Teksti: Mari Jannela   Kuvat: Mari Jannela ja Pekka Pouhula

– Nyt meidän täytyy meloa lähekkäin, aivan näköetäisyydellä, sanon Pekalle, kun käy ilmi, että hänen otsalamppunsa on jäänyt lähtiessä kajakin sisään ja pimeys ottaa meidät syliinsä. Leiriin on vielä neljän kilometrin matka.
Olemme lähteneet kajakeilla lokakuiselle Laatokalle katsomaan sen täyttä kuuta suuntana Honkasalon Kujaset. Tarkoituksenamme oli lähteä Sortavalan eteläpuolelta Winterin huvilalta, mutta koko alue olikin rakennustyön kohteena. Menimme portista sisään, mutta vesille emme päässeet puhumattakaan auton sinne jättämisestä. Palasimme Sortavalaan ja lähdimme vesille Piipun pihasta hieman suunniteltua myöhemmin.

Kajakkien pakkaus ja auton jättäminen sujuvat ripeästi. Hämärä muuttuu kuitenkin pimeydeksi neljä kilometriä ennen Honkasalon leiripaikkaa. Pimeyden saapuminen on kiehtovaa. Aistit valpastuvat. – On mielenkiintoista nähdä, miten tummaksi tämä menee, Pekka toteaa pitämämme tauon aikana, jolloin päätämme jatkaa matkaa pimeydestä huolimatta tuttuun leiripaikkaan.
Kuu pysyy pilvien takana, vesi näkyy selvästi, mutta rannat häipyvät. Silmien tottuessa pimeään ovat tutut maisemat pimeällä aivan erinäköisiä. Laatokka antaa todellisen lisäsäväyksen, kun se aukeaa eteemme pimeydessä. Aaltojen äänestä päättelemme rannan läheisyyttä ja niemeä, josta meidän tulee kääntyä kujasta etsimään. Edessä olevan saaren profiili vaikuttaa tutulta. Yhteisillä arvioilla ja päätöksillä saavumme Honkasalon poukamaan. Vesi on alhaalla ja poukaman kallioseinämät molemmilla puolilla näyttävät mahtipontisilta. Aivan kuin temppeliin saapuisi.
 

Pekka pohtii telttaa pystyttäessään, miten ennen pärjättiin ilman otsalamppuja. – Otsalamput ovat nostaneet retkeilyn mukavuuden aivan uudelle tasolle. Intohimoisena lukijana otsalappu on teltassa aivan ehdoton kapistus, hän toteaa. Jätän telttani pystyttämisen myöhäisemmäksi ja keskityn ensin nuotion tekoon. Puita on tehty valmiiksi ja leiri näyttää myös todella siistiltä. Höpötellään, siitä huomaa kuinka jännitys laukeaa. Nuotio luo rauhaa ja turvaa, se tekee olon kotoisaksi.

 

Nukumme aamulla pitkään. Molemmat niiskuttavat teltoissansa. Saan itseni ylös ja valmistan tattaripuuroa. Pekkakin herää, mutta ruoka ei maistu. Olimme tietoisia jo lähtiessä mahdollisista nuhan oireista ja päätimme kuitenkin lähteä. – On aivan sama niiskuttaako kajakissa, teltassa vai kotona. Yskä lähtee yskimällä ja nuha niistämällä, Pekka kommentoi tilannetta. Päätämme pitää leiripäivän. Sataa hieman ja aurinko pysyy poissa. Vaellamme kuitenkin saarella ja otamme valokuvia.

Maisema on väriloistossaan. Kypsät pihlajanmarjat antavat utuisiin kuviin väriä. Pekka on kehittänyt maastotuolinsa jalkoihin hassun näköiset, mutta toimivat vajoamisesteet golfpalloista, joita kuvaamme maisemassa. Saareen rakennetun laavun ympäristöä ei ole siivottu. Ilo siitä, että toinen leiri oli kestänyt siistinä edellisen siivoamisemme jälkeen, innostaa siivoamaan myös laavun ympäristöä.

