ei kuitenkaan ole kajakkimeloja, joten hänen välineekseen valikoitui Pekan puinen 5-metrinen soutuvene, jonka on veistänyt kesälahtelainen Arvo Ketolainen. Vene osoittautui niin hyväksi, että Risto hankki seuraavaksi kesäksi itselleen samanlaisen.

”Joskus kalareissuilla oli käynyt mielessä, että olisi mukava soutaa Äänistä. Kun Pekka ehdotti yhteistä retkeä, innostuin asiasta. Yritin etsiä kaveria toisiin airoihin, mutta ketään ei löytynyt. Niinpä läksin yksin”, kertoo Risto.

”Houkuttelin Ristoa mukaan myös retken tarjoamilla kalastusmahdollisuuksilla. Jos edetään päivittäin vain kolmisenkymmentä kilometriä, iltaisin jää aikaa kalastukseen ja ympäristöön tutustumiseen”, kuvaa ennakkotunnelmia puolestaan Pekka.

Molemmilla oli suhteita Venäjän Karjalaan

Kyseessä ei ollut hyppy tuntemattomaan. Pekka Pouhulalla on pitkäaikainen naisystävä Rita Aladina Sortavalassa sekä kymmenvuotinen kokemus lyhyemmistä melontaretkistä Laatokalla. Risto Partasella on urheiluharrastusten kautta syntyneitä ystävyyssuhteita Petroskoihin. Hänen hyviä kavereitaan ovat petroskoilaiset Igor Dementev ja Leonid Klyslov. Risto puhuu kohtalaisesti venäjää, Pekka vähemmän.

”Ymmärrän sanoja, mutten puhu venäjää sujuvasti. Meillä on Ritan kanssa aivan oma sekakielemme. Vaikka olen usein liikkunut Laatokalla yksin, olen tullut hyvin toimeen. Jos sanat eivät riitä, pitää turvautua elekieleen. Kohtaamani ihmiset ovat olleet hyvin ystävällisiä. Jos minulla on ollut ongelma, olen aina saanut apua paikalliselta väeltä”, kertoo Pouhula.

Tällä retkellä Riston osaksi päätyi luontevasti kauppa-asioiden ja muiden kontaktien hoitaminen, Pekka puolestaan piti Riston poissa ollessa silmällä heidän retkivarusteitaan.

Turvaverkon vuoksi retkeläiset saattoivat luottaa siihen, että jos isompia ongelmia tulee, joku tulee Petroskoista autolla hätiin tarvittaessa järven vastarannallekin. Apua ei retkellä koskaan tarvittu.

Retken kulku

Retkeläiset lähtivät Petroskoista. Tosin sinne pääseminen vaati hiukan säätöä. Värtsilän tullissa tuli hidasteita, koska auto oli Riston, peräkärry, kajakki ja vene olivat Pekan. Selvittelyihin kului pari tuntia, mutta asiat hoituivat lopulta, kuten Venäjällä yleensä. Kuoppaiset tietkin hidastivat matkaa ja veneen kiinnitysremmit katkeilivat. Niinpä retkeläiset olivat Petroskoin hotelli Pohjolassa vasta kolmelta aamuyöllä. Auto ja muut kulkuvälineet vietiin vielä rautatieaseman vartioidulle pysäköintipaikalle.

Petroskoi on Äänisen länsirannalla sijaitseva Karjalan tasavallan pääkaupunki, jossa on nyt noin 260 000 asukasta. Se on Pietari Suuren vuonna 1703 perustama järvimalmin rikastuspaikka. Siitä tulee kaupungin venäjänkielinen nimi Petrozavods, Pietarin tehdas. Kaupunki on siis samanikäinen kuin Pietari Suuren samana vuonna perustama Pietari Nevan suulla.

Petroskoin nimi on karjalankielinen. Kaupunki on nyt yliopistokaupunki ja siellä ilmestyy venäjänkielisten lehtien lisäksi kaksi suomenkielistä lehteä: sanomalehti Karjalan Sanomat ja aikakauslehti Carelia, joka aiemmin tunnettiin nimellä Punalippu.

Jatkosodan aikana suomalaiset miehittivät kaupungin ja antoivat sille nimeksi Äänislinna. Sitä vaihetta kesti kolme vuotta. Petroskoin miehityksestä on suppea kuvaus Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassakin samoin tietenkin Edvin Laineen samannimisessä klassikkoelokuvassa.

Äänisen kierros3

Äänisen kierroksen reitti 2010.

Pekan retkipäiväkirja toimii tarinan runkona ja lainaukset ovat sieltä, ellei erikseen mainita.

Ensimmäinen päivä

”Nousimme ylös puoli yhdeksältä, söimme aamupala ja haimme auton. Parkkialueella oli joku mies ottamassa veneestä mittoja. Ehkä hän suunnitteli tekevänsä tai teettävänsä samanlaisen?”

”Kävimme Igorin kotona kahvilla ja ajoimme hänen datsalleen Solomannin lähiöön. Igor lämmitti saunan. Saunomisen jälkeen laskimme alukset vesille. Minä korkkasin rannalla balsamivodkan, kaadoin sitä molempien kuksaan, tilkan veneeseen ja kajakin kannelle ja lopuksi tilkan Ääniseen. Kopsautimme kuksia ja toivotin suosiollisia tuulia. Igor ja Leonid hämmästelivät, tekevätkö suomalaisetkin tuollaisia lähtörituaaleja.”

Pekka kertoo oppineensa seremoniat eräältä retkikaveriltaan, tutkija Hannu Ryhäseltä.

Vene on lastattu ja lähtövalmis.

Retkeläiset lähtivät vesille puoli kahdelta. Ainakin alkuun seremoniat tuntuivat tuottavan tulosta. Ilma oli suosiollinen, lämmintä oli parikymmentä astetta ja tuuli heikkoa 1-3 m/s. Ensimmäisen päivän taipaleeksi riitti 17 km. Välillä he pitivät yhden tauon. Kun Petroskoin kaupunki alkoi lahden toisella puolella mennä piiloon, alkoi leiripaikan etsintä. Se löytyi Kaivosaaresta. Siellä he nukkuivat pois univelkojaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Petroskoi jäi taakse. Toivottavasti nähdään parin viikon päästä, ajateltiin.

”Ristolle oli tullut päivän aikana kolme rakkoa käsiin. Suurin puhkaistiin mummoni neuvomalla tavalla eli neulan avulla pujotetaan villalanka rakon läpi ja sen annetaan olla yön ajan paikoillaan. Aamulla rakko on kuiva ja vanha nahka jää uuden suojaksi.”

Toinen päivä

”Nousimme puoli seitsemältä. Risto havaitsi aamutoimien ohessa puussa olevan lokin pesän. Sellainen pesäpaikka on lokille tavattoman harvinainen. Aamupalan jälkeen aloimme suunnitella päivän reittiä. Kummallakin oli samanlainen 1:200 000 kartta, jota tutkailimme. Sovimme, missä tapaamme, koska Risto halusi lähteä nopeasti ja minä puolestani olen aamuisin hitaasti käynnistyvää tyyppiä.”

”Risto lähti soutamaan vajaan tunnin ennen minua hienossa puolipilvisessä säässä. Tuuli oli yhtä heikkoa kuin edellisenäkin päivänä.”

”Meloskelin sovittua reittiä ja rupesin parin tunnin päästä katselemaan, missä Risto on. En havainnut häntä. Ennätin jo ajatella, onko sattunut jotain vai olemmeko eksyneet toisistamme. Ääninen vaikutti valtavalta. Lopulta näin Riston veneen kaukana oikealla puolellani. Kun tavoitin Riston, hän kertoi valinneensa hyvässä säässä toisen reitin, joka kulkee selän puolelta saarten ohi ja ajatelleensa, että minäkin teen saman valinnan.”

”Ripitin Ristoa, mitä olisi voinut tapahtua, kun hän ei noudattanutkaan sovittua suunnitelmaa. Taisi hänkin hiukan tuohtua, mutta sanailu meni mielestäni sen piikkiin, että olimme ensimmäisen kerran yhteisellä retkellä, emmekä vielä tunteneet toisiamme. Emme myöskään tienneet, miten kajakin ja soutuveneen yhteispeli sujuu.”

”Tauon jälkeen jatkoimme pohjoiseen. Kontupohjan vuonon suulla selältä tuli hinaaja, joka veti kolmea proomua. Letka näytti kulkevan hitaasti. Meloin nopeasti hinaajan editse. Risto yritti soutaen samaa, mutta hänen vauhtinsa oli minua hitaampi. Hinaajasta huudettiin kovaäänisellä venäjäksi jotain, joka mielestäni tarkoitti ’odota, älä souda eteen’.”

”Risto teki, kuten käskettiin. Hinaajasta oli puolenkymmentä uisteluvapaa sivuplaanareiden avulla vedessä, kalassa hekin siis samalla olivat. Jälkeenpäin naureskelin Ristolle, että ’siinä suomalainen huligaani häiritsi kaupallista merenkulkua’.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risto soutaa tyynellä Äänisellä.

Leiripaikka löytyi puoli seitsemältä Sjar -nimisestä saaresta.

”Koska meloskelin edellä, valitsin leiripaikan. Rupesi satamaan, välillä tuli kunnon kuurojakin.”

”Oli juhannusaatto, joten mekin ryhdyimme tulien tekoon. Sateessa saimme aikaan pienen nuotion. Otimme sytykkeitä samasta pystypuusta, josta paikallisetkin olivat niitä veistelleet. Minusta se tuntui kummalliselta tavalta. Kävimme laskemassa viisi metriä korkean 18-millisen muikkuverkon syvälle, koska Risto ajatteli muikkujen olevan siihen aikaan vuodesta syvällä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paikallinen sytykepuu.

”Kävellessämme leirin lähellä kohtasimme metallisen häkkyrän, jonka tarkoitusta emme ymmärtäneet. Myöhemmin retken aikana selvisi, että se oli majakan yläosa. Löysimme myös montun, jossa oli poltettu iso kasa akkuja. Ehkä nekin olivat peräisin majakasta. Majakka oli siirretty sieltä jonnekin.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Metalli häkkyrä, ihmeteltiin mikähän tämä on, myöhemmin asia selvisi.

Kolmas päivä

”Kuulin unen läpi, kuinka Risto kävi aamuyöllä kokemassa verkkoa. Tuuli oli yöllä kääntynyt etelään, eikä hän löytänyt verkkoaan tuulen suunnastakaan. Aamulla Risto kertoi naaranneensa sitä pari tuntia.”

Kun retkeläiset jatkoivat aamutoimien jälkeen matkaa, he etsivät verkkoa vielä puolitoista tuntia ja löysivätkin sen lopulta. Verkko olikin kulkeutunut vastatuuleen. Ehkäpä vedenalaiset virtaukset kulkivat päinvastaiseen suuntaan. Saalista he kuitenkin saivat: neljä kiiskeä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onnellinen verkon löytäjä.

”Verkon merkintä on Venäjällä oma taiteenlajinsa. Merkin täytyy olla niin huomaamaton, ettei sitä löydä kuin omistaja. Me täytimme ruskean muovipullon vedellä niin, että siitä näkyi vain pieni osa.”

Retkeläiset ylittivät kahdeksan kilometrin mittaisen selän. Sumu nousi hiljalleen matkan aikana.

”Tulimme Lismanlahden pohjoisrannalle, samoille seuduille, jossa Risto oli joskus käynyt kalassa. Oikea polveni kipeytyi hitaasta melonnasta, koska sumussa en uskaltanut jättää Ristoa silmistäni ettemme olisi eksyneet toisistamme.”

Siellä retkeläiset pitivät taukoa ja Risto irvaili, koska Pekka ei tarkalleen tiennyt missä he olivat. Hän taas muisti paikan aiemmalta kalareissultaan.

Jatkaessaan matkaa he ohittivat kalankasvatusaltaita ja näkivät kalasääskiä, joilla oli siellä varmaankin erinomaiset ruokailupaikat.

Retkeläiset leiriytyivät Kizin lähelle Rovguba -nimiseen lahteen. Paikka ei ollut kovin hyvä. Ranta oli jyrkkä, maasto oli rehevää ja itikoita paljon. Varsinkin Risto kärsi niistä huomattavasti.

Neljäs päivä

”Tuuli voimistui yöllä ja havahduin siihen, että aallot rupesivat hakkaamaan venettä rantakiviin. Herätin Riston ja vedettiin vene paremmin maihin. Saimme taas opetuksen, ettei koskaan tiedä, miten olosuhteet saattavat yöllä muuttua. Siksi vene ja kajakki pitää vetää aina niin korkealle maihin ja sitoa kiinni, ettei niille voi tapahtua mitään.”

Satoi koko yön. Retkeläiset nukkuivat pitkään ja lähtivät vasta puolen päivän aikaan ja etenivät Kizin saarelle.

Kizin saari on Unescon maailmanperintökohde. Saari on viisi kilometriä pitkä ja 800 metriä leveä. Siellä on useita kulttuurihistoriallisesti merkittäviä puukirkkoja.

Kizi

Kizi, ensimmäinen tärkeä kohde saavutettu.

”Risto lähti tutustumaan saaren kirkkoihin ja rakennuksiin, minä jäin rantakahvilaan vartioimaan tavaroita. Risto kertoi tavanneensa veneentekijän, jolle hän oli sanonut olevansa kiertämässä soutuveneellä Äänistä. Tämä oli arvellut reissuun kuluvan kaksi kuukautta. Hän ei ollut millään uskoa, että matkasta oli tarkoitus selvitä kahdessa viikossa. Kun Risto palasi, alkoi ukkostaa. Odotimme tunnin, että se meni ohi. Osoittautui, että olin ollut huono veneen vahti. Varikset olivat käyneet repimässä roskapussin ja levittäneet roskat pitkin venettä. Vahti sai ansaittuja moitteita.”

Retkeläiset jatkoivat matkaa ja kierivät Kizin saaren pohjoispuolelta. Rannoilla oli hienoja vanhoja karjalaistaloja. Ilmakin parani, aurinko paistoi ja tuuli leppeästi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vanhoja karjalaistyylisiä taloja.

Leiripaikka löytyi Eteläisestä Peurasaaresta. Myöhemmin heille selvisi, että saaressa olisi ollut muinainen kalmisto, jossa on 8 000 vuotta vanhoja hautoja. Saari näytti olevan kalastajien vakituinen leiriytymispaikka

”Sinä iltana pohdimme, kierrämmekö oikeasti Äänisen vai palaammeko takaisin Petroskoihin. Päätimme lopullisesti kiertää järven. Sovimme aikaisesta lähdöstä, koska edessä olisi 18 km:n mittaisen selän ylitys. Minua vaivasi, miten niin pitkä matka sujuisi ilman maataukoa, jalkojen puutuminen huolestutti samoin se, tuleeko rakon kanssa ongelmia. Mietin myös Riston jaksamista. Lopulta päätin, että hyppään aamulla veneen etuairoihin ja otamme kajakki hinaukseen. Jälleen leiripaikassa oli hyttysiä riesaksi asti.”

Viides päivä

”Nousimme kolmelta ja läksimme vesille varttia vaille viisi. Itikat seurasivat järvelle pitkän matkaa. Aamu oli kuitenkin kauniin aurinkoinen. Laitamyötäinen tuuli puhalsi 2-4 m/s. Tuuli oli siis kevyttä, mutta aallokko oli paljon isompaa kuin mihin olin Saimaalla tottunut. Selän ylittämiseen kului kolme tuntia. Vauhtimme oli varsin hyvä, keskimäärin 6 km/t.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kajakki hinauksessa. Risto hätistelee viimeisiä itikoita.

”Käsiini tuli yksi rakko, vaikka olin teipannut sormeni. Risto pitää teippaamista hyvänä, minusta se on turhaa. Näytti rakkoja tulevan teippaamisesta huolimatta Ristollekin, mutta häntä se ei näyttänyt haittaavan.”

”Pidettiin taukoa Tsurostrov -saaressa, jota me kutsuimme laguunisaareksi. Rannalla oli ankkurissa iso purjelaiva. Nukuimme pari tuntia. Saaressa oli hieno hiekkaranta ja Risto käveli siellä paljain jaloin. Varoittelin lasinsirpaleista, joita oli pitkin rantaa. Risto tuumasi, etteivät ne haittaa, jos eivät osu pahaan paikkaan. Minä tulistuin hiukan, koska mihin olisimme sieltä voineet lähteä haavaa ompeluttamaan, jos jotain olisi sattunut.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laguunisaaren paikallinen purjelaiva.

”Purjelaivasta tuli äiti ja tytär katsomaan ketä oli tullut pienellä veneellä niemen kärkeen. He kävivät siinä uimassakin. Oli mukava katsella venäläistä naiskauneutta.”

”Pohdiskelin, että jatkossa emme enää ylitä 18 km:n selkää vaan etenemme rantoja pitkin. Laskeskelin, että jos joka päivä kuljemme 30 km, meiltä kuluu retkeen vielä 11 päivää. Riston työ vaati, että hänen täytyi päästä siinä ajassa kotiin.”

Tuuli kääntyi tauon aikana vastaiseksi. Jatkettuaan matkaa retkeläiset ohittivat hienoja hiekkaniemiä ja -rantoja ja runsaasti kalastajien vakiintuneita leiripaikkoja. Alue onkin suosittua lohenuistelualuetta. Risto haaveili myös mahdollisuudesta tulla sinne syksyllä kalaan siian ja muikun kudun aikoihin.

”Vastatuulta oli 4-6 m/s. Mietin kuinkahan Risto jaksaa vetää vasta-aaltoon. Kuulin kuinka vene jysähti aina aallon pohjalle ja sen vauhti pysähtyi joka kerta hetkeksi kokonaan. Risto vain souti. Ajattelin, että onpa sitkeä sissi”.

Leiripaikaksi valikoitui pienen Gaibisci saaren soraranta.

Kuudes päivä

”Risto lähti taas hiukan aikaisemmin. Pidettiin taukoa kallioisella niemellä. Sellainen on melojalle ihanteellinen rantautumispaikka. Siellä kasvoi kallion halkeamassa villiä ruohosipulia. Keli oli erinomainen.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruohosipulia kasvoi useilla saarilla. Arvelimme ovatko kalastajat joskus muinoin tuoneet vai kasvaako villinä.

Retkeläiset meloivat Vodla-joen suulle, Shalskin kylään ja etenivät hiukan jokea ylös, kunnes erään talon laiturilla oli vanhempi nainen. Risto kyseli kauppaa. Useiden vaiheiden jälkeen selvisi, että kauppa on jonkin matkan päässä. Risto lähti sinne kävellen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risto kyselemässä kauppaa.

”Minä makoilin vahtimassa kamojamme. Oli leppoisa kesäpäivä ja ympärillä idyllinen kylämaisema.”

”Risto oli ostanut muikkuja ja ryhtyi kokkaamaan. Sama vanhempi nainen tuli katsomaan puuhiamme. Hän lupasi siivota muikut. Annoimme muikkujen päät hänelle kissanruoaksi, koska hän ei suostunut ottamaan rahaa vastaan. Risto teki rantasalmelaiseen tapaan rantakalaa, eli laittoi keittoon vain muikkuja, voita ja suolaa. Nainen puisteli päätään ja kävi hakemassa keittoon jotain vihreää. Kun söimme, hän puisteli päätään tarkoittaen selvästi, että onpa pojilla huonot ruoat.”

”Etenimme viitisen kilometriä läheiseen saareen ja keittelimme teet. Otimme saaressa parin tunnin nokosetkin.”

”Jatkoimme matkaa ja yritin seurata kartasta, missä Äänisen kuuluisat kalliopiirrokset ovat. Arvelin, että niistä näkyisi jotain merkkejä luonnossakin, ovathan ne niin kuuluisia nähtävyyksiä, että jotain jälkiä runsaista kävijöistä voisi näkyä. Etenimme rantoja pitkin ja eräässä kallioisessa niemessä istui vanha mies ongella. Risto kysyi häneltä, tuleeko kalaa.”

Myöhemmin retkeläisille selvisi, että juuri se oli Besov-Nosin niemi, missä ovat Äänisen upeimmat kalliopiirrokset. Niemessä on myös suuri mustavalkoiseksi rapattu majakka, joten jos tietää mitä etsiä, paikka on hyvin helppo löytää.

”Silloin harmitti vietävästi, että missasimme Äänisen kuuluisimman piirroskohteen. Etenimme pienelle Gurin saarelle. Se oli retkemme paras leiripaikka. Kalliorannat olivat upeita, auringonlasku oli hieno ja yöllä oli täysin tyyntä ja lähes täysikuu. Jälkeenpäin selvisi, että tuossakin saaressa olisi ollut kalliopiirroksia.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Retken hienoin leiripaikka.

Paikkasi Pekkakin virheensä myöhemmin ja kävi melomalla katsomassa Besov-Nosin kalliopiirroksia. Äänisen kalliopiirroksista kerrotaan tarkemmin sen tarinan yhteydessä.

Seitsemäs päivä

”Minun piti oikein katsoa kännykästä, mikä viikonpäivä on menossa. Loma tuntuu silloin hyvältä, kun on päässyt kalenterista eroon. Äänisen vesi oli neljätoista asteista ja ilma aamulla neljä astetta lämpimämpää. Kaikki muukin oli hyvin. Lisäksi aamupalan pöydäksi ja istuimiksi löytyivät sopivat kivet. Telttakin oli yöllä tasaisella kalliolla. Nykyvälinein voi leiriytyä melkein missä vain, jos on hyvä makuualusta.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pekan mieluisin leiriytymisympäristö.

Risto lähti soutamaan varttia ennen Pekkaa. Puolen tunnin kulutta retkeläiset olivat yhdessä. Siitä seudusta alkoi yhtäjaksoinen hiekkaranta, joka jatkui sitten noin sata kilometriä. Eroosio oli kaatanut rannoille puita sikin sokin.

”Se oli myös retken ensimmäinen paarmapäivä. Risto laski tappaneensa 70 – 100 paarmaa, minä uskon tappaneeni hiukan vähemmän, ehkä 30 – 50. Ne lensivät rannasta jopa puolentoista kilometrin päähän. Kerrotaan, että niillä on infrapunanäkö, jonka avulla ne erottavat lämpimän kohteen ja lähempää haistavat hengityksestä vapautuvan hiilidioksidin. Soutajaa ne haittasivat enemmän kuin melojaa, koska paljasta pintaa on soutajalla enemmän. Riston mukaan paarmat olivat todella ovelia. Kaksi kiersi koko ajan pään ympärillä. Jos yhden sai hengiltä, veneen pohjalta nousi uusi tilalle. Riston mukaan niitä oli siellä koko ajan odottamassa vuoroaan.”

”Ensimmäisellä tauolla näimme hiekkarannassa suden jäljet. Oletimme otuksen sudeksi, koska lähimpään kylään oli parikymmentä kilometriä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suden jäljet, Äänisen itärannan hiekkarannalla.

”Kaikki rannat olivat täynnä roskia, enimmäkseen muovipulloja. Kippaavatkohan paikalliset roskansa järveen? Miten niin suuri roskien määrä voi muuten olla mahdollista?”

”Kartan mukaan silläkin seudulla olisi pitänyt olla kalliopiirroksia, mutta kaikkialla oli vain hiekkarantaa.”

Retkeläiset meloivat vanhan Muromin luostarin ohi. Sitä restauroitiin parhaillaan. Illalla he leiriytyivät hiekkarannalle, jossa olisi ollut polttopuuta tolkuttomasti yli tarpeen. Päivän mittaan kännykkäviestit kulkivat, mutta puhe ei. Aamulla oli ollut paras mahdollinen sää, mutta vähitellen lämpötila nousi hellelukemiin ja tuuli tyyntyi. Seuraavan päivän suunnitelmia piti muuttaa. Oli syytä lähteä mahdollisimman varhain. Keskipäivän helteessä vaeltaminen olisi liian raskasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leiri polttopuiden keskellä.

Kahdeksas päivä

”Heräsimme puoli neljältä ja läksimme liikkeelle viideltä. Hyppäsin taas etuairoihin ja kajakki otettiin hinaukseen. Oli ensimmäinen päivä, jolloin mielestäni alkoi ilmetä turnausväsymystä. Meiltä molemmilta meinasi loppua usko ja retkeilyn riemu oli kadoksissa. Alkoi tuntua, eikö tämä kierros lopu koskaan. Oli kuitenkin parempi jatkaa kuin kääntyä takaisin. Olimme jo niin pitkällä.”

Tämän kirjoittaja on tehnyt paljon pitkiä vaelluksia hiihtäen, kävellen ja soutaen. Olen noudattanut aina jo 1930-luvulta alkaen retkeilyoppaissa kerrottua ohjetta: suunnilleen joka neljäs päivä kannattaa pitää taukoa vaeltamisesta. Ei silloin tarvitse makoilla, vaan keksiä vaihtoehtoista liikunnallista ohjelmaa. Kokemukseni mukaan tuon rytmin noudattaminen estää hyvin tehokkaasti turnausväsymyksen syntymistä. Kolmen viikon tai kuukauden vaelluskaan ei ala tympiä, kun päivät eivät ole aina samanlaisia. Se mitä Pekan päiväkirja sanoo seuraavaksi on joka tapauksessa erittäin totta ja tukee esittämääni asiaa.

”Pitkän vaelluksen rasitus on erilainen kuin vaikkapa maratonin juokseminen tai muu ”lyhyen” matkan rasitus. Pelkkä yöuni ei riitä palauttamaan, jos joka päivä vaelletaan.”

”Päivällä lepäsimme korkean hiekkatörmän juurella. Risto elvytti jalkojaan ja kiipesi ylös. Seinämässä oli runsaasti törmäpääskyn pesiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Törmäpääskyn pesiä.

Taukoa pidettiin tuulelta suojaisessa paikassa. Kun jatkoimme matkaa, havaitsimme, että kohta saamme soutaa tosissamme. Vaikka tuulta ei yleisesti ottaen ollut kuin ehkä 5 m/s, niemi ehkä voimisti ilman virtausta ja nosti sen edustalle yllättävän voimakkaan aallokon. Kun ohitimme pahimman paikan, nimesimme niemen ”Hyväntoivon niemeksi”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Hyväntoivon niemi”

Retkeläiset soutivat aamupäivällä kymmeneen saakka ennen kuin helle kävi liiaksi voimille. He rantautuivat, söivät, nukkuivat ja jatkoivat vasta puoli yhdeksältä illalla.

”Noin 2-4 m/s puhaltanut tuuli oli laitavastaista. Vauhtimme oli vain 3,5 km/t, aallokko ja kuumuus hidastivat menoa. Jaksoin soutaa vain illalla kymmeneen saakka, sitten hyppäsin kajakkiin. Sanoin, että nyt riittää airojen heiluttelu, selkä ei tykännyt soutamisesta ja käsiin tuli rakkoja. Tuntuipa melominen kevyeltä soutamiseen verrattuna.”

Matka jatkui mantereen suojassa lähes tyynessä. Retkeläiset mittasivat gps:n avulla vetojen lukumääriä sadalla metrillä. Ristolle kertyi niitä 27, Pekalle 53. He myös ihailivat hienoa luonnonnäytelmää, kun ukkonen kulki ohi järven toisella puolella.

Leiripaikka löytyi Volgan kanavan läheltä.

”Oli outoa katsella, kun keskeltä hiekkarantaa putkahteli laivoja toisensa perään. Kun vertaa Saimaan laivaliikenteeseen Äänisen ja Laatokan laivaliikenne on vilkkaudessaan aivan toista luokkaa.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risteilylaiva putkahti rannasta.

Yhdeksäs päivä

Jälleen oli aikainen herätys ja retkeläiset lähtivät vesille kuuden jälkeen. Sää jatkui helteisenä ja täysin tyynenä. Ilma oli painostava ja enteili ukkosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Riston aamuvenyttely. Taustalla risteilylaivoja tulossa Vytegrasta.

