Teksti: Pertti Rovamo       Kuvat: Pertti Rovamo, Pekka Pouhula

Tutkimusmatka viikinkien suurelle idäntielle

Me suomalaiset tiedämme elävämme ”idän” ja ”lännen” rajalinjalla. Jokainen meistä tuntee henkilökohtaisesti ainakin jollakin tavalla länsinaapurimme Ruotsin, jonka kuningaskunnan osia nykyisen Suomen maakunnat olivat ruotsalaisten maakuntien tapaan runsaat 600 vuotta. Suomalaiset maakunnat eivät olleet siirtomaa-alueita, vaan osa Svean kuningaskunnan vanhaa ydinaluetta, jota meri ja vesireitit sitoivat yhteen.

Mutta millainen ja missä on se ”itä”, jonka äärellä olemme myöskin eläneet?

”Itä” ei merkinnyt tuhat vuotta sitten Moskovaa, jota ei ollut vielä perustettukaan, vaan Olhavajokea pitkin kulkeneen ikivanhan kauppareitin varteen syntynyttä ja pian sen jälkeen ortodoksiseen uskoon kääntynyttä Novgorodia. Kaupunki ei sijaitse Suomesta itään vaan lievästi kaakkoon ja Laatokan karjalaisen asutuksen näkökulmasta katsottuna se sijaitsi Laatokalta 200 km suoraan etelään.”Itä” ei historiallisesti katsoen kerrokaan meille oikeastaan ilmansuunnasta, vaan uskonnollisesta ja sitä laajemmasta kulttuurin perusvireestä.

Läksimme neljissä miehin tutkimaan, millainen tämä suomalaisille hiukan tuntemattomampi ”itä” on ja mitä sen historiasta on yhä näkyvissä. Pekalla oli aloitteentekijän ja melojan homma, Erkki Muukkonen toimi venäjän kieltä taitavana matkailuauton kuljettajana ja eräänä ideointikolmikon jäsenenä. Tämän kirjoittajan tehtäväksi jäi kaivaa esiin paikkojen kulttuurihistoriaa ja valokuvata nykyään olemassa olevia kohteita Ekin kyydissä maitse.

Heinäkuussa 2012 toteutetusta matkasta muodostui hienoa henkistä risteilyä menneen ja nykyisen Venäjän välillä.

Valmistelua, esitöitä

Edeltävä talvi tehtiin karttaharjoituksia ja etsittiin taustatietoa. Jo silloin kävi ilmi, että Olhavajoki (venäjäksi Volhov), Novgorod ja hiukan sen eteläpuolella oleva Ilmajärvi (venäjäksi Ilmeni) ovat Suomen, Ruotsin ja Venäjän historian kannalta keskeisiä paikkoja. Sitä kautta kulki viikinkien itäinen kauppatie, joka toki on paljon viikinkiaikaa vanhempi kauppaväylä. Siksi se tunnetaan myös nimellä ”Suuri idäntie”. Sen kulkuväylän varteen syntyi viikinkiaikana monien kansallisuuksien asuttama Novgorodin kaupunki, joka vähitellen slaavilaistui.

Reissua suunnitellessamme ymmärsimme nopeasti, että tarvitsemme apujoukkoja. Jos Novgorodin ja Olhavajoen historiasta halutaan saada paikan päällä kunnon tietoa, kielitaitomme ei riitä. Saimme tulkiksi joensuulaisen lukiolaisen Veikko Sevrjukovin. Hän on täysin kaksikielinen, koska hänen äitinsä on suomalainen ja isänsä venäläinen. Sattui vielä, että Veikon isovanhemmat asuvat noin Olhavajoen puolivälissä sijaitsevassa Kirishissä. Veikon isovanhempien välityksellä palkkasimme pariksi päiväksi oppaaksemme Ljubov Mihalevan, joka on eläkkeellä oleva historian ja kuvataiteen opettaja. – Kun nämä asiat hoituivat, logistiikka ja käytännön toteutus alkoivat olla hallussa.

Matkaan

Läksimme Rantasalmen Tammenlahdesta lauantaina 21.7.2012 aamulla seitsemältä, ylitimme rajan Svetogorskissa kymmenen maissa. Viipurin tuntumassa katselimme kesäkuun 1944 Talin-Ihantalan suurtaistelun paikkoja ja muistomerkkejä.

Suomalaisten Ihantalan taistelun muistoksi tekemä muistomerkki. Taistelu oli pohjoismaiden historian suurin panssaritaistelu. Muistomerkki on tehty luonnon siirtolohkareeseen. Talin – Ihantalan taistelun maasto oli täynnä tällaisia lohkareita. Kivessä on teksti 1944 Ihantalan taistelut. Kunnia sankareille. Alla on sama teksti venäjäksi.

Venäläisten muistomerkki on paljon suomalaisten muistomerkkiä mahtipontisempi, vaikka juuri suomalaisten vaiheille taistelun lopputuloksella oli valtava merkitys. Siellä pysähtyi venäläisten päähyökkäys, tosin senkin jälkeen suomalaiset taistelivat vielä itsenäisyydestään muualla, viimeiseksi Ilomantsissa elokuun alussa 1944.

Venäläisten pystyttämä saman taistelun muistomerkki.

Venäläiset eivät suurta hyökkäystään Kannaksella enää uudistaneet, koska kilpajuoksu Berliiniin oli alkanut Normandian maihinnoususta kesäkuun 6. päivä 1944.

Ajoimme Pietariin Viipurista Suomenlahden rantaa Terijoen kautta. Olin kulkenut saman reitin ensimmäisen kerran syksyllä 1971 Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden bussimatkalla Helsingistä Novgorodin kautta Moskovaan.

Siitä matkasta jäi mieleeni kaksi voimakasta mielikuvaa: pidimme taukoa Viipurin asema-aukiolla iltapäivällä, kun kaupunkilaiset pääsivät töistä. Oli kummallista kuunnella satojen kävelevien ihmisten askelten ääntä. En ollut kuullut sellaista pehmeää läpsytystä koskaan, koska niin kotikaupungissani Kuopiossa kuin opiskelupaikassani Helsingissä askelten ääni peittyi autojen äänten alle. Viipurissa henkilöautoja ei silloin näkynyt, jokin bussi kulki joskus, samoin juna. Myös asukkaiden köyhyys ja kaupungin rähjäisyys hyppäsi silmille. Elintasoero Suomen ja Neuvostoliiton rajaseudun välillä oli valtava. Elintasoeron voi Viipurissa edelleen aistia, mutta kaupungin ilme on selvästi kohentunut ja liikenne on siellä nyt yhtä runsasta kuin vastaavan kokoisessa kaupungissa Suomessakin.

Suomenlahden ranta Terijoen seudulla oli 1971 yhtä kaunista hiekkarantaa kuin nytkin, mutta tien varressa oli silloin vain ränsistyneitä puurakennuksia. Kannaksen evakkojen muistelmista lukemani alueen sotia edeltävä vauraus ja loisto oli vain muisto. Vuonna 2012 sama ranta oli täynnä toinen toistaan komeampia ja kalliimpia muureilla ympäröityjä rakennuksia. Se on nyt varakkaiden pietarilaisten vakituisten tai loma-asuntojen aluetta. Arkkitehtuuria leimaa nyt Venäjän nousevan yläluokan pohjoismaisesta rakentamisesta täysin poikkeava tyyli.

Liikenne oli rantatiellä täysin jumissa. Muutaman kymmenen kilometrin matka Terijoelta Suomenlahden yli menevälle uudelle patotielle kesti tuntikausia.

Mietteliäs meloja Terijoen hiekkarannalla.

Pato on rakennettu suojelemaan Pietarin kaupunkia toistuvilta tulvilta, jotka johtuvat myrskytuulista. Sopivasta suunnasta puhaltaessaan tuulet painavat Itämeren vedet Suomenlahden pohjukkaan ja ne tulvivat kaupunkiin. Vastaavanlainen ongelma vaivaa Adrianmeren pohjukassa olevaa Venetsiaa, jossa ilmiötä kutsutaan nimellä Aqua alta eli Korkea vesi.

Suomenlahden pato Pietarin edustalla on samalla osa kehätietä, jota pitkin pääsee länsipuolelta Pietarin keskustan ohi eri suuntiin meneville valtateille.

Kun pääsimme patoa pitkin kulkevalle moottoritielle, matka alkoi sujua jouhevasti. Poikkesimme padon puolivälissä olevaan Kronstadtin saareen. Tutustuimme pintapuolisesti samannimiseen kaupunkiin. Siitä oli selvästi tullut eräs Pietarin lähiöistä.

