Aihearkisto: Matka

Matkakertomus

Sortavalan selillä, Laatokan laineilla

Teksti ja kuvat Jyrki Suikkanen

Pitkän Niiralan rajalla jonottamisen jälkeen kurvaamme Pekan, Veikon ja Marin kanssa heti rajan takana sijaitsevaan vilkkaaseen ravintola Kolmoseen syömään. Maittavan aterian jälkeen jatkamme kohti Sortavalaa pitkin mutkittelevaa ja kumpuilevaa tietä, kesäisen vehreän maaston vilistäessä auton ikkunoissa.

Lukuisat tietyöt hidastavat muutoin vauhdikasta menoa, ensikertalaista hämmästyttää paikallinen ajokulttuuri, jossa mm. nopeusrajoituksilla ja ohituskielloilla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Myöhemmin saankin valistusta paikallisesta liikennekulttuurista ja säännöistä, jotka hieman poikkeavat totutusta.

Matka rajalta kohti Sortavalaa on melkoinen aikamatka menneisyyteen, tuntuu paikoin kuin aika olisi pysähtynyt sodan jälkeiselle kymmenluvulle. Myös mielikuva Sortavalasta ei aivan vastaa mielikuvaa venäläisestä kaupungista, joka oli syntynyt aiemmin vieraillessani Kostamuksessa. Paljon on vanhaa suomalaista rakennuskantaa säilynyt etenkin kaupungin keskustan kortteleissa.

Jätämme Veikon Sortavalan keskustaan ja kolmistaan suuntaamme kymmenisen kilometriä etelämmäs, Haavukseen, Laatokan rannalle.

Parkkeeraamme autot ystävällisen pariskunnan, Tanyan ja Sashan, pihalle retken ajaksi. Pakkaamme kajakit vauhdikkaasti päivän jo kääntyessä kohti iltaa.

Työnnymme vesille kauniissa, lähestulkoon tyvenessä, kauniin aurinkoisessa illassa, seuraten meitä saattamaan lähteneiden Tanyan ja Sashan omatekoista ja nopeakulkuista pariairosoutuvenettä.

Reilun kilometrin jälkeen tiemme erkanivat ja jatkamme kolmistaan muutaman kilometrin, kunnes löysimme mieleisen yöpymispaikan mukavalta kalliorannalta, Tamhankan saarta vastapäätä, sumulauttojen jo alkaessa purjehtia pitkin Laatokan ulapoita ja rantoja.

Leiriä lähestyessämme sumu alkaa pikku hiljaa nousta
Leiri nousee rantakalliolle
Teltanpaikan testausta

Kesäyön pastellisävyinen taivas ja saarien välissä leijuvat sumulautat loivat unenomaisen, lähes aavemaisen tunnelman, tähän erämaiseen paikkaan, jossa syvältä järven uumenista nousi toinen toistaan korkeampia saaria, koskemattomine metsineen ja rantoineen. Hiljaisuus oli lähes rikkumaton, vain etäinen käkösten kukunta karjalan kunnailla ja mustarastaan mestarillinen tunnelmointi loivat omalta osaltaan hienon lisänsä tähän ensikertalaista säväyttävään ympäristöön.

Aamulla heräämme auringon helottaessa täydeltä terältään, tuuli on virinnyt auringon noustessa horisontin takaa ja aamuaskareita tehdessämme on tuulenpuuska viedä kalliolle pystyttämämme teltan, mutta onneksi onnistun saamaan karkulaisen kiinni ennen sen painumista Laatokan aaltojen syleilyyn.

Verkkaisten aamutoimiemme lomassa seurasimme uteliaiden laatokannorppien touhuja sekä kantosiipialusten kulkua läheisellä laivaväylällä, joka ohjaa aluksia Sortavalasta kohti Valamoa tässä maalauksellisessa maisemassa.

Utelias norppa kävi seuraamassa aamutoimiamme

Auringon kivuttua tovin jos toisenkin kohti taivaankantta, pujahdamme pakattuihin kajakkeihimme ja suuntaamme kohti vastarannalla kohoavaa Tamhankaa ja sen itäkärkeä, jonka kierrettyämme saamme näkyviimme saaren takana lymyilleen toisen, erikoisen nimen omaavan saaren, Markatsiman. Päätämme rantautua ja kivuta komealle ja korkealle kallioharjanteelle ihailemaan ympäröiviä maisemia. Rehkiminen kannattaa, hyvän tovin ihailemme lähinnnä itään, kohti Honkasaloa, avautuvia maisemia.

Melojat kuvattuna Markatsiman kalliolta

Sekä Markatsimalla, että Tamhankalla on ollut suomalaista asutusta kunnes katkera evakkotaival on ollut edessä. Päätämme tutustua Markatsimalla olleeseen vanhaan asuinpaikkaan. Hämmästyn kuinka vanhat peltoalueet ovat pysyneet hyvinkin avonaisina kuluneista vuosikymmenistä huolimatta.

Vanhat pellot ovat pysyneet hämmästyttävän avoimina

Paikka on hyvin rehevää vanhaa lehtoa, jossa peltojen valtalajina tuntuu olevan kauniin keltaisina kukkivat kullerot. Ympäröivissä metsissä konsertoivat mestarillisesti mm. lehtokerttu, mustapääkerttu ja kultarinta.

Kukkivat kullerot

Pidämme evästelytauon tämän vanhan maatilan loivasti veteen laskevalla rantakalliolla, paikassa, josta I.K.Inha on ottanut aikanaan valokuvan, kohti lahdelman toisella puolella olevaa niemeä, johon nyt on kolme, kumiveneellä liikkeellä olevaa, venäläistä kalamiestä pystyttänyt leirinsä.

Rantakalliolla nautitun lounaan jälkeen suuntana on Honkasalo, tarkemmin sanottuna Honkasalon kujaset, paikka jossa myös I.K.Inha on hieman ennen meitä kanniskellut palkkikameraansa ja lasinegatiivejansa.

Evästelytauko rantakalliolla, taustalla venäläiset kurvaavat kumiveneellään kalalle

Jotta reittiin Honkasalon kujasille ei olisi liian helppo ja lyhyt niin joudun seuraamaan kokeneempia Markatsiman ympäri aavan puolelta, ilmeisestikin tarkoituksena on tarkkailla alottelijan merikelpoisuutta. Ennen aavalle siirtymistä melomme Markatsiman ja Tamhankan välisen kapean, jokimaisen ja reheväkasvuisen kujan kautta, joka on vielä mukavan rauhallinen ja tyyni osuus.

Karu totuus tyypillisestä Laatokalla melomisesta paljastuu, kun saavumme aavan reunalle ristiaallokkoon ja nyt oli kieli asetettava tarkasti keskelle suuta, sillä pienillä sisäjärvellä meloneelle nämä meren aallot saavat keskittymään toden teolla ja sivuille vilkuilu saa jäädä, mielenkiintoisesta lintuluodosta ja Valamolle aukeavasta maisemasta huolimatta.

Muutaman kilometrin jälkeen saan huokaista helpotuksesta, kun pääsemme sivutuulesta kevyenpään myötäaallokkoon. Ilo on kuitenkin ennenaikaista, kun edessä on vielä kolmen ja puolen kilometrin selän ylitys, jossa veri vasta todella punnitaan, kun tuuli tuntuu loppupuolella yltyvän ja aallonkorkeus kasvavan entistä suuremmaksi ja haastavammaksi. Keskityn täysillä jokaiseen aaltoon ja melanvetoon, ei pelota, mutta en tunne oloani erityisen kotoisaksi ja ajatus kylmästä kylvystä saa yrittämään tosissaan, sillä Laatokan kylmässä vedessä ei kauaa pyristellä.

Vihdoin viimein pitkällisen rimpuilun ja sohimisen jälkeen, sillä melomiseksi tuota osuutta ei juuri voi hyvälläkään tahdolla kutsua, tulemme ensimmäiselle, periaatteessa suojaiselle, kujaselle. Korkeat aallot kuitenkin puskevat kajakkia takaa kohti kujasen perällä odottavaa hiekkarantaa, kunnes kajakin keula karahtaa rantahiekalle ja samassa takaa vyöryvä mummoaalto pyyhkäisee kajakin yli ja kylmä vesi vyöryy aukkopeiton resorista sisään kastellen melojan matkalla kangistuneen takaliston ja puutuneet jalat. Onneksi Pekka rientää apuun ja kiskaisee kajakin kauemmas rantahiekalle, jossa pikainen poistuminen kajakista tapahtuu. Puutuneista jaloista huolimatta tuntuu mukavalta olla hengissä ja tuntea kiinteää maata jalkojensa alla.

Laatokan kaste oli saatu ja nyt oli kiire saada kuivia vaatteita päälle, nuotio palamaan ja makkarat paistumaan. Märkien vaatteiden kuivamaan ripustamisen ja nuotioaterian jälkeen oli aika suunnata etsimään sopivaa paikkaa, johon kallistaa päänsä seuraavaksi yöksi. Pekan ei tarvinnut suunnata, kun oiva telttapaikka löytyi kujasen perällä olevasta suomalaisten rakentamasta laavusta. Me sen sijaan löysimme sopivan telttapaikan hieman etäämmältä, kallion laelta, josta avautui varsin kelvollinen näkymä ympäröivään saaristoon.

Märät vaatteet on ripustettu kuivamaan, nuotio on sytytetty ja on aika asettua aterialle
Pekka löysi oivan paikan telttailla

Seuraavan aamun ohjelmassa oli saareen tutustumista ja ensimmäisenä suunnitelmissa oli takamaastossa kohoavaan Vahtimäkeen tutustuminen ja kohta aamiaisen nautittuamme osoittivat saappaankärjet reilun kilometrin päässä odottavaa Vahtimäkeä.

Seurasimme kohteeseemme polveilevaa polkua läpi vanhan metsän, mutta jo muutaman sadan metrin jälkeen tuli komento takaisin, alkoi sataa.

Virittelimme tarpin teltan suojaksi ja asetuimme vaateriin kuuntelemaan sateen rummutusta, jota jatkuikin pitkälle iltapäivään.

Sateen tauottua otettiin Vahtimäki uudelleen tavoitteeksi ja tällä kertaa pääsimme kuivana perille, mutta auringon alkaessa paistaa lämpimästi sateen jälkeen nostatti se märästä maastosta sumun peittäen näkyvyyden ympäröivään maastoon.

Vahtimäellä oli selkeitä aiemman metsäpalon jälkiä ja nyt palanutta maaperää elävöitti mm lukuisten orvokkien ja kissankäpälien kasvustot, olipa kukkamereen ihastunut yksittäinen kyykin, joka nautti auringon lämmöstä ja yltäkylläisestä väriloistosta.

Metsäpalon jälkiä Vahtimäellä
Kissankäpäliä ja orvokkeja
Patsatelua sumussa

Aikamme patsateltuamme tällä sodan aikana tulenjohtopaikkana toimineella kukkulalla alkoi sumu hälvetä ja ympäröivä komea maisema paljasti kasvonsa. Mikä maisema: Etualalla kukkaloisto ja taustalla kansallispuiston metsämeri lukuisine saarineen, luotoineen, lahtineen niemineen ja kauempana Laatokan ääretön ulappa ja sen reunalla Valamon luostarisaari.

Sumu alkaa hälvetä
Maisema aukeaa

Vahtimäen kierroksen tehtyämme jatkoimme jalkapatikassa kohti Honkasalon muita kujasia ja tavoitteena tähyily Laivasaarta. Linnuntietä matkaa oli vajaa kilometri, mutta näillä main on turha haikailla linnuntiestä, edessä oli melkoinen kujasten juoksu etsiessämme sopivaa reittiä. Edessä oli vuoron perään korkeita kallioita, paikoin ylitsepääsemättömine jyrkänteineen ja niiden väleissä olevine jontkineen. Kaiken tämän hyvän lisäksi osalla aluetta on aiemmin riehunut metsäpalo, ehkä toistakymmentä vuotta sitten ja nyt paikalla kasvaa tiheä ja vaikeakulkuinen metsikkö.

Lopulta kuitenkin aikamme taisteltuamme ja taiteiltuamme päädyimme rantakalliolle tähyilemään kohti jyhkeää Laivasaaren profiilia, jonka jyrkät rannat kohosivat majasteetillisesti ympäröivästä, tummanpuhuvasta vedestä. Näytti kuin Laivasaari olisi purjehtinut hyvässä myötäisessä, vaikka purjeita ei ollutkaan nostettu mastoihin.

Laivasaari

Korkeilta rantakallioilta avautui näkymä myös kohti parinkymmenen kilometrin päässä häämöttävälle Valamon saarelle ja sen iltavalossa kylpevälle kirkon pääkupolille.

Palaamme kohti leiriä muiden Honkasalon paikoin labyrinttimaisten kujasten, rantoja seuraillen, jotka muodostavat oivallisia ja suojaisia turvapaikkoja Laatokan puhaltavilta tuulilta.

Pekka melomassa Honkasalon kujasilla
Honkasalon kujasten labyrinttiä

Illalla joudumme keskeyttämään retken, kun ilmaantuu akuutti tarve päästä lääkäriin. Melominen ei ole nyt vaihtoehtona päästä mantereelle. Pekan suosiollisella avustuksella saamme viestin Tanyalle ja Sashalle, jotka lähtevätkin heti matkaan Haavuksesta kohti Honkasaloa, jonne he saapuvat vajaata paria tuntia myöhemmin, auringon jo laskettua mailleen.

Tanya ja Sasha saapuvat katamaraanillaan

Kajakit lastataa katamaraanin sivuilla oleville telineille ja me hyppäämme Marin kanssa kannelle istumaan, Pekan jäädessä vielä Honkasaloon.

Oli upea kokemus päästä purjehtimaa valoisassa kesäyössä, leppeässä tuulessa, taivaanrannan punertuessa auringon laskettua mailleen ja vastakkaisella tummeneva sinihämyinen taivas, jonka pimenevälle kannelle pikkuhiljaa ilmestyvät ensimmäiset kirkkaat tähdet.

Mari purjehtii
Tarkkailimme tähtiä kesäyön hämärissä

Puoliyö ohitetaan matkalla ja lopulta varsin yllättäen tuuli tyyntyy kokonaan ja lopun matkaa on jatkettava moottorin avustuksella.

Yhden jälkeen yöllä olemme rannassa , nopea kajakkien ja tavaroiden lastaus ja matkaan läpi öisen, uinuvan Sortavalan ja edelleen hiljaisella rajalle, jossa muodollisuuden sujuvat varsin nopeasti.

Ensimmäinen Laatokan retki jäi hieman suunniteltua lyhyemmäksi, mutta oli siitä huolimatta hyvin antoisa ja mielenkiintoinen. Suuret kiitokset Pekalle, että pääsin mukaan tälle matkalle! Syvät kiitokset ja kumarrukset myös Tanyalle ja Sashalle heidän ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta.

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu!

Teksti ja kuvat: Helena Puonti           Aloituskuva: M.Jannela

Matkaa Karjalaan suunniteltiin pitkin talvea. Vielä viime hetkellä virukset olivat kaataa suunnitelmat. Matkaan kuitenkin lähdettiin. Kajakit keimailivat autojen katolla.
Kartanlukutaitomme ansiosta koimme matkalla monta yllätystä. Eri asteiset kuoppatiet säätelivät vauhtiamme. Perille päästiin – Isäni syntymäseudulle. Saatoin kuvitella hänen juoksevan vastaani paitaressuna, Mummon ja Paapan kotiaskareissa nuoruuden voimissaan, kalassa – Äyräpää-jävellä tai Vuoksella, iltapuhteella …
Saavuimme majapaikkaamme. Se oli kauniilla paikalla Vuoksen rannassa, siisti ja hyvin hoidettu ympäristö. Teresa, majatalon emäntä, ihmetteli, miten yksinäinen nainen voi löytää heidän kalastajien ”hotellin”. Pidin Teresasta. Hän on hyvin ystävällinen ja lämmin ihminen. Matkaseurueeseemme kuului Pekka, joka oli järjestänyt kaiken sekä Mari, joka sulautui joustavasti kaikkiin rooleihin. Flunssaväsymykseni takia hän toimi mm autonkuljettajanani. Ystävystyimme. Tiesin, että voin luottaa Mariin ja Pekkaan. Mari ja Pekkakin päättivät yöpyä hotellissa.
Matkaan lähti myös isompi Joensuun Kauhojien joukko, joita tapasimme matkalla silloin tällöin.
Aamulla heräsimme viivytellen. Laitoimme kalastajien keittiössä aamiaisen ja pakkasimme kajakit matkaan. Kalastajat olivat jo nousseet aiemmin ja ylpeänä esittelivät Vuoksen kalasaaliitaan.
Koleasta ja sateisesta alkukesästä huolimatta aurinko sädehti puiden välistä ja sininen taivaan kansi kuvastui veteen. Vuoksi virtaa koko ajan, lieneekö sillä milloinkaan aikaa tyyntyä. Vuoksi joki on leveä kuin järvi. Hyvin olisin voinut kuvitella olevani Saimaalla.
Verkkaisesti lipuivat kajakkimme Vuoksen rantaviivaa seuraten. Tavoitteena oli Äyräpää-järvi. Isäni ikävöi usein Karjalaan. Loppumetreillä lähimuistin heikentyessä hän ”asuikin” siellä. Isä muisteli usein linturikasta Äyräpää-järveä. Kartan mukaan Äyräpää-järven rannat ovat soistuneet. Salmenkaita-joki laskee Äyräpää-järven vesiä Vuokseen. Meloimme Salmenkaitaa pitkin ylävirtaan 13 (-16) km. Joki poimuili tasaisen leveänä ja syvänä. Suvantopaikkojakin löytyi, jolloin rannan puut näyttivät kasvavan terävinä alaspäin. Tuomet kukkivat. Linnut seurasivat matkaamme. – Joki näytti kulkevan erämaassa. Vain joen suistossa oli taloja, ihan lähekkäin rakennettuja, pienet kasvimaatilkut väleissä suloisesti epäjärjestyksessä. Paikoitellen rannoilla oli vaatimattomia mökkikyhäelmiä, joissa oli kalastajia tai perheitä. Vilkutimme kaikille, ja yleensä saimme tervehdyksen takaisin. Joen keskivaiheilla oli muutamia huviloita, teräsverkoilla tai muuten eristettynä.
Joessa oli kaksi koskea. Päätimme jo heti kantaa kajakit ensimmäisen kosken ohi. Ajauduin kuitenkin niin lähelle, että vesi alkoi ahnaasti viedä kajakkiani. Ihan viime hetkessä sain voimaa tempautua irti kosken kattilasta. Kyllä ihminen on avuton luonnon voimien edessä. Pahimmassa tapauksessa veden pyörre olisi ohjannut kajakkini kiveen ja särkenyt sen. Ainakin olisin kastunut.
Kosken rannalla ruokailimme. Jokainen heitti kattilaan jotakin repustaan, ja niin saimme maukkaan ja ravitsevan keiton.
Toisenkin kosken kohdalla meidän oli antauduttava ja kannettiin kajakit rantaa pitkin.
Melonta jatkui. Lähestyessämme Äyräpää-järveä iltapäivä oli jo pitkällä. Vastavirtaan melominen oli kuluttanut voimamme. Saavuimme joen alkulähteille. Kaislikko joen rannoilla kasvoi. Lopuksi oli vain pieni uoma kaislikon keskellä, kunnes sekin loppui. Edessä ja sivuilla oli silmänkantamattomiin hyllyvää kaislikkomätästä. Olisi pitänyt olla viidakkoveitsi tien raivaamiseksi. Mahdollisesti veden pinnalla oleva mätäskerros ei silti olisi päästänyt meitä etenemään. Luonnon voimat voittivat taas. Olisi pitänyt olla helikopteri. Äyräpää-järvi säilytti salaisuutensa. Se suojaa lintujaan. Niillä on todellinen pesimärauha.
Viivähdimme paikassa hetken, nautiskelimme. Käänsimme sitten kajakkimme ja antauduimme virran vietäväksi. Se tuntui ylävirtaan ponnistelun jälkeen uskomattomalta. Virta vei meitä lempeästi kotiin päin. Laskimme kosketkin, eivätkä ne edes tuntuneet suurilta. Aurinko paistoi. Tuomi kukki. Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Rantojen puut ja lehvästöt muodostivat veteen heijastuessaan alati vaihtuvan näkymän. Isänikin on nähnyt nämä – ja varmasti iloinnut niistä.
Kahdessa tunnissa olimme virran keinussa leväten laskeneet koko joen. Jonkin verran oli vielä matkaa Vuoksen rantaa pitkin. Illan suussa olimme takaisin majapaikassamme.
Seuraavana päivänä ajelimme kylille. Talot ja pihat ovat kaikkialla lähekkäin, tuskin minkään kaava-arkkitehdin suunnittelemana. Sammaloituneita entisten talojen kivijalkoja näkyi entisen elämän muistona. Kylät olivat asuttuja. Elämä jatkuu niissä – omalla mallillaan.
Palailin yksin kotiin. Mari ja Pekka saattoivat minut alkuun. Emme menneet nytkään valitsemaamme tietä, vaan tie valitsi meidät. Pääsin kuitenkin kommelluksitta kotiin.
Kotiin palattuani ymmärsin. Savonlinnan luonto on hyvin samankaltaista kuin Karjalassa. Olen viettänyt lapsuuteni Pohjanmaalla ja tänne asetuttuani olen erityisesti viihtynyt Saimaan maisemassa. Varmaankin esi-isieni maisema on piirtynyt geenieni epitooppeihin ja Savonlinna on Karjalani. Olin tullut kotiin.

​Pekka ja Mari matkalla Salmenkaitajoella

 

​Koskien kohdalla kannoimme kajakit ylävirtaan ja alaspäin laskettelimme virran mukana. Kesäpäivä oli lämmin ja kaunis.​

 

​Vuoksi virtaa

Baikal, burjattienergiaa ja lystikästä luistelua

Teksti ja kuvat:  Mari Jannela

Siperian arojen ja vuorten keskellä sijaitsee Baikal. Se on maailman suurin ja syvin makean veden allas. Talvella sen peittää yli metrinen jääkansi.

Luistin leikkaa jään pintaa. Alla on puolitoista metriä kirkasta jäätä. Raapiessaan jäätä luistin tekee erikoisen äänen. Se soi, helisee ja rahisee. Aivan kuin jää nauraisi.

Burjattien pyhä vuori Shamanka.

– Rakastan luistelun ääntä, joensuulainen matkanjärjestäjä Juri Sevrjukov toteaa ja näyttää instagramiin lataamaansa videota. Tämä matka Baikalin jäille Siperiaan tuli yllättäen. Retkiluistelu on minulle uusi ulottuvuus ja minua jännitti lähteä tekemään tätä, kun rantasalmelainen Pekka Pouhula esitti kutsun matkan järjestämiseksi.

Jää nauraa.

Olkhon saari Baikalilla on uusi turistialue. Sähköt saarelle saatiin vuonna 2005. Matka Irkutskista Olkhon saarelle taitetaan UAZilla, venäläisellä autolla, jolla sanotaan pääsevän mihin tahansa, jos on saha mukana. On pimeää, ikkunoista ei näe ulos ja autossa pomppii kuljettajan lisäksi kahdeksan henkilöä kuuden tunnin ajan. Useamman mielessä ehtii käydä kysymys: mitähän tästä seuraa? On tänne ainakin pitkä matka. Joukko koostuu hyvin eritasoisista luistelijoista. Kuljettaja kertoo, että yleensä hän kuljettaa kiinalaisia, jotka tulevat makaamaan Baikalin jäälle saadakseen energiaa.


– Kerroin asiakkaille, että nyt lähdetään seikkailemaan ja voi olla, että tulee yllätyksiä. En voinut olla varma toimisivatko kuljetukset, majoitukset, ruokailut, löytyisikö kirkasta jäätä ja riittäisikö tekemistä koko ajaksi ja kaikille, Juri Sevrjukov toteaa.

Ahtojäävaellukselle kannattaa pukeutua lämpimästi.

Mittari näyttää 27 astetta miinusta, kun joukkio ensimmäisenä aamuna lähtee liikkeelle hotellilta. Hotelli on hieman erikoinen, koska se on saanut mallinsa 1600 -luvulta peräisin olevasta paalumuurilla suojatusta pikku kaupungista. Joukko pakkautuu UAZiin ja siirtyy 40 km päähän saaren kärkeen ahtojäille. Pakkasessa tehdyn ahtojäävaelluksen tunnelma on arktinen.

– Yllätyin miten kaunis jää voi olla. Se on kuin taidemaalaus, jossa on erilaisia kuvioita. Jääluolat ovat kuin satujen linnoja. Ensi vuonna menemme uudelleen, koska Baikalilla voi tehdä niin monenlaisia juttuja! Juri Sevrjukov on innoissaan matkan kokemuksista.

Skinnareille kiitos

Baikal on 636 km pitkä ja sen jäillä kulkee satojen kilometrien jäätieverkosto. Yleensä jää on kirkasta kaikkialla, mutta poikkeuksellisesti tänä vuonna juuri ennen saapumista satoi märkää lunta, joka pakkasen seurauksena tarttui jäähän kiinni. Baikalin jäällä on vilkasta. Jääteillä tapaa jäävaeltajia ahkioinensa, pyöräilijöitä ja luistelijoita.

Baikalia vaelletaan päästä päähän yli 600 km.

– Omatoimisesti liikkuville retkeilijöille syntyy toverillinen retkeilyhenki. Siinä jaetaan tietoja ja kokemuksia. Siinä ollaan erittäin kiinnostuneita toisten kokemuksista, kertoon huomiostaan helsinkiläinen Skinnareiden (Suomen retkiluistelijat) puheenjohtaja Seppo Sihvonen.

Venäläinen jäävaellusväki on pysähtynyt ja kertoo löytäneensä kirkasta jäätä. Skinnareiden ilmekin kirkastuu. Kokemustenvaihdon ohessa kaivetaan ahkiosta kitara ja lauletaan serenadi naisille naistenpäivän kunniaksi. Suomalainen ja venäläinen polvistuvat Baikalin jäälle kitara kainalossa esittämään pari laulua vuorotellen äidinkielellään. Herkkä kansallisuuksien kohtaaminen.

Kohtaaminen jäällä.

Kirkkaan jään etsiminen vaati Skinnareilta vaivaa ja rohkeutta. Se oli salmen takana, jonne autot eivät uskaltaneet ajaa. Kolme miestä jatkoi väsymättömästi jään etsimistä. Seppo Sihvonen kertoo haltioituneena tarinaa siitä kuinka jää löytyi.

– Paikalliskulttuurin tuntemus on tärkeää. Huomasimme paikalliset hyväsydämisiksi hyväksymään liftarit, kun etsimme kirkasta jäätä. Suurimmaksi avuksi tuli kuitenkin latvialainen nastarenkailla moottoripyöränsä varustanut Karolis, joka ensin yritti hinata luistelijoita letkassa. Toimenpiteen osoittauduttua liian vaaralliseksi hän vei jokaisen miehen erikseen kirkkaan jään reunalle. Kirkkaan jään nähtyäni tuli tunne, että nyt me olemme perillä!

Latvialainen Karolis tuli apuun kirkasta jäätä etsittäessä.

-Jään halkeamista näin heti, että sitä jäätä oli yli metri. Täydellinen liukkaus! Jää oli kuin taidelasia, jonka päällä olisi pikemminkin liikkunut huopatossut jalassa kuin luistimilla. Oli huippukokemus luistella kokonainen päivä kirkkaalla jäällä, jossa ahtojäät olivat tehneet aivan uskomattomia kuvioita.

Vaikka jäätä on yli metri, ovat skinnarit varustautuneet haararemmisillä repuilla, joissa ovat vaihtovaatteet vesitiiviissä pussissa sekä eväät. Mukana ovat lisäksi jääsauva, naskalit, varaluistin ja heittoköysi.

Seppo Sihvonen ottaa vauhtia.