”Olimme katsoneet kartasta, että seuraavassa Goljasin kylässä käydään kaupassa. Kun saavuimme sinne, se olikin vain muutaman talon rypäs, jossa ei ollut kauppaa. Rannalla sattui olemaan mies, jolla oli Lada. Hän kertoi, että kauppa on seitsemän kilometriin päässä. Kehotin Ristoa maksamaan miehelle kaupassa käynnistä. Niin tapahtui. Mies kertoi olevansa töissä Vytegran läheltä lähtevällä kanavalla, joka on osa Volgan ja Itämeren välistä vesitietä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pikkukylän rauhallista maisemaa.

”Jäin rannalle vartioon. Laskeskelin joutessani loppumatkaa. Jäljellä oli noin 160 km. Se ennusti vielä viittä retkipäivää. Kun jatkoimme matkaa, upea ukkoskuuro kasteli meidät ja helpotti kuumuutta.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helpotusta helteeseen, ukkoskuuro.

”Kahden aikaan iltapäivälle vetäydyimme viettämään siestaa erään kylän uimarannalle. Oli painostava ilma ja ukkonen meidät herättikin. Jatkoimme matkaa seitsemältä illalla. Oli upea aurinkoinen ilta. Matkan aikana tuuli yltyi vastaiseksi, ehkä sen voimakkuus oli 2-3 m/s. Puolen yön aikaan leiriydyimme ”Uusi nokka” -nimiseen niemeen.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hiekkarannan eroosion vaikutus näkyy hyvin. Aallot syövät hiljalleen hiekkarantaa.

Kymmenes päivä

”Nukuimme pitkään ja heräilimme vasta kymmenen maissa. Olimme niemessä tuulelta suojassa, mutta arvioimme tuulen voimakkuudeksi selällä 6- 10 m/s, se oli meille aivan liikaa. Päätimme pitää lepopäivän. Makoilimme ja nukuimme. Se oli tarpeen. Ennusteen mukaan tuulen piti tyyntyä illaksi. Selällä näkyi edelleen vaahtopäitä. Risto rupesi suunnittelemaan, että jatkamme matkaa heti, kun tuuli tyyntyy, vaikka edessämme on kuudentoista kilometrin mittaisen selän ylitys.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aallot työntävät rantaan pienen töyrään. Suomaisema jatkuu silmän kantamattomiin.

Yhdestoista päivä

”Pitkän neuvottelun jälkeen läksimme liikkeelle puolen yön jälkeen. Risto riensi soutamaan ennen minua, vaikka yritin taivutella, että lähdetään yhtä matkaa. Huusin hänen peräänsä, että souda sovittua reittiä, vaikka mikä olisi.”

”Läksin puolisen tuntia Riston jälkeen. Kun tulin niemen suojasta, havaitsin, että onpa iso aallokko. Kajakki suorastaan kiipesi aaltoja ylös. Tuuli oli tyyntynyt, mutta aallokko ei ollut ehtinyt rauhoittua. Oli hämärää, enkä nähnyt Ristoa. Meillä kummallakaan ei ollut minkäänlaista valoa tai kirkasta vaatetusta.”

”Oli pakko vain meloa sovittua reittiä. Monenlaisia ajatuksia tuli mieleen, kun Ristoa ei näkynyt. Tuntui, että yö vain hämärtyi ja aallot kasvoivat. Välillä tuli niin suuria aaltoja, että ne kastelivat melojan kasvotkin.”

”Runsaan tunnin kuluttua tavoitin Riston. Hänen etenemisensä vastatuuleen oli taas hurjan näköistä. Vene jysähteli aaltoihin ja vauhti pysähtyi silloin kokonaan. Mietin, miten Risto kestää tuota, koska veneessä ei voi syödä tai juoda mitään, tai vene ajautuu nopeasti taaksepäin. Kajakilla oli paljon helpompaa.”

”Yöllä Syvärin kanavasta tuli rahtilaivoja jonossa ja reittimme menivät ristiin. Risto päätti kokeilla spurttia kahden rahtilaivan välistä. Siitä tuli pitkä spurtti ja Risto sai soutaa aivan äärirajoillaan. Mietin näkivätkö laivojen miehistöt meidät tutkassaan. Tuskinpa. Eikä heille ehkä putkahtanut mieleenkään, että joku hullu voi olla liikkeellä pienveneellä Äänisellä keskellä yötä.”

”Näimme myös, kun kaksi risteilylaivaa kohtasi toisensa. Ne laittoivat silloin juhlavalaistuksen päälle. Sitä oli komea katsella kauempaa ja miettiä, etteivät laivoissa olevat arvanneet, että heitä oli retkeläisiä tarkkailemassa.”

”Minulle tuli kylmä, kun meloin hitaasti Riston tahtiin. Viiden maissa aamulla päästiin vastarannalle ja pidettiin tauko. Jopa maistuivat miehille eväät. Risto totesi, ettei enää koskaan näin pitkiä etappeja vastatuuleen. Minä mietin, että lähtöpäätös siinä kelissä oli retkemme suurin virhe. Siinä olisi voinut käydä erittäin huonosti, jos voimat olisivat loppuneet – Olisihan tietysti voinut palata takaisin myötätuuleen.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Majakka, sen huipussa oli tutunnäköinen metalli häkkyrä.

Retkeläiset jatkoivat matkaa kahden aikaan iltapäivällä helteisessä säässä ja leiriytyivät illalla hienoon hiekkaiseen poukamaan. Tarmoa löytyi vielä sen verran, että he kävivät laskemassa verkon, vaikka olikin muikunpyyntiin liian matalaa.

Kahdestoista päivä

”Aamulla Risto kävi kokemassa verkon. Saaliina oli 12 kiiskeä. Ne jätettiin ketuille tai linnuille. Risto lähti jälleen ensin ja minä puoli tuntia myöhemmin. Pysähdyimme Soutjärven kylän yleisellä uimarannalla. Hellepäivänä siellä oli paljon väkeä. Jäin taas pitämään tavaroita silmällä, kun Risto lähti kävellen kauppaan, jonne oli reilun parin kilometrin matka.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vartijalla oli tällä kertaa paljon katseltavaa.

”Risto toi kassillisen ruokaa, mutta oli unohtanut minun toivomani suskat eli pikku rinkelit. Olin kehottanut Ristoa kirjoittamaan, mitä tarvitaan, hän sanoi muistavansa. En kehdannut asiasta kummemmin keljuilla, koska Risto toi minulle Baltika -olutta, joka maistui siinä tilanteessa erittäin hyvälle.”

”Juominen olikin jäänyt reissun aikana niukaksi, koska mukaan ottamamme juomat loppuivat ensimmäisen viikon jälkeen. Sitten juotiin suoraan Äänisestä. Pohdimme, miten puhdasta vesi mahtaa olla, mutta kumpikaan meistä ei saanut vatsaoireita. Äänisen vesi oli viileää, vaikka oli kova helle, päivisin oli jopa 36 astetta”

Seuraavalla tauolla retkeläiset söivät rannalla hyvin ja pitivät reilut ”ruokaperräiset”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risto ottaa kunnon päiväunet. Tämä hetki oli kuulemma retken hankalin, väsytti tosi paljon, joten lepo teki hyvää.

”Sinä päivänä Risto sanoi ääneen ensimmäisen kerran, että soutaminen saisi jo loppua. Kuten edellä olevasta käy ilmi, olin ollut tunnistavinani turnausväsymyksen jo muutamaa päivää aikaisemmin. Minulla oli vaikutelma, että Risto souti enää pelkällä sisulla.”

Jälkikäteen Risto on kertonut, että alkumatkasta kipeytyivät kämmenet, koska ne olivat rakoilla, sen jälkeen kipeytyivät ranteet ja tässä matkan vaiheessa niska. Soutaminen oli silloin jo erittäin hankalaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Soutajan teipatut kädet.

Retkeläiset jatkoivat vasta kahdeksalta illalla. Kolmen tunnin etenemisen jälkeen he pystyttivät leirin Jänislahteen. Pekalta kipeytyivät selkä ja jalat hitaan melonnan vuoksi. Ensimmäisen kerran retkeläiset alkoivat puhua Suomeen paluun yksityiskohdista. Petroskoihin oli enää kahden päivän matka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieno ilta. Ei ollut Äänisen aaltoja.

”Yöllä lauloi kehrääjä. Minusta se on kesäyön hienoimpia ääniä.”

Kolmastoista päivä

”Heräsimme viideltä ja läksimme matkaan tuntia myöhemmin. Risto näki kahden lohen hyppäävän. Hän heitti uistimen heti veteen ja souti hyppypaikalle. Puolen tunnin uistelu ei tuottanut tulosta.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieno aamu, hellepäivä taas tulossa.

Retkeläiset etenivät kymmeneen saakka, sitten helteinen ja tyyni sää pakotti rannalle pieneen saareen, jonka ranta oli kehno. He joutuivat siirtämään telttaa kolmeen kertaan, jotta se pysyi varjossa.

”Teltassa oli kuuma kuin saunassa, mutta ulkona oli valtavasti sääskiä. Oli vaikea päättää kummassa oli parempi olla. Teltassa sai kuitenkin hiukan nukuttua. Näitten ongelmien vuoksi ostin myöhemmin itselleni riippumaton”

”Läksimme illalla seitsemältä jatkamaan matkaa. Melonta sujui mukavasti, kun taitoin taivalta omaa tahtiani ja pidin aina Ristoa odotellessani reilun tauon kajakissa istuskellen. Tuuli virisi myötäiseksi. Oli kuitenkin edelleen hyvin kuumaa, mittarin mukaan 34 astetta. Kun leiriydyimme, otimme viimeisen illan kunniaksi viskipaukut unilääkkeeksi.”

Neljästoista päivä

Heräsimme viideltä. Aamupalan aikaan tuli vanha mies pyörällä pitkin rantaa. Hän oli menossa kokemaan pyydyksiään. Risto jututti miestä ja kuulimme ensimmäiset uutiset ulkomaailmasta kahteen viikkoon. Ristoa harmitti, kun hän kuuli, että hänen suosikkijoukkueensa Italia oli pudonnut jalkapallon MM-kisoista. Käänsin puukkoa haavassa sanomalla, ettei siitä näyttelijäporukasta ole parempaan, pitää osata pelatakin. Siitä saatiin tietysti hyvä sanailun aihe.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

sieltähän se Petroskoi rupesi vihdoin näkymään.

”Risto lähti vesille aamulla puoli seitsemältä, minä puolisen tuntia myöhemmin. Risto souti rivakasti, ehkä hän yritti tiputtaa minut ja olla ensin Petroskoissa. Sain hänet kuitenkin kiinni, kajakki on sen verran nopeampi.”

”Petroskoin satamassa Risto kävi ostamassa jäätelöt, blinit ja kylmät limsapullot. Vieläkin muistan kuinka ihanaa oli pitkästä aikaa syödä jotain kylmää. Toinen vahva mielikuva Petroskoista on, kun odottelin Ristoa ja vartioin varusteitamme, niin kaksi nuorta hyvin kaunista nuorta naista kysyi saavatko he ottaa kuvan merenneito -kajakistani. He kuvasivat toisiaan kajakkini kanssa. Silloin minun olisi pitänyt ottaa heistä kuva kajakkini kanssa. Tilaisuus meni ohi, eikä toistu, onneksi se on muistissani.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alukset parkissa Petroskoin sataman vieressä.

”Rantatiellä kulki myös vanhoja miehiä. He olivat kiinnostuneita Ketolaisen puuveneestä. Ehkä siinä paljastui sukupolvien ero. Otin kuitenkin muutaman kuvan kajakista Petroskoin rantakadusta, tuskinpa monella on kuvaa siitä kuvakulmasta. Vesiltä erottui myös hieno kontrasti, kun uuden hienon hotellin vieressä oli vanha puutalo”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Petroskoi rantabulevardin Kalastajat-veistos.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uutta ja vanhaa vierekkäin.

Retkeläiset olivat Igorin datsalla jo puoli kahdelta päivällä. Risto otti päiväunet ja sinä aikana sauna lämpeni.

”Tuntui hyvälle peseytyä kunnolla. Sitten haettiin Riston auto ja peräkärry naapurin pihalta. Sen ympärille oli kasvanut nokkosia ja Risto paineli autoon paljain jaloin. Hän tuumasi, että nokkoset eivät haittaa, taisivat ne kuitenkin hiukan haitata.”

”Igor ja Leonid ihmettelivät jälleen, kun kaadoin loput balsamivodkasta Ääniseen kiitokseksi hyvästä retkestä. Igorista oli hyvin erikoista, että sama pullo oli kulkenut mukana koko matkan ja siinä oli vieläkin hiukan jotain jäljellä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiitosseremonia retken päätyttyä.

”Mentiin Igorin kotiin ja syötiin siellä. Minä menin vuorostani nukkumaan, mutta nukuin huonosti, koska oli kuuma ja kuului outoja ääniä. Risto katsoi MM-jalkapalloa Igorin kanssa. Pienen iltapalan jälkeen läksimme yhdeltä yöllä kohti Suomea. Olimme kotona Koisuanniemessä jo kahdeksalta, kun rajamuodollisuudet sujuivat aamuyöstä sujuvasti.”

Google Earthin mukaiset päivämatkat

1. päivä 17,0 km
2. päivä 41,3 km
3. päivä 31,3 km
4. päivä 30,6 km
5. päivä 28,8 km
6. päivä 41,8 km
7. päivä 35,1 km
8. päivä 38,5 km
9. päivä 38,8 km
10. päivä –
11. päivä 39,5 km
12. päivä 44,0 km
13. päivä 36,0 km
14. päivä 32,0 km

YHTEENSÄ 454,7 km. Keskimääräinen päivämatka 32,5 km.

”Laskin, että Risto teki retkellä 122 850 vetoa ja minä 241 150 vetoa. Jos soutamisen yksi veto vastaa noin neljän kilon rasitusta ja melojan veto noin kiloa, Riston rasitukseksi tulee keskimäärin 35 100 kiloa/ päivä ja minun rasituksekseni noin 17 225 kiloa/päivä. Minusta se, että melominen on noin puolet kevyempää kuin soutaminen tuntuu perstuntumalta oikealta. – Tämähän on vain summittainen arvio”, pohtii Pekka.

Jälkimietteitä

Tarinan lukijalle nousee mieleen, mitä Äänisen seudun kyläkaupoista voi hankkia?

”Ostin aina tomaatteja, kananmunia ja makkaraa, säilykkeinä lihaa ja kalaa sekä aina vain 250 gramman paketin voita, jotta se säilyisi kuumuudessa pari seuraavaa päivää. Ensimmäisestä kaupasta ostin kaksi pulloa olutta. Toisella kauppareissulla ostin kuusi pulloa. Kun oli kuuma, pantiin joskus pullo puoliksi”, kertoo Risto.

”Sen verran meillä oli tekniikkaa käytössä, että velipoika laittoi tekstiviestinä aina iltaisin seuraavan kahden päivän tuuliennusteet. Kun helteet alkoivat, pyysin myös tiedon lämpötiloista, ja lopulta ennusteen sademääristäkin. Se oli amerikkalainen Windfinder.com -sivusto, mistä tiedot löytyivät”, kertoo Pekka.

”Hellejakson aikana retkeilimme kahdessa osassa. Ensin edettiin varhain aamulla, keskipäivällä vietettiin siestaa ja taas illalla vaellettiin”, kuvaa Risto päivärytmiä.

Vierastavatko paikalliset järviään?

Suomessa melonta- ja soutuharrastus ovat suosittuja, mutta runsaan kymmenen vuoden aikana Pekka Pouhula on tavannut Karjalassa hyvin harvoin muita vesilläliikkujia kuin paikallisia kalastajia. Äänisen kierroksella he eivät kohdanneet yhtään retkeilijää.

Se on kummallista, koska vanha karjalaisväestö on asunut Äänisen ympäristössä iät ja ajat ja varmasti he ovat hyödyntäneet järveään. Voisivatko neuvosto-ajan rajoitukset jotenkin olla ilmiön selitys?

”Ehkä vesillä liikkumisen kulttuuri on syystä tai toisesta katkennut ja se on muualta tulleelle väelle vierasta. Laatokalla retkeilijöitä tai huviveneilijöitä sentään on harvakseltaan, mutta minulle on syntynyt käsitys, että sielläkin useimmat heistä ovat Pietarista tai Moskovasta,”, arvioi Pekka.

”Voi kyse olla siitäkin, että huvin vuoksi luonnossa liikkuminen on monille vierasta. On sellainen vaihe ollut Suomessakin, jolloin huvikseen melomaan, retkeilemään tai hiihtämään lähtevää pidettiin omituisena. Arkipäivän pakolliset askareet luonnossa riittivät”, pohtii Pouhula.

”Riston kaveritkin Petroskoissa olivat sitä mieltä, ettet kai sinä tosissasi aio soutaa, ota ihmeessä pieni perämoottori mukaan”, naurahtaa Pouhula.

Lihasvoimin liikkumisen hienoushan on juuri siinä, että silloin ihminen tajuaa ympäristön mittasuhteet. Kun kiertää omin voimin Äänisen, ymmärtää konkreettisesti, että se on suuri järvi. Mutta se ei ole kuitenkaan inhimillisesti mahdoton tehtävä.

Venäläinen roskaamisen perinne

Olen itsekin liikkunut Venäjällä ja nähnyt sikäläisen tavan jättää retkillä roskat maastoon. Mitään jätehuoltoa ei tunnu olevan. Miltä tilanne Äänisellä näytti?

”Roskia riittää. Siellä olisi siivoamista. Jospa löytyisi tarpeeksi ihmisiä, jotka kiertäisivät rannat kesäaikana. Joka paikassa on pulloa, säilykepurkkia, muovipussia, shampoopulloa ja maitotölkkiä”, kuvaa Risto

”Minusta on ruvennut näyttämään, etteivät ne roskat ainakaan pääosin ole vesilläliikkujien tai kalastajien tuotosta, vaan kylistä tietoisesti kipataan jätteet järveen. Sitten tuuli ja aallokko tuovat niitä rannoille. Itärannalla ei tarvinnut päätä kääntää, kun hiekkarannalla oli parikymmentä muovipulloa, vaikka autiota hiekkarantaa oli kymmeniä kilometrejä kumpaankin suuntaan. Ja aina kun nousi rannalle, aina siinä oli pullo. Ymmärtäisin jos kalastajien leiripaikan ympärillä olisi roskia, mutta, kun niitä oli kaikkialla. Kalastajat laittavat jätteet omiin kasoihinsa. Ilmiön syy täytyy olla jokin muu asia”, pohtii Pekka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viikon ”luontokuva”

Veneen ja kajakin erilaiset ominaisuudet

Oman erityispiirteensä Pekan ja Riston retkeen aiheutti se, että soutuveneellä ja kajakilla on paljon erilaisia ominaisuuksia. Retken kannalta tärkein asia oli, että kajakki on selkeästi nopeampi, joskin se vaatii harjaannusta ja hyvää melontatekniikkaa. Soutamaan oppii jokainen varttitunnissa.

”Minulla kipeytyi selkä ja jalat, jos menimme samaa tahtia. Melominen ei silloin ollut rentoa, vaan jonkinlaista jarruttelua. Teinkin niin, että meloin aina jonkin matkaa omaa perusvauhtiani ja sitten odottelin. Suurilla selillä ei voinut kadottaa näköyhteyttä. Miten toisen löytää, jos hän tekee suunnistusvirheen tai sattuu jotain yllättävää. Puhelimet eivät Äänisen itärannalla enimmäkseen toimineet”, kertoo Pekka Pouhula.

”Selkeissä paikoissa ja hyvällä säällä sovimme missä menemme maihin. Minä läksin usein tuntia aikaisemmin leiripaikalta ja jos Pekka ennätti ohi, hän keitteli rannalla teet valmiiksi”, naurahtaa Risto Partanen.

”Oli siinäkin riskinsä. Mietin joskus, että jos Risto on 40 minuuttia edellä ja minulta katkeaa mela, soutaakohan se takaisin”, vastaa Pekka Pouhula.

Turvallista, mutta harkintaa pitää olla

Molemmat ovat retkeilleet vuosia Venäjän Karjalassa, usein yksin. He ovat sitä mieltä, että retkeily siellä on turvallista. Kummallekaan ei ole koskaan sattunut mitään uhkaavaa.

”Mutta pitää käyttäytyä järkevästi. Ei pidä panna leiriä pystyyn kaupungin uimarannalle eikä aivan kylän läheisyyteen. Kylissäkin voi leiriytyä, mutta silloin pitää olla jonkin ihmisen pihassa ja hänen luvallaan. Rita on sanonut nyrkkisäännöksi, että yötä pitää olla saaressa. Sinne ei autoilija tai muu satunnainen kulkija pääse ilman venettä. En ole koskaan nähnyt huligaaneja vesillä. Ne, jotka siellä liikkuvat, ovat kalastajia tai retkeilijöitä, normaaleja ihmisiä. Tavalliset venäläiset ovat todella ystävällisiä”, luonnehtii Pekka Pouhula.

Ääniseltä oli käytettävissä ylimalkainen kartta, jonka mittasuhde oli 1: 200 000. Se on lihasvoimin liikkuvalle aika karkea, yksi sentti kartassa vastaa kahta kilometriä luonnossa.

”Piti opetella mittakaava järveltä katsottuna. Täytyi tajuta, että 30 km:n päässä oleva kohde ei voi veden pinnan tasoon näkyä. Jos kartassa oli 30 km:n päässä saari tai niemi ja näet edessäsi saaren tai niemen, kyse ei voi olla samasta paikasta”, sanoo Pouhula.

Laatokasta puolestaan sai aivan tavallisesta Sortavalan kirjakaupasta huomattavasti tarkemman 1: 100 000 kartan. Sillä saattoi jo mainiosti suunnistaa.

Byrokratian koukerot ja elämäntapojen ero

Suomalaisesta näkökulmasta Venäjällä kenties käytännössä hankalin asia retkeilijän kannalta on, ettei passi ja viisumi riitä retkeilijälle. Ei riitä, että retkeilijä on luvallisesti maassa. Lisäksi pitää rekisteröityä. Suomessa ei tunneta tällaista menettelyä. Kun Suomessa turistilla on passi ja viisumi, hän voi liikkua maassa aivan vapaasti.

”Äänisen retkemme aikaan maassa sai olla rekisteröitymättä kolme päivää, mutta jos välissä on viikonloppu, lauantai ja sunnuntai, niitä ei lasketa, joten retki saattoi kestää viisikin päivää, mutta sen ajan kuluessa on palattava Koti-Suomeen tai palatessa rajalla tulee vaikeuksia”, kertoo Risto Partanen.

Nyt määräykset ovat muuttuneet niin, että maassa saa olla seitsemän arkipäivää ilman rekisteröitymistä. Jos retki alkaa lauantaina ja sen ajalle osuu toinenkin viikonloppu, retki voi nykyään siis kestää yksitoista päivää ilman rekisteröitymistä. Se parantaa jo selvästi retkeilymahdollisuuksia Karjalassa.

”Usein asia kannattaa hoitaa niin, että retkeläinen viettää ensimmäisen yön hotellissa ja rekisteröityy siellä. Näin me reissullamme teimme, koska retki kesti kaksi viikkoa. Me yövyimme Petroskoissa hotelli Pohjolassa. Se maksoi 40-50 euroa.”

”Minä olen ottanut löysemmin nämä määräykset. Olen ajatellut, että kärsin mahdollisen sakon. Rekisteröinti hotellissa maksaa käytännössä saman. Olen usein ollut Venäjällä kauemmin. Olen katsonut, mitä ne tullissa tekevät. Yhdet sakot olen saanut. 5-6 kertaa ovat laskeneet läpi. Sakko oli sillä kerralla 30 euroa, nyt se voi olla vähän suurempi. Suurin haitta on, että tullissa menee 1,5-2 tuntia. Olen kuullut, että Värtsilä on tarkin tulli rekisteröinnin suhteen”, kertoo Risto Partanen.

”Toinen byrokraattinen asia liittyy autoon. Jos menet autolla, joudut täyttämään sitoumuspaperin, jossa lupaat tuoda saman auton takaisin. Siihen saa yleensä kaksi viikkoa aikaa. Nyt me saatiin kolme viikkoa ilman erityistä anomusta. Jos auto on Venäjällä liian kauan, se seisoo jonkin aikaa tullissa. Omatoimiretkeilijän täytyy tietää tämmöiset asiat. On erittäin suuri apu on, jos on joku venäläinen tuttava, jolle voi ongelmien ilmaantuessa soittaa”, tiivistää Risto.

”On Suomen ja Venäjän välillä meidän näkökulmastamme muitakin selkeitä käytännön elämän eroja. Meidän silmissämme Venäjä on usein yhteiskunta, jossa mikään ei tunnu toimivan, mutta kaikki aina jotenkin järjestyy. Systeemiin pitää mukautua ja liikkua sen ehdoilla. Kyllä asiat hoituvat, mutta tapaa, millä ne hoituvat, ei voi etukäteen arvata. Länsimaalaisen on aivan turha suunnitella kaikkea ennakkoon, koska ei voi tietää, mitä kulloinkin tapahtuu”, tiivistää Pekka Pouhula.

Mikä parasta Äänisellä

Kun Pekka ja Risto pohtivat, mitkä olivat retken hienoimpia kohteita ja elämyksiä, yksimielinen arvio oli että vaikuttavimpia paikkoja olivat itse Petroskoin kaupunki, Kizin saari ja Äänisen itärannan loputtomat hiekkarannat.

Mielenkiintoista oli sekin, että puinen soutuvene kiinnosti kovasti vanhempaa väkeä, kajakki puolestaan nuorisoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihanteellinen kajakin rantautumispaikka. Tätä paikkaa meloja muistelee vielä pitkään.

Se retkeläisiä jäi harmittamaan, että he onnistuivat sohlaamaan niin, etteivät löytäneet Äänisen maineikkaita kalliopiirroksia, vaikka meloivat aivan Besov-Nosin niemen ohi ja leiriytyivät siellä olevien kalliopiirrosten lähistöllä.

Talviretki Laatokalle 2015

Teksti ja kuvat: Pekka Pouhula

Sorolansaari

Souda, souda Sorolaan,
yli pellon Perolaan!
Perolassa on musta lehmä,
musta lehmä muurikki,
akka alla lypsämässä.
Mitä akka alta saapi,
sen ukko yltä juopi,
panee partahansa,
viskajaapi viiksihinsä.

Vihdoin viimein pääsimme Riston kanssa Laatokalle verkkokalastus ja talviretkeily reissulle. Vuosi sitten keväällä olimme sopineet lähdöstä maaliskuun alkupuolen täyden kuun aikaan, mutta Ristolle tuli este ja päätimme siirtää lähtöä kuukaudella. Sitten yllättivät aikainen kevät ja Rita. Sää lämpeni ja Laatokalla jäät sulivat nopeasti. Rita ilmoitti, että on astunut voimaan laki, jossa heikoille jäille menemisestä saa 13 000 ruplan sakot. Riston kanssa peruimme retken. Myöhemmin selvisi, että se sakko olisikin ollut vain 1300 ruplaa, Rita vähän huijasi minua, koska ei halunnut meidän lähtevän heikoille jäille.

Tänä keväänä kevään tulo oli myös aikainen. Huonon talven jäljiltä ja etukäteistiedustelun tiimoilta päätimme lähteä maaliskuun alkupuolella, heti kun olisi mahdollista ja sää näyttäisi kelvolliselta.
Minun alkuperäinen toivomus oli Honkasalon kujaset, kuutamo ja kirkas keli. Riston toiveena olivat hyvät verkkokalastuspaikat ja kohtuullinen retkeilysää.
Risto tutki Laatokan merikortista syvyyksiä ja netistä Laatokan jäätilannetta. Helmikuun puolella kävimme hiihtäen päiväseltään Petäjäsaaressa. Lähdimme silloin Pitkärannasta, josta ei ollut kuin 3 km perille, silloin sattui vielä mahtava sää. Minä kävin ottamassa talvikuvia Petäjäsaaren muistolehdosta tarinailtaa varten. Silloin jo näimme saaren päältä, että Iso Laatokka on sula, vain saaristo ja lahdet ovat jäässä.

