Aihearkisto: Tieto

Tarinoiden tietokategoria

Pajasyrjä

Teksti: Pentti Puputti

Pajasyrjä, kaunis kylä Salpausselän kukkulalla

Kymmenkunta kilometriä Laatokan rannasta Uukuniemelle päin on Pajasyrjän pieni, mutta työssään uurastava kylä. Se Tetrisuon vesiä kylän länsipuolitse Paikjärveen kuljettavan Vuasojan ja itä puolen Elinlammen suovesiä Miklinjokea myöten Laatokkaan laskevan Leppäojan väliin. Kalavedet puuttuvat, lukuunottamatta seitsemän kilometrin päässä olevia lähteisiä Latvalampia, joiden kirkasta vettä Aurajoen kelpaa siirrellä ja purkaa se kyytiinsä ottaman Ruoko-ojan veden kanssa Laatokkaan Lahdenpohjan Vaneritehtaan kulmilla.

Lahdenpohjasta kylään matkaavan kulkijan taakse jäävät Hökkälä, Maasilta ja Paikjärven kylä. Vuasojalta, jossa naiset talvisin kohmeisin käsin kävivät pyykkiä huuhtomassa, alkaa kylä. Kärritie ohjaa kulkijaansa jättäen oikealle metsikön taakse Vilskan Tuomaan talon. Oikeastaan koko matka on nousuvoittoista, ja lnnasen kankaalta avautuva parinkymmenen talon ja peltoaukeaman kylä on Salpauselän sata metriä Laatokkaa korkeammalla vaaralla.

Maaperä ajan tulkkina

Muutama tuhat vuotta sitten kilometrin paksuinen maajää alkoi lämpimän kauden tultua sulaa ja samalla se ”rakensi” länsi-itäsuuntaisen kukkulajonon, lajitteli maat ja teki siitä asumiskelpoisen. Pajasyrjä on hedelmällistä. varsinkin perunalle sopivaa hiekka-multamoreenia, joka vettä läpäisevänä pitää maan hikevänä. Samalla se on luonnon salaojittama, ojia ei juuri tarvita. Mummoni sanoi kokemuksesta: ”Missiä ei kasva niin hyvvii potattija ku Pajasyrjässä ja Iijärvellä”. Moreenimaan hyvä vedenläpäisy saa aikaan rinteiden alla puhkevia kirkasta, puhdasta ja kylmää vettä pulppuavia lähteitä.
Alueella on kivikautisten löydösten mukaan ollut asutusta tuhansia vuosia, sillä runsasriistaiset metsästysmaat ovat olleet eränkävijälle ehtymättömät.
Aina ei kuitenkaan ole ollut noin. Vielä 1600-luvulla ”savujen” määrä väheni viidestätoista viiteen, eikä siellä ollut ainuttakaan ortodoksia. Autiotaloihin muutti asukkaita Savosta, Hämeestä, jopa Pohjanmaalta asti. Tietysti Karjalassakin oli muuttoliikettä. Muun muassa oma Puputin sukuni oli tullut Pajasyrjään Räisälästä Kurkijoen kautta.

Tulet mistä tulet, nouse ylämäkeä

Innasen rinnettä noustessa mäen puolivälissä oli, ilmeisesti Suomen viimeisiä, ”Siilin matamin” savutupa, joka vuosisadan alussa siirrettiin Helsinkiin Kansallismuseoon. Tuvassa voi vielä aistia savun ja kolpitsalla istuen katsella savua ulos päästänyttä räppänää.
Kärritie vie polveilevana risuaidan reunustamana kujosena kylän päästä Kukon ryhmään
ja Lienan risteyksestä eroavana Kukkalammille. Näin kesällä, mutta talvella kavioura kulki keskikennästä lumen tuiskutettua kujoset umpeen.
Mäelle noustua ensimmäisenä oikealla puolella on Juho lnnasen Perä-Innaseksi kutsuttu talo. Perä-Innanen siksi, että se kylän keskeltä katsottuna on kylän perällä. Sitten on Tielaita-Innanen, jossa asuu Heikki Innanen perikuntineen.
Tien vasemmalla kädellä on Lyytinsä kanssa asuva Heikki Innanen, pieneksi Heikiksi kutsuttu. Kun tuohon rutikuivien, salvamet toisissaan kiinni olevien hirsirakennusten ryhmään vielä kuuluu Jaatisen veljesten talo, niin tarkkana on tikkuja raavittava, ettei punainen kukko kiekaise. Vasemmalle notkelmaan jää Siilin Eemelin, Toivon ja Einon talo ja kauempana Alavassa on Veijalaisilta suvun sammuttua autioksi jäänyt tupa.
Kylätietä jatkaen vasemmalla on Juho Lemisen poikiensa kanssa asuma talo, jonka runsaasta puutarhasta pojat syksyisin näpistivät omenoita ja tuvan pöytälaatikosta tongittiin Lehelän Hildan Huuhanmäestä kantamaa postia.