Minun ikäisestäni tuntui erikoiselta, että Kronstadtin keskustaan ja satamaan sai ulkomaalainenkin ajaa vapaasti. Neuvostoliiton aikana koko saari oli ulkomaalaisilta täydellisesti suljettua sotilasaluetta. Saari on kuitenkin yhä Venäjän Itämeren laivaston kotisatama.

Kävimme katsomassa sotasataman lähellä olevassa puistossa seisovaa Pietari Suuren patsasta. Pietari Suuri katsoo siinä länteen Itämerelle.

Pietari Suuri tähyää Kronstadtissa Suomenlahdelle. Hän halusi Venäjästä merimahdin.

Hänen suuri visionsa oli tehdä Venäjästä merivaltio. Siksi hän siirsi pääkaupungin sisämaassa sijaitsevasta Moskovasta Suomenlahden perukkaan ja rakennutti sinne nimeään kantavan metropolin. Pietarin kaupungin rakennustyöt alkoivat 1703 silloin vielä Ruotsiin kuuluvalla alueella. Ruotsin pääsotajoukko kuitenkin soti kuninkaansa Kaarle XII johdolla aivan muualla Euroopassa. Ruotsiin kuulunutta Inkerinmaata ei ollut puolustamassa juuri ketään.

Pietari Suuren ratkaisu muutti samalla Suomen aseman. Suomi ei ollut enää vain vähämerkityksinen ja pääosin harvaan asuttu erämaa Ruotsin ja Venäjän ydinalueitten välissä. Suomi oli tullut Venäjälle strategisesti tärkeäksi Pietarin turvallisuuden vuoksi.

Patotien jälkeen käännyimme voimakkaassa ukkosmyräkässä M10 -tielle, joka on Pietarista Moskovaan johtava valtatie. Ajoimme sitä runsaat sata kilometriä kohti Moskovaa.

Kaistale kolmekaistaista Patotietä.

Venäläinen liikennekulttuuri on käsittämättömän kaoottinen. Vaikuttaa myös siltä, että valtatien suunnittelija on vaihtunut kymmenen kilometrin välein. Tie kapeni ja leveni täysin mielivaltaisesti. Jokainen suurempi risteys oli omanlaisensa ja tieltä erkaneville tarkoitetut opasteet olivat joskus puoli kilometriä ennen risteystä, mutta usein ne olivat juuri siinä kohdassa, mistä piti kääntyä.

Ohituskulttuuri oli mieletön. Sadan kilometrin matkalla nähtiin sinä iltana kolme tuoretta kolaria, jokin varsin pahan näköinenkin. Yksi kuorma-auto oli kaatunut risteykseen. Kolareita olivat poliisit parhaillaan tutkimassa, joten ne olivat aivan tuoreita. Muutamassa paikassa oli sentään tutkalla ylinopeutta tarkkailevia poliiseja. (Sanottakoon, että nykyisin Venäjällä ei ole enää miliisejä, he ovat nyt muun Euroopan tapaan poliiseja)

Kuskina toimineella Erkillä on lehmän hermot ja hän selvästi tuntee venäläisen tavan ajaa autoa. – minä en lähtisi mistään hinnasta ajamaan omalla autollani Pietarista Moskovaan, en edes sitä 200 kilometriä Pietarista Novgorodiin.

Valtatie kulkee Pietarin jälkeen lähes tasaista hiekkamaata. 90 km ennen Novgorodia käännyimme M10:ltä Kirishiin. Se on 44 kilometriä valtatien pohjoispuolella oleva 60 000 asukkaan teollisuuskaupunki. Tie sinne oli huono. Asfaltissa oli suuria reikiä ja välillä päällyste puuttui, vaikka tie johti suomalaisittain suureen keskukseen. Sen pätkän aikana minulle selvisi, miksi venäläiset suosivat katumaastureita. Tavallinen henkilöauto on noilla teillä onneton kulkuväline ja matkailuautoa piti ajaa erityisen varovasti.

Ensikosketus Kirishiin ja kaupungin halki virtaavaan Olhavajokeen.

Veikko vietiin isovanhempiensa Aleksandr ”Sasha” Sevrjukovin ja Aleksandra ”Shura” Sevrjukovan luokse kaupungin keskustaan ja me muut menimme ravintolaan syömään. En muista ravintolan nimeä, se oli Olhavajoen sillan korvassa, juuri ennen kuin kaupunkiin tultiin. Kun menimme ravintolaan, kello oli kymmenen illalla. Muita asiakkaita ei juuri ollut. Saimme kuitenkin ruokaa: salaattia, shaslikkia ja ranskalaisia perunoita. Tilasin myös oluen. Ruoka oli asiallista. Koko lysti maksoi 400 ruplaa/ hlö. Se vastasi silloin kymmentä euroa.

Ruokailun jälkeen veimme Pekankin Veikon isovanhempien luokse. Pekalle oli sieltä varattu oma huone. Me Ekin kanssa yövyimme matkailuautossa lähistöllä olevalla vartioidulla parkkipaikalla. Myöhemmin selvisi, että parkkipaikka näkyi Sashan ja Shuran asunnon ikkunasta. Vartioidusta alueesta muodostui usean seuraavan yön kotipaikka erään täysin läjään ajetun kolariauton vieressä.

Novgorodiin ja vesille

Aamulla suuntasimme Novgorodiin. Matkalla poimimme Olhavajoen sillan korvasta kyytiin oppaaksemme lupautuneen Ljubov ”Ljuba” Mihalevan.

Novgorodin Kremlin Olhavajoen rannanpuoleista muuria. Palaveeraamassa Pekka, Ljuba, Veikko ja Eki.

Parkkeerasimme auton torille Novgorodin keskustaan aivan linnoituksen tuntumaan. Pekka osti matkamuistokioskista sortavalaiselle naisystävälleen Rita Aladinalle tuliaisiksi muistolautasen. Sitten teimme pikakierroksen Novgorodin Kremlissä, jotta Pekkakin saisi siitä jonkinlaisen käsityksen.

Sofian katedraali Novgorodin Kremlissä (linnoituksessa). Kirkko on rakennettu 1045 – 1050 ja se on koko Venäjän vanhimpia kivirakennuksia.

Pekka laskettiin vesille Novgorodin eteläpuolelta paikasta, jossa Olhavajoki lähtee virtaamaan Ilmajärvestä pohjoiseen kohti Laatokkaa. ”Ilmajärveen laskee 55 jokea. Kaikilla niillä on feminiiniset nimet, Volhov on puolestaan maskuliininen”, kertoo Ljuba. Kielellinen jako ehkä symboloi jokien erilaista voimaa ja merkitystä. Venäjän kielessä substantiiveilla on suku, kuten useimpien eurooppalaisten kielen nimisanoilla. Suomen kieli ei erottele nimisanoja suvun mukaan maskuliineihin, feminiineihin ja neutreihin, joten jako on meille outo ellei jonkin muun kielen opiskelu ole tehnyt siitä tuttua.

Joen toisella puolella, Pekan lähtöpaikkaa vastapäätä, on Rjurikovo Goroditse, ”Ruurikin muinaislinna”. Arkeologisten tutkimusten mukaan paikka oli asuttu jo 800-luvulla. Sen alueen kaivauksissa on löydetty sekä slaavilaisiksi että itämeren suomalaisiksi katsottua esineistöä. On arveltu, että varhaisissa skandinaavisissa lähteissä mainittu Holmgård olisi tarkoittanut tätä paikkaa.

Joka tapauksessa Goroditse tarkoittaa vanhaa venäläistä mäkilinnaa. Arkeologisten kaivausten mukaan paikalla oli 800- ja 900- luvuilla kauppias- ja käsityöläisasustusta. Maallikon silmiin siitä ajasta ei erotu enää mitään. Samalla paikalla kyllä näkyi raunioita, mutta ne ovat 1340-luvulla rakennetun Marian ilmestyksen kirkon jäänteitä. Se kirkko tuhoutui saksalaisten hyökkäyksessä syksyllä 1941, eikä sitä ainakaan toistaiseksi ole rakennettu uudelleen.

Pekka lähti melomaan Pyhän Jurjevin munkkiluostarin rannasta. Luostari on rakennettu vuosina 1119-1130. Luostarin keskellä oleva Pyhän Georgioksen kirkko on luostarin vanhin rakennus, vuodelta 1119.

Pekan lähtöpaikka, Pyhän Jurvelin munkkiluostari Olhavajoen niskalla.

Ljuba kertoi, että joen rannassa luostarin eteläpuolella on ns. Perunin kukkula, jolla ennen kristinuskon tuloa sijaitsi slaavilaisten kansojen pakanauskonnon pääjumala Perunin palvontapaikka. Perun oli paitsi salaman ja ukkosen jumala, myös monen muun tärkeän asian, kuten sodankäynnin voimahahmo. Kun novgorodilaiset kääntyivät ortodoksiseen uskoon, Perunin patsas kaadettiin ja heitettiin Olhavajokeen. Nykyään paikalla on 1200-luvulla rakennettu yksikupolinen Marian syntymän kirkko.

