Kaikki kirjoittajan Pekka Pouhula artikkelit

Sortavalan arkkitehtuurin historiaa

Idea lähti siitä kun luin Popov N.L. kirjan ”Sortavalan arkkitehtuurin historia”. Siinä oli hienoja kuvia vanhoista suomalaisista rakennuksista. Rupesin kävelemään ja etsimään kyseisiä rakennuksia ja sitten aloin myös kuvaamaan niitä samoista kuvakulmista. Suurin osa kuvistani on kuvattu 2006.

Miikkulan kirkko

Kaupungintalo

Bergin kulman talo

Kymölän asuinrakennus

Jänneksenkadun asuintalo

Winterin talo

Aseman lähellä oleva talo

Ortodoksi kirkko

Poikalyseo

Tyttökoulu

Siitoinin liiketalo

Leanderin talo

Winterin huvila

Pohjoismaiden Yhdyspankki

Suomen Pankki

Paloasema

Raamattutalo

Hallonbladien hautakappeli

Ravintolarakennus

Kansakoulu

Laatokan linna

Ortodoksien kirkollishallituksen talo

Apostoli Johanneksen kirkko

Apteekkari Jääskeläisen huvila

Sähköllä potkua soutamiseen II

Tarina: Pekka Pouhula
Kuvat : Pekka Pouhula. Artikkelikuva: Tauno Kohonen
Videot: Pekka Pouhula
Toimittanut: Pertti Rovamo

Tein testimatkan uudella aurinkopaneelilla. Viikon reissu tapahtui 14.7. – 21.7. 2020 ja se suuntautui kotirannastani Rantasalmen Koisuanniemeltä Heinäveden Kermajärvelle ja takaisin. Edellisen kesän 55 Watin aurinkopaneelin lisäksi sain hommattua 80 watin paneelin. Nyt minulla oli lataustehoa yhteensä 135 wattia. Se oli erittäin toimiva kokonaisuus. Sähkömoottori avusti joka päivä soutamista 4-6 tuntia, joskus enemmänkin.

Kuvaaja Tauno Kohonen

Pieni ongelma matkan aikana oli, että ainoan tiedon akun varauksesta sai säätimen merkkivaloista. Kun vihreä valo paloi, akussa oli virtaa, oranssi kertoi alijännitteestä. Punainen merkitsi, että virta oli lopussa.

Tiistai 14.7.

Pääsin lähtemään kotirannastani iltapäivällä viiden aikoihin. Kolmen kilometrin soutamisen jälkeen laitoin moottorin avustamaan. Soutelin hienossa myötätuulessa Seurasaaren leiripaikalle. Matkaan kului pari tuntia. Pystytin teltan, ruokailin, valokuvailin ja lueskelin.

Matkaa kertyi 9 kilometriä ja aikaa kului kaksi tuntia.

Seurasaari

Keskiviikko 15.7.

Nukuin pitkään ja hyvin. Muita leiriytyjiä ei ollut. Verkkaisen aamulähdön jälkeen pääsin vesille hiukan yhden jälkeen. Odotettavissa oli lievää vastatuulta. Suuntasin kohti Haponlahden kanavaa. Avokanava oli aika tylsä, koska maisema jatkui samanlaisena lähes kaksi kilometriä ja lisäksi tuuli vastaan. Sähkömoottori avusti mukavasti.

Kanava yhdistää Haukiveden ja Joutenveden. Syväväylä Saimaan kanavalta Joensuuhun kulkee sen kautta. Kanava on aikoinaan tehty uittoa varten, koska perinteinen laivaväylä kulkee Oravin kanavan kautta ja on varsin mutkainen.

Kanavan jälkeen asetuin Vääräsaaren länsipäähän tauolle. Uusien perunoiden jälkeen asetuin riippumattoon päivänokosille. Niiden jälkeen keitin kahvit. Akku latautui taukoni aikana. Taas jaksoin soutaakin. Suunnistin Joutenveden pienten saarten sokkeloiden läpi Nauvun saaren niemeen. Siellä tein iltapuuhat ja rupesin nukkumaan.

Päivätaival oli 26 km ja aikaa kului kahdeksan tuntia.

Torstai 16.7.

Varasin akkua aamupäivän, oli aurinkoista ja hyvä lataussää. Kun läksin tuuli oli voimistunut ja puhalsi 6-7 m/s vastaista. Nyt saatoin kokeilla kunnolla, minkä verran moottori avustaa vastatuuleen soutaessa.

Puijo-laiva

Matkalla Kuopion ja Savonlinnan väliä liikennöivä matkustajalaiva Puijo ajoi ohi. Onneksi olin silloin veneessä rannan tuntumassa pienellä tauolla. Laivan aallot meinasivat taas yllättää. Puijo tekee yllättävän isot peräaallot.

Puijo-laivan keula -ja peräaallot

Pidin Säynämössä tauon. Olin silloin soutanut kymmenen kilometriä. Akku riitti sinne asti. Normaalisti en olisi lähtenyt soutamaan noin voimakkaaseen vastatuuleen, mutta moottorin avulla se sujui yllättävän hyvin.

Kun jatkoin matkaa, Koukunpolven jälkeen akun merkkivalo muuttui punaiseksi, moottori kuitenkin vielä pyöri. Peukaloniemen kohdalla nostin moottorin ylös. Lähellä olevassa Koloveden kansallispuistoon kuuluvassa Pitkäsaaren retkisatamassa näytti olevan melojia. Jatkoin matkaa Pilpan kanavasta ylös. Soutelin vielä Ruokovedelle Rovamon laavulle yöksi. Iltapuuhat sujuivat hyttysten seurassa.

Olin vuoden 1995 kesäkuussa ollut Kontturin Penan kanssa rakentamassa tätä laavua. Joskus aikaisemminkin olin melontaretkellä yöpynyt tässä. Vieläkin laavu on hyvässä kunnossa.

Rovamon laavu

Kaikkiaan akussa riitti virtaa vastatuuleen 20 kilometrin verran. Soutumatkaa kertyi kaikkiaan 26 kilometriä ja aikaa kului kymmenen tuntia.

Perjantai 17.7.

Olin sopinut Tauno Kohosen kanssa, että hän tulee mukaani päiväksi, kahdeksi. Niinpä soitin hänelle ja sovittiin tarkempi tapaamisen aika ja paikka huomiseksi.

Sain ladattua akkua aamupäivän. Karttui kokemusta siitä, mihin ilmansuuntaan avautuvaan rantaan kannattaa aurinkopaneelien kanssa rantautua. Tämä ranta avautui pohjoiseen ja leiripaikan takana olevan puut varjostivat laavua, rantaa ja venettä koko aamupäivän. Niinpä venettä piti siirrellä kivikkoisessa rannassa usein, että paneelit olivat auringossa.

Pääsin lähtemään yhden maissa. Akun merkkivalo oli taas vihreä. Tuulikin oli hiukan heikentynyt, mutta edelleen puhalsi 3-4 m/s vastaista. Myös virta oli vastainen. Soutelin loivaa ”ylämäkeä” Kermajärvelle. Välillä kapeikoissa oli kovan tuntuinen vastavirta. Kohdatessani taas Puijo-laivan, kokka piti kääntää kiireesti kohti peräaaltoja. Soutajan silmissä laiva tulee pikakiitäjän nopeudella ja äänettömästi

Vääräkosken avokanavan alapuolella istui paikallinen kalastaja veneessään ongella. Hän sanoi jotakin soutamisesta hieman virnuillen. Jälkeenpäin ymmärsin miksi.

Sitä avokanavaa soutaessa pitää ihan oikeasti soutaa ja kovasti. Airojen pitää liikkua tiuhaan, että pääsee eteenpäin. Soutaessaan näkee aivan selvästi soutavansa ylämäkeen. Laitoin moottorin vitoselle, se auttoi kummasti.

Kermanrannan Campingin rannassa oli hyvä taukopaikka. Keittelin perunat ja lepäilin.

Kermakosken ohittavan kanavan sulutuksen jälkeen pääsin Kermajärven puolelle. Soutelin Selän-Hoikat saaren pohjoiskärkeen. Ilta oli hieno. Odotin auringon laskevan veteen, mutta taivaanranta vetäytyi pilveen. Yöllä pieni sadekuuro herätti laittamaan sadesuojan teltan päälle.

Kermajärvi

Soudin 15 km ja aikaa kului seitsemän tuntia.

Lauantai 18.7.

Tuuli oli edelleen vastainen, mutta edellispäiviä heikompi, 2-3 m/s. Läksin soutamaan kohti Heinäveden satamaa, jossa Tauno oli tarkoitus kohdata. Hän olikin ystäviensä Vartiaisen Jussin ja Riitan luona. Mukava pariskunta. He toivat Taunon satamaan ja sitten käytiin heidän kanssaan kaupassa. Jussi toi myös jäähileitä, ne olivatkin tarpeen. Ne pitivät kylmälaukun pitkään viileänä.

Jussi oli hommannut itselleen hienon puusoutuveneen. Hän sai vinkin minun taustapeilistä, joka siis soutuveneessä näytti sen mitä veneen edessä, soutajan selän takana on. Ei tarvinnut koko ajan kurkkia soutaessaan selkänsä taakse.

Taustapeili ja aurinkopaneeli

Kahvittelun ja nestetankkauksen jälkeen Tauno astui etuairoihin ja suunnattiin Taunon ”paratiisiin”, Kermajärven pohjoisrannan tuntumassa olevaan Syrjäsaareen. Tauno tunsi paikat, koska hän on syntynyt Heinävedellä ja liikkunut nuorena alueen metsissä ja järvillä.

Soutumatkaa kymmenen kilometriä.

Sunnuntai 19.7.

Vietettiin koko päivä Syrjäsaaressa. Ladattiin akkuja, niin omia kuin veneenkin. Tuuli tyyntyi ja oli hellepäivä. Kun istuttiin varjossa ja käytiin uimassa pärjäsimme joten kuten. Haasteltiin kaikenlaista ja muisteltiin menneitä.

Kermajärven Syrjäsaari

Maanantai 20.7.

Lähdettin liikkeelle yhdentoista maissa. Tauno ”fiilisteli” hienossa säässä, tyyni ja aurinkoinen ilma.

Tauno jäi pois Kerman Campingin rannassa.Hän soitti itselleen taksin ja lähti hakemaan Jussin mökiltä autoansa. Joku paikallinen ”höpöttäjä-mies” käytti minut autollaan läheisellä kioskilla. Ostin kaksi Eskimoa ja söin ne nautinnollisin mielin.

Rannassa söin puuron ja jatkoin matkaa. Olin katsonut, että sääennuste lupasi, että tiistaina alkuillasta tulee saderintama. Päätin kokeilla pääsenkö sitä ennen kotiin, joten soutelin pitkän päivän, lopetin vasta illalla kymmenen maissa.

Söin eväitä pari kertaa veneessä ja annoin sen aikaa moottorin viedä hiljakseen eteenpäin.

Kun akun punainen merkkivalo syttyi, nostin moottorin ylös ja soutelin ilman moottoria puolisen tuntia. Sen jälkeen akussa oli taas virtaa sen verran, että moottori auttoi eteenpäin. Tein saman tempun toisenkin kerran.

Akun latausta aurinkopaneeleilla

Kun aurinko laski illalla pilveen lähelle taivaanrantaa, paneelit eivät ladanneet enää. Katsoin sopivan rantautumispaikan aamuaurinkoa silmällä pitäen. Simosselän Munaluoto hiukan Joutenveden pohjoispuolella olikin hyvä paikka, ainakin sen perusteella, että nukuin hyvin.

Soutumatkaa kertyi 42 kilometriä ja aikaa kului yksitoista tuntia. Nyt pääsin soutamaan myötävirtaan ja soutu helpottui.

Tiistai 21.7.

Aamulla nousin aikaisin. Illalla laskeskelin väsyneenä, koska pitäisi lähteä, että kerkeän kotirantaan ennen saderintaman saapumista. Annoin kuitenkin aamu-unisena itselleni periksi ja siirsin lähtöä tunnilla, että saisin nukkua edes hiukan pitempään. Jälkeenpäin ajatellen se oli moka.

Aamu oli kaunis ja tyyni. Akku oli latautunut, kun olin soutanut noin tunnin. Reitti kulki taas Joutenveden läpi. Se on hieno järvi, mutta sokkeloisine saarineen sen vaati huolellista suunnistamista.

Joutenvesi

Menettelin niin, että soudin aina puolitoista tuntia moottori ylhäällä akkua ladaten, sitten saatoin ajaa pari tuntia moottorin avustaessa. Toistin tämän useampaan kertaan.

Kun pääsin Haukiveden puolelle, rupesin tuulemaan vastaan noin 2-3 m/s. Se vähän nypytti. Välillä söin veneessä pähkinöitä yms. Kyyrönsaaren pään kaislikkoon jäin pienelle tauolle. Katselin taivaalle ja näin, että ukkosrintama lähestyy. Alkoi sataa vettä ja tuuli voimistui. Päätin lähteä jatkamaan.

Normaalissa kelissä olisin ollut puolessa tunnissa kotilahden suojassa, mutta ukkosmyrsky iski tosissaan. Vastatuulta oli 10-15 m/s ja vettä tuli kaatamalla. En juuri päässyt eteenpäin, eikä akussa ollut virtaa. Mieleen tuli, että jos nyt airo katkeaa tai jotain muuta sattuu, ajaudun tuulen mukana läheiselle karikolle. En muistanut aivan tarkkaan, missä se oli. Näkyvyys oli sateen takia lähes olematon.

Jos vene olisi siinä lastissa ajautunut kivikkoon, se olisi hajonnut, sadevettäkin oli veneessä jo niin paljon. Arvelin, että veneen kokonaispaino lasteineen oli silloin jo 400 – 500 kg. Päätin kääntää laitamyötäiseen, ja soutaa rannikon suojaan. Kun pääsin pienen saaren suojaan, pidin pienen lepohetken likomärkänä ja pähkinöitä syöden.

Rannikko käänsi tuulen taas vastaiseksi eikä se enää antanutkaan suojaa. Soudin matkailuyritys Eräelämykseen. Yrittäjä Pirkko Mokkila ja Kontturin Pena sattuivat olemaan paikalla. Huokasin syvään. Luonnehdin sinne rantautumista puolittain hätärantautumiseksi. Pirkko keitti kahvit. Se tuntui ihanalta. Pena heitti minut autolla kotiin. Vaihdoin kuivat vaatteet ja kävin autolla hakemassa veneestä tavarat. Arvelen, että veneessä oli silloin noin 240 litraa vettä. Kovassa tuulessa en ollut saanut äyskäröityä vettä pois veneestä.

Sadevettä veneessä

Tortai-iltana kävin tyhjentämässä veneen ja soudin sen kotirantaan.

***************************

Teknisiä tietoja ja niihin liittyviä pohdintojani
Laskelma ja teksti: Asiakaspalvelu@innoe.fi / Miika

Vene: Kesälahtelaisen Arvo Ketolaisen veistämä viisimetrinen puuvene.
Sähkömoottiri: Minn Kota Endura C2 (tehoalue 95 – 360W)
Akku: 75Ah Szajder Marine veneakku. Paino 18,5 kg.
Aurinkopaneelit: Innoe aurinkopaneeli 55W + KT-aurinkopaneeli 80W

Oheisissa laskuissa on tehty seuraavat oletukset:Akuista ei pysty käyttämään kokonaiskapasiteettia. Käytettävyys riippuu akun tyypistä, kunnosta ja kuormituksesta. Laskelmissani olen käyttäntyt 80% akun kapasiteetista.
Käytin sähkömoottoria soutamisen aikana puolella teholla.

Aurinkopaneelilta saadaan teoreettisesta latausvirran maksimista 70% eli noin (4.2 Ah + 6Ah)* 0,7 = 7,1 Ah

Sähkömoottorin kulutus tunnissa
180W/12 V = 15 A

Akun kapasiteetti
75 Ah x 0,8 = 60 Ah

Sähkömoottorin teoreettinen ajoaika
60 Ah / 15 A = 4 h

Aurinkopaneelin tuottama virta 4 tunnin aikana
4 h x 7,1 A = 28,4 Ah

Aurinkopaneelilla saadaan lisää ajoaikaa noin
28,4 Ah / 15 A = 1 h 54 min

Laskuissa olen käyttänyt teoreettisia arvoja ja tehnyt useita oletuksia. Asia ei ole suoraviivainen. Akun kapasitetti riippuu monesta tekijästä: akun tyypistä, kunnosta ja kuormituksesta. Aurinkopaneelit tarvitsevat auringon paistetta tuottaakseen sähköä. Niiden tuottoon vaikuttavat useat tekijät: auringon korkeus, asennuskulma ja pilvisyys.

Kokemukseni mukaan aurinkopaneeleilla saa teoriassa noin kaksi tuntia lisää ajoaikaa eli noin 50% lisää sähkömoottorin avustamaan matkantekoon. Ajon aikana tyhjentyneet akustot saa ladattua täyteen miehistön levätessä.

***************************

Käsitteiden merkityksiä

ampeeri: sähkövirran voimakkuuden yksikkö

ampeeritunti: on sähkövirran varaus, jonka ampeerin sähkövirta kuljettaa tunnin ajan. Termiä käytetään esim. puhuttaessa sähköakkujen kapasiteetista.

voltti: sähköjännitteen yksikkö

watti: tehon yksikkö. teho, jonka yhden ampeerin virta aiheuttaa johtimessa, jonka päätepisteiden välillä on 1 voltin jännite.

***************************

Toimittajan kommentteja

Pekka pyysi minua kommentoimaan retkensä vaiheita ja sähkömoottorin toimivuutta, koska olen tehnyt useita pitkiä, kymmenen päivän tai kahden viikon, soutuvaelluksia niin Saimaan vesistössä kuin muuallakin.