Sepänmäki, Jaakkiman korkein kennäs

Lemisestä parin kivenheiton päässä avarat näkymät antava 109 metriä korkea Sepänmäki, jolla nimensä mukaisesti on ollut taitavia seppiä ja josta koko kyläkin on saanut Pajasyrjä -nimensä. Noiden seppien sanotaan takoneen myös sellaisia koruja ja solkia, joiden tekoon piti olla silmää ja mielikuvitusta. Mäeltä näkee opotoita, raateikoita ja joku kertoi Jaakkiman kirkonkin erottuneen sinne. Tiedä tuota! Mutta metsikön takaa Nivan suunnalta silmä löytää Mattien, Suokkaan
ja Malisen peltojen ympäröimät talot.
Mäellä asuvat taloissaan Matti ja Simo Jääskeläinen, veljesten pojat. Muutaman kymmenen metrin päässä on Kallen ja veljensä Pekka Jääskeläisen talo, jossa ennen varsinaista koulutaloa annettiin kiertokoulun rihvelitauluopetusta.

Luoso, kylän kostea silmä

Puputin Jaakko asui naapurina ja tien toisella puolella oli jääkauden aikainen notkelma, harjukuoppa, jota kutsuttiin luosoksi. Keväisin se oli sammakoiden suosima ja lasten kahlaama lammikko, joka kuivui kesäksi nukantuntuiseksi sammalmatoksi. Tetrisuolta alkaneen sateenkaaren sanottiin juovan toisella päällään vettä Luososta. Siksiköhän vettä ei riittänyt koko kesäksi. Samoin veden emännän kerrottiin kesän usvailtana Luosolla sekä kampaavan pitkiä hiuksiaan että vartioivan suunnattoman kallista aarrettaan. Liekö sen jo joku löytänyt.
Puputin Jaakon jälkeen on tiessä mutka, josta erkanee polku Puputin Hintrikan mökille. Pienen matkan päässä on vielä Mikkosen Hiltan tupa suon reunassa.
Tietä jatkaen tullaan Pekka Puputin talolle, jota hän poikiensa Antin, J uhon ja Eemilin kanssa isännöi.
Kolmen sukupolven muodostaman 18 henkisen perheen ruokapöydässä piti olla niin penkkiä kuin ruoan puoltakin. Ja tilaa ja ruokaa riitti poikkeavillekin, samoin kuin talvisin salopalstoillaan uurastaville hakkuu- ja ajomiehille.
Samalla tien vasemmalla puolella on Yrjö Savolaisen jälkeen Jaakko Malisen talouskeskus. Samalla puolen tietä on vähässä matkaa Pekka Puputin, nuohoojan, tupa Hilda Lehelän asumusta vastapäätä. Pekko osasi nuohomisen ohella laittaa pokasahan kuntoon, jotta ”se leikkasi” kuten hän sanoi.
Kärritieltä erkanee hotu oikealle Leskisen nurmelle ja nuorten suosimaan ”Liekkuopottaan”, joka nimi jo kertoo seurustelumuodosta. Mutta varsinainen tie vie Kukon ryhmään, jonka muodostavat Simo ja Einari Kukon talo ja Eemeli Hyyppösen rakennukset. Kyläaukeaman loputtua kilometrin metsätaipaleen takana asuu Juho Soininen ja Latvalammen tuntumaan pystytetyssä metsänvartijan asunnossa Eino Pitkänen perheineen.
Ennen Merjän kylää tie poikkeaa Aurajoen kylässä, jonka lapset kävivät koulua Pajasyrjässä.

”Neitsytniemi”, opin ahjo

Kylätien risteyksestä, jossa on Otto Karvisen sekatavarakauppa, pääsee Kukkalammille, entiseen Koslovaan. Vasemmalla metsän reunassa on keltainen kansakoulu, jota kutsuttiin Neitsytniemeksi naisopettajien mukaan.
Koulun lähinaapureina olivat Juho Kukon tupa sekä August ja Iida Timosen asumus. August se pisti aamuisin eväsreppuunsa mittasakset ja meni jakomieheksi hakkuutyömaalle. Ja työ oli tarkkaa. Kylää rajasivat Kukkalammin lisäksi pohjoisessa Likasii, lännessä Nukkuunmäki ja etelässä Paikjärvi, Laatokka ja Lahdenpohja.