Minä sanoin Ristolle, että saat valita paikan ihan oman mielihalusi mukaan, minä vähän vihjasin, että Kuhkaa voisi olla ihan mukava paikka. Risto ei ollut liikkunut ennen sillä suunnalla, minä taas halusin viime kesän jäljiltä samoille paikoille. Sieltä löytyikin kartan mukaan hyviä talviverkkokalastuspaikkoja. Sorolansaaren päässä näytti olevan juuri sellainen kohta, mihin voisi verkot laskea. Niinpä päätimme lähteä Lahdenpohjasta ja hiihtää Sorolansaaren päähän tai niin pitkälle, kun jäätilanne sallii.

Ahkio hiihtoa Laatokalla.

Ahkion kanssa hiihtoa Laatokalla. Kevyet tavarat rinkassa ja painavat ahkiossa.

Minä sanoin Ritalle ja Ristolle, että Risto hiihtää ensimmäisenä ja minä seuraan perässä. Olen huono liikkumaan jäillä, olen pikkupoikana tippunut uvenavantoon ja meinannut hukkua sinne. Toiset pojat nostivat pois avannosta, vieläkin muistan miten kylmä oli sen jälkeen!
Yritin houkutella muutamia kavereitani mukaani, mutta Riston kanssa lähdimme kahdestaan.
Tiistaina saavuimme Sortavalaan ja olimme Ritan luona yötä. Nautimme kuhakeittoa, Ritan veli oli sen tuonut.
Aamulla lähdimme Lahdenpohjaan, kävimme kaupassa vielä viime hetken ostoksilla. Ajoimme satamaan, pakkasimme ahkiot ja jätimme auton parkkiin (150 ruplaa/vrk).

Lahdenpohja näkyi leiriin.

Lahdenpohja näkyi leiriin. Pääsimme reilun 5 km:n päähän mantereelta.

Jäällä oli sateen jäljiltä vähän vettä ja sohjoa, mikä ei haitannut juurikaan matkantekoa. Otimme suunnan pitkin Jaakkimanlahtea ulapalle. Lähtiessä pelastusviranomainen kävi minulle puhumassa jotakin. Sen verran ymmärsin, että jäätilanne on Laatokalla huono ja kyseli minne olemme menossa. Minä vastailin niin kuin olisin ymmärtänyt, että ”daa daa ja Sorolan saareen”.
Jäällä oli pilkkijöitä, Risto kävi heitä jututtamassa.
Risto paineli reilusti edellä ja minä yritin sinnitellä perässä. Saavuin sellaiselle muutaman neliön kokoiselle valkoiselle alueelle. Jäin ihmettelemään, mikä tämä on ja miten se on syntynyt. Matka jatkui ja sitten niitä valkoisia laattoja olikin vaikka kuinka paljon, rupesin pikkuhiljaa ymmärtämään, että tuuli oli tuonut järveltä jäälauttoja ja tyyntyessä olivat jäätyneet siihen paikoilleen. Se oli hienon näköistä palapeliä.

Jääteli palapeli viritelmä

Jääteli palapeli viritelmä.

Risto huiteli reilusti edellä, vaihtoi reitin kohti saaren rantaa ja jäi odottelemaan minua pienen kallioisen niemen suojaan (Toisenlahdenniemi). Hiihdin omaa tasaista vauhtiani ja ihmettelin outoa kuuluvaa ääntä. Ikään kuin lentokone jyrisisi tai iso rahtilaiva kulkisi lähistöllä. Kun pääsin lähelle Ristoa, rupesin minäkin pitämään taukoa.
Katsellessani ulapalle päin, niemen nokan jälkeen jää näytti erilaiselta, sieltä kohosi sieltä täältä jäälohkareita ja kauempana jää näytti ihan tummalta. Rantaa katsellessa ihmettelin, kun rannassa on jäänpalasia ja sulaa vettä. Ja sitten niemen nokan kohdalla jäälohkareet alkoivat liikkua niin selällä kuin rannassakin.

Toisenlahdenniemen ahtojäät

Toisenlahdenniemen ahtojäät.

Vähän aikaa katsellessa jää alkoi nousta ja laskea samalla tavalla kuin aallot kesällä. Totta se oli: jää aaltoili maininkien tapaan. Aallon korkeus näytti olevan puolen metrin – metrin luokkaa. Risto huusi minulle, että näetkö ja minä huusin samoin, että näetkö kuinka teräsjää aaltoilee. Siinä jäällä suksien ja ahkion kanssa seistessä aivot ei meinannut millään uskoa, että me liikutaan ylös alas. Silmät eivät valehdelleet, kun katsoin rannalle niin jään reuna ja lohkareet myllersi kalliota vasten niin, että siitä kohtaa ei olisi päässyt maihin. Ja kylläpä se jää pitikin ääntä! Lohkareet ja railot nitisivät, narskuivat, paukkuivat ja jyrisivät. Ääni kuului järven selältä, jalkojen alta ja rannalta, edestä ja takaa, olimme sen äänimaiseman keskellä.
Siinä päätimme, että palataan takaisin päin ja etsitään rannalta sopiva leiripaikka. Ei ollut vaikea tehdä tuota päätöstä, eikä tarvinnut äänestää eikä perustella.
Hiihdettyämme noin puoli kilometriä rantaa pitkin takaisin päin löytyi sopivan näköinen pikkuinen niemi, loivat kalliorannat, mäntyjä ja pari vanhaa nuotiopaikkaa. Se oli oikein sopiva leiripaikka. Purimme tavarat ahkiosta pois. Risto otti kiireesti talviverkkovarusteet pulkkaan ja riensi jäälle takaisin.
Teimme ensimmäisen verkkoavannon lähellä omaa rantaa, johon Risto laski yhden verkon.
Ristolla on oma hieno verkonlaskusysteemi.

Ensin kairataan neljä reikää

Ensin kairataan neljä reikää.

130

Sahataan jääsahalla välit auki ja lohkare työnnetään jään alle.

Tarvitsee tehdä vain yksi avanto ja siitä uittolaudalla lasketaan verkko ja lopuksi verkon pää lasketaan uittolaudasta vapaaksi ja uittolauta vedetään takaisin.Uittolaudan käyttäminen tarvitsee tasaisen jään. Siinä ei saa olla railoja, eikä jään alapinnalla muhkuroita.

Uittolauta pujotetaan avantoon, laudassa kiinni vetonaru ja verkko.

Uittolauta pujotetaan avantoon, laudassa on kiinni vetonaru ja verkko.

Vetonarua vetelemällä uittolauta etenee jään alla.

Vetonarua vetelemällä uittolauta etenee jään alla.

Teräsjäätä oli siinä kohtaa reilusti yli 30 cm. Siirryimme Jaakkiman lahden keskikohdan toiselle puolelle, paikan valinta tehtiin jään tasaisuuden mukaan. Teimme toisen verkkoavannon ja siinä jääsahalla sahatessa ihmettelin taas, mistä kuuluu outo ääni. Katselin ympärilleni enkä havainnut mitään outoa. Hetken päästä sahatessa katsoin avannon vieressä olevaa railoa, se aukeni noin 5 mm ja hetken päästä se meni kiinni ja kohta sama uudestaan. Sitten ymmärsin, että sehän on se teräsjään aaltoilu, mikä vaikuttaa vielä näinkin kaukana siitä Toisenlahdenniemen nokasta, jonne matkaa oli noin 500 metriä. Tässä avannossa jäänvahvuus oli reilu 20 cm.
Olipa tuulella ja vesimassalla mahtava voima. Tuulen voimakkuus puuskissa oli jotain 6-10 m/s luokkaa. Teoriani tuohon jääaaltoiluun on sellainen, että Jaakkimalahden edustalla on yli 200 metrin syvänne. Tuuli työnsi aallon pystysuuntaisen voiman jään alle. Pohjan noustessa syntyi vähän tsunamin kaltainen ilmiö. Se sai jään aaltoilemaan maininkien mukaan. Ääni mikä kuului, kertoi vaan luonnon suurista voimista, jonka äärellä ihminen voi vain ihmetellä.

Kun verkot olivat järvessä, niin sitten oli aika leiriytyä.

Talviretkeilyä?

Talviretkeilyä?

Ensimmäisenä hommana lähdin polttopuun etsintään. Polttopuita löytyikin mukavasti sadan metrin päästä rannalta, pystyyn kuivuneita mäntyjä. Sahailin muutaman nurin ja ahkiolla vedin leiripaikalle, se oli kätevää.
Leiri pystyyn – minä pystytin teltan, Risto pelkän alustan, makuupussin ja vähän kevyttä pressua tuulen suojaksi.

10

Riston makuupaikka.

 

Seuraavana päivänä suunnittelimme menoa Sorolan saaren päähän kävellen rantoja pitkin. Otimme eväät mukaan varalta, jos tulee pitkäkin päivä. Alkumatka käveltiin jäätä myöten. Ajojää vyöhykkeen tullessa vastaan nousimme rannalle. Siellä alkoikin sitten kiipeilykävely. Laatokan rannat ovat melko jyrkkiä kalliorantoja. Menimme Toisenlahdenniemen selän puolelle katselemaan ahtojäitä ja tarkistamaan jäätilanteen. Kiikareilla katselemalla ei näkynyt avovettä. Ahtojäätä oli todella pitkälle ja sen takana oli sohjojäätä niin pitkälle, kun silmä kantoi. Sohjojää on yhtä tummaa kuin vesikin.
Niemen rantaan oli tuuli työntänyt jäätelejä.

Laatokan jäätelejä.

Laatokan jäätelejä.

Risto heti innostui kokeilemaan, miten tuollainen jääteli kantaa. Minä tuumasin, että siitä vaan minä kuvaan. Sanoin myös, että en tule pelastamaan – siihen malliin leiki jäätelien kanssa, niin että itse pääset pois jos tipahdat. Risto hyppäsi tuuran kanssa jäälautalle, hyvin se näytti kestävän.

Pikkupoika kevät leikeissä!

Pikkupoika kevätleikeissä!

Telien välissä oleva tumma alue oli vain jääriitettä. Onneksi Risto pääsi takaisin kuivin jaloin. Minä pelkäsin kaverin puolesta ja tuumasin, että hullu mikä hullu, joka vapaaehtoisesti menee tuollaisille jäille. Itse asiassa olin vaan kateellinen toisen rohkeudesta.

Hyvin kantaa.

Hyvin kantaa.

15

Kiipeilykävely maisemaa

Siinä kiikaroidessa jäätilannetta ja rannanmuotoja päätimme olla jatkamatta pitemmälle. Ehdotin, että kulkisimme vielä muutaman niemennokan verran eteenpäin. Sieltä voisi näkyä Laatokan avovesi tai jotain muuta mielenkiintoista. Vajaa kilometrin kuljimme ylös alas kallioita myöten, niin minäkin kyllästyin jo kulkemiseen tällaisessa maastossa. Nousimme reilusti ylös saaren keskustaan ja kävelimme metsiä myöten leiripaikalle. Emme tarvinneet suksia,  oli hyvä kulkea kävellen, koska oli niin vähän lunta.
Talviretkeilyn iloja on istua nuotion äärellä. Otin ensimmäistä kertaa käyttöön äidiltäni hakemani 1,5 litran vanhan kahvipannun. Olin viime kesänä katsellut Jannelan Marin nuotio touhuja saman saaren toisessa päässä, otin opikseni tuon nokipannun käytön.

Nokipannun vihkitilaisuus

Nokipannun vihkijäiset.

Ensimmäinen kerta, kun panin kahvipannun nuotioon, niin kaiken touhun keskellä vahtiminen jäi vähiin ja niinpä se pannu kaatui ja nuotio sammui. Risto nauroi, että ei tuosta taida olla mihinkään – helpompaa on vesi kiehauttaa trangialla. Minä vastasin, että odotahan, kun opettelen vähän aikaa, niin kyllä tämäkin homma alkaa toimimaan ihan hyvin, ja niinhän siinä kävikin. Nyt nokipannu on vihitty käyttöön.
Seuraavaksi aloin miettimään rakovalkean tekemistä. Naapurini Rovamon Pertti julkaisi viime kesänä kirjan Nuotiolla. On muuten hyvä ja mielenkiintoinen kirja kyseisestä aiheesta.
Puhuin Ristolle rakovalkean teosta, Risto ei ollut milloinkaan tehnyt tai edes nähnyt moista, enkä minäkään muuta kuin kirjoista ja jutuissa kuullut.
Risto kävi yhtenä aamuna yrittämässä sahata vähän paksumpaa pystykeloa, mutta sisu tai taito ei riittäneet. Minä kävin katsomassa samaa puuta ja nauroin, että eihän reilun kahdenkymmenen sentin paksuinen puu edes ole mikään paksu. Otin ahkion ja sahan ja läksin kaatohommiin ja Risto läksi verkoille. Oli aika kovaa puuta sahata, aikani kitkuttelemalla sain puun konkeloon ja saha jäi tietenkin jumiin. Jätin yöksi puun siihen, toivoin josko karhu kävisi yöllä kaatamassa puun. Ei käynyt.
Aamulla Risto meni verkoille, kun minä vielä nukuin. Risto näki joka aamu norppia jäällä, parhaimpana aamuna kolme saman avannon ympärillä. Norpan hengitysavantoja oli useita kymmeniä, toiset tuoreita toiset taas aivan jäässä, halkaisijaltaan niitä oli monen kokoisia 10-20cm.

Norpan hengitys avanto

Norpan hengitys avanto.

Aamutoimien jälkeen minä läksin jatkamaan puun kaatoa, otin narua mukaan ja tein naru/kapula vinssin, eivät kalastusnarut kestäneet moista. Sitten hain leiristä lisää narua ja yritin vetämällä ja heijaamalla saada puu kaatumaan sekään ei onnistunut. Onneksi Risto tuli kaveriksi niin kahdestaan saatiin puu nurin. Sahailin tyvestä kaksi noin 1,5 metrin pölkkyä. Hinasin ne yksitellen ahkiolla leiriin.
Risto kävi päivällä hakemassa polttopuita, ranteen ja vähän paksumpia keloja. Minä puhuin risuista. Risto ehdotti vetoa minulle, että paljonko maksan jos hän tuo yksinään sen paksun rungon leiriin. Minä lupasin 0,25 litran vodkapulloni ja Lahdenpohjassa tsajut blinien kera. Risto siihen suostui. Ja niinhän hän toi rungon leiriin, autoin häntä loppumatkassa kuitenkin.

Tukinvetoa

Tukinvetoa.

Illalla aloitin rakovalkean teon veistämällä molempiin pölkkyihin suorat pinnat. Siihen saakka muistin miten pitää toimia, mutta siitä eteenpäin homma menikin opetteluksi, sanoin Ristolle, että tämä on nyt ensimmäinen kerta ja opettelua koko homma. Loppujen lopuksi huonostihan sille ensimmäiselle rakovalkealle kävi, syttyi huonosti ja vähän ajan kuluttua kaatui siiten koko viritelmä. Risto oli jo pitkään nauranut minun touhuille ja ilmoitti, että hän kyllä tietäisi miten ne palaisi paremmin, nuotiossa kuulemma. Ei uskonut koko rakovalkean ideaan, miksi kituuttamalla polttaa, jos voi polttaa kunnolla nuotiossa.

Eka rakovalkeani

Ensimmäinen rakovalkeani.

Kun viritelmä kaatuessa erehdyin sanomaan, että nyt voit tehdä mitä lystäät. Silmänräpäyksessä olivat pölkyt nuotiossa, eikä haitannut noki eikä hiilet pölkkyjä sylissä kantaessa. Olipa Risto iloinen ja minua harmitti, kun rakovalkea ei onnistunut heti ensiyrityksellä. Jälkeenpäin Rovamon kanssa jutellessa selvisi, mitä pitää tehdä toisin seuraavalla kerralla. Nyt on helpompi kysyä, kun on edes yhden kerran kokeillut.

Riston "leija" laavu

Riston ”leija” laavu, räntäsateen sattuessa ihan hyvä suoja.

Perjantai-iltana tuumasin Ristolle, että eiköhän lähdetä huomen illaksi Sortavalaan Ritan luokse, kun lupasi taas räntäsadetta illaksi ja yöksi. Risto suostui tuumaan.
Purimme leirin, Risto lähti hakemaan verkot ja minä läksin hiihtelemään kohti Lahdenpohjaa.
Risto sai minut kiinni vähän ennen satamaa. Oli saanut kolme kalaa: ahvenen ja kaksi kuoretta. Siinä oli neljän päivän kalasaalis! Laatokalla kalastus on välillä tällaista.

Risto kokemassa verkkoa

Risto kokemassa verkkoa, tyhjää.

Tämäkin kääntyi minun syyksi, kun minä halusin kuulemma aina täyden kuun aikaan jolloin kala ei kuulemma liiku. Lahdenpohjan satamassa pakattuamme tavarat autoon menimme läheisen hotellin ravintolaan juomaan tsajut plinien kera. Katsoivat vähän pikään kahta epäsiistiä retkeilijää, mutta meitä se ei haitannut.
Hieno reissu, vaikka kummankaan toiveet eivät toteutuneet, mitä etukäteen suunnittelimme. Päivät ja yöt olivat harmaita, se ei innostanut kuvamaan ja kalasaalis jäi vähiin. No eipä Riston tarvinnut käydä myöskään avannossa uimassa.

Pekka kokeili pilkkiäkin, ei nykyäkään. Uusi Pietarista ostettu kevyt untuva takki toimi hyvin.

Pekka kokeili pilkkiäkin, ei nykyäkään. Uusi Pietarista ostettu kevyt untuvatakki toimi hyvin.

Tälläst tääl Karjalass on talvella.

Soutaen Suomenlahden yli

 

Teksti ja kuvat: Pertti Rovamo                   Juttu on julkaistu Erä-lehden numerossa 7E/06

Viime kesänä kokoontui neljän aikaan aamulla Helsingin kaivopuiston rantaan 16 soutajaa mukanaan kuusi järvisoutuvenettä. Määränpäänä oli pieni Ihatsalun kylä Viron rannikolla Tallinnasta itään. Soutumatkaa oli noin 80 kilometriä. Kaikki jaksoivat perille saakka.

tarra

vesillä_p

Veneet keskellä Suomenlahtea. Joka puolella on näkyvissä vain rannatonta ulappaa.

 

Kun marraskuussa satoi räntää, Heikki Haavikko soitti ja kysyi voiko järvisoutuveneellä mielestäni soutaa Suomenlahden yli Tallinnaan.
Mietin hetken ja vastasin, että Erän soutuvenetestien valossa yli viiden metrin pituisella veneellä se kyllä onnistuu, jos tuuli pysyy kohtuullisena.
Mutta matka on pitkä, lyhimmilläänkin selvästi pitempi kuin Sulkavan soutujen kilpailumatka, joka on nykyään 58 km.
Toisaalta tiesin että ainakin Janne Vilkuna on soutanut Jyväskylästä Tarttoon, Erkki Rakkolainen Savonlinnasta Tukholmaan ja Pekka Jurvelin Hailuodosta Kuhmoon. Kajakkimelojat ylittivät Suomenlahden jo 1800-luvulla.

Lähtö Kaivopuistosta kello neljältä aamulla.

Lähtö Kaivopuistosta kello neljältä aamulla.

Oli vain saatava kasaan vapaaehtoisia soutajia, riittävän suuria soutuveneitä ja ratkottava turvallisuusongelmat.
Lähtökohdaksi asetimme omat veneemme, Heikin Kaisla 525:n ja oman Veto Vitoseni, jotka ovat Erän soutuvenetestien suurimpiin kuuluvia ja hyviä soutaa.
Soutajia haimme siten, että Heikki soitti Pudasjärven umpihankihiihtojen kokeneille kilpailijoille ja minä Erän soutuvenetesteissä mukana olleille. Osin porukat olivat päällekkäisiä.
Soitin myös soutuvenetestien suurimpien ja parhaiden veneiden valmistajille ja kysyin, olisivatko he valmiita lainaamaan veneen viikonlopuksi, jotta voisimme soutaa sen Suomenlahden yli.
Puhelujen tulos yllätti. Kaikki tahot suostuivat heti. Minkäänlaista taivuttelua ei tarvittu, joten meillä oli nopeasti kasassa kuusi venettä ja miehistöt.

Idea jalostuu

Alkuperäinen suunnitelma oli, että soudamme kauniina kesäkuun päivänä Helsingistä Tallinnan viereen Piritaan hiekkarannalle. Mielessämme väikkyi hieno hetki, kun vedämme veneet hiekkarannalle ja istahdamme lähimmälle terassille nauttimaat oluet. Kun joku sitten kysyy, mistä souditte, vastaamme viileästi ”Helsingistä”. Sen jälkeen tietysti ihailevat katseet seuraavat meitä.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Asiakirjat ovat kunnossa, joten matkaan.

Asiakirjat ovat kunnossa, joten matkaan.

Ensimmäisenä mieleen hiipi epäilys, että kesäkuussa vallitsevat tuulet puhaltavat kolmena päivänä neljästä Virosta Suomeen. Onko mielekästä yrittää vastatuuleen?
Toinen ja olennaisempi vastaväite oli, että Helsingin ja Tallinnan välillä on tavattoman vilkas laivaliikenne. Sen sekaan meneminen soutuvenellä ei ole turvallista.
Aloimme etsiä Viron rannikolta sopivampaa määränpäätä. Sellaiseksi valikoitui Ihatsalun kylä 30 km Tallinnasta itään. Siellä on erään suomalaisen talo ja hän lupasi lämmittää porukalle saunan. Myös telttailuun kylän rannassa saatiin lupa.
Etuihin kuului sekin, että 23 km Ihasalusta Helsinkiin päin sijaitsee Kerin majakkasaari, joka tarjoaa jonkinlaisen turvapaikan huonon kelinn yllättäessä. Kerin ja Harmajan väli on ”vain” 45 km. Lisäksi Kerin ja Ihasalun välillä on muutama saari, joiden suojassa pääsee ainakin jonkin matkaa soutamaan.
Turvallisuusasioissa oli pohjimmiltaan kyse siitä, miten järvivene käyttäytyy meren aallokossa. Päätimme, että Heikki vie heti jäiden lähdön jälkeen oman veneensä Pihlajavedeltä Helsinkiin ja sitä koesoudetaan mahdollisimman erilaisissa oloissa avomerellä kesän kuluessa.
Molemmat helsinkiläiset tekivät Kaislalla retkiä mm. Harmajan ympäri. Kovin tuuli, jossa soutamista kokeiltiin, oli 14 m/s. Vene ei ollut silloinkaan vaikeuksissa, mutta vastatuulessa matkanopeus tipahti kahteen kilometriin tunnissa. Oli selvää, ettei sellaisissa oloissa voi lähteä soutamaan Suomenlahden yli, koska matka kestäisi noin 40 tuntia. Kukaan ei jaksa soutaa niin kauan.
Koesoutujen perusteella meillä oli silti hyvä syy uskoa, että alle 6-7 m/s tuulilla yrityksemme on sekä mahdollinen että turvallinen. Asiasta keskusteltiin myös etukäteen Suomenlahden merivartioston kanssa.

Saattovene mukaan

Jo alkuvaiheessa päätimme, että meillä täytyy olla saattovene, johon soutajat mahtuvat ja jonka hinaukseen veneet voidaan tiukan tullen laittaa. Sekin löytyi soutajien tuttavapiireistä. Petri sekä Antti ja Päivi  lupautuivat isolla Targa 27-veneellä mukaan.

Helsingin edustalla.

Helsingin edustalla.

Aika pian havaittiin, että saattoveneestä on muutakin hyötyä, koska soutaminen tapahtuu selkä menosuuntaan. Saattovene ajettiin navigointilaitteiden avulla aina 3-5 km soutajien edelle, jolloin se toimi kiintopisteenä ja varsinkin keskellä Suomenlahtea myös kohteena, jonka saavuttaminen kertoi matkan edistymisestä. Ilman sitä keskellä avomerta olisi kadonnut kokonaan etenemisen tuntu.
Myös sillä oli suuri henkinen merkitys, että saatoimme saattoveneestä kertoa LA-puhelimien välityksellä joka veneeseen, paljonko matkaa oli jäljellä.
Erityisen suuri turvatekijä saattovene oli ylitettäessä Pietariin menevää laivaväylää, jossa liikkuu suuria tankkereita ja rahtilaivoja 10 minuutin vällein. Kahteen kertaan keskeytimme soutamisen ilmeisen vaaratilanteen vuoksi.
Tankkerit ovat niin suuria, että soutajan näkökulmasta on hyvin vaikea arvioida niiden nopeutta ja reittiä. Vaikka sellaisen alta juuri ennättäisi soutaa pois, kovin läheinen kontakti on vastenmielinen pelkkänä ajatuksenakin.
Saattoveneestä tilanteen seuraaminen oli paljon helpompaa. Lisäksi Targa 27 oli niin suuri, että se näkyi hyvin sekä silmin että alusten tutkissa. Tosin jokaisessa soutuveessäkin oli tutkaheijastin.

Soutajien jaksaminen

Meille sattui täydellinen sää.
Ehdimme jo päättää soutavamme vallitsevien tuulten mukaisesti Ihasalusta Helsinkiin, mutta edeltävän viikon aikana sääennuste lupasi jatkuvasti soutupäiville pohjoistuulta. Siis myötätuulta Suomesta Viroon.
Niinpä vaihdoimme suuntaa. Asiaa auttoi se, että laivayhtiö Tallink suhtautui hankkeeseemme myönteisesti, eikä vaatinut autoista ja venetrailereista normaaliin tapaan maksua varauksen yhteydessä. Meillä oli voimassa useita varauksia yhtä aikaa.

Ensimmäistä kertaa avomerelle kohti Harmajaa.

Ensimmäistä kertaa avomerelle kohti Harmajaa.

Läksimme liikkeelle komeasti Kaivopuiston rannasta aamuneljältä. Matka eteni joutuisasti puoliväliin saakka. Hiukan sitä ennen moni venekunta alkoi kysellä saattoveneeltä ”onko tuo laivan näköinen Kerin majakka”. ”Ei, se on laiva”, jouduimme useaan otteeseen vastaamaan.
Kun Kerin majakkasaari lopulta putkahti taivaanrantaan, eikä se tuntunut lainkaan lähestyvän, syntyi soutunopeuteen notkahdus. Ne 15-20 kiometriä olivat matkan hitaimmat, vaikka sää oli edelleen hyvä ja evästaukoja pidettiin.
Kerissä pidetyn tauon aikana luoteistuuli voimistui noin 6 metriin sekunnissa ja aallokko nousi metriseksi. Osalle perämiehettömissä venekunnissa se tuotti ongelmia ja välillä näytti, että porukka joutui soutamaan vain toisella kädellä pitääkseen veneen suorassa.
Toisaalta virinnyt tuuli lisäsi selvästi vauhtia ja jäljellä ollut 23 km:n matka joutui selvästi alle neljässä tunnissa.
Jo suunnitteluvaiheessa keskustelimme siitä, pitääkö veneessä olla kahden vai kolmen hengen miehistö. Useimmat soutuveneet uivat paremmassa asennossa, jos kaikilla kolmella penkillä istuu joku, ja kolmas voi samalla hoitaa suunnistamisen ja tähystämisen. Silloin myös jokaisen soudettavaksi tuleva matka lyhenee, kun kaikki soutavat vuorollaan. Toisten mukaan kolmas henkilö on vain turha painolasti.
Tähän koulukuntariitaan ei löytynyt lopullista ratkaisua.
Saimme lähtiessä passimme tarkastettua Suomenlinnan merivartiostossa erikoispalveluna jo aamuvarhaisella ja myös vastarannalla oltiin yhtä joustavia. Piritan rajajoukkojen johtaja lupasi tarkastajien tulevan Ihasaluun ja asiakirjat leimattiin sitten iltayhdeksän jälkeen rantakivellä leppoisissa tunnelmassa.
Emme tietysti olisi virallisesti saaneet nousta Kerissä maihin,mutta reittimme oli kerrottu Viron rannikkovartiostolle ja he tiesivät vuoren varmasti, että porukkamme piti saaressa tauon. Kukaan ei puuttunut asiaan. Siitä suuret kiitokset.