– Tavoitteemme oli löytää lumetonta jäätä. Metrin paksuisella jäätiellä luistellessa tuntui, että turvavarustuksen tarve oli aika mitätön. Koska olimme etsimässä neitseellisiä jäitä, niin pidimme kiinni tavanomaisesta turvavarustuksesta. Oli pettymys, että lumetonta jäätä löytyi vain yhdestä paikasta, mutta erinomainen jääteiden verkosto oli luisteltavassa kunnossa. Siellä sai tuntuman vauhdin hurmaan myötätuulessa kilometrien suoralla.

-Metrin paksuiseen jäähän syntyy kaiken aikaa pieniä murtumia ja railoja, joihin luistin voi juuttua ja niitä on pidettävä tarkasti silmällä, Seppo Sihvonen jatkaa.

Miehet polvistuvat laulamaan naisille.


Baikalin henki

Retken idean arkkitehti on Pekka Pouhula Rantasalmelta. Hänet tunnetaan melojana. Hän on melonut Laatokankin ympäri ja vieläpä yksin – seikkailijaluonne siis. Viime kesänä hän matkasi Baikalille kajakin kanssa syntymäpäivänsä viettoon. Kajakki on ilmatäytteinen, sellainen joka kulkee lentokoneessa. Baikalilla meloessaan hänelle syntyi ajatus palaamisesta talvella.Tällä kertaa hän ottaisi mukaan ESLA:n kicksparkin, joka on moderni potkukelkka. Pekka Pouhula kuvailee kokemustansa pieni virne kasvoillansa: – Potkukelkka on mainio väline, jos luistelu ei ole tuttu laji. Se on turvallinen epätasaisuuksia ylitettäessä, koska potkukelkka sujahtaa niistä horjumatta yli. Potkukelkka kulkee myös näppärästi lentokoneessa ilman lisämaksua.

Eslan kicksparkit toimivat hyvin Baikalin jäällä.


– Potkukelkkani herätti ihmetystä ja paikalliset hihkuivat: finki! Se on venäjää ja tulee sanoista suomalainen kelkka. Oli hienoa potkutella rinta rottingilla.

Olkhon saari on burjattien pyhä paikka. Shamanismi on alueen valtauskonto sekoittuen buddhalaisuuteen. Rukousnauhoilla merkittyjä puita ja pylväitä on runsaasti. Rummutuksella hoidetaan niin kehoa kuin mieltä. Saarista löytyy stupia, joita kierretään kolme kertaa myötäpäivään asettuen sen jälkeen meditoimaan. Pyhille paikoille jätetään rukousnauha, kolikko tai jokin muu lahja.

Mongolian rajalle on sata kilometriä ja Baikal nimi tarkoittaa mongolian kielellä luontoa. Luonnon runsaudesta kertovatkin mm. Baikalissa asuvat hylje ja omulsiika.

Budhalaisuus näkyy saarilla olevissa stupissa.

– Hienoin kokemus oli potkutella yksinään täydenkuun valossa Baikalin jäällä. Pakkasen kiristyessä jäät pitivät ääntä: Syvältä kumpusi matala mollisointuinen ääni, jota pintajäät säestivät kirkkaasti. Edessäni kuun valossa kohosi Shamanka, burjattien pyhä vuori. Kerrassaan mahtava luontokokemus, Pekka Pouhula tunnelmoi ja on ilmeisen tyytyväinen talviseen kokemukseensa.

Rantasalmelaiset Marja Ounasvuori ja retken idean isä Pekka Pouhula nauttivat Baikalin talvesta.

Baikalilla on oma henki. Se henki on iloinen, energinen ja mystinen. Jos yhteistä kieltä ei ole, toimii kehonkieli. Kiinalasten turistien maatessa Baikalin jäällä energialatauksessa alkaa Juri Sevrjukov seisoa päällään. Kiinalainen vastaa siihen välittömästi spagaatilla. Kamerat käyvät ja nauru on yhteinen kieli.

Juri Sevrjukov seisoo päällään Baikalin jäällä.

Kiinalainen vastaa spagaatilla.

Onko tarua vai totta, että Baikalissa on jotain erikoista energiaa? Ainakin se vangitsee kävijänsä: Kerran siellä käytyään, sinne haluaa palata uudelleen. Baikalin talvi on aivan huikea kohde luistelijalle, valokuvaajalle, potkukelkkailijalle ja luonnonuskovalle.

Burjattien pyhät pylväät.

Tietokulma:
​Matkoja Baikalille järjestää Juris Travel.
Matkan hinta määräytyy ajankohdan ja palveluiden mukaan. Kesällä on kalliimpaa kuin talvella. Talvelle 2018 on suunnitteilla uusi retki. Lennot Helsingistä Moskovan kautta Irkutskiin ja sieltä paikallisella kuljetuksella Olkhon saarelle.

 

Jääluolissa on kaunista.

Jään muodostoma linna.

Jää on kuin pitsiä.

Jäätaidetta

Synttärimatkani Altaille syyskuussa 2006

Tarina ja kuvat: Pekka Pouhula
Toimittaja: Pertti Rovamo

Ystäväni, valokuvaaja Tauno Kohonen oli houkutellut minua pitkään Altaille. Hän kehui alueen luontoa ja maisemia, lopulta uskoin. Lupasin lähteä hänen vetämälleen Kontiki-toursin matkalle. Mutta kesän kuluessa matkan kohteeksi vaihtuikin Kamtsatka ja ajankohta synttäreitäni aikaisemmaksi. Niinpä päädyin omatoimimatkaan. Sortavalalainen naisystäväni Rita Aladina rupesi pyynnöstäni järjestelemään synttärimatkaani.

Hän soitteli pitkin ja poikin Venäjää ja löysi lopulta Altain alueelta Bijskista Maximin ja sopi hänen kanssaan matkan järjestelyistä. Hän sopi kahdeksan päivän kiertomatkasta Altain vuoristossa. Tunsin itseni ruhtinaaksi, koska käytössäni oli opas (Maxim), kuski, kokki, apuopas ja tulkki (Rita). Kulkuvälineenä oli iso maastoauto ja sen katolla kumivene moottoreineen. Teltat, makuupussit, muut varusteet ja ruoat kuuluivat hintaan. Meidän ei myöskään tarvinnut osallistua telttojen pystytykseen tai ruoan valmistukseen.

Omatoimimatka oli selvästi Kontiki-toursin matkaa halvempi. Nyt matka maksoi 1 600 euroa/henkilö, ja koska meitä oli kaksi maksavaa asiakasta, Rita ja minä, kustannukset olivat yhteensä 3 200 euroa. Valmismatkana se olisi maksanut meiltä 4 800 euroa. Hinnat ovat tietysti siltä ajalta.

Tutkimusmatkailija Granön jalanjäljillä

Taunon vinkistä luin ennen matkaa suomalaisen maantieteilijän ja tutkimusmatkailijan Johannes Gabriel Granön (1882-1956) kirjan Altai. Se ilmestyi alkuaan kaksiosaisena vuosina 1919 ja 1921. Suomalaisen Kirjallisuuden seura julkaisi teoksen vuonna 1993 yhtenä niteenä. Sen toimitustyössä auttoi hänen poikansa Olavi Granö. Minulla on tämä jälkimmäinen teos.

Syysreissuni säät olivat vaihtelevia. Alhaalla laaksoissa oli vielä täysi kesä ja helteistä. Vuoristossa satoi ensilumi. Eräänä aamuna maa oli valkoinen ja yö oli ollut hyvin kylmä. Rita sanoi aamulla harmissaan ja kylmissään, että tällä rahalla olisi päässyt pariksi viikoksi lämpimäänkin. Hätäpäissäni lupasin seuraavaksi talveksi matkan lämpimään. Kävimmekin Egyptin Hurgadassa.

Matkani aikana ruska oli vuoristossa kauneimmillaan. Oli hienoa katsella, kun iso laakso oli täynnä hehkuvia lehtikuusia ja niiden taustalla säteilivät valkohuippuiset vuoret. Kaiken kruunasivat auringon säteet värikylläiseen maisemaan.

Vuoristoteiden vaarat

Hurjin kokemus oli Tŝulysmajoen jokilaakson ainoa tie. Hurjin jakso oli kolme ja puoli kilometriä pitkä serpentiinitie alas vuorilta. Se oli kapea, ilman kaiteita ja ohituspaikkoja. Kuski katsoi tarkkaan onko vastaantulijoita. Kokkinamme toiminutta Olgaa pelotti niin, että hän lauloi jotain laulua koko laskeutumisemme ajan.

Olihan se pelottavaa. Kun katsoin sivuikkunasta, joskus näkyi pelkkää hiekkaista vuorenseinää ja mutkan jälkeen pelkkää tyhjyyttä. Laskeutumisen lopussa kuski epäonnistui vaihtamisessa (Uatzissa ei ole synkronoitua vaihteistoa, joten vaihtaa piti välikaasulla). Hän joutui äkkiä painamaan jarrua. Lensin pää edellä auton etuseinään onneksi kymmenen senttiä jonkin kotelon viereen. Ei käynyt kuinkaan, vaikka otsa aristikin myöhemmin. Kaikki säikähtivät, varsinkin vastuussa ollut Maxim.

Retken varusteet ja muonitus

Retkivarusteet olivat vaatimattomat, yleensä riittävät, mutta pakkasyönä palelsi. Teltta oli kohtuullinen, mutta makuualustoina oli 2-3 vanhaa makuupussia. Se varsinainenkin oli varsin vaatimaton kesäpussi.

Kerran retken aikana päästiin saunaan Aktrun kansainvälisen säähavaintoaseman lähellä. Saunassa oli kertalämmitteinen kiuas, jota lämmitettiin saunan ulkopuolelta. Sauna oli kuuma ja nokinen. Lämmintä vettä ei ollut. Viereisen pienen lammen vesi oli hyvin kylmää, varmaankin se tuli jäätiköltä.

Ruoka oli vaatimatonta retkimuonaa. Se oli ymmärrettävää. Mehän yövyimme ja ruokailimme luonnossa. Aamuisin tarjoiltiin teetä, leipää ja murukahvia. Minulla oli mukanani tsuskia, pieni rinkeleitä.

Pääateriana oli saslikkia tai keittoa, joissa oli yleensä säilykelihaa ja perunoita. Lisukkeeksi tarjottiin leipää, makkaraa ja juustoa sekä salaattia majoneesin kera.

Vesi ja keitot keitettiin sankoissa nuotiolla.

Aktas-nimisessä kylässä oli tarkoitus ostaa tomaatteja ja kurkkuja, mutta niitä ei kaupassa ollut. Kylä oli pieni.

Eräänä iltana Maxim sanoi, että nyt tehdään saamistamme taimenista jotain hyvää. Odotin innokkaasti ja seurasin, mitä Maxim teki. Hän aukaisi kalat, poisti suolet ja huuhteli hyvin. Hän ripotteli suolaa kalaan pintaan ja vatsaonteloon. Viiden minuutin päästä hän sanoi, että nyt on valmista. Hän paloitteli noin 25 -senttisen kalan neljään osaan ja antoi minulle pään, jossa roikkui kalan sydän verisuonen päässä.

Kerroin Ritalle, etten kykene syömään sitä. Keksin pikaisesti tekosyyn, että minulle on pienenä opetettu, ettei raakaa kalaa saa syödä matovaaran vuoksi. Rita tulkkasi tilanteen hienosti. Maxim ei loukkaantunut vaan söi itse pääkappaleen. Se oli hänestä kalan paras osa. Minua se ei houkutellut. Maistelin kalan keskiosaa ja se menetteli.

Maxim neuvoi, jos pala ei ole tarpeeksi suolaista, kastele sormenpäätä pöydällä olevaan suola-astiaan ja hiero suolaa kalan pintaan. Hän kertoi, että paras kalaresepti on kuin talvella nostaa taimenen avannosta ja syö saman tien niskapalan pippurin ja suolan kera.

Kun palasin Suomeen, kukaan ystävistäni ei ollut kuullutkaan viiden minuutin suolauksesta. Eräs perhokalastaja tosin kertoi 20 minuutin suolakalasta

Ehkä retkimuona oli kuitenkin rasitukseen nähden hiukan niukkaa, koska paluumatkalla junassa Moskovan ja Petroskoin välillä, minä halusin koko ajan syödä. Ostimmekin Syvärin asemalta venäläisiä umpipiiraita ja savukalan. Kyllä maistui.

Rita puolestaan halusi vain nukkua junan pehmoisessa ja lämpimässä vuoteessa. Hän naureskeli jälkeenpäin, etten antanut hänen nukkua, koska koko ajan piti etsiä syömistä. .

Yhteenveto

Retki oli raskas, koska se kesti kymmenen päivää, kaksi meni matkoihin ja kahdeksan päivää oltiin maastossa. Jokainen yö vietettiin eri paikassa. Mutta Altain monipuolinen alue oli näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Matkan järjestelyt olivat sinänsä erinomaiset. Hiukan jäi harmittamaan, kun sovittu ratsastusretki jäi pois. Paikallinen ihminen ei tullut hevosineen sovittuun paikkaan. Emme myöskään ehtineet Ulagan museoon, koska aikataulu jätätti.

Rita kertoi jälkeenpäin, että hän oli tilannut matkan suomalaisen matkatoimiston johtajalle (siis minulle). Rita oli kertonut, että tulen katsomaan voiko suomalaisia turisteja tuoda Altaille. Ehkäpä tällä asialla oli vaikutusta palvelun laatuun.

Joku kysyi jälkeenpäin, että ahdistivatko vuoret. En heti ymmärtänyt kysymystä. Käytyäni Kaukasuksella ymmärsin tarkoituksen. Altai ei ahdistanut, koska laaksot ovat avarampia ja vuoret loivempia. Silmäkulmassa ei ollut koko ajan tummaa vuorta, kuin uhkaamassa olevaa ukkospilveä.

Vuoriston syksyinen ruska painui mieleen. Kun laskeuduimme vuoren rinnettä, näin kuinka lehtikuuset vaihtoivat väriä. Ylhäällä ne olivat keltaisia ja alhaalla vihreitä. Jossain kohtaa vaikutti, että joku oli liukuvärjännyt kuuset, niiden latvat olivat keltaisia ja tyvet vielä aivan vihreitä. Se tuntui erikoiselta ilmiöltä.

Laitan tähän lopuksi linkin reissunkin tunnelmia kuvaavaan suosittuun suomalaiseen iskelmään, jonka nimi on Yö Altailla. Sävel ja sanat ovat Valto Tynnilän ja Martti Jäppisen. Iskelmä on tehty alkuaan 1930-luvun alussa, mutta levytetty sittemmin moneen kertaan. Se löytyy netistä ja alkaa:

”Nuo Altain huiput siintelee
tasolla pilvien.
Ja vuoripuro solisee
alla vanhain pyökkien.
Ah aurinkoiset hetket vuoritiellä
rintehillä iki-vuorten mykkien,
Kun kahden kuljimme siell’ riemumiellä
sydämet rakkautta sykkien”….

Karttapiirros retkestäni. Se antaa käsityksen kuinka kaukana Suomesta Altain seutu on. Aikaerokin on neljä tuntia, kesällä tuntia vähemmän, koska Venäjällä ei ole talvi- ja kesäaikaa.

 

Reissumme autona toimi maastokuorma-auto Uaz. Se pystyy kulkemaan metrisessä vedessäkin. Siksi kuvan tilanteessa oli helpompaa ajaa paikalliseen tapaan puron pohjaa kuin  huonokuntoista tietä pitkin. Auton katolla on kumivene, jota reissun aikana käytettiin. Sillä teimme myös parin päivän mittaisen osan paluumatkastamme Teleskoje –järven vesistöä pitkin. Kuva on myös kollaasi. Vasemmalla ylhäällä on pääopas Maxim, toisessa laidassa kuski Andrei, alapuolella Pekka, alarivissä kokki Olga, tulkki Rita ja apupoika Volodja.

Ensimmäisenä aamuna maisema yllätti. Katun -joen rannalla oli upea ruska. Katun yhtyy Ob-jokeen Bijskin kohdalla. Ob laskee lopulta Jäämereen.

Kohtasimme tutun tuntuista rantamaisemaa. Rita ja venäläiset yleensäkin rakastavat koivikkoa, me suomalaiset useimmiten männikköä.

Katun -joella käytiin laskemassa koskia kumiveneellä. Se oli tyypillinen turisteille tarkoitettu ohjelmapaketti. Kuvassa on jokivarren kylä joka kuului korvissani tutulta. Sen nimi oli Manzherok, minulle siis Manserock.

Altain vuoristoa ilta-auringossa. Vuoret kiinnostivat paljon tasaisemman maan kasvattia. Tämä oli ensimmäinen reissuni vuoristoiselle seudulle.

Kun leiriä pystytettiin, kävelimme Ritan kanssa lähimaisemissa. Syksyllä maisema oli sävyiltään ruskeaa ja kuivaa. Yllättäen jossain kukki kasveja, pääosin outoja. Eräs, joka on tunnistettu on Rhododendron, sekin kukki, vaikka oli syyskuun loppupuoli.

Valtatie M52 seuraa Ursul-joen vartta. Chuya Hihgway kulkee Novosibiskistä Mongolian rajalle. Se on osa vanhaa Siperian silkkitietä. Granö kutsuu samaa tietä Tŝujan tieksi.

Aamulla näin kuinka paikallinen mies meni ilmeisesti töihinsä hevosella ja hänellä oli koira kaverinaan. Kaiketi he olivat menossa paimentamaan lehmiä, lampaita tai hevosia.

Synttäripäiväni aamu. Kuohuviinin ja juhlapuheitten jälkeen löysin aamukävelyllä näin hienon paikan käsien pesua varten. Joki on Ursul.

Kun nousimme yhä ylemmäs, Altain vuoristo alkoi näkyä koko komeudessaan. Vuorten harjanteilla kasvaa vihreitä puita, mutta rinteet ovat paljaat.

Ihanan karu jokimaisema. Veden poikkeuksellisen sävyn aiheuttaa jokin mineraali jota liukenee kallioista. Keskellä harmaata tai ruskeaa maisemaa pistää siellä täällä silmään jokin erityinen väriläiskä.

Vanhoja kalliopiirroksia Altain ylätasangolla, Kalbak-Taš puistossa. Paikallisen selityksen mukaan kyseessä on Äiti Maa eli maaemo. Alueen kalliopiirroksia on pitkältä ajalta. Vanhimmat ovat seitsemän tuhatta vuotta vanhoja ja nuorimmat noin tuhat vuotta sitten tehtyjä. Vasemmalla ylhäällä on Maral-hirvi. Aikoinaan se oli tärkeimpiä saaliseläimiä. Nyt se on suojeltu ja harvinainen. Oikealla ylhäällä Vuorikauris. Vasemmalla alhaalla on metsästäjä jousineen. Oikealla alhaalla: Arvoituksellisessa kuvassa on kaksi ihmishahmoa. Tauno Kohonen luonnehti päiden muotoa avaruusolioiden kypärän muotoisiksi. Kallion oikeassa reunassa on jonkun nykyisen turistin puumerkki. Häiriköitä piisaa näköjään joka paikkaan.

Tässä kuvassa hahmottuu hyvin tutkimusmatkailija Granön mietelmä Altailta: Vuorella on kaksi puolta, valon ja varjon puoli, toinen on vihreä ja toinen ruskea. Puillakin on valoisa ja varjoisa puoli, varjossa on helteellä hyvä levätä. Monessa kulttuurissa korostetaan, että asioilla on kaksi puolta. Kiinalaiset ilmaisevat sitä käsitteillä jing ja jang.

Kivestä veistetty vanhan haudan vartija. Sille on piirretty miekka vyölle. Mallina ja patsaan mittana toimii Olga. Lähistöllä oli myös asuinpaikan perustukset.

Vanha Venäjän ja Kiinan välinen valtatie. Granö kirjoitti tästä tiestä: Kun kaksi hevosmiestä rattaineen kohtasi toisensa, seurasi kiistely kumpi antaa tietä eli peruuttaa.

Nykyään Mongoliaan menevä tie on tällainen. Se on harvinaisen hyväkuntoinen asfalttitie. Kuvassa on myös paikalliseen tapaan tehty kuolonkolarin muistomerkki. Se on keräily auton osista ja kukitettu.

Vanhalle koskimelojalle esiteltiin Tŝuja -joen kuohuja. Eivät olisi minun taidoillani laskettavissa.

Tŝuja -joen silta. Ajettiin yli ja silta kesti.

Pienen joen rantakuusikossa tuli kotoinen olo, jos ei nostanut liikaa katsettaan, etteivät vuoret näkyneet.

Ensimmäisen kerran kohtasimme lumihuippuisia vuoria.

Telttaleiri lehtikuusimetsikössä Aktrun lähellä. Oli ihana kävellä koko alueen peittävällä pehmeällä neulasmatolla. Minulle uusi telttailukokemus.Mahtava öinen tähtitaivas painui syvästi mieleeni.

Aktrun jäätikön huuruja.

Ollaan kapuamassa Aktrun jäätikölle. Apupojan selässä olivat kaikkien tavarat. Volodja ei valittanut yhtään vaan oli koko ajan yhtä iloinen kuin muutkin. Maxim oli kotonaan näissä maisemissa. Näin ensimmäisen kerran kuinka vuorenrinnettä lasketellaan alas seisaaltaan pelkän vaelluskepin avulla.

Aktrun jäätikkö 2 200 metrin korkeudessa.

Jäätikön ympärillä olevia vuoria. Oli yllättävää kuinka äänekkäitä vuoret olivat, koko ajan kuului jotain, esim. kivet vyöryivät rinteitä alas.

Aktrun yläosaa. Täältä jäätikkövirta saa alkunsa.

Aamupala kylmän yön jäljiltä, lumisateessa. Porukka ei ollut oikein iloissaan.

Maisema muuttui ensilumen jälkeen.

Hätätilaministeriön työntekijä ajoi vastaan ja jäi haastelemaan Maximin kanssa.

Ensilunta ruusunmarjapensaissa. Meidän piti ennen lähtöämme allekirjoittaa paperi, jossa lupasimme, ettemme laita omin päin suuhumme luonnosta mitään marjoja tai muuta, koska osa niistä on erittäin myrkyllisiä. Sellaisia ovat mm. marjasinikuusamat.

Käytiin välillä Ritan kanssa kävelemässä, koska Uazin penkit olivat erittäin kovat. Auringon pilkahdukset tekivät maisemasta vielä hienomman.

Yläaron maisemaa ensilumen jälkeen

Tyrnimarjoja. Ne olivat mehukkaita ja suupielestä valui mehu rinnuksille, kun söi suoraan oksasta. Pensaissa ei ollut piikkejä haittaamassa syömistä.

Eräs Kurai -kylän talo. Jokaisessa talossa oli kotieläimiä, lehmiä, vuohia, kanoja ja sikoja. Varmaankin elettiin aika pitkälti omavaraistaloudessa.

Tyttöjä koulusta tulossa. Varusteista päätellen lumi oli yllättänyt kesken koulupäivän. Yritin ottaa heistä kuvia, mutta ujot tytöt juoksivat hihittäen karkuun.

Aksai -kylän keskustassa naudat käyskentelivät omassa rauhassaan.

Hautakurgaaneja. Niiden jäämistöä esitellään paikallisessaPazyryk etnografisessa museossa.  Kurgaanit ovat skyyttien kuudennalta kolmannelle vuosisadalle ennen ajanlaskumme alkua tekemiä.

Linkkejä:
Pazyryk-museo
Pazyrykin Kurgaanit
Kalbak-Taš puistossa olevat kivipiirrokset

Tŝulysman jokilaakson ainoa tie. Tällä tiellä pelotti ja Olga lauloi koko matkan ajan.

Tŝulysmajoen tie ylhäältä katsottuna. Alhaalla erottuu asumus, jonka pihalla on aura-auto. Talvella seudulla on kuulemma vähän lunta, koska ilmasto on mantereinen, mutta tuuli kinostaa lunta paikoin suuriinkin kinoksiin. En kadehtinut aura-auton kuljettajaa, jos hän joutuu auraamaan serpentiinitien. En tosin tiedä, onko se talvella käytössäkään.

Tŝulysman jokilaaksoa, Pilvetkin liikkuivat alapuolellamme. Tämä oli retkeni vaikuttavin näkymä.

Tŝulysman jokilaaksoa. Tuota voisin minäkin lasketella kajakilla.

Joen rantamilta ei tahtonut löytyä teltoille tasaisia paikkoja. Paimenkoira kävi tutustumassa leiriläisiin. Maxim kävi ostamassa paikalle sattuneilta kalastajilta taimenia.

Kolme paikallista paimenta tuli vastaan pienen lehmälauman kanssa. Heillä näkyi olevan paljon varusteita mukanaan. Missään ei näkynyt autoja, hevosia sitäkin enemmän. Taustalla erottuu kaksilankainen sähkölinja. Pitkässä linjassa mahtaa olla sähkökatkoja.

Lammaslauma

Ensilumi erottuu vuorilla, laaksossa puolestaan oli lämmintä

Paikallinen kirkko. Sen pihassa on perinteinen kesäjurtta, jota käytetään kesäkeittiönä, etteivät rakennukset lämpiä helteillä turhaan. Kylän nimi on Koo.

Silmääni hivelevä altailainen hevoslauma. Sellaista en ollut ennen nähnyt. Täällä hevoset ovat arkikäytössä ja niitä kasvatetaan ja myydään.

Syksyllä jokien vedet ovat alimmillaan. Tämä on Tŝulysmaan laskeva sivujoki..

Leiripaikkamme Tŝulysman rantamaisemissa puiden varjossa. Täältäkin löytyi kukkivia kasveja. Ihmettelin, kun Alppivuokko oli kukassa, mutta se kukkii täällä kaksi kertaa vuodessa.

Kumiveneemme lähtövalmiina. Siirryimme vesille. Kuski ja apupoika lähtivät ajamaan autoa takaisin. He kertoivat myöhemmin, että he ajoivat paluumatkaa kaksi päivää muutaman tunnin yöunilla. He ennättivät kohtauspaikkaamme Artubasin alapuolelle juuri ja juuri ennen meitä.

Maxim vie Tauno Kohosen kirjettä, jossa Taunon edellisellä matkallaan tapaamansa ihmiset asuivat. Kylän nimi on Balykĉa.

Balykĉa joelta nähtynä.

Teleskoje järvi (Altun-Köl) avautuu. On aika erilaista järvimaisemaa kuin Haukivedellä.

Vuoret ovat korkeita ja ensilumen kuorruttamia. Niillä on harmaan valkoista ohimoilla, sellaista alkoi omilla ohimoillanikin olemaan.

Aamukävelyllämme hevosia käveli rannalla. Ensin luulimme niitä villihevosiksi, mutta toisella oli naru kaulassa.Rita pelkäsi hevosia ensin, mutta uskalsi kuitenkin viedä niille leipäpalan.

Teleskoje järven rannat ovat jyrkät. Yritin jossain nousta ylös vuorelle, mutta rinne oli liian jyrkkä, yrityksestä tuli vain kuuma.

Eräs harvoja paikkoja missä pääsi jaloittelemaan.

Rita ja minä Korbun vesiputouksella. Näinkin vähän veden aikaan se oli mahtavan näköinen ja kuuloinen. Se on merkittävä altailainen turistikohde.

Teleskoje -järveltä löytyi nuotiopaikka. Jälkien perusteella se on suosittu leiripaikka. Sinne selvästi tehdään järveä pitkin järjestettyjä veneretkiä.

Teleskoje -järven pohjoisosaa. Paikalliset kertoivat, että järvellä tuulee aamupäivällä pari kolme tuntia pohjoisesta etelään. Meillekin sattui oikein vaahtopäitä. Iltaisin tuulee vastaavasti etelästä pohjoiseen.

Matkan järjestäjät iloitsivat, kun retki onnistui hyvin. Olin minäkin juhlatuulella.

Altain pääkaupungissa (GornoAltaisk) puutarhat kukoistivat ja kesä jatkui edelleen helteisenä.

 

 

Puusoutuveneellä Äänisen aalloilla

Toimittanut Pertti Rovamo

Oheisen tarinan kertoja on kesälahtelainen puuveneveistäjä Arvo Ketolainen. Hänen veistämänsä veneet ovat toistuvasti menestyneet loistavasti ERÄ-lehdelle tekemissäni soutuvenetesteissä.