Ahkerassa kylässä tuntuu työ olleen suurin huvi. Pienilinjaisen öljylampun hämärässä talvella naiset karttasivat villat, keträsivät langat, tekivät lapaset ja kutoivat kankaat. Ei siellä vokki seisonut toimettomana. Miehet korjailivat hevosvehkeitä, tekivät puutöitä ja pärekoreja. Mutta toki nuoret kaipasivat nuorten seuraa: oli öitsejä rinkeleineen ja saijuineen. kevättalvella pitkät rinteet kutsuivat laskemaan mäkeä aamuhangelle ja kesäisin se liekkuminen.

Pellosta leipä, metsästä särvin

Kylän peltoala oli suhteellisen pieni, joten elukoiden talviruokinnan turvaamiseksi heinää kaadettiin lähiseudulta hankituilta nurmilta Harakkalassa, Pötkällä sekä Vehka-ja Kohosuolla. Maito käytettiin miltei kokonaan omaan tarpeeseen, minkä joku sitten kävi voita Lahdenpohjan torilla kaupittelemassa. Metsätyöt olivat tärkeät. Kylän miehet kulkivat hakkuu- ja ajomiehinä Metsähallituksen savotoilla Suojärveä myöten. Toki omia metsiäkin ”verotettiin”, sillä pellon ja metsän suhde oli yhden suhde kymmeneen. Ja kyllä talvisaikaan hevoset kiskoivat kuorma kuorman perään tukkeja ja ropsia Kummunjoen pysäkin laaniin rautatievaunuihin lastattaviksi.

Väki keskittyi kohdallaan maa- ja metsätalouden hoitamiseen. Yhteistoimintaa olivat erilaiset muun muassa rukiin leikkutalkoot. ”Ko sie autat minnuu tässä, ni mie autan sinnuu tuossa” ei olisi nytkään pahaksi. Varsinaisesti ”Yhtiön mylly” jauhoi yhteistuuman jauhoja hyvällä menestyksellä. Henkistä puolta virkisti opettajien johtama ja tilaisuuksia juhlistava sekakuoro. Näytelmätoimintaakin harrastettiin. Jokainen pajasyrjäläinen tuntui olevan jo luonnostaan näyttelijä!

Pyhäkoulu kuului joka sunnuntaiseen ohjelmaan samoin hartaustilaisuudet, ”selitökset” ja Helena Konttisen maallikkosaarnatilaisuudet.
Muuten kylä eli elämäänsä. Ei puututtu toisten elämään, naapuria autettiin ja tyytyväisyys kuvastui toiminnoissa. Elämä oli jos ei yltäkylläistä, niin kohtuullisen tyydyttävää.

Niin oli…

Tuollaista oli Pajasyrjässä ennen vuoden 1940 maaliskuuta. Ajat ovat muuttuneet. Kotikylästämme et löydä yhtään rakennusta, et kujosia, ainoastaan maaston muodot ja Luoso ovat ennallaan. Nimet, kuten Lehtvuara. Tetrisuo, Kiimakangas, Latvalammet, Likolampi, Luppalampi ja Nukkuunmäki ovat vai nimiä. Ennen niihin kietoutui koko elämä.
Nimet kertovat kuitenkin tulevillekin polville esivanhempien historiaa. Niinpä Kirkonhirsmetsä kertoo pajasyrjäläisten osallistuneen Jaakkiman yhden tai useamman kirkon rakentamiseen hakkaamalla ja kuljettamalla hirsiä kirkon aineiksi. Vermäinpukro taas muistuttanee alueella vuosisatojen aikana kovista taisteluista.

…ja näin on

Tyhjyyttään kainostelevassa kylässä voit kuitenkin hoihkasta ”hohoin” ja kaiku kiirii Likasista kylän toiselle puolelle Nukkuuseen, vauhdittuakseen Innasen kankaan kautta Leskisen opottaan ja taas Nukkuuseen kaikumaan.
Sodan jälkeen ”Uudeksi elämäksi”’ nimetystä kylästä tehtiin kolhoosi, asukkaiksi tuotiin Volgan varrella sovhoosiin tottuneita, elämäntavoiltaan meistä suuresti poikkeavia tsuvasseja. Nämä eivät taipuneet itsenäistäkin työskentelyä kysyvään kolhoosiin, vaan purkivat rakennukset, tyhjensivät kylän ja muuttivat ”Jaakkima”-sohvoosin hommiin Miinalaan.
Pajasyrjän kylä torkkuu hylättynä kuin kaluttu luu – meidän kaihoamamme kylä!