  • Olen aina retkeillyt kolmen hengen miehistöllä. Silloin soudetaan kaksilla airoilla ja kolmas pitää perää ja suunnistaa. Taktiikka on ollut, että kukin istuu paikassaan tunnin. Esim. ensin tunti etuairoissa, siitten tunti keskipenkin airoissa ja lopuksi tunti peränpitäjänä ja suunnistajana. Järjestelyn etu on, että kun jokainen on soutanut kaksi tuntia ja levännyt perämiehenä tunnin, vene on kulkenut kolme tuntia..
  • Ei ole merkitystä sillä ovatko miehistön jäsenet naisia vai miehiä. Kun sopiva souturytmi löytyy ja sen määrittää veneen keskipenkillä soutava, veneen etupenkillä istuvahan näkee souturytmin. Kun rytmi löytyy ja se löytyy helposti, vene kulkee kuin unelma. Kerran päiväretken miehistönäni oli kolme bulgarialaista nuorta naista, joista kukaan ei ollut soutanut koskaan. Tosin yksi heistä oli yksikkösoudun maailmanmestarin tytär. He kun olivat miljoonakaupunki Sofiasta. Kaupungin läpi toki virtaa joki, mutta kaupunki sijaitsee vuoristoalueella eikä järviä tai merta ole siellä päinkään. Heiltäkin meni yhteisen souturytmin löytämiseen vain muutama minuutti.
  • Ymmärrän hyvin sähköavusteisen soutamisen merkityksen, kun on souturetkellä yksin, aivan kuten Pekka kertoo. Jos soudetaan kaksilla airoilla, sähkömoottorista on apua lähinnä vastatuulessa, koska tyvenessä tai myötätuulessa vene kulkee soutajien voimin 5-9 km/h. Sähkömoottorin käyttäkelpoisuus kolmen hengen veneretkellä muuttuu ongelmalliseksi toisestakin syystä. Sellainen miehisö tarvitsee jo niin paljon retkivarusteita, että akkua ja aurinkopaneeleita alkaa olla hankala sijoittaa veneeseen. .
  • Ei sähkön käyttäminen apuna retkeä pilaa. Se on lähes äänetön apuväline. On sähköpyöräilykin pyöräilyä. Erään määritelmän mukaan retki on sellaista luonnossa liikkumista, jonka kuluessa syödään eväät. Jos yövytään luonnossa kyseessä on vieläkin vahvemmin retki.
  • Saivartelu on tarpeetonta. Jos sähkömoottoria käyttää apuna, kyse on myös yhä lihasvoimin liikkumisesta. Jos sen sijaan vain istuu sähkömoottorilla varustetussa veneessä, kyse on veneilystä. Siinäkään ei ole mitään vikaa, mutta se ei ole lihasvoimin liikkumista, luonnossa liikkumista kylläkin.

Sähköllä potkua soutamiseen

Teksti: Pertti Rovamo Kuvat: Jyrki Suikkanen

Naapurini ja intohimoinen vesiretkeilijä Pekka Pouhula on parina viime vuonna pohtinut voisiko sähköstä saada helpotusta souturetkeilyyn hiukan samaan tapaan kuin sähköpyörästä on apua pyöräilyyn.

”Ajatus taisi lähteä liikkeelle siitä, kun olimme retkeilemässä Laatokalla ja mukana oli sekä kajakkeja että minä soutuveneellä. Huomasin, että yksin soutava ei pysy kajakkien matkassa. Mietin myös, että haluaisin vielä kiertää yksin Laatokan, mutta nyt soutamalla, en kajakilla. Kun ikää on kertynyt, jalat puutuvat pitkän päivän aikana kajakissa, soutuveneessä asentoa voi vaihtaa helpommin tai nousta vaikkapa välillä seisomaan”, kertoo Pouhula lähtökohdistaan.

Pekka Pouhula kiersi Laatokan kajakilla kesällä 2011. Hän on kertonut kokemuksistaan nettisivuillaan (pekka.koisua.fi). Senkin jälkeen hän on retkeillyt moneen kertaan Laatokalla, mutta koko kierros on ruvennut taas polttelemaan.

”En minä lähde Laatokkaa kiertämään pelkästään soutamalla. Jotain apua pitää olla. Matka on yli kuusisataa kilometriä. Täällä Saimaalla pääsee nopeasti tuulen suojaan saarten sekaan, mutta Laatokalla seuraava saari tai muu tuulensuoja saattaa hyvinkin olla kymmenen kilometrin päässä tai kauempanakin. Silloin hankalassa tuulessa rupeaa nopeasti nypyttämään”.

Laatokan Valamon Neitosen eteläpuolella, taustalla Kelisaari.

Polttomoottori pois pelistä

Pääasia oli kuitenkin säilyttää lihasvoimin retkeilemisen maku, mutta helpottaa sitä hiukan. Polttomoottori ei tullut kysymykseen.

Sen ääni on sellainen, etten halunnut sitä itseni ja luonnon väliin. Ajattelin, että sähkömoottori ja aurinkopaneeli sen vaatiman akun latausta varten voisivat olla ratkaisu. Pitää sähkömoottorikin hiukan ääntä, mutta hiljainen hyrinä ei sulje retkeilijää omaan äänikuplaansa”.

Neitonen toiselta nimeltään Ihmeellinen.

Millaiset välineet tarvitaan?

Perusasia on tietysti sähkömoottori. Hänellä se on Minn Kota Endura C2, joka maksoi 199 euroa. Akkuna toimi Znajder Marine 75 Ah veneakku, jonka hinta oli 90 euroa.

Sähkömoottori kuluttaa virtaa, eikä kohtalaisen suuri, 75 ampeeritunnin akkukaan ei toimi ilman latausta kuin tunteja. Ei Laatokalla eikä suomalaisissa retkisatamissa ole akun lataamiseen tarvittavia pistorasioita, joten ainoa retkeilijän mahdollisuus on ladata akkua aurinkopaneelin avulla.

Pouhula kertoo, että ensimmäiseksi hän etsi aurinkopaneeliksi halvinta vaihtoehtoa ja hän hankki Valamon souturetkelleen kesällä 2018 TelWin solara Flexo 10.0W:n aurinkopaneelin. Se oli liian heikkotehoinen eikä riittänyt akun lataamiseen. Puhelimen akun sillä kyllä sai ladatuksi.

Kesän 2019 Laatokan retkelle hän hankki Innoe 55W aurinkopaneelin, joka kaikkine asennustarvikkeineen maksoi 300 euroa. Se toimi jo hyvin. Paneeli latasi akkua soutamisen ajan, mutta kyllä virtaa kului selvästi enemmän kuin mitä paneeli soutamisen aikana latasi. Mutta leiriytymisen aikana illalla ja aamulla akku ennätti latautua aivan hyvin.

”Viime kesänä pidin moottoria usein käynnissä tyynelläkin, vaikka ei olisi tarvinnut. Eniten hyötyä moottorin avusta on tietenkin vastatuuleen soudettaessa. Jos olisin käyttänyt konetta apuna vain silloin, sen apu olisi riittänyt pitkiinkin päiviin”.

”Osoittautui myös, että irrallinen aurinkopaneeli on soutuveneessä kätevä. Sen voi heittää kokkaan retkivarusteiden päälle tai laittaa laitaa vasten pystyyn. Täytyy vain varoa, ettei astu sen päälle. Jotkut myyjät kyselivät, millainen teline paneelilla on. Ei soutuveneessä vai olla mitään kiinteää telinettä. Jos sattuu voimakas tuuli, se rupeaa ohjailemaan venettä. Varsinkin vastatuuli olisi vieläkin hankalampi”.

Neitonen. Munasaari (Munatsu) taustalla. Vastarannalle n.170km.

Sähkömoottorin ja soutajan yhteispeli

Kun olen kertonut joillekin sähköavusteisesta soutamisesta, moni on ihmetellyt, millainen vipujärjestelmä täytyy olla, että sähkö auttaa airojen liikuttelussa. Ei siitä ole lainkaan kyse. Sähkömoottori on veneen perässä tai laidassa kiinni ja tekee omaa työtään soutajan hyväksi.

Moottorin ja ihmisen yhteispelin rakentaminen ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertaista kuin äkkiseltään luulisi.

”Suurin yllätys sähköavusteisessa soutamisessa oli, että jos moottorin vaihde on pienellä, se ei auta vaan jarruttaa. Koska minulla on Arvo Ketolaisen veistämässä puuveneessä liukuva penkki, olen mitannut GPS-laitteella, että veneen nopeus nousee heikoissa tuulissa tai tyynellä noin 6,4 km:iin tunnissa. Jos moottori on pienimmällä vaihteella, joka yksinään kuljettaisi venettä noin 3km/t, se nopeus ei tulekaan soutamisen päälle. Moottorin pitää olla sellaisella vaihteella, että kone työntää venettä ainakin lähes soutunopeudella. Pelkästään lihasvoimin soutamisessahan veneen liike aina hidastuu, kun soutaja vetää airoja taakse uutta vetoa varten. Kun moottori on oikealla vaihteella, kone työntää venettä silloinkin. Siitä syntyy se fiilis, että tämähän kulkee ja helpottaa etenemistä”, kuvailee Pouhula.

Sähköisen avun hyviä ja huonoja puolia

Kun systeemi on säädetty oikein, sähkömoottori helpottaa soutamista. Se pitää vähän ääntä, vain pientä hurinaa ja veneen runko värisee hiukan. Akku on painava, joten kotirannassa on hankala jos ei ole sähköä, niin akku pitää kuljettaa sähkön lähelle. Retkellähän sitä ei tarvitse siirrellä, aurinkopaneelin saa sijoitettua sen lähelle. Itse moottori samoin kuin aurinkopaneeli ovat kevyitä ja helppoja kuljetella.

Huono puoli on, ettei akusta tiedä paljonko ajoaikaa on jäljellä, bensamoottorin säiliöön voi aika kurkistaa.

Tietysti jos puhuu soutamisesta, kuvissa ei näytä hyvältä, jos veneessä kuitenkin on moottori.

Lähtö Ristisaaresta




———————————————————–

Sähköperämoottorin kulutus

Laskelma ja teksti: Asiakaspalvelu@innoe.fi / Miika

  1. Sähkömoottori: Minn Kota Endura C2 (tehoalue 95 – 360 W)
  2. Akku: 75Ah (Akku tyypistä ei ole tarkempaa tietoa)
  3. Aurinkopaneeli: Innoe aurinkopaneeli 55W

Laskuissa tehty seuraavat oletukset:

  • Akuista pystytään käyttämään vain rajoitetusti niiden kokonaiskapasiteetista ennen alijännite rajaa. Se kuinka paljon pystytään käyttämään, riippuu akun tyypistä, kunnosta ja kuormituksesta. Käytetään laskuissa 80% akun kapasiteetista
  • Sähkömoottoria käytetään soutamisen aikana puolella teholla eli 180 W
  • Aurinkopaneelilta saadaan teoreettisesta maksimi latausvirrasta 70% eli noin 3 Ah

Sähkömoottorin kulutus tunnissa

180 W / 12 V = 15 A

Akusta kapasiteetti

75 Ah x 0,8 = 60 Ah

Sähkömoottorin teoreettinen ajoaika

60 Ah / 15 A = 4 h

Aurinkopaneelin tuottama virta 4 tunnin aikana

4 h x 3 A = 12 Ah

Aurinkopaneelilla saadaan lisää ajoaikaa noin

12 Ah / 15 A = 45 min

Laskuissa on käytetty teoreettisia arvoja ja tehty paljon oletuksia. Käytännössä asia ei ole aivan yhtä yksinkertainen. Akun kapasiteetti riippuu monesta eri tekijästä: akun tyypistä, kunnosta ja kuormituksesta. Aurinkopaneelit tarvitsevat auringon paistetta tuottaakseen sähköä ja niiden tuottoon vaikuttavat useat tekijät; auringon korkeus, asennuskulma ja pilvisyys.

Aurinkopaneelilla saadaan teoriassa noin 45 minuuttia lisää ajoaikaa eli noin 20% lisäaikaa matkantekoon. Suurin hyöty mikä aurinkopaneeleilla tässä tapauksessa saavutetaan, on että aurinkopaneeleilla saadaan tuotettua sähköä kaikkialla, missä vain aurinkoa on. Ajon aikana tyhjentyneet akustot saadaan ladattua täyteen miehistön levätessä ja matkan jatkuessa akusto on taas täynnä.

Sortavalan selillä, Laatokan laineilla

Teksti ja kuvat Jyrki Suikkanen

Pitkän Niiralan rajalla jonottamisen jälkeen kurvaamme Pekan, Veikon ja Marin kanssa heti rajan takana sijaitsevaan vilkkaaseen ravintola Kolmoseen syömään. Maittavan aterian jälkeen jatkamme kohti Sortavalaa pitkin mutkittelevaa ja kumpuilevaa tietä, kesäisen vehreän maaston vilistäessä auton ikkunoissa.

Lukuisat tietyöt hidastavat muutoin vauhdikasta menoa, ensikertalaista hämmästyttää paikallinen ajokulttuuri, jossa mm. nopeusrajoituksilla ja ohituskielloilla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Myöhemmin saankin valistusta paikallisesta liikennekulttuurista ja säännöistä, jotka hieman poikkeavat totutusta.

Matka rajalta kohti Sortavalaa on melkoinen aikamatka menneisyyteen, tuntuu paikoin kuin aika olisi pysähtynyt sodan jälkeiselle kymmenluvulle. Myös mielikuva Sortavalasta ei aivan vastaa mielikuvaa venäläisestä kaupungista, joka oli syntynyt aiemmin vieraillessani Kostamuksessa. Paljon on vanhaa suomalaista rakennuskantaa säilynyt etenkin kaupungin keskustan kortteleissa.

Jätämme Veikon Sortavalan keskustaan ja kolmistaan suuntaamme kymmenisen kilometriä etelämmäs, Haavukseen, Laatokan rannalle.

Parkkeeraamme autot ystävällisen pariskunnan, Tanyan ja Sashan, pihalle retken ajaksi. Pakkaamme kajakit vauhdikkaasti päivän jo kääntyessä kohti iltaa.

Työnnymme vesille kauniissa, lähestulkoon tyvenessä, kauniin aurinkoisessa illassa, seuraten meitä saattamaan lähteneiden Tanyan ja Sashan omatekoista ja nopeakulkuista pariairosoutuvenettä.

Reilun kilometrin jälkeen tiemme erkanivat ja jatkamme kolmistaan muutaman kilometrin, kunnes löysimme mieleisen yöpymispaikan mukavalta kalliorannalta, Tamhankan saarta vastapäätä, sumulauttojen jo alkaessa purjehtia pitkin Laatokan ulapoita ja rantoja.

Leiriä lähestyessämme sumu alkaa pikku hiljaa nousta
Leiri nousee rantakalliolle
Teltanpaikan testausta

Kesäyön pastellisävyinen taivas ja saarien välissä leijuvat sumulautat loivat unenomaisen, lähes aavemaisen tunnelman, tähän erämaiseen paikkaan, jossa syvältä järven uumenista nousi toinen toistaan korkeampia saaria, koskemattomine metsineen ja rantoineen. Hiljaisuus oli lähes rikkumaton, vain etäinen käkösten kukunta karjalan kunnailla ja mustarastaan mestarillinen tunnelmointi loivat omalta osaltaan hienon lisänsä tähän ensikertalaista säväyttävään ympäristöön.

Aamulla heräämme auringon helottaessa täydeltä terältään, tuuli on virinnyt auringon noustessa horisontin takaa ja aamuaskareita tehdessämme on tuulenpuuska viedä kalliolle pystyttämämme teltan, mutta onneksi onnistun saamaan karkulaisen kiinni ennen sen painumista Laatokan aaltojen syleilyyn.

Verkkaisten aamutoimiemme lomassa seurasimme uteliaiden laatokannorppien touhuja sekä kantosiipialusten kulkua läheisellä laivaväylällä, joka ohjaa aluksia Sortavalasta kohti Valamoa tässä maalauksellisessa maisemassa.

Utelias norppa kävi seuraamassa aamutoimiamme

Auringon kivuttua tovin jos toisenkin kohti taivaankantta, pujahdamme pakattuihin kajakkeihimme ja suuntaamme kohti vastarannalla kohoavaa Tamhankaa ja sen itäkärkeä, jonka kierrettyämme saamme näkyviimme saaren takana lymyilleen toisen, erikoisen nimen omaavan saaren, Markatsiman. Päätämme rantautua ja kivuta komealle ja korkealle kallioharjanteelle ihailemaan ympäröiviä maisemia. Rehkiminen kannattaa, hyvän tovin ihailemme lähinnnä itään, kohti Honkasaloa, avautuvia maisemia.

Melojat kuvattuna Markatsiman kalliolta

Sekä Markatsimalla, että Tamhankalla on ollut suomalaista asutusta kunnes katkera evakkotaival on ollut edessä. Päätämme tutustua Markatsimalla olleeseen vanhaan asuinpaikkaan. Hämmästyn kuinka vanhat peltoalueet ovat pysyneet hyvinkin avonaisina kuluneista vuosikymmenistä huolimatta.

Vanhat pellot ovat pysyneet hämmästyttävän avoimina

Paikka on hyvin rehevää vanhaa lehtoa, jossa peltojen valtalajina tuntuu olevan kauniin keltaisina kukkivat kullerot. Ympäröivissä metsissä konsertoivat mestarillisesti mm. lehtokerttu, mustapääkerttu ja kultarinta.

Kukkivat kullerot

Pidämme evästelytauon tämän vanhan maatilan loivasti veteen laskevalla rantakalliolla, paikassa, josta I.K.Inha on ottanut aikanaan valokuvan, kohti lahdelman toisella puolella olevaa niemeä, johon nyt on kolme, kumiveneellä liikkeellä olevaa, venäläistä kalamiestä pystyttänyt leirinsä.

Rantakalliolla nautitun lounaan jälkeen suuntana on Honkasalo, tarkemmin sanottuna Honkasalon kujaset, paikka jossa myös I.K.Inha on hieman ennen meitä kanniskellut palkkikameraansa ja lasinegatiivejansa.

Evästelytauko rantakalliolla, taustalla venäläiset kurvaavat kumiveneellään kalalle

Jotta reittiin Honkasalon kujasille ei olisi liian helppo ja lyhyt niin joudun seuraamaan kokeneempia Markatsiman ympäri aavan puolelta, ilmeisestikin tarkoituksena on tarkkailla alottelijan merikelpoisuutta. Ennen aavalle siirtymistä melomme Markatsiman ja Tamhankan välisen kapean, jokimaisen ja reheväkasvuisen kujan kautta, joka on vielä mukavan rauhallinen ja tyyni osuus.

Karu totuus tyypillisestä Laatokalla melomisesta paljastuu, kun saavumme aavan reunalle ristiaallokkoon ja nyt oli kieli asetettava tarkasti keskelle suuta, sillä pienillä sisäjärvellä meloneelle nämä meren aallot saavat keskittymään toden teolla ja sivuille vilkuilu saa jäädä, mielenkiintoisesta lintuluodosta ja Valamolle aukeavasta maisemasta huolimatta.

Muutaman kilometrin jälkeen saan huokaista helpotuksesta, kun pääsemme sivutuulesta kevyenpään myötäaallokkoon. Ilo on kuitenkin ennenaikaista, kun edessä on vielä kolmen ja puolen kilometrin selän ylitys, jossa veri vasta todella punnitaan, kun tuuli tuntuu loppupuolella yltyvän ja aallonkorkeus kasvavan entistä suuremmaksi ja haastavammaksi. Keskityn täysillä jokaiseen aaltoon ja melanvetoon, ei pelota, mutta en tunne oloani erityisen kotoisaksi ja ajatus kylmästä kylvystä saa yrittämään tosissaan, sillä Laatokan kylmässä vedessä ei kauaa pyristellä.