Tarinan kohteena oleva Kizhin saari on Äänisen pohjoisosissa oleva ulkoilmamuseo, jonne on saaren alkuperäisten 1700-luvulta peräisin olevien puukirkkojen tuntumaan siirretty arvokkaita puurakennuksia Äänisen seudulta. Se on myös Unescon maailmanperintökohde. Kizhi on Venäjällä hyvin suosittu matkailukohde. Saareen on Petroskoista, 70 km:n päästä, nopea kantosiipialusyhteys. Siellä käy myös risteilyaluksia eri puolilta Venäjää. Jonkin verran siellä vierailee ulkomaalaisiakin.

Kizhin maisemaa kellotapulista. Kuva P.Pouhula

 

Tämä on kertomukseni kolmen suomalaismiehen matkasta kesällä 2016 Ääniselle, Kizhin saarelle. Siellä järjestetään vuosittain perinneveneiden soututapahtuma. Paikka ja tapahtuma ovat kiehtoneet kauan minuakin.

Viime kesäksi saimme kokoon sopivan porukan. Rantasalmelainen Pekka Pouhula on kokenut meloja, soutaja ja retkeilijä. Hän oli osallistunut Kizhin soutuihin pari vuotta aikaisemmin, mutta hän on myös liikkunut runsaasti Laatokalla ja Äänisellä sekä eri vesistöissä Suomessa ja ulkomailla. Ystäväni, kesälahtelainen Kari Pennanen on myös liikkunut laajasti Venäjän Karjalassa. Hän liikkuu sujuvasti maalla ja vesillä, tarvittaessa ilmassakin. Minä toimin retkellä lähinnä venevastaavana.

Matka tapahtui elokuun alkupuolella ja kesti torstaista sunnuntaihin. Kokoonnuimme veistämölläni. Matka tehtiin Pekan autolla ja trailerin päällä kulki hänelle muutama vuosi sitten veistämäni viisimetrinen puusoutuvene.

Pakkasimme veneveistämön pihassa varusteita. Mukaan piti saada kaikki tarpeellinen ja vähän tarpeetontakin. Pekka toimi varustelun ohjaajana.

Pian suunnistimme Niiralan rajanylityspaikkaa kohti. Vaikka auto ja vene olivat täynnä tavaraa, rajamuodollisuudet sujuivat joutuisasti ja matka jatkui kohti Sortavalaa. Vähän ennen kaupunkia käännyimme Laatokan pohjoispuolitse Petroskoihin vievälle tielle. Pidimme matkan varrella vain pieniä taukoja, koska tarkoituksemme oli päästä Ääniselle ennen pimeän tuloa.

Läheltä Karhumäkeä käännyimme kohti Äänistä, mutta matkaa oli vielä jäljellä sata kilometriä. Tiellä oli kuoppia ja mutkia – perävaunu hyppi ja kallisteli välillä niin, että epäilin jo jääkö veneestä ja varusteista mitään jäljelle. Viimein saavuimme Äänisen rantaan pieneen Velikaja Cuban kylään. Pekka tunsi seudun ja sieltä eräässä talossa asuvan tapahtuman järjestäjiin kuuluvan Vladimirin. Hän ei ollut kotona, mutta perheen naisväki ja lapset olivat. Saimme heti tutustua venäläiseen vieraanvaraisuuteen. Meille Pekkaa lukuun ottamatta tuntemattomille retkeilijöille taiottiin heti teepöytä koreaksi.

Kestityksen jälkeen lastasimme tavarat veneeseen , jätimme auton ja trailerin talon pihaan ja läksimme Ääniselle. Vene ui aika syvällä, olihan meillä mukana kolmen miehen tavarat usean päivän luontoretkelle. Panimme pian 2 hv:n perämoottorin hurisemaan, koska matkaa Kizhin saarelle oli 22 kilometriä. Soutamalla emme olisi ennättäneet perille seuraavaan aamupäivään mennessä. Veneessä oli aikaa parantaa maailmaa.

Tuuli oli illaksi tyyntynyt, mutta järvellä kulki loivia maininkeja, joten tunsi kyllä olevansa suuremmalla vedellä. Hämärsi jo, kun löysimme sopivan saaren, johon leiriydyimme yöksi. Minulle tuli mieleen armeija-ajat, kun melkein käsikopelolla piti etsiä tavaroita.

Aamun valjettua teimme pakolliset kuviot ja suuntasimme kohti Kizhiä. Venematkaa oli jäljellä noin puolet. Pikku hiljaa Kizhin kuuluisat kirkontornit alkoivat häämöttää horisontissa. Puikkelehdimme isompien ja pienempien laivojen välistä rantaan.

 

Perjantain ohjelmassa oli venemestarien kilpailu, johon osallistuin. Olimme liikkeellä Pekan veneellä, mutta sehän oli minun veistämäni, joten saatoin osallistua. Kilpailua varten vene piti tyhjentää varusteista ja vetää rannalle, jotta viisi tuomaria saattoivat arvostella veneet. Veneitä oli monenlaisia: oli ruuhia, tuohestakin tehty vene, Äänisen venemalleja ja minun Kesälahden Pyhäjärven perinteinen mallini. Veneeni sijoittui toiseksi omassa sarjassaan. Sain palkinnoksi kunniakirjan ja Makitan kuviosahan.

 

Koska Kizhin saaressa ei saanut yöpyä, menimme läheiselle leirintäalueelle odottamaan lauantaista soutukilpailua.

Soutukilpailun aamuna taivas näytti synkältä Lähdimme soutamaan leirintäalueelta kilpailupaikalle. Matkalla rupesi satamaan, mutta olihan meillä hiukan varusteita sateen varalle.

Rannassa oli edellispäivän kilpailuun osallistuneiden veneiden lisäksi muutama historiallinen purjelaiva juhlistamassa tapahtumaa. Onneksi paikalla oli muutama suomenkieltä puhuva, joten käytännön asiat saatiin selviksi.

Lähtöjä oli kolme ja meidän vuoromme tuli viimeisessä lähdössä. Kilpailumatka oli kaksi kilometriä.

Pekka ja Kari soutivat, minä ohjasin melalla ja välillä lykin melalla lisää vauhtia. Silmälaseissa olisi pitänyt olla pyyhkijät, kun näkökenttä sumeni kaatosateessa.

Iltapäivällä oli palkintojen jako. Sarjoja oli useita, mutta tulimme taas toiseksi omassa sarjassamme ja olimme tyytyväisiä sijoitukseen. Veneen keulassa oli Suomen lippu, joten erotuimme joukosta. Useita lehtimiehiä ja -naisia kävi haastattelemassa ja kuvaamassa meitä. Mm. Carelia -lehden lokakuun numerossa oli juttu soudustamme. Numero esitteli muutenkin laajasti Kizhin saarta.

Pakkasimme kastuneet varusteet veneeseen ja läksimme palaamaan autollemme. Sää oli parantunut ja kiersimme Kizhin saaren toiselta puolen pohjoista kohti. Pakkasimme varusteet autoon ja veneen trailerille illalla, koska seuraavana päivänä olisi ollut Velikaja Cubassa puolelta päivin toinen soutukilpailu, emmekä olisi päässeet pois ennen iltapäivää.

Ajettiin jonkin matkaa kohti Suomea ja tehtiin yöleiri Muurmanskin tien tuntumaan. Sunnuntai-aamuna jatkoimme matkaa. Pekka tiesi Kotaselästä hyvän kahvipaikan. Pysähdyimme siihen. Paikalle sattui Karin tuttu puukirkkojen suunnitteluun ja rakentamiseen erikoistunut Sergei Volov vaimonsa kanssa. Hän asuu Rautalahdessa lähellä Sortavalaa.

Sergei kiinnostui tekemästäni veneestä niin paljon, että hän tuli vaimonsa kanssa seuraavana päivänä veistämölleni Kesälahdelle ja sovittiin venetilauksesta. Sovimme, että varaan tarvikkeet soutuvenettä varten, he hakevat ne Rautalahteen. Minä menen sinne tekemään veneen, koska valmiin veneen tullimaksut olisivat olleet liian korkeat.

Tätä kirjoittaessani vene on veistetty ja se on tulevana kesänä valmis Laatokan aalloille.

Kesälahdella 23.12.2016.
Arvo Ketolainen

Ketolaisen veistämä puusoutuvene. Nimi annettu Äänisen mukaan. OneGo = Оне́го = Onego. Kuva Aleksandr Rodkin.

Arvo ohjastaa tarkasti. Kuva K.Pennanen

Arvon vene keräsi kiinnostuneita. Kuva K.Pennanen

Arvo pokkaa II-palkinnon perinteisten veneentekijöitten kilpailusta. Regatan johtaja Juri Naumov onnittelemassa Arvoa. Kuva Aleksandr Rodkin.

Kizhin regatan 2016 perinneveneiden soutukilpailun hopeajoukkue. Kari Pennanen, Arvo Ketolainen ja Pekka Pouhula. Kuva Aleksandr Rodkin.

Pekka Pouhula, Kari Pennanen, Aleksandr Hudilainen (Karjalan tasavallan päämies) ja Arvo Ketolainen. Kuva Dmitry Dyugay.

 

Jälkikirjoitus

Minulle jäi vuoden 2014 regatasta hienot muistot. Hyvällä säällä yleisöä oli useita satoja. Ihmiset olivat tulleet paikalle lähiseudun kylistä.

Minulla on ollut pitkään Arvon veistämä erinomainen vene. Käyn aina silloin tällöin hänen luonaan juttelemassa, ostamassa tervaa ja muita venetarvikkeita. Kerroin hänelle vuoden 2014 regatasta ja huomasin, että hän kiinnostui niin paikasta kuin tapahtumastakin. Hän sanoi, että jospa sinne joskus pääsisi. Niinpä innostuin junailemaan uutta retkeä Kizhin tapahtumaan.

Retkelle piti löytää toinen soutaja, koska Arvo arveli, ettei hän enää ryhdy kilpasoutajaksi. Ensin taivuttelin mukaan edellisen reissun soutukaveriani Ristoa, mutta hänellä oli keikka Inariin samaan aikaan. Kysyin Arvolta, olisiko hänen kaveripiirissään kolmatta miestä porukkaan. Kari Pennanen innostui asiasta.

Räätälöin retken niin, että se palveli Arvon kiinnostuksia. Hän pääsi mukaan perjantain veneenrakentajien kilpailuun, johon minä en tietenkään olisi voinut osallistua.

Vuoden 2016 tapahtuma oli mielestäni latteampi kuin edellinen, jossa olin, koska kurjan sään vuoksi yleisöä oli paljon edellistä kertaa vähemmän.

Tapahtuman aikana minunkin venäläiseen Megafon -puhelimeeni tuli hätäministeriön varoitus myrskytuulesta. Kyselin suomenkieltä taitavilta, mitä tämä voi tarkoittaa. He kohauttelivat olkapäitään ja sanoivat, että se voi olla totta tai sitten ei. Nyt se oli totta. Nousi valtava tuuli, joka kesti viisi tai kymmenen minuuttia. Se irrotti Kizhin rannan lähellä ankkurissa olleen kolmemastoisen purjelaivan ja uhkasi työntää sen rantaan. Onneksi laivan vahti sai koneen käyntiin ja onnistui ajamaan laivan ulos turvaan.

Sateessa käydyn kilpailun aikana huomasin, ettei Goretex-pukuni enää pidä vettä. Maalissa oli varsin kostea olo.

Lopuksi: Olen käynyt Sergei Volovin kirkossa Nevan varrella. Kirkosta lukuisine torneineen on kuva blogini ”Nevajoki” yhteydessä. Tarina kertoo Nevajoen melonnasta, mutta tarinassa kerrotaan myös, että kirkko on vuodelta 2005.

Pekka Pouhula

Metsänneitoja ja leväpuuroa

Teksti: Mari Jannela             Kuvat: Tauno Kohonen ja Pekka Pouhula

Valkea pitkä puku valuu ihonmyötäisesti ja hiuksilla on kukkaseppele. Tauno Kohonen ja Pekka Pouhula katsovat toisiaan, näkevätkö he saman? Venäläinen, ihana, kaunis pitkään valkeaan mekkoon pukeutunut nuori nainen tulee juttusille kertomaan tarinaa. Hän on siis todellinen, eikä mikään Laatokan Paroininsalmen rannalla esiintyvä kuviteltu metsäneitsyt. Vuosi on 2004.

12-metsanneito

Aivan oikea metsänneito eikä mikään kuviteltu metsäneitsyt.         Kuva: Pekka Pouhula

Metsänneito saa pian seuraa. Vierelle tulee saksalainen turisti, nainen hänkin. Saksalaisella ja venäläisellä on aivan erilainen habitus. Toinen näyttää suoraryhtiseltä keijumaiselta satuolennolta ja toinen jo hieman väsyneeltä turistilta shortsiasussaan ja maastokengissään. Metsänneito kertoo alueen olevan synnyinseutujaan ja sen, että vanhemmat eivät tule enää tänne. Hän puhuu myös Laatokan rehevöitymisestä ja sanoo, ettei se ole niin paha asia. Se tulee vain aina kesäisin, kun on kuumaa. Vedessä on silloin elämää.
Tauno ja Pekka nauttivat näkemästään ja kuuntelevat Metsänneitoa kuin satua. Haaveet kuitenkin haihtuvat. Tyttöjen seuralaiset tulevat eväiden hakumatkaltaan ja koko seurue katoaa pian metsään.

Pitkään suunniteltu retki

Miehet ovat lähteneet viiden päivän melontaretkelle Laatokan Impilahdesta. Retkeä on suunniteltu jo pitkään, ja yhdessä melotut retket Kuusamossa ja Suomi Meloo –tapahtumissa ovat syventäneet ajatusta.
Tauno saapuu Oulusta ja Pekka Rantasalmelta. Tohmajärvellä he tapaavat ja valitsevat siellä, mitä tavaroita otettaisiin mukaan. Taunolla on vaikeuksia valita, mitä kameroitaan hän uskaltaa ottaa mukaan. Lopulta hän valitsee pelastusliivin taskuun mahtuvan vesitiiviin pokkarin ja kajakkiin digitaalisen Canonin D60–kameran sekä Hasselbladin Xpan panorama filmikameran, jonka arvo oli 20 000 mk. Varsin arvokas kalusto lähtee siis miesten matkaan Laatokan melontaretkelle.

15-tauno-valitsee-kameraa

Taunolla on vaikeuksia päättää kameroista, mitä ottaa mukaa.         Kuva: Pekka Pouhula

Pekan veli vie miehet Impilahteen, josta retki alkaa. Pekalle seutu oli jo ennestään tuttua, mutta Taunolle retki olisi ensimmäinen ja tulisi olemaan ainutlaatuinen tutkimusmatka menneisyyteen. Ovathan hänen sukujuurensa Impilahdessa.
Impilahden pohjukka oli kaislikkoa. Ylös mäkeen katsoessa näkyi kirkaskattoinen punainen talo. Se on Taunon kotitalo. Tauno vie kahvipakettia kohti taloa ja huomaa ettei siellä ole ketään kotona. Kahvipaketin saa sen sijaan naapuri. Taunon ukki oli ollut kauppias, joka möi tavaraa mm. Valamoon. Perheellä oli sen aikaisen mittapuun mukaan vaurautta, olihan heillä jopa flyygeli.
Suku oli jo aiemmin muuttanut läheiseltä Haukkavuorelta Impilahteen. Taunon Isällä oli kolme veljeä, joista yksi menehtyi heinäseiväskisassa heinäseipään osuessa mieheen. Edesmenneen veljen nimi oli Tauno. Nimi siirtyi sittemmin seuraavalle sukupolvelle.

Kohti Honkasalon Kujasia

Ensimmäisenä melontapäivänä on hyvä sää. Paljon komeita kallioita, saaria ja sopukoita.
He melovat Pullinvuoren ohi. Nykyään sen laella on hassunnäköinen laituri ilmassa. Sieltä lähdetään liitämään riippuliitimillä. Muutoin kalliolla harjoitetaan kiipeilyä ja laskeutumista.
Pullinvuoren jälkeen miehet melovat pitämään taukoa Haukkavuoren alle, jonka päällä sijaitsevat Taunon esi-isien pellot.

18-tauno

Laatokka aukeaa.           Kuva: Pekka Pouhula

Tauno meloo Artisan-kajakilla. Rannoilla erottuvat maksaruohot. Sitten Laatokka aukeaa. Saaret ovat hienoja, niiden kalliot moninaisia ja moni-ilmeisiä. He melovat Honkasalon Kujasille ja tekevät leirin viiston kallion rantaan. Paikka on ollut myös valokuvaaja I.K.Inhan suosikkipaikka. Varsinkin eräs tietty kallioinen saari. -Tämä on yksi hienoimpia leiripaikkoja koko elämässäni Tauno toteaa. Yksi hienoimmista, ajatteli millä mittapuulla tahansa.

19-leiri

Honkasalon kujasten leiripaikka.          Kuva: Tauno Kohonen

Pienen matkan päässä on laavu, jossa on äänekkäitä venäläisiä. – Antaa heidän mekastaa rauhassa, parempi ettei mennä käymään siellä. Siitä tulee oma riesansa jos sinne menee, silloin pitää alkaa seurustella, Pekka miettii vaihtoehtoja.
Iltahämäryys saapuu. On elokuun täydenkuun aikaa. Maisema on sininen. Siniset pilvet muistuttavat kotkia tai enkeleitä. Venäläisetkin ovat hetkittäin hiljaa. – Valon hetki on lämmin, kallio on lämmin, pilvet hienoja ja on lämmin kesäyö. Tämä on täydellinen hetki, Tauno toteaa.

 

20-pilvi

Laatokan sininen lämmin ilta.             Kuva: Tauno Kohonen

Laatokka on ihana järvi, kunnes levä saapuu elokuussa. Silloin se saapuu useimmille Venäjän järville. Se on ihmisten aiheuttama ilmiö, kun yhteiskunnan jätteet valuvat puhdistamattomina vesistöihin. Vedessä on paljon fosforia. Varsinkin sopukoissa on paljon kasvustoa ja levää puurona. Levää esiintyy myös selkävesillä.
Valokuvaaja Tauno keskittyy kuvaamiseen, koska levässä ovat hienot värit. Pekka puistelee päätään miettien, miten vihreä paskavesi voi kiinnostaa ketään. Positiivinen ihminen löytää levästäkin jotain hyvää.

22-levapuuroa

Melontaa leväpuurossa.           Kuva: Tauno Kohonen

Hiljainen Laatokka

Tauno on innokas uimaan. Oli niin lämmintä, suorastaan helteistä. Ollaan vain maisemassa ja eikä ajatella mitään, ollaan vaan! Missä muualla kuin Ruotsinsaaressa voi kävellä paljain jaloin kalliolla ylöspäin 60 metriä? Olla ilkosillaan ja nauttia kajakissa lämmentynyttä kaljaa! Saarelle on myös hyvä leiriytyä.
Kun pysähtyy tarkkailemaan tyyntä vedenpintaa huomaa, kuinka toisessa paikoin on aivan tyyni ja toisessa kohdin käy vire.

26-ruotsin-saarelta2

Huunukan Impiniemi.             Kuva: Tauno Kohonen

Laatokalla on hiljaista. Miehet näkevät yhden katamaraanin, joitakin alumiiniveneitä sekä Pietarin meriteknisen yliopiston soutukerhon soutajia. Soutukerhon soutajat käyttävät malliltaan Pietari Suuren aikaisia soutuveneitä, jaaloja, joissa ovat myös purjeet. Veneet ovat suuria, malliltaan hyvin pulleita ja yksi airo painaa n.20 kg. Perämies huutaa tahtia soutajille, joita on kerrallaan kymmenkunta. Vaihtomiehistö makaa veneen perällä köysinippujen päällä. Soutaminen on raskasta veneen mallin ja painavien airojen takia. Kevyemmän soutajan on suorastaan rojahdettava airon päälle saadakseen sen ylös vedestä.Veneet ovat ottaneet turisteja mukaan viikon mittaisille retkille ja Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri on organisoinut näitä retkiä. Retkillä yövytään omissa teltoissa ja soutukerhon soutajat valmistavat ateriat. Turistit osallistuvat tiskaamiseen ja tavaroiden kantamiseen. Joskus turisteille järjestetään muutakin ohjelmaa mm. telttasaunan lämmitystä ja kilpailuja kuten köydenvetoa. Eräänlainen näytelmä Laatokan jumalille kuuluu yleensä retken ohjelmaan.
Hyväluoto on Pekalle tärkeä paikka. Hän on ollut siellä useita kertoja ja hän on löytänyt sieltä muistokivensä. Se painaa 2600 kg ja hän on suunnitellut kuljettavansa sen pois moottorikelkalla. Se on luonnonkivi ja niin tasainen, että näyttää siltä, kuin joku olisi sahannut sen.
Nuotiota ei tarvita tai niitä oli harvoin, koska tunnelma ei vaadi sitä. Jälleen kerran miehet katselevat, kuinka pilvet muodostivat kuin suuren nousevan kotkan ja Valamon luostarin kupolit siintävät taustalla. Laatokka tarjoaa hienoja valon hetkiä, paljon luonnon yksityiskohtia; kukkia ja jäkäliä. Maaperä on myös kalkkipitoista ja siten se tarjoaa oivalliset kasvuolosuhteet. Männyn kallionkoloon työntyvät juuret aiheuttavat suurta ihmetystä.
Norppia näkyi vain kerran, ne ovatkin harvinaisempia elokuussa. Lokit olivat myös harvassa, koska vesi on niin syvää ja kalat uivat syvällä. Riekkalansaaren salmessa he näkevät kaulushaikaran.

28-kartan-luku

Kartan lukua Tutronsaaressa.             Kuva: Tauno Kohonen

Kotia kohti

Laatokan rannikkopuolustuksen rakenteita ja rannikkopuolustuslinjoja on edelleen selkeästi näkyvillä. Miehet ottavat kilvan kuvia. Pekka käy kopioimassa Taunon kuvanrajauksen ja kysyykin sitten, onko kuvaan nyt kumman oikeus? – Kukaan kuvaaja ei voi omia maisemaa, maisema ei anna tekijänoikeuksia tai oikeammin se antaa sen kaikille, Tauno vastaa. Pekka saa pitää kuvansa ja se julkaistaankin myöhemmin ERÄ lehden kansikuvana.

29-kujaset

Honkasalo Kujaset.                Kuva: Tauno Kohonen

Paluumatkalla Sortavalaan näkyy joitakin kalastajia. On pläkkityyni ja vesi on vihreää. Onnellisena he saapuvat Sortavalaan Pekan veljen avovaimon datsalle. Vastassa on tomera mies Jevgeni. Datsa on kaunis ja hyvin hoidettu paikka. Lehmäpaimenkin on askareissaan.

30-lehmapaimen

Lehmipaimen Anjalan kylässä.                   Kuva: Pekka Pouhula

Paras melontareissu, mitä olen tehnyt, tuumaa Tauno. Punainen lippalakki on suojannut kasvoja liialta auringolta, mutta olkapäät paistavat yhtä punaisena kuin lippalakki. Autolle päästyä löytyy takakontista sinne unohtunut olut. Viikon aikana kaikki juomavesi on täytynyt keittää ja jäähdyttää ja siksi nestettä on tullut nauttittua aivan liian vähän. – Että auton perästä löytynyt lämmin kalja voikin maistua hyvältä, miehet miettivät hörppiessään todella lämmintä nestettä.
Loput puolen litran Karelska-balsamit annetaan Laatokan hengille. -Tämä oli reissu jolloin viinaa ei juotu ja koko reissu tehtiin paljain jaloin ja shortseissa. Tällä reissulla otettiin pyhien henkien pyhityskuvia, Tauno toteaa ennen kotimatkan alkamista.

34-jevgeni-ja-pekka

Pekka ja tomera Jevgeni.             Kuva: Tauno Kohonen

Luonnontulkki

Yksitoista vuotta myöhemmin retken jälkeen Tauno ja Pekka tapaavat Kolilla Ryynäsen kahvilassa. Muistot yhteisistä retkistä palaavat ja miehet toteavat elämää olevan enemmän takana kuin edessä. Silloin oltiin vielä nuoria, he naurahtavat.

Vihreän teen lempeä tuoksu nousee kupista.Tauno puhuu rauhallisesti teetään siemaillen. Kahvilan vanhat hirsiseinätkin pysähtyvät kuuntelemaan tätä luonnon tuntijaa.

Tauno Kohonen on itse luonnontulkki, välittäjä ja luonnonihminen. Hän on oululainen valokuvaaja, jonka ottamat valokuvat Kuusamon Kitkajoen varrelta ovat aikoinaan voittaneet useita kansallisia ja kansanvälisiä valokuvakilpailuja muun muassa maailman kaunein luontokuva kilpailussa. Palkinnoksi Vuden metsäkuvasta hän sai kahden hengen kuvausmatkan maailman vanhimpaan kansallispuistoon Yellowstoneen. Hänen tekemänsä kuvakirja Valoa Erämaassa on käännetty kahdeksalle kielelle ja ojennettu useille ulkoasiaisministeriön valtiovieraille lahjoiksi.

36-valoa_eramaassa_kansi

 

Pekka kirjoittaa 2016 syksyllä:
Tauno on siirtynyt myös liikkuvan kuvan puolelle. Taunolta ilmestyy piakkoin elokuva Kitkajoesta. Kitkajoki on ollut ja on vieläkin Taunon rakkain luontomaisema kohde. Esimakua elokuvasta voi käydä katsomassa www.kitkajoki.fi. Elokuva kertoo upealla tavalla luontoihmisen rakkaudesta ja kunnioituksesta Kitkajokea ja sen maisemaa kohtaan.
Olin etuoikeutettu ja pääsin näkemään Kitkajoki elokuvan etukäteen. Ensimmäisenä ajatuksena tuli mieleeni mitenkä sellainen ihminen jolla ei ole kokemusta luonnossa olemisessa ymmärtää tätä elokuvaa, mutta ne joilla on syvällinen luontosuhde ihastuvat tähän.

tauno4

tauno3

Viehättävä Valamo

Teksti: Mari Jannela     Kuvat: Mari Jannela ja Pekka Pouhula

Puhelin soi, vilkaisen sitä sivusilmällä askaroidessani kuistilla. On elokuun sadonkorjuun aika ja asettelen keräämiäni kanttarelleja kuistin pöydän harsokankaalle. Kuisti on itään ja aamuaurinko kuivaa sienet näppärästi. Kuivuessaan ne levittävät metsän tuoksua koko taloon. Kuka mahtaa soittaa – puhelimeni soi harvoin ja varsinkaan näin varhain? Luuri vilkuttaa Pekka Pouhulan soittavan. Nyt on jotain erikoista, eihän hän soita koskaan kuin myöhään illalla.
– Morjensta! Pekka aloittaa, se on hänen normaali reipas puhelunavauksensa. – Luvassa on hyvää säätä, lähdetäänkö torstaina Laatokalle, voitaisiin meloa Valamoon? Ääni kuuluu jotenkin kaukaa ja säriseekin hieman, hän ajaa siis autoa.
Olin katsonut sääennusteen ja tiesin, että sateisen kesän parhaat poudat tulevat vasta nyt, elokuun puolessa välissä. Mietin, onko minulla jotain suunnitelmia viikon päästä torstaista eteenpäin.
– Lähdetään vaan, vastaan. Nähdään Tohmajärvellä, kuten normaalisti. Ehditäänhän soitellakin vielä ennen, onhan tässä viikko aikaa.
– Tarkoitin ylihuomenna torstaina, Pekka tähdentää.
– Mikäpäs siinä, lähdetään vaan, vastaan asiaa sen pidempään ajattelematta. On helpompaa tehdä nopea päätös ja lähteä, kuin jäädä pohtimaan voisinko mahdollisesti lähteä viikon päästä ja mitä kaikkea pitäisi tehdä sitä ennen. Loput kanttarellit saavat vielä kasvaa ja mustaherukat odottakoot pensaissa. Nehän vain paranevat kypsyessään. Kajakkireissu Valamoon menee lähes kaiken edelle. Ja olisi todella hienoa ja hieman erikoistakin meloa Valamoon toisen kerran samana kesänä. Yleensä pikaiset lähdöt ovat tuottaneet hyviä hetkiä ja retkiä.