Pekan kajakki pakattiin luostarin muurin vieressä ja autossa juotiin lähtötsajut. Sitten kajakki kannettiin rantaan.

Kajakki lähtövalmiina ja kamat sen uumenissa.

Kun Pekka pukattiin taipaleelle, sovittiin, että tapaamme Pekan lyhyesti Novgorodin linnoituksen edessä olevalla hiekkarannalla, jotta voimme kuvata Pekan menoa kaupungin keskustassa. Pekka puolestaan kuvaa meloessaan miltä kaupunki näyttää veden pinnan tasolta.

Vilkutus ja matkaan.

Novgorodin synty

900-luvulla asutuksen painopiste siirtyi nykyisestä Rjurikovo Goroditsesta nykyisen Novgorodin kaupungin kohdalle, kymmenkunta kilometriä alavirran suuntaan. Siihen muutokseen perustunee kaupungin nimi: Novgorod on suomeksi ”Uusi kaupunki”. Karjalaisten tiedetään kutsuneen kaupunkia nimellä ”Uusilinna”.

Kun ehdimme autolla tapaamispaikkaan, Pekka oli jo siellä.

Pekka Novgorodin keskustassa. Taustalla linnoituksen muuria ja kaupungin hiekkaranta. Hymy on herkässä, kun joki kutsuu ja aurinko paistaa.

Jokea pitkin matkaa ei ollut kuin kymmenkunta kilometriä. Me jouduimme autolla hiukan kiertelemään ja jättämään auton linnoituksen taakse samalle torille, jossa olimme jo käyneet. Lyhyen tapaamisen ja valokuvaamisen jälkeen Pekka lähti melomaan.

Kuvaparista näkyy selvästi, kuinka sodan arvet ovat parantuneet. Alla olevassa mustavalkoisessa kuvassa sodan tuhoja on ennätetty korjata vain 26 vuotta.

Kuva vuodelta 1971

Me muut käytimme koko iltapäivän vaeltamalla Novgorodin historiallisessa keskustassa joen molemmin puolin. Se on niin hieno ympäristö, että jokaisen suomalaisen pitäisi kokea se edes kerran, samoin kuin Turku, Tukholma, Tallinna ja Pietari. Ne viisi kaupunkia ovat lähialueellamme voimakkaimmin Suomen historiaan vaikuttaneita paikkoja. Kauempana ovat tietenkin monet muut maamme historian kannalta tärkeät kaupungit, kuten Moskova, Berliini ja monet muut.

Arkeologista tutkimusta linnoituksessa. Tässä kaivetaan vuodelta 1336 olevan kirkon perustuksia.

Tarujen mukaan Novgorodin perusti 800-luvulla varjagiruhtinas (siis ruotsalainen viikinki) Rurik. Venäjän historian varhaisimmassa kirjallisessa lähteessä, 1100-luvulta peräisin olevassa Nestorin kronikassa, kaupunki mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 859 yhteydessä. Tutkimusten mukaan kaupunki on kuitenkin satakunta vuotta nuorempi, mutta tarut voivat kertoa edellä mainitusta Rjurikovo Goroditsesta. Se oli tarujen kuvaamaan aikaan olemassa ja aivan lähellä.

Joka tapauksessa Novgorod on monta sataa vuotta vanhempi kuin 1200-luvun puolivälissä perustettu Tukholma. Se on samalta ajalta kuin Ruotsin viikinkiaikaisen kaupan keskus ja markkinapaikka Birka, joka sijaitsi Mälaren järven rannalla. Suomen alueella ei ollut silloin ainuttakaan yhtä merkittävää keskusta.

Birka kukoisti 700-900 -luvuilla. Se autioitui 900-luvun lopulla, kun viikinkien idänkauppa hiipui ja idäntien kauppa joutui yhä selvemmin slaavilaistuvan Novgorodin käsiin. Mälarin alueelle syntyi 1000 -luvun taitteessa Sigtuna, joka on Ruotsin vanhin varsinainen kaupunki.

Novgorodista kehittyi nopeasti merkittävä kauppapaikka, josta oli yhteydet Ilmajärveen laskevien jokien ja niiden yläjuoksulla olevien vedenjakaja-alueiden yli etelään Dnjeprille ja sen varrella sijaitsevaan slaavien varhaisimpaan keskukseen Kiovaan. Novgorod olikin varhaisen Kiovan Venäjän toiseksi tärkein keskus.

Kauppapuolen tiivis kirkkojen ryhmä. Muutama kirkko on aavistuksen kauempana.

Novgorodista kauppayhteydet kulkivat Dnjeprin ja Kiovan kautta Mustanmeren yli sen ajan Euroopan suurimpaan ja vauraimpaan kaupunkiin Konstantinopoliin, Bysantin keisarikunnan keskukseen, nykyiseen Istanbuliin. Tätä reittiä pitkin ortodoksinen usko saapui Bysantista Novgorodiin.

Toinen kauppareitti vei Ilmajärveltä vedenjakajan yli Volgalle ja sieltä Kaspianmerelle, tarunhohtoisen Silkkitien erääseen läntiseen päätepisteeseen.

Luonnollisesti Novgorodista kulki kauppareitti Olhavajokea pitkin myös pohjoiseen Laatokalle ja Suomenlahdelle ja viimeistään viikinkiaikana nykyiseen Ruotsiin ja siellä ensimmäiseksi Birkaan.

Jos tätä vesireitistöä katsotaan lännestä, viikinkikeskus Birkasta päin, sitä on luontevaa kutsua juttumme alussa mainitulla tavalla ”viikinkien idäntieksi” tai ”suureksi idäntieksi”.

Sofian puoli ja Kauppapuoli

Novgorod irtaantui Kiovan vaikutusvallasta ja oli 1136 – 1478 Novgorodin tasavallan pääkaupunki.

Novgorodin historiallinen keskusta sijaitsee Olhavajoen kahta puolta. Joen länsirannalla olevaa Novgorodin Kremliä, siis linnoitusta, kutsutaan Sofian puoleksi. Sofia tulee kreikan kielen sanasta viisaus, joka ortodoksisessa perinteessä tarkoittaa nimenomaan kirkollista tai hengellistä viisautta. Linnoituksen pääkirkko onkin Sofian katedraali, joka on rakennettu vuosina 1045 -1050. Se on eräs Venäjän vanhimpia kivirakennuksia. Linnoituksessa oli kaupungin hengellinen ja sotilaallinen keskus.

Olhavajoen sillalla on merenkulkijan morsian, jota paikalliset kävivät halaamassa ja ottamassa tapahtumasta kuvia. Veikko saatiin taivuteltua kuvaan, vaikka ujous hiukan vaivaakin.

Samalla kohti joen itärannalla on Kauppapuoli, joka oli Novgorodin kauppiaiden ja kansalaisten valtakuntaa. Tällä hetkellä Kauppapuolen keskustan ilmettä hallitsevat lukuisat kirkot, joten äkkiseltään luulisi, että kaupungin hengellinen keskus oli siellä. Niin ei kuitenkaan ole. Kirkkojen tihentymä johtuu siitä, että jokaisella kauppiassuvulla tai -yhteenliittymällä oli paikalla oma kirkko.

Ljuba kertoi, että kirkot olivat monitoimirakennuksia. Ne toimivat paitsi hartauden harjoituksen paikkoina myös kauppiaiden varastoina, yöpymispaikkoina ja tarvittaessa linnoituksina, joita saattoi puolustaa.

Hän myös kertoi, että Novgorodin kirkoissa on yksi tai viisi tornia. Yksi torni symboloin Kristusta, viisi tornia symboloi Kristusta ja neljää Raamatun evankelistaa, Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta.

Kauppapuolen rannassa on valkoinen pylväikkö. Se on jäänne katetusta markkinapaikasta. Jokaisessa pylväikön aukossa oli yhden kauppiaan tilat. Tavallaan markkinapaikka muistutti siis nykyaikaista kauppakeskusta. Ljuba kertoi, että katto tuhoutui toisessa maailmansodassa, hän ei tiedä, pyritäänkö katto joskus rakentamaan uudelleen.

Novgorodin vilkas kävelysilta Olhavajoen yli.

Kauppapuolen markkinapaikoilla oli slaavilaisia kauppiaita, mutta myös varjageja, arabeja ja itämeren suomalaisia. Se oli erittäin kansainvälinen paikka.

Ljuba kertoi, että kauppaa koskevat päätökset tehtiin Kauppapuolen kirkkojen välissä olevalla aukiolla, koska oli kaikkien kauppiaiden etu, että tavarat ja ihmiset pääsivät liikkumaan vapaasti. Ideassa on jotain kovin tuttua.