Vihdoin viimein pitkällisen rimpuilun ja sohimisen jälkeen, sillä melomiseksi tuota osuutta ei juuri voi hyvälläkään tahdolla kutsua, tulemme ensimmäiselle, periaatteessa suojaiselle, kujaselle. Korkeat aallot kuitenkin puskevat kajakkia takaa kohti kujasen perällä odottavaa hiekkarantaa, kunnes kajakin keula karahtaa rantahiekalle ja samassa takaa vyöryvä mummoaalto pyyhkäisee kajakin yli ja kylmä vesi vyöryy aukkopeiton resorista sisään kastellen melojan matkalla kangistuneen takaliston ja puutuneet jalat. Onneksi Pekka rientää apuun ja kiskaisee kajakin kauemmas rantahiekalle, jossa pikainen poistuminen kajakista tapahtuu. Puutuneista jaloista huolimatta tuntuu mukavalta olla hengissä ja tuntea kiinteää maata jalkojensa alla.

Laatokan kaste oli saatu ja nyt oli kiire saada kuivia vaatteita päälle, nuotio palamaan ja makkarat paistumaan. Märkien vaatteiden kuivamaan ripustamisen ja nuotioaterian jälkeen oli aika suunnata etsimään sopivaa paikkaa, johon kallistaa päänsä seuraavaksi yöksi. Pekan ei tarvinnut suunnata, kun oiva telttapaikka löytyi kujasen perällä olevasta suomalaisten rakentamasta laavusta. Me sen sijaan löysimme sopivan telttapaikan hieman etäämmältä, kallion laelta, josta avautui varsin kelvollinen näkymä ympäröivään saaristoon.

Märät vaatteet on ripustettu kuivamaan, nuotio on sytytetty ja on aika asettua aterialle
Pekka löysi oivan paikan telttailla

Seuraavan aamun ohjelmassa oli saareen tutustumista ja ensimmäisenä suunnitelmissa oli takamaastossa kohoavaan Vahtimäkeen tutustuminen ja kohta aamiaisen nautittuamme osoittivat saappaankärjet reilun kilometrin päässä odottavaa Vahtimäkeä.

Seurasimme kohteeseemme polveilevaa polkua läpi vanhan metsän, mutta jo muutaman sadan metrin jälkeen tuli komento takaisin, alkoi sataa.

Virittelimme tarpin teltan suojaksi ja asetuimme vaateriin kuuntelemaan sateen rummutusta, jota jatkuikin pitkälle iltapäivään.

Sateen tauottua otettiin Vahtimäki uudelleen tavoitteeksi ja tällä kertaa pääsimme kuivana perille, mutta auringon alkaessa paistaa lämpimästi sateen jälkeen nostatti se märästä maastosta sumun peittäen näkyvyyden ympäröivään maastoon.

Vahtimäellä oli selkeitä aiemman metsäpalon jälkiä ja nyt palanutta maaperää elävöitti mm lukuisten orvokkien ja kissankäpälien kasvustot, olipa kukkamereen ihastunut yksittäinen kyykin, joka nautti auringon lämmöstä ja yltäkylläisestä väriloistosta.

Metsäpalon jälkiä Vahtimäellä
Kissankäpäliä ja orvokkeja
Patsatelua sumussa

Aikamme patsateltuamme tällä sodan aikana tulenjohtopaikkana toimineella kukkulalla alkoi sumu hälvetä ja ympäröivä komea maisema paljasti kasvonsa. Mikä maisema: Etualalla kukkaloisto ja taustalla kansallispuiston metsämeri lukuisine saarineen, luotoineen, lahtineen niemineen ja kauempana Laatokan ääretön ulappa ja sen reunalla Valamon luostarisaari.

Sumu alkaa hälvetä
Maisema aukeaa

Vahtimäen kierroksen tehtyämme jatkoimme jalkapatikassa kohti Honkasalon muita kujasia ja tavoitteena tähyily Laivasaarta. Linnuntietä matkaa oli vajaa kilometri, mutta näillä main on turha haikailla linnuntiestä, edessä oli melkoinen kujasten juoksu etsiessämme sopivaa reittiä. Edessä oli vuoron perään korkeita kallioita, paikoin ylitsepääsemättömine jyrkänteineen ja niiden väleissä olevine jontkineen. Kaiken tämän hyvän lisäksi osalla aluetta on aiemmin riehunut metsäpalo, ehkä toistakymmentä vuotta sitten ja nyt paikalla kasvaa tiheä ja vaikeakulkuinen metsikkö.

Lopulta kuitenkin aikamme taisteltuamme ja taiteiltuamme päädyimme rantakalliolle tähyilemään kohti jyhkeää Laivasaaren profiilia, jonka jyrkät rannat kohosivat majasteetillisesti ympäröivästä, tummanpuhuvasta vedestä. Näytti kuin Laivasaari olisi purjehtinut hyvässä myötäisessä, vaikka purjeita ei ollutkaan nostettu mastoihin.

Laivasaari

Korkeilta rantakallioilta avautui näkymä myös kohti parinkymmenen kilometrin päässä häämöttävälle Valamon saarelle ja sen iltavalossa kylpevälle kirkon pääkupolille.

Palaamme kohti leiriä muiden Honkasalon paikoin labyrinttimaisten kujasten, rantoja seuraillen, jotka muodostavat oivallisia ja suojaisia turvapaikkoja Laatokan puhaltavilta tuulilta.

Pekka melomassa Honkasalon kujasilla
Honkasalon kujasten labyrinttiä

Illalla joudumme keskeyttämään retken, kun ilmaantuu akuutti tarve päästä lääkäriin. Melominen ei ole nyt vaihtoehtona päästä mantereelle. Pekan suosiollisella avustuksella saamme viestin Tanyalle ja Sashalle, jotka lähtevätkin heti matkaan Haavuksesta kohti Honkasaloa, jonne he saapuvat vajaata paria tuntia myöhemmin, auringon jo laskettua mailleen.

Tanya ja Sasha saapuvat katamaraanillaan

Kajakit lastataa katamaraanin sivuilla oleville telineille ja me hyppäämme Marin kanssa kannelle istumaan, Pekan jäädessä vielä Honkasaloon.

Oli upea kokemus päästä purjehtimaa valoisassa kesäyössä, leppeässä tuulessa, taivaanrannan punertuessa auringon laskettua mailleen ja vastakkaisella tummeneva sinihämyinen taivas, jonka pimenevälle kannelle pikkuhiljaa ilmestyvät ensimmäiset kirkkaat tähdet.

Mari purjehtii
Tarkkailimme tähtiä kesäyön hämärissä

Puoliyö ohitetaan matkalla ja lopulta varsin yllättäen tuuli tyyntyy kokonaan ja lopun matkaa on jatkettava moottorin avustuksella.

Yhden jälkeen yöllä olemme rannassa , nopea kajakkien ja tavaroiden lastaus ja matkaan läpi öisen, uinuvan Sortavalan ja edelleen hiljaisella rajalle, jossa muodollisuuden sujuvat varsin nopeasti.

Ensimmäinen Laatokan retki jäi hieman suunniteltua lyhyemmäksi, mutta oli siitä huolimatta hyvin antoisa ja mielenkiintoinen. Suuret kiitokset Pekalle, että pääsin mukaan tälle matkalle! Syvät kiitokset ja kumarrukset myös Tanyalle ja Sashalle heidän ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta.

Viikko Lumivaaran saaristossa

Teksti: Toimi Kojo               Kuvat: Maarit Sihvonen ja Pekka Pouhula
Teksti on julkaistu Jaakkiman Sanomissa  05/2017

05.07.2017
Sattumien kautta sain onnen olla mukana pienessä viiden henkilön ryhmässä, joka halusi kuvata Venus-laivan reitin Lahdenpohjasta Kesvalahdelle Lumivaaran saaristossa DVD-tallennetta varten. Tukikohtana oli Harvion Annilahden uudessa lomakylässä oleva kuuden hengen lattianariseva mökki, ei käyty yöllä vessassa toisilta tietämättä. Mökistä löytyi myös suomalaisella kiukaalla varustettu sauna, jossa lämpöä riitti.

Annilahdella saunan jälkeen.                                        Kuva: Maarit Sihvonen

Ensitapaaminen meillä oli Tohmajärvellä, jonne kokoonnuimme kukin tahoiltamme. (Kärpäsensaaren Kipon) Pekka ja Maarit Sihvonen Kotkasta kaksi kajakkia auton katolla, Jukka Sihvonen, Pekan veli, Turun yliopiston elokuvatieteen professori autollaan Turusta. Pekka Pouhula Rantasalmelta kajakki auton katolla ja tervavene peräkärryssä.

Toimi, Pekka P. ja Jukka soutuveneellä Osippalan salmessa.                                           Kuva: Maarit Sihvonen

Itse osallistuin vanhalla viisiheppasella Honda-perämoottorilla, joka kiukutteli käynnistettäessä kuin sota-aikainen naapurin lämminverinen sotasaalishevonen. Palveli sitten kun saatiin käyntiin.

Toimi vetelee Hondaa käyntiin.                                          Kuva: Pekka Pouhula

 

Meitä lumivaaralaisia on siis kylvetty ympäri Suomea – itse nousin Pekan kyytiin kotikaupungistani Savonlinnasta. Heti tavattuamme olimme kun vanhat tutut, kuin olisimme kasvaneet yhdessä. Yhteistä meillä oli rakkaus Karjalaan, Laatokkaan, entisiin isien ja esi-isiemme kotikunnaisiin, Laatokan vesiin, sen saariin, salmiin, kalliorantoihin, ruohikkopoukamiin ja hiekkarantoihin, sekä minullekin tuttuihin lapsuudenajan kotimaisemiin. Olinhan poikasena soudellut kauppamatkoja Sulasalmelle ja jatkosodan aikana hakenut useita kertoja norppaöljyä Kalksalon kalastajilta lamppuöljyksi korttiannosten loputtua, sekä myllyreissun Miesniemeen Mustalammen myllyyn. Olin lisäksi kulkenut Venus-laivalla Kesvalahdelta Lahdenpohjan kauppalaan ja takaisin.

Ensimmäisen päivän kuvaukset veivät meidät Harvion linnavuorelle, jonne kiipesimme paikoin neliveto päällä. Sieltä, vanhalta vartiopaikalta, oli kopterikameralla hyvä ottaa maisemakuvia ja kuvata Venus-laivan reittiä Lahdenpohjasta Kesvalahdelle. Näillä monilla linnavuorilla ovat esi-isämme vartioineet ja sieltä käsin varoittaneet kylien asukkaita ensin novgorolaisten ja myöhemmin venäläisten hyökkäyksiltä saaristojen ja rannikon kyliin.

Jukka kuvaa kopterikameralla ja Pekka seuraa katseella.                                          Kuva: Pekka Pouhula

Muistui tässä mieleeni Lumivaaran Ihalasta kotoisin olleen Yrjö Varosen tarina Kojo-nimen synnystä. Ulkosaaristoon oli asetettu mies vartioimaan vesiltä tulevia vihollisveneitä. Nähdessään veneiden lähestyvän, tuli hänen rytmikkäällä, kovalla huudolla ”KO-JO-KO-JO-KO…” varoitukseksi saarissa ja rannikolla asuville. Saariston jyrkät kalliorannat kaikuivat, ja ääni kuului aina viidentoista kilometrin päähän. Tästäkö lienen minäkin sukunimeni saanut.

Toinen hänen tarinansa oli Kalksalon nimen synnystä. Saarta, joka oli säästynyt tulipaloilta ja kasvoi sankkaa metsää, nimitettiin saloksi, ja kun tähän saloon oli asettunut asumaan seppä, joka takoi rautaa pitkät päivät ja tyynet illat, kaikui kalke pitkälle. Tästä saarelle nimi: Kalksalo.

Jatkoimme etelään kolmella kajakilla ja yhdellä veneellä Jukan kuvatessa, ja poikkesimme matkan varrella olleisiin laivalaituripaikkoihin. Hatturansalmen jälkeen, selän taas avautuessa, oikealla näkyi ryhmä luotoja. Sittaluoto, siinäpä sopiva kahvittelupaikka. Siinä kahvitellessa pohdimme, että mistä luodolle tällainen nimi. Olisiko siitä, kun Suur-Jaakkiman aikoihin kuljettiin suurilla kirkkoveneillä Lahdenpohjaan, Jaakkiman kirkkoon. Olisiko näillä matkoilla ollut aihetta poiketa Sittaluodolla.

Jukka ja Toimi Sittaluodolla                                                         Kuva: Maarit Sihvonen

Kesvalahden kylällä oli siihen aikaan veneenrakentajia, jotka rakensivat kirkkoveneitä. Suurin vene oli nimeltään ”Joensuu”. Siinä oli kymmenen airoparia ja kaksi purjetta. Mukaan mahtui 70–80 henkilöä. Kesvalahtelaiset rakensivat vielä toisenkin suuren kirkkoveneen, johon mahtui kymmenen henkilöä vähemmän. Näillä veneillä rannikkojen ja saariston väki tekivät kirkko- ja kauppamatkoja Lahdenpohjaan.

Kumolassa, Kojoinlahden suulla nousimme vanhalla laituripaikalla maihin ja kävimme kurkistamassa Kalevi Rapon rakentaman kesämökin pihaan, onko ketään paikalla. Mökki oli tyhjä, mutta näytti asutulta. Rantaan laskeuduttuamme tuli venäläinen moottorivene rantaan ja siitä nousi kolmihenkinen perhe. Sanoivat viettävänsä lomaa tässä mökissä. Pyysivät ystävällisesti meitä mökille, mutta me jatkoimme matkaa Kuhkaan Mutjulammelle, jossa on ollut yksi laivareitin laituripaikoista. Mutjulampi on Kuhkaansaaren luoteisosassa oleva lampi, johon johtaa kapea salmi. Laivalaituri oli lammen perällä ja laiturille tuli tie saaren itä- ja länsipäästä. Laiturin paaluja oli nähtävissä vielä järven pohjassa.

Kipon Pekka, Pekka P. ja Toimi perämoottorin pikakorjaus hommissa.   Kuva: Maarit Sihvonen

Joitakin kalamiesten veneitä liikuskeli siellä täällä – heinäkuun alkupuoli oli vielä varsin rauhallista saaristossa. Kaikki kauniit niemennokat, jotka ovat elokuussa miehitetyt, olivat tyhjinä. Jatkoimme matkaa etelään, tulimme Seitsalmelle, jossa oli vielä suomalaisten aikaiset betoniset laivaväylän merkit paikallaan, kallioihin maalatut merkit olivat haihtuneet. Jatkoimme Sulasalmelle. Osuuskaupan paikalle oli rakennettu kaksi isoa huvilaa. Hieman Kesvalahdelle päin Kalksalon puolelle oli rakenteilla lomakylä.

Nyt oli edessämme Kesvalahti, minun kotilahteni. Käydessäni yhdeksänkymmentä- ja kaksituhattaluvulla Kesvalahdella omalla veneelläni olin yöpynyt kuudesti Honkasaaressa, joka näyttää olevan venäläistenkin suosiossa leiripaikkana.

Nousimme maihin Honkasaareen. Leirintäpaikka oli siistiytynyt sitten viimekäynnin. Ei ollut pulloja ja säilykepurkkeja maastossa, niin kuin aiemmilla matkoilla. Porukka totesi paikan sopivaksi yöpymispaikaksi. Teltat pystyyn, ja kuvaukset jatkuivat Kesvaslahden perukoille veneellä.

Aamu usvaa Kesvalahdella.                                      Kuva: Pekka Pouhula

Nousimme Särinniemen rantakallioille, paikalle jossa oli ollut laivalinjan päätelaituri. Tässä Venus-laiva yöpyi ja lähti aamulla kohti Lahdenpohjaa. Laiturista, jonka jääkärit uusivat vuonna 1943, ei ollut jäljellä enää mitään merkkejä. Paalut, jotka oli nostettu rannalle jo aikaisempina vuosina, oli viety pois. Nousimme veneeseen ja soutelimme kolmesataa metriä lahden eteläpuolelle. Nousimme kotipaikkani venerantaan, jossa oli aiemmin ollut laivalaituri.

Toimi kotirannassaan kuvattavana. Jukka kuvaajana.                                              Kuva: Pekka Pouhula

Kiipesimme rinnettä ylös pihatantereelle. Metsä oli vallannut peltoja, niin kuin joka puolella. Uutta oli metsäiseen rinteeseen betonirautatolpilla ja muovinauhalla merkitty neliö. Oliko se rakennuspaikaksi tarkoitettu, sitä voi vain arvailla. Piha oli pitkän heinikon valtaama ja kivinavetan seinätkin näyttivät entistä matalammilta. Takaisin veneeseen ja suunta Saikkosen ennen omistamaan Honkasaareen.

Muistelimme vanhoja aikoja, juhannusta 1938, jolloin Kuntsinrannan nuoret järjestivät juhannustanssit Honkasaaren sileällä rantakalliolla. Musiikkina jylläsi kaksi mandoliinia, joita soittivat Saikkosen veljekset. Toisen mandoliinin he lainasivat isä Viljamilta ja toinen oli heidän omansa. Me alaikäiset saimme tyytyä vain kuuntelemaan vastarannalta, Leppäniemen laiturilta. Kipon Pekka ja Maarit pistivät valssiksi sileällä rantakalliolla. Nyt vain oli minun mandoliinini jäänyt kotiin Savonlinnaan.

Ilta aurinko Honkasaaresta katsottuna.                          Kuva: Pekka Pouhula

Seuraavana aamuna nautittuamme aamiaisen suuntasimme veneen ja kajakkien keulat kohti Kuhkaan Kärpäsensaarta, jossa on Kipon tila. Kaunista. Lumivaaran saaristoa hitaasti edeten lähestyimme Kipon rantaa. Jo veneestä näkyi kuinka oranssit, kookkaat liljat kurkottivat rantaa kohti ja toivottivat tulijat tervetulleeksi.

Kipossa lilja                                               Kuva: Maarit Sihvonen

Nousimme maihin ja talon kivijalalle, joka on mukavasti rannan tuntumassa. Pihapeltoa noustessamme ylettyi heinikko aina korviin saakka. Metsän reunassa oli hevoskierron kivetys, jolle Pekka nousi ja avasi Kipon perinneyhdistyksen vuosikokouksen 2017. Vuosikokous on tapana pitää tällä paikalla tai Sipronsaaren hevoskierrolla. Vierailevana osallistujana sain kunnian tulla valituksi Kipon perinneyhdistyksen jäseneksi. Tämä kaikki karjalaisella huumorilla höystettynä.

Hiljalleen palailimme takaisinpäin kohti Annilahtea. Nousimme vielä Seitsalmella maihin ruokailemaan. Seuraavaksi päiväksi oli luvassa sadetta, joten päätimme lähteä silloin Kumolaan Lumivaaran kirkonkelloa soittamaan, niin kuin jokaisella matkalla on tapana.

Toimi Lumivaaran kirkossa                                          Kuva: Maarit Sihvonen

Katselimme sankarihautojen ristien suoria rivejä ja luimme sankarien nimiä, paitsi niistä viidestä, joista nimet oli revitty pois. Vuonna 1990, kun kävin Lumivaarassa ensimmäisen kerran sodan jälkeen, kirkko oli viljavarastona, ovet lukittuna. Vartijamummo istui kirkon portailla ja päästi meidät ystävällisesti sisään. Kahlasimme alttarille ja lauloimme suvivirren. Silloin oli kirkko vielä hyvässä kunnossa, molemmat kellot paikallaan, ja tornissa ollut kullattu risti oli vinossa, katkenneen vaijerin roikkuessa rististä. Sankarihautausmaasta ei näkynyt merkkiäkään. Paikalla kasvoi korkea risukko. Risukon keskeltä löytyi kaksi venäläistä hautaa muovikukkineen.