20

Kajakkireissu Valamoon menee lähes kaiken edelle (kuva P.Pouhula)

Pientä tohinaa se kuitenkin pitää. Pakkaaminen hoituu rutiinilla, mutta pari sopimaani asiaa vaativat hieman järjestelyjä. Lähtöä edeltävänä iltana on vielä seuran melontailta. Valmista tulee kuitenkin ajoissa ja tapaan Pekan Tohmajärvellä sopimamme aikataulun mukaan. Hivenen uninen olen kuitenkin ja nukahdankin Pekan ajaessa kohti Pitkärannan kylää, jossa pysähdymme kaupoille. Mukaan lähtee kaupasta tattaria ja pullo paikallista väkevää viiniä. Etiketissä on lakan kuvia ja pullo on korea.
Salmen Lunkulansaaressa löydämme autolle vartioidun paikan istuttuamme ensin teellä. Talon nuori emäntä puhuu paljon, vaikka yhteistä kieltä ei ole. Sopimukseen auton paikasta kuitenkin päästään elekielellä ja muutamalla sanalla venäjää ja auto siirtyy tien yli rannan puolelle. Pihapiirissä on pari sen näköistä rotukoiraa ja yksi penikka, että uskoisi auton olevan turvassa retkemme ajan.

Kajakkien lastaus käy näppärästi, koska olemme vain joitakin päiviä, niin varusteita ja evästä on näin ollen vähän. Pääsemme liikkeelle illan suussa. Leiriydymme Mantsinsaaren pohjoispäähän. Rannassa meitä vastaanottavat tuoksuvat rantamintut. Kajakilta varusteita rannalle siirtäessä mintut saavat kosketusta ja tuoksu vain vahvistuu. Saari näyttää muutenkin vihreältä ja kuusissa roikkuu naavaa. Maapohja on vihreää sammalmattoa, johon muurahaiset ovat kuluttaneet syvät reittinsä. Rannasta lähtee vetävä polku kohti sisäsaarta. Linnut laulavat, vaikka on elokuu ja ne suorastaan kutsuvat syvemmälle saareen. Saarelle on ollut aiemmin lossi, nykyään sinne pääsee vain veneellä tai melomalla. Lossi on ollut tarpeellinen, koska saarella on ollut useita kyliä. Pääkylä on ollut Peltoinen ja muita kyliä Suonkylä, Peipposenkylä, Oritselkä ja Työmpäinen. Vajaa kymmen vuotta sitten pääkylässä oli vielä pari asukasta, mutta nykyään saari on kokonaan autio. Mantsinsaari houkuttelisi tutkimaan enemmänkin, mutta Valamo kutsuu. Lähdemme aamiaisen jälkeen matkaan.

30

Mantsinsaaressa on syviä muurahaisenpolkuja (kuva M.Jannela)

Leppoisassa poutasäässä melomme kohti Valamoa ja Pekka rantautuu Möykyn luodolle. Siellä on majakka.
– Jos ei ole aivan pakko, älä rantaudu, Pekka huutaa kallion takaa. -Täällä on paljon särkyneitä akkuja, majakka on toiminut akuilla.
Matka taittuu edelleen leppoisasti pysähdyksen jälkeen ja kiertelemme seuraavaksi Ristisaaria. Pidämme siellä iltapäivän ruokatauon ja lepäilemme aurinkoisella kalliolla. Pekka näyttää pitävän paljain jaloin kävelemisestä.
– Lämpimällä silokalliolla on todella ihanaa kävellä, ei tarvitse varoa lasinsirpaleita, kuivia käpyjä tai muita teräviä esineitä. Se antaa vapauden tunteen, kun ei tarvitse kenkiä. Muualla kun kävelee paljain jaloin pitää tarkkailla koko ajan mihin astuu, Pekka sanoo.
– Oletko aina kävellyt paljain jaloin, entäs talvella? Kysäisen tarkennusta, niin haltioituneelta Pekka heiluvien varpaidensa kanssa näyttää.
– Paljain jaloin kävely kuuluu kesään. Pikku poikana kesä alkoi siitä, kun pää ajettiin muliksi ja kengät heitettiin nurkkaan. 90 -luvun alussa kävelin paljon Koisuanniemen metsissä ja kerran olin astua kyykäärmeen päälle. Sen jälkeen hiipui kävely paljain jaloin. Parhaimmillaan kävelin murskatulla sepelillä ja silloin eivät kävytkään haitanneet.

40

Pekan varpaiden vapaus (kuva M.Jannela)

Jatkamme illan lähestyessä ja kohtaamme retken ensimmäiset norpat. Heitä on kokonainen tokka. Tiedämme jo kokemuksesta, ettei valokuvaaminen onnistuisi, joten melomme rauhassa heitä kohti ja annamme heidän polskahdella veteen. Polskahduksia pystymme laskemaan viitisenkymmentä ja sen jälkeen pyöreitä tummia päälakeja siellä täällä lähempänä ja kauempana. Toivon, että emme häirinneet heitä pahasti vaan he ottivat sen mieluisana leikkinä kanssamme. Meillä oli ainakin hauskaa seurata heidän liikkeitään kajakkien ympärillä. Norpat saattoivat meitä eteenpäin luovuttaen muutaman kilometrin jälkeen.

Leiriin päätämme jäädä Nuolisaareen. Auringonlaskussa verkkoja kokevat kalastajat näyttävät nostalgisilta. Kierrän koko saaren ympäri ja palaan Pekan ehdoittamalle rannalle kertomaan, että tämä ranta näyttää parhaalta. Vedän kajakkiani pitkin silokalliota, jonka päällä on juuri sen verran vähän vettä, ettei kajakki kulje melomalla. Juuri ennen maille pääsyä kompastun tai oikeammin putoan liian myöhään sen huomanneena kallion altaaseen vesirajaani myöten. Näinkin voi näköjään tehdä Laatokalla itapesun ja mietin vaihtaisinko housut ensin vai pystyttäisinkö teltan. Tällä kertaa olen valinnut telttani oikein. Kupoliteltta on helppo pystyttää ja etsiä sille sopiva paikka. Sitä voi siirrelläkin pystytettynä paikasta toiseen.

50

Nuolisaaren silokalliolle on hyvällä säällä helppoa tehdä leiri (kuva M.Jannela)

Nuolisaarella silokallioita riittää. Herään pilvettömään taivaaseen ja nousevaan aurinkoon. Teltassa on kuumaa. Kalastajat kiirehtivät verkoilleen, kun tulen ulos teltasta. Kuljen kallioilla katselemassa kasveja. Kallionkoloista tunkevat monenväriset kukkaset. Myrkyllinen punakoiso tukeutuu nousevaan kallioon ja sen hedelmät hehkuvat harmaata kalliota vasten. Vihreät hedelmät raakoina ja punaiset kypsinä. Kypsät hedelmät muistuttavat kirsikkatomaatteja. Myös siniset kissankellot, moniväriset orvokit ja monet muut meille tunnistamattomat kukkaset värittävät kallioita. Koivut kellastuvat jo. Kallioissa on hauskoja punaisia raitoja, jotka muodostavat kolmioita ja nuolia. Siitäköhän saari saa nimensä. Makoilen lämpimällä kalliolla ja tuuli hivelee ihoa. Laatokan aurinkoinen ja kiireetön aamu. Nautin.

60

Punakoison hedelmiä ei voi käyttää ravinnoksi (kuva M. Jannela)

Valamoon on helppo mennä tällä säällä. Niin melomme lähes suoraan Luostarinlahden satamaan ja jätämme kajakkimme sataman viereen metsän reunaan. Mukaan vain kamera ja muut tärkeät. Menemme ensin matkailuneuvontaan tarkoituksenamme maksaa edellisen retken teltanpaikat. Silloin se ei onnistunut, koska oikeaa henkilöä ei ollut paikalla. Eikä se onnistu nytkään. Toimiston ovi oli lukossa. Päätämme, että neljättä kertaa emme tulisi paria sataa ruplaa teltanpaikasta tarjoamaan. Yritetty on maksaa majoituksesta riittävän monta kertaa.
Menemme sireenimajaan borssikeitolle, koska tiedämme sen olevan varman valinnan: Mehukasta haudutettua punajuurikeittoa smetanalla ja luostarin leipää, jälkiruuaksi kahvia ja kakkua. Jonotamme evästämme antaen kiireellisimmille tilaa. On outoa nähdä niin paljon turisteja, vielä kiireisen oloisinakin osan heistä. Edellisen kerran olimme päässeet livahtamaan kajakeilla Valamoon, kun muu turistiliikenne oli pysäytetty presidentin vierailun takia. Ruokakioskin nainen on tomera ja kirjoittaa tilausta pikkuruiselle lapulle, jonka hän ojentaa keittoa jakavalle. Sanakaan palvelua ei tule englanniksi tai suomeksi. Saamme oman pöydän pienen siivouksen jälkeen, kuivahtaneet rottinkituolit nasahtavat istuutuessamme. Hakiessani jälkiruokaa viittelöi ruokakioskin nainen tuomaan tarjottimen takaisin välittömästi. Mietin, että olisi korkea aika opetella paikallisten kieltä, joskus on niin noloa, kun äänenpaino nousee ja kädet käy, eikä tahdo tulla tolkkua, mistä nyt on kysymys. On ruuhka-aika ja ymmärrettävä kiire yrittäjällä. Palautan tarjottimen ja hymyilen, saan pienen hymynhäivähdyksen kiitokseksi ripeästä toiminnastani.

70

Luostarialueen uusi upea huvimaja (kuva M.Jannela)

Lähdemme katsomaan, mitä luostarialueelle kuuluu. Valamon omenatarhan sato on kypsymässä ja ostamme niitä viimeisen pussillisen nuorelta neitokaiselta. Kiipeämme korkeat kivirappuset luostarialueelle. Edellämme kulkee mustaan pitkään kaapuun pukeutunut munkki. Kivirappuset ovat iäisyyttä henkivät ja vasempaan reunaan on kulunut askeleista selvät syvänteet. Munkin kaavun helma hyppää jokaisella askelluksella kantapään voimasta. Kangas on hyvin laskeutuvaa ja siksi kankaan hyppäyksistä syntyy hauskasti hyppelehtivä viuhkamainen poimu. Edellisen kerran käydessämme olivat luostarin aukion rakentamistyöt meneillään. Iloksemme huomamme keskusaukion valmistuneen. Huvimaja on korea, kukkaistutukset kauniina ja kivetykset luotisuorassa. Huvimajan kaarrokseen on nostettu pyhittäjäisää esittävä lasimaalaus. Myymälässä on myös tungosta ja ostan sieltä paketillisen tuohuksia tuliaisiksi. Niitä olisi mukava polttaa jouluna ystävien kanssa ja muistella syksyistä retkeä. Tuohuksista nouseva mehiläisvahan tuoksu muistuttaa joulusta.

80

Pyhittäjäisä lasimaalaukseen kuvattuna (kuva M.Jannela)

Olen kolmatta kertaa Valamossa. Ensimmäinen vierailuni oli 90 -luvun alkupuolella katamaraanilla. Yövyimme silloin hotellissa, vaelsimme saarella, kuulimme munkkien laulavan skiitassa ja osallistuimme yön jumalanpalvelukseen. Silloinkin oli elokuu ja muistan kukkaset ja perhoset kedoilla. Erityisesti mieleen nousevat siniset kissankellot, joiden väri muistuttaa pääkirkon kupoleita. Toinen ja nyt kolmas kerta ovat kummatkin kajakeilla. Viehkeää. Mikä vetää Valamoon? Joku kummallinen kirkkaus täällä on. Kaikki värit ja äänet jotenkin hohtavat. Linnut, sammalet, kukat, kalliot, puut, kaikki, aivan kaikki. Luonto tulee aivan iholle. Paikallinen väki käyskentelee sulassa sovussa kiireisiä turisteja sen kummemmin ihmettelemättä. Löytyisiköhän vastausta Saara Finnin kirjasta Valamo -sinisen kukan saari?

90

Sinisen kukan saari (kuva M.Jannela)

Saara Finni kirjassaan Valamo -sinisen kukan saari (Tammi 1990) pohtii Valamon erityisyyttä. Hän haastattelee moskovalaista opasta ja taidemaalaria Sergei Busahinia.
” Valamossa rupesin näkemään koko maailman toisella tavalla. Luonnon ohella täällä on erittäin voimallinen hengellinen kenttä. Koska täällä oli jo 1100 -luvulla luostari, niin maahan on valutettu niin paljon hengen voimaa, että se säteilee kaikkialle, jotka ovat virittyneet ottamaan sen vastaan. Se on tallella.
Oppaan työssä pidän tärkeänä välittää kävijöille sen, miten munkit pitivät huolta luonnosta ja toisistaan. He puhuttelevatkin toisiaan veljiksi. Munkkien elämää ei voi erottaa luonnosta. Se on nimenomaan elämää näillä saarilla, tämän luonnon keskellä.
Tuntuu kuin olisimme vielä kaikkein alimmalla henkisellä kehitysasteella. Ihmisten tavoite on parempi toimeentulo ja mukava elämä. Joka on saanut paljon, haluaa vieläkin enemmän. Hän ei edes huomaa, että on saanut kaiken käyttäen hyväkseen luontoa.
Kaikki vaan tapahtuu koettelemusten ja tuskien kautta. Ihminen oppii arvostamaan luontoa vasta kun on joutunut omissa nahoissaan kokemaan sille aiheuttamansa tuhon synkät seuraukset. Vasta silloin ihminen oppii ymmärtämään kasvien kieltä. Ja kun hän on oppinut puiden, kukkien ja lintujen kielen, silloin hän henkistyy ja tuntee itsensä osaksi luontoa.”
Busahin jatkaa pohdintaansa Valamon vaikutuksesta ihmiseen: ”Tärkeintä elämässä on luovuus. Siihen sisältyy kaikki: rakkaus, usko, se tuikkiva tähti joka valaisee ja auttaa kulkuamme. Elämä ilman luovaa toimintaa on ikävää. Siksi niin monet yrittävät täyttää elämäänsä huvituksilla, toiset taas päätyvät surkeaan loppuun. Luovuutta voi olla kaikessa.
Tietoisuus, että vaikka kuinka vähän, niin kuitenkin luo, yhdistää ihmisen luontoon. Puut, ruoho, linnut oksalta oksalle; luomisessa yhdyt niihin, maahan ja avaruuteen. Elämä ei ole enää tavallista kitkuttamista, koska luot.
Luominen on elämän oppimista. Kun luovan työn avulla opettelet tuntemaan elämää, olet koko ajan liikkeessä eteenpäin. Ehkä samalla rakennat tietä myös niille, jotka seuraavat sinua. He taas jatkavat rakentamaasi tietä kun itse poistut elämästä. He ovat saaneet alkusysäyksensä ja jatkavat liikettä, kulkevat avaamaasi polkua. Tällaisen näkemyksen sisäistäminen on mahtava voima, joka auttaa ihmistä elämään tulevaisuudelle tyhjänpäiväisyyksien sijaan.”

100

Siniset kupolit ja sininen taivas (kuva M.Jannela)

Kiertelemme luostarin muurin ympäristössä ja palaamme satamaan kajakeille vanhan kuusikujan kautta. Hieman syrjemmällä turistialueen ulkopuolella siisteys vaihtuu venäläiseen välinpitämättömyyteen.
– Muovin olisin suonut olla rantautumatta koskaan tälle saarelle, tuhahdan. Olen perinyt isältäni inhon muovia kohtaan ja tällainen luonnon pahoinpitely tekee minut kiukkuiseksi ja siten pilaten tunnelmaa.
– Laatokka on ollut vuosituhansien aikana osana Ruotsia ja osana Venäjää. Täällä ovat asuneet niin karjalaiset, suomalaiset kuin venäläiset. Koska koskaan ei tiedä, ketkä sen rannoilla tulevaisuudessa asuvat, olisi tärkeää aloittaa alueen puhdistaminen. Nykymenolla järven tila vain huononee, mikä ei ole hyväksi kenellekään, Pekka heittää toiveikkaan ajatuksen.

110

Luostarin ikkuna (kuva M.Jannela)

Lähdemme liikkeelle satamasta meloen saaren sisäistä reittiä. Pääsaaren ja Erakkosaaren välissä kulkee sateenkaarenomainen silta. Jokaisella retkellä pitää tehdä joku epävarma reitinvalinta ja tällä kertaa käymme ylimääräisen lenkin Skiitanlahden perällä. Kumpikaan ei edes kommentoi vaan kääntää kajakkinsa tyynesti pussin perällä. Mikäpäs tässä meloessa, kun on hyvä sää, tulipahan tämäkin lahti nähtyä. Niikkanan satamassa on neljä suurta huvialusta. Melomme rannan tuntumassa. Pitkänkallion- ja Jyrkänmäenlahden korkeat punaiset kalliot näyttävät jälleen Valamon luonnon erityisyyden. Korkeaa kalliota on useita kilometrejä. Kallioiden värit vaihtuvat harmaasta punaruskeaan, kultaan ja kupariin. Silloin tällöin harjalla kasvaa yksinäinen mänty, joka on onnistunut tunkemaan juurensa niin syvälle kallionkoloon, että se on pysynyt pystyssä. Ankarat tuulet, talven takertuva lumi ja vähäinen maa-aines ovat muotoilleet niitä kaareviksi, kallelleen ja kierteelleen. Ne ovat taideteoksia. Matka taittuu kuin unessa tai sadussa ja kameramme eivät riitä tallentamaan kallioiden jylhyyttä.

120

Pitkänkallionlahti (kuva M.Jannela)

Etsimme yösijaa. Kiertelemme Reposaaria, mutta niissä olevat valkeat taulut saavat meidät epäilemään rantautumista. Pyörähdämme takaisin ja haluamme kiertää ulompana olevan mielenkiintoisen saaren. On hieman tuulta luvassa ja olisi kiva kuunnella aaltoja ulompana. Saari tunnetaan nimellä Neitonen tai Ihmeellinen. Ja ihmeellinen se onkin. Saaressa on hienot pystysuorat kalliot ympäriinsä ja ainoastaan yksi kohta aavan puolella mistä voisi nousta maihin. Teltoille olisi hyvät paikat 20-30 metriä seinämän päällä. Hieno paikka, mutta jos tulee tai on iso maininki emme pääsisi aamulla turvallisesti kajakkeihin. Hylkäämme kiehtovan ajatuksen tehdä leiri kallion päälle kuunnellaksemme aaltoja ja jatkamme Saralahteen. Koska emme tiedä virallista leiripaikkaa pystytämme telttamme kedolle lähelle rantaa lahden poukaman sijaan. Katselen kaunista auringonlaskua, kun moskovalaiset nuoret tulevat teltalleni keskustelemaan. He ovat saapuneet kävellen luostarilta ja nähneet poukaman puolella olevat kajakkimme. Ensin nuori nainen yrittää venäjän kielellä, mutta vaihtaa sitten sujuvaan englantiin. Hänen kolme kanssamatkustajaansa liittyvät seuraan.
– Mistä sinä olet tullut, kysyy venäläisneitokainen.
– Lähdimme pari vuorokautta sitten Salmesta. Arvaan ettei suomalainen nimi kerro yhtään mitään ja tarkennan. – Itärannalta siis.
Tytön silmät pyöristyvät.
– Oletko saapunut tämän veden poikki? Tuolla pienellä veneellä?
– Kyllä vain. Osaan käyttää pientä venettäni, sitä kutsutaan kajakiksi, vastaan.
Sitten he puhuvat omaa kieltään, josta en ymmärrä. Katseet ovat kuitenkin kauniita ja eleet ihmetteleviä. Neito tulkkaa ja hän kysyy lisää.
– Teidän kajakkinne näyttävät kovin kauniilta, mutta niin pieniltä ja vesi on suuri. Mutta, kuinka vanha sinä olet?
– 53 -vuotta, vastaan ja jään ihmettelemään kysymystä.
Näytänkö jotenkin yltiövanhalta ollakseni kajakilla Valamossa. Onko minulle nokea kasvoissa vai punaseksi kärähtänyt  nenänpää? Tarkennan nopeasti vastaustani, vaikka tiedän hyvin heidän nähneen niemeen saapuessaan meidän molempien kajakit.
– En ole yksin matkalla vaan ystäväni (käyttäen maskuliinista pronominia) on tuolla kukkulan takana omassa teltassansa.
Saan hyväksyviä katseita.
– Aiotteko te meloa vielä takaisin? Menettekö Sortavalaan? Hän jatkaa.
– Lähdemme aamulla kohti itäistä rantaa, meidän auto on siellä. Olemme vielä matkalla yön tai kaksi, riippuen säästä ja tunnelmasta, vastaan valottaen matkasuunnitelmaamme.
Moskovalaiset nuoret toivottavat hyvää yötä ja turvallista matkaa, sen jälkeen kun ovat vielä hetken ihmetelleet elämäntapaani.

130

Saralahden kaunis ja luvaton telttapaikka, taustalla Neitonen, Ihmeellinen (kuva M.Jannela)

Heinäsirkka on päätynyt telttani välikattoon ja soittaa minut hereille. En tohtisi liikahtaakaan ettei soitto loppuisi. Lähdemme matkaan vasta lounaan jälkeen.  Käytän aamun kävelyyn pitkin saaren rantapolkua. Lähdemme Savilahden läpi ja näemme sinne syntyvän koreita rakennuksia, jotka eivät näytä skiitoilta. Sukeltajat ovat myös liikkeellä. Katseemme sukeltajan kanssa kohtaavat jotain matalalla roikkuvaa johtoa tai vaijeria alittaessani ja molempien ihmetys on yhtä suuri. Herää epäilys, että nämä rakennukset saattavat valmistua presidentin lähipiirin käyttöön.
Tämä tapahtuu samalla, kun Valamon saarta tyhjennetään paikallisesta väestöstä Sortavalaan. Vain munkit saavat jäädä Valamon saarelle asumaan.
Koukkaamme Kultaisen lahden kautta, jossa pidämme taukoa. Matkalla näemme petollisia karikoita. Kun aaltoa seuraa niin erottaa sen särkyvän. Ne paikat kannattaa kiertää kaukaa. Kahvivesi valmistuu suhisemalla Pekan kaasutrangialla. Tauon jälkeen saamme meloa edelleen mitä parhaassa säässä. Norpat ilmestyvät vierellemme. Yhtä norppaa suorastaan säikähdän, kun hän tekee voltin aivan kajakkini vieressä. Etsimme leiripaikkaa Ristisaarista iltapäivällä. Lopulta meillä on valittavana saari, jossa on vanha kivinen risti tai saari, jossa on sota-aikaisia rakenteita.
– Valitaan saari, jossa on risti. Jos pitää valita sodan ja uskonnon välillä niin uskonnot ovat kuitenkin pääsääntöisesti rauhan puolella enemmän kuin sota, Pekka sanoo.
– Sopii minulle, en kuulu kirkkoon mutta ajattelen, että sotiminen uskonnon nimissä on sitä, kun uskonnosta on tehty vallan väline ja politiikkaa. Ihmisen mieltä käytetään vääriin tarkoituksiin.
Rantaudumme Ristisaareen ja toteamme, että no niin, rauha voitti sodan.
– Sotasaarella olisi ollut sodan aikaisia rakennelmia muistuttamassa menneistä ajoista, Pekka tuumaa kajakkia rantaan nostaessaan.

140

Rauha voitti sodan ja rantauduimme Ristisaareen (kuva M.Jannela)

Teltat pystytämme jälleen silokallioille. Silokallion reunassa on katajapensaita, joiden takana on niitty. Niityn reunassa on suurikokoinen kivinen risti, jonka alareunassa on vanhalla venäläisillä kirjaimilla kirjoitettu rukous.

Sinun ristillesi me kumarramme
Oi Valtias ja sinun pyhää
ylösnousemistasi ylistämme
(käännös Maria Bondarenko)

150

Ristisaaren kiviristissä on vanhalla venäjän kielellä kirjoitettu rukous (kuva M.Jannela)

Kulutamme iltaa katsomalla aavalle ja norppien leikkiä. He näyttävät keksineen meidät ja pitävät yllä tasaista peliä pää pinnalla, pää veden alla ja kohta sama toisaalla.
Aurinko laskee oranssina pallona. Tuijotamme taivaanrantaan.
– Aavaa katsoessa sitä kokee olevansa jotenkin matonen matkamies maan päällä, Pekka tuumaa.
Sitten on pitkän tovin hiljaista. Norpat vain poskahtelevat.
– Aiemmin koin kaihoa katsoessani kauas, aivan kuin siellä olisi joku saavuttamaton. Nykyään aurinko on enemmänkin symboli tälle hetkelle ja valolle, joka on meissä jokaisessa. Yritän nähdä ja kaivaa esille sen valon meissä. Tuntuu, että aurinko laskee jalkojeni juureen, eikä enää kauas horisonttiin. Hetki on enemmänkin täynnä kiitollisuutta ja iloa, mietiskelen ääneen ja saan Pekan vastaamaan.
– Auringonlaskun tarina on Atlantis -tarussa, jossa mennään vastarannalle ja aloitetaan alusta. Kun lähdet merelle eli Laatokalle sinulla on ikään kuin mahdollisuus aloittaa uusi elämä jättämällä kaiken vanhan taaksesi maalle. Sanotaan, että purjehdusretki alkaa siitä, kun alus irtoaa rannasta tai olet jo perillä, kun alus irtoaa rannasta. Vastaava sanoma löytyy Satumaasta.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois
vaan siivetönnä en voi lentää
vanki olen maan
vain aatoksin mi kauas entää
sinne käydä saa

Lennä laulu sinne missä siintää satumaa
sinne missä mua oma armain odottaa
lennä laulu sinne lailla linnun liitävän
kerro että aatoksissain on vain yksin hän

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois
vaan siivetönnä en voi lentää
vanki olen maan
vain aatoksin mi kauas entää
sinne käydä saan

160

Norpat kuvittavat auringonlaskua Ristisaaressa (kuva P.Pouhula)

Satumaa siis saattelee meidät telttoihimme.
– Ihminen tarvitsee aina vain jonkun härvelin pysyäkseen ilmassa, Pekka huikkaa vielä teltalle mennessänsä.                   Aamu jatkaa poutasäätä. Kävelen kallioilla ihailemassa pieniä pitsimäisiä nyylähaarikoita, jotka kasvavat kallionhalkeamissa. Kukka on pieni, nuppineulanpään kokoinen ja se olisi helppoa tallata, jos ei katsoisi jalkoihinsa. Innostun kuvaamaan vastavaloon ja saan mieleiseni otoksen. Kuva on kruunu tälle retkelle. Olen niin iloinen kuvasta, että sain sen otettua ja vielä ilman jalustaa. Piipahdan vielä ristillä ennen aamiaista. Niityllä on meneillään heinäsirkkojen konsertti.

170

Pitsimäinen nyylähaarikko (kuva M.Jannela)

180

Ristisaaren niityllä soivat heinäsirkat (kuva P.Pouhula)

Pekkakin herää ja tulee ulos teltastansa. Kajakki on vuotanut ja kastellut osan hänen eväistänsä ja hän kuivaa leivänpalasia aamuauringossa kajakin kannella.
– Eiköhän melota tänään autolle. Matka on pitkä, mutta sää on kohtuullinen. Luvassa on hyvää maininkia, hän sanoo.
– Olisin voinut olla kauemminkin, mutta sopiihan se lähteäkin. Tilanteen ja tunnelman mukaan mennään, vastaan.
On turha hangoitella vastaan, jos toinen haluaa pois luonnosta, silloin vain on aika lähteä. Tunnelmaa ei olisi, jos toinen on siellä vastoin tahtoaan tai ajatukset ovat jo toisaalla.
Pakkaamme siis kajakit kotimatkaa varten.