Tunnelmia merellä

Eniten jännitimme merituulen voimakkuutta ylityksen aikana. Kun me savolaiset soutajat asetuimme yöpuulle Käpylään Heikin asunnon lattioille, tarkistimme viimeisenä sääennusteen netistä. Se lupasi vielä kymmenen aikaan illalla seuraavalle päivälle sopivasti noin neljän metrin pohjoistuulta. Silti kukaan meistä ei nukkunut hyvin ja herätys oli muutenkin jo kello kolmelta aamulla.
Soutu alkoi tuulettomassa kelissä ja oli perin outoa lillua vierivieressä keskellä rannatonta, tyyntä ulappaa ja syödä rauhassa eväitä. Kiusanamme olivat enemmänkin pienet kärpäset. Keskellä Suomenlahtea. Mistä ne sinne tulivat?

Tauko paikalla.

Tauko paikalla.

Luulen että kaikille mukana olleille mielikuva Suomenlahdesta muuttui pysyvästi. Se on kyllä avomeri, mutta ei kovin iso. Yli pääsee lihasvoiminkin yhdessä päivässä.
Samaten suhde kahteen kiintopisteeseen iskostui pysyvästi mieleen. Toinen on Helsingin matalan majakka, jota tuijotimme koko aamupäivän eri suunnista, ja toinen Kerin majakka, joka hallitsi iltapäivää ja iltaa.

Kerin majakkasaari tuli tutuksi.

Kerin majakkasaari tuli tutuksi.

Paluumatkalla m/s Romantikan kannelta näimme selvästi molemmat majakat. Kerin kaukana idässä, Helsingin matalan aivan vierestä. Porukan nuorin, 20-vuotias Maija Kontturi, puki tunnelman sanoihin:
”Jos joskus kuljen vielä tästä laivalla, niin kukaan ei varmaan usko, kun väitän soutaneeni noiden majakoiden ohi. Eikä varsinkaan nyt, kun käsissä ei ole yhtään rakkulaa.”

Ruokatauko ja jaloittelua Kerissä.

Ruokatauko ja jaloittelua Kerissä.

Melonnasta ja soudusta

Tutustuin tätä projektia varten Meloja-lehden juttuihin, jotka kertoivat kajakkiretkistä Suomenlahden yli. Minua kiinnosti myös, kuinkaa eri välineillä retkeilemisen nopeus vaihtelee pitkällä matkalla.
Tein kolme vuotta sitten Erä-lehteen jutun, jossa testasimme Savonlinnan vesillä soutuveneen, intiaanikanootin ja kajakin vertailtavuutta samalla retkellä. Kokeilun lopputulemaksi jäi, ettei retkeilynopeudessa ollut kovin merkittäviä eroja näiden kolmen erilaisen vesikulkuneuvon suhteen.
Meidän Suomenlahden ylityksessämme olosuhteet olivat hyvät. Kajakeilla on melottu sama reitti paljon useammin ja erilaisissa keleissä.

Ensimmäiset saapuvat Ihasaluun. 14,5 tunnin urakka on ohi.

Ensimmäiset saapuvat Ihasaluun. 14,5 tunnin urakka on ohi.

Soutajien retkinopeus oli 80 km:n matkalla taukoineen 5,5 km tunnissa. Se on siis porukan hitaimpien nopeus, koska saattovene kokosi ryhmän aina välillä.
Tiedän, että kovakuntoisin miehistömme, joka souti Veto 5:llä, olisi ollut vapaasti soutaen tunteja aiemmin Ihatsalussa. Keriin he tulivat lähes puoli tuntia ennen seuraavia, ja 40 minuuttia ennen viimeisiä, vaikka saivat vapaasti edetä vain Pietariin menevän laivaväylän jälkeiset 15 km.
Yrjö Lindroos kertoo Melojassa, että Porkkalan ja Naissaaren 41 km:n välin kajakkimelojat ovat meloneet 6-9 tunnissa. Kuuden tunnin ylitys antaa matkanopeudeksi taukoineen 6,8 km/t, seitsämän tunnin 5,85 km/t ja yhdeksän tunnin 4,5 km/t, mutta vastatuulta oli silloin osallistujien kuvauksen mukaan kymmenkunta metriä sekunnissa.
Myötä- ja sivutuulissa matkanopeudet ovat kajakkien ja soutuveneen välillä hämmentävän samantapaisia.
On otettava huomioon myös, että tässä vertailussa kajakkimelojat mittasivat puolta lyhyempää matkaa ja soutajat viettivät Kerissä noin tunnin. Se on laskettu soutuaikaan mukaan samoin kuin kaikki muutkin lepo- ja ruokailutauot, joita retkellä pidettiin.
Koesoutujen perusteella kaksilla airoilla soudettu soutuvene häviää kajakille nopeudessa selvästi vastatuulessa. Veneen tuulipinta-ala on selvästi suurempi, samoin sen kitka vastaan lyövää aaltoa kohden. Soutuveneellä ei voi jaksamisen asettamista rajoituksista johtuen lähteä läheskään yhtä kovaan vastaatuuleen kuin kajakilla.
Muutenkin soutuveneen tuulirajat on syytä asettaa kajakkia alemmas, koska vesi voi ruveta roiskumaan laidan yli avoimeen alukseen ja tuuli vänkäämään venettä vaikeasti soudettavaksi.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että jos tuuliennuste lupaa yli 6 m/s vaikka myötäistäkin, niin soutuveneellä ei ole viisasta lähteä Suomenlahden yli.

Passien tarkastus Virossa sujui leppoisasti.

Passien tarkastus Virossa sujui leppoisasti.

Uutta ja ei?

Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkuna souti vuonna 2000 kolmen hengen miehistöllä Jyväskylästä Tarttoon fennougristien kongressiin. Kulkuneuvona oli noin kuusimetrinen Saarijärvellä veistetty retkisoutuun tarkoitettu keskisuomalaista mallia oleva puuvene.
Heidän reittinsä kulki Suomenlahdelle Kymijokea pitkin ja tavoite oli soutaa ensin Kotkasta Suursaareen ja sieltä Narvaan. Venäjä ei kuitenkaan antanut soutajien rantautua Suursaareen, joten suunnitelmaa oli muutettava.
He soutivat Kotkasta Pellinkiin, josta Suomenlahden yli Viron Vergiin. Sekin vaati puuvenekuvioista tutun, rajavartioston eläkkeellä olevan everstiluutnantti Leo Skogströmin määrätietoista taivuttelua. Muuten olisi pitänyt soutaa ensin Porvooseen tulliin.
Ennen toista maailmansotaa Suomenlahden yli soudettiin merikelpoisiksi tehdyillä veneillä osittain purjeita hyväksi käyttäen hyvinkin tavanomaisesti, mutta sota ja rautaesirippu katkaisivat yhteyden.
Nykyisin Viron veneilykulttuuri on vasta käynnistymässä, koska Neuvosto-Eestin rannikolla ei tavallinen ihminen saanut pitää venettä juuri siksi, että pakeneminen lihasvoimin Ruotsiin tai Suomeen oli sopivalla säällä täysin mahdollista. Ja sellaista varmasti tapahtuikin.
Me emme siis olleet ensimmäiset järviveneellä toisen maailmansodan jälkeen Suomenlahden yli soutaneet. Mutta ensimmäinen usean soutuveneen porukka varmasti olimme. Samoin lienee niin, että porukassa olleet ”savolaisakat” ovat oikeasti ensimmäiset toisen maailmansodan jälkeen Suomenlahden yli soutaneet naiset. Ainakin huvikseen soutaneet.

Suomenlahden soutajat

Hannu Backman
Heikki Haapavaara
Kasper Haapavaara
Heikki Haavikko
Krister Hackman
Jukka Hietanen
Jukka Hytönen
Anna Laukkanen
Maija Kapanen
Maija Kontturi
Kai Olander
Lauri Olander
Riku Pentikäinen
Pekka Pouhula
Petter Sairanen
Andreas Öhman

Avomerisoudun turvallisuudesta

Helsinkiläinen melontaseura Melaveikot on järjestänyt Suomenlahden ylityksiä säännöllisesti vuodesta 1988 saakka. Lajin konkari Yrjö Lindroos on esitellyt turvallisuusasioita Meloja-lehden numerossa 4-2001.
Osallistujilla on oltava riittävä melontakokemus aallokossa, koska kajakki pidetään pystyssä vartalon liikkeiden avulla. Sen lisäksi melojien täytyy kyetä nousemaan melakellukkeen avulla omatoimisesti takaisin kajakkiinsa kaatumisen jälkeen ja ryhmänä pelastamaan veden varaan joutunut kajakkiinsa ja tyhjentämään se. Ryhnällä pitää olla myös kyky hinata uupunutta tai vammautunutta melojaa.
Melojien ylitystarinoiden keskeistä sisältöä on, että joku tai jotkut kaatuvat.
Järvisoutuvene ei tietenkään ole samalla lailla avomerikelpoinen kuin merikajakki, sillä jo EU:n huvivenedirektiivi määrittelee sen vain suojaisille vesille tarkoitetuksi alukseksi. Jos soutuveneellä lähtee ylittämään avomerta, monta turvallisuusasiaa on otettava huomioon.
Isoa soutuvenettä täytyy osata käsitellä niin, ettei veden varaan jouduta. Jos kuitenkin joku joutuu, pelastamisen hoitaa ensisijaisesti moottorilla varustettu saattovene. Soutuvene on myös niin painava, ettei sen hinaaminen toisella veneellä lihasvoimin ole tuulessa mahdollista.

Merenkäynnin vaarat

Kevään testisoutujen aikana Helsingin edustalla todettiin, että iso soutuvene on aallokkokättäytymisen osalta aivan turvallinen vielä 14-15 m/s tuulissa, mutta ongelmaksi muodostuu jo paljon aikaisemmin soutajien jaksaminen. Joten yli 5-7 m/s tuulissa emme olisi Suomenlahden ylitykseen lähteneet.
Varasuunnitelmana oli soutaa vastaava matka rannikkoa pitkin, koska iso joukko ihmisiä on varautunut lähtemäään vesille. Olisi ollut turhauttavaa jäädä tykkänään maihin.
Jos taas ennustamaton ukkospuuska ta säärintama olisi yllättänyt meidät avomerellä, veneet olisi laskettu rauhallisesti vasta-aaltoon soutaen lähimmälle tuulen alla olevalle rannikolle tai saareen. Soutuvene pysyy pystyssä erittäin kovassakin kelissä, jos sen kokka pystytään pitämään aaltoa vasten.
Veneen keulamuoto määrittää, mikä täsmällinen kulma on edullisin aaltoon törmäämisen kannalta. Toiselle paras on hieman viisto kohtaamiskulma, toiselle aivan kohtisuora. Pääasia on, että aalto kohdataan mahdollisimman hitaalla vahdilla.
Tuulen roiskuttaman veden varalta kaikissa veneissä oli äyskäreinä isot kauhat ja sankot.
Äärimmäisissä olosuhteissa saattovene olisi noukkinut uimatasonsa kautta kyytiin kaikki soutajat ja ottanut veneet hinaukseensa.
Olen itse retkisoutanut tuhansia kilometrejä Saimaalla. Ainoat yllättäen veneen sisään lyöneet aallot ovat olleet laivojen ja isojen moottoriveneiden aiheuttamia.
Suomenlinnan merivartioston luutnantti Aki Tiainen varoitti meitä lähtiessämme aivan erityisesti pika-alusten peräaalloista, jotka voivat olla parimetrisiä ja niin jyrkkiä, että voivat jopa kaataa veneen.

Tallinna on vaarallinen

Tallinnan seudulle soutaminen on nykyään vaarallista vilkkaan laivaliikenteen vuoksi. Soutuvene on hidas alus seilaamaan paljon suurempien ja nopeampien seassa.
Kun suuntasimme Ihasaluun, pääsimme heti Suomelinnan jälkeen eroon Tallinnan laivaliikenteestä.
Ratkaisumme oli oikea, sillä jo pitkin Suomenlahteakin seilaavat laivat olivat aivan tarpeeksi vaarallisia. Huonon näkyvyyden vallitessa ne olisivat olleet todellinen riski.
Kaikki veneet oli varustettu tutkaheijastimin ja saattovene huolehti siitä, että väylät ylitettiin suppeana ryhmänä. Kauppalaivat eivät välttämättä osaa havaita yksittäistä soutuvenettä tai kajakkia, koska ne ovat avomerellä harvinaisia.

Pelkona oli jäädä tankkerin alle vilkkaalla laivaväylällä.

Pelkona oli jäädä tankkerin alle vilkkaalla laivaväylällä.

Veneiden turvavarusteet

Pelastusliivien, äyskäreiden, hinausköyden ja tutkaheijastimien lisäksi jokaisella venekunnalla oli käytössä LA-puhelin. Lisäksi jokaisessa veneessä oli kaksi hätärakettia. Seurueessa oli myös kaksi ensiapukoulutuksen saanutta henkilöä ja molemmilla oli ensiapulaukku mukana.
Saattoneessä oli VHF-radio. Sen avulla olisimme saaaneet yhteyden tarvittaessa meripelastukseen tai rannikkovartiostoon.
Useimmilla osanottajilla oli mukanaan matkapuhelin ja numerot olivat järjestäjien tiedossa. Ongelmatilanteessa niilläkin olisi voinut pitää yhteyttä, mutta keskellä Suomenlahtea on lähes 20 kilometrin levyinen katvealue, jossa matkapuhelimet eivät toimi.
Koska uskon, että avomerisoutu yleistyy, kuten merimelonta aikoinaan, toivon keskustelun niin turvallisuusasioista kuin reiteistäkin jatkuvan.

————————————————————————————————————————————————

Muistikuviani Suomenlahden ylityksestä

Teksti: Pekka Pouhula    Kuvat: Pekka Pouhula ja Pertti Rovamo

Naapurini Rovamon Pertti houkutteli minut mukaan, koska olin hänen apulaisenaan testannut monta kertaa soutuveneitä ERÄ-lehden soutuvenetestejä varten.

Kun asiasta puhuttiin etukäteen, sanoin, että vastatuuleen en lähde moista matkaa soutamaan, myötätuuleen voin harkita reissua. Lopulta päätin lähteä, kun selvisi, että tarkoitus on saada reissu hoitumaan myötätuuleen.

Läksin soutureissulle omalla kesälahtelaisen Arvo Ketolaisen veistämällä puuveneellä. Oman kokemukseni ja noiden ERÄ-lehden testienkin perusteella se on soutuominaisuuksiltaan paras nykyisin valmistettava vene. Se on kaksinkertainen ERÄ-lehden soutuveneiden testivoittaja. Vene on vanerilaudoista veistetty, sen pituus on 533 cm ja siinä on kahdet hankaimet eli kaksi soutupaikkaa.

Sain houkuteltua veneeni miehistöön kolme savolaisnaista: Anna Laukkasen, Maija Kapasen ja koko muuta joukkoa selvästi nuoremman, juuri ylioppilaaksi kirjoittaneen Maija Kontturin. Kaikilla naisilla oli urheilutaustaa, he olivat osallistuneet mm. Sulkavan soutuihin. Silti oli kaikista kiinnostavaa nähdä, miten naiset selviävät tuosta urakasta, kaikki muut soutajat olivat miehiä.

Tässä vielä hymyilyttää.

Tässä vielä hymyilyttää. Pekka Pouhula, Maija Kontturi, Maija Kapanen ja Anna Laukkanen.

Me muut kuin Helsingin seudulta kotoisin olevat soutajat kokoonnuimme edellisenä iltana Käpylään Heikki Haavikon kotiin. Kävimme lähiravintolassa tankkaamassa pastaa mahan täyteen, Kontturin Maija innostui illalla soittamaan Haavikon pianoa ja ennen lähtöä fysioterapeutti Maija Kapanen veti ja opasti venyttelyharjoituksen.

Maija Kapanen opastaa Maijaa venyttelyssä.

Maija Kapanen opastaa toista Maijaa venyttelyssä.

Etukäteen olin miettinyt, miten rakon tyhjennys onnistuu, kun rannalle ei ole pääsyä koko pitkän matkan aikana. Olen vuosien saatossa huomannut, etten osaa lasketella vesiä seisaaltani veneen laidan yli, eikä se naismiehistöltä onnistuisi senkään vertaa.

Minun kohdallani ilmiö johtuu ehkä siitä, että olen kajakkimeloja. Siinä lajissa tasapainon hallinta perustuu lantion jatkuvaan liikkeeseen. Kun meloja istuu kajakissa, lantion pitää olla ”irti”. Voi olla, että lantiolihakseni ovat veneessäkin automaattisesti jatkuvassa liikkeessä, kun vene kallistelee, eikä rakko sen vuoksi lähde tyhjenemään.

Otin tarkoitusta varten mukaan pesuvadin. Se ratkaisi ongelman. Kun oli soutuvuoro etuairoissa, oli hyvä kääntyä toisinpäin, nenä menosuuntaan ja asettaa pesuvati veneen pohjalle. Silloin siihen saa lorotella istualtaan, eivätkä lihakseni vastustelleet. Lopuksi pesuvadin sisältö laidan yli, huuhtelu ja taas soutamaan. Homma hoitui naisiltakin.

Koska meitä oli neljän hengen miehistö ja veneessä paikka vain kahdelle soutajalle ja peränpitäjälle, sovittiin, että naisten soutuvuorot kiersivät niin, että ensin tunti etuairoissa, sitten tunti taka-airoissa, tunti peränpitäjänä ja lopuksi tunnin lepovuoro saattoveneessä. Minä en päässyt saattoveneeseen lepäämään. Olisiko se naispuolisesta sovinismista? 🙂

 

Liikkeelle tyynessä hellesäässä

Alkuaan suunnitelmana oli, että soudetaan normaalien kesällä vallitsevien tuulten mukaan Virosta Helsinkiin, mutta sovitulla viikolla ennustettiinkin pohjoistuulta, joten soutusuunta vaihtui Helsingistä Viroon.

Kun lähdettiin aamuvarhaisella liikkeelle Helsingin eteläkärjestä Kaivopuistosta, Annukka paljasti, ettei hän osaa pitää perää. Lohduttelin, että meillä on kyllä koko päivä aikaa opetella sitä asiaa. Kun vene saatiin vesille, ruvettiin kokeilemaan Annukan peränpitotaitoja. Vene kiemurteli sinne tänne ja minä yritin neuvoa. Eräs toinen soutuvene tuli pian rinnalle ja sieltä joku lausahti: ”eiköhän olisi parasta, jos jäisitte tälle rannalle”.

Kommentoija oli eräs umpihankihiihtäjistä. Venekuntamme nimesi kyseiset miehet heti umpihulluiksi eikä umpihankihiihtäjiksi. Toki totesimme, että saatamme itsekin kuulua kyseiseen umpihullujen ryhmään, mutta lievemmin oirein.

Kun lähdettiin liikkeelle, minä pidin perää ja Annukka ja Maija tarttuivat airoihin. Apu-lehden reportteri oli todistamassa lähtöämme ja taisi olla Virossa vastassakin. Juttu ilmestyi Avussa 27/2005. Jutussa on kuva, jossa naiset soutaa ja minä istun perässä. Sen jälkeen olen naureskellen kuvannut, mikä on savolainen soutuvene. Se on sellainen, jossa mies istuu perässä ja naiset soutaa.

Savolaismallinen vene. Mies perässä ja naiset airoissa.

Savolaismallinen vene. Mies perässä ja naiset airoissa.

Lähtiessämme sää oli mitä parhain. Alkumatkasta oli aivan tyyntä ja Helsingissä taisi olla alkamassa kesän ensimmäinen hellepäivä.

Mokasin juomapullojeni kanssa. Kajakkimelojana olen pitänyt juomiani valmiiksi sekoitettuina tavallisissa muovisissa limpparipulloissa. Kajakissa ne ovat kannen alla varjossa ja pysyvät viileinä helteelläkin. Nyt heitin juomani veneen pohjalle, mutta veneessä ne olivatkin suoraan auringonpaisteessa. Päivän mittaan ne lämpenivät ja juomiin tarttui muovin maku. Loppupäivästä rupesin välttelemään juomista, koska neste maistui vastenmieliselle. Ratkaisustani seurasi nestevajaus, joka aiheutti kovan päänsäryn, onneksi kuitenkin vasta illalla, kun oli päästy perille.

Ihasalussa minulle ei maistunut ruoka eikä juoma, ei sauna eikä muitten juhliminen. Makoilin teltassani ja söin särkylääkkeitä. Silti päänsärkyä kesti toista päivää ja paluumatka laivalla ja autolla oli tuskallinen. Jälkiketutusta lisäsi se, että mukanamme oli kylmälaukku, johon juomanikin olisivat mahtuneet. Vaativalla retkellä pienikin moka saattaa johtaa suuriin murheisiin.

 

Helsingin matalan majakka ja matkan eteneminen

Kun lähdettiin Suomenlinnan rajavartioston laiturista soutamaan kohti Viroa, muistiini on syöpynyt punavalkoinen reimari. Myöhemmin selvisi, ettei se ollut reimari vaan iso Helsingin matalan majakka. Se vain oli niin kaukana, että näytti aivan reimarilta.

Toinen siihen liittyvä kummallisuus oli että, vaikka koko ajan soudettiin, se näkyi kuutisen tuntia. Ensin se näkyi olkapään takana pari tuntia, eikä näyttänyt liikkuvan mihinkään. Vähitellen se tuli kulkusuuntaan nähden oikealle puolelle. Siellä se oli taas pari tuntia, vaikka tiesimme, että vene liikkuu noin viisi kilsaa tunnissa. Lopulta se oli näkökentässä viistosti veneen takana, kunnes hiljalleen hävisi taivaanrantaan.

Sisävesillä liikkuvalle ilmiö oli käsittämätön. Kun siellä liikkuu samaa vauhtia vartinkin johonkin suuntaan, maisema on suurella selälläkin aivan erilainen. Kiintopisteet muuttuvat koko ajan erilaisiksi. Sisävesillä reimaritkin ovat pienempiä kuin merellä, vaikka nyt jättää sivuun sen, että luulin majakkaa reimariksi.

Tuo Helsingin matalan majakkaa koskeva mielikuva kertonee, millaista on soutaa Suomenlahden yli. Helsingin matalan majakka oli sentään kiintopiste. Välillä on pitkä pätkä, jossa ei ole veneestä katsoen missään suunnassa kuin kiintopisteetöntä vettä ja taivaanrantaa.

Toinen mikä sisävesillä liikkuneen ihmisen yllätti, oli se, kuinka nopeasti isot tankkerit liikkuvat. Ensin huomaat pienen mustan pisteen taivaanrannassa. Kun seuraavan kerran katsot olkapääsi taakse, musta piste on kasvanut selvästi erottuvaksi laivaksi. Pian se onkin tullut aivan kohdalle. Ja kun se kulkee, siitä ei kuule mitään.

Soutuveneestä ei näe lainkaan, väistääkö laiva, jos se nyt yleensä laivaväylällä kulkiessaan soutuveneen vuoksi vähääkään väistää. Onneksi mukana oli saattovene, joka näki tankkereiden reitin myös navigaatiovälineillään ja kykeni antamaan ohjeita.

Lähtiessä kerroin muille, että minulla on trangia mukana kahvinkeittoa varten. Heti heitettiin kommenttia, et saa keittää, poltat koko veneen. Keitin kahvit keskellä Suomenlahtea. Sitä ei ehkä ole kovin moni soutuveneessä tehnyt. Mutta olipa kahvi hyvää.

suomenlahti

Kahvinkeittohetki soutuveneessä keskellä Suomenlahtea.

 

Sivumennen sanottuna: trangiallahan saa keittää kahvit keskellä suomalaista metsää metsäpalovaroituksen aikanakin. Ei se kovin helposti siis puuvenettäkään sytytä, eikä sammutusvesi merestä ihan heti lopu.

 

Loppusuora ja jälkimietteet

 

Naiset ruokalevolla.

Naiset ruokalevolla Kerissä.

Pidimme Kerin majakalla kunnon tauon. Sen jälkeen edessä oli loppusuora. Tuuli tosin nousi tauon aikana, mutta onneksi se oli laitamyötäinen. Ryhdyin peräairoihin ja sopivan aallon tullessa vetäisin veneen sopivassa kulmassa ja kunnon voimalla pieneen surffiin. Nousi soutuvenekin surffiin, mutta kävi vetäminen aallon päälle voimillekin.

Kajakkimelojana haikailin, että olisipa allani ollut oma kajakkini, aallot olivat sille juuri sopivia. Samalla mietin, että kajakilla melominen kuluttaa paljon vähemmän energiaa.

Jauhot

Maija tyhjentää talkkipussin, naurettiin ettei vaan tulli rupea tutkimaan mitä jauhoa se oikeasti on.

 

Aalloilla surffailu auttoi niin paljon, että olimme Ihasalussa muistaakseni toisena venekuntana. Kehuskelin naisille, että nyt näitte, että kajakkimelonnasta on apua aaltojen lukemisessa. Koska saavuimme perille ensimmäisten joukossa, meinasin murjaista asiasta jotain sille kaverille, joka Kaivopuistossa kehotti meitä jäämään sille rannalle, mutta jätin kuitenkin murjaisematta.

Vihdoinkin reissu tehty.

Vihdoinkin reissu tehty.

Jälkeen päin joku kysyi, lähdetkö uudestaan. En lähde. Avomerisoutu ei ole sisävesien miehelle mieleen. En kokemusta kuitenkaan kadu.

Maaliin_p

Toisena maaliin, meidän vene taustalla.

 

Pian soutureissun jälkeen tapasin vanhoja työkavereitani, joita en ollut nähnyt reiluun pariin kymmeneen vuoteen. Joku kyseli, mitä olen saanut aikaiseksi. Vastasin, että soudin savolaisella soutuveneellä Suomenlahden yli. Alkuun kukaan ei uskonut. Kun kerroin matkasta riittävän paljon, osa ehkä uskoi, osa jäi siihen uskoon, että kerroin mainioita satuja.

PS: Kaikki savolaisnaiset pärjäsivät hyvin. He olivat erinomainen miehistö. Iltajuhlissa soudun jälkeen ei ollut ainuttakaan, joka olisi ollut sitä mieltä, että heidän olisi kuulunut jäädä Kaivopuiston rannalle. Oppi Annukkakin pitämään perää.

 

Lokakuinen Laatokka

Teksti: Mari Jannela   Kuvat: Mari Jannela ja Pekka Pouhula

– Nyt meidän täytyy meloa lähekkäin, aivan näköetäisyydellä, sanon Pekalle, kun käy ilmi, että hänen otsalamppunsa on jäänyt lähtiessä kajakin sisään ja pimeys ottaa meidät syliinsä. Leiriin on vielä neljän kilometrin matka.
Olemme lähteneet kajakeilla lokakuiselle Laatokalle katsomaan sen täyttä kuuta suuntana Honkasalon Kujaset. Tarkoituksenamme oli lähteä Sortavalan eteläpuolelta Winterin huvilalta, mutta koko alue olikin rakennustyön kohteena. Menimme portista sisään, mutta vesille emme päässeet puhumattakaan auton sinne jättämisestä. Palasimme Sortavalaan ja lähdimme vesille Piipun pihasta hieman suunniteltua myöhemmin.