Sofian puolen ja Kauppapuolen rakennustaiteelliset muistomerkit muodostavat ainutlaatuisen historiallisen kokonaisuuden, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Moskova valloittaa Novgorodin

Novgorod oli varsin erilainen yhteiskunta kuin Moskovan Venäjä. Viikinkiajan jälkeen Novgorod kuului löyhästi Hansa-liittoon, vaikka ortodoksisella kaupungilla oli ristiriitaisia uskonnollisia, kaupallisia ja sotilaallisiakin intressejä Hansan roomalaiskatolisten kauppiaiden kanssa. Mutta tiivis kauppa myös yhdisti kaupunkeja. Mongolit eivät koskaan valloittaneet Novgorodia, kun taas Moskova oli pitkän aikaa mongolien vallan alla. Novgorod oli sen aikaisen Venäjän vaurainta aluetta.

Vuonna 1478 Moskovan ruhtinas Iivana III Suuri valloitti Novgorodin. Ljuba kertoi, että Iivana III toi kaupunkiin Moskovasta uudet isännät, jotka alkoivat heti muuttaa yhteiskuntajärjestystä.

Ennen Novgorodin valtausta Iivana III oli karistanut Moskovan niskasta mongolien ikeen ja ottanut itselleen arvonimen tsaari. Se on venäjänkieleen muokattu muoto arvonimestä keisari. Näin Iivana III ilmaisi pitävänsä itseään Bysantin viimeisen keisarin perillisenä.

Vain vähän aikaisemmin, 1453, turkkilaiset olivat valloittaneet Konstantinopolin ja tehneet lopun Bysantin keisarikunnasta. Iivana III olikin naimisissa Bysantin viimeisen keisarin sisarentyttären kanssa, joten Iivanan ajatukselle oli ainakin jonkinlaista pohjaa. Myytti Moskovasta kolmantena Roomana elää yhä syvällä venäläisessä sielunmaisemassa. Tämän mytologian mukaan ensimmäinen kristillinen valtakeskus oli Rooma, joka tuhoutui kansainvaelluksiin 400-luvulla. Sen seuraajaksi muodostui Konstantinopoli ja sen kukistuttua kristillisen uskon keskus siirtyi Moskovaan. Tässä myytissä tietenkin unohdetaan roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon todelliset historialliset vaiheet.

Muurin harja kellotornista katsottuna.

Vielä 1500-luvun puolivälissä Novgorod oli Moskovan ja Pihkovan jälkeen Venäjän laajenevan keisarikunnan kolmanneksi suurin kaupunki.

Sitten 1570 Iivana IV Julma riitaantui Liivinmaan sodan vaatimista sotaväenotoista Novgorodin kanssa niin syvästi, että hän määräsi lähes koko kaupungin väestön tuhottavaksi. Ljuba kertoo, että 1500 ylimystä ja laskematon määrä vähäisempää väkeä tapettiin. Novgorodilaisten päät katkottiin Olhavajoen silloilla. Tarinan mukaan veri värjäsi koko joen punaiseksi ja siksi joki ei mene vieläkään jäähän siltojen kohdalla.

Tästä suoneniskusta Novgorod ei koskaan toipunut entiseen mahtiinsa ja Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen sen keskeinen sijainti vanhan kauppareitin varrella menetti merkitystään. 1727 siitä tuli Novgorodin läänin pääkaupunki ja merkittävä hallinnollinen ja kirkollinen keskus.

Sofian katedraalin tornit Kellotornista nähtynä.

Toisen maailmansodan aiheuttama tuho

Toinen maailmasota oli kaupungille aineellisesti Iivana Julman aiheuttamaa tuhoakin totaalisempi. Saksalaiset valtasivat kaupungin syyskuun alussa 1941.

Ljuba kertoo, että sodan jälkeen kaupungissa oli jollakin tavoin jäljellä vain noin 30 rakennusta. Hänen mukaansa silloin mietittiin jopa kaupungin siirtämistä toiseen paikkaan. Historiallisista syistä näin ei kuitenkaan tehty ja linnoitusta alettiin korjata heti sodan jälkeen. Kaupunki on rakennettu uudelleen ja sen historiallisia muistomerkkejä on restauroitu. Samanlaista uudelleenrakentamista ja restaurointia on tehty kaikkialla Euroopassa, mm. myös sodassa täysin tuhoutuneissa Varsovassa, Dresdenissä ja Berliinissä.

Ikuinen tuli palaa Novgorodin Kremlissäkin maailmansodan muistoksi.

Enää sodan arvet eivät juuri näy kaupunkikuvassa. Nyt kaupunki on 250 000 asukkaan vireä ja historiallisesta arvostaan tietoinen yliopistokaupunki.

Kun palasimme Novgorodista Kirishiin, poikkesimme M10:n varrella olevalla sotilashautausmaalla. Siellä oli 8 000 neuvostosotilaan muistolaatat, joissa nimet olivat aakkosjärjestyksessä. Minua kosketti se, että siellä oli viidentoista Romanovin nimi. Minun isoisäni nimi oli Nikolai Romanov ja hän oli syntyjään Vienan Karjalasta. Hän sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1923. Joku noista muistolaatan Romanoveista saattoi siis olla kaukainen sukulainen.

Tällä sotamuistomerkkialueella M10 – tien varressa oli 8 000 kaatuneen sotilaan nimet.

Eki kertoi, että aivan lähellä, tien toisella puolella, on samanlainen ja suunnilleen yhtä paljon nimiä sisältävä muistomerkki. Vilkkaan liikenteen vuoksi emme ylittäneet tietä ja poikenneet siellä.

Sunnuntai: ensimmäinen melontapäivä

Pekka kertoo: vihdoin pääsin kajakkiin. Tuntui hienolta, kun kajakki irtaantui rannasta. Se on aina melontaretkien paras hetki.

Lähtö Olhova joelle, Ilmajärven rannalta. Ljuba, Erkki, Veikko ja Pertti saattoivat matkaan.

Edessä on uusi seikkailu. Nyt minua kiinnosti nähdä, miltä näyttää joki, jota jo viikingit olivat kulkeneet yli tuhat vuotta sitten ja tutkailla näkyykö joelta mitään sen ajan tai historian merkkejä.

Lähtöä varjosti se, että niskassani oli edellisen yön univelka ja matkan rasitukset. Lisäksi olin pari päivää aikaisemmin Erkin luona käydessäni potkaissut tuolin jalkaan keskivarpaani. Ehkä siihen tuli jokin hiusmurtuma. Se ei haitannut kävelyä, mutta havaitsin heti, että se haittasi melontaa. En saanut jalkatuesta kunnon tukea. Melonta-asennosta tuli toispuoleinen. Se pilasi melontafiilistä.

Lähtiessäni Ljuba esitteli reittiä ja kertoi missä hänen mielestään on turvallista yöpyä, missä ei. En sanonut hänelle, mutta ajatuksemme menivät ristiin. Hän neuvoi yöpymään kylässä tai sen lähellä, minä taas halusin yöpyä yksinäisellä paikalla, missä ei ole muita.

Pekan ja Ljuban viimeiset karttaharjoitukset ennen vesille lähtöä.

Ljuba kertoi harrastaneensa nuorempana melontaa ja sanoi hiukan kateellisena, että jos hän olisi vähän nuorempi, niin hän lähtisi mukaan.

Novgord kajakista katsottuna, kupolit loistaa.

Valokuvaillen matkalla meloskelin hissukseen Novgorodin keskustan hiekkarannalle odottelemaan muuta porukkaa. Kajakkini herätti paikallisessa väessä suurta kiinnostusta.

Lähtö kohti Laatokkaa, taustalla vanha kauppapaikka.

Kun hyvästelin muun porukan ja jatkoin matkaa Novgorodin hiekkarannalta, miliisit tulivat pian alumiinisella perämoottoriveneellään viereen ja puhuivat paljon. En ymmärtänyt juuri mitään, vain sen verran, ettei pienveneellä saa liikkua keskellä väylää. Taikasana ”finski turist” toimi taas. En saanut sakkoja. Kun jätin kaupungin taakseni, palasin keskelle jokea, koska muuta liikennettä ei näkynyt.

Nykyistä betonista arkkitehtuuria.

Kun nälkä tuli, aloin etsiä rantautumispaikkaa. Ei löytynyt muuta kuin savinen ja rötveikköinen ranta, joka oli ehkä lehmien juottopaikka.

Tyypillinen rantautumispaikka, näitäkin oli harvassa. Märkää savea, yök.