190

Ristisaaren leiripaikka (kuva M.Jannela)

Saamme keinua isoilla laineilla. Pekka suorastaan kiitää laineilla, hänen melansa käy todella harvoin ja minun tekee tiukkaa pysyä hänen perässänsä. Tuossa melontatyylissä on tyylikkyyttä ja kauneutta. Hän käyttää vartaloaan todella hienosti. Rantaudumme tauolle Repoluodolle.
– Tuossa oli retken parasta antia, Pekka sanoo.
Kysyn hänen melontatyylistänsä ja hän vastaa.
– Kun useamman päivän istuu noin pitkillä aavoilla keho tottuu keinumiseen luontevasti, kun ei tarvitse koko ajan pitää tasapainoa. Minulla menee niska kipeäksi, syvät niskalihakset. Kun tekee samaa yksitoikkoista liikettä tarpeeksi pitkään niin se vie ikään kuin transsiin. Tuollainen sopiva keinuminen voi olla myös rahoittavaa, niin kuin lasta kehdossa keinuttaisi.
– Tai lilluisi kuten kohdussa, sanon hymyillen.
Repoluoto on lähes pelkkää kalliota. Muutama laikku hienoa heinää ja kalliokasveja. Maininki särkyy voimalla sileään kallioon jo kaukana rannasta. Luodolla on myös majakka. Linnunkakkaa on niin paljon, että on vaikea löytää jalalle kakatonta kohtaa.

200

Repoluoto on lähes kokonaan pelkkää kalliota (kuva M.Jannela)

Jatkamme keinumista Mantsinsaaren päähän, jossa pidämme lounastauon. Jaamme jäljellä olevia eväitä. Loppusuora Lunkulansaareen autolle on pientä vastatuulta.

Jälleen kerran mietin, mitä Suomi onkaan menettänyt. Jokaisen matkan jälkeen ymmärrän sitä tuskaa enemmän, mitä kodin tänne jättäminen on muodostanut. Ihme, että siitä on puhuttu ja kirjoitettu niin vähän. Ihmisten tuskaa on painettu villaisella, syystäkin. Ymmärrän myös hyvin, miksi moni ei palaa edes katsomaan näitä seutuja. Sukupolvien tuska on siirtynyt soluissa seuraaville sukupolville. Hienointahan tässä on se, että meillä, jotka haluamme ja kykenemme on mahdollisuus saada viisumi ja tulla näille seuduille. Täällä aika aidosti pysähtyy.

Auto on tallella ja rotukoirat kytkettyinä, kun käymme selvittelemässä vartioinnin hintaa. Hyvin sekin toimi, vaikka vaihtorahat meinasivatkin talon isännältä unohtua.

Kotimatka alkaa , kanttarellikauppiaat ovat saapuneet tienvarsille.

 

Valamo Lunkulansaari

Retken reitti

Novgorodista Laatokalle

Teksti: Pertti Rovamo       Kuvat: Pertti Rovamo, Pekka Pouhula

Tutkimusmatka viikinkien suurelle idäntielle

Me suomalaiset tiedämme elävämme ”idän” ja ”lännen” rajalinjalla. Jokainen meistä tuntee henkilökohtaisesti ainakin jollakin tavalla länsinaapurimme Ruotsin, jonka kuningaskunnan osia nykyisen Suomen maakunnat olivat ruotsalaisten maakuntien tapaan runsaat 600 vuotta. Suomalaiset maakunnat eivät olleet siirtomaa-alueita, vaan osa Svean kuningaskunnan vanhaa ydinaluetta, jota meri ja vesireitit sitoivat yhteen.

Mutta millainen ja missä on se ”itä”, jonka äärellä olemme myöskin eläneet?

”Itä” ei merkinnyt tuhat vuotta sitten Moskovaa, jota ei ollut vielä perustettukaan, vaan Olhavajokea pitkin kulkeneen ikivanhan kauppareitin varteen syntynyttä ja pian sen jälkeen ortodoksiseen uskoon kääntynyttä Novgorodia. Kaupunki ei sijaitse Suomesta itään vaan lievästi kaakkoon ja Laatokan karjalaisen asutuksen näkökulmasta katsottuna se sijaitsi Laatokalta 200 km suoraan etelään.”Itä” ei historiallisesti katsoen kerrokaan meille oikeastaan ilmansuunnasta, vaan uskonnollisesta ja sitä laajemmasta kulttuurin perusvireestä.

Läksimme neljissä miehin tutkimaan, millainen tämä suomalaisille hiukan tuntemattomampi ”itä” on ja mitä sen historiasta on yhä näkyvissä. Pekalla oli aloitteentekijän ja melojan homma, Erkki Muukkonen toimi venäjän kieltä taitavana matkailuauton kuljettajana ja eräänä ideointikolmikon jäsenenä. Tämän kirjoittajan tehtäväksi jäi kaivaa esiin paikkojen kulttuurihistoriaa ja valokuvata nykyään olemassa olevia kohteita Ekin kyydissä maitse.

Heinäkuussa 2012 toteutetusta matkasta muodostui hienoa henkistä risteilyä menneen ja nykyisen Venäjän välillä.

Valmistelua, esitöitä

Edeltävä talvi tehtiin karttaharjoituksia ja etsittiin taustatietoa. Jo silloin kävi ilmi, että Olhavajoki (venäjäksi Volhov), Novgorod ja hiukan sen eteläpuolella oleva Ilmajärvi (venäjäksi Ilmeni) ovat Suomen, Ruotsin ja Venäjän historian kannalta keskeisiä paikkoja. Sitä kautta kulki viikinkien itäinen kauppatie, joka toki on paljon viikinkiaikaa vanhempi kauppaväylä. Siksi se tunnetaan myös nimellä ”Suuri idäntie”. Sen kulkuväylän varteen syntyi viikinkiaikana monien kansallisuuksien asuttama Novgorodin kaupunki, joka vähitellen slaavilaistui.

Reissua suunnitellessamme ymmärsimme nopeasti, että tarvitsemme apujoukkoja. Jos Novgorodin ja Olhavajoen historiasta halutaan saada paikan päällä kunnon tietoa, kielitaitomme ei riitä. Saimme tulkiksi joensuulaisen lukiolaisen Veikko Sevrjukovin. Hän on täysin kaksikielinen, koska hänen äitinsä on suomalainen ja isänsä venäläinen. Sattui vielä, että Veikon isovanhemmat asuvat noin Olhavajoen puolivälissä sijaitsevassa Kirishissä. Veikon isovanhempien välityksellä palkkasimme pariksi päiväksi oppaaksemme Ljubov Mihalevan, joka on eläkkeellä oleva historian ja kuvataiteen opettaja. – Kun nämä asiat hoituivat, logistiikka ja käytännön toteutus alkoivat olla hallussa.

Matkaan

Läksimme Rantasalmen Tammenlahdesta lauantaina 21.7.2012 aamulla seitsemältä, ylitimme rajan Svetogorskissa kymmenen maissa. Viipurin tuntumassa katselimme kesäkuun 1944 Talin-Ihantalan suurtaistelun paikkoja ja muistomerkkejä.

002

Suomalaisten Ihantalan taistelun muistoksi tekemä muistomerkki. Taistelu oli pohjoismaiden historian suurin panssaritaistelu. Muistomerkki on tehty luonnon siirtolohkareeseen. Talin – Ihantalan taistelun maasto oli täynnä tällaisia lohkareita. Kivessä on teksti 1944 Ihantalan taistelut. Kunnia sankareille. Alla on sama teksti venäjäksi.

Venäläisten muistomerkki on paljon suomalaisten muistomerkkiä mahtipontisempi, vaikka juuri suomalaisten vaiheille taistelun lopputuloksella oli valtava merkitys. Siellä pysähtyi venäläisten päähyökkäys, tosin senkin jälkeen suomalaiset taistelivat vielä itsenäisyydestään muualla, viimeiseksi Ilomantsissa elokuun alussa 1944.

009

Venäläisten pystyttämä saman taistelun muistomerkki.

Venäläiset eivät suurta hyökkäystään Kannaksella enää uudistaneet, koska kilpajuoksu Berliiniin oli alkanut Normandian maihinnoususta kesäkuun 6. päivä 1944.

Ajoimme Pietariin Viipurista Suomenlahden rantaa Terijoen kautta. Olin kulkenut saman reitin ensimmäisen kerran syksyllä 1971 Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden bussimatkalla Helsingistä Novgorodin kautta Moskovaan.

Siitä matkasta jäi mieleeni kaksi voimakasta mielikuvaa: pidimme taukoa Viipurin asema-aukiolla iltapäivällä, kun kaupunkilaiset pääsivät töistä. Oli kummallista kuunnella satojen kävelevien ihmisten askelten ääntä. En ollut kuullut sellaista pehmeää läpsytystä koskaan, koska niin kotikaupungissani Kuopiossa kuin opiskelupaikassani Helsingissä askelten ääni peittyi autojen äänten alle. Viipurissa henkilöautoja ei silloin näkynyt, jokin bussi kulki joskus, samoin juna. Myös asukkaiden köyhyys ja kaupungin rähjäisyys hyppäsi silmille. Elintasoero Suomen ja Neuvostoliiton rajaseudun välillä oli valtava. Elintasoeron voi Viipurissa edelleen aistia, mutta kaupungin ilme on selvästi kohentunut ja liikenne on siellä nyt yhtä runsasta kuin vastaavan kokoisessa kaupungissa Suomessakin.

Suomenlahden ranta Terijoen seudulla oli 1971 yhtä kaunista hiekkarantaa kuin nytkin, mutta tien varressa oli silloin vain ränsistyneitä puurakennuksia. Kannaksen evakkojen muistelmista lukemani alueen sotia edeltävä vauraus ja loisto oli vain muisto. Vuonna 2012 sama ranta oli täynnä toinen toistaan komeampia ja kalliimpia muureilla ympäröityjä rakennuksia. Se on nyt varakkaiden pietarilaisten vakituisten tai loma-asuntojen aluetta. Arkkitehtuuria leimaa nyt Venäjän nousevan yläluokan pohjoismaisesta rakentamisesta täysin poikkeava tyyli.

Liikenne oli rantatiellä täysin jumissa. Muutaman kymmenen kilometrin matka Terijoelta Suomenlahden yli menevälle uudelle patotielle kesti tuntikausia.

014

Mietteliäs meloja Terijoen hiekkarannalla.

Pato on rakennettu suojelemaan Pietarin kaupunkia toistuvilta tulvilta, jotka johtuvat myrskytuulista. Sopivasta suunnasta puhaltaessaan tuulet painavat Itämeren vedet Suomenlahden pohjukkaan ja ne tulvivat kaupunkiin. Vastaavanlainen ongelma vaivaa Adrianmeren pohjukassa olevaa Venetsiaa, jossa ilmiötä kutsutaan nimellä Aqua alta eli Korkea vesi.

Suomenlahden pato Pietarin edustalla on samalla osa kehätietä, jota pitkin pääsee länsipuolelta Pietarin keskustan ohi eri suuntiin meneville valtateille.

Kun pääsimme patoa pitkin kulkevalle moottoritielle, matka alkoi sujua jouhevasti. Poikkesimme padon puolivälissä olevaan Kronstadtin saareen. Tutustuimme pintapuolisesti samannimiseen kaupunkiin. Siitä oli selvästi tullut eräs Pietarin lähiöistä.

Minun ikäisestäni tuntui erikoiselta, että Kronstadtin keskustaan ja satamaan sai ulkomaalainenkin ajaa vapaasti. Neuvostoliiton aikana koko saari oli ulkomaalaisilta täydellisesti suljettua sotilasaluetta. Saari on kuitenkin yhä Venäjän Itämeren laivaston kotisatama.

Kävimme katsomassa sotasataman lähellä olevassa puistossa seisovaa Pietari Suuren patsasta. Pietari Suuri katsoo siinä länteen Itämerelle.

018

Pietari Suuri tähyää Kronstadtissa Suomenlahdelle. Hän halusi Venäjästä merimahdin.

Hänen suuri visionsa oli tehdä Venäjästä merivaltio. Siksi hän siirsi pääkaupungin sisämaassa sijaitsevasta Moskovasta Suomenlahden perukkaan ja rakennutti sinne nimeään kantavan metropolin. Pietarin kaupungin rakennustyöt alkoivat 1703 silloin vielä Ruotsiin kuuluvalla alueella. Ruotsin pääsotajoukko kuitenkin soti kuninkaansa Kaarle XII johdolla aivan muualla Euroopassa. Ruotsiin kuulunutta Inkerinmaata ei ollut puolustamassa juuri ketään.

Pietari Suuren ratkaisu muutti samalla Suomen aseman. Suomi ei ollut enää vain vähämerkityksinen ja pääosin harvaan asuttu erämaa Ruotsin ja Venäjän ydinalueitten välissä. Suomi oli tullut Venäjälle strategisesti tärkeäksi Pietarin turvallisuuden vuoksi.

Patotien jälkeen käännyimme voimakkaassa ukkosmyräkässä M10 -tielle, joka on Pietarista Moskovaan johtava valtatie. Ajoimme sitä runsaat sata kilometriä kohti Moskovaa.

022

Kaistale kolmekaistaista Patotietä.

Venäläinen liikennekulttuuri on käsittämättömän kaoottinen. Vaikuttaa myös siltä, että valtatien suunnittelija on vaihtunut kymmenen kilometrin välein. Tie kapeni ja leveni täysin mielivaltaisesti. Jokainen suurempi risteys oli omanlaisensa ja tieltä erkaneville tarkoitetut opasteet olivat joskus puoli kilometriä ennen risteystä, mutta usein ne olivat juuri siinä kohdassa, mistä piti kääntyä.

Ohituskulttuuri oli mieletön. Sadan kilometrin matkalla nähtiin sinä iltana kolme tuoretta kolaria, jokin varsin pahan näköinenkin. Yksi kuorma-auto oli kaatunut risteykseen. Kolareita olivat poliisit parhaillaan tutkimassa, joten ne olivat aivan tuoreita. Muutamassa paikassa oli sentään tutkalla ylinopeutta tarkkailevia poliiseja. (Sanottakoon, että nykyisin Venäjällä ei ole enää miliisejä, he ovat nyt muun Euroopan tapaan poliiseja)

Kuskina toimineella Erkillä on lehmän hermot ja hän selvästi tuntee venäläisen tavan ajaa autoa. – minä en lähtisi mistään hinnasta ajamaan omalla autollani Pietarista Moskovaan, en edes sitä 200 kilometriä Pietarista Novgorodiin.

Valtatie kulkee Pietarin jälkeen lähes tasaista hiekkamaata. 90 km ennen Novgorodia käännyimme M10:ltä Kirishiin. Se on 44 kilometriä valtatien pohjoispuolella oleva 60 000 asukkaan teollisuuskaupunki. Tie sinne oli huono. Asfaltissa oli suuria reikiä ja välillä päällyste puuttui, vaikka tie johti suomalaisittain suureen keskukseen. Sen pätkän aikana minulle selvisi, miksi venäläiset suosivat katumaastureita. Tavallinen henkilöauto on noilla teillä onneton kulkuväline ja matkailuautoa piti ajaa erityisen varovasti.

026

Ensikosketus Kirishiin ja kaupungin halki virtaavaan Olhavajokeen.

Veikko vietiin isovanhempiensa Aleksandr ”Sasha” Sevrjukovin ja Aleksandra ”Shura” Sevrjukovan luokse kaupungin keskustaan ja me muut menimme ravintolaan syömään. En muista ravintolan nimeä, se oli Olhavajoen sillan korvassa, juuri ennen kuin kaupunkiin tultiin. Kun menimme ravintolaan, kello oli kymmenen illalla. Muita asiakkaita ei juuri ollut. Saimme kuitenkin ruokaa: salaattia, shaslikkia ja ranskalaisia perunoita. Tilasin myös oluen. Ruoka oli asiallista. Koko lysti maksoi 400 ruplaa/ hlö. Se vastasi silloin kymmentä euroa.

Ruokailun jälkeen veimme Pekankin Veikon isovanhempien luokse. Pekalle oli sieltä varattu oma huone. Me Ekin kanssa yövyimme matkailuautossa lähistöllä olevalla vartioidulla parkkipaikalla. Myöhemmin selvisi, että parkkipaikka näkyi Sashan ja Shuran asunnon ikkunasta. Vartioidusta alueesta muodostui usean seuraavan yön kotipaikka erään täysin läjään ajetun kolariauton vieressä.

Novgorodiin ja vesille

Aamulla suuntasimme Novgorodiin. Matkalla poimimme Olhavajoen sillan korvasta kyytiin oppaaksemme lupautuneen Ljubov ”Ljuba” Mihalevan.

057

Novgorodin Kremlin Olhavajoen rannanpuoleista muuria. Palaveeraamassa Pekka, Ljuba, Veikko ja Eki.

Parkkeerasimme auton torille Novgorodin keskustaan aivan linnoituksen tuntumaan. Pekka osti matkamuistokioskista sortavalaiselle naisystävälleen Rita Aladinalle tuliaisiksi muistolautasen. Sitten teimme pikakierroksen Novgorodin Kremlissä, jotta Pekkakin saisi siitä jonkinlaisen käsityksen.

042

Sofian katedraali Novgorodin Kremlissä (linnoituksessa). Kirkko on rakennettu 1045 – 1050 ja se on koko Venäjän vanhimpia kivirakennuksia.

Pekka laskettiin vesille Novgorodin eteläpuolelta paikasta, jossa Olhavajoki lähtee virtaamaan Ilmajärvestä pohjoiseen kohti Laatokkaa. ”Ilmajärveen laskee 55 jokea. Kaikilla niillä on feminiiniset nimet, Volhov on puolestaan maskuliininen”, kertoo Ljuba. Kielellinen jako ehkä symboloi jokien erilaista voimaa ja merkitystä. Venäjän kielessä substantiiveilla on suku, kuten useimpien eurooppalaisten kielen nimisanoilla. Suomen kieli ei erottele nimisanoja suvun mukaan maskuliineihin, feminiineihin ja neutreihin, joten jako on meille outo ellei jonkin muun kielen opiskelu ole tehnyt siitä tuttua.

Joen toisella puolella, Pekan lähtöpaikkaa vastapäätä, on Rjurikovo Goroditse, ”Ruurikin muinaislinna”. Arkeologisten tutkimusten mukaan paikka oli asuttu jo 800-luvulla. Sen alueen kaivauksissa on löydetty sekä slaavilaisiksi että itämeren suomalaisiksi katsottua esineistöä. On arveltu, että varhaisissa skandinaavisissa lähteissä mainittu Holmgård olisi tarkoittanut tätä paikkaa.

Joka tapauksessa Goroditse tarkoittaa vanhaa venäläistä mäkilinnaa. Arkeologisten kaivausten mukaan paikalla oli 800- ja 900- luvuilla kauppias- ja käsityöläisasustusta. Maallikon silmiin siitä ajasta ei erotu enää mitään. Samalla paikalla kyllä näkyi raunioita, mutta ne ovat 1340-luvulla rakennetun Marian ilmestyksen kirkon jäänteitä. Se kirkko tuhoutui saksalaisten hyökkäyksessä syksyllä 1941, eikä sitä ainakaan toistaiseksi ole rakennettu uudelleen.

Pekka lähti melomaan Pyhän Jurjevin munkkiluostarin rannasta. Luostari on rakennettu vuosina 1119-1130. Luostarin keskellä oleva Pyhän Georgioksen kirkko on luostarin vanhin rakennus, vuodelta 1119.

074

Pekan lähtöpaikka, Pyhän Jurvelin munkkiluostari Olhavajoen niskalla.

Ljuba kertoi, että joen rannassa luostarin eteläpuolella on ns. Perunin kukkula, jolla ennen kristinuskon tuloa sijaitsi slaavilaisten kansojen pakanauskonnon pääjumala Perunin palvontapaikka. Perun oli paitsi salaman ja ukkosen jumala, myös monen muun tärkeän asian, kuten sodankäynnin voimahahmo. Kun novgorodilaiset kääntyivät ortodoksiseen uskoon, Perunin patsas kaadettiin ja heitettiin Olhavajokeen. Nykyään paikalla on 1200-luvulla rakennettu yksikupolinen Marian syntymän kirkko.

Pekan kajakki pakattiin luostarin muurin vieressä ja autossa juotiin lähtötsajut. Sitten kajakki kannettiin rantaan.

083

Kajakki lähtövalmiina ja kamat sen uumenissa.

Kun Pekka pukattiin taipaleelle, sovittiin, että tapaamme Pekan lyhyesti Novgorodin linnoituksen edessä olevalla hiekkarannalla, jotta voimme kuvata Pekan menoa kaupungin keskustassa. Pekka puolestaan kuvaa meloessaan miltä kaupunki näyttää veden pinnan tasolta.

087

Vilkutus ja matkaan.

Novgorodin synty

900-luvulla asutuksen painopiste siirtyi nykyisestä Rjurikovo Goroditsesta nykyisen Novgorodin kaupungin kohdalle, kymmenkunta kilometriä alavirran suuntaan. Siihen muutokseen perustunee kaupungin nimi: Novgorod on suomeksi ”Uusi kaupunki”. Karjalaisten tiedetään kutsuneen kaupunkia nimellä ”Uusilinna”.

Kun ehdimme autolla tapaamispaikkaan, Pekka oli jo siellä.

102

Pekka Novgorodin keskustassa. Taustalla linnoituksen muuria ja kaupungin hiekkaranta. Hymy on herkässä, kun joki kutsuu ja aurinko paistaa.

Jokea pitkin matkaa ei ollut kuin kymmenkunta kilometriä. Me jouduimme autolla hiukan kiertelemään ja jättämään auton linnoituksen taakse samalle torille, jossa olimme jo käyneet. Lyhyen tapaamisen ja valokuvaamisen jälkeen Pekka lähti melomaan.

109

Kuvaparista näkyy selvästi, kuinka sodan arvet ovat parantuneet. Alla olevassa mustavalkoisessa kuvassa sodan tuhoja on ennätetty korjata vain 26 vuotta.

Novgorod 1971

Kuva vuodelta 1971

Me muut käytimme koko iltapäivän vaeltamalla Novgorodin historiallisessa keskustassa joen molemmin puolin. Se on niin hieno ympäristö, että jokaisen suomalaisen pitäisi kokea se edes kerran, samoin kuin Turku, Tukholma, Tallinna ja Pietari. Ne viisi kaupunkia ovat lähialueellamme voimakkaimmin Suomen historiaan vaikuttaneita paikkoja. Kauempana ovat tietenkin monet muut maamme historian kannalta tärkeät kaupungit, kuten Moskova, Berliini ja monet muut.

097

Arkeologista tutkimusta linnoituksessa. Tässä kaivetaan vuodelta 1336 olevan kirkon perustuksia.

Tarujen mukaan Novgorodin perusti 800-luvulla varjagiruhtinas (siis ruotsalainen viikinki) Rurik. Venäjän historian varhaisimmassa kirjallisessa lähteessä, 1100-luvulta peräisin olevassa Nestorin kronikassa, kaupunki mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 859 yhteydessä. Tutkimusten mukaan kaupunki on kuitenkin satakunta vuotta nuorempi, mutta tarut voivat kertoa edellä mainitusta Rjurikovo Goroditsesta. Se oli tarujen kuvaamaan aikaan olemassa ja aivan lähellä.

Joka tapauksessa Novgorod on monta sataa vuotta vanhempi kuin 1200-luvun puolivälissä perustettu Tukholma. Se on samalta ajalta kuin Ruotsin viikinkiaikaisen kaupan keskus ja markkinapaikka Birka, joka sijaitsi Mälaren järven rannalla. Suomen alueella ei ollut silloin ainuttakaan yhtä merkittävää keskusta.

Birka kukoisti 700-900 -luvuilla. Se autioitui 900-luvun lopulla, kun viikinkien idänkauppa hiipui ja idäntien kauppa joutui yhä selvemmin slaavilaistuvan Novgorodin käsiin. Mälarin alueelle syntyi 1000 -luvun taitteessa Sigtuna, joka on Ruotsin vanhin varsinainen kaupunki.

Novgorodista kehittyi nopeasti merkittävä kauppapaikka, josta oli yhteydet Ilmajärveen laskevien jokien ja niiden yläjuoksulla olevien vedenjakaja-alueiden yli etelään Dnjeprille ja sen varrella sijaitsevaan slaavien varhaisimpaan keskukseen Kiovaan. Novgorod olikin varhaisen Kiovan Venäjän toiseksi tärkein keskus.

129

Kauppapuolen tiivis kirkkojen ryhmä. Muutama kirkko on aavistuksen kauempana.

Novgorodista kauppayhteydet kulkivat Dnjeprin ja Kiovan kautta Mustanmeren yli sen ajan Euroopan suurimpaan ja vauraimpaan kaupunkiin Konstantinopoliin, Bysantin keisarikunnan keskukseen, nykyiseen Istanbuliin. Tätä reittiä pitkin ortodoksinen usko saapui Bysantista Novgorodiin.

Toinen kauppareitti vei Ilmajärveltä vedenjakajan yli Volgalle ja sieltä Kaspianmerelle, tarunhohtoisen Silkkitien erääseen läntiseen päätepisteeseen.

Luonnollisesti Novgorodista kulki kauppareitti Olhavajokea pitkin myös pohjoiseen Laatokalle ja Suomenlahdelle ja viimeistään viikinkiaikana nykyiseen Ruotsiin ja siellä ensimmäiseksi Birkaan.

Jos tätä vesireitistöä katsotaan lännestä, viikinkikeskus Birkasta päin, sitä on luontevaa kutsua juttumme alussa mainitulla tavalla ”viikinkien idäntieksi” tai ”suureksi idäntieksi”.

Sofian puoli ja Kauppapuoli

Novgorod irtaantui Kiovan vaikutusvallasta ja oli 1136 – 1478 Novgorodin tasavallan pääkaupunki.

Novgorodin historiallinen keskusta sijaitsee Olhavajoen kahta puolta. Joen länsirannalla olevaa Novgorodin Kremliä, siis linnoitusta, kutsutaan Sofian puoleksi. Sofia tulee kreikan kielen sanasta viisaus, joka ortodoksisessa perinteessä tarkoittaa nimenomaan kirkollista tai hengellistä viisautta. Linnoituksen pääkirkko onkin Sofian katedraali, joka on rakennettu vuosina 1045 -1050. Se on eräs Venäjän vanhimpia kivirakennuksia. Linnoituksessa oli kaupungin hengellinen ja sotilaallinen keskus.

124

Olhavajoen sillalla on merenkulkijan morsian, jota paikalliset kävivät halaamassa ja ottamassa tapahtumasta kuvia. Veikko saatiin taivuteltua kuvaan, vaikka ujous hiukan vaivaakin.

Samalla kohti joen itärannalla on Kauppapuoli, joka oli Novgorodin kauppiaiden ja kansalaisten valtakuntaa. Tällä hetkellä Kauppapuolen keskustan ilmettä hallitsevat lukuisat kirkot, joten äkkiseltään luulisi, että kaupungin hengellinen keskus oli siellä. Niin ei kuitenkaan ole. Kirkkojen tihentymä johtuu siitä, että jokaisella kauppiassuvulla tai -yhteenliittymällä oli paikalla oma kirkko.

Ljuba kertoi, että kirkot olivat monitoimirakennuksia. Ne toimivat paitsi hartauden harjoituksen paikkoina myös kauppiaiden varastoina, yöpymispaikkoina ja tarvittaessa linnoituksina, joita saattoi puolustaa.

Hän myös kertoi, että Novgorodin kirkoissa on yksi tai viisi tornia. Yksi torni symboloin Kristusta, viisi tornia symboloi Kristusta ja neljää Raamatun evankelistaa, Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta.

Kauppapuolen rannassa on valkoinen pylväikkö. Se on jäänne katetusta markkinapaikasta. Jokaisessa pylväikön aukossa oli yhden kauppiaan tilat. Tavallaan markkinapaikka muistutti siis nykyaikaista kauppakeskusta. Ljuba kertoi, että katto tuhoutui toisessa maailmansodassa, hän ei tiedä, pyritäänkö katto joskus rakentamaan uudelleen.