Jaakkima

Teksti: Pentti Puputti

JAAKKIMA LAATOKAN RANNALLA

Ilmaston äkillisestä kylmenemisestä johtuen Kölivuoristosta liikkeelle lähtenyt parin kolmen kilometrin paksuinen mannerjäätikkö liikkui nykyisen Suomen kohdalla luoteesta kaakkoon painollaan maaperää puristaen, uurtaen ja siirtolohkareita kuljettaen. Jaakkimassa tuosta on hyvänä esimerkkinä Sorolan Annanriutta, joka jäätikön tulosuunnasta on hioutunut tasaiseksi, mutta Laatokan puolella on 40 metrin äkkijyrkänne.
Ilmojen lämmettyä jäätikkö alkoi perääntyä ja valtavat sulamisvedet kuljettivat maata muodostaen Jaakkimaan Iijärvi-Pajasyrjä-Kukkalampi-suuntaisen sata metriä korkean moreenisen kukkulavaarajonon, Salpausselän. Tulvajoet kuljettivat viljavan hienojakoisen hiesun ja saven Salpausselän ja silloin vielä Itämeren yhteydessä olleen Laatokan väliin hedelmälliseksi peltoalueeksi ja lehtometsien maaperäksi.

Yli kahdeksantuhatta vuotta sitten Salpausselältä jäät olivat sulaneet ja jäätikkö perääntyi muutaman sadan metrin vuosivauhdilla. Tuon ajan ihminen ei oikeastaan huomannutkaan sitä, että sulamisesta oli kysymys, kun jäätikön reuna siirtyi kymmenessä vuodessa tuollaisen kilometrin, pari. Keski-Eurooppaa myöten jäätikön alla ollutta aluetta asutettiin. Kivikautisista esinelöydöksistä päätellen on Jaakkimaksi muodostuneella alueella ollut pysyvää asutusta ainakin neljä tuhatta vuotta.

Mistä nämä metsästystä ja kalastusta harjoittaneet olivat tulleet, keitä olivat ja mihin joutuneet, se on hämärän peitossa. Alueella on ollut jättämiensä paikan nimien-Lapinmäki, Niva, Sieklahti ja
Iijärvi -perusteella metsästäviä ja paikasta toiseen liikkuvia lappalaisia, jotka joutuivat myöhemmin siirtymään jatkuvasti pohjoisemmaksi ja asettumaan viimein Lappiin.

Laatokan rannoille Karjalan heimoa

Karjalaiset asettuivat Laatokan rantamille kansainvaellusten aikoihin noin puolitoistatuhatta vuotta sitten. Eräalueiden nautintariidat olivat vapaiden ja itsenäisten yhdyskuntien arkea, kunnes Novgorodin venäläiset ja lännen ruotsalaiset tappelivat keskenään orjuuttaen samalla karjalaisia. Karjalaiset joutuivat olemaan milloin venäläisten puolella ruotsalaisia vastaan, milloin päinvastoin.

Olot olivat jatkuvan sotimisen seurauksena sekaisin, kunnes tappeluväsymykseen kyllästyneinä Ruotsi solmi rauhan Novgorodin kanssa Pähkinäsaaressa 1323. Karjalan heimon alue jaettiin kahtia, Laatokan rannat, tuleva Jaakkirna mukanaan, jäivät venäläisille, Kannaksesta länteen ruotsalaisille. Tätä ”Karjalan ensimmäistä jakoa” on jatkunut vuosisadasta toiseen. Olemmehan nytkin eräässä jaossa mukana!
Jaakkimaa ei mainita itsenäisenä hallinto- eikä kirkkopitäjänä 1500-luvulla, vaan kuului Kurkijokeen Uukuniemeen ja Sortavalaan. Väestö oli tuolloin suureksi osaksi kreikkalaiskatolista. Niinpä alueen jouduttua Stolbovan rauhassa 1617 luterilaiselle Ruotsille, osa väestöstä uuteen uskontoon pakottamista peläten muutti tsaarin verovapaudenkin lupaamaan suojaan Venäjälle Tverin oblastiin. Väkeä menettäneeksi ei mainita Jaakkimaa, joka tuolloinkaan ei ollut itsenäinen,
nuo kolme tulevan Jaakkiman alueen hallitsemaa kuntaa.

