Kaikki kirjoittajan Pekka Pouhula artikkelit

Lokakuinen Laatokka

Teksti: Mari Jannela   Kuvat: Mari Jannela ja Pekka Pouhula

– Nyt meidän täytyy meloa lähekkäin, aivan näköetäisyydellä, sanon Pekalle, kun käy ilmi, että hänen otsalamppunsa on jäänyt lähtiessä kajakin sisään ja pimeys ottaa meidät syliinsä. Leiriin on vielä neljän kilometrin matka.
Olemme lähteneet kajakeilla lokakuiselle Laatokalle katsomaan sen täyttä kuuta suuntana Honkasalon Kujaset. Tarkoituksenamme oli lähteä Sortavalan eteläpuolelta Winterin huvilalta, mutta koko alue olikin rakennustyön kohteena. Menimme portista sisään, mutta vesille emme päässeet puhumattakaan auton sinne jättämisestä. Palasimme Sortavalaan ja lähdimme vesille Piipun pihasta hieman suunniteltua myöhemmin.

Kajakit ovat valmiina Piipun pihassa

Kajakit ovat valmiina Piipun pihassa (kuva M.Jannela)

Kajakkien pakkaus ja auton jättäminen sujuvat ripeästi. Hämärä muuttuu kuitenkin pimeydeksi neljä kilometriä ennen Honkasalon leiripaikkaa. Pimeyden saapuminen on kiehtovaa. Aistit valpastuvat. – On mielenkiintoista nähdä, miten tummaksi tämä menee, Pekka toteaa pitämämme tauon aikana, jolloin päätämme jatkaa matkaa pimeydestä huolimatta tuttuun leiripaikkaan.
Kuu pysyy pilvien takana, vesi näkyy selvästi, mutta rannat häipyvät. Silmien tottuessa pimeään ovat tutut maisemat pimeällä aivan erinäköisiä. Laatokka antaa todellisen lisäsäväyksen, kun se aukeaa eteemme pimeydessä. Aaltojen äänestä päättelemme rannan läheisyyttä ja niemeä, josta meidän tulee kääntyä kujasta etsimään. Edessä olevan saaren profiili vaikuttaa tutulta. Yhteisillä arvioilla ja päätöksillä saavumme Honkasalon poukamaan. Vesi on alhaalla ja poukaman kallioseinämät molemmilla puolilla näyttävät mahtipontisilta. Aivan kuin temppeliin saapuisi.
 

Kujanen

Kujanen (kuva M.Jannela)

Tuon portin löytäminen pimeässä ja sisään pujahtaminen oli vaikuttava kokemus

Tuon portin löytäminen pimeässä ja sisään pujahtaminen oli vaikuttava kokemus (kuvaM.Jannela)

Pekka pohtii telttaa pystyttäessään, miten ennen pärjättiin ilman otsalamppuja. – Otsalamput ovat nostaneet retkeilyn mukavuuden aivan uudelle tasolle. Intohimoisena lukijana otsalappu on teltassa aivan ehdoton kapistus, hän toteaa. Jätän telttani pystyttämisen myöhäisemmäksi ja keskityn ensin nuotion tekoon. Puita on tehty valmiiksi ja leiri näyttää myös todella siistiltä. Höpötellään, siitä huomaa kuinka jännitys laukeaa. Nuotio luo rauhaa ja turvaa, se tekee olon kotoisaksi.

Nuotiolla on kotoisa tunnelma

Nuotiolla on kotoisa tunnelma (kuva M.Jannela)

 

Leiri Kujasilla ja Marin teltta

Leiri Kujasilla ja Marin teltta (kuva M.Jannela)

Pekan hattu huilaa kalliolla omistaja teltassa

Pekan hattu huilaa kalliolla, omistaja teltassa (kuva M.Jannela)

Vesi on alhaalla

Vesi on alhaalla (kuva M.Jannela))

Nukumme aamulla pitkään. Molemmat niiskuttavat teltoissansa. Saan itseni ylös ja valmistan tattaripuuroa. Pekkakin herää, mutta ruoka ei maistu. Olimme tietoisia jo lähtiessä mahdollisista nuhan oireista ja päätimme kuitenkin lähteä. – On aivan sama niiskuttaako kajakissa, teltassa vai kotona. Yskä lähtee yskimällä ja nuha niistämällä, Pekka kommentoi tilannetta. Päätämme pitää leiripäivän. Sataa hieman ja aurinko pysyy poissa. Vaellamme kuitenkin saarella ja otamme valokuvia.