Poltan palavat roskat. Yleisimpiä roskia ovat naisten jättämät pissapaperit ja terveyssiteet, joita lojuu polun vieressä. Pulloja on vain vähän. Ne kokoan yhteen puun alle, koska niille en voi mitään. Mieli madaltuu ja tulee ahdistava tunne. Tätä samaa näkee kaikkialla maailmassa. Maailmanlopunmeininkiä. Laatokassakin on sinilevää, joka lojuu nyt rannoilla vaahdon seassa. Toivoisin olevani Metsäkeiju, joka  taikasauvaa heilauttamalla toteuttaisi Pekan ajatuksen Laatokan pullonpalautusjärjestelmästä. Se siistisi maisemaa ja auttaisi myös montaa vähätuloista. Ja tekisin ohjeet, varsinkin naisille, etteivät he jättäisi moisia roskia jälkeensä. Ei se ole kovin vaikeaa tökätä pissapaperiansa maan alle maatumaan. Pekka tulee avuksi siivoamaan, poimimme tupakantumppeja ja muuta roskaa.

Tunnemme tehneemme jotain hyvää ja tunnelma kohoaa. Roskien poistaminen maisemasta tuo esille syksyisen luonnon kauneuden ja nuhainen niiskuttaminenkin unohtuu. Kun katselee luontoa, ei siellä näy surua tai murhetta. Ruskaiset puut eivät näytä masentuneilta, eivätkä vesilinnut ahdistuneilta, vakka samoja roskia katselevatkin. Masennus ja ahdistus taitavat olla ihmisen luomaa nokkeluutta tehdäkseen itsensä huomatuksi.

Kannamme kannon palamaan nuotioon ja sahaamme puita Pekan venäläisellä ketjusahalla, joka osoittautuu mitä mainioimmaksi työvälineeksi. Meillä on pitkä iltanuotio ja kanto palaa tunnelmallisesti.

Aamu valkenee lupaillen kirkkautta. Käyskentelemme leirin läheisyydessä ja on selvää, että matkamme jatkuu tänään. Pakkaamme kajakkimme ja jätämme Honkasalon, vaikka tänään olisi mahdollisuus nähdä kuunsilta saaren laelta. Saamme meloa upeassa auringossa. Vain joitakin pilviä on eteläisellä taivaalla. Ruska heijastuu tyynen Laatokan maininkeihin ja sen harmaan kirjaviin kallioihin. Nautimme matkanteosta kohti Mäkisalon saarta. Nyt on esteettisyys aivan omaa luokkaansa ja maininki matala, joten maisemasta on aikaa nauttia.

Mäkisalon saarella on vanha viikinkiaikainen linnan raunio. Pekka on etsinyt sitä kahdesti ja toisella kertaan hän on sen myös löytänyt. Rauniot sijaitsevat Linnavuorella, joka näyttää nimensä veroiselta aavalta sitä lähestyttäessä. Rantaudumme kallionkielekkeen alle ja kannamme tavarat kalliolle. Siellä on pientä siistimistä vaille valmis tulipaikka. Teehetken jälkeen lähdemme etsimään raunioita.
 

Mäki on jyrkkä ja täynnä pientä kuusentainta isojen mäntyjen alla. Ylöspäin kiipeäminen on melkoista rämpimistä ja näkyvyys puskissa olematon. On siinä ollut viikingeilläkin kiipeämistä. Rauniot ovat kookkaat, joten niille pitäisi kaiken järjen mukaan sattua, kun vain kulkee pitkin lakea laelle päästyään. Emme sattuneet raunioille ja jälleen pimeys lähestyy. Päätämme laskeutua suoraan rannalle ja yrittää mahdollisesti aamulla uudelleen.