Lumivaaran kirkon sankarihautuumaa                                                                         Kuva: Maarit Sihvonen

Muistelin sodanajan kahta sankarihautausta, joissa olin mukana, sekä joulukirkkokäyntiä, jolloin kirkko ei vielä ollut kunnostettu ja palvelut pidettiin pihassa olleessa seurakuntatalossa. Kirkolta suuntasimme auton nokan kohti Jaakkiman Pajasyrjän kylää, jossa oli ollut Pouhulan Pekan vanhempien kotitila. Paluumatkalla täytimme vesipullomme isosta tienvarsilähteestä, joka oli vielä venäläistenkin käytössä.

Pajasyrjä sateisena heinäkuun päivänä.                                            Kuva: Pekka Pouhula

Viimeinen yö lomakylän mökissä, aamulla Lahdenpohjaan ja Sorolansalmelle viimeisiä kuvauksia tekemään. Vielä oli käytävä Honkasalossa, katsomassa Laatokan hienoimpia maisemia, Honkasalon kujasia.

Honkasalon kujasilla.                                                                    Kuva: Maarit Sihvonen

Retken viimeisen yön vietimme Sortavalassa, Winterin huvilan tontille rakennetussa uudessa hotellissa.

”Tällast tääl Karjalas on”, huudahti Kipon Pekka.

Kesvalahden kansakoulun pohjalta,

Toimi Kojo, Savonlinna

 

 

Traileri  DVD-elokuvaan ”Laivareitillä Lumivaaran saaristossa”

Video Honkasalosta

 

 

Kipon Pekka, Maarit, Pekka P, Toimi ja Jukka ryhmäkuvassa Honkasalon nokassa.                                          Kuva: Maarit Sihvonen

 

Kipon kukkaloistoa.                                     Kuva: Pekka Pouhula

 

Kesvalahden niittykukkia, tervakukkaa ym.                             Kuva: Pekka Pouhula

 

Maariankämmekkä                                               Kuva: Pekka Pouhula

Pörrrhölä`s dream – around Lake Ladoga in 18 days

Text by: Pertti Rovamo (translated by Inna Aladina)      Photos by: Pekka Pouhula

The first time an experienced Finnish kayaker Pekka Pouhula (aka Pörrrhölä in the kayakers` community) saw grand rocky landscapes and endless water face of Lake Ladoga was on the Midsummer`s eve in 1999. Together with his Russian sweetheart Rita, he went to celebrate this holiday to a sandy beach on the northern shore of Ladoga. He fell in love with Ladoga at first sight. That was the moment when the dream to take a kayak trip around Ladoga was born. That dream came true in summer 2011. The tour took 18 days and 573 km of paddling. Pekka spent most of the tour alone.

Midsummer`s eve 1999. On a rocky shore near the village of Vuorio.

By the time the tour started, Pekka had already explored the northern part of Ladoga famous for its skerries and fjords, either alone or with a bunch of friends. The crucial general rehearsal of Ladoga tour took place on another big lake, Lake Onego. In summer 2010, Pekka and his fellow Risto Partanen, also from Rantasalmi, Finland, made the tour around Onego. Pekka went by his kayak, and Risto chose the 5-meter-long wooden boat, handmade by a craftsman from Kesälahti Arvo Ketolainen. The tour lasted 2 weeks with the overall distance of 450 km. Pekka started to have a lingering hope that Ladoga can also be kayaked around.

Rita, a resident of Sortavala, introduced Pekka to the local lifestyle and neighborhood. She never accompanied him during kayaking trips, but during short-time outings she kept his company with pleasure.
The tour around Ladoga was not only a test of Pekka`s physical abilities, but also an immersion into the history of Russia and Finland, as the tour passed through some significant historical sites.

Beginning of the tour in the company of two row boaters

Pekka came up with a single trip, because it came out that no one of his friends was ready to sacrifice their summer vacation. An additional problem was that no one could predict precisely how many days such a trip would take. Weather is something you don`t choose. A sensible guess was that the trip would last about 3 weeks or more. Lake Ladoga is really huge, and over its endless water face the wind is the determinant factor of getting ahead.

Conducting the trip alone brought certain difficulties with food supply. Although there were some villages on the lake shore, one couldn’t just leave all the gear and go to a shop.

Risto Partanen, who accompanied Pekka on the Onego tour previous summer, suggested he would join the first part of the tour. He also tempted another citizen of Rantasalmi Erkki Muukkonen to come along. Erkki has a summer cottage on the eastern shore of Ladoga and a motorhome that could be used later on to deliver provisions.

The official start photo of Pekka Pouhula, Risto Partanen and Erkki Muukkonen

Sortavala – a small and vibrant cultural centre

The tour started in Sortavala, a small town located on the northern shore of Lake Ladoga. Sortavala was founded in 1632, right after Sweden had conquered the Käkisalmi county of Russia.
A century later, Sweden lost that territory, and Sortavala lost the status of being a town. The pendulum of history swung to a new position, when in 1809 Finland including the territory of Sortavala was included into the Russian Empire. Thus so called Old Finland, conquered in the XVIII century, became a part of a new administrative unit within the Russian Empire, the Grand Dutchy of Finland. In 1811, this event predetermined formation of Finland, which Finns believe to be the only, original, and true Finland.
Sortavala grew into a cultural and spiritual center of Ladoga Karelia area. There functioned a men’s and a women’s pedagogical seminary, where a significant part of all Finnish folk school teachers were educated. The town had prosperous industry and a big trade harbor. Although Sortavala wasn`t the biggest settlement of Finland, it was of great importance being a cultural center. In 1939, the population of Sortavala was about 10 000 people. Nowadays about 18 000 people live there.

Risto and Erkki started their route vigorously

So, friends started from the Piipunpiha hotel, located on the lake shore, on the 23th of June at 9.50 P.M. Travel arrangements took more time than had been planned, but still it was decided to start the tour the same day, just to take on a rhythm. Erkki`s motorhome was left at a hotel parking, which cost 200 rubles (around 5 euro per day).

Pekka at the start. 3 weeks of kayaking are ahead

Midsummer on the Vahtimäki rock and war memories on Petäjäsaari Island

Sortavala`s most magnificent sceneries are in the Honkasalo fjords and Vahtimäki rock (meaning Watch Rock in Finnish). The travelers landed on an island and climbed the top of Vahtimäki rock to celebrate Midsummer`s eve. In 1893, traveler, photographer and writer I.K. Inha was exactly at the same place imprinting landscapes in photographs. From his point of view, those were the most notable travelling destinations of Finland, alongside with Imatra waterfall, Paanajärvi lake and Punkaharju ridge.

Expedition to a historic site on the eve of the Midsummer

Vahtimäki was one of the watch rocks, which helped to warn about enemies by lighting fire on the top. Vahtimäki is 75 meters above Ladoga level.
The travellers burned a small bonfire, like local people did centuries ago. They knew that for making bonfire they could get 2 000 ruble fine, but this regulation does not usually prevent them or other tourists from making fire.

Midsummer fire, men tremble with fear of fines

Additionally, Risto defied another law: he put a fishing net in the lake before going to sleep, and in the morning, the travelers had three big perches and several small whitefishes for breakfast. The amount was not too big for poaching, but such a variety to tourists` meal is always warmly welcome.
On the Midsummer Day, travelers saw a herd of 20-30 Ladoga seals, resting on the rocks. In the evening, they set a camp on Petäjäsaari Island.
Petäjäsaari is situated within an archipelago near the town of Pitkäranta. The island is one and a half kilometers long and a half kilometer wide. For the citizens of Rantasalmi, Petäjäsaari is a significant and touching place. Seven days before the end of the Winter War (the war between Finland and the Soviet Union within the II World War), on March 6, 1940, there was a bloodshed battle that took away lives of 117 Finns. There were fought literally to the last man. All wounded survivors were later evacuated.

Erkki holds a speech at a Finnish memorial and presents pieces of war history

46 of them were from Rantasalmi, and 23 were from Nilsiä. Human losses of Rantasalmi became the biggest loss for one municipality in one day.
”We visited the residents of Rantasalmi and the memorial plaque at the Russians memorial. Even now, when we walked on the island, we felt shell splinters under our feet,” says Pekka Pouhula.
Maybe it was because of those war memories, but around midnight Pekka heard someone walking by his tent, and Erkki heard some metal clang. Or was it just a dream?
Next day, Erkki and Risto went to a shop in Pitkäranta, and Pekka stayed on the shore keeping an eye on the boats and gear. It started raining, and the travelers decided to spend the last night together at a tourist village on Lunkulansaari Island.

The island of Pusunsaari. Paper mill industrial area

It cost 5000 rubles (about 120 euros) to rent a decent cabin with a sauna. It was nice to sleep on real sheets for a change. Next morning, Risto and Erkki went their own way back to Sortavala, and Pekka continued his trip around Ladoga alone.

Difficulties and hospitality

The lonely man’s journey started gloomily. It was getting foggy, so Pekka had to rely on his GPS navigator. Head wind was blowing 3-6 m/s, although the forecast was different. Lunch break felt clammy and miserable. It soon became clear that things were even more miserable.
”Waves were going rather high, and water was getting all the time inside my kayak through the sprayskirt, that wasn`t set tightly. I fixed the skirt, but it did not seem to help – all my stuff was getting wet. I realized there was a leak somewhere in the kayak,” he says.
”When I was pulling off from the shore, waves pressed the kayak against a rock, resulting in two small rifts. The kayak was heavily loaded, bearing 60-80 kilos of gear and myself, so it wasn`t surprising that light and thin material cracked.”
”I removed water with a sponge every fifteen minutes. In the end, about 6 o`clock I found a site with benches, a table and a fireplace. I got ashore. After a while, an angry dog came barking, and later on an angry man showed up. He explained that I was not allowed to come ashore there. When I opened my mouth and said something in my poor Russian, the man asked, ”Finland?” ”Da, da,” I replied.
”The tone changed immediately. I was allowed to stay on the shore. The man introduced the dog as Nika and himself as Roman. He brought me some firewood and I made a fire. I patched the rifts using diolen patches and epoxy. They worked quite well till the end of the trip.
I made a midnight snack, put up my tent and was getting ready for sleep when Roman came back. She had called her mother, Olga. She told his son to heat the sauna. Soon, they offered food and vodka. Forced to sleep in sauna rooms, even the tent would have been nicer to me. Communication became easier, when Olga called a Finnish talented friend in St. Petersburg, who translated for us by phone. I also charged my cell phone.

The sauna, a massage table and a large tub on the left. Steam was amazing.

 

A “small” dinner after the sauna. Great steam bath.

 

In the morning, I was offered porridge and goat’s milk. In the yard, there were pigs, chickens, goats, sheep, rabbits, pheasants, and quail. For a goodbye I got a hug and a fresh chicken egg right from a hen.”, describes Pekka.
Olga and Roman’s dacha was in Rajakontu, where the border between Finland and Russia was until 1940. Ladoga 1811-1940 was divided roughly in half between Russia and Finland.

Along a sandy eastern shore

During the day, Pekka covered quite a long distance along the sandy shores near Olonets. As he was approaching the Svir River mouth, shores were getting more and more reedy. There was no suitable place for a night camp. Finally, Pekka found a small sandy bay and got ashore.

Such a landscape can be seen for 100 km.

That night, the previous evening`s situation repeated, however, with some frightening shades.
”I had already pitched my tent, when I noticed a fishing hut in the nearby woods. I approached the hut and helloed. No answer. The door was ajar, and I opened it a little bit more. I heard voices inside. Wondering what to do, I returned to the shore. I was tired, I did not want to continue my way that day anymore, because I had already changed to dry clothes, and I was not sure how far it would take to the next suitable place for a night camp. Finally, I decided to stay. I thought it would be reasonable to report to the hut inhabitants, that there would be a tourist staying overnight on the shore.

The hut (night picture)

 

I knocked on the door, and a man appeared on the threshold. He was about 30 years old, drunk and wearing underpants. But once I started to speak, he replied friendly: ”Finski turist?” (”Finnish tourist?”). He invited me inside and offered some tea. There was also a woman who was introduced to me as his wife. They started to persuade me to spend the night on a plank bed inside the hut. I explained my refusal with the fact that I had already pitched up my tent.
The man had a stitched wound under his eye, and the woman limped. Getting to sleep, I took a puukko knife with me to the tent. But the night passed calmly, and I slept well: the air was cool and fresh.
In the morning, the man complained of a hangover. I prepared my breakfast quickly and, as quietly as possible, packed my stuff and left. I decided that it would be better not to attract unnecessary attention to my departure.”
“After this trip, I told my friend Risto Partanen about that evening; he speaks Russian well and knows Russian culture much better than me. Risto commented, that if he were in my shoes he would not have knocked on the hut door. Rita also noted that my actions tended to be too self-confident and, let us say, thoughtless. However, in general, in their opinion, it was relatively safe to move around on the sparsely-populated countryside in Russia.”
Analyzing both cases, Pekka came to the conclusion that Russians mostly regard to Finnish tourists with some respect. At least, he received warm reception at accidental meetings. It would be nice to see a similar attitude to Russian tourists in Finland.
Pekka considers hospitality to be one of the most typical features of Russian culture. When a guest comes to a house, he/she is taken care of in every possible way. When Russians offer help to a Finnish tourist, they do not expect any reward, since they do it out of hospitality. However, you can always offer some money as a sign of gratitude, but if a Russian refuses, you should never insist, since this can be perceived as an insult. An excellent option is to have a return gift in stock, but as it is not difficult to understand, on a many-day kayak trip, you cannot take a lot of extra stuff with you.

Olonets, traditional Karelian territory

So-called Olonets Karelia, located south of the old Finnish border, never used to be a part of Sweden or Finland, except for a few years during the Second World War, when it was occupied. This is the land where Karelians traditionally lived.
The town of Olonets is one of the oldest settlements in the North of Russia. The first written mention of it dates back to 1137, what is 10 years earlier than the first mentions of Moscow.
Olonets is not located on Lake Ladoga shore, but is further inland, at the confluence of the Olonka and the Megrega rivers. Today, the town`s population is 11.5 thousand people. Approximately 60% of them are Karelians, and about 10% are Finnish speaking. Thus, in the Olonets area, it is quite possible to manage only with Finnish – you are quite likely to be understood.

Someone went fishing and never returned to get the car

After Olonets, the shores of Ladoga turned out to be more and more difficult for a kayaker: a wide belt of reeds occupied the coast waters, and it became increasingly wider.
So, Pekka had to make his way to the shore through dense reeds. He knew that soon there would be the territory of Nizhnesvirsky strict nature reserve in front of him, where it was not allowed to stay overnight. At the same time, he would not manage to get to the Svir mouth by nightfall.

Kayak in a ”dock” in the kingdom of horseflies

The shore was so bad that Pekka had to unload his kayak standing right in the water in the middle of the reeds. Those reed jungles were home for thousands of horseflies and other blood-sucking insects. Next morning, with similar difficulties and still surrounded by horseflies, he packed things back into the kayak and started on.

Sandy beach of Svyr Nature Reserve

 

By the evening, I reached the mouth of the Svir River, which connects Onego and Ladoga lakes, and settled in hotel ”Svirskaya”. A friendly hotel owner volunteered to help me unload my stuff from the kayak. Rita helped solve the difficulties of communication by phone.
A night in the hotel cost only 2 thousand rubles, breakfast – 250 rubles. It was about 55 euros, as to the exchange rate of that day.

Lively traffic on the canal

 

Kayaking along the Ladoga canal

Between the mouths of the Svir and the Neva, along the southeastern coastline of Ladoga, there are two lockless canals going parallel to each other. One of the most important trading waterways of the Russian Empire passed via Ladoga: it stretched from the Volga River through the Volkhov and the Neva rivers to the Baltic Sea. The Ladoga section of that trade way was the most dangerous for the ships. The huge lake in this place is shallow, shores are stony, and most importantly – open to all storms, since there is no protection such as islands or skerries, as in the northern part of the lake.
The Old Ladoga Canal, also called Petrovsky, as it was named after Peter I, was 111 km long. The canal was open for vessels in 1731, and it connected the Volkhov River (at the mouth of which the city of Novaya Ladoga is located) with the Neva river (at the spot where it flows through Shlisselburg). At the beginning of the XIX century, the canal was extended from the Volkhov River to the north, up to the mouth of the Svir river.
Due to the gradual land uplift, the Staraya Ladoga canal became very shallow, and in 1861-1866, a new canal was built between the Ladoga and the old canal, named New Ladoga Canal or the canal of Alexander II.

White lateral sign. If anyone wonders where the Finnish white / red navigation signs come from, so they come from here

 

With the development of the railways, waterways lost their significance. Now one of the two Ladoga canals is completely overgrown, and the second one is used only by small vessels.
Pekka did not manage to find out in advance whether he could use the canal or not. The owner of the hotel had no idea in what condition the canal was (according to Pekka`s observations, Russian people generally have strikingly poor knowledge about their home area), but he tried to help and took Pekka on his quad bike to a friend who confirmed that it was possible to move along the canal on a kayak.
Moving along the canal was not easy. There was not a single breathe of wind, and the surface of water was stuffy and hot. The situation was complicated by the fact, that the steep banks of the canal did not allow to land for a short break. For the whole day, Pekka managed to make a break only twice – in both cases a fallen tree was found near the shore, allowing to stop for a while.

2 km straight forward, a small turn, again a straight line 1-3 km, and so on all the time. Hot and stuffy. One can get some shadow only by approaching the trees growing on the shore.

 

Shallow muddy water and comforting shopping in the end

”After good 20 kilometers, near the village of Voronovo, I noticed a beach where I could get ashore. There was also a waterway to Ladoga, and I decided to return to the lake, dreaming to find a normal sandy beach for the night camp,” says Pekka.
”Fortunately, before going back to Ladoga, I had lunch and some rest. Over more than 20 kilometers, the shore of Ladoga remained unusually bad. Only once it was possible to warm up, having moored to a large piece of wood, sticking out near the shore. At the distance of 10 meters from the shore, the kayak nose got bogged down in thick mud, and it was not possible to advance further even with the help of a paddle.

A “relief tree”. It saved from worse problems.

 

The heat was around 30 Co, the water was also warm, and the water supply was coming to an end. It became clear that I needed to try to get to the town of Syasstroy, located at the mouth of the river Syas. Approaching the shore, I noticed a building and three men. I asked them where to find the nearest store. Men, apparently, did not particularly understand the question, but pointed to the building.