Harmaa kallio korostaa ruskan värejä

Harmaa kallio korostaa ruskan värejä (kuva M.Jannela)

I.K.Inha oli mieltynyt oikeassa reunassa näkyvään kallioon

I.K.Inha oli mieltynyt oikeassa reunassa näkyvään kallioon (kuva M.Jannela)

Pihlanjanmarjat antavat väriä utuiseen päivään

Pihlanjanmarjat antavat väriä utuiseen päivään (kuva M.Jannela)

Maisema on väriloistossaan. Kypsät pihlajanmarjat antavat utuisiin kuviin väriä. Pekka on kehittänyt maastotuolinsa jalkoihin hassun näköiset, mutta toimivat vajoamisesteet golfpalloista, joita kuvaamme maisemassa. Saareen rakennetun laavun ympäristöä ei ole siivottu. Ilo siitä, että toinen leiri oli kestänyt siistinä edellisen siivoamisemme jälkeen, innostaa siivoamaan myös laavun ympäristöä.

Tämä tuoli ei enää vajoa maastoon

Golfpallot retkituolin vajoamisesteenä ovat hassunkuriset, mutta estävät maahan uppoamisen (kuva M.Jannela)

Poltan palavat roskat. Yleisimpiä roskia ovat naisten jättämät pissapaperit ja terveyssiteet, joita lojuu polun vieressä. Pulloja on vain vähän. Ne kokoan yhteen puun alle, koska niille en voi mitään. Mieli madaltuu ja tulee ahdistava tunne. Tätä samaa näkee kaikkialla maailmassa. Maailmanlopunmeininkiä. Laatokassakin on sinilevää, joka lojuu nyt rannoilla vaahdon seassa. Toivoisin olevani Metsäkeiju, joka  taikasauvaa heilauttamalla toteuttaisi Pekan ajatuksen Laatokan pullonpalautusjärjestelmästä. Se siistisi maisemaa ja auttaisi myös montaa vähätuloista. Ja tekisin ohjeet, varsinkin naisille, etteivät he jättäisi moisia roskia jälkeensä. Ei se ole kovin vaikeaa tökätä pissapaperiansa maan alle maatumaan. Pekka tulee avuksi siivoamaan, poimimme tupakantumppeja ja muuta roskaa.

Voisipa näille tehdä jotain

Voisipa näille tehdä jotain (kuva M.Jannela)

Tunnemme tehneemme jotain hyvää ja tunnelma kohoaa. Roskien poistaminen maisemasta tuo esille syksyisen luonnon kauneuden ja nuhainen niiskuttaminenkin unohtuu. Kun katselee luontoa, ei siellä näy surua tai murhetta. Ruskaiset puut eivät näytä masentuneilta, eivätkä vesilinnut ahdistuneilta, vakka samoja roskia katselevatkin. Masennus ja ahdistus taitavat olla ihmisen luomaa nokkeluutta tehdäkseen itsensä huomatuksi.

Honkasalon laavu on suomalaisvenäläisen projektin aikaansaannos

Honkasalon laavu on suomalaisvenäläisen projektin aikaansaannos (kuva M.Jannela)

Kannamme kannon palamaan nuotioon ja sahaamme puita Pekan venäläisellä ketjusahalla, joka osoittautuu mitä mainioimmaksi työvälineeksi. Meillä on pitkä iltanuotio ja kanto palaa tunnelmallisesti.