Kajakit ovat valmiina Piipun pihassa

Kajakit ovat valmiina Piipun pihassa (kuva M.Jannela)

Kajakkien pakkaus ja auton jättäminen sujuvat ripeästi. Hämärä muuttuu kuitenkin pimeydeksi neljä kilometriä ennen Honkasalon leiripaikkaa. Pimeyden saapuminen on kiehtovaa. Aistit valpastuvat. – On mielenkiintoista nähdä, miten tummaksi tämä menee, Pekka toteaa pitämämme tauon aikana, jolloin päätämme jatkaa matkaa pimeydestä huolimatta tuttuun leiripaikkaan.
Kuu pysyy pilvien takana, vesi näkyy selvästi, mutta rannat häipyvät. Silmien tottuessa pimeään ovat tutut maisemat pimeällä aivan erinäköisiä. Laatokka antaa todellisen lisäsäväyksen, kun se aukeaa eteemme pimeydessä. Aaltojen äänestä päättelemme rannan läheisyyttä ja niemeä, josta meidän tulee kääntyä kujasta etsimään. Edessä olevan saaren profiili vaikuttaa tutulta. Yhteisillä arvioilla ja päätöksillä saavumme Honkasalon poukamaan. Vesi on alhaalla ja poukaman kallioseinämät molemmilla puolilla näyttävät mahtipontisilta. Aivan kuin temppeliin saapuisi.
 

Kujanen

Kujanen (kuva M.Jannela)

Tuon portin löytäminen pimeässä ja sisään pujahtaminen oli vaikuttava kokemus

Tuon portin löytäminen pimeässä ja sisään pujahtaminen oli vaikuttava kokemus (kuvaM.Jannela)

Pekka pohtii telttaa pystyttäessään, miten ennen pärjättiin ilman otsalamppuja. – Otsalamput ovat nostaneet retkeilyn mukavuuden aivan uudelle tasolle. Intohimoisena lukijana otsalappu on teltassa aivan ehdoton kapistus, hän toteaa. Jätän telttani pystyttämisen myöhäisemmäksi ja keskityn ensin nuotion tekoon. Puita on tehty valmiiksi ja leiri näyttää myös todella siistiltä. Höpötellään, siitä huomaa kuinka jännitys laukeaa. Nuotio luo rauhaa ja turvaa, se tekee olon kotoisaksi.

Nuotiolla on kotoisa tunnelma

Nuotiolla on kotoisa tunnelma (kuva M.Jannela)

 

Leiri Kujasilla ja Marin teltta

Leiri Kujasilla ja Marin teltta (kuva M.Jannela)

Pekan hattu huilaa kalliolla omistaja teltassa

Pekan hattu huilaa kalliolla, omistaja teltassa (kuva M.Jannela)

Vesi on alhaalla

Vesi on alhaalla (kuva M.Jannela))

Nukumme aamulla pitkään. Molemmat niiskuttavat teltoissansa. Saan itseni ylös ja valmistan tattaripuuroa. Pekkakin herää, mutta ruoka ei maistu. Olimme tietoisia jo lähtiessä mahdollisista nuhan oireista ja päätimme kuitenkin lähteä. – On aivan sama niiskuttaako kajakissa, teltassa vai kotona. Yskä lähtee yskimällä ja nuha niistämällä, Pekka kommentoi tilannetta. Päätämme pitää leiripäivän. Sataa hieman ja aurinko pysyy poissa. Vaellamme kuitenkin saarella ja otamme valokuvia.

Harmaa kallio korostaa ruskan värejä

Harmaa kallio korostaa ruskan värejä (kuva M.Jannela)

I.K.Inha oli mieltynyt oikeassa reunassa näkyvään kallioon

I.K.Inha oli mieltynyt oikeassa reunassa näkyvään kallioon (kuva M.Jannela)

Pihlanjanmarjat antavat väriä utuiseen päivään

Pihlanjanmarjat antavat väriä utuiseen päivään (kuva M.Jannela)

Maisema on väriloistossaan. Kypsät pihlajanmarjat antavat utuisiin kuviin väriä. Pekka on kehittänyt maastotuolinsa jalkoihin hassun näköiset, mutta toimivat vajoamisesteet golfpalloista, joita kuvaamme maisemassa. Saareen rakennetun laavun ympäristöä ei ole siivottu. Ilo siitä, että toinen leiri oli kestänyt siistinä edellisen siivoamisemme jälkeen, innostaa siivoamaan myös laavun ympäristöä.

Tämä tuoli ei enää vajoa maastoon

Golfpallot retkituolin vajoamisesteenä ovat hassunkuriset, mutta estävät maahan uppoamisen (kuva M.Jannela)

Poltan palavat roskat. Yleisimpiä roskia ovat naisten jättämät pissapaperit ja terveyssiteet, joita lojuu polun vieressä. Pulloja on vain vähän. Ne kokoan yhteen puun alle, koska niille en voi mitään. Mieli madaltuu ja tulee ahdistava tunne. Tätä samaa näkee kaikkialla maailmassa. Maailmanlopunmeininkiä. Laatokassakin on sinilevää, joka lojuu nyt rannoilla vaahdon seassa. Toivoisin olevani Metsäkeiju, joka  taikasauvaa heilauttamalla toteuttaisi Pekan ajatuksen Laatokan pullonpalautusjärjestelmästä. Se siistisi maisemaa ja auttaisi myös montaa vähätuloista. Ja tekisin ohjeet, varsinkin naisille, etteivät he jättäisi moisia roskia jälkeensä. Ei se ole kovin vaikeaa tökätä pissapaperiansa maan alle maatumaan. Pekka tulee avuksi siivoamaan, poimimme tupakantumppeja ja muuta roskaa.

Voisipa näille tehdä jotain

Voisipa näille tehdä jotain (kuva M.Jannela)

Tunnemme tehneemme jotain hyvää ja tunnelma kohoaa. Roskien poistaminen maisemasta tuo esille syksyisen luonnon kauneuden ja nuhainen niiskuttaminenkin unohtuu. Kun katselee luontoa, ei siellä näy surua tai murhetta. Ruskaiset puut eivät näytä masentuneilta, eivätkä vesilinnut ahdistuneilta, vakka samoja roskia katselevatkin. Masennus ja ahdistus taitavat olla ihmisen luomaa nokkeluutta tehdäkseen itsensä huomatuksi.

Honkasalon laavu on suomalaisvenäläisen projektin aikaansaannos

Honkasalon laavu on suomalaisvenäläisen projektin aikaansaannos (kuva M.Jannela)

Kannamme kannon palamaan nuotioon ja sahaamme puita Pekan venäläisellä ketjusahalla, joka osoittautuu mitä mainioimmaksi työvälineeksi. Meillä on pitkä iltanuotio ja kanto palaa tunnelmallisesti.

Marin eväsreppu ja tarvikepussi sopivat ruskan väreihin

Marin eväsreppu ja tarvikepussi sopivat ruskan väreihin (kuva M.Jannela)

Pekan venäläinen ketjusaha osoittautuu mainioksi työvälineeksi puun tekoon

Pekan venäläinen ketjusaha osoittautuu mainioksi työvälineeksi puun tekoon (kuva M.Jannela)

Aamu valkenee lupaillen kirkkautta. Käyskentelemme leirin läheisyydessä ja on selvää, että matkamme jatkuu tänään. Pakkaamme kajakkimme ja jätämme Honkasalon, vaikka tänään olisi mahdollisuus nähdä kuunsilta saaren laelta. Saamme meloa upeassa auringossa. Vain joitakin pilviä on eteläisellä taivaalla. Ruska heijastuu tyynen Laatokan maininkeihin ja sen harmaan kirjaviin kallioihin. Nautimme matkanteosta kohti Mäkisalon saarta. Nyt on esteettisyys aivan omaa luokkaansa ja maininki matala, joten maisemasta on aikaa nauttia.

Eteläisellä taivaalla on vielä hieman pilveä ennen kirkastumista

Eteläisellä taivaalla on vielä hieman pilveä ennen kirkastumista (kuva M.Jannela)

Kohti Mäkisaloa

Kohti Mäkisaloa (kuva M.Jannela)

Mäkisalon saarella on vanha viikinkiaikainen linnan raunio. Pekka on etsinyt sitä kahdesti ja toisella kertaan hän on sen myös löytänyt. Rauniot sijaitsevat Linnavuorella, joka näyttää nimensä veroiselta aavalta sitä lähestyttäessä. Rantaudumme kallionkielekkeen alle ja kannamme tavarat kalliolle. Siellä on pientä siistimistä vaille valmis tulipaikka. Teehetken jälkeen lähdemme etsimään raunioita.
 

Harmonia

Harmonia (kuva M.Jannela)

Ruskan värejä

Ruskan värejä (kuva M.Jannela)

Mäki on jyrkkä ja täynnä pientä kuusentainta isojen mäntyjen alla. Ylöspäin kiipeäminen on melkoista rämpimistä ja näkyvyys puskissa olematon. On siinä ollut viikingeilläkin kiipeämistä. Rauniot ovat kookkaat, joten niille pitäisi kaiken järjen mukaan sattua, kun vain kulkee pitkin lakea laelle päästyään. Emme sattuneet raunioille ja jälleen pimeys lähestyy. Päätämme laskeutua suoraan rannalle ja yrittää mahdollisesti aamulla uudelleen.

Viikinkilinnan kivijalkaa

Viikinkilinnan kivijalkaa (kuva P.Pouhula))

Mäkisalon Linnavuorelta alaslaskeutuminen on jyrkkä

Mäkisalon Linnavuorelta alaslaskeutuminen on jyrkkä (kuva M.Jannela)

Valitsimme suorimman reitin alas, joka tarkoittaa jyrkkää laskua. Nuoret koivut toimivat laskeutumisköysinä, koska jalat eivät hyppäämättä tavoittaisi maata. Hypätessä rinteeseen olisi suuri riski joutua rinteen viemäksi. Alastulo on hauskaa ja alhaalla huomaamme, että olisi pitänyt vain kävellä laella kauemmaksi eteenpäin. Onneksi Pekka on tavoittanut rauniot jo aikaisemmalla retkellä ja hänellä on jopa kuvia sieltä. Kävelemme rannan kivikossa leiriin kuun noustessa.

Ateriat valmistuvat nuotiolla

Ateriat valmistuvat nuotiolla (kuva M.Jannela)

Auringon viimeiset säteet sattuvat kajakkeihin

Auringon viimeiset säteet sattuvat kajakkeihin (kuva M.Jannela)

Teemme ateriat nuotiolla. Pekka pystyttää telttansa kalliolle. Minua ei huvita teltan pystytys ja ajattelen seurata säätä, salliiko se nukkumisen taivasalla. On viideskymmeneskahdes syntymäpäiväni ja olisihan se hienoa nukkua Laatokan täydenkuun alla.

Kuunsillan odotusta

Kuunsillan odotusta (kuva M.Jannela)

Laatokan täydenkuun silta

Laatokan täydenkuun silta (kuva P.Pouhula)

Kuu nousee ja tekee upean sillan. Meillä on kaunis nuotio. Levitän makuualustani ja makuupussini kalliolle ja sukellan makuupussiin. On alkanut tuulla. Nukahdan aaltojen ääneen ja täydenkuun siltaan. Nukun hyvin, herään hämärissä, kun kuu katsoo minuun. Makuupussini päällä on sammakko. Nukahdan hetkeksi vielä ja herään siihen, kun kuulen leiristä kirveen ääntä. Pekka on alkanut tehdä nuotiopuita. Hihkaisen makuupussista – onko nyt jo aamu?

Mäkisalon saaren leiri

Mäkisalon saaren leiri (kuva M.Jannela)

Marin yösija

Marin yösija (kuva M.Jannela)

Unohdamme viikinkilinnan ja syömme tuhdin aamiaisen ja lähdemme matkaan kohti Sortavalaa. Rannan kivikossa kiertelee punainen kasvi, jonka lehdet näyttävät ihan sydämiltä. Pakkaamme kajakkimme tummanpunaisten sydänten ympyröimänä. Luonto muistuttaa, mikä on elämässä tärkeintä.

Herkkä ja kaunis kiertomatara

Herkkä ja kaunis pensastatar (kuva M.Jannela)

Luonnon sydän

Luonnon sydän – luonto muistuttaa, mikä on oikeasti tärkeää (kuva M.Jannela)

Tuulee sen verran, että kajakkiin meneminen housuja kastelematta vaatii jo keskittymistä. Tuulee ja sitten taas tulee. Laatokan 6-8 m/s tuulen aallokko on aivan toista kuin vastaavalla tuulella Pielisellä tai Saimaalla. Laatokan aalto on suurempi, koska se saa voimansa aavalta ja syvyydestä. Kajakkimme ovat elementissään, kun keinumme aallokossa. Ne ovat tehty isoille aalloille. Nautimme menosta. On kuin mäkeä laskisi. Välillä saarien lomasta puhaltaa erilailla ja saamme ristiaallokkoa. Mieleen tulee lapsuus ja mäenlasku. Silloinkin oli hauskaa.

Mari lokakuisen Laatokan laineilla

Mari lokakuisen Laatokan laineilla (kuva P.Pouhula)

Kartanluku unohtuu, harhaudumme vuonon suulla ja kuvittelemme olevamme jo Väinämöisen Nukkumaniemessä. Niemi saa nimensä Kalevalasta, se on paikka jossa Väinämöinen lepäsi kalastusmatkoillaan. Käännymme liian aikaisin ja melomme huomattavaan vastatuuleen muutaman ylimääräisen kilometrin. Kallioinen jyrkkä nimennokka on Laatokalla aika huono maamerkki. Miten herkästi kokeneellekin tulee suunnan valinnan virhe, kun luottaa muistiinsa eikä katso karttaa.

Pekalle kajakki on tuttu paikka

Pekalle kajakki on tuttu paikka (kuva M.Jannela)

Laatokka on näyttänyt meille monet kasvonsa. Koimme kolme aivan erilaista melontaa. Ensin meloimme pimeässä aisteihimme luottaen, sitten kuulaassa syyspäivän väriloistossa ja lopuksi vauhtia ottaen aallokossa. Lokakuinen Laatokka kysyy melontakokemusta ja luottamusta itseen ja melontakaveriin. Vesi on kylmää, pimeys ja tuuli voivat yllättää. Melontakaveri antaa turvaa ja henkistä varmuutta. Varmuus kasvaa myös kokemuksen myötä. Vellamon ja Tapion maille mentäessä ja sen kynnyksen yli astuttaessa avaimina ovat nöyryys ja keskittyminen. Jokaisella retkellä löytää jotain itsestään, siksihän me sinne loppujen lopuksi menemme.

 

Pekka mielimaisemassaan

Pekka mielimaisemassaan (kuva M.Jannela)

Kizin regatta 2014

Teksti: Pekka Pouhula  Kuvat: Pekka Pouhula, Hannu Siljanen

Lueskelin useampana vuotena Karjalan Sanomista uutisia Kižin regatasta. Mieleen tuli joskus osallistua siihen ja näyttää venäläisille miten suomalainen perinteinen puuvene kulkee meikäläisten soutamana.

Soutaen kohti Kiziä

Soutaen kohti Kiziä

Yleensä elokuun alkuun on tullut muita retkiä ja regatta on jäänyt aina seuraavalle kesälle. Tänä kesänä Ossin sukulaispojan häät siirsi meidän vuosittain tehtävää Inarin retkeä viikolla, joten elokuun ensimmäinen viikonloppu jäi yllättäen vapaaksi.
Aloin houkutella Partasen Ristoa mukaani soutamaan Ääniselle.
Riston ensimmäinen kommentti oli, että ei ole aikaa lähteä. Aikani houkuteltua sain Riston kuitenkin suostumaan. Risto oli talvella kertonut Siljasen Hannulle kuntopiirissä Laatokan ja Äänisen matkoista.
Riston kanssa kiersimme vuonna 2010 Iso-Äänisen. Risto, Erkki Muukkonen ja minä olimme Äänisen pohjoisosissa vuonna 2012. Risto käy usein Äänisellä kalastelemassa.
Hannua taasen kiinnosti kovasti käynti Laatokan Pitkärannan Petäjäsaaressa, jossa on Rantasalmelaisten talvisodan muistomerkki. Paikalle on kaatunut Hannun naapureiden ja kyläläisten sukulaismiehiä. Hannu on kuunnellut nuorena isänsä ja naapureiden sotajuttuja ja ne oli jäänyt nuoren pojan muistiin.
Petäjäsaarella on oma merkityksensä rantasalmelaisille, siellä kuoli 46 rantasalmelaista yhtenä päivänä.
Ristoa houkutellessani hän muisti Hannulle antamansa lupauksen käydä Laatokan Petäjäsaaressa, joten keksin yhdistää nämä kaksi asiaa samalle reissulle. Tämä sytytti Riston ja hän pyysi Hannua mukaan retkelle. Risto ja Hannu olivat suunnitelleet koko kevään ja alkukesän matkaa Petäjäsaareen ja nyt se voisi toteutua.
Aloin järjestelemään asioita regattaan osallistumiseen. Olin löytänyt jo aikaisemmin regatan venäläiset kotisivut netissä.

Inna Aladina osaa auttaa vaikeissakin järjestelyissä Venäjällä matkaillessa

Inna Aladina osaa auttaa vaikeissakin järjestelyissä Venäjällä matkaillessa

Naisystäväni tytär Inna Aladina suomensi minulle sieltä tarvittavia tietoja. Ilmoittautumisaika oli jo päättynyt. Ilmoittautuminen olisi pitänyt tehdä jo toukokuun puolella. Inna soitti järjestäjille kysyäkseen, voisiko vielä osallistua ja reilun viikon sähköpostien ja puhelinsoittojen jälkeen mahdollisuutemme ottaa osaa regattaan selvisi. Saimme myös selville, mihin auton voisi jättää ja missä voisimme yöpyä.
Kižin saari on Unescon maailmanperintökohteiden listalla, joten siellä ei saa leiriytyä.
Autolle ja peräkärylle löytyi paikka Velikaja Gubassa (Suurlahti) ja leiriytymiselle Kižin saaren naapurista Vorobjobo kylän läheltä. Aikataulun tiukkuuden johdosta päätimme leiriytyä jossakin saaressa omin päin. Lähdimme perjantaina aamusta Rantasalmelta minun autolla, jonka perässä oli peräkärry veneineen.

Wärtsilän tullissa

Wärtsilän tullissa

Tullin läpi pääsimme melko sujuvasti. Minun olisi kuitenkin kannattanut laittaa veneen numero tullipapereihin. Arvelin säästää aikaa, ettei olisi tarvinnut avata veneen pressua. Jouduin kuitenkin ottamaan pressun pois ja lisäämään papereihin keksimäni tunnistenumeron. Se on hyvä konsti yksilöidä vene tai muu tavara tullilomakkeelle. Samanlainen oma numero on myös minun kajakissa.
Prääsässä kävimme juomassa tsajut eli teet piirakoiden kera. Hirvaksessa söimme suositussa Kafe-paikassa. Velikaja Gubassa etsimme Vladimirin taloa ja se löytyikin muutaman kyselyn jälkeen. Herätimme isännän unilta.

Velikaja Gubassa Vladimiria etsimässä

Velikaja Gubassa Vladimiria etsimässä

Risto tulkkasi aikansa ja asiat selkenivät puolen tunnin tulkkauksen jälkeen. Muut olivat tuoneet veneensä edellisenä iltana ja ne oli hinattu Kižille. Vladimir ihmetteli hulluja suomalaisia, jotka halusivat yötä myöten soutaa itse Kižille, jonne matkaa on yli 20 km.

Hannu ja Risto harjoittelee regattaa varten

Hannu ja Risto harjoittelee regattaa varten

Saimme veneen vesille, tavarat veneeseen ja auton parkkiin. Rannasta irti päästyämme käänsimme kokan kohti etelää. Oli hieno ilta, pieni tuulen vire auringon laskiessa melkein pilvettömältä taivaalta. Aloimme etsiä leiripakkaa, rannat olivat huonoja, mikä olikin tiedossa. Lopulta löytyi sopiva pikku saari. Sanoin, että siihen vaan oli mikä oli. Minun riippumatolle löytyisi kyllä sopivat puut, se on niin kätevä majoite huonoon maastoon.

Pekan riippumatto äänisen ryseikössä

Pekan riippumatto Äänisen ryseikössä

Pojat löysivät kivien välistä kohtuullisen teltan paikan. Saimme leirin pystytettyä ryseikköön, sitten hieman iltapalaa ja nukkumaan. Minua väsytti edellisen yön vähät unet, olin herännyt aikaisin, pitkä ajomatka n.750 km osin tosi huonoja teitä ja vielä peräkärryn kanssa. Karhumäki – Velikaja Guba välin ajoin välillä 20-30 kilometrin tuntivauhtia.

Yöleiri

Yöleiri

Aamupalan jälkeen kiinnitimme suomen lipun veneen kokkaan ja lähdimme Kiẑille ilmoittautumaan kisaan. Ilmoittautuminen alkoi klo 10 ja startti oli klo 12. Piti kiirehtiä, että ehtisimme ajoissa. Olimme rannassa puoli kaksitoista.

OneGo lähtövalmiina

OneGo lähtövalmiina

Rannalla oli paljon ihmisiä ja veneitä. Suomalaisia turisteja tuli heti vastaan. Suomen lippu näkyi hyvin. Karjalan uutiset ottivat heti minut haastatteluun.

Pekka Karjalan Viestit tv uutisten haastattelussa

Pekka Karjalan Viestit tv-uutisten haastattelussa

Risto hoiti ilmoittautumisen. Minunkin kapteenin ominaisuudessa piti käydä ilmoittautumassa. Järjestäjät sanoivat meidän veneen olevan nykyaikaisten veneiden sarjassa. Olisi kaksi lähtöä ensin perinteiset ja sen jälkeen nykyaikaiset. Turistit ja paikalliset suomentaitoiset tulivat juttelemaan ja valokuvaamaan.
Meitä hätisteltiin vesille. Tuumasin, että ei meillä mitään kiirettä ole. Käsitin, että ne haluavat ottaa yhteisen kuvan, jossa ovat kaikki veneet. Menimme vesille ja jäimme hännille katselemaan touhua. Sitten pamahti kanuuna ja sen jälkeen pari kolme kovaa pamausta.

Lähtö hässäkkää

Lähtö hässäkkää (Kuva:Jouko Rinne)

Rupesin laittamaan Hannun jalkatukea paikoilleen ja se jäi kesken, kun katselin kuinka kaikki veneet lähtivät soutamaan lujasti. Tuumasin, että kai meidänkin pitää startata, kun kaikki muutkin lähtivät. Niinpä sitä lähdettiin hänniltä sekavan vene paljouden läpi soutamaan. Kolautettiin yhden rättikajakinkin peräosaan, kun eivät kerinneet alta pois. Kajakki kääntyi poikittain ja muutama muu vene joutui jarruttelemaan sen takia.
Sanoin pojille: otetaan alku rauhallisesti meillä on hyvä vene, me kyllä pärjäämme. Saimme veneitä yksi kerrallaan kiinni ja menimme ohi. Ensimmäisellä poijulla otin tiukan sisäkurvin ja tiukan käännöksen ja siten pääsimme kahden veneen ohi.

Mukana oli myös nahkasta ja rimoista valmistettu eskimokajakki.

Mukana oli myös nahkasta ja rimoista valmistettu eskimokajakki.

Loppusuoran alkaessa sanoin pojille, että nyt voi ruveta soutamaan. Jonkun matkan päässä edellä oli puuvene jota souti kolme nuorta naista kansallispuvuissa. Houkuttelin poikia, että otetaan naiset kiinni. Hyvään vauhtiin Ketolaisella pääsimmekin, 8,8 km/h.
Vähän ennen maalilinjaa Hannu sanoi, että lasketaan naiset ensin maaliin ja niinhän me teimme. Naiset olivat tosi iloisia. Koko aikana vesillä kisatessa ei ollut mitään käsitystä, mikä meidän sijoituksemme on. Se selvisi vasta palkintojen jaon yhteydessä ja jaetusta diplomista.

Maalilinjalla

Maalilinjalla  (Kuva: Jouko Rinne)

Jälkikäteen selvisi, että he voittivat ja me olimme toisia. Televisiossa Niikko puhuu puolesta metristä naisten hyväksi.
– Nyt tulee hyvät selitykset kakkostilalle: 1) Meillä oli kolmen miehen retkivarusteet lisäpainona n. 50-60 kg. 2) Lähdimme startissa hänniltä. 3) Naiset soutivat kolmilla airoilla, meillä oli kahdet airot + mela. 4) Loppukirissä päästettiin naiset ensimmäiseksi kohteliaisuudesta.
Sarjoja oli kaikkiaan voittajaluettelon mukaan 10 kpl.
Kizanka veneet 1,2 ja 3 airoilla
Perinteiset puuveneet 1,2 ja 3 airoilla
Nykyaikaiset veneet, joukkue veneet ja muut veneet
Eli jälkikäteen selvisi minulle, että emme olleet naisten kanssa edes samassa sarjassa.
Enkä tiedä vieläkään minkälaiselle veneelle hävittiin.

Kauniita soutajia

Kauniita soutajia (Kuva: Jouko Rinne)

Maaliin tulon jälkeen kuvatttiin kauniita voittaja naisia. He olivat karjalaisia ja he puhuivat hyvää suomea. Vedimme veneen rantaan, suomituristeja kävi useita juttelemassa ja otettiin valokuvia.

Kiziläinen naissoutaja

Kiziläinen naissoutaja

Karjalan Sanomien kesätoimittaja Jenni Jeskanen kävi haastattelemassa minua ja juttukin ilmestyi Karjalan Sanomissa. Pari muutakin toimittajaa kävi kyselemässä kaikenlaista. Risto ja Hannu lähtivät tutustumaan museon alueeseen ja nähtävyyksiin, minä jäin venevahdiksi eli ohranaksi.
Regatan johtaja tuli tulkin kanssa juttelemaan kanssani. Hän pyyteli kovasti anteeksi, että meidän vene oli ensin laitettu nykyaikaiseen sarjaan. Kuulemma vaneri ratkaisi sen, että se ei heti kuulunut perinneveneisiin. Kun hän oli nähnyt veneemme, niin hän ymmärsi, että ilman muuta se kuuluu olla perinneveneiden sarjassa ja sen takia pääsimme palkinnoille.
Reilun parin tunnin odottelun jälkeen alkoi palkintojen jako ja lavalle kutsuttiin paljon ihmisiä. Ihmettelin, että olihan noita sarjoja paljon. Lopuksi minunkin nimi kuulutettiin ja nousin lavalle. Sain mitalin kaulaan, diplomin ja lahjapaketin toiseen käteen ja lopuksi antoivat vielä komean pokaalin.

Palkintojen jako

Palkintojen jako

Minä pokkailin ja lausuin spasibaa useamman kerran. Palkinnon saajien piti jäädä lavalle seisomaan. Sitten sihteeri tuli ja otti minulta pokaalin pois. Johtaja näki tämän ja käski antaa pokaalin takaisin minulle, otin sen, katselin sitä ja yritin lukea, mitä siihen oli kirjoitettu. Siinä oli selkeästi merkitty ”2”, diplomissa luki samoin. Luulin, että ne tarkoittavat samaa asiaa. Asiaa, josta en ole vieläkään varma. Muutaman minuutin kuluttua sihteeri tuli ja otti pokaalin uudestaan pois ja selitti jotakin kovasti. En ymmärtänyt muuta kuin, että se kuuluu ensimmäiselle. Mutta siinä luki selkeästi ”2”. Ilmeisesti se tarkoitti sitä, kuinka monta soutajaa veneessä oli, eli sarjoja oli useita soutajien lukumäärän mukaan.
Seisoskelin lavalla kymmenkunta minuuttia, ”juttelin” jotakin muiden kanssa. Sihteeri tuli lavalle ja käveli minua kohti, otin lahjakassit tiukasti syliin ikään kuin näitä et minulta vie, kaverit nauroivat vieressä ja huusivat ”bravo Pekka”. Lahjaksi tuli akkuporakone, kirjoja, lakanasetti, muki, lippahattuja, palapelejä ym. Hyvät palkinnot. Palkintojen jaon jälkeen päästiin voittajien kanssa yhteiskuvaan.