Fishmonger Andrei and his employee

 

The building turned out to be a fish store. The owner of the store Andrey immediately understood my situation. Without any requests from my side, he told the seller to guard my kayak left on the shore and took me by his car to a store, which was about 5 km away. At the same time, he dropped three of his workers at the gate of a facility that looked like a labor colony. In the store, I bought 3 liters of water, an ice cream and some non-alcoholic beer.
When we returned, Andrey made some tea and offered me cold tap water. I drank some, and surprisingly there were no consequences for my stomach. Andrey gave me a tour around his house, which was under repairs at that time, and on the way, he put a few packs of bills lying on the table into a box.
I called Rita and asked her to book a room at the Fishing and Hunting Club in Novaya Ladoga.

Final stop after a long day. Pekka drank 2 bottles of Baltika-0 at the counter, and it was sooo good

 

I made a decision to continue along the canal. At that spot, the canal was practically straight for almost 10 kilometers, so that the dome of the Novaya Ladoga church could be seen ahead all the way. Around midnight, I finally reached the club. The room was very hot and smelled sewerage. But the refrigerator worked, and I put my foodstuff there. The kitchen was closed, so I did not get any supper. The room cost 900 rubles (22 euros).

Novaya Ladoga – a turning point on the trade route from the Varangians to the Greeks

Pekka spent the next day in Novaya Ladoga waiting for Erkki and Anneli, who were supposed to deliver him some food for the rest of the trip. At a certain point, he realized he looked rather odd wearing his travelling clothes at that hotel, so he took a taxi and went to the local market to get a T-shirt and shorts.

The first kayak callous in life

 

All day, he just rested, wrote text messages, read the ”Lord of the Rings” and studied the map of Ladoga.

Kayaker’s goods in a hotel room

 

Novaya Ladoga (“New Lagoda”) is a town with a population of about 11,000 people, located at the mouth of the Volkhov River. Despite its name, it’s not a young city at all. Already in the XV century, there was a settlement, although it received a status of a town only in 1704. A town with the name Staraya Ladoga (“Old Ladoga”) is located 13 km upstream the Volkhov river. It was one of the oldest significant centers of trade, through which went the trade route ”from the Varangians to the Greeks”, the most important trade route of the Varangians, as Slavic peoples called the Vikings. Archaeologists assume, that Staraya Ladoga was founded in 753. In 2003, the town celebrated its 1250th anniversary and Putin gave it the title of the oldest city in Russia.
The Volkhov River flows into the Ladoga Lake in its southern part. Namely at the mouth of the Volkhov river the trading routes of the Vikings, starting from the territory of modern Sweden, turned south. After crossing the watershed, trade routes ran along the Dnieper river through Kiev towards Constantinople and the Mediterranean Sea.
On the bank of the Volkhov river, a hundred kilometers to the south from Staraya Ladoga, there is also a city of Novgorod, the capital of the Novgorod State, also considered to be one of the oldest cities in Russia. Through Novgorod, Orthodoxy came to Karelia. In the ”Tale of the Past Years”, Novgorod was first mentioned in the description of the year 859.
In 1136 – 1478, Novgorod was the capital of the Novgorod Republic. Sweden and Novgorod had a serious geopolitical struggle for the territory in the area of Ladoga. Later, Novgorod was annexed to the Grand Duchy of Moscow.
Today, there live 220 000 people. The city boasts numerous ancient Russian historical sites. The one interested in history and culture should definitely take a trip from Novgorod through Ladoga to Saint Petersburg.
After studying the map, Pekka decided to ask Erkki and Anneli to give him a lift to Shlisselburg by car. According to the map, the coastline between Novaya Ladoga and Shlisselburg was even shallower than on the previous segment of the trip.
”In order not to get stuck in mud and waterweeds all the time, I would have to keep a kilometer distance from the shore, not having the slightest idea of ​​where it would be possible to get ashore. The prospect of continuing along the canal did not look bright either, as no one could tell whether there was an opportunity to get ashore. In general, the surrounding area looked strange on the map: there seemed to be a number of very small settlements along the canal, and closer to Shlisselburg – a rather large territory occupied by summer cottages, but at the same, time no regular road, and it remained unclear whether those settlements were inhabited or not. Because of the concern that there would be no suitable place to spend the night on the banks of the canal or even any possibility of getting out of it – taking into account that there were more than 100 kilometers ahead – I decided not to take that risk. You can be a little crazy, but not a fool,” Pekka summed up.

From Slisselburg to the north

Pekka arrived at Shlisselburg at about 9 pm. and spent a few more hours to get to Ladoga. The weather was magnificent, warm and calm, but still Pekka had to sweat for a while: in Shlisselburg the Neva starts from Lake Ladoga, and the counter flow there turned out to be very strong. The Neva is a powerful river carrying the waters of Ladoga, Onego and Saimaa lakes and numerous rivers through St. Petersburg to the Gulf of Finland. The difference in the altitude between Ladoga and the Gulf of Finland is 4 meters. There are no rapids on the Neva.

Oreshek Fortress. Restoration is going on. Strong counter flow of about 10 km / h

 

From the point of view of Finnish history, the Fortress of Oreshek (“Nut” fortress in Russian), the heart of Schlisselburg, was of great importance. Novgorod prince Yuri Danilovich founded it in 1323 on an island strategically important for defense and trade. The same year, the first peace treaty between Novgorodians and Swedes was signed in the fortress (so-called Orekhovsky Truce).
During the centuries, the fortress was destroyed and rebuilt many times. It has looked like now since 1514-1525. The fortress had a shape of a polygon 300 meters long and 150 meters wide, with seven towers along the perimeter and a three-tower internal citadel. Currently, the fortress is under reconstruction.
In terms of its historical impact and advantageous location, Oreshek is comparable to the fortress of Olavinlinna in Savonlinna, Finland. Both fortresses were alternately controlled by Sweden and Russia.
The fortress lost its military importance when Peter the Great decided to link the further path of Russia’s development with the Baltics and Europe. He founded a new capital on the marshy banks of the Neva, on the territory of Ingermanlandia, which had been dominated by Sweden for a long time and inhabited by people speaking the dialect of the Finnish language.
This happened as a result of the Northern War (1700-1721), which Peter I waged against Sweden, led by the young King Charles XII. By the beginning of 1703, Peter I managed to win back the whole territory along the Neva river from Sweden, and 10 years later, Russian troops conquered the territory of today’s Finland for the first time, and some of it remained in the Russian Empire as a result of the truce, concluded in 1721. The period of the military campaign on the territory of Finland is called ”great hatred”.

Ladoga cruise ship

Lateral sign. On Sunday evening there were about a hundred fishermen.

 

Taking refuge from wind, military zone

When Pekka finally came out from the Neva to Ladoga, the night sky already started to lighten and the wind rose. In that part of Ladoga the shore was marked on the map with a red dotted line. From the kayak, Pekka saw that the road running along the shore was interrupted by a checkpoint, and a man in uniform opened the gate for each passing car.
Before the trip, Pekka tried to find out from his Russian friends whether there were any closed military zones near the shores of Ladoga. That one, at least, looked just like a military zone. However, judging by the responses of friends, there was no official information on such restricted areas. After the end of the trip, Pekka finally managed to find out that the territory behind the gate was once a military base of chemical protection troops. What is there now remained undefined.
The wind strengthened rapidly and blew from the north-west, from the side of the open Ladoga. It was necessary to find a place for spending the night, and quickly.
The coast was shallow and very stony, but behind one of the capes there was a suitable place that someone had already used as a camp. Pekka set the tent so that it could not be seen from the water. For some reason, that evening Pekka was prone to anxiety. The feeling intensified when, after a while, Pekka noticed light going from under the water, as if a bright spotlight was switched on under the water. Submarine?

Part of some unknown apparatus in the forest near the shore.

 

The day passed in waiting for the wind to abate or change its direction. Neither one nor the other happened. At some point, Pekka`s attention was drawn to a bright object moving parallel to the surface of the water far from the shore. However, there turned out to be nothing mysterious: through binoculars Pekka saw a bunch of balloons, that apparently flew away from their owner.
The next morning the wind went a little down, whitecaps on the waves were no longer seen. Quick breakfast, packing up – and a jump into the kayak. However, immediately it became clear that the wind was again growing in strength. It was frustrating, but there was no other option than to return to the old place. Pekka set up the tent again, hung up the hammock and decided to relax and take it easy. “They say, hammock is very good for the back,” Pekka laughs.
Pekka set the alarm for 3.15 a.m. The wind again seemed to be going down. An hour later Pekka was already in his kayak. On the lake there were large waves that struck the board of the kayak, so it was necessary to be concentrated all the time, paying attention to each wave.
The beach remained shallow and rocky, summer cottages constantly came across on the shore.
After a couple of hours a suitable place came up, and Pekka decided to go ashore – the wind intensified again, and in the second half of the day there was not much chance of its going down. Apparently, Pekka did not yet leave the suspicious military zone marked on the map, so he tried to place the tent and things again so that they could not be seen from the water.
Pekka spent the rest of the day lying in the hammock, reading and listening to the sound of waves.
About 3 o’clock in the morning not far from the shore an air-cushion vessel, judging by the sound of its engine, was going round for a long time. “If they were looking for me, at least they did not find me,” Pekka laughs.

Towards the Burnaya river

The fifteenth day of the journey began well, a gentle headwind was blowing, and by 9 am. Pekka had already started out. The plan was to go a long way during the day.

Hotel on the river Burnaya. A nice place for a modest rest. Water in the river Burnaya comes from the same water system to which Pekka`s home lake Haukivesi belongs.

 

For about 20 km, Pekka could see the consequences of last year’s summer storms that hit the shores. The storms went through Finland also, and apparently caught a major piece of the Karelian Isthmus too. A lot of fallen trees could be seen. “I would not want to find myself on the water in such a wind,” Pekka comments.
By the end of the day, Pekka crossed the former border of Finland and soon reached a small village of Solovyevo, where a hotel was available, according to his knowledge. “I asked Rita to book me a room by phone, but the hotel did not respond. I had to sort it out myself. In the courtyard of the hotel, I was first met by three dogs, who barked and sniffed me, but then let me pass. They were followed by two women. I managed to take a room,” says Pekka.
“The hotel turned out to be quite good, I was allowed to put my food in a hotel fridge, which was even switched on specially for me. For dinner I had borsch, pelmeni, bread, some beer, and bottled water.
The bed was comfortable, but there was no hot water in the tap. However, I was quite ready for that, since I was aware of seasonal outages of hot water in Russia.
For breakfast, they offered me omelet of five eggs and some bread. All services – one night accommodation with food – cost 2000 rubles (about 50 euros). I can definitely recommend this hotel for an unpretentious vacation,” Pekka concludes.
The village of Solovievo (Finnish name Taipale) is located at the mouth of the river Burnaya (in Finnish also called Taipale), which is the largest branch of the lake-river system of Vuoksa. Part of the Vuoksa waters enter Ladoga through the old riverbed, located north of Priozersk, but the main water flow goes here. The old riverbed lost its importance in the middle of the 19th century, when the Vuoksa waters were redirected to Lake Suvanto to expand the arable land, and thence to the Burnaya river.
During the Winter War, a segment of the famous Mannerheim Line was built along the banks of the 11-kilometer-long Burnaya river.

Towards Sortavala and rocky shores

In Solovyovo, Pekka started to feel that there was only a final throw to do before he would see familiar northern shores of Ladoga.

A seal is waiting for a kayaker

 

The morning was hot and windless. The first two hours paddling felt unusually difficult. At the first break on the shore, Pekka discovered that his kayak had dragged a massive bunch of water lilies and waterweeds behind.
Kovenets Island and its monastery were in sight, but I rejected the idea of disembarking, I was urged to move on.

Another unknown construction on one of the islands

 

There were traces of that strong wind that I was waiting two days ago: plastic bottles, some wrappers and other rubbish, nailed by the wind etc. were floating. Apparently, people just drop that garbage from cruise ships, as there are no settlements nearby.
“In the evening, I had to pass around another guarded area with observation towers on the shore. I did not dare to get my camera and take any pictures. For the night camp, I chose a sandy beach, which I regretted the very next morning when the night dew soaked up the sand. Wet sand stuck absolutely all over things,” Pekka complains.
On the way to Priozersk, one can easily find traces of the war on the shore: anti-tank fortifications, monuments, etc.
Soon I passed Priozersk by, a town with a population of about 20 000 people, located at the mouth of the Vuoksa. The old name of the town, Korela, may have something to do with the origin of the word ”Karelia”. First settlements of the Ladoga Karelians were located there, expanding later to the Eastern Finland.

Someone lost it?

 

In Novgorod, chronicles Korela was first mentioned in 1143, and already in the 13th century a fortress was built here. In the XV century, Korela was mentioned as the second largest city of the Novgorod principality.

My grand-aunt used to live on the other side of this island. A hammock on this shore is the best option for sleeping.

Pekka spent the last night in the neighborhood of Lahdenpohja. In his diary, he wrote: ”FABULOUS ROCKS.” In large letters. Here began the familiar northern part of Lake Ladoga.
The final leg of the journey was easy. The weather was fine, a small wind was blowing from the east. On the pier of Sortavala, Rita was meeting Pekka with her brother. ”Babushka”, Rita’s mother, had already heated up her sauna and prepared a birch twist. “Washing myself clean felt simply divine. According to those whom I met, I looked a bit like a devil, so I shaved my beard right in the sauna so as not to frighten people,” says Pekka.

The dream is fulfilled. Ladoga is went around along the coastline.

“During the evening, I drank about 3 liters of water, and another 5 the next day. I did not have to visit the toilet almost at all. Heat combined with physical activity thoroughly disordered the fluid balance in my body.”
The dream had come true. Ladoga was went around.

Double-natured landscapes of Ladoga

Only after passing along the entire shore of Ladoga, you realize how diverse this lake is. The northern part of the coast, the former Finnish territory, is rocky, riddled with famous skerries. In the Olonets area, there is a long sandy shoreline. The southern part of the lake is very shallow, and in order to get to the shore, one needs to wade through reeds and small stones, what is very inconvenient when kayaking. As it turned out, Ladoga canals are quite passable, but it is not possible to get ashore at any moment.

A difficult place to land

 

Northern part Ladoga is very deep, in some places it is over 200 meters. In the southern part, it is shallow; therefore, the banks are densely covered with reeds.
The history of the northern part of Ladoga brings so-called Lost Karelia to memory, the territory lost by Finland. Olonets will tell you about Karelian culture, and the southern shore – from the mouth of the Svir to Shlisselburg – tells about the history of Russia. In fact, such a journey makes you realize how close Finland is to the place of origin of the Russian state, and how closely the histories of our countries are intermingled. In just a few days, you can go kayaking from places that are significant for Russian history, to places that are significant for Finland.

Weather conditions on a big lake

The most important factor of any trip along such a large lake is, of course, the weather. It’s even surprising that during the incomplete three weeks of traveling I became a hostage of the wind once only.
If the wind blows from the open lake, the waves can be so huge that it’s better not to go out to the lake in a kayak or a boat. One always needs to be prepared for a sudden or strengthening wind. In the southern part of the lake, another problem is finding a place to go ashore. On the Ladoga canals, the wind is not a threat, but it is very difficult to find a place to get ashore and spend a night.
”The best time for such a trip is around Juhannus holiday (Ivanov’s day), when the wind tends to subside by night, and on a white night you can travel almost as during the day. Closer to July and until the end of summer, the beaches are flooded with tourists, mainly from St. Petersburg and Moscow. This time is extremely difficult for finding a comfortable natural beach, where there would not be anybody’s tent,” describes Pekka.

Local people are afraid of the lake

In general, Pekka came to the conclusion that modern inhabitants of the shores of Ladoga have no tradition of developing the lake and moving along it. Most of the population comes from other places, after the II World War refugees from Ukraine and Belarus were moved here. People moved to Karelia from war-ravaged territories, to the settlements, where empty houses remained after the evacuation of Finnish people.
”A huge lake remains and alien and frightening thing for them. A couple of generations are not enough to change this attitude. Of course, there are fishermen, and just people who have boats, but Lake Ladoga is unfamiliar to most people there. So, Rita, accompanying me every time in another lake trip, somehow believes that I’m very risky there, and I can be killed.”

Gear

On this trip, Pekka used a hand-built kayak, a very light (only 14 kg) version of the Artisan model with additional space in the back deck for storing camping gear.
A water filter is also necessary. You can`t take enough water for 3 weeks in a kayak. In most places, water of Ladoga is probably quite suitable for drinking, but near settlements, I would not recommend anyone to drink it. Besides, when water blooms, then boiling will not help, because water becomes toxic. Some algal blooms are normal in Ladoga in summertime.
The MSR filter coped with its task perfectly, but after 3 weeks of use it had to be washed with a hard brush.
For navigation, Pekka normally uses maps and a compass, but in foggy weather and in order to determine the direction of the start, he also used a GPS navigator. Still, one should never count on a navigator alone: indeed electric appliances and water are not the best friends.
Before the trip, Pekka managed to buy a good 6-page map of Ladoga with 1: 100 000 scale in the Aino bookstore in Sortavala, and it was quite sufficient to go with.
Pekka took two mobile phones with him. One with a Finnish sim card, and the other had a Russian Megaphone one. On the eastern shore of Ladoga, there were 3 days, when both phones were out of range. No such problems near inhabited areas, of course.

Safety issues

“When I tell people about this trip, almost everyone is surprised that I did it alone. I do not see anything strange in this. On my home lake Haukivesi, I always go on a kayak all alone. It is easy: you are ready to go wherever you want, and you don`t need to fit in anyone else`s plans”, tells Pekka.
Of course, it is necessary to prepare for such a trip, so that you can be really ready to cope with possible difficulties all alone. It’s not as simple as it might seem at the first glance.
Most people unfamiliar with water trips have an incorrect idea of safety. In fact, the presence of a companion does not greatly increase the level of security. Of course, in some cases, a companion can provide a second opinion in a situation of a difficult decision-making. On the other hand, if the error does happen, there will be more victims.
Water tourism, like tourism in general, always carries certain risks. But there is a risk even when we are at home, there is no absolute safety. “I was well aware of the fact that if something happens to me, I can blame only myself, and no one else,” Pekka laughs.
“It seems to me that now people try to impose responsibility on the others too often. When one has a phone, he can easily go anywhere being sure, that if he gets tired or sick, he can call rescuers at any time, and they will take you away on a rescue helicopter.”
When Pekka goes hiking or kayaking, he tries to focus more on the thinking of people who discovered new lands, collected folklore or studied nature. Any trip should be carefully prepared, possible difficulties are taken into account, equipment is to be reliable. When the trip begins, you find yourself on your own, even if there is a fellow nearby. You need to think about your actions. A minor injury or damage to equipment can be a serious problem. It is very important to be aware of the limits of your abilities. You should never plan GGG beyond your strengths or physical abilities or to go kayaking in bad weather.
Of course, on open water, the skills of moving on a kayak must be firm. If you cannot make an Eskimo coup in a loaded kayak, this must be taken into account before venturing into the water in unfavorable weather. For example, Pekka cannot boast of such a skill, so he makes decisions in accordance with this.
Pekka`s security plan was based on the help of other people: Rita in Sortavala helped remotely, and Erkki and Anneli could relatively quickly come to the rescue by their camper. If he got sick, Pekka would receive help, although not immediately.
Planning the trip, Pekka crossed some parts of the coastline by car looking for hotels to spend several nights. Between Novaya Ladoga and Shlisselburg there was no way to get close to the water – there was no road network.
”Rescue services in Russia are called by the same number as in Finland – 112, but I did not really count on that, because I could not explain everything in Russian by phone. In case of emergency, I planned to call first of all to friends who would have already called for help.,” explains Pekka.