Keitin trangialla uusia perunoita, syödäkseni niiden kanssa silliä ja lenkkimakkaraa. Juuri kun perunat olivat kypsiä, ukkonen nousi yläjuoksulta päin. Arvuuttelin, ennätänkö syödä ennen sadetta. En kerennyt. Heitin osan perunoista pois, jotta kerkiän kajakkiin kuivana. Kun läksin melomaan, sadehanat aukesivat ja tuuli yltyi voimakkaaksi. Onneksi se oli myötäinen.

Välillä innostuin mittaamaan gps:n avulla, miten vuolas virta Olhavajoki on. Alkumatkasta virta ja kevyt myötätuuli kuljetti kanoottia noin 3 km/t. Vesi oli likaisen näköistä ja vaahtosi oudosti. Rannat olivat melojan kannalta huonoja, kaikkialla oli pajukkoa ja kaislikkoa, rantautuminen tarpeilleen oli vaikeaa.

Yöpymispaikkaakin oli vaikea löytää. Lopulta löysin savirantaisen pikku poukaman. Joen toisella puolen oli taloja.

Yöpymispaikan rantautumispaikka.

Aamulla kävellessäni huomasin, että telttani takana kulki maantie, josta oli pisto leiripaikalleni. Onneksi ketään ei tullut vieraisille ja sain nukuttua yöni rauhassa.

Kun sain teltan pystyyn, soitin naisystävälleni Ritalle Sortavalaan ja tiedotin Veikolle matkan edistymisestä. Tein iltapalaksi lämminkupin. Nytkin alkoi sataa juuri, kun vesi kiehui. Painuin telttaan lukemaan ja nukkumaan. Ilta oli ihanan viileä.

Etenin päivän aikana noin 40 km. Matkaan kului seitsemän tuntia taukoineen. Etenin siis kaikkiaan 5,7 km/t.

Kirishissä ja saunassa datshalla

Heräsimme Ekin kanssa maanantaina Kirishissä ja nautimme matkailuautossa aamupalan kaikessa rauhassa. Olimme luvanneet Veikolle, ettemme hätyytä häntä ennen puolta päivää. Ohjelma oli ollut hänellekin toistaiseksi hyvin rankka.

Tapasimme Veikon ja Shuran puolilta päivin. Mietimme, mitä tekisimme. Pekka oli melomassa ja Novgorod oli koettu. Shura ehdotti, että hän näyttää meille Kirishiä. Se sopi tietenkin erinomaisesti.

Harmiksemme osoittautui, että Kirishin museo oli maanantaisin suljettu.

Shura kertoi, että koko paikkakunta tuhoutui sodan aikana täysin. Se oli siihen aikaan maanviljelysseutua. Seudulle alettiin rakentaa kaupunkia 1960-luvulla. Vuonna 2015 kaupunki täyttää 50 vuotta. Siellä on nyt noin 60 000 asukasta. Kaupungin suurimmat työnantajat ovat öljynjalostama ja voimalaitos. Öljynjalostamo keskellä maaseutua kuulostaa oudolta, mutta alueen halki kulkee öljyputki.

Shura muutti kaupunkiin opettajaksi vuonna 1967 ja on nyt eläkkeellä matematiikan opettajan työstä. Veikon isä Juri, samoin kuin hänen nyt Pietarissa asuva sisarensa Svetlana, ovat syntyneet kaupungissa.

Koska museo oli kiinni, kävimme taidenäyttelyssä, jossa oli esillä lähinnä lasten töitä; hienoja sinänsä.

Keskustelimme, mihin pääsisimme pesulle hikisten autoilupäivien jälkeen. Shura kertoi, että kaupungissa on uimahalli, mutta sinne vaaditaan hygieniapassi. Oli selvää, ettemme voineet siihen hätään saada sellaista. Hahmottui suunnitelma, että menemme Shuran ja Sashan datshalle saunomaan ja syömään. Sovimme Ekin kanssa, että me maksamme ruokatarvikkeet. Ei ole kohteliasta noin vain putkahtaa syömään ilman tuliaisia. Kävimme kaupassa, ostimme ruokatarpeita ja lopuksi kävimme erittäin siististä hallista tai lihakaupasta hankkimassa shaslikkitarpeet Shuran ohjeiden mukaan. Suuntasimme muutaman kymmenen kilometrin päässä olevalle datshalle.

Sasha oli jo siellä tekemässä hommia kasvimaalla. Datsha muistutti hiukan suomalaista siirtolapuutarhaa. Se oli todellisessa tehoviljelyssä. Viljelemätöntä tilaa ei ollut kuin välttämättömien kulkuväylien kohdalla. Koristekasvit kuitenkin mahtuivat hyötykasvien sekaan säteilemään kauneutta ympärilleen.

Veikon ukki Sasha datshallaan.

Sasha viritti saunaan tulet ja laittoi vedet. Shura alkoi valmistaa ateriaa. Hän kertoi olevansa perheen shaslikkimestari.

Veikon isoäiti Shura valmistaa shaslikkia.

Veikko esitteli meille isovanhempiensa viljelyksiä ja tarjosi kasvukauden vaiheeseen sopivia maistiaisia.

Taivaallisen saunan jälkeen kokoonnuimme Shuran loihtiman pitopöydän ääreen. Tarjolla oli shaslikkia, perunaa ja oman kasvimaan antimia. Keskusteluissa kävi ilmi, että Sasha oli ollut pienenä lapsena Leningradissa koko piirityksen ajan. Hänen isoisänsä ja isoäitinsä kuolivat kaupungissa nälkään. Sashan isä puolusti kaupunkia ja äiti hoiti lapsia. Siksi Sasha saa korotettua eläkettä.

Pitopöytä Sevrjukovien datshalla.

Lähes 900 päivää kestänyt Leningradin piiritys on eräs Neuvostoliiton historian kipupisteitä. Saksalaiset onnistuivat jo syyskuun alussa 1941 katkaisemaan maayhteyden Leningradista Laatokan eteläpuolitse muuhun neuvostoliittolaisten hallitsemaan alueeseen ja piiritys alkoi. Alkuaan saksalaisten tavoite oli vallata kaupunki ja hävittää se kokonaan, mutta sitkeän vastarinnan vuoksi he päättivät suunnata päävoimansa syksyllä 1941 Moskovan valtaamiseen ja ryhtyivät piirittämään kaupunkia. Piiritys päättyi vasta tammikuussa 1944.

Suomalaiset eivät ole aivan viattomia tapahtumaketjuun, sillä suomalaiset valtasivat kesällä 1941 Karjalan kannaksen, mutta Suomen sodanjohto pysäytti hyökkäyksensä Leningradin pohjoiselle puolustuslinjalle, eivätkä Suomen ilmavoimat pommittaneet koko sodan aikana piiritettyä kaupunkia. Pyyteet saattoivat olla itsekkäätkin, koska kaupunkisodassa suomalaisten tappiot olisivat voineet olla maamme kannalta sietämättömät. Suomen sodanjohto ei myöskään sallinut saksalaisten tuovan joukkojaan Kannakselle ja hyökkäävän suomalaisten asemien kautta kaupunkiin. Näillä ratkaisuilla saattoi olla kauaskantoinen merkitys maamme myöhemmille kohtaloille.

Leningradin piirityksessä kuoli ainakin 641 000 ihmistä, valtaosa heistä oli siviileitä, jotka kuolivat nälkään tai kulkutauteihin. Talvi 1941-1942 oli kaikkein pahin. Vähitellen siviileitä evakuoitiin kaupungista Elämäntietä pitkin. Kesäisin huolto ja evakuointi tapahtui lautoilla ja talvisin aurattua jäätietä pitkin, vaikka reitti oli koko ajan saksalaisten tulituksen alla.

Sasha kertoi myöhemmistä vaiheistaan, että hän on koulutukseltaan sähköinsinööri ja oli uransa lopulla johtamassa Pietarin suojaksi rakennetun padon sähkötöitä, siis sen padon, jota pitkin mekin ajoimme.

Sasha ja Shura kertoivat, että heidän datshansa päärakennus oli palanut edellisenä talvena. Rakennuksessa ei ollut sähköjä, joten se oli sytytetty tahallaan. He olivat remontoineet saunatuvasta asumiseen kelpaavan tilan.

Elämä datsha-alueella näytti vilkkaalta ja sinne kulki Kirishistä bussi kerran tunnissa. ”Tämä ei ole arvostetuimpia datsha-alueita, koska tämä ei ole järven tai joen rannalla, mutta meidän tarpeisiin tämä riittää hyvin”, kertoo Shura.

Ruokailun aikana Pekka alkoi soitella ja halusi pois joelta. Yritimme taivutella hänet jatkamaan suunnitelmien mukaan. Kävi ilmi, ettei se onnistu. Veimme Sevrjukovin väen Kirishiin ja läksimme hakemaan Pekkaa runsaan sadan kilometrin päästä.

Pekan helpotuksen huokaus, kun pääsi joelta pois.