Yhteiskuva

Yhteiskuva

Olipa hienoa olla samassa kuvassa.
Lähdimme soutamaan kohti Velikaja Gubaa ja matkalla tutustuimme vanhaan karjalaistaloon. Etsin Peurasaaren kalmiston näyttelyä, jonka olisi tulkin mukaan pitänyt olla jossain aitassa.

Vanha karjalaistalo

Vanha karjalaistalo

En kuitenkaan löytynyt sitä. Jäipä jotakin etsimistä seuraavalle kerralle. Kävimme rannalla ruokailemassa ja uimassa. Oli helle ja tyyni. Soudimme leppoisasti kohti pohjoista.
Risto tuli välillä perämieheksi, rupesi kihnuttamaan melaa laitaa vasten. Minä kielsin, hän ei uskonut minua ja sitten minä kielsin jyrkemmin. Hän lopetti käskystäni kokonaan melomisen ja sen jälkeen hän ei edes suuntaa neuvonut. Jonkin aikaa mentiin ihan hiljaa ja sitten komensin Riston uimaan. Hän hyppäsikin laidan yli Ääniseen. Uimareissun jälkeen hän tuli soutamaan ja minä menin peränpitäjäksi. Se ”kapina” päättyi hyvin.

Risto viilentymässä

Risto viilentymässä

Illalla olimme kylässä, siirsimme tavarat autoon ja veneen kärryyn. Ajoimme kylälle katsomaan, olisiko kauppa auki. Ostettiin kylmää juotavaa Essentuki 17 kivennäisvettä ja olutta. Kysyimme paikallisilta, missä voisimme yöpyä. Meitä varoiteltiin huligaaneista, kun oli lauantai-ilta ja lämmin sää ja ihmisiä olisi paljon luonnossa retkeilemässä.
Päätimme ajaa Karhumäkeen ja siellä lomahotelliin yöksi. Hotellin vastaanotossa sanoivat, että ei ole yhtään vapaata. He soittivat toiseen hotelliin ja sekin oli täynnä. Jatkoimme matkaa minun ajaessa. Muistelin, että Hirvaksen pohjoispuolella olisi hiekkarantainen järvi ja ajattelin mennä siihen yöksi leiriin Muurmanskin tien vierelle. Risto puhui Käppäselän kyltin nähtyään, että olisikohan siellä leiripakkaa ja minä kurvasin sinne. Tie oli siinä kunnossa, että ei sitä normaalilla henkilöautolla ajeta. Pari kolme sataa metriä ajettua ajoin auton parkkiin ja otimme peräkärryn irti.

Leiri maantien varressa

Leiri maantien varressa

Kello oli reilusti yli puolen yön, kun otsalamppujen valossa leiriä pystytimme. Koko reissun ajan pojat olivat ”irvailleet” minun aamu-unisuutta. Niinpä annoin yöllä auton avaimet poikien telttaan, kun he heräävät kuulemma aina aikaisin 5-6 aikaan. Minä heräsin 7 maissa, kun aurinko lämmitti telttaa. Pojat nukkuivat vielä täyttä päätä ja minun piti herättää heidät. Kuittailin poikien aamuheräämisestä loppu matkan ajan aina sopivan aiheen yhteydessä.
Ajoimme Pitkärantaan Riston tuttujen Igorin ja Leenan luokse. Naiset valmistivat aterian, söimme ja joimme.

Ruokailu paikallisista tuotteista

Ruokailu paikallisista tuotteista

Sen jälkeen menisimme käymään Petäjäsaaressa Igorin moottoriveneellä. Ensin kuitenkin kävimme ostamassa bensaa perämoottoria varten ja dieseliä minun autooni.
Meitä lähti kaikkiaan veneeseen 6 henkeä. Igor ajoi Petäjäsaaren etelä pään kautta haljenneen kiven läpi täydellä vauhdilla.

Ajettiin läpi harmaan kiven

Ajettiin läpi harmaan kiven

Kävelimme muistomerkille. Hannu pääsi vihdoin paikalle josta oli kuullut paljon tarinoita lapsuudessa. Hannu seisoi sen kalliokielekkeen päällä joka oli romahtanut alla olevien sotilaitten päälle surmaten monta sotilasta, tarinan mukaan vain lapikkaat olivat näkyneet lohkareitten alta. Hannu herkistyi kunnioittamaan sodan uhreja.

Hannu Petäjäsaaren muistomerkillä

Hannu Petäjäsaaren muistomerkillä

Hannu ihmetteli muistomerkin uutta aitaa ja rannalle tehtyä uutta laituria.
Nousimme ylös mäelle, jossa oli sota-aikaisia sirpaleita, Hannu toi pienen kranaatin sirpaleen palasen muistoksi.

Kranaatin sirpale

Kranaatin sirpale

Hannu ja Risto lähtivät kävelemään saaren eteläpäähän ja minä palasin takaisin muistomerkille kuvaamaan sammakkoa peltilippaassa.

Sammakko peltirasiassa

Sammakko peltirasiassa

Kävelyretki oli sotahistorian muistelua ja ihmettelyä sodan järjettömyydestä. Kuvittelua minkälaista siellä on ollut sodan aikana, avoimessa kallioisessa maastossa.
Palailin veneen luo, uitiin. Ajettiin Vuoratsun taakse saareen hyvälle retkipaikalle. Joimme tsajut. Kävimme suolammella uimassa, minä makoilin. Risto otti kuuluisat päivänokosensa, ilman niitä ei Riston retki ei jatku.

Risto päikkäreillä

Risto päikkäreillä

Palattiin veneellä Pitkäänrantaan. Käveltiin Igorin äidin talolle. Hannu ihmetteli miten talojen tonteilla on joka maapläntti puutarhaviljelyksellä. Talot on harmaita ja kenällään, mutta puutarhat loistokkaita ja reheviä, niissä kasvatetaan mitä moninaisimpia kasveja.

Pitkärantalainen puutarha

Pitkärantalainen puutarha

Ajettiin sitten Rantasalmelle välillä kuskia vaihtaen. Tullimuodollisuudet menivät rutiinilla.
Suomen puolelle päästyämme Hannu soitti vaimolleen milloin mahdollisesti olisi kotona, se menisi myöhään.

Ajokilometrejä autoon tuli kaikkiaan n.1500 km.
Soutumatkaa tuli n.45 km
Kilpailumatka oli 2,5 km. Aika oli 19,15 min eli 7,8 km/h. Max 8,8 km/h

Laatokan kierroksen puuttuva pala

Teksti: Mari Jannela  Kuvat: Mari Jannela, Saara Immonen ja Pekka Pouhula

 

Kannattaa miettiä tarkasti mitä sanoo. Intohimoinen retkimeloja Pekka Pouhula seisoo Laatokan rannalla ja ajattelee ääneen – olisi kiva meloa tämän järven ympäri. Ajatus jää kytemään ja hän ryhtyi toimeen kesällä 2011. Matka onnistuu mainiosti, mutta jotain jää kuitenkin puuttumaan. Hieman yli sadan kilometrin matka oli järkevää jättää melomatta yksin turvallisuussyistä. Kolme vuotta myöhemmin Pekka lähtee saattamaan kierroksen loppuun Uudesta Laatokasta Pähkinälinnaan seuranaan Saara Immonen ja Mari Jannela.

Saapuminen Uuden Laatokan hotelliin

Saapuminen Uuden Laatokan hotelliin (kuva M.Jannela)

Ennen lähtöä vierailimme viikinkien haudalla

Ennen lähtöä vierailimme viikinkien haudalla (kuva M.Jannela)

Ilta ja yö Uuden Laatokan hotellissa on levoton ja jännittynyt. Edessä on yli sata kilometriä tuntematonta ryteikköä. Kartta näyttää suota, kaislikkoa, ahvenviitakkoa ja kanavia. Rantautuminen saattaa olla haasteellista ja vesi kelvotonta. Säätiedotus lupaa lämmintä ja kosteaa, joten hyttysiä ja paarmoja ryteikössä riittänee. Lisäksi alueella ei ole tieverkostoa.
Kun kajakkeja pakataan hotellin rannassa, paikalle ilmaantuu englantia puhuva mies. Hän tuntuu tietävän jotain alueesta ja karttaa tutkitaan yhdessä. Hän antaa vinkkejä reitistä ja hänen kommenttinsa vaikuttavat luotettavilta, vaikka esiintyminen kielii jonkinasteisesta päihtymisen tilasta.

Englantia puhuva mies neuvoo reittiä Uudessa Laatokassa

Englantia puhuva mies neuvoo reittiä Uudessa Laatokassa (kuva S.Immonen)

Hotellin vastaanotossa puhutaan vain venäjää

Hotellin vastaanotossa puhutaan vain venäjää (kuva M.Jannela)

Kajakkeihin pakataan normaali retkivarustus ja runsaasti vettä. Lähden ensimmäistä kertaa Tähtisilmä kajakilla. Kajakki on nostettu kyytiin Pekka Pouhulan varastosta. Se on kevyt, vain 16 kiloa painava, suurikokoinen ja siksi myös helppo pakata suurien tavaratilojensa ansiosta. Kajakin ohjaamisen käytettävän evän puuttuminen tulee olemaan mielenkiintoista.

Tästä alkaa seikkailu

Tästä alkaa seikkailu (kuva paikallinen ohikulkija)

Tähtisilmän ja Marin yhteinen matka alkaa

Tähtisilmän ja Marin yhteinen matka alkaa (kuva P.Pouhula)

Uudesta Laatokasta melomme ensin kanavaan. Edessä on kolmekymmentä kilometriä kanavaa, jossa pari kymmenen kilometrin suoraa.

Tämä kirkonkupoli näkyy kauas kanavalle

Tämä kirkonkupoli näkyy kauas kanavalle (kuva M.Jannela)

Kanavasta löytyy myös kohtuullinen rantautumispaikka, jossa evästelemme. Suuret paarmat pitivät huolen siitä, etteivät maatauko ja vesitauot viru liian pitkiksi. Taukopaikan kohdalla kanavan vallin takana on vetinen suo, jossa kasvaa puolimetrisiä maariankämmeköitä. Haikarat lentelevät kajakkiairueemme edessä.

Kymmenen kilometrin suora kanavassa

Kymmenen kilometrin suora kanavassa (kuva M.Jannela)

Tauko kanavassa

Tauko kanavassa (kuva M.Jannela)

Kanavassa on toivotonta löytää leiripaikkaa, joten puikahdamme sopivan tilaisuuden tultua Laatokan puolelle ja rantaudumme kaislojen keskeltä löytyvän väylän perällä olevaan poukamaan. Ranta on matala ja kajakkeja talutetaan loppumatka. Rannassa on myös paikallisia juhlijoita ja kalastajia, joten teemme leirin hieman syrjemmälle ja kannamme kaikki tavarat leiriin kajakkeja myöten.
Yöllä sataa hieman ja Pekka herää virittämään sadesuojaa riippumatollensa, jossa hän nukkuu. Laatokka alkaa pitää ihmeellistä ääntä. Se humisee aaltojen voimasta. Venäläisten leirissä lauletaan ja mölötetään reippaasti. Kuulemme yöllä käyskentelyä telttojemme välittömässä läheisyydessä ja aamulla huomamme roskapussimme puuttuvan. Onneksi ei mitään muuta.

Saara

Saara (kuva M.Jannela)

Pekan majoite

Pekan majoite (kuva M.Jannela)

Aamiainen valmistetaan keittimillä naapurileirin hanakasta yrityksestä huolimatta saada meidät heidän kanssaan aamiaiselle. Tattaripuuro maistuu omassa leirissä hyvältä. Saara on iloinen ja onnellisen oloinen punaisessa asussansa. Nyt on poissa huoli ja jännitys millaiseen ryteikköön matkaamme. Asiat järjestyvät ja leiripaikat löytyvät aikanaan . Teemme retkilusikkavertailun.

Erilaisia retkilusikoita

Erilaisia retkilusikoita (kuva M.Jannela)

Aamuisin on aikaa tutkia kukkasia.

Aamuisin on aikaa tutkia kukkasia (kuva M.Jannela)

Sään ollessa hyvä jatkamme melontaa Laatokan puolella. Yhtä äkkiä tuntuu kuin joku tarrautuisi kiinni melaan ja kiskaisi sen irti kädestä. Kiskaisija osoittautuu ahvenvidaksi, joka on melontaliikkeessä kietoutunut melan ympärille. Veden pinnan alla hulmuava ahvenvita näyttää aivan merenneidon hiuksilta.

Ahvenvita on kuin merenneidon hiukset

Ahvenvita on kuin merenneidon hiukset (kuva M.Jannela)

Kurkistus Laatokalle

Utelias kurkistus Laatokan ryseikköön (kuva P.Pouhula)

Pissatauolle ei löydy rantautumispaikkaa. Ranta on Laatokan kaislikkoa, jonka sekaan ei ole menemistä. Pissalle mennään kaislikon reunaan, jossa on vettä polviin saakka.

Pissalle kaislikkoon

Pissalle kaislikkoon (kuva P.Pouhula)

Pissalle ei ole aina helppo päästä

Pissalle ei ole aina helppo päästä (kuva S.Immonen)

Laatokka näyttää paremmat kasvonsa. Se hellittelee. Saaran hyvä päivä jatkuu ja hän leikkii ja iloitsee kuin lapsi. Iloista ihmistä on ilo seurata.
Laatokalla kaikki on suurta. Kun on kaislikkoa, sitä on. Kun on kallioluotoja, niitä on. Sama koskee hiekkarantoja. Saavumme lähes kymmenen kilometriä pitkälle hiekkarannalle. Varsinainen leiripaikka löytyy rantaa pitkin kävellen tutkimalla. Uitamme kajakit leiripaikalle. Leiripaikka on töyräällä rannan tuntumassa. Maisema on mitä parhain.

Hieno hetki.

Hieno hetki (kuva M.Jannela)

Kajakkien uittamista

Kajakkien uittamista (kuva P.Pouhula)

Auringonlasku on kaunis. Uimme, valmistamme aterian ja paistamme vielä lettuja. Saamme olla aivan rauhassa, ketään muita ei näy eikä kuulu.

Laatokan auringolaskut ovat kauniita

Laatokan auringolaskut ovat kauniita (kuva M.Jannela)

Näin kauniissa maisemassa ei voi olla pahalla päällä

Näin kauniissa maisemassa ei voi olla pahalla päällä (kuva M.Jannela)

Aamulla lähden kävelemään pitkin hiekkarantaa. Pieni kala on ajautunut hiekkarannalle ja se sätkii epätoivoisena. Palautan se lajitovereidensa luo. Tulee hyvä mieli ja piirrän sydämen Laatokan rannan hiekkaan. Leiriin palattuani huomaan, ettei muilla ole niin ihana aamu. – Ei kaikki ole aina niin ihanaa, muttei tämmöisessä maisemassa voi olla pahalla päällä, Pekka toteaa. Saaran on omissa ajatuksissaan ja hiljaa.

Sydän Laatokan hiekassa

Sydän Laatokan hiekassa (kuva M.Jannela)

ilta

Jatkamme melontaa aavan suuntaan. Saara herää melottuaan muutaman kilometrin ja jatkaa iloista leikkiään kajakin kanssa päivän ensimmäisellä maatauolla. Hän lankuttaa, tekee vakaa ja nostaa jalkaa kohti taivasta. Matalassa vedessä on turvallista leikkiä.

Saara lepää kajakissa

Saara rentoutuu (kuva M.Jannela)

Päivän toinen taukopaikka on saaressa. Jotenkin hervoton meininki jatkuu ja kolme ihmistä istuu lähestulkoon kokonaan palaneella saarella ringissä keittämässä vettä. Vesi kiehuu lähes loppuun kattilassa. Siitä seuraa uusi leikki, kun Saaran kanssa pelleilemme melojen kanssa kärähtäneessä maisemassa. Leikin nimi on tulta ja tappuraa. Silti ei selvinnyt, kuka keitti veden pohjaan.

Vedenkeitto

Vedenkeitto (kuva M.Jannela)

Tulta ja tappuraa

Tulta ja tappuraa (kuva P.Pouhula)

Palaneesta saaresta lähdetään kohti seudun ainoita saaria, toivoen että siellä voi rantautua. Ylitys on kymmenen kilomeriä. Myötätuuli aiheuttaa ongelmia kajakkini kanssa. Tähtisilmä tekee ristikkoa sen sijaan, että kulkisi suoraan. Saara käy jo ehdottamassa, että mennään pitkin rantoja, ettei tuolla tyylillä ole aavalle asiaa. Pekka seuraa huolestuneena, mitä tästä seuraa.
Aloin huolestua jo itsekin ja aallot vain suurenivat. Mitä järkeä on lähteä Laatokan aaltoihin tuntemattoman kajakin kanssa! Lisäsin vauhtia ja muutin tyyliä ikään kuin meloisin koskessa. Yritys onnistuu ja koen riemua tästä Tähtisilmän kesyttämisestä, vaikka vain tuntia aikaisemmin olin ollut vakaasti sitä mieltä, että nyt ei ole ollenkaan kivaa. Aallot olivat niin korkeita loppumatkasta, että yksi aalto kaatuu niskaani. En haluaisi joutua tuollaiseen aallokkoon yksin. Saara toteaa ylityksen jälkeen – olet sinä melkoinen eskimo. Katson eskimomelaani hymyillen.
Saaren kaislikosta löytyi onneksi yksi aukko, joka vie hiekkapoukamaan. Se tosin vaatii koko saaren kiertämisen. Kuivanut kaislamatto rapisee jalkojemme alla, kun kävelemme leiripaikalle. Leirissä on neljä paikallista nuorta pariskuntaa ja vastaanotto on niin vieraanvarainen kuin erämaaolosuhteissa voi olla. Miehet kättelevät ja naiset tuovat keksejä. Vodkaa tarjotaan ja pöytään tuodaan leipää ja maksamakkaraa. Saara ja Pekka nauttivat muusta tarjoilusta, minä kekseistä ja vedestä. Venäläiseen vieraanvaraisuuteen on vaikea sulautua, jos sattuu olemaan vegetaristi eikä käytä vodkaa.

Venäläiset merkitsevät leirinsä

Venäläiset merkitsevät leirinsä (kuva M.Jannela)

Saaressa oleva matkamiehen risti

Saaressa oleva matkamiehen risti (kuva M.Jannela)

Teltoille järjestyy hyvä paikka ja nautimme upeasta auringonlaskusta. Aterian valmistuu teltan edessä kaasukeittimellä. Vessapolku kulkee muistomerkin vierestä. Muistomerkki kertoo Leningradin piirityksen aikaan jäädytetyn huoltotien kulkeneen saaren kautta. Tie tunnetaan nimellä Elämän tie. Polulla hyppii sammakoita. Nukahdamme leppoisasti idänhepokattien sälätykseen. Naapurileiri on lähtenyt vesille.

Elämän tien muistomerkki

Elämän tien muistomerkki (kuva M.Jannela)

Naapurileirissä ollan avuliaita

Naapurileirissä ollan avuliaita (kuva M.Jannela)

Olemme päättäneet herätä aamulla ajoissa jatkaaksemme matkaa. Teltan oven avattuani jään seuraamaan tapahtumia, joka on kuin näytelmä. Yöllä viereemme on tullut muutama teltta lisää. Vasemmalla venäläiskaunottaret ovat jo ehtineet pukeutua kauneimpiin bikineihinsä. Illalla yksin tullut mies on kattanut itselleen kauniisti pöydän valkeine pöytäliinoineen. Hieman oikealla edessäni pulleaposkinen poika syö spagettia paperikiposta. Pojan ukki sytyttää nuotioita kaisloista. Oikealla nuori mies peilaa itseänsä ja neonvihreitä aurinkolasejaan tabletista. Katse siirtyy vielä venäläismieheen, joka selvittää hillitöntä uistinsotkua, jonka hän on yöllä saanut saaliksi. Pieni koira hyörii kaiken keskellä. Kaikki on kuitenkin järjestäytynyttä ja väki kaikkoaa pikkuhiljaa omille teilleen.

Naapurileirissä on herätty uuteen päivään

Naapurileirissä on herätty uuteen päivään (kuva M.Jannela)

Poika popsii spagettia

Poika popsii spagettia (kuva M.Jannela)

Ukki tekee kaislanuotion

Ukki tekee kaislanuotion (kuva M.Jannela)

Saaliina uistimia

Saaliina uistimia (kuva M.Jannela)

Mekin lähdemme, suuntana on Pähkinälinna. Päivän taukopaikka löytyy pienen etsimisen jälkeen majakan rannasta ruosteisen laivan kyljestä. Saaran akrobaattiset taidot saavat jatkoa laivan kannella. Pähkinälinnan linna näkyy jo horisontissa. Linnaan rantauduttaessa meidät yllättää ohimenevien alusten voimakas aalto, joka kastelee Pekan housut ja rouhii kajakkeja.

Saara kujeilee

Saara kujeilee (kuva M.Jannela)

Maatauko majakan rannassa ruostuneen laivan kupeella

Maatauko majakan rannassa ruostuneen laivan kupeella (kuva M.Jannela)

Pekka Pouhulan Laatokan kierros on tullut päätökseen. Mies on seesteisen oloinen, kunnes linnan uumenissa hän alkaa koota ajatuksiaan. – Yksin matkailu Venäjällä on taitolaji. Hullu saa olla, muttei hölmö. Laatokan kierroksen puuttuva pala osoittautui vallan muuksi, mitä olin ajatellut. Mitkään kauhukuvitelmat eivät osoittautuneet todeksi. Toisaalta sään ollessa hyvä, ei ollut tarvetta meloa koko matkaa kanavissa, Pekka summaa retken antia.
– On ollut niin monenlaista maisemaa ja olen kohdannut niin paljon erilaisia ihmisiä. Jokaisen tulisi tehdä elämässään yksi suuri matka. On kasvattavaa olla tilanteessa, kun ei tiedä mitä on tulossa. Se on aitoa seikkailua, luottaa itseensä ja siihen että asiat järjestyvät, hän jatkaa.

Ympyrä on sulkeutunut

Ympyrä on sulkeutunut (kuva S.Immonen)

On Saaran nimipäivä. Saara tarjoaa kahvit linnan kahvilassa. Suljemme kajakit ja menemme kaikki kolme yhdessä retken päätös- ja nimipäiväkahveille. Pekka istuu pöydän ääressä rauhallisena hymyillen ja muistuttaa ihan Isä Camilloa.

Nyt on helppo hymyillä

Nyt on helppo hymyillä (kuva M.Jannela)

– Laatokka opetti varovaisemmaksi melojaksi. Meloin hyvin varustautuneena rantojen läheisyydessä ja oikeasti aloin seuraamaan taivaanrantaa, ilmapainemittaria ja pitämään korvat auki. Kiireettömyys oli turvallisuuden tärkeimpiä asioita. Laatokan ympäri melominen yksin tarkoittaa sitä, että joutuu pysymään hereillä ja keskittymään. Itseluottamus kasvaa mielenrauhaksi ja sen jälkeen on helppo hymyillä.

Rento olo

Rento olo (kuva M.Jannela)

Odotellaan Pekkaa tulevaksi autoa hakemasta

Odotellaan Pekkaa tulevaksi autoa hakemasta (kuva paikallinen auringonottaja)

Ensimmäinen hiihtovaellukseni Lapissa

Teksti: Pertti Rovamo  Kuvat:Pekka Pouhula

Ossi houkutteli minut mukaan mäntyharjulaisten luokkakavereittensa traditionaaliselle kevätretkelle, jonka nimi oli tänä vuonna Kieppi 2014. Läksin mukaan, koska halusin kokeilla, mitä talviretkeily on.

En kuulu tuohon luokkakavereitten porukkaan, enkä tuntenut etukäteen muita kuin Ossin. Hän on melontakaverini 80-luvun Suomi Meloosta ja ACR:stä lähtien.

Ryhmään kuuluivat Ossi, Ari, Kari, Jouni, Erkki ja minä. Erkki oli minun laillani vierailija ryhmässä. Retken hiihtopäivät olivat 6.-9.4.2014. Neljässä päivässä hiihdettiin 92 km.

Valmistautuminen

Pitkin talvea sain treenaamista koskevia sähköposteja. Ossi treenasi crosstrainerilla (se simuloi lähinnä maastokävelyä vaellussauvojen kanssa) tuhat kilometriä. Minä sahasin pokasahalla ja pilkoin kirveellä talven aikana kymmenkunta kuutiota polttopuuta, osan kannolta saakka. En päässyt kotona hiihtämään, koska ei ollut lunta. Kävin Posiolla tekemässä yhden 13 km:n hiihtoretken.

Kuntosali

Kuntosali mallia ”Pörrrhölä”

Välillä aprikoin, mihin olen oikein lupautunut. Kaverit tuntuivat treenaavan tosissaan. Arvelin kuitenkin pärjääväni jotenkuten, jos hiihtelen viimeisenä eikä minun tarvitse avata latua.

Maaliskuun kahdeksantena kokoonnuimme Ossin veljen mökille Mäntyharjulle ”korkean paikan leirille”. Testattiin varusteita ja kokeiltiin kulkemista ilman suksia läheisellä lumettomalla jäällä liukuesteet kumikengissä.

Testi hiihto

Testi hiihto ilman suksia

Jalkani kipeytyivät, koska liukuesteet painoivat kengän pohjan läpi. Minulla oli lainassa naapurini itsensä tekemä ahkio. Se luisti hyvin, mutta oli rakenteeltaan mielestäni heiveröisen oloinen.

Pekka ahkion vedossa

Pekka ahkion vedossa Mäntyharjulla

Illalla kaverit levittivät kartat pöydälle ja suunnittelivat reittiä. Kuuntelin ja myöntelin. Ajattelin, että kokeneemmat ratkaiskoon. Kuulosti siltä, että he tunsivat reitit, kämpät jne.

Mäntyharju metsä testi

Mäntyharjun leiriltä

Tarkoitus oli olla lähtiessä Kiilopäällä yötä, sitten kolme yötä maastossa, ensin Porttikosken autiotuvassa, sitten varaustuvissa Luirojärvellä ja Lankojärvellä. Viimeinen yö ennen automatkaa vietettäisiin taas Kiilopäällä.

Lainasin eräältä Tunturiladun eteläsavolaisen jäsenjärjestön jäseneltä ahkion. Se näytti hyvältä ja ajattelin, että sen täytyy olla hyvä, koska se on aktiiviretkeilijän väline.

Sivumennen sanottuna: Tunturiladun kyseisen jäsenjärjestön nimi on Njeallje. Nimi on saamea ja tarkoittaa neljää. Yhdistys on nimensä mukaisesti Tunturiladun neljänneksi vanhin jäsenjärjestö. Se on perustettu 1970.

Matka Kiilopäälle

Ossi tuli varhain lauantaiaamuna (5.4.) luokseni. Pakattiin tavarat autoon ja tavattiin Varkauden Portissa Arska ja Jouni. Ajettiin letkassa Kajaanin Prismaan ruokaostoksille. Pudasjärvellä kävimme syömässä. Minä kävin ostamassa Pudasjärven S-marketista Taivalkosken leipojien Varrasleipää. Tiesin sen erinomaiseksi.

Rovaniemen lentoasemalla kohdattiin Eki, joka oli tullut Härmästä. Karin piti tulla samoihin aikoihin Helsingistä. Hän oli myöhästynyt koneesta, koska hän oli sählännyt suksiensa kanssa ja tuli vasta seuraavalla lennolla. Onneksi lentoja oli useampia. Se ei kuulemma ollut ensimmäinen vastaava tapahtuma Karin retkeilytaipaleella. Olimme ehdottaneet Mäntyharjun tapaamisessa, että hän antaisi jo silloin suksensa jonkun autokyytiin. Kari halusi kuitenkin tuoda ne itse lentokoneella.

Rovaniemi lentokenttä

Rovaniemen lentokentän porot (Kuva:Eki)

Rovaniemellä päätettiin jättää Ekin auto Karille ja vietiin avaimet lentokentän infoon. Meidän oli pakko keretä Kiilopäälle ennen kymmentä, koska respa meni silloin kiinni. Kari tuli yöllä omia aikojaan.