* * *


Pekka Pouhula`s summary of his trip: ”Indeed, Ladoga is a huge mass of water, a vast and a deep lake. In some places, there were more than 200 meters below. This is an inexpressible feeling.”

Distances

Day                                      Distances                                 Time spent

1.                                           9 km                                                 2 hours

2.                                        17 km                                                7 hours

3.                                         37 km                                                8 hours 5 min

4.                                         34 km                                                 7 hours

5.                                         36 km                                                  8 hours 10 min

6.                                        46 km                                                  9 hours 15 min

7.                                        30 km                                                  8 hours

8.                                        39 km                                                  4 hours 10 min

9.                                        63 km                                                 15 hours 30 min

10.                                       0 km

11.                                     31 km                                                    5 hours 30 min

12.                                       0 km

13.                                       0 km

14.                                     15 km                                                    2 hours 30 min

15.                                      50 km                                                 11 hours

16.                                       45 km                                                 11 hours 20 min

17.                                       67 km                                                  15 hours 45 min

18.                                       53 km                                                  10 hours 15 min

Total:  573 km                                            125,5 hours (4,6 km/h with breaks)

Paddling strokes: 298 000. If one stroke corresponds 1 kg of resistance power, physical exercise makes 2500 kg/hour.

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu!

Teksti ja kuvat: Helena Puonti           Aloituskuva: M.Jannela

Matkaa Karjalaan suunniteltiin pitkin talvea. Vielä viime hetkellä virukset olivat kaataa suunnitelmat. Matkaan kuitenkin lähdettiin. Kajakit keimailivat autojen katolla.
Kartanlukutaitomme ansiosta koimme matkalla monta yllätystä. Eri asteiset kuoppatiet säätelivät vauhtiamme. Perille päästiin – Isäni syntymäseudulle. Saatoin kuvitella hänen juoksevan vastaani paitaressuna, Mummon ja Paapan kotiaskareissa nuoruuden voimissaan, kalassa – Äyräpää-jävellä tai Vuoksella, iltapuhteella …
Saavuimme majapaikkaamme. Se oli kauniilla paikalla Vuoksen rannassa, siisti ja hyvin hoidettu ympäristö. Teresa, majatalon emäntä, ihmetteli, miten yksinäinen nainen voi löytää heidän kalastajien ”hotellin”. Pidin Teresasta. Hän on hyvin ystävällinen ja lämmin ihminen. Matkaseurueeseemme kuului Pekka, joka oli järjestänyt kaiken sekä Mari, joka sulautui joustavasti kaikkiin rooleihin. Flunssaväsymykseni takia hän toimi mm autonkuljettajanani. Ystävystyimme. Tiesin, että voin luottaa Mariin ja Pekkaan. Mari ja Pekkakin päättivät yöpyä hotellissa.
Matkaan lähti myös isompi Joensuun Kauhojien joukko, joita tapasimme matkalla silloin tällöin.
Aamulla heräsimme viivytellen. Laitoimme kalastajien keittiössä aamiaisen ja pakkasimme kajakit matkaan. Kalastajat olivat jo nousseet aiemmin ja ylpeänä esittelivät Vuoksen kalasaaliitaan.
Koleasta ja sateisesta alkukesästä huolimatta aurinko sädehti puiden välistä ja sininen taivaan kansi kuvastui veteen. Vuoksi virtaa koko ajan, lieneekö sillä milloinkaan aikaa tyyntyä. Vuoksi joki on leveä kuin järvi. Hyvin olisin voinut kuvitella olevani Saimaalla.
Verkkaisesti lipuivat kajakkimme Vuoksen rantaviivaa seuraten. Tavoitteena oli Äyräpää-järvi. Isäni ikävöi usein Karjalaan. Loppumetreillä lähimuistin heikentyessä hän ”asuikin” siellä. Isä muisteli usein linturikasta Äyräpää-järveä. Kartan mukaan Äyräpää-järven rannat ovat soistuneet. Salmenkaita-joki laskee Äyräpää-järven vesiä Vuokseen. Meloimme Salmenkaitaa pitkin ylävirtaan 13 (-16) km. Joki poimuili tasaisen leveänä ja syvänä. Suvantopaikkojakin löytyi, jolloin rannan puut näyttivät kasvavan terävinä alaspäin. Tuomet kukkivat. Linnut seurasivat matkaamme. – Joki näytti kulkevan erämaassa. Vain joen suistossa oli taloja, ihan lähekkäin rakennettuja, pienet kasvimaatilkut väleissä suloisesti epäjärjestyksessä. Paikoitellen rannoilla oli vaatimattomia mökkikyhäelmiä, joissa oli kalastajia tai perheitä. Vilkutimme kaikille, ja yleensä saimme tervehdyksen takaisin. Joen keskivaiheilla oli muutamia huviloita, teräsverkoilla tai muuten eristettynä.
Joessa oli kaksi koskea. Päätimme jo heti kantaa kajakit ensimmäisen kosken ohi. Ajauduin kuitenkin niin lähelle, että vesi alkoi ahnaasti viedä kajakkiani. Ihan viime hetkessä sain voimaa tempautua irti kosken kattilasta. Kyllä ihminen on avuton luonnon voimien edessä. Pahimmassa tapauksessa veden pyörre olisi ohjannut kajakkini kiveen ja särkenyt sen. Ainakin olisin kastunut.
Kosken rannalla ruokailimme. Jokainen heitti kattilaan jotakin repustaan, ja niin saimme maukkaan ja ravitsevan keiton.
Toisenkin kosken kohdalla meidän oli antauduttava ja kannettiin kajakit rantaa pitkin.
Melonta jatkui. Lähestyessämme Äyräpää-järveä iltapäivä oli jo pitkällä. Vastavirtaan melominen oli kuluttanut voimamme. Saavuimme joen alkulähteille. Kaislikko joen rannoilla kasvoi. Lopuksi oli vain pieni uoma kaislikon keskellä, kunnes sekin loppui. Edessä ja sivuilla oli silmänkantamattomiin hyllyvää kaislikkomätästä. Olisi pitänyt olla viidakkoveitsi tien raivaamiseksi. Mahdollisesti veden pinnalla oleva mätäskerros ei silti olisi päästänyt meitä etenemään. Luonnon voimat voittivat taas. Olisi pitänyt olla helikopteri. Äyräpää-järvi säilytti salaisuutensa. Se suojaa lintujaan. Niillä on todellinen pesimärauha.
Viivähdimme paikassa hetken, nautiskelimme. Käänsimme sitten kajakkimme ja antauduimme virran vietäväksi. Se tuntui ylävirtaan ponnistelun jälkeen uskomattomalta. Virta vei meitä lempeästi kotiin päin. Laskimme kosketkin, eivätkä ne edes tuntuneet suurilta. Aurinko paistoi. Tuomi kukki. Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Rantojen puut ja lehvästöt muodostivat veteen heijastuessaan alati vaihtuvan näkymän. Isänikin on nähnyt nämä – ja varmasti iloinnut niistä.
Kahdessa tunnissa olimme virran keinussa leväten laskeneet koko joen. Jonkin verran oli vielä matkaa Vuoksen rantaa pitkin. Illan suussa olimme takaisin majapaikassamme.
Seuraavana päivänä ajelimme kylille. Talot ja pihat ovat kaikkialla lähekkäin, tuskin minkään kaava-arkkitehdin suunnittelemana. Sammaloituneita entisten talojen kivijalkoja näkyi entisen elämän muistona. Kylät olivat asuttuja. Elämä jatkuu niissä – omalla mallillaan.
Palailin yksin kotiin. Mari ja Pekka saattoivat minut alkuun. Emme menneet nytkään valitsemaamme tietä, vaan tie valitsi meidät. Pääsin kuitenkin kommelluksitta kotiin.
Kotiin palattuani ymmärsin. Savonlinnan luonto on hyvin samankaltaista kuin Karjalassa. Olen viettänyt lapsuuteni Pohjanmaalla ja tänne asetuttuani olen erityisesti viihtynyt Saimaan maisemassa. Varmaankin esi-isieni maisema on piirtynyt geenieni epitooppeihin ja Savonlinna on Karjalani. Olin tullut kotiin.

​Pekka ja Mari matkalla Salmenkaitajoella

 

​Koskien kohdalla kannoimme kajakit ylävirtaan ja alaspäin laskettelimme virran mukana. Kesäpäivä oli lämmin ja kaunis.​

 

​Vuoksi virtaa

100 kuvaa Laatokalta

 

Teksti ja kuvat: Pekka Pouhula
Toimittaja: Pertti Rovamo


Päätin osallistua Suomen satavuotisjuhlintaan valitsemalla sata kuvaa Laatokalta. Valtaosa kuvista on ottamiani, mutta jotkut kuvat ovat ottaneet retkikaverini.
Valtioneuvoston kanslia on 15.8.2017 hyväksynyt kuvasarjani Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 ohjelmaan. Sain samalla käyttööni virallisen Suomi 100 -tunnuksen.
Olen retkeillyt Laatokalla lähes parinkymmenen vuoden ajan. Kohtasin vuonna 1999 suunnilleen yhtä aikaa sortavalalaisen naisystäväni Rita Aladinan ja Laatokan. Kaikkiaan olen tehnyt melonta- ja souturetkiä tuolle Euroopan suurimmalle järvelle noin neljäkymmentä. Kuvia on arkistossani noin 5000.
Olen aina ollut vaelteleva ihminen. Kouluvuosinani taipumukseni aiheutti kotona kahnauksia, koska vanhempani eivät pitäneet siitä, että olin aina liikkeellä.

Minulle on merkinnyt paljon se, että Laatokka on järvi, ei meri. Meri on minulle liian rannaton, vaikka melko rannatonhan Laatokkakin tietysti on. Mutta on siellä aina ranta.

Laatokan pohjoisranta kuului pitkän aikaa Suomeen. Siksi valitsin kuvani nimenomaan siltä alueelta. Laatokan pohjoisosa on mielimaisemani vaaroineen ja suurine korkeuseroineen. Kun astuu maihin ja kiipeää vaarojen laelle, järvimaisemaan saa aivan toisen ulottuvuuden. Ehkäpä kuvieni avulla sellainenkin ihminen, joka ei ole siellä liikkunut, saa aavistuksen alueen ihanasta luonnosta ja sen hienoista näkymistä.

Ehkä pienen vivahteen kiinnostukseeni Laatokkaan antaa sekin, että äitini suku on peräisin Jaakkimasta, Laatokan länsirannan tuntumasta. Mutta he olivat kuivan maan ihmisiä ja itse asiassa pelkäsivät suurta järveä. Innostukseni vesiretkeilyyn on siis muuta perua. Mutta sukutarinoitani Jaakkimasta on blogini osassa ”Tarinoita”.

Laatokan eteläinen osa on aivan toisenlaista maisemaa. Sieltäkin on kuvia ja kertomuksiani, koska olen kiertänyt järven melomalla. Tärkein kertomus siitä on nimeltään Laatokan kierros.

Sadan kuvan valitseminen oli yllättävän vaikeaa ja monta mukavaa ja muistamisen arvoista paikkaa piti jättää pois. Olen valinnut kuvat pikemminkin muistojeni kuin kuvien laadun perusteella.

Alla kartta Laatokan pohjois-osasta jossa näkyy kuvauspaikat.

Honkasalo

Honkasalon saari on tunnettu ennen muuta kujasistaan. Kun Sortavalasta mennään Valamoon, Honkasalo on kaupungin edustan saariston ulommaisia saaria ennen laajaa ulappaa. Sieltä on matkaa Valamoon vielä 20 km.

Kujaset ovat kalliorantaisia pikku vuonoja. Niitä on viisi kappaletta. Olen ajatellut, että ne ovat Väinämöisen käden jäljet, kun maailma luotiin. Uskon, että Väinämöinen nousi maihin tässä kohtaa, otti tukea tuoreesta maasta ja niin hänen sormensa uursivat kujaset kallioon.

Honkasalo on nykyään suosittu matkailukohde. Retkeili8jät tulevat sinne veneillään ja kajakeillaan. Jo Suomen aikaan paikalliset ihmiset tekivät sinne veneretkiä Sortavalasta. I.K.Inha kävi kuvaamassa Honkasalon kujasia vuonna 1893.

Mielestäni nämä näkymät ovat eräitä entisiä kansallismaisemiamme. Onneksi maisema on vieläkin olemassa ja myös suomalaisten nautittavissa. Tosin sinne pääseminen on hieman haasteellista niin kesällä kuin talvellakin.

Tämä kuva päätyi Rovamon Pertin ansiosta Erälehden kansikuvaksi.

Kuin timantit kimmeltäisivät

Tätä kujasten näkymää katselin riippumatosta yhden aurinkoisen kesäpäivän

Juri Sevrjukov ja Mari Jannela saapuvat meloen kujasille

Juri on laskeutumassa köyden varassa kujasten kallioseinämää. Punaisena pisteenä erottuva Juri ilmentää samalla paikan mittasuhteita.

Saaren nokassa erottuu ortodoksiselle uskolle ominainen matkamiehen risti.

Laivasaari. Tämäkin oli I.K.Inhan kuvauskohteita

Näkymä Laivasaaren laelta. Saari on vaikeapääsyinen, koska rannat ovat niin jyrkkiä. Monen vuoden empimisen jälkeen kiipesin saaren huipulle.

Honkasalossa on kujasten lisäksi toinenkin nähtävyys, Vahtimäki. Kuvassa on näkymä Vahtimäeltä Sortavalan suuntaan. Täällä oli viikinkiajalla tähystyspaikka, josta oli näköyhteys Sortavalan Paasonvuorelle..

Ensimmäisen talviretkeni leiripaikka. En vielä tiennyt talviretkeilystä juuri mitään. Silloin palelsi oikeasti. Silti retkestä jäi hyvät muistot, eikä se jäänyt viimeiseksi talviyökseni luonnon helmassa.

Kaarnesaari

Kaarnesaaressa on mahtava kallionhalkeama

Valamo

Valamo on saariryhmä keskellä Laatokan pohjoisosaa. Joka puolelta sinne on melontamatkaa parikymmentä kilometriä. Avonaisia selkävesiä on vähiten, jos lähtee liikkeelle Salmin Lunkulansaaresta. Valamon itäpuolella on saaria, jotka antavat vesiretkeilijälle sopivia tauko- tai suojapaikkoja. Pisin avovesiosuus on kahdeksan kilometriä.

Valamon saaristossa on Laatokan norppien tihein kanta. Suurimmassa laumassa, jonka olen nähnyt, norppia oli 40-50 kappaletta.

Kun Valamoon meloo tai soutaa, mieleen nousee väistämättä harras tunnelma, koska tietää tulevansa pyhään paikkaan.

Valamoon ei pääse kuin hyvällä säällä. Jos tuulee yli 5 m/s on parempi odotella tukevalla maalla tuulen tyyntymistä.

Valamoon kuljetetaan turisteja isoilla kantosiipialuksilla Sortavalasta, Käkisalmesta ja muistakin satamista. Isot jokiristeilyalukset tulevat sinne Pietarista ja Moskovasta.

Pyhän Niolauksen skiitta eli Nikolski juhannusyönä.

Tarkkasilmäinen erottaa taivaanrannasta Valamon valkoiset kirkot. Näin kirkkaalla säällä ne erottuvat harvinaisen selvästi.

Rita Valamossa. Taustalla on Pyhän Nikolaoksen skiitta eli Nikolski.

Valamon Öljymäen kappeliin johtaa leveä polku. Pentti Patosalmi zoomailee.

Näkymä Ristisaaresta Valamoon päin.

 

Valamon saaristossa on kilometrikaupalla tällaisia pystysuoria kalliorantoja. Niille rantautuminen on mahdotonta.

Maarian kämmeköitä

Mainingit kohahtelevat matalikolle tullessaan.

Aamupalaa syödessäni olen usein nähnyt tällaisen ilmestyksen. Siinä on ”kalastuksenvalvoja” tarkistamassa kuka kolistelee. Norppa on vaikea kuvauskohde, koska aina, kun nostat kameran ottaaksesi kuvan, se sukeltaa.

 Hyväluoto

Kyseessä on pikkuinen saari Impilahden edustalla. Löysin luodon nimen vanhoista kartoista.

Onko tämä jokin muistokivi? Luonnonkivi on punaista graniittia ja arvioin sen painoksi noin 2 600 kg. Kivi on kummallisen muotoinen ollakseen jääkauden tuoma.

Kotiluoto

Vanhoissa kirjoissa kerrotaan, että kun Sortavalasta kuljettiin Valamoon, tämä oli viimeinen suojainen luonnonsatama ennen Valamoa. Valamo häämöttää taivaan rannassa.

Paikka on toiminut myös kalastajien tukikohtana. Näkymät ovat samantapaisia kuin Honkasalon kujasilla.

Saarelta on löydetty n 150 erilaista sammallajia. Osa kasvaa vain tällä saarella, tosin Sveitsin Alpeilta on löydetty muutama sama laji.

Kuhkaa

Se on Lahdenpohjan edustalla Lumivaaran kuntaan kuulunut saari. Saari on iso, siellä on aikoinaan ollut kansakoulukin. Iso-tätini asui täällä.

Kilpisaaret. Aamutuimaan norppiakin on näkyvissä.

Pekat Pouhula ja Turunen Kuhkaan saaren männikössä. Kuva: Mari Jannela.

Iso-tätini talon perustuksia

Mäkisalo

Iso saari on Läskelän edustalla. Korkeat mäet näkyvät kauas. Saari on mahtavan näköinen kaukaakin katsottuna. Saaressa on linnan rauniot, mutta ne ovat hankalan kiipeämisen takana. Kapuamiseen kuluu helposti pari tuntia, mutta näkymät palkitsevat.

Etualalla Mäkisalo. Taaempi on Pekanmäki. Kuvassa näkyvä pystysuora seinämä on nimeltään Pekanriutta. Paikallinen nimitys poikkeaa suomen kielen vakiintuneesta riutta -sanan merkityksestä. Nykysuomen sanakirjan mukaan riutta on vähän tai ei ollenkaan vedenpinnan yläpuolelle kohoava pitkähkö hiekka- koralli- tai kalliokari. Sama lähde kertoo kuitenkin, että Laatokan-Karjalassa, Lapissa tai Kuusamossa se tarkoittaa korkeaa, äkkijyrkkää usein etelänpuoleista vuorenrinnettä.

 

Mäkisalon Linnamäki

Mäkisalon Linnamäen viikinkiaikaisen linnan perustuksia.