Hän löytyi sovitusta paikasta erään sillan alta. Kun Pekka pääsi autoon, hän oli kireä kuin viulunkieli. Eki keksi tarjota hänelle bortsh-keiton eräässä kahvilassa tien varressa. Vähitellen kireys alkoi sulaa ja hän pystyi keskustelemaan kokemuksistaan ja suunnittelemaan huomista. Sen verran saatiin sovituksi, että lähdemme seuraavana päivänä autolla Staraja Ladogaan ja mukaan otetaan Ljuba ja Shura. Kun pääsimme Kirishiin, Pekka painui suoraan Sevrjukoveille koisaamaan.

Kajakki matkailuauton katolle ja Kirishiin.

Me ajoimme auton tutulle parkkipaikalle. Keskustelimme Ekin kanssa viikinkien idäntiestä, uskonnoista ja Lennart Merestä. Puolen yön maissa asetuimme yöpuulle.

Maanantai: toinen melontapäivä

Nousin teltasta hyvin nukutun yön jälkeen. Olin nukkunut yksitoista tuntia. Univelat alkoivat olla maksettuja. Tosin havahduin yöllä välillä outoihin lintujen tai eläinten ääniin.

Aamu oli aurinkoinen mutta kostea. Kun pääsin vesille, navakka myötätuuli ja virta kuljettivat yhdessä kajakkia noin 4,5 km/t. Loppupäivästä ilmainen kyyti hidastui 2,5 kilometriin tunnissa. Koska joella ei voi eksyä, olin liikkeellä karkealla kartalla. Silti kartan karkeus yllätti. Pietarin ja Moskovan välisen M10 tien siltaa ei kartalla ollut. Kajakista katsottuna muusta ei voinut olla kyse, koska sillalla oli parhaimmillaan yhtä aikaa seitsemän rekkaa menossa itään.

Pietarin ja Moskovan välisen M10 tien silta.

Koko päivän maisemat olivat tylsiä, eikä rantautumispaikkoja juuri ollut. Jos jossain oli hyvä ranta, siinä oli joko datsha tai paikallista väkeä kalassa. Päivällä kävin savuporokeitolla maissa. Taas toistui tälle reissulle tyypillinen asia: rupesi satamaan juuri, kun ruoka oli valmista. Nyt sade kasteli ennen kuin pääsin kajakkiin.

Venäläisestä puhelimestani olivat loppuneet ruplat, joten laitoin tekstarin suomalaisesta kännykästä Ritalle Sortavalaan ja pyysin häntä laittamaan lisää ruplia venäläiseen kännykkääni. Kun saldo menee nollille, venäläisellä puhelimella ei voi soittaa kuin hätäpuheluita.

Tyypillistä rantamaisemaa.

Melominen alkoi kypsyttää. Halusin pois joelta. Keli oli harmaa, rannat olivat huonoja, rantautumispaikkoja ei juuri ollut, satoi ja tuuli, varvaskin vaivasi. Onneksi Veikko soitti. Sovin Ekin kanssa, että he hakevat minut erään sillan alta.

Merenneito kajakkini ja minun sateensuoja.

Oli hyvä, ettei siellä tarvinnut odotella kauan kyytiä, koska silloinkin satoi ja tuuli voimakkaasti. Päivän kuluessa taitoin taivalta 51 km. Aikaa siihen kului kahdeksan tuntia. Etenin siis 6,4 km/t taukoineen.

Löysihän Eki, vanha Venäjän konkari, minut sillan alta. Odotellessa ennätti kuitenkin tulla vilu. En viitsinyt vaihtaa vaatteita. Olin ärtyisällä tuulella, väsytti, perse oli märkä, oli kylmä ja nälkä. Ekin tarjoama kuuma borssi helpotti oloa kummasti.

Oli ihana päästä Veikon Babuskan luo nukkumaan. Ennen sitä pääsin kylmään suihkuun, minulle tarjoiltiin saslikkia ja teetä. Lopuksi vielä napsut lääkevodkaa. Vatsalääkkeen siitä teki se, että vodkaan oli liotettu rätvänän juuria.

Volhovin voimalaitos

Tiistai valkeni pilvipoutaisena. Yhdeksältä haimme ensin Shuran, Pekan ja Veikon, matkalta poimimme kyytiin Ljuban ja ajoimme Volhovin voimalaitokselle.

Tutustuimme voimalaitosmuseoon, joka sijaitsi voimalaitoksen suunnittelijan ja sen rakentamista johtaneen insinööri G.O.Kraftion rakentamisen aikaisessa asuintalossa voimalaitoksen tuntumassa.

Eräs näyttelyhuone Volhovin voimalaitoksen museossa. Kuvassa on museon opas. Lenin on maalauksessa oikealla ja patsaana vasemmalla.

Museo yllätti heti ensi askeleilla. Nykyään Venäjällä näkee harvoin näyttelyä, jossa Lenin on niin keskeisesti esillä kuin täällä. Hämmästyksestä toivuttuani perusteltu syykin Leninin esiin nostamiseksi selvisi. Volhovin voimalaitos oli Neuvostoliiton ensimmäinen suureen jokeen rakennettu voimalaitos. G.O.Kraftio oli Lenin tuttuja ja hän käynnisti voimalaitoksen suunnittelun heti vallankumouksen jälkeen jo vuonna 1918 sisällissodan vielä riehuessa. Voimalaitoksen tekniikka oli ruotsalaista. Voimala valmistui vuonna 1926. Se on sittemmin peruskorjattu suomalaisvoimin.

Leninin iskulause Neuvostoliiton kehittämisestä kuului: ”sosialismi on yhtä kuin neuvostovalta ja koko maan sähköistäminen”. On helppo ymmärtää, millainen silmäterä tämä voimalaitostyömaa oli Leninille. Hän tosin ei ennättänyt nähdä voimalaitoksen valmistumista, koska hän kuoli kaksi vuotta aikaisemmin.

G.O.Kraftio oli myöhemmin rakentamassa Syvärin voimalaitosta ja sodan aikana hän työskenteli Siperiassa. Hänestä tuli myöhemmin akateemikko. Volhovin kaupungissa, voimalaitoksen tuntumassa on G.O.Kraftion patsas.

Volhovin voimalaitos on toisessakin suhteessa äärimmäisen tärkeä Neuvostoliiton historiassa.

Volhovin voimalaitos.

Kenraali Kirill Meretskovin johtama Leningradin piirityksen ulkopuolelle jäänyt Olhavan rintama onnistui pysäyttämään saksalaisten etenemisen Kirishin ja Volhovin väliin ja pitämään hallussaan Volhovin voimalaitoksen ja noin sata kilometriä Laatokan itärantaa. Sitä kautta kulki Laatokan yli Elämäntieksi kutsuttu heiveröinen huoltoyhteys piiritettyyn Leningradiin.

Sortavalalaisen Rita Aladinan tytär Inna Aladina, joka osaa sujuvasti suomea, selvitteli meille hiukan energian merkitystä Leningradin piirityksessä. Hän kertoo, että ensimmäisenä talvena 1941-1942 kaupungissa toimi vain muutama voimalaitos. Sinä talvena energian saamiseksi kaupungissa purettiin puutalot, hakattiin puistojen puut ja aloitettiin turpeen nosto kaupungin laitamilla. Silti energiaa riitti vain sairaaloiden ja leipomoiden toimintaan.

Vähitellen voimalaitoksia saatiin korjatuksi pommitusten jäljiltä ja Laatokan pohjaa pitkin kulki kaapeli kaupunkiin. Talvella 1942-1943 kaapeli kaupunkiin kulki myös jäätä pitkin, joten kaupunkiin tuli ulkopuolelta sähkö kahta kaapelia pitkin. Siksi sairaalat, hallinnolliset rakennukset ja asuintalotkin saivat sähköä ja jopa raitiovaunut kulkivat. Elämä piiritetyssä kaupungissa helpottui edes vähän.

Kirishistä Volhovin kaupunkiin ja edelleen Staraja Ladogan kautta Laatokan rantaan kulkevan tien varrella on rintamalinjan kohdalla sotamuistomerkki, joka on paikalliseen muistomerkkikulttuuriin nähden yllättävän vaatimaton, kun ottaa huomioon, että juuri täällä olivat eräät Leningradin piirityksen ratkaisun avaimet.

Staraja Ladoga

Ajoimme Staraja Ladogaan (nimi tarkoittaa Vanhaa Laatokkaa). Se sijaitsee Olhavajoen varrella 13 km Laatokan rannasta etelään. Nyt paikka on pieni kylä, mutta se oli kaupunki vuoteen 1703. Seuraavana vuonna Pietari Suuri perusti Novaja Ladogan (Uuden Laatokan) Olhavajoen suulle. Silloin aikaisempi Ladoga sai nimen Staraja Ladoga.