160

Novgorodin vilkas kävelysilta Olhavajoen yli.

Kauppapuolen markkinapaikoilla oli slaavilaisia kauppiaita, mutta myös varjageja, arabeja ja itämeren suomalaisia. Se oli erittäin kansainvälinen paikka.

Ljuba kertoi, että kauppaa koskevat päätökset tehtiin Kauppapuolen kirkkojen välissä olevalla aukiolla, koska oli kaikkien kauppiaiden etu, että tavarat ja ihmiset pääsivät liikkumaan vapaasti. Ideassa on jotain kovin tuttua.

Sofian puolen ja Kauppapuolen rakennustaiteelliset muistomerkit muodostavat ainutlaatuisen historiallisen kokonaisuuden, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Moskova valloittaa Novgorodin

Novgorod oli varsin erilainen yhteiskunta kuin Moskovan Venäjä. Viikinkiajan jälkeen Novgorod kuului löyhästi Hansa-liittoon, vaikka ortodoksisella kaupungilla oli ristiriitaisia uskonnollisia, kaupallisia ja sotilaallisiakin intressejä Hansan roomalaiskatolisten kauppiaiden kanssa. Mutta tiivis kauppa myös yhdisti kaupunkeja. Mongolit eivät koskaan valloittaneet Novgorodia, kun taas Moskova oli pitkän aikaa mongolien vallan alla. Novgorod oli sen aikaisen Venäjän vaurainta aluetta.

Vuonna 1478 Moskovan ruhtinas Iivana III Suuri valloitti Novgorodin. Ljuba kertoi, että Iivana III toi kaupunkiin Moskovasta uudet isännät, jotka alkoivat heti muuttaa yhteiskuntajärjestystä.

Ennen Novgorodin valtausta Iivana III oli karistanut Moskovan niskasta mongolien ikeen ja ottanut itselleen arvonimen tsaari. Se on venäjänkieleen muokattu muoto arvonimestä keisari. Näin Iivana III ilmaisi pitävänsä itseään Bysantin viimeisen keisarin perillisenä.

Vain vähän aikaisemmin, 1453, turkkilaiset olivat valloittaneet Konstantinopolin ja tehneet lopun Bysantin keisarikunnasta. Iivana III olikin naimisissa Bysantin viimeisen keisarin sisarentyttären kanssa, joten Iivanan ajatukselle oli ainakin jonkinlaista pohjaa. Myytti Moskovasta kolmantena Roomana elää yhä syvällä venäläisessä sielunmaisemassa. Tämän mytologian mukaan ensimmäinen kristillinen valtakeskus oli Rooma, joka tuhoutui kansainvaelluksiin 400-luvulla. Sen seuraajaksi muodostui Konstantinopoli ja sen kukistuttua kristillisen uskon keskus siirtyi Moskovaan. Tässä myytissä tietenkin unohdetaan roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon todelliset historialliset vaiheet.

166

Muurin harja kellotornista katsottuna.

Vielä 1500-luvun puolivälissä Novgorod oli Moskovan ja Pihkovan jälkeen Venäjän laajenevan keisarikunnan kolmanneksi suurin kaupunki.

Sitten 1570 Iivana IV Julma riitaantui Liivinmaan sodan vaatimista sotaväenotoista Novgorodin kanssa niin syvästi, että hän määräsi lähes koko kaupungin väestön tuhottavaksi. Ljuba kertoo, että 1500 ylimystä ja laskematon määrä vähäisempää väkeä tapettiin. Novgorodilaisten päät katkottiin Olhavajoen silloilla. Tarinan mukaan veri värjäsi koko joen punaiseksi ja siksi joki ei mene vieläkään jäähän siltojen kohdalla.

Tästä suoneniskusta Novgorod ei koskaan toipunut entiseen mahtiinsa ja Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen sen keskeinen sijainti vanhan kauppareitin varrella menetti merkitystään. 1727 siitä tuli Novgorodin läänin pääkaupunki ja merkittävä hallinnollinen ja kirkollinen keskus.

170

Sofian katedraalin tornit Kellotornista nähtynä.

Toisen maailmansodan aiheuttama tuho

Toinen maailmasota oli kaupungille aineellisesti Iivana Julman aiheuttamaa tuhoakin totaalisempi. Saksalaiset valtasivat kaupungin syyskuun alussa 1941.

Ljuba kertoo, että sodan jälkeen kaupungissa oli jollakin tavoin jäljellä vain noin 30 rakennusta. Hänen mukaansa silloin mietittiin jopa kaupungin siirtämistä toiseen paikkaan. Historiallisista syistä näin ei kuitenkaan tehty ja linnoitusta alettiin korjata heti sodan jälkeen. Kaupunki on rakennettu uudelleen ja sen historiallisia muistomerkkejä on restauroitu. Samanlaista uudelleenrakentamista ja restaurointia on tehty kaikkialla Euroopassa, mm. myös sodassa täysin tuhoutuneissa Varsovassa, Dresdenissä ja Berliinissä.

188

Ikuinen tuli palaa Novgorodin Kremlissäkin maailmansodan muistoksi.

Enää sodan arvet eivät juuri näy kaupunkikuvassa. Nyt kaupunki on 250 000 asukkaan vireä ja historiallisesta arvostaan tietoinen yliopistokaupunki.

Kun palasimme Novgorodista Kirishiin, poikkesimme M10:n varrella olevalla sotilashautausmaalla. Siellä oli 8 000 neuvostosotilaan muistolaatat, joissa nimet olivat aakkosjärjestyksessä. Minua kosketti se, että siellä oli viidentoista Romanovin nimi. Minun isoisäni nimi oli Nikolai Romanov ja hän oli syntyjään Vienan Karjalasta. Hän sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1923. Joku noista muistolaatan Romanoveista saattoi siis olla kaukainen sukulainen.

220

Tällä sotamuistomerkkialueella M10 – tien varressa oli 8 000 kaatuneen sotilaan nimet.

Eki kertoi, että aivan lähellä, tien toisella puolella, on samanlainen ja suunnilleen yhtä paljon nimiä sisältävä muistomerkki. Vilkkaan liikenteen vuoksi emme ylittäneet tietä ja poikenneet siellä.

Sunnuntai: ensimmäinen melontapäivä

Pekka kertoo: vihdoin pääsin kajakkiin. Tuntui hienolta, kun kajakki irtaantui rannasta. Se on aina melontaretkien paras hetki.

22

Lähtö Olhova joelle, Ilmajärven rannalta. Ljuba, Erkki, Veikko ja Pertti saattoivat matkaan.

Edessä on uusi seikkailu. Nyt minua kiinnosti nähdä, miltä näyttää joki, jota jo viikingit olivat kulkeneet yli tuhat vuotta sitten ja tutkailla näkyykö joelta mitään sen ajan tai historian merkkejä.

Lähtöä varjosti se, että niskassani oli edellisen yön univelka ja matkan rasitukset. Lisäksi olin pari päivää aikaisemmin Erkin luona käydessäni potkaissut tuolin jalkaan keskivarpaani. Ehkä siihen tuli jokin hiusmurtuma. Se ei haitannut kävelyä, mutta havaitsin heti, että se haittasi melontaa. En saanut jalkatuesta kunnon tukea. Melonta-asennosta tuli toispuoleinen. Se pilasi melontafiilistä.

Lähtiessäni Ljuba esitteli reittiä ja kertoi missä hänen mielestään on turvallista yöpyä, missä ei. En sanonut hänelle, mutta ajatuksemme menivät ristiin. Hän neuvoi yöpymään kylässä tai sen lähellä, minä taas halusin yöpyä yksinäisellä paikalla, missä ei ole muita.

080

Pekan ja Ljuban viimeiset karttaharjoitukset ennen vesille lähtöä.

Ljuba kertoi harrastaneensa nuorempana melontaa ja sanoi hiukan kateellisena, että jos hän olisi vähän nuorempi, niin hän lähtisi mukaan.

26

Novgord kajakista katsottuna, kupolit loistaa.

Valokuvaillen matkalla meloskelin hissukseen Novgorodin keskustan hiekkarannalle odottelemaan muuta porukkaa. Kajakkini herätti paikallisessa väessä suurta kiinnostusta.

34

Lähtö kohti Laatokkaa, taustalla vanha kauppapaikka.

Kun hyvästelin muun porukan ja jatkoin matkaa Novgorodin hiekkarannalta, miliisit tulivat pian alumiinisella perämoottoriveneellään viereen ja puhuivat paljon. En ymmärtänyt juuri mitään, vain sen verran, ettei pienveneellä saa liikkua keskellä väylää. Taikasana ”finski turist” toimi taas. En saanut sakkoja. Kun jätin kaupungin taakseni, palasin keskelle jokea, koska muuta liikennettä ei näkynyt.

38

Nykyistä betonista arkkitehtuuria.

Kun nälkä tuli, aloin etsiä rantautumispaikkaa. Ei löytynyt muuta kuin savinen ja rötveikköinen ranta, joka oli ehkä lehmien juottopaikka.

40

Tyypillinen rantautumispaikka, näitäkin oli harvassa. Märkää savea, yök.

Keitin trangialla uusia perunoita, syödäkseni niiden kanssa silliä ja lenkkimakkaraa. Juuri kun perunat olivat kypsiä, ukkonen nousi yläjuoksulta päin. Arvuuttelin, ennätänkö syödä ennen sadetta. En kerennyt. Heitin osan perunoista pois, jotta kerkiän kajakkiin kuivana. Kun läksin melomaan, sadehanat aukesivat ja tuuli yltyi voimakkaaksi. Onneksi se oli myötäinen.

Välillä innostuin mittaamaan gps:n avulla, miten vuolas virta Olhavajoki on. Alkumatkasta virta ja kevyt myötätuuli kuljetti kanoottia noin 3 km/t. Vesi oli likaisen näköistä ja vaahtosi oudosti. Rannat olivat melojan kannalta huonoja, kaikkialla oli pajukkoa ja kaislikkoa, rantautuminen tarpeilleen oli vaikeaa.

Yöpymispaikkaakin oli vaikea löytää. Lopulta löysin savirantaisen pikku poukaman. Joen toisella puolen oli taloja.

46

Yöpymispaikan rantautumispaikka.

Aamulla kävellessäni huomasin, että telttani takana kulki maantie, josta oli pisto leiripaikalleni. Onneksi ketään ei tullut vieraisille ja sain nukuttua yöni rauhassa.

Kun sain teltan pystyyn, soitin naisystävälleni Ritalle Sortavalaan ja tiedotin Veikolle matkan edistymisestä. Tein iltapalaksi lämminkupin. Nytkin alkoi sataa juuri, kun vesi kiehui. Painuin telttaan lukemaan ja nukkumaan. Ilta oli ihanan viileä.

Etenin päivän aikana noin 40 km. Matkaan kului seitsemän tuntia taukoineen. Etenin siis kaikkiaan 5,7 km/t.

Kirishissä ja saunassa datshalla

Heräsimme Ekin kanssa maanantaina Kirishissä ja nautimme matkailuautossa aamupalan kaikessa rauhassa. Olimme luvanneet Veikolle, ettemme hätyytä häntä ennen puolta päivää. Ohjelma oli ollut hänellekin toistaiseksi hyvin rankka.

Tapasimme Veikon ja Shuran puolilta päivin. Mietimme, mitä tekisimme. Pekka oli melomassa ja Novgorod oli koettu. Shura ehdotti, että hän näyttää meille Kirishiä. Se sopi tietenkin erinomaisesti.

Harmiksemme osoittautui, että Kirishin museo oli maanantaisin suljettu.

Shura kertoi, että koko paikkakunta tuhoutui sodan aikana täysin. Se oli siihen aikaan maanviljelysseutua. Seudulle alettiin rakentaa kaupunkia 1960-luvulla. Vuonna 2015 kaupunki täyttää 50 vuotta. Siellä on nyt noin 60 000 asukasta. Kaupungin suurimmat työnantajat ovat öljynjalostama ja voimalaitos. Öljynjalostamo keskellä maaseutua kuulostaa oudolta, mutta alueen halki kulkee öljyputki.

Shura muutti kaupunkiin opettajaksi vuonna 1967 ja on nyt eläkkeellä matematiikan opettajan työstä. Veikon isä Juri, samoin kuin hänen nyt Pietarissa asuva sisarensa Svetlana, ovat syntyneet kaupungissa.

Koska museo oli kiinni, kävimme taidenäyttelyssä, jossa oli esillä lähinnä lasten töitä; hienoja sinänsä.

Keskustelimme, mihin pääsisimme pesulle hikisten autoilupäivien jälkeen. Shura kertoi, että kaupungissa on uimahalli, mutta sinne vaaditaan hygieniapassi. Oli selvää, ettemme voineet siihen hätään saada sellaista. Hahmottui suunnitelma, että menemme Shuran ja Sashan datshalle saunomaan ja syömään. Sovimme Ekin kanssa, että me maksamme ruokatarvikkeet. Ei ole kohteliasta noin vain putkahtaa syömään ilman tuliaisia. Kävimme kaupassa, ostimme ruokatarpeita ja lopuksi kävimme erittäin siististä hallista tai lihakaupasta hankkimassa shaslikkitarpeet Shuran ohjeiden mukaan. Suuntasimme muutaman kymmenen kilometrin päässä olevalle datshalle.

Sasha oli jo siellä tekemässä hommia kasvimaalla. Datsha muistutti hiukan suomalaista siirtolapuutarhaa. Se oli todellisessa tehoviljelyssä. Viljelemätöntä tilaa ei ollut kuin välttämättömien kulkuväylien kohdalla. Koristekasvit kuitenkin mahtuivat hyötykasvien sekaan säteilemään kauneutta ympärilleen.

227

Veikon ukki Sasha datshallaan.

Sasha viritti saunaan tulet ja laittoi vedet. Shura alkoi valmistaa ateriaa. Hän kertoi olevansa perheen shaslikkimestari.

240

Veikon isoäiti Shura valmistaa shaslikkia.

Veikko esitteli meille isovanhempiensa viljelyksiä ja tarjosi kasvukauden vaiheeseen sopivia maistiaisia.

Taivaallisen saunan jälkeen kokoonnuimme Shuran loihtiman pitopöydän ääreen. Tarjolla oli shaslikkia, perunaa ja oman kasvimaan antimia. Keskusteluissa kävi ilmi, että Sasha oli ollut pienenä lapsena Leningradissa koko piirityksen ajan. Hänen isoisänsä ja isoäitinsä kuolivat kaupungissa nälkään. Sashan isä puolusti kaupunkia ja äiti hoiti lapsia. Siksi Sasha saa korotettua eläkettä.

243

Pitopöytä Sevrjukovien datshalla.

Lähes 900 päivää kestänyt Leningradin piiritys on eräs Neuvostoliiton historian kipupisteitä. Saksalaiset onnistuivat jo syyskuun alussa 1941 katkaisemaan maayhteyden Leningradista Laatokan eteläpuolitse muuhun neuvostoliittolaisten hallitsemaan alueeseen ja piiritys alkoi. Alkuaan saksalaisten tavoite oli vallata kaupunki ja hävittää se kokonaan, mutta sitkeän vastarinnan vuoksi he päättivät suunnata päävoimansa syksyllä 1941 Moskovan valtaamiseen ja ryhtyivät piirittämään kaupunkia. Piiritys päättyi vasta tammikuussa 1944.

Suomalaiset eivät ole aivan viattomia tapahtumaketjuun, sillä suomalaiset valtasivat kesällä 1941 Karjalan kannaksen, mutta Suomen sodanjohto pysäytti hyökkäyksensä Leningradin pohjoiselle puolustuslinjalle, eivätkä Suomen ilmavoimat pommittaneet koko sodan aikana piiritettyä kaupunkia. Pyyteet saattoivat olla itsekkäätkin, koska kaupunkisodassa suomalaisten tappiot olisivat voineet olla maamme kannalta sietämättömät. Suomen sodanjohto ei myöskään sallinut saksalaisten tuovan joukkojaan Kannakselle ja hyökkäävän suomalaisten asemien kautta kaupunkiin. Näillä ratkaisuilla saattoi olla kauaskantoinen merkitys maamme myöhemmille kohtaloille.

Leningradin piirityksessä kuoli ainakin 641 000 ihmistä, valtaosa heistä oli siviileitä, jotka kuolivat nälkään tai kulkutauteihin. Talvi 1941-1942 oli kaikkein pahin. Vähitellen siviileitä evakuoitiin kaupungista Elämäntietä pitkin. Kesäisin huolto ja evakuointi tapahtui lautoilla ja talvisin aurattua jäätietä pitkin, vaikka reitti oli koko ajan saksalaisten tulituksen alla.

Sasha kertoi myöhemmistä vaiheistaan, että hän on koulutukseltaan sähköinsinööri ja oli uransa lopulla johtamassa Pietarin suojaksi rakennetun padon sähkötöitä, siis sen padon, jota pitkin mekin ajoimme.

Sasha ja Shura kertoivat, että heidän datshansa päärakennus oli palanut edellisenä talvena. Rakennuksessa ei ollut sähköjä, joten se oli sytytetty tahallaan. He olivat remontoineet saunatuvasta asumiseen kelpaavan tilan.

Elämä datsha-alueella näytti vilkkaalta ja sinne kulki Kirishistä bussi kerran tunnissa. ”Tämä ei ole arvostetuimpia datsha-alueita, koska tämä ei ole järven tai joen rannalla, mutta meidän tarpeisiin tämä riittää hyvin”, kertoo Shura.

Ruokailun aikana Pekka alkoi soitella ja halusi pois joelta. Yritimme taivutella hänet jatkamaan suunnitelmien mukaan. Kävi ilmi, ettei se onnistu. Veimme Sevrjukovin väen Kirishiin ja läksimme hakemaan Pekkaa runsaan sadan kilometrin päästä.

245

Pekan helpotuksen huokaus, kun pääsi joelta pois.

Hän löytyi sovitusta paikasta erään sillan alta. Kun Pekka pääsi autoon, hän oli kireä kuin viulunkieli. Eki keksi tarjota hänelle bortsh-keiton eräässä kahvilassa tien varressa. Vähitellen kireys alkoi sulaa ja hän pystyi keskustelemaan kokemuksistaan ja suunnittelemaan huomista. Sen verran saatiin sovituksi, että lähdemme seuraavana päivänä autolla Staraja Ladogaan ja mukaan otetaan Ljuba ja Shura. Kun pääsimme Kirishiin, Pekka painui suoraan Sevrjukoveille koisaamaan.

252

Kajakki matkailuauton katolle ja Kirishiin.

Me ajoimme auton tutulle parkkipaikalle. Keskustelimme Ekin kanssa viikinkien idäntiestä, uskonnoista ja Lennart Merestä. Puolen yön maissa asetuimme yöpuulle.

Maanantai: toinen melontapäivä

Nousin teltasta hyvin nukutun yön jälkeen. Olin nukkunut yksitoista tuntia. Univelat alkoivat olla maksettuja. Tosin havahduin yöllä välillä outoihin lintujen tai eläinten ääniin.

Aamu oli aurinkoinen mutta kostea. Kun pääsin vesille, navakka myötätuuli ja virta kuljettivat yhdessä kajakkia noin 4,5 km/t. Loppupäivästä ilmainen kyyti hidastui 2,5 kilometriin tunnissa. Koska joella ei voi eksyä, olin liikkeellä karkealla kartalla. Silti kartan karkeus yllätti. Pietarin ja Moskovan välisen M10 tien siltaa ei kartalla ollut. Kajakista katsottuna muusta ei voinut olla kyse, koska sillalla oli parhaimmillaan yhtä aikaa seitsemän rekkaa menossa itään.

42

Pietarin ja Moskovan välisen M10 tien silta.

Koko päivän maisemat olivat tylsiä, eikä rantautumispaikkoja juuri ollut. Jos jossain oli hyvä ranta, siinä oli joko datsha tai paikallista väkeä kalassa. Päivällä kävin savuporokeitolla maissa. Taas toistui tälle reissulle tyypillinen asia: rupesi satamaan juuri, kun ruoka oli valmista. Nyt sade kasteli ennen kuin pääsin kajakkiin.

Venäläisestä puhelimestani olivat loppuneet ruplat, joten laitoin tekstarin suomalaisesta kännykästä Ritalle Sortavalaan ja pyysin häntä laittamaan lisää ruplia venäläiseen kännykkääni. Kun saldo menee nollille, venäläisellä puhelimella ei voi soittaa kuin hätäpuheluita.

44

Tyypillistä rantamaisemaa.

Melominen alkoi kypsyttää. Halusin pois joelta. Keli oli harmaa, rannat olivat huonoja, rantautumispaikkoja ei juuri ollut, satoi ja tuuli, varvaskin vaivasi. Onneksi Veikko soitti. Sovin Ekin kanssa, että he hakevat minut erään sillan alta.

54

Merenneito kajakkini ja minun sateensuoja.

Oli hyvä, ettei siellä tarvinnut odotella kauan kyytiä, koska silloinkin satoi ja tuuli voimakkaasti. Päivän kuluessa taitoin taivalta 51 km. Aikaa siihen kului kahdeksan tuntia. Etenin siis 6,4 km/t taukoineen.

Löysihän Eki, vanha Venäjän konkari, minut sillan alta. Odotellessa ennätti kuitenkin tulla vilu. En viitsinyt vaihtaa vaatteita. Olin ärtyisällä tuulella, väsytti, perse oli märkä, oli kylmä ja nälkä. Ekin tarjoama kuuma borssi helpotti oloa kummasti.

Oli ihana päästä Veikon Babuskan luo nukkumaan. Ennen sitä pääsin kylmään suihkuun, minulle tarjoiltiin saslikkia ja teetä. Lopuksi vielä napsut lääkevodkaa. Vatsalääkkeen siitä teki se, että vodkaan oli liotettu rätvänän juuria.

Volhovin voimalaitos

Tiistai valkeni pilvipoutaisena. Yhdeksältä haimme ensin Shuran, Pekan ja Veikon, matkalta poimimme kyytiin Ljuban ja ajoimme Volhovin voimalaitokselle.

Tutustuimme voimalaitosmuseoon, joka sijaitsi voimalaitoksen suunnittelijan ja sen rakentamista johtaneen insinööri G.O.Kraftion rakentamisen aikaisessa asuintalossa voimalaitoksen tuntumassa.

269

Eräs näyttelyhuone Volhovin voimalaitoksen museossa. Kuvassa on museon opas. Lenin on maalauksessa oikealla ja patsaana vasemmalla.

Museo yllätti heti ensi askeleilla. Nykyään Venäjällä näkee harvoin näyttelyä, jossa Lenin on niin keskeisesti esillä kuin täällä. Hämmästyksestä toivuttuani perusteltu syykin Leninin esiin nostamiseksi selvisi. Volhovin voimalaitos oli Neuvostoliiton ensimmäinen suureen jokeen rakennettu voimalaitos. G.O.Kraftio oli Lenin tuttuja ja hän käynnisti voimalaitoksen suunnittelun heti vallankumouksen jälkeen jo vuonna 1918 sisällissodan vielä riehuessa. Voimalaitoksen tekniikka oli ruotsalaista. Voimala valmistui vuonna 1926. Se on sittemmin peruskorjattu suomalaisvoimin.

Leninin iskulause Neuvostoliiton kehittämisestä kuului: ”sosialismi on yhtä kuin neuvostovalta ja koko maan sähköistäminen”. On helppo ymmärtää, millainen silmäterä tämä voimalaitostyömaa oli Leninille. Hän tosin ei ennättänyt nähdä voimalaitoksen valmistumista, koska hän kuoli kaksi vuotta aikaisemmin.

G.O.Kraftio oli myöhemmin rakentamassa Syvärin voimalaitosta ja sodan aikana hän työskenteli Siperiassa. Hänestä tuli myöhemmin akateemikko. Volhovin kaupungissa, voimalaitoksen tuntumassa on G.O.Kraftion patsas.

Volhovin voimalaitos on toisessakin suhteessa äärimmäisen tärkeä Neuvostoliiton historiassa.

56

Volhovin voimalaitos.

Kenraali Kirill Meretskovin johtama Leningradin piirityksen ulkopuolelle jäänyt Olhavan rintama onnistui pysäyttämään saksalaisten etenemisen Kirishin ja Volhovin väliin ja pitämään hallussaan Volhovin voimalaitoksen ja noin sata kilometriä Laatokan itärantaa. Sitä kautta kulki Laatokan yli Elämäntieksi kutsuttu heiveröinen huoltoyhteys piiritettyyn Leningradiin.

Sortavalalaisen Rita Aladinan tytär Inna Aladina, joka osaa sujuvasti suomea, selvitteli meille hiukan energian merkitystä Leningradin piirityksessä. Hän kertoo, että ensimmäisenä talvena 1941-1942 kaupungissa toimi vain muutama voimalaitos. Sinä talvena energian saamiseksi kaupungissa purettiin puutalot, hakattiin puistojen puut ja aloitettiin turpeen nosto kaupungin laitamilla. Silti energiaa riitti vain sairaaloiden ja leipomoiden toimintaan.

Vähitellen voimalaitoksia saatiin korjatuksi pommitusten jäljiltä ja Laatokan pohjaa pitkin kulki kaapeli kaupunkiin. Talvella 1942-1943 kaapeli kaupunkiin kulki myös jäätä pitkin, joten kaupunkiin tuli ulkopuolelta sähkö kahta kaapelia pitkin. Siksi sairaalat, hallinnolliset rakennukset ja asuintalotkin saivat sähköä ja jopa raitiovaunut kulkivat. Elämä piiritetyssä kaupungissa helpottui edes vähän.

Kirishistä Volhovin kaupunkiin ja edelleen Staraja Ladogan kautta Laatokan rantaan kulkevan tien varrella on rintamalinjan kohdalla sotamuistomerkki, joka on paikalliseen muistomerkkikulttuuriin nähden yllättävän vaatimaton, kun ottaa huomioon, että juuri täällä olivat eräät Leningradin piirityksen ratkaisun avaimet.

Staraja Ladoga

Ajoimme Staraja Ladogaan (nimi tarkoittaa Vanhaa Laatokkaa). Se sijaitsee Olhavajoen varrella 13 km Laatokan rannasta etelään. Nyt paikka on pieni kylä, mutta se oli kaupunki vuoteen 1703. Seuraavana vuonna Pietari Suuri perusti Novaja Ladogan (Uuden Laatokan) Olhavajoen suulle. Silloin aikaisempi Ladoga sai nimen Staraja Ladoga.

302

Staraja Ladogan linnoitus 1400 – 1500 -luvuilta. Etualalla on Ladozhka joki. Olhava virtaa linnoituksen takana. Tällä samalla paikalla on ollut aikoinaan puinen linnoitus.

Ensi töiksemme menimme nauttimaan teetä ja lettuja ravintola ”Ruhtinas Rurikiin”. Ravintolan seinällä oli Rurikin sukutaulu ja suurelta videonäytöltä näytettiin koko ajan viikinkilaivoja purjehtimassa Olhavajoella. Legenda viikinkiruhtinas Rurikin roolista niin Staraja Ladogan kuin Novgorodinkin perustajana elää siis täälläkin.

Tiedetään suunnilleen varmasti, että viikinkiaikainen kaupunki perustettiin Staraja Ladogan paikalle jo 700-luvun puolivälissä. Sen synty on ajoitettu vuoteen 753. Kaupungissa asui alkuvaiheessa ainakin skandinaaveja ja itämerensuomalaisia, mutta viimeistään 900-luvulla myös slaaveja.

309

Staraja Ladogan linnoituksen kirkko on sisäpihalla.

Skandinaavit nimittivät kaupunkia Aldeigjuborgiksi eli Aldeigjun linnaksi. Kaupunki paloi 860 -luvulla todennäköisesti valtausyrityksen seurauksena. Nestorin kronikan mukaan kaupunki oli tuolloin varjagiruhtinas Rurikin hallituskaupunki. Paikka oli 950-luvulle asti eräs Itä-Euroopan tärkeimmistä kauppapaikoista. Vähitellen kaupan painopiste siirtyi Novgorodiin.