Tästä paikasta on vahdittu viikinkien liikkumisia yli tuhat vuotta sitten

Petäjäsaari

Pitkärannan saaristossa sijaitseva puolitoista kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä Petäjäsaari oli rantasalmelaiselle seurueelle erityisen koskettava paikka, koska siellä käytiin seitsemän päivää ennen Talvisodan päättymistä, 6. maaliskuuta 1940, ankara taistelu, jossa yhden päivän aikana kaatui 117 suomalaista. Siellä taisteltiin sananmukaisesti viimeiseen mieheen. Kaikki elävänä saaresta selvinneet olivat hiukan aiemmin evakuoituja haavoittuneita.

6.3.1940 saaressa kaatuneista 46 oli rantasalmelaisia ja 23 nilsiäläisiä. Rantasalmelaisten menetykset olivat Suomessa toisen maailmansodan pahin miestappio yhden kunnan osalle samana päivänä.

Kuva on Petäjäsaaren muistomerkin siunaustilaisuudesta.

Risto Partanen ja Erkki Muukkonen ovat soutamassa läpi harmaan kiven.

Talvinen näkymä Petäjäsaaresta. Taustalta näkyy, että Laatokan selkä on sula.

Riuttavuori

Vuori sijaitsee lähellä Sortavalaa Riekkalan saaren Tokkarlahdessa. Myös I.K.Inha kävi näitä maisemia kuvaamassa.

Ritan tytär Inna Aladina Riekkalansaaren Riuttavuorella.

Pekka Pouhula Riuttavuorella. Taustalla näkyy Tokkarlahti. Kuvan on ottanut Inna. Sattumalta I.K.Inhalla on samantapainen kuva.

Laatokalta

Timonsaari

Mökerikkö. Teltta tasaisella kalliolla.

Kajakit Rahman kivikkorannalla

Kuvassa on tyypillinen Laatokan riutta.

Impilahden Pullinvuori. Kohosen Tauno meloo esi-isiensä maisemissa.

Ensimmäinen kunnollinen kuvani Laatokan norpasta. Yllätin sen päiväunilta.

Nyylähaarikka. Melko harvinainen hieno hentoinen kasvi, joka kasvaa kallionkolossa yksinään.

Orvokkeja

 

Mänty

Kerrotaan, että toiveet toteutuvat, kun ryömii tämän läpi.

Olisiko kallio muinoin oksentanut?

Kun lähdetään Sortavalasta, tästä aukeaa ensimmäinen näkymä aavalle Laatokalle.

Jäätelit jäätyneet kuvioiksi

Risto Partanen leikkii jääteleillä Sorolansaaren rannassa.

Näkymä Uimosenahonmäeltä Laatokalle. Kirjavalahti.

Näkymä Sortavalan Kuhavuorelta Läppäjärvelle.

Talvimaisemaa Laatokalle Winterin huvilan terassilta

Riekkalansaaren Papinmäki. Näkymä Laatokan Läppäjärvelle Sortavalan kaupungin vierestä. Täälläkin on matkamiehen risti.

Ristiaallokkoa. Aallot iskevät vastakkaisista suunnista toisiaan vasten

 

Sumu vyöryy nopeasti eteenpäin. Nyt se on peittämässä Munatsun saarta

Sumurintama kehittyy. Tässä vaiheessa on jo syytä ottaa kompassi esiin ja tarkistaa suunta..

Jannelan Mari pääsi näin lähelle norppia kuvaamaan.

Blogin pitäjä uimassa Laatokassa. Paikalliset kertovat, että tässä kohti on vettä alla 200 metriä. Ei tarvinnut pelätä, että kolhii itsensä pohjaan. Läksin uimaan eräällä reissulla vuokraamamme laivan kannelta. Laivasta järvi näytti tyyneltä, mutta aallot olivatkin isoja ja tuuli alkoi kuljettaa laivaa. Tuli pieni kiire laivaan takaisin laivaan.

Baikal, burjattienergiaa ja lystikästä luistelua

Teksti ja kuvat:  Mari Jannela

Siperian arojen ja vuorten keskellä sijaitsee Baikal. Se on maailman suurin ja syvin makean veden allas. Talvella sen peittää yli metrinen jääkansi.

Luistin leikkaa jään pintaa. Alla on puolitoista metriä kirkasta jäätä. Raapiessaan jäätä luistin tekee erikoisen äänen. Se soi, helisee ja rahisee. Aivan kuin jää nauraisi.

Burjattien pyhä vuori Shamanka.

– Rakastan luistelun ääntä, joensuulainen matkanjärjestäjä Juri Sevrjukov toteaa ja näyttää instagramiin lataamaansa videota. Tämä matka Baikalin jäille Siperiaan tuli yllättäen. Retkiluistelu on minulle uusi ulottuvuus ja minua jännitti lähteä tekemään tätä, kun rantasalmelainen Pekka Pouhula esitti kutsun matkan järjestämiseksi.

Jää nauraa.

Olkhon saari Baikalilla on uusi turistialue. Sähköt saarelle saatiin vuonna 2005. Matka Irkutskista Olkhon saarelle taitetaan UAZilla, venäläisellä autolla, jolla sanotaan pääsevän mihin tahansa, jos on saha mukana. On pimeää, ikkunoista ei näe ulos ja autossa pomppii kuljettajan lisäksi kahdeksan henkilöä kuuden tunnin ajan. Useamman mielessä ehtii käydä kysymys: mitähän tästä seuraa? On tänne ainakin pitkä matka. Joukko koostuu hyvin eritasoisista luistelijoista. Kuljettaja kertoo, että yleensä hän kuljettaa kiinalaisia, jotka tulevat makaamaan Baikalin jäälle saadakseen energiaa.


– Kerroin asiakkaille, että nyt lähdetään seikkailemaan ja voi olla, että tulee yllätyksiä. En voinut olla varma toimisivatko kuljetukset, majoitukset, ruokailut, löytyisikö kirkasta jäätä ja riittäisikö tekemistä koko ajaksi ja kaikille, Juri Sevrjukov toteaa.

Ahtojäävaellukselle kannattaa pukeutua lämpimästi.

Mittari näyttää 27 astetta miinusta, kun joukkio ensimmäisenä aamuna lähtee liikkeelle hotellilta. Hotelli on hieman erikoinen, koska se on saanut mallinsa 1600 -luvulta peräisin olevasta paalumuurilla suojatusta pikku kaupungista. Joukko pakkautuu UAZiin ja siirtyy 40 km päähän saaren kärkeen ahtojäille. Pakkasessa tehdyn ahtojäävaelluksen tunnelma on arktinen.

– Yllätyin miten kaunis jää voi olla. Se on kuin taidemaalaus, jossa on erilaisia kuvioita. Jääluolat ovat kuin satujen linnoja. Ensi vuonna menemme uudelleen, koska Baikalilla voi tehdä niin monenlaisia juttuja! Juri Sevrjukov on innoissaan matkan kokemuksista.

Skinnareille kiitos

Baikal on 636 km pitkä ja sen jäillä kulkee satojen kilometrien jäätieverkosto. Yleensä jää on kirkasta kaikkialla, mutta poikkeuksellisesti tänä vuonna juuri ennen saapumista satoi märkää lunta, joka pakkasen seurauksena tarttui jäähän kiinni. Baikalin jäällä on vilkasta. Jääteillä tapaa jäävaeltajia ahkioinensa, pyöräilijöitä ja luistelijoita.

Baikalia vaelletaan päästä päähän yli 600 km.

– Omatoimisesti liikkuville retkeilijöille syntyy toverillinen retkeilyhenki. Siinä jaetaan tietoja ja kokemuksia. Siinä ollaan erittäin kiinnostuneita toisten kokemuksista, kertoon huomiostaan helsinkiläinen Skinnareiden (Suomen retkiluistelijat) puheenjohtaja Seppo Sihvonen.

Venäläinen jäävaellusväki on pysähtynyt ja kertoo löytäneensä kirkasta jäätä. Skinnareiden ilmekin kirkastuu. Kokemustenvaihdon ohessa kaivetaan ahkiosta kitara ja lauletaan serenadi naisille naistenpäivän kunniaksi. Suomalainen ja venäläinen polvistuvat Baikalin jäälle kitara kainalossa esittämään pari laulua vuorotellen äidinkielellään. Herkkä kansallisuuksien kohtaaminen.

Kohtaaminen jäällä.

Kirkkaan jään etsiminen vaati Skinnareilta vaivaa ja rohkeutta. Se oli salmen takana, jonne autot eivät uskaltaneet ajaa. Kolme miestä jatkoi väsymättömästi jään etsimistä. Seppo Sihvonen kertoo haltioituneena tarinaa siitä kuinka jää löytyi.

– Paikalliskulttuurin tuntemus on tärkeää. Huomasimme paikalliset hyväsydämisiksi hyväksymään liftarit, kun etsimme kirkasta jäätä. Suurimmaksi avuksi tuli kuitenkin latvialainen nastarenkailla moottoripyöränsä varustanut Karolis, joka ensin yritti hinata luistelijoita letkassa. Toimenpiteen osoittauduttua liian vaaralliseksi hän vei jokaisen miehen erikseen kirkkaan jään reunalle. Kirkkaan jään nähtyäni tuli tunne, että nyt me olemme perillä!

Latvialainen Karolis tuli apuun kirkasta jäätä etsittäessä.

-Jään halkeamista näin heti, että sitä jäätä oli yli metri. Täydellinen liukkaus! Jää oli kuin taidelasia, jonka päällä olisi pikemminkin liikkunut huopatossut jalassa kuin luistimilla. Oli huippukokemus luistella kokonainen päivä kirkkaalla jäällä, jossa ahtojäät olivat tehneet aivan uskomattomia kuvioita.

Vaikka jäätä on yli metri, ovat skinnarit varustautuneet haararemmisillä repuilla, joissa ovat vaihtovaatteet vesitiiviissä pussissa sekä eväät. Mukana ovat lisäksi jääsauva, naskalit, varaluistin ja heittoköysi.

Seppo Sihvonen ottaa vauhtia.


– Tavoitteemme oli löytää lumetonta jäätä. Metrin paksuisella jäätiellä luistellessa tuntui, että turvavarustuksen tarve oli aika mitätön. Koska olimme etsimässä neitseellisiä jäitä, niin pidimme kiinni tavanomaisesta turvavarustuksesta. Oli pettymys, että lumetonta jäätä löytyi vain yhdestä paikasta, mutta erinomainen jääteiden verkosto oli luisteltavassa kunnossa. Siellä sai tuntuman vauhdin hurmaan myötätuulessa kilometrien suoralla.

-Metrin paksuiseen jäähän syntyy kaiken aikaa pieniä murtumia ja railoja, joihin luistin voi juuttua ja niitä on pidettävä tarkasti silmällä, Seppo Sihvonen jatkaa.

Miehet polvistuvat laulamaan naisille.


Baikalin henki

Retken idean arkkitehti on Pekka Pouhula Rantasalmelta. Hänet tunnetaan melojana. Hän on melonut Laatokankin ympäri ja vieläpä yksin – seikkailijaluonne siis. Viime kesänä hän matkasi Baikalille kajakin kanssa syntymäpäivänsä viettoon. Kajakki on ilmatäytteinen, sellainen joka kulkee lentokoneessa. Baikalilla meloessaan hänelle syntyi ajatus palaamisesta talvella.Tällä kertaa hän ottaisi mukaan ESLA:n kicksparkin, joka on moderni potkukelkka. Pekka Pouhula kuvailee kokemustansa pieni virne kasvoillansa: – Potkukelkka on mainio väline, jos luistelu ei ole tuttu laji. Se on turvallinen epätasaisuuksia ylitettäessä, koska potkukelkka sujahtaa niistä horjumatta yli. Potkukelkka kulkee myös näppärästi lentokoneessa ilman lisämaksua.

Eslan kicksparkit toimivat hyvin Baikalin jäällä.


– Potkukelkkani herätti ihmetystä ja paikalliset hihkuivat: finki! Se on venäjää ja tulee sanoista suomalainen kelkka. Oli hienoa potkutella rinta rottingilla.

Olkhon saari on burjattien pyhä paikka. Shamanismi on alueen valtauskonto sekoittuen buddhalaisuuteen. Rukousnauhoilla merkittyjä puita ja pylväitä on runsaasti. Rummutuksella hoidetaan niin kehoa kuin mieltä. Saarista löytyy stupia, joita kierretään kolme kertaa myötäpäivään asettuen sen jälkeen meditoimaan. Pyhille paikoille jätetään rukousnauha, kolikko tai jokin muu lahja.

Mongolian rajalle on sata kilometriä ja Baikal nimi tarkoittaa mongolian kielellä luontoa. Luonnon runsaudesta kertovatkin mm. Baikalissa asuvat hylje ja omulsiika.

Budhalaisuus näkyy saarilla olevissa stupissa.

– Hienoin kokemus oli potkutella yksinään täydenkuun valossa Baikalin jäällä. Pakkasen kiristyessä jäät pitivät ääntä: Syvältä kumpusi matala mollisointuinen ääni, jota pintajäät säestivät kirkkaasti. Edessäni kuun valossa kohosi Shamanka, burjattien pyhä vuori. Kerrassaan mahtava luontokokemus, Pekka Pouhula tunnelmoi ja on ilmeisen tyytyväinen talviseen kokemukseensa.

Rantasalmelaiset Marja Ounasvuori ja retken idean isä Pekka Pouhula nauttivat Baikalin talvesta.

Baikalilla on oma henki. Se henki on iloinen, energinen ja mystinen. Jos yhteistä kieltä ei ole, toimii kehonkieli. Kiinalasten turistien maatessa Baikalin jäällä energialatauksessa alkaa Juri Sevrjukov seisoa päällään. Kiinalainen vastaa siihen välittömästi spagaatilla. Kamerat käyvät ja nauru on yhteinen kieli.

Juri Sevrjukov seisoo päällään Baikalin jäällä.

Kiinalainen vastaa spagaatilla.

Onko tarua vai totta, että Baikalissa on jotain erikoista energiaa? Ainakin se vangitsee kävijänsä: Kerran siellä käytyään, sinne haluaa palata uudelleen. Baikalin talvi on aivan huikea kohde luistelijalle, valokuvaajalle, potkukelkkailijalle ja luonnonuskovalle.

Burjattien pyhät pylväät.

Tietokulma:
​Matkoja Baikalille järjestää Juris Travel.
Matkan hinta määräytyy ajankohdan ja palveluiden mukaan. Kesällä on kalliimpaa kuin talvella. Talvelle 2018 on suunnitteilla uusi retki. Lennot Helsingistä Moskovan kautta Irkutskiin ja sieltä paikallisella kuljetuksella Olkhon saarelle.

 

Jääluolissa on kaunista.

Jään muodostoma linna.

Jää on kuin pitsiä.

Jäätaidetta

Synttärimatkani Altaille syyskuussa 2006

Tarina ja kuvat: Pekka Pouhula
Toimittaja: Pertti Rovamo

Ystäväni, valokuvaaja Tauno Kohonen oli houkutellut minua pitkään Altaille. Hän kehui alueen luontoa ja maisemia, lopulta uskoin. Lupasin lähteä hänen vetämälleen Kontiki-toursin matkalle. Mutta kesän kuluessa matkan kohteeksi vaihtuikin Kamtsatka ja ajankohta synttäreitäni aikaisemmaksi. Niinpä päädyin omatoimimatkaan. Sortavalalainen naisystäväni Rita Aladina rupesi pyynnöstäni järjestelemään synttärimatkaani.

Hän soitteli pitkin ja poikin Venäjää ja löysi lopulta Altain alueelta Bijskista Maximin ja sopi hänen kanssaan matkan järjestelyistä. Hän sopi kahdeksan päivän kiertomatkasta Altain vuoristossa. Tunsin itseni ruhtinaaksi, koska käytössäni oli opas (Maxim), kuski, kokki, apuopas ja tulkki (Rita). Kulkuvälineenä oli iso maastoauto ja sen katolla kumivene moottoreineen. Teltat, makuupussit, muut varusteet ja ruoat kuuluivat hintaan. Meidän ei myöskään tarvinnut osallistua telttojen pystytykseen tai ruoan valmistukseen.

Omatoimimatka oli selvästi Kontiki-toursin matkaa halvempi. Nyt matka maksoi 1 600 euroa/henkilö, ja koska meitä oli kaksi maksavaa asiakasta, Rita ja minä, kustannukset olivat yhteensä 3 200 euroa. Valmismatkana se olisi maksanut meiltä 4 800 euroa. Hinnat ovat tietysti siltä ajalta.

Tutkimusmatkailija Granön jalanjäljillä

Taunon vinkistä luin ennen matkaa suomalaisen maantieteilijän ja tutkimusmatkailijan Johannes Gabriel Granön (1882-1956) kirjan Altai. Se ilmestyi alkuaan kaksiosaisena vuosina 1919 ja 1921. Suomalaisen Kirjallisuuden seura julkaisi teoksen vuonna 1993 yhtenä niteenä. Sen toimitustyössä auttoi hänen poikansa Olavi Granö. Minulla on tämä jälkimmäinen teos.

Syysreissuni säät olivat vaihtelevia. Alhaalla laaksoissa oli vielä täysi kesä ja helteistä. Vuoristossa satoi ensilumi. Eräänä aamuna maa oli valkoinen ja yö oli ollut hyvin kylmä. Rita sanoi aamulla harmissaan ja kylmissään, että tällä rahalla olisi päässyt pariksi viikoksi lämpimäänkin. Hätäpäissäni lupasin seuraavaksi talveksi matkan lämpimään. Kävimmekin Egyptin Hurgadassa.

Matkani aikana ruska oli vuoristossa kauneimmillaan. Oli hienoa katsella, kun iso laakso oli täynnä hehkuvia lehtikuusia ja niiden taustalla säteilivät valkohuippuiset vuoret. Kaiken kruunasivat auringon säteet värikylläiseen maisemaan.

Vuoristoteiden vaarat

Hurjin kokemus oli Tŝulysmajoen jokilaakson ainoa tie. Hurjin jakso oli kolme ja puoli kilometriä pitkä serpentiinitie alas vuorilta. Se oli kapea, ilman kaiteita ja ohituspaikkoja. Kuski katsoi tarkkaan onko vastaantulijoita. Kokkinamme toiminutta Olgaa pelotti niin, että hän lauloi jotain laulua koko laskeutumisemme ajan.

Olihan se pelottavaa. Kun katsoin sivuikkunasta, joskus näkyi pelkkää hiekkaista vuorenseinää ja mutkan jälkeen pelkkää tyhjyyttä. Laskeutumisen lopussa kuski epäonnistui vaihtamisessa (Uatzissa ei ole synkronoitua vaihteistoa, joten vaihtaa piti välikaasulla). Hän joutui äkkiä painamaan jarrua. Lensin pää edellä auton etuseinään onneksi kymmenen senttiä jonkin kotelon viereen. Ei käynyt kuinkaan, vaikka otsa aristikin myöhemmin. Kaikki säikähtivät, varsinkin vastuussa ollut Maxim.