Jaakkimalle oma hallinto

Hallinnollisena pitäjänä Jaakkima esiintyy vasta Isonvihan, 1713-21, jälkeen. Koko 1600-luvun Jaakkiman alueet olivat Kurkijoen, Uukuniemen ja Sortavalan osia.
Kirkollisena luterilaisena seurakuntana Jaakkima mainitaan 1600-luvun alussa ja perustamisvuotena pidetään vuotta 1632. Seurakuntaan tuli muunmuassa Uukuniemeltä Metsämikli, Pajasyrjä, Meriä, Oinaanvaara, Parkomäki ja Iijärvi. Sortavalasta tuli Reuskula ja Kurkijoelta loput. 1632 mainitaan seurakunnan kirkkoherrasta ja ensimmäinen puukirkko oli varmasti jo 1656.

Mistä nimi Jaakkima

Erään tarinan mukaan nimi tulisi Laiska-Jaakosta, Jaakko de la Gardiesta, joka piti kuusi vuotta linnaleiriään Lippumäellä, pappilan mäellä 1600-luvun alussa. Toisen mukaan nimi johtuu silloisen papin asuinpaikasta Jaakonvaarasta. Joakimvoarasta syntyi Jaakkima ja kylä sai nimen Vaara.

Jaakkima on ollut iät ajat asuttu. Varsinkin Laatokan rannikkoseutu ja jokien viljavat laaksot olivat tiheästi rakennettu. Epävarmat olot verotuksineen, sotineen ja ryöstöineen autioittivat monia kyliä. Niinpä 1637-42 autiosavuja oli Jaakkiman alueella keskimäärin 70, kun asuttuja oli noin 450. Uskonnon vaihdos aiheutti muutoksia. Kun 1637 ortodoksisavuja oli 320 ja luterilaisia 170, niin 1696 ortodoksisavuja oli enää 16 ja luterilaisia 500. Syynä muutokseen oli varmasti luterilaisen Ruotsin pakkokäännytys toimenpiteineen.
Jaakkima kuului Uudenkaupungin rauhasta 1721 Venäjän tsaarille aina Tartossa vuonna 1920 solmittuun rauhaan asti. Tuo aika oli Jaakkimassakin kehityksen kautta, joskin katovuodet, varsinkin ”suuret kuolovuodet” 1867-68, laittoivat väkeä kerjuulle. Kunta sai itsenäisesti järjestellä asioitaan, hoitaa kunnallishallinnon, valita virkamiehensä ja perustaa 1906 oman, joskin kenraalikuvernöörin järkkymättömän kontrollin alaisen paikallislehden, Jaakkiman Sanomat. Lehti pakotettiin kerran lopettamaankin ”ikuisiksi ajoiksi”, mutta kekseliäät jaakkimalaiset pystyivät aina jatkamaan lehteä, joka ilmestyy tälläkin hetkellä.

Kehitystä ja vapaussodan lunnaat

Kaskeamisesta oli luovuttu ja siirrytty peltoviljelyyn. Viljaa kasvoi, puuta käyttävän teollisuuden
laajeneminen Karjalassakin paransi metsänomistajien, työntekijöiden ja sitä kautta koko seudun
väestön taloudellista asemaa. Tiet ja Karjalanradan valmistuminen paransivat Laatokan erinomaisen
laivaliikenteen kanssa Jaakkiman niin henkilö- kuin tavaraliikennettäkin.

Päästäkseen todella päättämään itsenäisesti omista asioistaan Suomi kävi vapaussodan ja Tarton rauha 1920 turvasi suvereniteetin. Saatiin oma raha, omat virkamiehet, Suomen kielellä selvisi virastoissa ja omat puolustusvoimat luotiin vapautemme turvaksi.
Mutta vapaus vaati suuret lunnaat. 37 jaakkimalaista sankarivainajaa lepää rajan taakse jääneen raunioituneen kotikirkkonsa siunatussa maassa. He tekivät parhaansa.