Varjagiruhtinas Rurik on tarunhohtoinen hahmo, jonka historiallisuudesta ei olla aivan varmoja. Jos hän on todellinen hahmo, hän on elänyt noin vuosien 830 ja 880 välillä. Hänen kerrotaan ottaneen haltuunsa Laatokanlinnan eli nykyisen Staraja Ladogan linnoituksen ja perustaneen Novgorodin, mutta kuten edellä on mainittu, hänen perustamakseen arveltu keskus lienee sijainnut Rjurikovo Goroditshen paikalla.

Ruokailun jälkeen suuntasimme hiukan kaupungin eteläpuolella olevaan Pyhän Nikolain luostariin. Se oli toiminut neuvostoaikana traktorikorjaamona ja päässyt kamalaan kuntoon. Sitä restauroitiin parhaillaan. Luostarin sisään kuitenkin pääsi.

Kun Staraja Ladoga täytti vuonna 2003 1250 vuotta, Putin vieraili kaupungissa ja nimitti sen ”Venäjän vanhimmaksi pääkaupungiksi”. Hänen vierailuaan varten joen rantaan luostarin viereen rakennettiin massiivinen laituri, jotta valtion päämies pääsi laivasta maihin. Hän lahjoitti luostariin loisteliaan kattokruunun, joka on jo paikoillaan restauroitavassa kirkossa.

347

Putinin Pyhän Nikolain luostarin kirkkoon lahjoittama kattokruunu.

Staraja Ladogan seutu on arkeologisesti eräs Venäjän kiinnostavimmista seuduista. Siksi alueelle on perustettu laaja museokokonaisuus.

Tutustuimme myös Staraja Ladogan linnoitukseen. Nykyinen linnoitus on rakennettu 1500-luvulla liuskekivestä, jota on saatu Olhavajoen rantapenkereestä. Linnoitus sijaitsee samalla paikalla, jossa on ollut ensimmäiset puiset varustukset jo kaupungin perustamisen aikaan. Paikka on strategisesti hyvä, korkea niemi on Olhavajoen ja siihen lännestä laskevan pienemmän Ladozhka -nimisen joen kainalossa.

Poikkesimme myös katsomassa Staraja Ladogan pohjoispuolella olevaa kirkkoa. Kirkon alapuolella joen rannassa on ihmeitä tekevä lähde. Jos siinä kylpee, saa syntinsä anteeksi ja kaikki sairaudet paranevat. Kun kävimme paikalla, lähteessä oli eräs henkilö kylpemässä ja useat ihmiset hakivat vettä altaaseen pulputtavasta putkesta.

352

Tähän kaivoon valuu pyhää vettä yläpuolella olevan kirkon alla. Jos haluaa synnit anteeksi, voi kylpeä suuremmassa altaassa. Sen äärellä oli pukeutumiskoppikin.

Kirkon lähistöllä on kolme kurgaania tai sopkaa. Tällaisia kumpumaisia muinaishautoja on seudulla kymmenittäin, mutta nämä kolme ovat helpoimmin turistin tavoitettavissa, koska ne ovat tien varressa.

340

Näissä kummuissa on ollut lapioimista yli tuhat vuotta sitten.

Paluumatkalla poikkesimme Volhovin kaupunkiin. Se on tavanomainen neuvostokaupunki, jonka suurin työnantaja on alumiinitehdas joka saa energiansa viereisestä voimalasta.

Voimalaitoksen ohi kulkeva kanava on selvästi vähällä käytöllä. Havaintoa tukee, ettei Pekka nähnyt melontansa aikana joella yhtään rahtilaivaa. Novgorodin keskustassa sen sijaan oli kohtalaisen vilkasta turisteille tarkoitettua lähiristelyliikennettä.

358

Volhovin voimalaitoksen ohittava kanava. Näyttää siltä, että kanavan käyttö on vähäistä.

Kanavalla ei ollut henkilökuntaa, mutta voimalaitoksen vartija sanoi, että siellä pitäisi olla sulkuvahdin töissä. Hänen mielestään kanavasta pääsee läpi ilmaiseksi. Epävarmaksi tieto kuitenkin jäi. Jos joskus tulisi tarve kulkea jokea kajakilla tai veneellä yksityiskohdat on syytä varmistaa.

363

Luonnontilaisen Olhavajoen vesi on murtautunut tällaisten kalkkikivikallioiden läpi, joten joessa on ollut huomattavia koskia.

Kun palasimme Kirishiin, hyvästelimme Ljuban ja kiitimme häntä kovasti saamastamme avusta. Yövyimme entisin kujein, Veikko ja Pekka asunnossa ja me Ekin kanssa autossa. Illalla jäi auton ohjaamon ikkuna hiukan raolleen, joten pääsimme pitämään illan päätteeksi hyttysten tappajaiset.

Hyvästit kirishiläisille

Keskiviikkoaamuna yhdeksältä poimimme Veikon kyytiin ja hyvästelimme vanhat Sevrjukovit. Pekka lähti melomaan puoli kahdeltatoista Staraja Ladogan lähellä olevan Pyhän Nikolain luostarin rannasta.

369

Pekan lähtövalmisteluja Pyhän Nikolain luostarin parkkipaikalla. Varusteet muutaman tunnin melontaa varten ovat niukat.

Kävimme kurgaaneilla kuvaamassa, kun yksinäinen meloja suuntaa Olhavajokea ohitsemme kohti Laatokkaa.

388

Pekka meloo kurgaanien ohi. Pyhän lähteen kirkko taustalla.

389

Vasemmalla ylhäällä siintää Staraja Ladogan linnoitus. Sieltä on voinut varsin hyvin hallita liikennettä joella.

Me olimme autolla Novaja Ladogan Veneilyklubilla kahden maissa. Meiltä tultiin kuitenkin perimään parkkimaksua, vaikka olimme aikeissa syödä klubilla. Myös kanootin nosto olisi ollut maksullinen. Rahastaminen rupesi nyppimään.

400

Pekka saapuu Novaja Ladogaan.

Sovimme puhelimitse, että Pekka melookin Novaja Ladogassa olevan Laatokankanavan suulle. Nostimme hänet vedestä ja pakkasimme auton. Kävimme Novaja Ladogan satamassa katsomassa laivaston sankareille pystytettyä muistomerkkiä.

426

Leningradin piirityksen aikaisen Elämäntien muistomerkki Novaja Ladogan satamassa. Kiveen on hakattu, mistä huoltoreitit kulkivat Laatokan yli saarrettuun kaupunkiin.

He auttoivat osaltaan Leningradin puolustusta Laatokalla, mm. pitämällä Elämäntietä auki. Lopuksi kävimme kaupungilla syömässä.

Meloen Vanhasta Uuteen Ladogaan

Pekka kertoo: Läksin melomaan Pyhän Nikolain luostarin rannasta Staraja Ladogan yläpuolelta. Siellä oleva massiivinen laituri on rakennettu Putinin vierailua varten. Hän tuli luostariin ja Staraja Ladogaan laivalla Pietarista.

74

Veikko ja Pertti saattelemassa ”Putinin” laiturilla.

Meloskelin Staraja Ladogan linnoituksen ohi ja sen pohjoispuolella olevat joen rannan kurgaanit näkyivät vesille hyvin. Mietin, että sama näkymä on ollut siinä yli tuhat vuotta.

76

Starja Ladogan vanha kirkko.

62

Veikko harrastaa parkouria 1000 vuotta vanhoilla muureilla.

Joen maisemat eivät juuri muuttuneet, mutta asutusta alkoi olla yhä tiheämmin.

Oli sovittu, että tavataan Kalastusklubilla, joka oli minulle ja Ekille Laatokan kierrokselta tuttu paikka. En ollut muistanut varoittaa muutaman sadan ruplan maksuista. Nehän eivät merkinneet Suomen rahassa mitään. Kohtaamispaikkaa kuitenkin vaihdettiin. Melojaa se harmitti.

82

Aunus laiva, rantasalmelaisen Kyösti Savirannan isän työpaikka 30-luvulla. Nykyään laiva toimii muistomerkkinä.

Lopulta Laatokka aukesi kajakkini edessä ja ajatukseni lensivät järven toiselle puolelle. Siellä on Sortavalan saaristossa melojalle hienot rantautumispaikat. Tuntui, että kajakkinikin halusi mennä sinne, mutta nyt piti kääntyä vasemmalle kanavaan ja suunnata kohti Rantasalmea.

84

Laatokka avautuu lopulta kajakin keulan edessä.

Viimeinen yö Siestarjoella Leniniä muistellen

Kun jatkoimme Novaja Ladogasta kohti Suomea, poikkesimme matkalla Slisselburgin kaupungissa ja vilkaisimme rannalta Pähkinäsaaren linnoitusta Nevan niskalla. Se on saari, jossa 1323 solmittiin ensimmäinen kirjallinen rauhansopimus Novgorodin ja Ruotsin välillä. Siihen aikaan saaressa oli puinen linnoitus.

Pähkinälinna2

Pähkinälinna Laatokalta päin nähtynä.

Ajoimme Pietariin Veikon serkkujen luokse ja teimme hiukan ostoksia. Serkkujen isä, joka on myöskin nimeltään Aleksandr opasti meidät Karjalan kannakselle levikkeelle, jota hän piti turvallisena yöpymispaikkana. Olimme siellä 22.30. Veikko lähti Alaksandrin kanssa Pietariin. Sovittiin, että hänen tätinsä Svatlana tuo hänet aamulla luoksemme.

467

Veikon Svetlana -tädin ja serkkujen asuinympäristöä Pietarissa.

Kävimme vielä kolmestaan katsomassa Leninin piilopaikkana 1917 palvelleen heinäsuovan kopiota ja muistomerkkiä. Heinäsuova oli Siestarjärven rannalla. Sitä ihmetellessä tuli jotenkin apea olo. Heinäsuovan lähelle oli neuvostoaikana rakennettu valtava parkkialue ja opastaulut suuria pyhiinvaelluksen tekeviä turistijoukkoja varten. Nyt siellä ei ollut muita kuin meidän automme. Heinäsuovaa ei kuitenkaan ollut päästetty rapistumaan.

480

Leninin heinäsuova Siestarjärven tuntumassa.

Pekka pystytti teltan Siestarjärven rantaan, Eki ja minä yövyimme autossa ja kuuntelimme kuinka ukkonen kulki lähistöltä ohitsemme.

Aamulla heräsimme puoli kymmeneltä. Veikko käväisi hiukan ennen kymmentä tätinsä Svetlanan kanssa hakemassa tavaransa autosta. Hän olikin päättänyt jäädä muutamaksi päiväksi serkkujensa luokse.

Matkalla kotiin poikkesimme Ilja Repinin kotimuseossa ja söimme Viipurissa. Tammenlahdessa olimme illalla hiukan jälkeen yhdeksän.

Loppumietteitä

Tärkein johtopäätös on, että meille sattui reissun toteutuksessa tavaton onni: Veikko, hänen isovanhempansa ja Ljuba Mihaleva avasivat koko seudun historiaa ja nykyisyyttä tavalla jota ei olisi pelkkänä turistina ollut mitenkään mahdollista kokea. Se mitä saimme viikosta irti, vaati paitsi esitöitä, Veikon erinomaista kielitaitoa myös siellä syntyneitä henkilökohtaisia suhteita paikallisiin ihmisiin. Ei meillä ilman Veikon isovanhempia ja Ljubaa olisi ollut pääsyä Novgorodin ja koko sen seudun kokemus- ja tarinaperinteeseen. Kaikki olisi pitänyt lukea kirjallisista lähteistä, eikä sillä tavalla saa paikkoihin henkilökohtaista suhdetta.

Viikon retki tuotti sen tuloksen, mitä läksimme hakemaan: ainakin hahmotelman siitä, millainen Suomesta auringon nousun puolella oleva ”itä” oikein on, ja miten se on tuhannen vuoden aikana muuttunut. Venäjän historian kannalta voi jossitella, kuinka toisenlainen yhteiskunta naapurissamme olisi, jos Novgorod olisi valloittanutkin Moskovan, eikä niin kuin tapahtui.

60

Staraja Ladogan linnan sisäpihalla oleva museoitu puinen kirkko.

Olhavajoki ei ole pieni puronen. Pekka tutki jokien keskivirtaamia ja sai selville, että Olhavan keskivirtaama on hieman suurempi kuin Vuoksen, noin 600 m3/s. Syvärin keskivirtaama on 790 m3/s. Ja Nevan – joka laskee kaikkien näiden jokien ja monen pienemmän joen vedet Laatokasta Suomenlahteen – keskivirtaama on 2 500 m3/s.

Olhavajoki on tarjonnut ikiajat erinomaisen kulkuväylän niin kauppiaille kuin sotajoukoillekin.

Nykyisen Volhovin voimalaitoksen seutuvilla on entisaikaan ollut pitkä koskijakso, jossa joen vedet tunkeutuvat kalkkikivikallioiden läpi. Tutkijat painottavat, ettei Idäntietä ole välttämättä kuljettu niin, että samalla aluksella olisi kuljettu koko reitistö läpi tai että edes sama kauppias olisi kulkenut kauppareitin päästä päähän. Siksi Novgorodista muodostui eräs keskeinen etappi ja matkojen solmukohta.

Vaikka Pekka ei melonutkaan koko matkaa, voimme kokemuksemme perusteella sanoa, ettei viikinkiaikainen tai Novgorodin suuruuden aikainen sotajoukkokaan tarvinnut taipaleen taittamiseen Novgorodista Laatokalle kuin korkeintaan 4-5 päivää, vaikka se olisi lähtenyt liikkeelle itse kaupungista eikä sitä olisi koottu johonkin lähempänä kohdetta olevaan paikkaan. Jos taipaleella on pidetty kiirettä, kuljetaan osin yölläkin, Novgorodista ennättää Laatokalle 2-3 päivässä, Suomenlahdelle viikossa.

Niinpä ”idän” valtakeskus Novgorod oli jo yli tuhat vuotta sitten aivan nykyisen Suomen tuntumassa. Ei siis ihme, että idästä on maahamme tullut paljon vaikutteita, ja että sen seudun tapahtumat ovat vaikuttaneet niin voimakkaasti maamme vaiheisiin.

Nykypäivän lihasvoimin liikkuvalle retkeilijälle Olhavajoki ei ole kiinnostava kohde, koska maisema on yksitoikkoinen ja rannat hankalat pysähtyä. Volhovin voimalaitos on muuttanut maisemaa rajusti, vaikka mitään suurta säännöstelyallasta joen varressa ei olekaan nähtävissä. Jos taas matkaa taittaa kulttuurihistoria mielessään, seutu on erittäin kiintoisa. Ilmajärvelle, Novgorodiin ja Olhavajoen varrella oleviin kyliin ja kaupunkeihin kannattaa jokaisen suomalaisen suunnata.

Pekan – siis melojan näkökulmasta joelle näkyvät vanhimmat ihmisen tekemät rakennelmat ovat kurgaanit, joista muutamat erottuvat upeasti. Seuraava säilynyt kerrostuma ovat tietenkin joen varren vanhimmat kirkot.

78

Staraja Ladogan kurgaanit joelta nähtynä.

”Jos jokivarren näkymistä poistaa talot ja viljelykset ja vaihtaa niiden tilalle metsän, saatoin hyvin kuvitella liikkuvani viikinkien kanssa samaa jokea. Karjalassa olen nähnyt paljon vanhempia merkkejä muinaisista ihmisistä, Äänisen kalliopiirrokset ovat 5000 – 8000 vuotta vanhoja. Laatokan pohjoisrannalla olen käynyt Mäkisalon linnavuorella, jossa on viikinkiaikaisen linnan perustuksiakin vielä nähtävissä. Ne kertovat tavalliselle ihmisellekin havainnollisesti ihmisen pitkästä vaikutuksesta alueella”, pohtii Pekka.

Vottovaara

Teksti: Pekka Pouhula            Kuvat: Pekka Pouhula, Inna Aladina, Mari Jannela

Vottovaara sijaisee Karjalan tasavallassa, Porajärven pohjoispuolella. Vaaran korkeus on 417 metriä. Viimeinen nousu tieltä on noin 200 metriä ja matkaa on n. 2,5 km. Vottovaara on eksoottinen ja mystinen paikka. Se on suosittu matkailukohde ja ainoa hankaluus sinne pääsemiseksi ovat huonot tiet. Vottovaaran laella oli muutama vuosi sitten metsäpalo ja sen ansiosta maisema on nykyään vieläkin eksoottisempi.

 

10_kartta

Niirala – Himola 280 km. Himola – Vottovaara 20 km.

11

Himolan kylässä sijaitsee Vottovaara oppaan Aleksanterin tukikohta.

Rita nousi autosta tarkistamaan, missä kunnossa silta on, eli hän ei uskaltanut istua auton kyydissä. Tällä reissulla olin omalla autolla liikkeellä, Skoda Octavia Scout:lla. Aleksanteri sanoi, että voin mennä Vottovaaraan omalla autolla koska oli hyvä syksy ja oli satanut vain vähän ja tie oli ”hyvässä” kunnossa.
Keväisin normaali autolla ei ole mitään asiaa noille teille. Aleksanterilla on hyvä kyytipalvelu, hän vie ja hakee sovitusti.

12

Ensimmäinen matka syksyllä 2013, menimme omin päin Joukon maasturilla. Silloin etsimme Vottovaaran karkean kartan avulla. Nousimme jyrkimmästä kohdasta ylös. Keijo ja Jouko pitävät lepotaukoa Vottovaaran rinteellä, samalla minäkin sain pitää tarpeellisia taukoja.

14

16

Vottovaaran rinteeltä avautui näkymä syysväreissä olevaan maisemaan.

18

Vaaran päällä oli perinteinen kulkijoiden toivomuspuu.

Ensimmäisellä matkalla 2013, kun pääsimme ylös alkoi saman tien satamaan, mietin otanko kuvia ollenkaan, kun sataa ja on harmaata. Otin onneksi kuitenkin muutaman kuvan vaikka pelkäsin kameran kastuvan. Jälkeenpäin kiitin itseäni tästä kuvasta. – Aina kun katselen tätä kuvaa niin mietin että olisipa taustalla täysikuu ja susi ulvomassa kallion päällä!

20

22

Vottovaaran seitakivi. Näitä on useita satoja, pienempiä ja isompia. Toiset sanovat, että nämä olisi ufojen tekemiä, toiset että jääkausi on nämä aikaansaanut.

24

Vappuna 2014 oli lunta vielä paikoin.

26

Vottovaaran ”klonkku”. Vottovaaran laella on paljon vänkyräpuita. Talvella vahva tykkylumi painaa latvan sykkyrälle. Joidenkin mielestä puut kasvavat väärinpäin.

28

Minun mielimaisemani syksyllä 2014.

30

Tässä isomman puoleinen seitakivi, Inna pitelee kiveä.

32

Minun mielimaisemani vappuna 2014, tuli lumisade ja maisema muuttui vaalean harmaaksi.

36

Syksyllä 2014 nousi aamulla sumu ja maisemasta tuli aavemainen.

38

Sumu haihtui nopeasti.

40

Inna poseeraa seitakiven päällä vappuna 2014.

42

Vottovaaran laelta löytyy pikkuinen järvi, jossa on juomakelpoinen vesi.

44

Inna on ”vahva” nainen. Vottovaaralta löytyy sileitä kivipintoja monesta paikkaa.

46

Maisema vappuna 2015, ”ensi” -lumi peitti maiseman.

52

Kevätkarpaloita.

54

Vottovaaralta löytyy luonnonuskovien jättämiä esineitä sieltä täältä.

64

Vottovaaran kuuluisat portaat. Moskovolainen perhe retkeili samaan aikaan keväällä 2015. Nämä portaat löytyi vasta neljännellä kerralla. Aleksanteri oli oppaana moskovalaisille ja me lyöttäydyttiin samaan ryhmään. Oikeasti tarvitaan kumisaappaat, kävellään suon yli.

66

Portaille oli jätetty muistoesine.

70

Oksiin oli ripustettu erilaisia esineitä.

72

Isoin seitakivi on nimeltään Ukko. Kuvasta löytyy ukon kasvot. Ukon vieressä pidetään kesäaikaan auringonlaskun aikaan usein palvontamenoja, laulua rummunsoiton säestyksellä.

76

Ukon vieressä olevia muistoesineitä.

80

Meikäläinen aamupalalla vappuna 2014. Kylmä aamu pakkasen puolella.

82

Muistoesine.

 

Juhannus norppien kanssa

Teksti: Mari Jannela      Kuvat:  Mari Jannela ja Pekka Pouhula

 

Tämä on joka kerta yhtä toivottoman oloista, vaikka tämän on tehnyt satoja kertoja. Katson tavarakasaani kajakkini ympärillä Laatokan rannalla Lahdenpohjassa. Kaikki pitäisi saada sijoitettua kajakin sisään siten, että itsekin vielä mahdun sinne sekaan. Olemme Pekka Pouhulan kanssa varautumassa 10 päivän melontaretkeä varten Laatokalla, joten mukaan on otettava paljon tavaroita ja ruokaa. Yleensä jotain kuitenkin puuttuu ja sitähän ei sitten tarvita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pakkaaminen Lahdenpohjassa (kuva M.Jannela)

Varusteluettelon tekeminen helpottaisi lähtöä, muttei pakkaamista. Katson viereeni ehkä aavistuksen kateellisena, kun Pekka on saanut lähes kaiken jo piilotettua kajakkinsa sisään ja hänellä ovat vielä lisäksi pressu ja vedenpuhdistin enemmän pakattavaa kuin minulla. Toiset ovat pakkaamisneroja tai sitten en vain ole harjoitellut tarpeeksi.

Vihdoinkin valmista, läimäytämme oikeita kämmeniämme yhteen ja irtaannumme rannasta. Käsivitosesta on muodostunut merkki – olemme molemmat valmiina irtautumaan rannasta. Samalla se toimii ikään kuin siunauksena ja keskinäisenä lupauksena keskittymisestä tulevaan retkeen.

Mari lähdössä Lahdenpohjasta

Mari lähdössä Lahdenpohjasta (kuva P.Pouhula)

On juhannusaattoilta ja lähdemme kohti Laatokan aavaa. Päämäärämme on Valamon luostari.

Kajakit liikkuvat hyvin, vaikka lasti on painava. Vesi on hopeaa, kun kauhomme eteenpäin. Kiertelemme kauniita Kilpisaaria ja löydämme meille sopivan kallioniemen Maa-Kilpisaaresta. Vesi on alhaalla ja se tekee painavissa lasteissa olevien kajakkien kanssa rantautumisen haasteelliseksi. Luodolla ovat retken ensimmäiset neljä norppaa. Pekka kaivaa kajakin sisuksista salmiakkiviinaa ja antaa sitä ensin Laatokalle, sitten molemmille kajakeille ja lopuksi otamme pienet ryypyt itsekin. Telttojen pystyttäminen ja aterian valmistus veden puhdistuksineen vievät aikaa sen verran, että pieni juhannuskokkomme syttyy vasta hieman puolenyön jälkeen.

Juhannuskokkomme on varsin pieni

Juhannuskokkomme on varsin pieni (kuva M.Jannela)

Herään teltassa aamuyöllä kylmään. Mietin, mitä kurjuuden maksimointia tämä jälleen on kiskoessani villapaitaa päälleni ja etsiessäni pipoa päähäni. Tämä kesä on ollut ihmeellisen kylmä, tuulinen ja märkä. Tuntuu kuin oikea kesää ei tulisi ollenkaan.

Aamu tuntuu viileältä, kun tulen ulos teltasta. Vedän suosiolla villahousut alle ja pidän pipon päässäni. Ajatukseni aloittaa päivä vedenpuhdistuksella saa äkkinäisen käänteen, kun huomaan lähiluodolla lähes 30 norppaa. Niistä tulee kummallisen kuuloisia örähdyksiä ja välillä ne molskahtelevat veteen kuin yhteisestä käskystä. Öinen viileys unohtuu ja seuraan innoissani norppien elämää. Osa tulee ihmettelemään leiriämme lähemmäs, mutta ne eivät antaudu kunnolla kuvattavaksi. Uteliaana näköisenä ne kohottavat päätään ennen kuin pulahtavat jälleen veden alle. Niitä ei näytä häiritsevän käyskentelymme leirissä, joten norppaleiri jatkaa omia touhujansa ja me omiamme. Välillä huomaan vain viiksien vilahtavan lähivedessä.

Hieraisen silmiäni näenkö oikein, että lähiluodolla on ainakin 20 norppaa

Hieraisen silmiäni näenkö oikein, että lähiluodolla on lähes 30 norppaa (kuva M.Jannela)

Aurinko paistaa lämpimästi ja linnut laulavat, kun suuntaamme kajakkimme Rahmansaarta kohti. Tämä saari tiedetään taisteluista elokuussa 1941. Silloin saarella menehtyi toista sataa sotilasta ja lukuisia haavoittui. Venäläisiä otettiin vangeiksi. Rantaudumme tälle saarelle, jonka ranta on täynnä pyöreitä kiviä. Rantaa kävelemällä löydämme kalasaunan, sotamuistomerkin ja matkamiehen ristin. Levä haiskahtaa vahvasti ja vierailumme jää lyhyeksi.

Rahman-saaressa käytiin kovia taisteluja

Rahmansaaressa käytiin kovia taisteluja (kuva M.Jannela)

Käännämme suuntaa vahvasti itään. Edessä on 10 kilometrin aavan ylitys seuraavalle saarelle. Tuntuu erikoiselta lähteä melomaan, kun määränpäätä ei näy. On vain vettä ja taas kerran vettä. Katson välillä Pekkaa kuin uskoakseni, että liikumme eteenpäin. Jos hänen melansa käy koko ajan, tuskin hän sitä paikallaan pyörittää. Lähes kahden tunnin istumisen aikana ehdin miettiä monia asioita. Esimerkiksi maailmanympäripurjehtijoita. Miten joku voi jaksaa olla ja viihtyä viikkokausia samassa veneessä näkemättä maata? Jalajaa lähestyttyä ihmettelen höyhenellä matkustavaa leppäkerttua. Mistä se on kulkupelinsä keksinyt ja minne se mahtaa olla matkalla? Kelluvia leppäkerttuja tulee rantaa lähestyttäessä koko ajan enemmän. Jokunen norppakin leikkii rantavedessä ja toinen ottaa aurinkoa rantakivillä. Saari on karun näköinen. Rantaudumme jaloittelemaan ja valmistamme aterian. Pekka keittää perunoita kaasukeittimellä ja minä käytän perinteistä trangiaa linssikeiton tekemiseen. Nuotiokattilat ja –pannu taitavat olla turhaan mukana. Polttopuun etsiminen ja kantaminen rannan kivikkoon tuntuu liian työläältä. Evästelemme rannan tuntumassa ja ihmettelemme leppäkerttujen määrää. Saarelta matkaa jatkaessamme näemme lähes lehdettömien puiden ympärillä outoja tummia pilviä, jotka liikkuvat kuten savupatsaat. Ne ovat kirvaparvia, jotka siten selittävät hillittömän leppäkerttuinvaasion.

Leppäkerttuja riittää Jalajan-saarella runsaasti

Leppäkerttuja riittää Jalajan saarella (kuva M.Jannela)

Jätettyämme leppäkerttusaaren matkaamme kohti seuraava saarta, joka on Mökerikkö. Valamon kirkon kupolit kiiltävät horisontissa. Norppien päitä näkyy molemmilla puolilla kajakkia. Mökerikkö näyttää kauniilta jo sitä lähestyttäessä. Korkeat kalliot kiinnittävät huomion sekä poukama, johon näyttäisi olevan helppo rantautua. Poukama on kuitenkin varattu ja jo kauas kuulemme vahtikoiran haukun. Kierrämme kallioisen niemen taakse ja rantaudumme metallisen kyltin viereen, josta emme saa selvää. Ehkä siinä kuitenkaan ei kielletä rantautumista. Saari tuntuu heti kotoisalta. Tänne me jäämme yöksi. Kalliorannalta maasto nousee saniaisten läpi katajaniitylle, jossa kukkivat metsätähdet, kalliokielot, kielot, tervakukat, orvokit ja punainen ruusukin sinnittelee kallion kolossa. Maisema on panoraama Laatokalle. Norpat makoilevat luodolla saaren edustalla. Linnut pitävät kerrassaan upeaa konserttia. Saari henkii sellaista rauhaa, jonne haluamme pysähtyä.