Valitsimme suorimman reitin alas, joka tarkoittaa jyrkkää laskua. Nuoret koivut toimivat laskeutumisköysinä, koska jalat eivät hyppäämättä tavoittaisi maata. Hypätessä rinteeseen olisi suuri riski joutua rinteen viemäksi. Alastulo on hauskaa ja alhaalla huomaamme, että olisi pitänyt vain kävellä laella kauemmaksi eteenpäin. Onneksi Pekka on tavoittanut rauniot jo aikaisemmalla retkellä ja hänellä on jopa kuvia sieltä. Kävelemme rannan kivikossa leiriin kuun noustessa.

Teemme ateriat nuotiolla. Pekka pystyttää telttansa kalliolle. Minua ei huvita teltan pystytys ja ajattelen seurata säätä, salliiko se nukkumisen taivasalla. On viideskymmeneskahdes syntymäpäiväni ja olisihan se hienoa nukkua Laatokan täydenkuun alla.

Kuu nousee ja tekee upean sillan. Meillä on kaunis nuotio. Levitän makuualustani ja makuupussini kalliolle ja sukellan makuupussiin. On alkanut tuulla. Nukahdan aaltojen ääneen ja täydenkuun siltaan. Nukun hyvin, herään hämärissä, kun kuu katsoo minuun. Makuupussini päällä on sammakko. Nukahdan hetkeksi vielä ja herään siihen, kun kuulen leiristä kirveen ääntä. Pekka on alkanut tehdä nuotiopuita. Hihkaisen makuupussista – onko nyt jo aamu?

Unohdamme viikinkilinnan ja syömme tuhdin aamiaisen ja lähdemme matkaan kohti Sortavalaa. Rannan kivikossa kiertelee punainen kasvi, jonka lehdet näyttävät ihan sydämiltä. Pakkaamme kajakkimme tummanpunaisten sydänten ympyröimänä. Luonto muistuttaa, mikä on elämässä tärkeintä.

Tuulee sen verran, että kajakkiin meneminen housuja kastelematta vaatii jo keskittymistä. Tuulee ja sitten taas tulee. Laatokan 6-8 m/s tuulen aallokko on aivan toista kuin vastaavalla tuulella Pielisellä tai Saimaalla. Laatokan aalto on suurempi, koska se saa voimansa aavalta ja syvyydestä. Kajakkimme ovat elementissään, kun keinumme aallokossa. Ne ovat tehty isoille aalloille. Nautimme menosta. On kuin mäkeä laskisi. Välillä saarien lomasta puhaltaa erilailla ja saamme ristiaallokkoa. Mieleen tulee lapsuus ja mäenlasku. Silloinkin oli hauskaa.

Kartanluku unohtuu, harhaudumme vuonon suulla ja kuvittelemme olevamme jo Väinämöisen Nukkumaniemessä. Niemi saa nimensä Kalevalasta, se on paikka jossa Väinämöinen lepäsi kalastusmatkoillaan. Käännymme liian aikaisin ja melomme huomattavaan vastatuuleen muutaman ylimääräisen kilometrin. Kallioinen jyrkkä nimennokka on Laatokalla aika huono maamerkki. Miten herkästi kokeneellekin tulee suunnan valinnan virhe, kun luottaa muistiinsa eikä katso karttaa.

Laatokka on näyttänyt meille monet kasvonsa. Koimme kolme aivan erilaista melontaa. Ensin meloimme pimeässä aisteihimme luottaen, sitten kuulaassa syyspäivän väriloistossa ja lopuksi vauhtia ottaen aallokossa. Lokakuinen Laatokka kysyy melontakokemusta ja luottamusta itseen ja melontakaveriin. Vesi on kylmää, pimeys ja tuuli voivat yllättää. Melontakaveri antaa turvaa ja henkistä varmuutta. Varmuus kasvaa myös kokemuksen myötä. Vellamon ja Tapion maille mentäessä ja sen kynnyksen yli astuttaessa avaimina ovat nöyryys ja keskittyminen. Jokaisella retkellä löytää jotain itsestään, siksihän me sinne loppujen lopuksi menemme.