Jaakkima kolmeksi ja kotiseudun menetys
Vanna Jaakkimakin koki hallinnollisia muutoksia. Kunnan länsiosasta muodostui 1923 Lumivaaran kunta ja seurakunta. Lahdenpohjan asutustaajamasta tuli 1924 Lahdenpohjan kauppala, mutta jäi
Jaakkiman seurakuntaan.
Näin jatkettiin, kunnes Neuvostoliiton uhkavaatimukset puhkesivat sen hyökkäyssodaksi 30. marraskuuta 1939. Tällaistako rauhansopimukset merkitsevät?
Jaakkimassa seurattiin jännittyneinä sodan tapahtumia. Rajalta tuli väkeä karjoineen Jaakkimaankin ja maaliskuun 12 päivänä 1940 jaakkimalaiset itse joutuivat talven pakkasissa jättämään kotinsa.
Evakkomatka alkoi päättyäkseen Lapin rajoille Länsi-Pohjaan.

Kotiiıı paluu ja taas evakkoon

Katkerana jätetty kotiseutu eli paluun toivonkipinänä mielessä. Jatkosodan syttyminen puhalsi sen liekeiksi ja todeksi. Niinpä ensimmäiset siirtyivät kotipaikalle jo jouluksi 1941. Jaakkimaan palasi
enemmän kuin puolet asukkaista jälleenrakentamaan ja tekemään työtä vanhaan malliin.
Mutta hyvää ei kestänyt kauan. Suomi taisteli urhoollisesti, mutta vastustajan ylivoima oli mittaamaton ja välirauhan solmimispäivänä 19. syyskuuta 1944 jaakkimalaiset olivat kuormineen taas evakkotaipaleella.

Auto-, lotja- ja rautatiematkat veivät jaakkimalaiset ja lahdenpohjalaiset Etelä-Pohjanmaalle, jonne osa on jäänyt asumaan, osan siirtyessä muualle, varsinkin pääkaupunkiseudulle.
Jatkosota oli meille armoton. Kotiseutu menetettiin. Kallis uhri oli, kun 291 jaakkimalaista nuorta jouduttiin saattamaan sankarihautoihin, osan saadessa levon kotikirkkopihan siunatussa maassa.
Uusi usko kotiseudulle palaamiseen hiipui ja Lahdenpohjan kauppala lopetti toimintansa joulukuun 30. päivänä 1948, Jaakkima tammikuun yhdeksäntenä 1949 ja yhteisen seurakunnan lopettajaisjumalanpalvelus pidettiin Ilmajoen kirkossa elokuun 14. päivänä 1949.
Merkitseekö tapahtunut päätesolmua nelisatavuotisen Jaakkiman elämänlankaan. Ken tietää!
Kaikkea ei ole tänä päivänäkään vielä unohdettu, sillä maamme kuntaluettelossa Jaakkiman
numero on edelleen162, Lahdenpohjan 397 ja Lumivaaran 437. Kaiken varaltako?

Entäs nyt, Jaakkima
Jaakkimaan siirrettiin jälkeemme väkeä Neuvostoliiton eri osista. Suomalaista juurta olevat eivät kuitenkaan saaneet sinne muuttaa kuin vasta paljon myöhemmin. Kylille annettiin uusia nimiä, kuten Sorolasta tuli Vihreä saari, Pajasyrjästä Uusi elämä ja Harviosta Uusi tie. Jaakkima-nimi esiintyy vain kahdessa paikassa: rautatieasemalla ja Miinalan sovhoosissa, nykyisellä
yhteistoimintatilalla. Lahdenpohjan nimi on säilynyt ja sellaisena tunnetaan niin kaupunki kuin entisen Jaakkiman, Lumivaaran, Hiitolan ja Kurkijoen käsittävä hallinnollinen piiri.
Kylistä tehtiin kolhooseja, joihin tuotiin tsuvasseja, valkovenäläisiä, Volgan varren tekoaltaiden alle
jääneiden alueiden sovhoosityöläisiä. Vaneritehtaan vanhoja koneita käyttämään tuotiin vanhoja koneita käyttämään tottunutta väkeä.
Kylien tilannetta kuvannee sama kuin Pajasyrjässäkin: omaperäisellä tavalla elävät, sovhoosin työhön tottuneet tsuvassit eivät omaksuneet kolhoosin jossain määrin edellyttämää itsenäistä työskentelyä. Niinpä he purkivat asuntonsa, pystyttivät ne muualle, muuttivat pois ja menivät sovhoosin hommiin.

————————————————-

Jaakkiman ja Lahdenpohjan tietoja vuodelta 1939

Jaakkima Lahdenpohja
-pinta-ala 52.000 ha 530 ha
-peltoa 9.000 ha
-metsää 30.000 ha
-asukkaita 11.500 henkeä 2000 henkeä
-kouluja 16 kpl
-kyliä 22 kpl