Staraja Ladogan linnoitus 1400 – 1500 -luvuilta. Etualalla on Ladozhka joki. Olhava virtaa linnoituksen takana. Tällä samalla paikalla on ollut aikoinaan puinen linnoitus.

Ensi töiksemme menimme nauttimaan teetä ja lettuja ravintola ”Ruhtinas Rurikiin”. Ravintolan seinällä oli Rurikin sukutaulu ja suurelta videonäytöltä näytettiin koko ajan viikinkilaivoja purjehtimassa Olhavajoella. Legenda viikinkiruhtinas Rurikin roolista niin Staraja Ladogan kuin Novgorodinkin perustajana elää siis täälläkin.

Tiedetään suunnilleen varmasti, että viikinkiaikainen kaupunki perustettiin Staraja Ladogan paikalle jo 700-luvun puolivälissä. Sen synty on ajoitettu vuoteen 753. Kaupungissa asui alkuvaiheessa ainakin skandinaaveja ja itämerensuomalaisia, mutta viimeistään 900-luvulla myös slaaveja.

Staraja Ladogan linnoituksen kirkko on sisäpihalla.

Skandinaavit nimittivät kaupunkia Aldeigjuborgiksi eli Aldeigjun linnaksi. Kaupunki paloi 860 -luvulla todennäköisesti valtausyrityksen seurauksena. Nestorin kronikan mukaan kaupunki oli tuolloin varjagiruhtinas Rurikin hallituskaupunki. Paikka oli 950-luvulle asti eräs Itä-Euroopan tärkeimmistä kauppapaikoista. Vähitellen kaupan painopiste siirtyi Novgorodiin.

Varjagiruhtinas Rurik on tarunhohtoinen hahmo, jonka historiallisuudesta ei olla aivan varmoja. Jos hän on todellinen hahmo, hän on elänyt noin vuosien 830 ja 880 välillä. Hänen kerrotaan ottaneen haltuunsa Laatokanlinnan eli nykyisen Staraja Ladogan linnoituksen ja perustaneen Novgorodin, mutta kuten edellä on mainittu, hänen perustamakseen arveltu keskus lienee sijainnut Rjurikovo Goroditshen paikalla.

Ruokailun jälkeen suuntasimme hiukan kaupungin eteläpuolella olevaan Pyhän Nikolain luostariin. Se oli toiminut neuvostoaikana traktorikorjaamona ja päässyt kamalaan kuntoon. Sitä restauroitiin parhaillaan. Luostarin sisään kuitenkin pääsi.

Kun Staraja Ladoga täytti vuonna 2003 1250 vuotta, Putin vieraili kaupungissa ja nimitti sen ”Venäjän vanhimmaksi pääkaupungiksi”. Hänen vierailuaan varten joen rantaan luostarin viereen rakennettiin massiivinen laituri, jotta valtion päämies pääsi laivasta maihin. Hän lahjoitti luostariin loisteliaan kattokruunun, joka on jo paikoillaan restauroitavassa kirkossa.

Putinin Pyhän Nikolain luostarin kirkkoon lahjoittama kattokruunu.

Staraja Ladogan seutu on arkeologisesti eräs Venäjän kiinnostavimmista seuduista. Siksi alueelle on perustettu laaja museokokonaisuus.

Tutustuimme myös Staraja Ladogan linnoitukseen. Nykyinen linnoitus on rakennettu 1500-luvulla liuskekivestä, jota on saatu Olhavajoen rantapenkereestä. Linnoitus sijaitsee samalla paikalla, jossa on ollut ensimmäiset puiset varustukset jo kaupungin perustamisen aikaan. Paikka on strategisesti hyvä, korkea niemi on Olhavajoen ja siihen lännestä laskevan pienemmän Ladozhka -nimisen joen kainalossa.

Poikkesimme myös katsomassa Staraja Ladogan pohjoispuolella olevaa kirkkoa. Kirkon alapuolella joen rannassa on ihmeitä tekevä lähde. Jos siinä kylpee, saa syntinsä anteeksi ja kaikki sairaudet paranevat. Kun kävimme paikalla, lähteessä oli eräs henkilö kylpemässä ja useat ihmiset hakivat vettä altaaseen pulputtavasta putkesta.

Tähän kaivoon valuu pyhää vettä yläpuolella olevan kirkon alla. Jos haluaa synnit anteeksi, voi kylpeä suuremmassa altaassa. Sen äärellä oli pukeutumiskoppikin.

Kirkon lähistöllä on kolme kurgaania tai sopkaa. Tällaisia kumpumaisia muinaishautoja on seudulla kymmenittäin, mutta nämä kolme ovat helpoimmin turistin tavoitettavissa, koska ne ovat tien varressa.

Näissä kummuissa on ollut lapioimista yli tuhat vuotta sitten.

Paluumatkalla poikkesimme Volhovin kaupunkiin. Se on tavanomainen neuvostokaupunki, jonka suurin työnantaja on alumiinitehdas joka saa energiansa viereisestä voimalasta.

Voimalaitoksen ohi kulkeva kanava on selvästi vähällä käytöllä. Havaintoa tukee, ettei Pekka nähnyt melontansa aikana joella yhtään rahtilaivaa. Novgorodin keskustassa sen sijaan oli kohtalaisen vilkasta turisteille tarkoitettua lähiristelyliikennettä.

Volhovin voimalaitoksen ohittava kanava. Näyttää siltä, että kanavan käyttö on vähäistä.

Kanavalla ei ollut henkilökuntaa, mutta voimalaitoksen vartija sanoi, että siellä pitäisi olla sulkuvahdin töissä. Hänen mielestään kanavasta pääsee läpi ilmaiseksi. Epävarmaksi tieto kuitenkin jäi. Jos joskus tulisi tarve kulkea jokea kajakilla tai veneellä yksityiskohdat on syytä varmistaa.

Luonnontilaisen Olhavajoen vesi on murtautunut tällaisten kalkkikivikallioiden läpi, joten joessa on ollut huomattavia koskia.

Kun palasimme Kirishiin, hyvästelimme Ljuban ja kiitimme häntä kovasti saamastamme avusta. Yövyimme entisin kujein, Veikko ja Pekka asunnossa ja me Ekin kanssa autossa. Illalla jäi auton ohjaamon ikkuna hiukan raolleen, joten pääsimme pitämään illan päätteeksi hyttysten tappajaiset.

Hyvästit kirishiläisille

Keskiviikkoaamuna yhdeksältä poimimme Veikon kyytiin ja hyvästelimme vanhat Sevrjukovit. Pekka lähti melomaan puoli kahdeltatoista Staraja Ladogan lähellä olevan Pyhän Nikolain luostarin rannasta.

Pekan lähtövalmisteluja Pyhän Nikolain luostarin parkkipaikalla. Varusteet muutaman tunnin melontaa varten ovat niukat.

Kävimme kurgaaneilla kuvaamassa, kun yksinäinen meloja suuntaa Olhavajokea ohitsemme kohti Laatokkaa.

Pekka meloo kurgaanien ohi. Pyhän lähteen kirkko taustalla.

Vasemmalla ylhäällä siintää Staraja Ladogan linnoitus. Sieltä on voinut varsin hyvin hallita liikennettä joella.

Me olimme autolla Novaja Ladogan Veneilyklubilla kahden maissa. Meiltä tultiin kuitenkin perimään parkkimaksua, vaikka olimme aikeissa syödä klubilla. Myös kanootin nosto olisi ollut maksullinen. Rahastaminen rupesi nyppimään.

Pekka saapuu Novaja Ladogaan.

Sovimme puhelimitse, että Pekka melookin Novaja Ladogassa olevan Laatokankanavan suulle. Nostimme hänet vedestä ja pakkasimme auton. Kävimme Novaja Ladogan satamassa katsomassa laivaston sankareille pystytettyä muistomerkkiä.

Leningradin piirityksen aikaisen Elämäntien muistomerkki Novaja Ladogan satamassa. Kiveen on hakattu, mistä huoltoreitit kulkivat Laatokan yli saarrettuun kaupunkiin.

He auttoivat osaltaan Leningradin puolustusta Laatokalla, mm. pitämällä Elämäntietä auki. Lopuksi kävimme kaupungilla syömässä.

Meloen Vanhasta Uuteen Ladogaan

Pekka kertoo: Läksin melomaan Pyhän Nikolain luostarin rannasta Staraja Ladogan yläpuolelta. Siellä oleva massiivinen laituri on rakennettu Putinin vierailua varten. Hän tuli luostariin ja Staraja Ladogaan laivalla Pietarista.

Veikko ja Pertti saattelemassa ”Putinin” laiturilla.

Meloskelin Staraja Ladogan linnoituksen ohi ja sen pohjoispuolella olevat joen rannan kurgaanit näkyivät vesille hyvin. Mietin, että sama näkymä on ollut siinä yli tuhat vuotta.