Kiilopää hotelli

Kiilopään hotelli (Kuva:Eki)

Ensimmäinen päivä

Aamulla pakattiin kamat ahkioihin ja rinkkoihin. Kolme meistä turvautui ahkioihin, kolme rinkkoihin.

lähtö

Ahkiot ja rinkat pakattu (Kuva: Eki)

Aamupalan ja lähtösählinkien jälkeen suuntasimme tunturiin. Menimme ensin merkittyä reittiä Niilanpään sivuitse Rautulammin päivätuvalle. Ylämäet tuntuivat raskailta, ahkioni kulki nahkeasti, naristen ja kitisten. 

Nousu Niilanpäälle

Nousu Niilanpäälle (Kuva:Eki)

Päivä oli hieno, aurinko paistoi eikä tuullut juuri ollenkaan. Minä hiihtelin ilman pipoa ja hanskoja. Eräs tapaamamme retkeilijä kertoi, että se oli ensimmäinen kunnollinen hiihtopäivä viikkoon.

Pekka ilman pipoa

Lämmin nousu

Alamäet olivat jännittäviä. Kun vauhti kiihtyi riittävästi, ja edessä olikin yhtäkkiä paikka, mihin tuuli oli kinostanut kuljettamaansa lunta, nurin mentiin. Juoksettuneessa lumessa suksi ei luistanut lainkaan. Oli kuin hiekalle olisi laskenut. Vähitellen opin lukemaan lumen vivahteita ja laskemaan varovaisemmin. Rautulammelle laskettiin hyvin jyrkkää rinnettä. Se laskettiin erittäin varoen. Kämpällä juotiin teetä ja syötiin välipalaa.

Maisema Niilanpäältä

Näkymä Niilanpäältä (Kuva:Eki)

Sen jälkeen leppoisaa hiihtelyä Lankojärven autio- ja varaustuvalle. Ennen kämppää Arska ”oikaisi” kavereiden mukaan ”tuttuun tapaansa” Rautuojan oikealle puolelle, ettei olisi tarvinnut kiivetä jotakin nyppylää ylös. Vasemmalla puolella kulki kelkkaura.

Muutama kilometri tarvottiin umpisessa ja etsittiin ylityspaikkaa. Se siitä oikaisusta.

Lankojärveltä jatkettiin Porttikosken autiotuvalle. Siellä oli saksalainen nuori mies yksinään. Tullessamme hän siirsi tavaransa ulos telttaan. Se osoittautui hänen kannaltaan viisaaksi valinnaksi. Jouni kuorsasi todella kovasti. Hän on kuulemma siitä kuuluisa. Nyt uskon sen.

1pv Porttikoski

Porttikosken autiotuvassa

Kämpässä oli kuuma. Nukuin lattialla, koska siellä oli viileämpää.

Toinen päivä

Aamulla Arska ja Kari tutkivat karttoja ja suunnittelivat päivämatkaa Luirojärvelle. Sovittiin, että vaelletaan helppoa reittiä eikä nousta tuntureille. Tarkoitus oli mennä Sotavaaranojan vartta pitkin ja nousta ojan jatkeena olevan Maantiekurun vasemmalla puolella olevalle tunturiharjanteelle, jos siltä tuntuu. Arskalla tuntui olevan kova polte tuntureille ihailemaan maisemia. Garmin näytti, että Luirojärvelle on linnuntietä 14 km.

Rensselit valmiiksi ja menoksi. Jalkani olivat hiukan väsyneet eilisistä kipuamisista.

Ahkion remelien asennus

Ahkion remelien asennusta (Kuva:Eki)

Arska oli suunnistusvastaava. Minulla ei ollut edes karttaa. Luotin vanhoihin lapinkävijöihin.
Arska käytti karttaa, jonka mittakaava oli 1:100 000. Autossa olisi ollut retkeilykartat, joiden mittakaava on 1:50 000, mutta alue oli niissä kahdella karttalehdellä. Arska piti yhtä lehteä kätevämpänä.

2pv Tipu

Keltainen ”tipu” näkyi hyvin lumisessa maastossa

Kelon kylkeä

Kelon kylkeä

Niinhän siinä kävi, että Arska kääntyi noin 200 metriä liian aikaisin oikealle ja noustiin väärään kuruun. Kiivettiin jyrkkää rinnettä ylös. Otettiin sukset pois jaloista. Jalat menivät hapoille. Kiivettiin ylös Peurapään harjanteelle ja tultiin alas. Yhdessä vaiheessa laskettiin loivahkoa rinnettä puiden seassa. Porot olivat kaivaneet siellä jäkälää. Laskin kohtalaisella vauhdilla tällaiseen kuoppaan ja ahkion toinen aisa katkesi.

2pv evästauko

Ruokailu hetki (Kuva:Eki)

Piti yrittää pysyä porukan perässä. Se oli vaikeaa, koska jalat olivat hapoilla ja juomat ja välipalat lopussa.

Neljän tunnin hiihdon jälkeen Garmin näytti, että Luirolle on 16 km, siis kaksi enemmän kuin lähtiessä.

Nousu metsä rinteellä

Nousu metsä rinteellä

Tunturissa tuuli voimakkaasti. Ossin Garminin paristot hyytyivät kylmään.

Jonkin kurun umpiperässä (kolmella puolella olivat helvetilliset rinteet) pojat puhuivat, että tuon ”kinkaman” jälkeen lasketellaan Luirolle. Se ”kinkama” oli suuri tunturi. Se oli pirullinen mäki noustavaksi, kun suksissa ei ollut pitoa ja jalat olivat maitohapoilla.

”Kinkaman” jälkeen edessä oli toinen ”kinkama” ja laakso välissä. Perhana!

Lähdettiin kiertämään kurua korkeuskäyrää pitkin. Oli vaikeaa edetä rinnettä sivuttain, koska suksen kantti ei pitänyt. Ahkiossani oli vain yksi ehjä aisa. Ahkio pyöri vähän väliä ympäri ja tuli lopuksi nurin päin perässä. En saanut sitä käännetyksi oikein päin, koska aisa esti peruuttamisen ahkion luo. Valjaat oli yksin hyvin hankala laittaa päälle. Siksi vetelin pitkät pätkät ahkiota ylösalaisin. Alas mennessä se haittasi hiukan menoa, mutta ylös mennessä aivan tavattomasti.

Minusta Arska vaikutti koko päivän olevan hiukan hukassa. Jossain vaiheessa jututin Arskaa ja kysyin, tietääkö hän missä ollaan ja minne olemme menossa. Väitti tietävänsä. En uskonut, vaikka ääneen mutisin jotain muuta.

Kun kello oli viiden, kuuden maissa, Garmin näytti, että Luirolle on 10 km.

Porukka alkoi olla hiljaista ja ärtsyä. Varsinkin Jouni väsähti ja minulta loppui energia. Sanoin, että on pakko saada ruokaa. Mentiin väkisin seuraavan ”kinkaman” päälle. Sieltä näkyivät Luirojärvet ja pojat sanoivat tietävänsä missä ollaan.

2pv Nurin

Välillä pitkällään

Päätettiin, että laskeudutaan Pikku Luirojärven itäpuolella olevalle Pälkkimäojan laavulle ottamaan välipalaa. Pian sen jälkeen meitä oli ryhmässä neljä: Arska, Ossi, Kari ja minä. Erkki ja Jouni tulivat jossain taempana. Kohta Kari päätti lähteä Luirojärvelle omaa reittiään. Hän sanoi tietävänsä suoran tien, eikä puhunut erotessa paljon mitään. Ossi päätti jäädä latujen risteykseen odottamaan Ekiä ja Jounia.

Maisema Peurapäältä

Näkymä Peurapäältä

Yhtäkkiä meitä oli neljässä eri paikassa. Ossi kertoi myöhemmin odotelleensa yksinään ja kylmissään puoli tuntia. Hän kertoi silloin kiroilleensa enemmän kuin koskaan.

Arska ja minä nähtiin Karin hiihtävän Pikku Luirojärven toisella puolella. Löysimme Pälkkimäojan laavun, tehtiin tulet ja keitettiin vettä. Ossi, Erkki ja Jouni tulivat puolen tunnin päästä. Karia ei näkynyt. Arveltiin hänen menneen suoraan Luirolle. Toivoimme, ettei hän eksy. Aamulla selvisi, että hän oli yöpynyt autiotuvan puolella. Siksi emme nähneet häntä yöllä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Peurapäällä ennen ”Kinkamaa” (Kuva:Ossi)

Syötiin laavulla eväitä nuotion ääressä ja levättiin hiukan. Kaivettiin otsalamput esiin.

Kun jatkettiin, oli jo pimeä. Pojat sytyttivät otsalamput, minä hiihtelin omilla silmillä. Pakkanen oli kiristynyt noin 14 asteeseen. Jalkani meinasivat jäätyä huopavuorisaappaissa, vaikka vaihdoin Pälkkimäojalla kuivat sukat, mutta kengät olivat märät. Parin kilometrin päässä jalatkin lämpenivät, kun verenkierto pääsi vauhtiin.

2pv yö hiihto

Yöhiihtoa otsalampun valossa

Ossi ja Arska menivät menojaan. Jäin yksin. Yritin pysyä oikealla kelkkauralla jälkiä tarkastellen. Jouni ja Eki tulivat jälkijoukkona, Jouni oli todella ventti.

Tullessamme Luirojärven Hiltonille vitsailimme, että ehkä varaustuvassa on nuoripari päässyt juuri uneen, kun viisi miestä saapuu yöllä yhden maissa. Lähes niinhän siinä kävi. Tosin kämpällä ollut pariskunta ei ollut aivan nuori.

Nainen yritti yöllä nykiä Jounia, että älä kuorsaa. Ei se tietenkään mitään auttanut.

Aamulla se pariskunta näytti vähemmän iloiselta, varsinkin kun puhellessa ilmeni, että ollaan seuraava yö Lankojärvellä samassa varaustuvassa. Nainen oli sitä mieltä, että seuraavana iltana pitäisi päästä nukkumaan suunnilleen seitsemältä.

Koska tultiin niin myöhään, Luirolla jäi saunomatta ja syömättä kunnollisesti. Päivän positiivista antia olivat komeat revontulet, kun hiihdimme Pälkkimäojalta Luirolle

Oli Arskakin väsynyt. Hän kävi ensimmäisenä nukkumaan.

Kolmas päivä

Aamulla syötiin aamupala. Edessä piti olla helppo reitti. Se piti paikkansa, mutta jalkani ja aineenvaihduntani olivat sekaisin. Jouni oli vielä huonommassa kunnossa kuin minä. Hän hiihti hyvin hitaasti. Lähtiessä hän ei saanut itse suksia jalkaan, koska ei maitohappojen vuoksi voinut kyykistyä. Hän ei uskaltanut laskea alamäkiä, koska jos hän olisi kaatunut, hän ei olisi päässyt yksin ylös.

3pv alastulo tyyli

Alamäki tyyliä

Eki ja Kari kulkivat Jounin mukana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Evästely nuotiolla (Kuva:Ossi)

Minun ahkiostani katkesi toinenkin aisa. Laitoin ahkion narujen avulla vedettäväksi. Jokaisessa mutkassa se kiilautui puiden väärälle puolelle. Aina piti peruuttaa takaisin ja taluttaa ahkio puun samalle puolelle. Sen sentään saatoin tehdä itse.

3pv ahkion korj

Ahkion aisojen korjausta (Kuva: Eki)

Maisema puro

Välillä oli sulaakin.

Arska ja Ossi menivät edellä menojaan. He tekivät välille notskin ja valmistivat keiton välipalaksi. Olipa hyvää edellisen illan dieetin jäljiltä.

Pojat korjasivat ahkioni vetosysteemiä. Narut sijoitettiin ahkion suojapeitteen reunoissa olleiden putkien sisään. Se auttoi huomattavasti.

3pv ahkion korj1

Pikaisesti korjatut ahkion aisat

Hiihto hieno päivä

Hieno hiihtopäivä

Arskasta on tasapuolista sanoa, että hän pyrki alusta asti helpottamaan huonokuntoisempien ja kokemattomampien menoa. Hän otti minun ahkiossani olleet ruokatarvikkeet itselleen jo ensimmäisenä päivänä Niilanpään noususssa. Toisen päivän alussa hän siirsi Peurapään harjanteella Jounin rinkan ahkioonsa. Hänen menoaan muutokset eivät tuntuneet haittaavan.

Perillä Lankojärvellä syötiin kunnolla. Ossi ja Arska olivat tulleet sinne pari tuntia aikaisemmin.

Edellisenä yönä tapaamamme pariskunta oli siirtynyt autiotuvan puolelle ja he olivat houkutelleet sinne myös toisen pariskunnan kertomalla, että tupaan tulee todella kova kuorsaaja. Naurettiin Jounille, että hänen maineensa kiirii hänen edellään pitkin Lapin kairaa. Ehkä vinkkinä kämppävarauksia tehdessä kannattaa mainita ryhmän jäsenenä Jounin nimi, niin kämpässä ei ole muita.

4 pv Lankojärvi

Eki, Ossi, Arska, Kari, Jouni ja Pekka Lankojärvellä

Maisema puro2

Yöllä Jouni hengitti kuin astmaatikko. Kämpän pihapiirissä jo lyhyen kävelyn jälkeen hän myös käveli kuin astmaatikko. Yöllä hänen kuorsauksena ja hengityksensä katkeilivat. Moni meistä kuunteli ja pelkäsi, että hengitys loppuu kokonaan.

Neljäs päivä

Aamulla päätettiin, että Jouni jää Lankojärven tuvalle. Me soitamme jonkun hakemaan, kun saavumme paikkaan, missä on kenttää. Arveltiin, että huoltokelkka käy hänet hakemassa ja siksi minäkin jätin ahkiossani olleen rinkkani Jounin huostaan. Otin mukaani vain päivän kuluessa tarvittavan.

4pv Lankojärvi kettu

Lankojärven kettu (Kuva: Jouni)

Ruokailu tuvassa

Ruokailuhetki varaustuvassa (Kuva: Jouni)

Tiedossa oli nousu Kiilopäälle (huipun korkeus 546 m), reitti ei tosin kulje huipun kautta vaan sen ohi viisikymmentä metriä alempaa. Odotettavissa oli kuitenkin raskas päivä. Sellainen se olikin, koska jalat olivat edelleen hapoilla.

4pv Kiilopäälle

Eki nousemassa Kiilopäälle

Näkymä horisonttiin

Eka näkymä ylämäen loppumisesta, horisontti

Neljän tunnin hiihdon jälkeen saatiin puhelinyhteys. Arska soitti Kiilopään respaan ja pyysi kelkkapartiota hakemaan Jounin. Respasta sanottiin vain, että soittakaa 112:een. Arska soitti sinne. Puhelu yhdistyi Ouluun ja siellä ensin ihmeteltiin, mikä ihmeen Lankojärvi.

Kummastelimme systeemiä ja jatkoimme kohti Kiilopäätä. Myöhemmin ilmeni, että huoltopartio oli sattumalta käynyt Lankojärvellä ja jututtanut Jounia, muttei ottanut häntä mukaansa, koska olimme luvanneet soittaa apua. Huoltoporukka ei halunnut lisätä sählinkiä.

Pelastushelikopteri Aslak haki Jounin, sukset ja kaksi rinkkaa puoli tuntia huoltokelkan käynnin jälkeen. Se vei lastin Ivalon terveyskeskukseen. Jounista ei löytynyt mitään vakavaa. Ilmeisesti kyseessä oli flunssan jälkitila, kova rasitus tai retken vaativuuteen nähden huono kunto. Pelkkä lepo auttoi.

Jouni sekä hänen ja minun vermeet tulivat taksilla Kiilopäälle. Hän kerkesi retken loppusaunaan.

4pv Kiilopää

Kiilopää

Olin ennättänyt jo pohtia, että toivottavasti Aslak tuo myös minun rinkkani maastosta pois. Entä jos sen tehtävä ei ole kuin ihmisten pelastaminen? Jouni kertoi, että kun lääkäri ja kaksi hoitajaa saapuivat Lankojärven kämpälle helikopterilla, Jouni oli pakkaamassa rinkkaansa. Hoitajat olivat tyytyväisiä, kun tavarat oli valmiiksi pakattu ja nostivat ne kyytiin.

Minulle nousu Kiilopäälle otti erittäin koville ja lasku hotellille piti tehdä hyvin varovasti. Ahkio tahtoi koko ajan mennä viereltä ohi, koska aisat olivat korjauksen jälkeen puolikiinteät.

Lasku alkaa Kiilopäältä

Alamäki alkaa

Kiilopäällä saunottiin, syötiin ja nukuttiin. Sauna virkisti. Jouni kertoi tarinansa helikopterilentoineen. Mentiin joukolla syömään poronkäristykset. Tunnelma oli iloinen, mutta hiukan vaisu. Kaikki olivat väsyneitä. ”Loppuihan tämä ja hengissä ollaan”. Lausahdus kuvasi kaikkien tunnelmia. Muutama juoma nestetasapainon korjaamiseksi ja nukkumaan. Kukaan ei valvonut myöhään.

Aamulla kamat autoon ja kohti kotia.

Eki kertoi, että retken jälkeen tärkein tunne oli helpotus ja väsymys. Oli tärkeä hetki, kun Jouni tuli taksilla Kiilopäälle.

Ossi kertoi lihoneensa neljä kiloa reissun aikana. Hänelle se kertoi nesteytyksen epäonnistumisesta.

Tunnelmiani retken jälkeen

Hiihtäessäni päätin kymmeniä kertoja, ettei koskaan enää tällaista retkeilyä.

Jälkeen päin kerroin kavereille ja tuumin itsekseni, että melonta on helppoa ja mukavaa retkeilyä tunturivaellukseen verrattuna. Saariselällä minulta kului joka päivä 3 litraa juomaa. Paitani, piponi ja sukkuni olivat jatkuvasti hiestä märkinä. Olin etukäteen ajatellut, että 3 litran juomasäiliöni riittäisi koko reissun ajaksi. Arvioni perustui melontakokemuksiini.

1pv Lepohetki

Tälläiset oli odotukset, lepotauko eka päivänä (Kuva: Jouni)

Toukokuun puolivälissä kävin retkeilemässä Kolovedellä. Minä meloin kajakilla ja kaveri souti puisella soutuveneellä. Kiersimme yhden päivän aikana 40 km:n lenkin. Aikaa kului 12 tuntia. Siihen sisältyivät tunnin nokoset. Koko matkalla minulta kului juomaa vajaa litra. – Ehkä se kertoo jotain rasituksen erosta.

Saariselältä jäivät muistiin ihanteellisen aurinkoiset päivät. Olosuhteet vastasivat parhaita etukäteen mielessäni olleita ajatuksia hohtavista ja kantavista keväthangista. Oli onni onnettomuudessakin. Jos olisimme toisena päivänä olleet normaalissa aikataulussa, emme varmaankaan olisi nähneet niitä komeita revontulia, jotka näimme yöllä Luirojärvelle tullessamme.

Ihmisen mieli on kummallinen. Nyt tuntuu, että voisihan keväiselle hiihtoretkelle lähteä uudestaankin. Ehkä on niin, että mitä huonompi reissu, sitä suuremmaksi sankariksi itsensä tuntee, kun on päässyt kunniallisesti takaisin. Tunturimaisemat olivat väsyneenäkin komeita, jälkeenpäin ehkä vielä komeampia. Kuvia katsellessani sitäkin komeampia.

Kun luin Pertin jälkikirjoituksen, noilla opeilla/vinkeillä seuraava retki voisi olla paljon nautinnollisempi – Eikä vain jälkikäteen.

Jälkikirjoitus

Kun editoin Pekan retkiselostusta, mieleen nousi monta asiaa, joista retken uuvuttavuus ja heikot tunnelmat välillä ilman muuta johtuivat. Kirjaan mietelmäni tähän, jotta kokematon retkeilijä voi ottaa vaellusretken perusasioita huomioon jo retkiä suunnitellessaan.

Päädyin ratkaisuun, etten sotke mietteitäni keskelle Pekan retkipäiväkirjaa. Se puhukoon puolestaan. Näin päiväkirjan lukija voi rauhassa miettiä, mitä mieltä hän itse on Pekan tarinasta.

Saariselkä on minulle läpeensä tuttu. Ymmärrän missä seurue kulki.

Pekka hiihti neljä päivää aivan suurenmoisissa maisemissa, ei aivan Saariselän hienoimmissa, koska ne ovat vasta Luirojärven itäpuolella, mutta valtavan hienoissa maisemissa kuitenkin. Sellaisia ei näe auton ikkunasta nelostieltä, vaikka se kulkee Saariselän länsilaidan halki.

Se suurtuntureiden ryhmä, jonka keskelle ryhmä joutui toisena päivänä suunnistettuaan väärin, on eräs keskisen Saariselän helmi. Ryppään keskustunturin, Lupukkapään huippu kohoaa 619 metriin, kun Porttikoskella lähtötaso on 170 metrin korkeudessa. Tunturiryppäässä on useita reilusti yli 500 metrin korkeuteen nousevia huippuja..

1.  Porukan kunnosta

Porukka oli valmistautunut retkeen keskimääräistä paremmin. Kenenkään kunto ei selitä retken aikana ilmenneitä ongelmia. Kenenkään ei etukäteen pitänyt olla niin huonossa kunnossa, ettei moiseen neljän päivän retkeen ollut viisasta osallistua. Eikä kukaan ollut varsinaisesti huonokuntoinen, vaikka tasoeroja ryhmässä oli. Korostan vielä: ei Jounikaan ollut huonokuntoinen, kun puhutaan tavallisista retkeilijöistä.

Ongelmat johtuivat aivan muista asioista kuin retkeläisten kunnosta.

Keskimääräiset päivämatkat, 20-25 km ovat varsin maltillisia keväthangille. Kuten Pekka kertoo, olosuhteet olivat optimaaliset. Kaamosajan umpilumessa päivämatkoja voisi pitää aika pitkinä, ei mielipuolisina silloinkaan noiden kämppien välillä.

2. Reitinvalinnasta ahkion kanssa

Jo ensimmäisen päivän reitinvalinta oli väärä. Kiilopäältä Rautulammille ei olisi pitänyt kulkea Niilanpään kautta varsinkaan ahkioiden kanssa. Olisi pitänyt kulkea sitä reittiä, jota porukka palasi.

Niilanpään kautta kulkevalla reitillä on nousua kaikkiaan yli 150 metriä, laskua lähes saman verran.
Pekasta tuntui paluumatkalla, että Rautulammelta Kiilopäälle on edessä valtava nousu, mutta se oli paljon pienempi kuin ne lähtöpäivän kipuamiset Niilanpään ohi kulkevalla reitillä. Viimeisenä päivänä, kun Pekan koko fysiikka oli jumissa, kaikki rasitus tuntui ilman muuta valtavalta. Ei nousussa Rautuvankanojan varresta Kiilopään harjanteelle ole korkeuseroa kuin 80 metriä. Se nousu jakaantuu 2,5 km:n matkalle. Viimeinen kilometri tosin on melko jyrkkää nousua.

Palaan retken alkuun. Ensimmäisenä päivänä siis alettiin jo kerätä uupumusta.

Ahkion kanssa on aina vaellettava tunturien yli matalinta mahdollista reittiä pitkin, koska hyväkään ahkio ei kulje asiallisesti jäisessä tunturimaassa. Eivät siellä kulje asiallisesti myöskään metsäsukset, koska niiden kantti ei ole tarpeeksi terävä. Jaloissa olisi pitänyt olla telemark–sukset, joissa on teräsreuna. – Ahkion vetämistä tunturissa sopivammat sukset eivät olisi sinänsä helpottaneet, mutta rinteessä pysyminen olisi ollut ratkaisevasti helpompaa.

Tunturissa ahkio on parhaimmillaan upottavassa pakkaslumessa. Silloin se kulkee – jos aisat ovat hyvät – siististi hiihtäjän latua pitkin ja kulkee perässä lähes ilmaiseksi. Tasaisilla suomailla tai järvien jäillä ahkio kulkee vielä ilmaisemmin keväthankien aikaan. Kun maastonmuodot eivät vedä ahkiota sivuun, sitä ei perässään aina edes huomaa.

Ahkioista riippumatta oli aivan järjetöntä väsyttää itsensä kiipeämällä ensimmäisenä päivänä tarpeettomasti Niilanpään harjanteelle ja laskea jyrkkää rinnettä Rautulammen kämpälle. Laskeutuminen on usein rasittavampaa kuin nouseminen, jos ei voi antaa vapaasti mennä. Lihasjännityksen vuoksi laskeminen altistaa usein maitohapoille paljon tehokkaammin kuin nouseminen.

Pekka kertoo, että jo ensimmäinen päivä veti jalat lievästi maitohapoille. Jos niin tapahtuu, sellaisesta ei voi toipua ilman lepopäivää.

Reitin valinta ja päivämatkan pituus pitää suunnitella niin, ettei kukaan joudu maitohapoille ensimmäisenä päivänä. Jos niin käy, neljän päivän retki on pilalla, koska toipumiseen ei ole aikaa. Viikon tai kahden vaelluksella on aina aikaa pitää toipumispaussi.

Ensimmäisen päivän loppupuolella tehtiin myös järjetön ratkaisu. Kun tullaan Rautulammelta kohti Lankojärveä, Rautuojan oikealle puolelle ei pidä mennä. Kämppä on menosuuntaan joen vasemmalla puolella, lopussa olevan hyvin matalan – noin 20 metriä korkean – kumpareen takana.

Eikö kenenkään päähän pälkähtänyt, että joki tekee laajan mutkan oikealle ja se on tuohon vuodenaikaan pääosin sula? Oli päivänselvää, että ylityspaikkaa sai hakea tosissaan. Olisi voinut käydä niin, että joesta olisi päässyt yli vasta sen jälkeen, kun se on laskenut Lankojärveen. Se olisi merkinnyt monen kilometrin kierrosta.

Olen myös varma, että Lankojärven kämpälle olisi vienyt joen oikealla rannalla joko moottorikelkan jälki tai latu. Tähän Pekkakin päiväkirjassaan viittaa.

3. Pahoja suunnistusvirheitä

Toinen päivä paljasti, ettei retken kartanlukijana toiminut Arska osannut kunnollisesti suunnistaa eikä lukea karttaa. Ei hän myöskään täysin ymmärtänyt, mitä hän maastossa edessään näki. Toisen päivän suunnistusvirheet ja niistä johtuva reitinvalinta aiheuttivat varsinaisesti kaikki sen päivän ja kahden seuraavan päivän ongelmat. – On tietenkin toinenkin mahdollisuus: suunnistuksesta vastanneella Arskalla oli niin kova polte avotunturiin, että hän ”eksyi” tahallaan.

Jos oli sovittu, että mennään matalia reittejä Suomujoen ja Sotavaaranojan vartta, kuten Pekka kertoo päiväkirjassaan, Arska – jolle oli luovutettu suunnistusvastuu – suunnisti Porttikoskelta lähdettyään väärin jo ainakin kaksi kilometriä ennen paikkaa, jossa olisi pitänyt kääntyä Suomujoelta kohti Luirojärveä Sotavaaranojaa myöten.

Suunnistaja lähti ylös ilmeisesti pientä puron vartta, eikä tajunnut, että ei hänen pitänyt joutua jyrkkään rinteeseen ja sen jälkeen tunturipaljakkaan. Jyrkkää nousua tai selkeää tunturipaljakka ei ole Sotavaaranojan vartta kulkevalla reitillä ennen kuin Maantiekurussa yli kymmenen kilometrin päässä. Se reitti olisi vienyt helppoa reittiä Luirolle. Arska kuitenkin johdatti ryhmän heti päivän aluksi Peurapään harjanteelle.