Kalliokieloja on Mökerikön-saarella runsaasti

Mökerikön kalliokieloja (kuva M.Jannela)

Saareen kävellen tutustuessa naapurikukkulalta löytyy suomalaisten rakentamia vartioaseman jäännöksiä. Saaren korkeimman kummun ympäristössä on maan sisään meneviä bunkkereita ja maassa on isokokoista rautaa. Ne lienevät olleet tykkien telineitä. Huipulla on pieni huonokuntoinen rakennus.

Pystytän telttani kallion lipalle. Lipassa on hauskasti yhden ihmisen nukkumapaikka. Ovelta avautuu maisema aavalle. Aurinko laskee pilvettömään taivaanrantaan ja kömmimme telttoihimme. Pekka jää alas rantaan lähelle kajakkeja. Sovimme heräävämme aamulla ajoissa ja lähtevämme liikkeelle varhain ehtiäksemme Valamoon ennen kuin turistiliikenne alkaa.

Marin teltta on maisemapaikalla

Teltta maisemapaikalla (M.Jannela)

Nukun hyvin ja herään puhelimeni herätykseen viideltä. Pukeudun unisena ja laskeudun alas Pekan teltalle. Kuulen teltan läpi, että hän nukkuu vielä sikeästi. Otan vain vedenpuhdistimen ja menen omalle kajakilleni keittämään kahvia. En ajattelekaan herättäväni Pekkaa. Olen elämässäni matkannut monen eri Pekan kanssa ja kaikkia tuntuu yhdistävän eräänlainen aamuäreys. On parempi antaa Pekkojen olla aamulla kaikessa rauhassa. Herään itsekin oikeasti vasta aamukahvini aikana ja kiipeän sitten maisemaan. Linnut pitävät maailman kauneinta konserttia. Orvokit kurkottavat tuulessa kohti aurinkoa. Ne näyttävät varsinaisilta ilokukilta. Värikkäät terälehdet muodostavat iloisen ihmisen kasvot, jotka täydessä hymyssänsä ja silmät sikkuralla katsovat aurinkoon. On kaunis aamu ja hyvä olla.

Orvokit ovat ehkä maailman iloisempia kukkia

Orvokit ovat ehkä maailman iloisimpia kukkia (kuva M.Jannela)

Orvokit

Orvokit (kuva M.Jannela)

Pakkaan majoitteeni ja laskeudun alas. Pekka herää käyskentelyyni. Aamiaisen jälkeen suuntaamme kohti Valamoa. Edessä on jälleen parin tunnin aavan ylitys. Matkalla olisi mahdollisuus poiketa Hanhipaadessa, mutta jätämme sen, koska Pekka on kuullut siellä olevan radioaktiivista säteilyä. Saaren majakka on toiminut ydinenergialla. Geigermittarit kuuleman mukaan värähtävät saaren läheisyydessä. Onneksi meidän ei ole tarvetta mennä sinne, olemme nukkuneet hyvin, käyneet viimeiseksi tarpeillamme lähtiessä ja sää on hyvä, että voimme aivan hyvin meloa suoraan Valamon-saarelle.

Pekka meloo Hanhiluodon-saaren ohi toivottavasti riittävän kaukaa

Melomme Hanhipaaden ohi toivottavasti riittävän kaukaa (kuva M.Jannela)

Valamoon saapuminen ei ole aivan mallisuoritus. Rannat ovat korkeita, louhikkoista kiveä ja vihreää levää on kaikkialla. Vihreä on tosi liukasta. Pekka pääsee maille ensiksi ja nostaa kajakkinsa pystysuoraan kalliolle. Perä jää viistämään vettä. Minä kiskon kajakkini laakakivelle, joka on alle puoli metriä vedenpinnan yläpuolella. Mietimme aluksista tulevia aaltoja, veisivätkö ne kajakit mennessään. Turistilaivoja ja ilmatyynyaluksia ei kuitenkaan näy. Vain joitakin pieniä huviveneitä ajaa ohitsemme. Keitämme kalliolla kahvit ja kävelemme hieman. Saaren rannassa kasvaa komeita honkia, sellaisia joita on Pekka Halosen tauluissa. Kukkameri kallion reunalla on loistossansa: valkeaa, vihreää, punaista ja keltaista. Juhannusruusu kukkii, kuten juhannuksena pitääkin. -Kuuluu kiljahdus, naapuriluodolla oleva venäläisneito on liukastunut vihreään ja pudonnut veteen. Ujostelematta neito riisuuntuu ja läsnäolijat jakavat omia vaatteitaan. Joukossa käy iloinen puheensorina.

Saapuminen Valamon kallioille ei ollut ihan mallisuoritus

Saapuminen Valamon kallioille ei ollut ihan mallisuoritus, Pekan kajakin perä jäi viistämään vettä (kuva M.Jannela)

Lepäämme auringossa kalliolla ja huomaan isojen aaltojen tulevan. Vaikea ymmärtää, että pienestä veneestä tulee niin iso aalto. Pekan kajakin perä alkaa heittelehtiä ja aallot yltävät kalliolla oleviin tavaroihin. Onneksi olin jalkeilla ja ehdin saada kajakista kiinni. Pekka rientää pelastamaan muita tavaroita. Selviämme säikähdyksellä ja naapurikallion venäläiset seuraavat vuorostaan meidän tapahtumaketjua. Kun melomme naapurikallion vieraiden ohi, kaikki nauravat toisiaan tervehtien. Lähestymme ensimmäistä skiittaa ja ihmettelemme hiljaista liikennettä. Satamassa oli kolme isoa laivaa, mutta missä ovat katamaraanit? Armeijan iso vene tulee vauhdilla meitä kohti ja kaartaa vierestämme pysähtyen meidän taakse. Kaverit veneessä katsovat pysymmekö pystyssä aluksen aiheuttamassa aallokossa. Ohitamme päävuonon ja yritämme löytää leirintäalueen siinä kuitenkaan onnistumatta. Palaamme päävuonoon ja melomme perille satamaan. Juuri ennen satamaa ohitsemme lipuu valkeita suuria muskeliveneitä. Muskeliveneet ovat samanlaisia, joita olen nähnyt melontaretkellä Pietarin kanavissa ja kerran Laatokalla. Molemmilla kerroilla olin ollut presidentti Putinin kanssa samoilla vesillä. Pietarissa matkamme jopa pysäytettiin Nevajoen suulla presidentin seurueen takia. Jätämme kajakit päävuonon satamaan, ottaen mukaan vain tärkeimmät. Pekka käy pyytämässä viereisen proomun kipparia katsomaan kajakkiemme perään sillä aikaa, kun tutustumme saareen. Meille on varattu paikallinen opas Elena, jonka tapaamme turistineuvonnassa. Elena vahvistaa presidentin läsnäolon. Saarella on niin vähän turisteja, koska alukset eivät kulje vierailun takia. Presidentillä on Valamossa oma skiitta. Elena on kaunis, tyylikkäästi pukeutunut ja hyvin englantia puhuva. Puhe tulvii ja vyöryy munkkien nimineen ja vuosilukuineen. Hänen vaatetuksensa nyörikoristeet tuovat mieleen elokuvan tohtori Zivagosta. Tulee itsellekin arvostettu olo, kun opas on pukeutunut niin arvokkaasti.

Oppaamme Elena asuu Valamon saarella ympäri vuoden

Oppaamme Elena asuu Valamossa ympäri vuoden (kuva M.Jannela)

Elena kertoo talven olevan saarella mukavampi kuin kesän. Silloin täällä on kylmää, metri lunta ja hyvin rauhallista. Laatokka on ollut sulana jo monta talvea, joten maille kuljetaan hydrokoptereilla, jos sinne on asiaa. Valamossa on oma koulu, jossa on 14 oppilasta ja 7 eri opettajaa. Saarella on oma sairaala, jossa käy lääkäri. Päävastuussa sairaalasta on kuitenkin koulutettu terveydenhoitaja. Synnytykset hoidetaan myös omassa pikku sairaalassa. Talvella Elena tekee työtä kulttuuritalossa, koulussa sekä hotellissa ja hän käy opastamassa ulkomailla Nepalissa, Tiibetissä ja Bhutanissa. Hän on saanut koulutuksen Pietarin yliopistossa ja sittemmin erikoistunut opastamiseen. Kierrämme saaren puutarhoissa ja rakennuksilla. Silmiinpistävää on rakentamisen tehokkuus. Puistoista tulee kuin palatsien puutarhoja. Miehet tekevät konetyötä parinkymmenen hengen voimin ja naiset istuttavat kukkasia luotilankaa apuna käyttäen. Elena kertoo, että pääsyvaatimuksena Valamoon töihin tulevilla ovat absoluuttisuus alkoholin ja tupakan suhteen ja se ettei käytä kovia sanoja. Viimeksi mainittu on kuulemma osoittautunut kaikista vaikeimmaksi asiaksi noudattaa.

Kukkaistutuksista tulee kuin palatseissa

Kukkaistutuksista tulee kuten palatseissa (kuva M.Jannela)

Valamossa on nyt tekemisen meininki ja sitä rakennetaan rahalla. Rakennuksia restauroidaan ja uusia skiittoja rakennetaan. Kasvihuonetta lämmitetään aurinkoenergialla ja karjasuojassa asustaa neljä hevosta, lehmiä, kanoja ja kissoja. Laatokan pohjaan on laskettu merikaapeli sähkönsiirtoa varten. Vesi- ja jätejärjestelmää uusitaan parhaillaan. Sataman ranta on kauniisti kivetty ja sen skiitta loistaa kirkkaana. Elena kertoo, että kaiken tämän mahdollistaa sponsoriapu, jota on saatu esimerkiksi sähköyhtiöltä. Valtio huolehtii tieverkostosta, koulusta ja sairaalasta.

Miehet tekevät pihamaata

Miehet tekevät pihamaata (kuva M.Jannela)

Luostari on elänyt ennen omavaraisena. Munkkien hoitamissa puutarhoissa ovat kasvaneet kymmenet eri omena- ja kirsikkapuulajit. Kalaa on pyydetty ja syöty runsaasti. Saarella on ollut jopa oma tiilitehdas. Matkailuneuvonnan yhteydessä olevassa museossa voi nähdä kaikenlaisia tarvekaluja ja esineitä menneiltä ajoilta. Museo on mukavasti toteutettu vanhan tallin heinävintille. Kissa makaa rauhallisesti museon kynnyksellä. Palvelu on siellä ystävällistä ja keskustelu hoituu englanniksi.

Valamon museo on viehättävästi rakennettu hevostallin vintille

Valamon museo on viehättävästi rakennettu hevostallin vintille (kuva M.Jannela)

Käymme myös lyhyesti pääkirkossa. Valamon luostarin perustajana pidetään munkki Sergeitä ja karjalaissyntyistä munkki Hermannia vuonna 992. Puen ylleni portilta saamani kietaisuhameen ja peitän pääni takin hupulla. Kirkossa on valokuvaaminen kielletty. Pysähdymme alakirkossa parin ikonin kohdalle. Ensimmäinen on Neitsyt Marian ikoni, jonka alkuperäinen kappale on Suomen Uuden Valamon luostarissa. Tämän jäljennöksen vieressä on pieni jäljennös, joka on käynyt avaruudessa. Elena kertoo astronautin pitäneen ikonia sylissänsä epäonnisen laskeutumisen aikana ja selvinneen hengissä. Siksi pikku ikoni on saanut kunniapaikan pääkirkon Neitsyt Marian ikonin vieressä. Toinen mieliin painuva ikoni on parantajaikoni. Ikonin edessä roikkuu koruja, joita rukoilijat ovat jättäneet tai lähettäneet myöhemmin. Koruista sulatetaan ikoneille kehyksiä.

Neitsyt Marian ikonin kuva talvihotellin seinällä

Neitsyt Marian ikonin kuva talvihotellin seinällä (kuva M.Jannela)

Käymme yläkirkossa, joka on kesäkirkko ilman lämmitystä. Alakirkko on talvikirkko lämmityksineen. Palvelus on meneillään ja hieman häiritsee se, että ääni tulee äänentoistolaitteiden kautta. Kirkon akustiikka ei pääse oikeuksiinsa. Koen olevani alipukeutunut palvelukseen osallistuakseni ja poistun nopeasti. Kirkossa on runsaasti väkeä. Miehet sijoittuvat oikealle ja naiset vasemmalle tehden ristimerkkiä säännöllisin välein ja välillä kumartaen. Tunnelma on vähintäänkin harras.

Valamon pääkirkon kupolit ovat samaa väritystä kuin Laatokka ja sitä ympäröivät kumpupilvet

Valamon pääkirkon kupolit ovat samaa väritystä kuin Laatokka ja sitä ympäröivät kumpupilvet (kuva M.Jannela)

Viimein Elena vie meidät ruokailemaan talvihotellin ruokalaan. Ravintola on kiinni, mutta meille järjestyy maittava ateria. Siellä hyvästelemme Elenan ja varmistamme vielä leirintäalueen sijainnin sekä Hanhipaaden mahdollisen ydinsäteilyn. Elena vahvistaa asian ja näyttää sitten kartalta, minne voimme pystyttää telttamme Valamon saarella. Saavuttuamme satamaan ovat kajakkimme tallella, vaikka vartioivan proomun kapteeni ja proomu ovat poissa. Matkalla leirintäalueelle näemme kalastajan nostamassa matalaa verkkoa, joka oli tulvillaan kalaa. Pystytämme teltat lähelle kajakkeja olematta ollenkaan varmoja olemmeko oikealla paikalla. Aurinko laskee jälleen pilvettömään taivaan rantaan.

Aurinko laskee leirintäalueella

Aurinko laskee leirintäalueella (kuva M.Jannela)

Aamulla lähdemme kävellen kylälle, vien kamerani lataukseen matkailuneuvontaan ja menemme sen jälkeen aamiaiselle puutarhaan. Tilaamme borssikeittoa smetanalla, leipää ja jälkiruoaksi kahvia ja kakkua. Borssikeitto on taivaallisen hyvää. Istumme puutarhan sireenimajassa tuoksun keskellä. Linnut laulavat ja nautin todella siitä äänimaailmasta. Valamon saarten lintujen ääni kuulostaa jotenkin erilaiselta, aivan kuin heillä olisi aivan oma murre. Se on heleää ja kirkasta kaiken rauhallisuuden ja sireenien tuoksun keskellä.

Valamon puutarhassa on rauhallista

Valamon puutarhassa on rauhallista (kuva M.Jannela)

Aamiainen on pitkä. Sireenimajan pehmustettuihin puutarhatuoleihin hyvien antimien äärelle unohdumme keskustelemaan elämästä ja sen etsimisestä. Pekka toteaa ihmisten etsivän, kuka mitäkin, ikuista onnea, jota ei ole. Elämä on luonne ja asennekysymys, hän toteaa lopuksi. Minulle tässä miljöössä nousevat mieleen sanat – tulkaa lasten kaltaisiksi.

Haemme kamerani ja toteamme lähdön jotenkin lipsahtaneen myöhäisemmäksi, kun olimme suunnitelleet. Sireenimaja huumasi meidät keskustelun äärelle. Kävelemme kuitenkin kaikessa rauhassa kilometrit leirintäalueelle ja nautimme polun kukkaloistosta. Olemme aamulla pakanneet kajakit valmiiksi, joten pääsemme nopeasti vesille. Pekka on tarkistanut säätiedot ja toteaa meillä olevan aikaa seuraavaan aamuun järjestää itsemme suojaisemmille paikoille. On luvassa kovaa tuulta ja sadetta ja silloin ei sovi olla aavalla. Lähdemme Uuksun suuntaan ajatuksena katsella matkalla olevia saaria. Osa saarista on sellaisia joihin maihinnousu on kielletty. Se johtuu saarilla asuvista munkeista.

Pekka tutkii säätiedot tarkkaan ennen aavalle lähtemistä

Pekka tutkii säätiedot tarkkaan ennen aavalle lähtemistä (kuva M.Jannela)

Ensimmäinen munkkien asuttama saari on Pyhityssaari. Sen rannat ovat korkeaa kalliota ja kallion päällä näkyy Aleksanteri Syväriläisen skiitta. Kalliolla seisoo munkki mustassa kaavussansa ja hän seuraa lähestymistämme. Saapuessamme näköetäisyydelle munkki tervehtii meitä lempeästi kättänsä nostaen. Oliko se tervehdys vai siunaus, ele on kuitenkin hyvin lämmin. Matkaa jälkeenpäin ajateltuna jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu paremmalta. Joillakin saarilla asuu skeemamunkkeja, he ovat ikääntyneitä ja hengellisesti pitkälle edenneitä munkkeja, jotka ovat vapautettu yhteisön velvollisuuksista.

Pyhityssaaren kalliolta munkki tervehti ohikulkijoita

Pyhityssaaren kalliolta munkki tervehti ohikulkijoita (kuva M.Jannela)

Pidämme taukoa seuraavassa saaressa, joka on Bajonnoin saari, saarta kutsutaan myös Herrainsaareksi. Norpat odottavat rantakivillä päästäkseen leikkimään kanssamme kuurupiiloa. Molskista, olen tässä, ota kuva ja juuri kun kamerani on laukaisuvalmis ne sukeltavat. Pekka jaksaa leikkiä hieman kauemmin heidän kanssaan. Teemme ateriat uskollisena resepteillemme. Pekka keittää perunoita ja minä valmistan linssikeittoa kaalista, kesäkurpitsasta, sipulista ja porkkanoista. Aterian jälkeen pieni lepo ja matkaan. Keli on mainio, päätämme lähteä aavan yli kohti Vihreäsaarta suoraan pohjoiseen, saisimme siten pientä apua myötätuulesta.

Melon hieman edellä ja jään sitten odottamaan Pekkaa. Rannasta lähdettyä Pekan kajakin evän säätövaijeri on mennyt poikki ja kajakki ei kuje suoraan. Pystyn vesillä pujottamaan narun evään ja matkamme voi jatkua. Melominen ei onnistuisi ensikertalaiselta, jolloin evää säädetään narulla sylistä. Matka jatkuu ja aavalla aukeaa meille aivan uskomaton näky. Joka puolella ympärillämme on valkoisen ja sinisen sävyisiä kumpupilviä. Veden ja taivaan rajan voi erottaa vain pilvistä. Saamme meloa satumaista pilvimelontaa kymmenisen kilometriä.

Pilvimelontaa

Pilvimelontaa (kuva M.Jannela)

Matka taittuu kevyesti, kunnes vasemmalta alkaa lähestyä valkoinen seinä. Joku pilvistä on päättänyt laskeutua alas. Pekka meloo viereeni ja sanoo, että tuolta tulee se Laatokan kuuluisa usva. Se tulee vauhdilla ja emme tulisi ennättämään Vihreäsaareen ennen sitä, koska matkaa oli vielä yli neljä kilometriä. Käännän kompassiin suunnan varmuudeksi keskelle saarta, ettemme menisi päästä ohi. Pekalla on tietenkin GPS–paikannin.

Usva ottaa Vihreäsaaren viereisen Munatsu saaren nopeasti sisäänsä ja kohta meidätkin. Väistämättä tulee mieleen japanilaisen elokuvan Prinsessa Kaguan tarun loppukohtaus, kuinka maailmasta poistutaan pilviin ja usvaan. Melkein kuulen harppujen soivan.

Laatokan usva tulee nopeasti

Laatokan usva tulee nopeasti (kuva M.Jannela)

Usvaseinämän ohitettuamme aurinko alkaa olla alhaalla ja lähestymme saaren päätä. Auringonlaskussa kivellä makaavat norpanpoikaset päästävät kuvausetäisyydelle illan viimeisten auringon säteiden kimaltaessa niiden kosteassa nahkassa. Pääsen niin lähelle, että saan sanoa katsoneeni norppaa silmiin, kunnes minua säikähtäneenä ne pudottautuvat sitten veden alle. Olen nähnyt Laatokan 2000 – 3000 norppayksilöstä aika monta.

Mari pääsee lähelle auringonlaskussa lähelle norppia.

Mari pääsee lähelle norppia (kuva P.Pouhula)

Norpanpoikaset auringonlaskussa

Norpanpoikaset auringonlaskussa (kuva M.Jannela)

Taivaan värimaailma on punaisesta kultaan ja kaikkea siltä väliltä. On pakko päästä maihin, vaikka Vihreäsaari tekee kaikkensa, ettei sinne pääsisi. Saaren pää on hillitöntä pään kokoista kivikkoa, vihreää ja liukasta. Kajakille ei tahdo löytyä reikää ja turhaa kuvitella pysyvänsä pystyssä vihreiden kivien päällä. Pekka pääsee ensin ulos ja minun osakseni jää kiertää niemen taakse ja tulla sieltä maille.

Vihreäsaaren rantakivikkoa

Vihreäsaaren rantakivikkoa (kuva M.Jannela)

Kävelemme saarella yli metsäpaloalueen ja löydämme mukavan paikan, mihin voisimme perustaa leirin. Vähän matkan päässä on kuitenkin asuttu kalasauna, joten palaamme kajakeille sen päätöksen kera, että jatkaisimme vielä melontaa kymmenen kilometriä mantereelle lähelle Impilahtea.

Pekka on löytänyt kajakille sopivan kolon kivien välistä

Pekka on löytänyt kajakille sopivan kolon kivien välistä (kuva M.Jannela)

Kello on yli puolenyön, kun työnnämme kajakit vesille. Taivaanranta alkaa tummua ja nousevan auringon valon kontrasti on mitä mahtipontisin. Matka taittuu ja väri vaihtuu pehmeän syvän siniseksi. Taivaanrannassa on vain muutamia tulikärpäsen siiveniskuja, kun manner alkaa lähestyä. Menemme yökylään Impilahden Paroininsalmeen. Salmi sijaitsee hevosenkengän muotoisessa laguunissa jonka keskellä on pisaranmuotoinen saari. Koko laguunin sekä saaren seinämät ovat vedestä nousevaa pystykalliota. Laguunin perältä löytyy yksi kalliohylly, josta pääsee ylös ja jonne voi leirin rakentaa. Kello on puoli kaksi yöllä.

Pekka meloo auringonlaskussa

Pekka meloo auringonlaskussa (kuva M.Jannela)

Olisin voinut harkita telttaani paikkaa tarkemmin. Kovaa tuulta ja sadetta odottaessa tungin telttani samaisen pressukatoksen alle, jossa Pekankin teltta oli. Teltan alla kalliossa oli kuitenkin möykky ja se aiheutti sen, että valuin hetkessä teltan perälle. Oikeastaan en nukkunut vaan kiemurtelin. Teltat olivat niin lähekkäin, että kuulin toisen hengityksen ja mahan murinan. En jaksanut lähteä siirtämään teltan paikkaa. Kupoliteltan siirtäisin hetkessä.

Mahtava päivä ja väsymys pyörittivät ajatuksia. Mietin kuinka vatsalaukun äänteleminen, pieraisut, kuorsaaminen, hampaiden narskuttaminen ja röyhtäisyt ovat kuitenkin ihmisen normaalia ääntelyä, niissä ei pitäisi olla mitään hävettävää. Mutta se millaisia sanoja ihminen muodostaa äänihuulillaan, niitä soisi useammin hävettävän.

Paroinin salmen kallioita

Paroinin salmen kallioita (kuva M. Jannela)

Aamu sarasti meille vasta vähän ennen puolta päivää. Jos retki oli ollut tähän saakka hienoa luonnon hekumointia ja kaunista elokuvaa, nyt elokuvan tyylilaji oli muuttunut toiseksi. Edellisen päivän sireenimaja, munkin tervehdys, pilvimelonta, usva, auringonlaskun norpat ja vielä melominen auringonlaskusta sen nousuun olivat niin suurta tajuntaan pysyvästi jäävää elämystä, että siitä seuraa retkeilykrapula. Kymmenesosakin olisi riittänyt tekemään hienon melontapäivän, mutta kaikki samassa päivässä vaatii jo hieman sulattelua. Miten mikään voi tuntua enää miltään eilisen jälkeen! Kumpikaan ei meistä ole puhetuulella ja kävelemme saarella omia reittejämme. Valokuvaan, ihailen ja ihmettelen maisemaa ja sitä, kuinka harmaa väri saa kaiken muun värin loistamaan. Saarelle kallioon on muodostunut hauskasti portaita, joita pitkin on helppoa kulkea. Vaihdan teltan paikkaa ja menen nukkumaan.

 

Harmaa väri saa muut värit loistamaan

Harmaa väri saa muut värit loistamaan (kuva M.Jannela)

Yleensä retkeilykrapula tulee vasta melontakauden jälkeen marras- joulukuussa tai pidemmän upean reissun jälkeen. Nyt se iski kesken matkan. Lepäämme seuraavaan päivään ja lähdemme sitten levänneenä ja hyväntuulisina kohtalaisen kovaan tuuleen jatkamaan matkaa. Pekan kajakissa on jälleen ongelmia ja käännymme aavalta tuulensuojaan sitä korjaamaan. Sitä seuraava uusi yritys aavalle saa meidät huomaamaan aaltojen olevan jo niin korkeita ja syviä, että näköetäisyyden toiseen pitäminen on hankalaa. Käännymme Impilahden vuonoon pitämään palaveria. Koskimelojille, jotka vähättelevät retkimelontaa, soisin mahdollisuuden kokeilla melontaa tuollaisen vuonon suulla, kun vesi oikein pakkautuu kunnon aallokoksi.

Retkeä olisi vielä tarkoitus jatkaa neljä päivää ja autokin Lahdenpohjassa. –Takana on niin upea reissu, niin eiköhän jätetä tähän. Tuolla aavalla melominen on yhtä taistelua vastatuuleen ja keskittymistä rikkinäisen evän kanssa. Nyt jää reissusta hyvä maku, Pekka tuumaa. Vilkaisen rantakallioon iskeytyviä tyrskyjä miettien, että liian lähelle rantaa ei sovi päätyä kajakin kanssa tai ilman sitä. Niin päätämme meloa Impilahteen ja ottaa sieltä kyydin auton hakua varten Lahdenpohjasta. Matkalla pidämme vielä tauon Pullinvuorella, joka on tunnettu harjoittelupaikka kiipeilijöiden keskuudessa. Pullinvuoren juurella Pekka jää miettimään vielä isoja aaltoja. -Tuntuu, kuin olisi kolmen metrin aallon harjalla, kun edessä ovat vesilaakso ja vesiseinä. Siinä kokee luonnon mahtavan voiman.

 

Kalliolla harrastetaan kiipeilyä.

Pullivuorella harrastetaan kiipeilyä (kuva P.Pouhula)

Pekka lähtee auton hakuun. Auton hakeminen kestää nelisen tuntia ja siirrän sillä aikaa tavarat kajakeista ja kajakit tien varteen. Olen todella iloinen kevyistä vain 14 ja 16 kiloa painavista kajakeistamme. Ohikulkevat ihmiset pysähtyvät juttelemaan ja aika kuluu nopeasti. Joku hakee vettä, toinen menee kalaan verkoille, kolmas tulee lapsenlapsen kanssa ongelle kissalle kaloja pyytämään ja moskovalaiset pyöräilijätkin pysähtyvät juttelemaan ja kysymään tietä. Impilahti on kylä kauniilla paikalla ja siinä maisemassa viihtyy. Väistämättä tulee mieleen jälleen kerran, mitä Suomi onkaan menettänyt. Toisaalta, jos Impilahti olisi Suomea olisivatko rannat täynnä kesämökkejä ja omakotitaloja? On varmaankin ehkä ihan hyvä näin, kaikella on kuitenkin oma tarkoituksensa.

Kajakit ja Mari odottavat Impilahdessa.

Impilahdessa oli aikaa odotella ja seurata kyläläisten toimia. Kajakkien rinnalla on vedenhakuväline (kuva M.Jannela)