Starja Ladogan vanha kirkko.

Veikko harrastaa parkouria 1000 vuotta vanhoilla muureilla.

Joen maisemat eivät juuri muuttuneet, mutta asutusta alkoi olla yhä tiheämmin.

Oli sovittu, että tavataan Kalastusklubilla, joka oli minulle ja Ekille Laatokan kierrokselta tuttu paikka. En ollut muistanut varoittaa muutaman sadan ruplan maksuista. Nehän eivät merkinneet Suomen rahassa mitään. Kohtaamispaikkaa kuitenkin vaihdettiin. Melojaa se harmitti.

Aunus laiva, rantasalmelaisen Kyösti Savirannan isän työpaikka 30-luvulla. Nykyään laiva toimii muistomerkkinä.

Lopulta Laatokka aukesi kajakkini edessä ja ajatukseni lensivät järven toiselle puolelle. Siellä on Sortavalan saaristossa melojalle hienot rantautumispaikat. Tuntui, että kajakkinikin halusi mennä sinne, mutta nyt piti kääntyä vasemmalle kanavaan ja suunnata kohti Rantasalmea.

Laatokka avautuu lopulta kajakin keulan edessä.

Viimeinen yö Siestarjoella Leniniä muistellen

Kun jatkoimme Novaja Ladogasta kohti Suomea, poikkesimme matkalla Slisselburgin kaupungissa ja vilkaisimme rannalta Pähkinäsaaren linnoitusta Nevan niskalla. Se on saari, jossa 1323 solmittiin ensimmäinen kirjallinen rauhansopimus Novgorodin ja Ruotsin välillä. Siihen aikaan saaressa oli puinen linnoitus.

Pähkinälinna Laatokalta päin nähtynä.

Ajoimme Pietariin Veikon serkkujen luokse ja teimme hiukan ostoksia. Serkkujen isä, joka on myöskin nimeltään Aleksandr opasti meidät Karjalan kannakselle levikkeelle, jota hän piti turvallisena yöpymispaikkana. Olimme siellä 22.30. Veikko lähti Alaksandrin kanssa Pietariin. Sovittiin, että hänen tätinsä Svatlana tuo hänet aamulla luoksemme.

Veikon Svetlana -tädin ja serkkujen asuinympäristöä Pietarissa.

Kävimme vielä kolmestaan katsomassa Leninin piilopaikkana 1917 palvelleen heinäsuovan kopiota ja muistomerkkiä. Heinäsuova oli Siestarjärven rannalla. Sitä ihmetellessä tuli jotenkin apea olo. Heinäsuovan lähelle oli neuvostoaikana rakennettu valtava parkkialue ja opastaulut suuria pyhiinvaelluksen tekeviä turistijoukkoja varten. Nyt siellä ei ollut muita kuin meidän automme. Heinäsuovaa ei kuitenkaan ollut päästetty rapistumaan.

Leninin heinäsuova Siestarjärven tuntumassa.

Pekka pystytti teltan Siestarjärven rantaan, Eki ja minä yövyimme autossa ja kuuntelimme kuinka ukkonen kulki lähistöltä ohitsemme.

Aamulla heräsimme puoli kymmeneltä. Veikko käväisi hiukan ennen kymmentä tätinsä Svetlanan kanssa hakemassa tavaransa autosta. Hän olikin päättänyt jäädä muutamaksi päiväksi serkkujensa luokse.

Matkalla kotiin poikkesimme Ilja Repinin kotimuseossa ja söimme Viipurissa. Tammenlahdessa olimme illalla hiukan jälkeen yhdeksän.

Loppumietteitä

Tärkein johtopäätös on, että meille sattui reissun toteutuksessa tavaton onni: Veikko, hänen isovanhempansa ja Ljuba Mihaleva avasivat koko seudun historiaa ja nykyisyyttä tavalla jota ei olisi pelkkänä turistina ollut mitenkään mahdollista kokea. Se mitä saimme viikosta irti, vaati paitsi esitöitä, Veikon erinomaista kielitaitoa myös siellä syntyneitä henkilökohtaisia suhteita paikallisiin ihmisiin. Ei meillä ilman Veikon isovanhempia ja Ljubaa olisi ollut pääsyä Novgorodin ja koko sen seudun kokemus- ja tarinaperinteeseen. Kaikki olisi pitänyt lukea kirjallisista lähteistä, eikä sillä tavalla saa paikkoihin henkilökohtaista suhdetta.

Viikon retki tuotti sen tuloksen, mitä läksimme hakemaan: ainakin hahmotelman siitä, millainen Suomesta auringon nousun puolella oleva ”itä” oikein on, ja miten se on tuhannen vuoden aikana muuttunut. Venäjän historian kannalta voi jossitella, kuinka toisenlainen yhteiskunta naapurissamme olisi, jos Novgorod olisi valloittanutkin Moskovan, eikä niin kuin tapahtui.

Staraja Ladogan linnan sisäpihalla oleva museoitu puinen kirkko.

Olhavajoki ei ole pieni puronen. Pekka tutki jokien keskivirtaamia ja sai selville, että Olhavan keskivirtaama on hieman suurempi kuin Vuoksen, noin 600 m3/s. Syvärin keskivirtaama on 790 m3/s. Ja Nevan – joka laskee kaikkien näiden jokien ja monen pienemmän joen vedet Laatokasta Suomenlahteen – keskivirtaama on 2 500 m3/s.

Olhavajoki on tarjonnut ikiajat erinomaisen kulkuväylän niin kauppiaille kuin sotajoukoillekin.

Nykyisen Volhovin voimalaitoksen seutuvilla on entisaikaan ollut pitkä koskijakso, jossa joen vedet tunkeutuvat kalkkikivikallioiden läpi. Tutkijat painottavat, ettei Idäntietä ole välttämättä kuljettu niin, että samalla aluksella olisi kuljettu koko reitistö läpi tai että edes sama kauppias olisi kulkenut kauppareitin päästä päähän. Siksi Novgorodista muodostui eräs keskeinen etappi ja matkojen solmukohta.

Vaikka Pekka ei melonutkaan koko matkaa, voimme kokemuksemme perusteella sanoa, ettei viikinkiaikainen tai Novgorodin suuruuden aikainen sotajoukkokaan tarvinnut taipaleen taittamiseen Novgorodista Laatokalle kuin korkeintaan 4-5 päivää, vaikka se olisi lähtenyt liikkeelle itse kaupungista eikä sitä olisi koottu johonkin lähempänä kohdetta olevaan paikkaan. Jos taipaleella on pidetty kiirettä, kuljetaan osin yölläkin, Novgorodista ennättää Laatokalle 2-3 päivässä, Suomenlahdelle viikossa.

Niinpä ”idän” valtakeskus Novgorod oli jo yli tuhat vuotta sitten aivan nykyisen Suomen tuntumassa. Ei siis ihme, että idästä on maahamme tullut paljon vaikutteita, ja että sen seudun tapahtumat ovat vaikuttaneet niin voimakkaasti maamme vaiheisiin.

Nykypäivän lihasvoimin liikkuvalle retkeilijälle Olhavajoki ei ole kiinnostava kohde, koska maisema on yksitoikkoinen ja rannat hankalat pysähtyä. Volhovin voimalaitos on muuttanut maisemaa rajusti, vaikka mitään suurta säännöstelyallasta joen varressa ei olekaan nähtävissä. Jos taas matkaa taittaa kulttuurihistoria mielessään, seutu on erittäin kiintoisa. Ilmajärvelle, Novgorodiin ja Olhavajoen varrella oleviin kyliin ja kaupunkeihin kannattaa jokaisen suomalaisen suunnata.

Pekan – siis melojan näkökulmasta joelle näkyvät vanhimmat ihmisen tekemät rakennelmat ovat kurgaanit, joista muutamat erottuvat upeasti. Seuraava säilynyt kerrostuma ovat tietenkin joen varren vanhimmat kirkot.

Staraja Ladogan kurgaanit joelta nähtynä.

”Jos jokivarren näkymistä poistaa talot ja viljelykset ja vaihtaa niiden tilalle metsän, saatoin hyvin kuvitella liikkuvani viikinkien kanssa samaa jokea. Karjalassa olen nähnyt paljon vanhempia merkkejä muinaisista ihmisistä, Äänisen kalliopiirrokset ovat 5000 – 8000 vuotta vanhoja. Laatokan pohjoisrannalla olen käynyt Mäkisalon linnavuorella, jossa on viikinkiaikaisen linnan perustuksiakin vielä nähtävissä. Ne kertovat tavalliselle ihmisellekin havainnollisesti ihmisen pitkästä vaikutuksesta alueella”, pohtii Pekka.