Retken varusteet ja muonitus

Retkivarusteet olivat vaatimattomat, yleensä riittävät, mutta pakkasyönä palelsi. Teltta oli kohtuullinen, mutta makuualustoina oli 2-3 vanhaa makuupussia. Se varsinainenkin oli varsin vaatimaton kesäpussi.

Kerran retken aikana päästiin saunaan Aktrun kansainvälisen säähavaintoaseman lähellä. Saunassa oli kertalämmitteinen kiuas, jota lämmitettiin saunan ulkopuolelta. Sauna oli kuuma ja nokinen. Lämmintä vettä ei ollut. Viereisen pienen lammen vesi oli hyvin kylmää, varmaankin se tuli jäätiköltä.

Ruoka oli vaatimatonta retkimuonaa. Se oli ymmärrettävää. Mehän yövyimme ja ruokailimme luonnossa. Aamuisin tarjoiltiin teetä, leipää ja murukahvia. Minulla oli mukanani tsuskia, pieni rinkeleitä.

Pääateriana oli saslikkia tai keittoa, joissa oli yleensä säilykelihaa ja perunoita. Lisukkeeksi tarjottiin leipää, makkaraa ja juustoa sekä salaattia majoneesin kera.

Vesi ja keitot keitettiin sankoissa nuotiolla.

Aktas-nimisessä kylässä oli tarkoitus ostaa tomaatteja ja kurkkuja, mutta niitä ei kaupassa ollut. Kylä oli pieni.

Eräänä iltana Maxim sanoi, että nyt tehdään saamistamme taimenista jotain hyvää. Odotin innokkaasti ja seurasin, mitä Maxim teki. Hän aukaisi kalat, poisti suolet ja huuhteli hyvin. Hän ripotteli suolaa kalaan pintaan ja vatsaonteloon. Viiden minuutin päästä hän sanoi, että nyt on valmista. Hän paloitteli noin 25 -senttisen kalan neljään osaan ja antoi minulle pään, jossa roikkui kalan sydän verisuonen päässä.

Kerroin Ritalle, etten kykene syömään sitä. Keksin pikaisesti tekosyyn, että minulle on pienenä opetettu, ettei raakaa kalaa saa syödä matovaaran vuoksi. Rita tulkkasi tilanteen hienosti. Maxim ei loukkaantunut vaan söi itse pääkappaleen. Se oli hänestä kalan paras osa. Minua se ei houkutellut. Maistelin kalan keskiosaa ja se menetteli.

Maxim neuvoi, jos pala ei ole tarpeeksi suolaista, kastele sormenpäätä pöydällä olevaan suola-astiaan ja hiero suolaa kalan pintaan. Hän kertoi, että paras kalaresepti on kuin talvella nostaa taimenen avannosta ja syö saman tien niskapalan pippurin ja suolan kera.

Kun palasin Suomeen, kukaan ystävistäni ei ollut kuullutkaan viiden minuutin suolauksesta. Eräs perhokalastaja tosin kertoi 20 minuutin suolakalasta

Ehkä retkimuona oli kuitenkin rasitukseen nähden hiukan niukkaa, koska paluumatkalla junassa Moskovan ja Petroskoin välillä, minä halusin koko ajan syödä. Ostimmekin Syvärin asemalta venäläisiä umpipiiraita ja savukalan. Kyllä maistui.

Rita puolestaan halusi vain nukkua junan pehmoisessa ja lämpimässä vuoteessa. Hän naureskeli jälkeenpäin, etten antanut hänen nukkua, koska koko ajan piti etsiä syömistä. .

Yhteenveto

Retki oli raskas, koska se kesti kymmenen päivää, kaksi meni matkoihin ja kahdeksan päivää oltiin maastossa. Jokainen yö vietettiin eri paikassa. Mutta Altain monipuolinen alue oli näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Matkan järjestelyt olivat sinänsä erinomaiset. Hiukan jäi harmittamaan, kun sovittu ratsastusretki jäi pois. Paikallinen ihminen ei tullut hevosineen sovittuun paikkaan. Emme myöskään ehtineet Ulagan museoon, koska aikataulu jätätti.

Rita kertoi jälkeenpäin, että hän oli tilannut matkan suomalaisen matkatoimiston johtajalle (siis minulle). Rita oli kertonut, että tulen katsomaan voiko suomalaisia turisteja tuoda Altaille. Ehkäpä tällä asialla oli vaikutusta palvelun laatuun.

Joku kysyi jälkeenpäin, että ahdistivatko vuoret. En heti ymmärtänyt kysymystä. Käytyäni Kaukasuksella ymmärsin tarkoituksen. Altai ei ahdistanut, koska laaksot ovat avarampia ja vuoret loivempia. Silmäkulmassa ei ollut koko ajan tummaa vuorta, kuin uhkaamassa olevaa ukkospilveä.

Vuoriston syksyinen ruska painui mieleen. Kun laskeuduimme vuoren rinnettä, näin kuinka lehtikuuset vaihtoivat väriä. Ylhäällä ne olivat keltaisia ja alhaalla vihreitä. Jossain kohtaa vaikutti, että joku oli liukuvärjännyt kuuset, niiden latvat olivat keltaisia ja tyvet vielä aivan vihreitä. Se tuntui erikoiselta ilmiöltä.

Laitan tähän lopuksi linkin reissunkin tunnelmia kuvaavaan suosittuun suomalaiseen iskelmään, jonka nimi on Yö Altailla. Sävel ja sanat ovat Valto Tynnilän ja Martti Jäppisen. Iskelmä on tehty alkuaan 1930-luvun alussa, mutta levytetty sittemmin moneen kertaan. Se löytyy netistä ja alkaa:

”Nuo Altain huiput siintelee
tasolla pilvien.
Ja vuoripuro solisee
alla vanhain pyökkien.
Ah aurinkoiset hetket vuoritiellä
rintehillä iki-vuorten mykkien,
Kun kahden kuljimme siell’ riemumiellä
sydämet rakkautta sykkien”….

Karttapiirros retkestäni. Se antaa käsityksen kuinka kaukana Suomesta Altain seutu on. Aikaerokin on neljä tuntia, kesällä tuntia vähemmän, koska Venäjällä ei ole talvi- ja kesäaikaa.

 

Reissumme autona toimi maastokuorma-auto Uaz. Se pystyy kulkemaan metrisessä vedessäkin. Siksi kuvan tilanteessa oli helpompaa ajaa paikalliseen tapaan puron pohjaa kuin  huonokuntoista tietä pitkin. Auton katolla on kumivene, jota reissun aikana käytettiin. Sillä teimme myös parin päivän mittaisen osan paluumatkastamme Teleskoje –järven vesistöä pitkin. Kuva on myös kollaasi. Vasemmalla ylhäällä on pääopas Maxim, toisessa laidassa kuski Andrei, alapuolella Pekka, alarivissä kokki Olga, tulkki Rita ja apupoika Volodja.

Ensimmäisenä aamuna maisema yllätti. Katun -joen rannalla oli upea ruska. Katun yhtyy Ob-jokeen Bijskin kohdalla. Ob laskee lopulta Jäämereen.

Kohtasimme tutun tuntuista rantamaisemaa. Rita ja venäläiset yleensäkin rakastavat koivikkoa, me suomalaiset useimmiten männikköä.

Katun -joella käytiin laskemassa koskia kumiveneellä. Se oli tyypillinen turisteille tarkoitettu ohjelmapaketti. Kuvassa on jokivarren kylä joka kuului korvissani tutulta. Sen nimi oli Manzherok, minulle siis Manserock.

Altain vuoristoa ilta-auringossa. Vuoret kiinnostivat paljon tasaisemman maan kasvattia. Tämä oli ensimmäinen reissuni vuoristoiselle seudulle.

Kun leiriä pystytettiin, kävelimme Ritan kanssa lähimaisemissa. Syksyllä maisema oli sävyiltään ruskeaa ja kuivaa. Yllättäen jossain kukki kasveja, pääosin outoja. Eräs, joka on tunnistettu on Rhododendron, sekin kukki, vaikka oli syyskuun loppupuoli.

Valtatie M52 seuraa Ursul-joen vartta. Chuya Hihgway kulkee Novosibiskistä Mongolian rajalle. Se on osa vanhaa Siperian silkkitietä. Granö kutsuu samaa tietä Tŝujan tieksi.

Aamulla näin kuinka paikallinen mies meni ilmeisesti töihinsä hevosella ja hänellä oli koira kaverinaan. Kaiketi he olivat menossa paimentamaan lehmiä, lampaita tai hevosia.

Synttäripäiväni aamu. Kuohuviinin ja juhlapuheitten jälkeen löysin aamukävelyllä näin hienon paikan käsien pesua varten. Joki on Ursul.

Kun nousimme yhä ylemmäs, Altain vuoristo alkoi näkyä koko komeudessaan. Vuorten harjanteilla kasvaa vihreitä puita, mutta rinteet ovat paljaat.

Ihanan karu jokimaisema. Veden poikkeuksellisen sävyn aiheuttaa jokin mineraali jota liukenee kallioista. Keskellä harmaata tai ruskeaa maisemaa pistää siellä täällä silmään jokin erityinen väriläiskä.

Vanhoja kalliopiirroksia Altain ylätasangolla, Kalbak-Taš puistossa. Paikallisen selityksen mukaan kyseessä on Äiti Maa eli maaemo. Alueen kalliopiirroksia on pitkältä ajalta. Vanhimmat ovat seitsemän tuhatta vuotta vanhoja ja nuorimmat noin tuhat vuotta sitten tehtyjä. Vasemmalla ylhäällä on Maral-hirvi. Aikoinaan se oli tärkeimpiä saaliseläimiä. Nyt se on suojeltu ja harvinainen. Oikealla ylhäällä Vuorikauris. Vasemmalla alhaalla on metsästäjä jousineen. Oikealla alhaalla: Arvoituksellisessa kuvassa on kaksi ihmishahmoa. Tauno Kohonen luonnehti päiden muotoa avaruusolioiden kypärän muotoisiksi. Kallion oikeassa reunassa on jonkun nykyisen turistin puumerkki. Häiriköitä piisaa näköjään joka paikkaan.

Tässä kuvassa hahmottuu hyvin tutkimusmatkailija Granön mietelmä Altailta: Vuorella on kaksi puolta, valon ja varjon puoli, toinen on vihreä ja toinen ruskea. Puillakin on valoisa ja varjoisa puoli, varjossa on helteellä hyvä levätä. Monessa kulttuurissa korostetaan, että asioilla on kaksi puolta. Kiinalaiset ilmaisevat sitä käsitteillä jing ja jang.

Kivestä veistetty vanhan haudan vartija. Sille on piirretty miekka vyölle. Mallina ja patsaan mittana toimii Olga. Lähistöllä oli myös asuinpaikan perustukset.

Vanha Venäjän ja Kiinan välinen valtatie. Granö kirjoitti tästä tiestä: Kun kaksi hevosmiestä rattaineen kohtasi toisensa, seurasi kiistely kumpi antaa tietä eli peruuttaa.

Nykyään Mongoliaan menevä tie on tällainen. Se on harvinaisen hyväkuntoinen asfalttitie. Kuvassa on myös paikalliseen tapaan tehty kuolonkolarin muistomerkki. Se on keräily auton osista ja kukitettu.

Vanhalle koskimelojalle esiteltiin Tŝuja -joen kuohuja. Eivät olisi minun taidoillani laskettavissa.

Tŝuja -joen silta. Ajettiin yli ja silta kesti.

Pienen joen rantakuusikossa tuli kotoinen olo, jos ei nostanut liikaa katsettaan, etteivät vuoret näkyneet.

Ensimmäisen kerran kohtasimme lumihuippuisia vuoria.

Telttaleiri lehtikuusimetsikössä Aktrun lähellä. Oli ihana kävellä koko alueen peittävällä pehmeällä neulasmatolla. Minulle uusi telttailukokemus.Mahtava öinen tähtitaivas painui syvästi mieleeni.

Aktrun jäätikön huuruja.

Ollaan kapuamassa Aktrun jäätikölle. Apupojan selässä olivat kaikkien tavarat. Volodja ei valittanut yhtään vaan oli koko ajan yhtä iloinen kuin muutkin. Maxim oli kotonaan näissä maisemissa. Näin ensimmäisen kerran kuinka vuorenrinnettä lasketellaan alas seisaaltaan pelkän vaelluskepin avulla.

Aktrun jäätikkö 2 200 metrin korkeudessa.

Jäätikön ympärillä olevia vuoria. Oli yllättävää kuinka äänekkäitä vuoret olivat, koko ajan kuului jotain, esim. kivet vyöryivät rinteitä alas.

Aktrun yläosaa. Täältä jäätikkövirta saa alkunsa.

Aamupala kylmän yön jäljiltä, lumisateessa. Porukka ei ollut oikein iloissaan.

Maisema muuttui ensilumen jälkeen.

Hätätilaministeriön työntekijä ajoi vastaan ja jäi haastelemaan Maximin kanssa.

Ensilunta ruusunmarjapensaissa. Meidän piti ennen lähtöämme allekirjoittaa paperi, jossa lupasimme, ettemme laita omin päin suuhumme luonnosta mitään marjoja tai muuta, koska osa niistä on erittäin myrkyllisiä. Sellaisia ovat mm. marjasinikuusamat.

Käytiin välillä Ritan kanssa kävelemässä, koska Uazin penkit olivat erittäin kovat. Auringon pilkahdukset tekivät maisemasta vielä hienomman.

Yläaron maisemaa ensilumen jälkeen

Tyrnimarjoja. Ne olivat mehukkaita ja suupielestä valui mehu rinnuksille, kun söi suoraan oksasta. Pensaissa ei ollut piikkejä haittaamassa syömistä.

Eräs Kurai -kylän talo. Jokaisessa talossa oli kotieläimiä, lehmiä, vuohia, kanoja ja sikoja. Varmaankin elettiin aika pitkälti omavaraistaloudessa.

Tyttöjä koulusta tulossa. Varusteista päätellen lumi oli yllättänyt kesken koulupäivän. Yritin ottaa heistä kuvia, mutta ujot tytöt juoksivat hihittäen karkuun.

Aksai -kylän keskustassa naudat käyskentelivät omassa rauhassaan.

Hautakurgaaneja. Niiden jäämistöä esitellään paikallisessaPazyryk etnografisessa museossa.  Kurgaanit ovat skyyttien kuudennalta kolmannelle vuosisadalle ennen ajanlaskumme alkua tekemiä.

Linkkejä:
Pazyryk-museo
Pazyrykin Kurgaanit
Kalbak-Taš puistossa olevat kivipiirrokset

Tŝulysman jokilaakson ainoa tie. Tällä tiellä pelotti ja Olga lauloi koko matkan ajan.

Tŝulysmajoen tie ylhäältä katsottuna. Alhaalla erottuu asumus, jonka pihalla on aura-auto. Talvella seudulla on kuulemma vähän lunta, koska ilmasto on mantereinen, mutta tuuli kinostaa lunta paikoin suuriinkin kinoksiin. En kadehtinut aura-auton kuljettajaa, jos hän joutuu auraamaan serpentiinitien. En tosin tiedä, onko se talvella käytössäkään.

Tŝulysman jokilaaksoa, Pilvetkin liikkuivat alapuolellamme. Tämä oli retkeni vaikuttavin näkymä.

Tŝulysman jokilaaksoa. Tuota voisin minäkin lasketella kajakilla.

Joen rantamilta ei tahtonut löytyä teltoille tasaisia paikkoja. Paimenkoira kävi tutustumassa leiriläisiin. Maxim kävi ostamassa paikalle sattuneilta kalastajilta taimenia.

Kolme paikallista paimenta tuli vastaan pienen lehmälauman kanssa. Heillä näkyi olevan paljon varusteita mukanaan. Missään ei näkynyt autoja, hevosia sitäkin enemmän. Taustalla erottuu kaksilankainen sähkölinja. Pitkässä linjassa mahtaa olla sähkökatkoja.

Lammaslauma

Ensilumi erottuu vuorilla, laaksossa puolestaan oli lämmintä

Paikallinen kirkko. Sen pihassa on perinteinen kesäjurtta, jota käytetään kesäkeittiönä, etteivät rakennukset lämpiä helteillä turhaan. Kylän nimi on Koo.

Silmääni hivelevä altailainen hevoslauma. Sellaista en ollut ennen nähnyt. Täällä hevoset ovat arkikäytössä ja niitä kasvatetaan ja myydään.

Syksyllä jokien vedet ovat alimmillaan. Tämä on Tŝulysmaan laskeva sivujoki..

Leiripaikkamme Tŝulysman rantamaisemissa puiden varjossa. Täältäkin löytyi kukkivia kasveja. Ihmettelin, kun Alppivuokko oli kukassa, mutta se kukkii täällä kaksi kertaa vuodessa.

Kumiveneemme lähtövalmiina. Siirryimme vesille. Kuski ja apupoika lähtivät ajamaan autoa takaisin. He kertoivat myöhemmin, että he ajoivat paluumatkaa kaksi päivää muutaman tunnin yöunilla. He ennättivät kohtauspaikkaamme Artubasin alapuolelle juuri ja juuri ennen meitä.

Maxim vie Tauno Kohosen kirjettä, jossa Taunon edellisellä matkallaan tapaamansa ihmiset asuivat. Kylän nimi on Balykĉa.

Balykĉa joelta nähtynä.

Teleskoje järvi (Altun-Köl) avautuu. On aika erilaista järvimaisemaa kuin Haukivedellä.

Vuoret ovat korkeita ja ensilumen kuorruttamia. Niillä on harmaan valkoista ohimoilla, sellaista alkoi omilla ohimoillanikin olemaan.

Aamukävelyllämme hevosia käveli rannalla. Ensin luulimme niitä villihevosiksi, mutta toisella oli naru kaulassa.Rita pelkäsi hevosia ensin, mutta uskalsi kuitenkin viedä niille leipäpalan.

Teleskoje järven rannat ovat jyrkät. Yritin jossain nousta ylös vuorelle, mutta rinne oli liian jyrkkä, yrityksestä tuli vain kuuma.

Eräs harvoja paikkoja missä pääsi jaloittelemaan.

Rita ja minä Korbun vesiputouksella. Näinkin vähän veden aikaan se oli mahtavan näköinen ja kuuloinen. Se on merkittävä altailainen turistikohde.

Teleskoje -järveltä löytyi nuotiopaikka. Jälkien perusteella se on suosittu leiripaikka. Sinne selvästi tehdään järveä pitkin järjestettyjä veneretkiä.

Teleskoje -järven pohjoisosaa. Paikalliset kertoivat, että järvellä tuulee aamupäivällä pari kolme tuntia pohjoisesta etelään. Meillekin sattui oikein vaahtopäitä. Iltaisin tuulee vastaavasti etelästä pohjoiseen.

Matkan järjestäjät iloitsivat, kun retki onnistui hyvin. Olin minäkin juhlatuulella.

Altain pääkaupungissa (GornoAltaisk) puutarhat kukoistivat ja kesä jatkui edelleen helteisenä.