2pv eka nousu

Jyrkkä nousu, kävelemällä (Kuva: Eki)

Sotavaaranoja on nimestään huolimatta kohtalaisen vuolas virta. Se ei ole puronen. Kyllä sen kokoluokka näkyy kartasta, kun osaa katsoa. Kun Arska lähti Porttikoskelta, hänen olisi pitänyt suunnistaa Suomujoen vartta koilliseen, kunnes tulee vajaan neljän kilometrin päässä kämpältä Sotavaaranojan suulle. Siinä on kaiken lisäksi Metsähallituksen nuotiopaikka. Jokainen pystyy sen perusteella määrittämään sijaintinsa tarkasti. Sitä kautta olisi tuohon vuodenaikaan myös aivan varmasti kulkenut moottorikelkan jälki tai vahva latu.

Arska ehkä huomasi tunturissa virheensä, mutta ei kertonut siitä ilmeisesti kenellekään. Sitten hän johti joukkonsa tunturista alas varsin lähelle Sotastrongvaaranojaa, mutta hän suunnisti uudelleen täysin harhaan. Hän johti joukkonsa väärää jokilaaksoa pitkin keskelle keskisen Saariselän suurimpien tuntureiden, Lupukkapäiden, rypästä. Sillä reitillä oli tarjolla vain nousua, laskua, nousua ja laskua, toistuvia korkeita tunturiselänteitä.

Sellaiseen suurtuntureiden ryppään sydämeen pitää mennä vain tarkoituksella perustaa leiri jonkin puron tai lammen rannalle ja olla siellä useampi päivä sekä käydä ilman varusteita tutkimassa ympärillä olevaa majesteettista tunturimaata.

Eikö suunnistajalla ollut kompassia? Päivän aikana hän lähti toistuvasti hiihtämään aivan väärään ilmansuuntaan.

Pekka kertoo Arskan suunnistaneen 1: 100 000 kartalla, vaikka käytössä olisivat olleet 1: 50 000 retkeilykartat. Pekka kertoo niiden olleen autossa. Retkeilykartat ovat aivan ylivoimaisia ja niissä näkyy jo jokainen isompi kivikin. Kun niitä karttoja kykenee lukemaan, vain osaamaton eksyy. Kompassiakaan ei hyvällä säällä aina tarvita, pelkkä avautuva näkymä on niin havainnollinen. Sataantuhanteen kartoilla selviää, mutta karttaa pitää lukea paljon tarkemmin ja mitata korkeuserot ja etäisyydet oikein.

Arska ei myöskään osannut arvioida ajan kulumista. Invalidikin hiihtää keväthangilla Porttikoskelta Sotavaaranojaa pitkin – 17 – 18 km – Luirojärvelle kolmessa tai neljässä tunnissa. Upottavassa kaamosajan umpihangessa siihen kuluu runsaat kuusi tuntia. Sulan maan aikaan taipaleeseen kuluu kävellen 3,5-4 tuntia. Kaikki nämä ajat sisältävät asialliset tauot.

Kun porukka oli hiihtänyt Pekan päiväkirjan mukaan neljä tuntia – silloin olisi siis pitänyt olla jo Luirojärvellä – ja garmin kertoi, että ollaan päämäärästä kaksi kilometriä kauempana kuin lähtiessä, olisi ollut viimeistään neuvottelun paikka. Silloin olisi pitänyt keskustella, missä oikeasti ollaan.

Kaikkiaan porukka käytti helppoon kolmen tai neljän tunnin taipaleeseen puoli vuorokautta, ehkä ylikin. Tuloksena oli, että ainakin osa joukosta oli päivän jälkeen täysin lopussa.

Väsymys teetti vielä yhden pahan virheen. Porukka ei tankannut yöllä perille tultuaan. Kun energiavarastot on tyhjennetty, tankkaamisen laiminlyöminen johtaa seuraavana päivänä väistämättä suuriin vaikeuksiin. Jos kämpässä oli muita, eikä heitä haluttu häiritä, olisi pitänyt ruokailla pihalla, vaikka siihen olisi kulunut kaksikin tuntia. Syödä olisi pitänyt vaikka väkisin.

Seuraavana päivänä raitis ulkoilma herättää vajaistakin yöunista, mutta raitis ilma ei ruoki. Jos energia on lopussa, se on lopussa.

4. Kartan korkeuskäyrät kertovat tärkeää tietoa

Tutkin kunnollisesta Saariselän retkeilykartasta (1:50 000) seurueen toisena päivänä aikomaa ja toteutunutta reittiä ja vertasin korkeuskäyrien avulla niiden aiheuttaman rasituksen eroa.

Jos ryhmä olisi kulkenut aamulla sopimaansa reittiä Suomujoen, Sotavaaranojan ja sen jatkeena olevan Maantiekurun kautta sille Pälkkimäojan nuotiopaikalle, jossa he toisen päivän iltana söivät, he olisivat joutuneet nousemaan pystysuoraan ylöspäin 200 metriä. Se nousu olisi jakaantunut jokseenkin tasaisesti runsaan kymmenen kilometrin matkalle. Laskua olisi kertynyt vain noin 40 metriä.

Toteutuneella reitillä nousua kertyi karttaharjoituksissani noin 400 metriä ja laskua noin 350 metriä. Sekä nousut että laskut olivat pääosin hyvin jyrkkiä, kolmeen kertaan noin 100 metriä korkeuseroa kilometrin tai puolentoista matkalla. Lisäksi tuli pitkiä hiihtoja viistossa tunturirinteessä.

Tätä kirjoittaessani sain Pekalta hänen Garmininsa tallentamat korkeuspaikkatiedot. Porukka hiihti vielä älyttömämpää reittiä Lupukkapäiden sylissä kuin saatoin kuvitella. Ajattelin, että he kulkivat aina matalimmasta näkemästään paikasta. Ei se mennyt edes niin.

Joukko nousi kuten arvelin kolme kertaa hyvin jyrkästi, ensin 91 metriä, sitten 159 metriä ja kolmannella jyrkällä kerralla 149 metriä. Kahdella viime kerralla he kiipesivät paljon korkeammalle kuin viisaalla kartanluvulla olisi ollut silläkään reitillä tarpeen. Lisäksi tuli useita lievempiä nousuja. Kaksi ensimmäistä laskua oli vaatimattomampia kuin kartasta ajattelin. Ne olivat vain 50 metrin luokkaa. Pienempiä laskuja oli kuitenkin myös useita. Viimeinen lasku Pikku Luirojärvelle oli peräti 158 metriä. Jotta niin iso lasku voi tulla siellä kyseeseen, laskuun lähtiessä on täytynyt olla monta kymmentä metriä tarpeettoman korkealla Lupukkapään rinteessä.

Minä olisin hiihtänyt helpointa reittiä Luirolle, ollut siellä heti puolen päivän jälkeen, syönyt ja käynyt ilman varusteita Luirojärven itäpuolella olevan Sokostin huipulla. Sinne on Luirojärven Hiltonilta (Hiltoniksi kutsutaan Luirojärven suurinta kämppää, jossa on sekä autiotupa että varaustupa) viisi kilometriä, josta viimeiset 1,5 – 2 km hyvin jyrkkää nousua, mutta sukset olisi voinut jättää pystyyn siihen kohtaan, jossa jäinen tunturimaa alkaa ja kävellä rauhallisesti ja tiuhaan taukoja pitäen loput. Aikaa retki olisi vaatinut noin viisi tuntia.

Kukaan ei olisi päätynyt maitohapoille. Sellaista avotunturissa vierailijaa ei olekaan, joka ei olisi kokenut aurinkoisella säällä matkan täyttymystä Sokostin huipulla. Se on Saariselän korkein tunturi. Huippu on merenpinnasta 718 metrin korkeudessa ja näkyvyys yltää kirkkaana kevätpäivänä ainakin 40 km joka suuntaan, koska korkeampaa nyppylää ei ole mailla eikä halmeilla.

5. Kaatumiset syövät energiaa

Minua jäi vaivaamaan Pekan puhe, että kaatuminen kuului retken luonteeseen. Rupesin oikein miettimään, kuuluuko se. Tulin tulokseen, ettei se kuulu. Olen hiihtänyt kymmenien ihmisten kanssa keväthangilla, eikä kaatumisia ole sattunut mainittavasti kenellekään.

Ehkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta porukassa ei ole ollut telemark-väkeä tai laskettelijoita, joten laskutaitomme ei selitä asiaa. Kaikki ovat olleet aivan tavallista silloin tällöin hiihtävää porukkaa.

Retken suuressa mittakaavassa kyse on reitin valinnasta. Kantamusten ja ahkion kanssa reitti täytyy suunnitella niin, ettei se sisällä älyttömiä nousuja eikä älyttömiä laskuja. Pienipiirteisemmin kyse on laskulinjojen valinnasta. Niitten täytyy olla riittävän viistoja rinteeseen nähden ja käännöksiä täytyy tehdä aina tarpeen mukaan, aivan kuten tiet kulkevat vuoristoisessa maastossa.

Täytyy laskea sieltä, missä pysyy pystyssä. Jatkuva nurin meneminen ja pystyyn vääntäytyminen kuluttaa aivan valtavan määrän energiaa. Täytyy olla suunnaton pohjakunto, että kestää esimerkiksi kymmenen kaatumista viiden kilsan matkalla.

P1020039

Jatkuva kaatuminen vie paljon energiaa

6. Ei suunnistusta yhden miehen varassa

On äärimmäisen hölmöä, jos porukalla liikuttaessa suunnistus on vain yhden henkilön varassa ja muut kulkevat kuin naudat taluttimessa.

Minä olen aina edellyttänyt, että jokaisella ryhmän jäsenellä on kartta ja kompassi. Kun kaikki tietävät missä pitäisi kulkea, joku jälkijoukoista huomaa helposti, jos porukkaa johdetaan väärään suuntaan ja maasto ei enää muistutakaan kartan merkintöjä. Silloin ei ole syyttelyn vaan neuvottelun paikka. Kun joku havaitsee mahdollisen virheen, se ei vielä ole kovin iso.

On tietysti mahdollista, ettei ole mitään virhettä. Ollaan juuri siellä, missä pitääkin. Kun tilanne on keskustelun jälkeen selvä, jatketaan sen vaatimalla tavalla, joko niin kuin siihenkin saakka tai tehdään korjaus.

Kaikkien retkien jokaisella pitemmällä tauolla pitää käydä läpi, ovatko kaikki samaa mieltä sijainnista, kuljetusta ja tulevasta reitin valinnasta.

Ovat minunkin ryhmäni joskus sotkeutuneet, mutta koska kaikki ovat tienneet tehdyt ratkaisut, ja seuranneet karttaa, virheet on ollut mahdollista aika helposti korjata.

Erityisesti ihmetyttää porukan menettely toisen päivän iltana. Oliko niin, että vain Arskalla oli kartta? Kuinka monella oli kompassi? Kun joukko hajosi silloin pahimmillaan neljään osaan, niiden jotka erkaantuivat eri syistä porukasta, täytyi tuntea seutu käsittämättömän hyvin, jotta sooloileminen pimentyvässä illassa ilman karttaa oli turvallista.

Kun on laskeuduttu tunturista alas, Luirojärvi ei näy metsän läpi. Suurimmassa vaarassa olivat väsyneimmät. Ei tarvitse tehdä isoa virhettä, kun virheet alkavat kasaantua. Alueella myös varmasti risteili eri suuntiin meneviä latuja ja kelkan jälkiä.

Kaikki kuitenkin pääsivät Luirojärvelle.

Tätä lukiessaan Pekka kysyi, miten karttaa luetaan hiihdettäessä. Yksinkertaisinta on sijoittaa se karttalaukkuun niin päin, että kartta osoittaa menosuuntaan. Koska karttalaukussa on läpinäkyvä etukansi, karttaa on erittäin helppo vilkaista vaikka viiden minuutin välein. Sitä ei silloin tarvitse kaivaa taskusta eikä taitella oikeaa paikkaa joka kerta erikseen esiin. Kartta on laukussa myös suojassa sateelta ja kosteudelta.

7. Ryhmän tulee pysyä kasassa

Ryhmänä retkeilemisen perussääntö on, että ryhmän pitää noudattaa heikoimman jäsenen rytmiä. Kun olen kulkenut retkeilijöinä erittäin kokeneitten aikuisten miesten kanssa niin, että mukana on ollut hiukan yli kymmenen vuoden ikäisiä tyttäriäni, porukkaan otettu tyttäreni on aina ollut se, joka kulkee etummaisena. Hän määrää tahdin. Hänelle on aina kerrottu ja näytetty kartasta, mitä on edessä, ja minne hänen pitää kulkea. Hänelläkin on ollut kartta, josta hän on seurannut vaelluksen etenemistä.

Suunnistaminen polulla tai ladulla on helppoa, mutta sielläkin pitää varmistaa tasaisin väliajoin, että nuori tietää, missä hän kulkee ja kuinka matka etenee. Varsinainen suunnistusvastuu on toki ollut aikuisilla.

Toisella kymmenellä oleva nuori on jo sellaisessa fyysisessä kunnossa, ettei hän ole porukalle hidaste, varsinkin jos kuljetaan ilman rinkkaa. Rinkan kanssa hän tarvitsee aikuisia useammin taukoja, koska hän ei voi olla vielä tottunut rinkan kantamiseen.

Olennaista on myös, että kenenkään osalta rinkan paino ei saa ylittää kolmannesta ruumiin painosta

Tietenkin painosuhteen ylittäminen on mahdollista, jos kyseessä on lyhytaikainen ja harkittu ratkaisu. Olen minäkin kantanut muutaman kilometrin rinkkaa, joka painoi noin 50 kiloa. Painoin silloin itse noin 75 kiloa. Perustettiin kolmen viikon leiri muutaman kilometrin tiestä sivuun.

Suhteellisesti suurempi taakka tekee vaeltamisesta hyvin rasittavaa. Tämän tasapuolisuuden huomioiminen on tärkeää, jos porukassa on hyvin erikokoisia miehiä tai sekä miehiä että naisia, lapsista puhumattakaan. Jos lapsi painaa 30 kiloa, hänen rinkkansa paino ei saa ylittää kymmentä kiloa.

Jos ryhmään otetaan nuori tai kokemattomampi kulkija, hänen täytyy olla ryhmän täysivaltainen jäsen. Hänen mielipiteensä täytyy olla yhtä merkityksellinen kuin muidenkin.

Jokaisella ryhmän jäsenellä täytyy myös olla koska tahansa, mistä syystä tahansa oikeus sanoa, nyt pidetään tauko. Ja tauko pidetään juuri silloin, eikä kymmenen minuutin tai puolen tunnin päästä. Hyvä levähdyspuu, kivi tai mätäs voidaan toki näkemäalueelta etsiä.

Ei nuorelle aukea retkeilystä mitään, jos hän on kulkiessaan isokokoisempien miesten selän ja reppujen takana eikä tiedä, missä on tai minne on menossa.

Samat säännöt koskevat jokaista hyvin toimivaa retkeläisryhmää. Kokemattomalle on valtava asia, jos hän etummaisena havaitsee ensimmäisenä porotokan, ketun tai jonkin linnun. Porukan viimeinen ei koskaan näe yhtään luonnonvaraista eläintä.

Umpihankeen hiihtäminen on eri asia. Paksun hangen aikaan nuorta ei pidä laittaa lainkaan latua polkemaan ja kokemattoman retkeläisen vuorojen on syytä olla muita lyhyempiä, ellei hän satu olemaan kuntoihme tai esimerkiksi ammattiurheilija.

Onnistunut retki ei ole fyysinen suoritus. Sellainen kannattaa jokaisen tehdä pururadalla, kunnallisella ladulla, salilla, uimahallissa tai muussa liikuntapaikassa, jossa harjoituksen voi aina lopettaa, kun väsy iskee.

Retkelle tai vaellukselle on viisasta lähteä luontokokemusten vuoksi, ei suorittamisen. Kun erämaassa uupumus iskee johonkin seurueen jäseneen, se on aina paljon hankalampi tilanne kuin rakennetussa liikuntapaikassa.

Tärkeää on myös, että ryhmä ei saa hajota. Jos yllä mainittuja sääntöjä noudatetaan, se ei hajoakaan. Ylipäätään: miksi lähteä retkelle yhdessä, jos jokainen retkeilee yksinään?

Ei ole mielekästä, että jonkin ryhmän jäsenen päivätaipaleen sisällöksi muodostuu kovakuntoisempien perässä pysyminen. Vakavampaa on, että Pelastuslaitokselle tulee vuosittain lukuisa määrä hälytyksiä, jossa retkiporukka on hajonnut, eikä kukaan tiedä, onko kateissa olevalle sattunut jotain. – Pahinta on, jos suutuspäissään lähdetään eri suuntiin.

Voi perustellusta syystä sopia, että parempikuntoiset menevät edeltä tiettyyn paikkaan ja valmistavat sapuskan, lämmittävät kämpän tai saunan. Mutta kohtaamispaikan pitää olla yksiselitteinen.

Väsynyttä jäsentä ei saa jättää yksin teemalla ”tule perässä kun kerkiät”. Tätä sääntöä tämä ryhmä ei rikkonut. Se on kunniaksi porukalle.

Pekan kertomuksen perusteella Arskalle täytyy antaa erityistä tunnustusta siitä, että hän pyrki alusta saakka keventämään kokemattomampien ja väsyneempien taakkaa. Myös ryhmän päätös jättää uuvuksissa oleva Jouni turvalliseen paikkaan Lankojärven kämpälle, ja hälyttää hänelle apua, oli oikea ja erittäin viisas.

Täydellinen katkeaminen tai sairauskohtaus jossain maastossa, missä ei mahdollisesti ole lainkaan kenttää avun hälyttämiseksi, olisi aiheuttanut huomattavasti hankalamman ja jopa hengenvaarallisen tilanteen.

Pertti Rovamo
Retkeilytoimittaja, tietokirjailija

Uuksunjoki

UUKSUNJOKI

Teksti ja kuvat:  Pekka Pouhula   Videon musiikki: Heikki Hirvonen

Kävin pitkästä pitkästä aikaa laskemassa koskia. Juri Sevrjukov Joensuusta kyseli talvella, josko lähtisin Uuksunjoelle koskenlaskuun keväällä toukokuussa 2014. Talvella lähetetyssä Erätulilla-ohjelmassa oli pätkä edellisen kevään Uuksunjoen laskusta, jossa Juri oli oppaana ja järjestäjänä. Katsoin tv-ohjelman ja rupesin muistelemaan vanhoja koskenlaskuja, kiinnostuin ja innostuin. Tv:ssä kaikki tuollainen näyttää ihan helpolta ja kosket pieniltä liruilta. Ajattelin, että kyllähän minäkin vielä tuohon pystyn.

Lainasin vanhan koskarini, jonka olin myynyt yli kymmenen vuotta sitten. Vanha kunnon Prijonin Iso Taifun, nojatuolimatkaa koskissa. Vuonna 1989 vetäisin samalla taifuunilla ACR:n puoli maratonin, n.270 km viikossa Kilpisjärven ja Tornion välillä.

melojat

Jukka, Pekka Pouhula, Olga, Teija, Kimmo, Eveliina ja Juri

Perjantaina 16.5. ajettiin Uuksuun kolmella autolla, ja meitä oli yhteensä 6 henkilöä. Joensuusta Eveliina, Teija, Jukka ja Juri. Etelästä Kimmo ja minä Rantasalmelta. Majoituttiin kahteen mökkiin Uuksun kylällä sijaitsevassa lomakylässä. Minä tosin nukuin teltassa, sillä siellä oli viileämpi nukkua ja kuunnella samalla joen kohinaa.

Aamupalan jälkeen nostimme kajakit ja melontakamat Olgan Uatzin kyytiin. Olga vei meidät n.20km päähän ylävirran puolelle, ns.Tankkien joenylityskohdalle.

Kajakit vesille ja ei kun menoksi. Joen mutkaan oli tosin kasautunut niin paljon puita, että oli kierrettävä maitse.

Suma

Suma uuksujoella

Tuli pieni koski, niva, ja sain taas vähän tuntumaa, millaista se virtaavassa vedessä meno oikein oli.

Ensimmäinen varsinainen koski oli nimeltään ”Pinkki elefantti”. Nousimme rannalle tarkastelemaan sitä, ja se olikin köngäs eli pikkuinen putous.

Pinkkielefantti

Pinkkielefantin köngäs

Jännitys

Tuonneko pitäisi mennä? Jännitystä ilmassa!

Minun ei pitäisi etukäteen käydä katsomassa rannalta laskureittejä, tulee rimakauhu eli menee pupu pöksyyn ja rupeaa jännittämään. Pitäisi vain laskea eikä miettiä liikoja. ACR:ssä ei ollut aikaa käydä etukäteen katsomassa, ja siellä laskettiin jopa 4-5:n koskia.

Muistolaatta

Muistolaatta Myllykosken rantakalliossa. Lisää mukavasti jännitystä!

Olin ostanut vuosi sitten kypäräkameran Vodla-joen melontaa varten, sillä olin monta vuotta haaveillut ottavani kameralla kuvan koskenniskalta, kun joen kuohut näkyvät alamäessä edessäni. Kuva on tosin vieläkin ottamatta, sillä koskenniskalla on ollut tärkeämpääkin tekemistä, joten valokuvaus on jostain kumman syystä unohtunut. Nyt sain videokuvaa koskenniskalta, mutta se, kuten myös valokuvat, latistavat näkymän.

Illalla saunan jälkeen pojat kyselivät, että olinko jo 60-vuotias. Vastasin, että paria vuotta vaille. Sitten pojat kysyivär, että 10 vuottako siitä oli, kun viimeksi olin koskia laskenut. Vastasin, että yli 10 vuotta. Joku pojista tuumasi, että aika hyvin laskin vanhaksi mieheksi. Otin lauseen kehumisena.

 

Piipahdus Pietarin siltojen alle

Teksti on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 8.6.2014.

Teksti ja kuvat: Mari Jannela

Elämysmatkat: Suurkaupunkiin voi tutustua vesireittejä pitkin meloen.

Hevoskastanja ja syreenit tuoksuvat. Joukko intohimoisia melojia valuu pietarilaisen hotellin kerroksista etupihalle. Puolet väestä on nukkunut vain muutaman tunnin tultuaan Suomesta kärryn kanssa, jossa on kuusi kajakkia. Toinen puolikas tuli aikaisemmin auton katolla matkustavien parin kajakin kera. Joukkio on kokoontunut tutustuakseen Pietariin kanavien kautta. Matkan on järjestänyt ja oppaanakin toimiva joensuulainen Juri Sevrjukov, joka on syntynyt Pietarin seudulla.

Hotellin valinta on huikea. Kajakit kannetaan hotellin pihalta kadun yli ja lasketaan kanavaan. Pudotus on lähes kaksi metriä. Laskeutumista varten ovat pikkuruiset metallitikkaat. Askelmat ovat juuri päkiän levyiset. Juri pitelee kajakkia varmoin ottein, jottei kajakki kellahda siihen tikkailta laskeutuessa.

Juri ja Pekka portaat

Juri  Sevrjukov ja Pekka Turunen valmistelemassa laskeutumista kanavaan

– Pietari on rakennettu joki- ja kanaverkoston varrelle. Siltoja on satoja, joita koristavat muun muassa hevos-, aarnikotka- ja leijonaveistokset. Kanavan rannoilla on vesipysäkkejä, joissa portaat laskeutuvat alas veden tasoon. Jokainen pysäkki on omanlaisensa, Juri Sevrjukov kertoo.

Matkaan lähdetään aamulla kuudelta. Kanavissa on siihen aikaan rauhallista ja samalla voi seurata, kuinka miljoonakaupunki herää.

Leijonasilta ja Maarit

Pietarin sillat on koristeltu korein veistoksin

– Kanavissa näkyy melojia todella harvoin, siksi tarjoamme pietarilaisille melkoisen aamuyllätyksen. Töihin matkaavat hieraisevat silmiään ja pysähtyvät ottamaan kuvia kännyköillä. Kädet heilahtavat tervehdykseksi. Siinä tuntee olevansa nähtävyys, toteaa samaisella matkalla jo kolmatta kertaa oleva enolainen Saara Immonen. – Tämä on kulttuurimelontaa. Historia on aina ympärillä.

Meloja sillan alla

Kanavissa näkyy harvoin melojia

Reissut ovat aina olleet mukavia ja joka kerta löydän jotain uutta. On eri värisiä siltoja ja tsaarin vanhoja asuntoja. Takorautakaiteet ovat kuin pitsiä. Verikirkko ja Iisakin kirkko ovat myös kanavien varrella.

Verikirkko

Verikirkon vierestä voi meloa

Iisakin kirkko

Saara Immonen meloo kohti Iisakin kirkkoa

Matkamme pysähtyy Neva -joen suulle. Iso vene pysähtyy eteemme ja estää etenemisen. Pietarissa riittää yllätyksiä.

– Siinäkin on oma viehätyksensä, kun suunnitelmat eivät pidä aina paikkaansa ja ohjelmaa muutetaan tilanteen mukaan. Tälläkin retkellä Nevan tultua suljetuksi muutaman tunnin ajaksi Putinin vierailun takia, vaihdamme vain reittiä. Yllätyksellisyys kiehtoo, Saara Immonen kertoo.

Nevan ohrana

Nevalla matkamme pysähtyy Putinin vierailun takia

Melojia kanavassa

Melojat aikaisin aamulla kanavassa

Melojia kanavassa2

Meloen Pietari näyttää erilaiselta

Rantasalmelainen Pekka Pouhula on melonnan konkari niin Venäjällä kuin Suomessa. – Minua vetää tänne aina uudelleen retkeilyn ja korkeakulttuurin kontrasti. Voin meloa päivän ja mennä illalla ja yhteen maailman hienoimmista baleteista. Eikä tarvitse olla puku päällä. Teepä se sama Pielisellä. Pietari on myös vanha inkeriläisten asuinpaikka, Pekka Pouhula toteaa.

Siltojen alla on rauhallista. Siltojen holvit on rakennettu niin, että liikenteen ääni vaimenee. -Näillä reissuilla on hienoa se, että voin mennä vapaasti. On aikaa itselle ja voi tutkia niitä kohteita, joista olen kiinnostunut kaikessa rauhassa. Toki, sellaiset venäjän lasit on hyvä pitää mielessä, Pekka Pouhula toteaa. Venäjän laseilla Pekka Pouhula tarkoittaa tällä kertaa kesän ensimmäisen helleviikonlopun jälkiä. Myöhäiset juhlijat saattavat olla vesipysäkeillä vielä aamulla, kanavissa voi olla roskia, muovia ja vesi voi olla likaista.

Pekka pietarissa

Pekka Pouhula Pietari-Paavalin linnoituksen hietikolla

– Kajakkimelojat kuuluvat samaan heimoon. Retkille osallistujat ovat rentoja, retkeilystä ja luonnosta pitäviä ja luonnosta huolehtivia. Arvostan ihmisiä ja haluan viedä heitä luontoon ja erikoisiin paikkoihin. On ilo huolehtia ihmisistä ja nähdä heidän kasvoltaan uuden kokemuksen riemu, Juri Sevrjukov toteaa.

Joukkoa katsoessa ja kuunnellessa juolahtavat mieleen sanat: huoleton, rento, sopeutuva, ikinuori, seikkailunhaluinen ja omatoiminen.

– Kerrassaan erikoinen reissu. Tapasin mukavia, samoja arvoja omaavia ihmisiä, oli maukasta ruokaa ja elämäni ensimmäinen kerta baletissa oli myös hieno kokemus. Kanavissa oli vähemmän vettä kuin odotin ja roskaa jonkin verran, kokemustaan summaa lieksalainen Pekka Turunen.

Talvikanavaan

Pekka Turunen Talvikanavaan menossa

45 sillan holvikaarta altapäin ja 36 melottua kilometriä kanavissa ja Neva-joella. Pietarin kanavat ovat lähellä ja erikoinen kokemus kokeneemmallekin retkeilijälle – varsinkin, jos ne yhdistää yhteen maailman parhaista baleteista.

TIETOKULMA

Melontamatkoja Pietariin järjestää JuriS Travel tmi.Melontamatkat sopivat jo jonkin verran melontakokemusta omaaville. Matkan hinta määräytyy palvelujen mukaan.