Marin eväsreppu ja tarvikepussi sopivat ruskan väreihin

Marin eväsreppu ja tarvikepussi sopivat ruskan väreihin (kuva M.Jannela)

Pekan venäläinen ketjusaha osoittautuu mainioksi työvälineeksi puun tekoon

Pekan venäläinen ketjusaha osoittautuu mainioksi työvälineeksi puun tekoon (kuva M.Jannela)

Aamu valkenee lupaillen kirkkautta. Käyskentelemme leirin läheisyydessä ja on selvää, että matkamme jatkuu tänään. Pakkaamme kajakkimme ja jätämme Honkasalon, vaikka tänään olisi mahdollisuus nähdä kuunsilta saaren laelta. Saamme meloa upeassa auringossa. Vain joitakin pilviä on eteläisellä taivaalla. Ruska heijastuu tyynen Laatokan maininkeihin ja sen harmaan kirjaviin kallioihin. Nautimme matkanteosta kohti Mäkisalon saarta. Nyt on esteettisyys aivan omaa luokkaansa ja maininki matala, joten maisemasta on aikaa nauttia.

Eteläisellä taivaalla on vielä hieman pilveä ennen kirkastumista

Eteläisellä taivaalla on vielä hieman pilveä ennen kirkastumista (kuva M.Jannela)

Kohti Mäkisaloa

Kohti Mäkisaloa (kuva M.Jannela)

Mäkisalon saarella on vanha viikinkiaikainen linnan raunio. Pekka on etsinyt sitä kahdesti ja toisella kertaan hän on sen myös löytänyt. Rauniot sijaitsevat Linnavuorella, joka näyttää nimensä veroiselta aavalta sitä lähestyttäessä. Rantaudumme kallionkielekkeen alle ja kannamme tavarat kalliolle. Siellä on pientä siistimistä vaille valmis tulipaikka. Teehetken jälkeen lähdemme etsimään raunioita.
 

Harmonia

Harmonia (kuva M.Jannela)

Ruskan värejä

Ruskan värejä (kuva M.Jannela)

Mäki on jyrkkä ja täynnä pientä kuusentainta isojen mäntyjen alla. Ylöspäin kiipeäminen on melkoista rämpimistä ja näkyvyys puskissa olematon. On siinä ollut viikingeilläkin kiipeämistä. Rauniot ovat kookkaat, joten niille pitäisi kaiken järjen mukaan sattua, kun vain kulkee pitkin lakea laelle päästyään. Emme sattuneet raunioille ja jälleen pimeys lähestyy. Päätämme laskeutua suoraan rannalle ja yrittää mahdollisesti aamulla uudelleen.

Viikinkilinnan kivijalkaa

Viikinkilinnan kivijalkaa (kuva P.Pouhula))

Mäkisalon Linnavuorelta alaslaskeutuminen on jyrkkä

Mäkisalon Linnavuorelta alaslaskeutuminen on jyrkkä (kuva M.Jannela)

Valitsimme suorimman reitin alas, joka tarkoittaa jyrkkää laskua. Nuoret koivut toimivat laskeutumisköysinä, koska jalat eivät hyppäämättä tavoittaisi maata. Hypätessä rinteeseen olisi suuri riski joutua rinteen viemäksi. Alastulo on hauskaa ja alhaalla huomaamme, että olisi pitänyt vain kävellä laella kauemmaksi eteenpäin. Onneksi Pekka on tavoittanut rauniot jo aikaisemmalla retkellä ja hänellä on jopa kuvia sieltä. Kävelemme rannan kivikossa leiriin kuun noustessa.

Ateriat valmistuvat nuotiolla

Ateriat valmistuvat nuotiolla (kuva M.Jannela)

Auringon viimeiset säteet sattuvat kajakkeihin

Auringon viimeiset säteet sattuvat kajakkeihin (kuva M.Jannela)

Teemme ateriat nuotiolla. Pekka pystyttää telttansa kalliolle. Minua ei huvita teltan pystytys ja ajattelen seurata säätä, salliiko se nukkumisen taivasalla. On viideskymmeneskahdes syntymäpäiväni ja olisihan se hienoa nukkua Laatokan täydenkuun alla.

Kuunsillan odotusta

Kuunsillan odotusta (kuva M.Jannela)

Laatokan täydenkuun silta

Laatokan täydenkuun silta (kuva P.Pouhula)

Kuu nousee ja tekee upean sillan. Meillä on kaunis nuotio. Levitän makuualustani ja makuupussini kalliolle ja sukellan makuupussiin. On alkanut tuulla. Nukahdan aaltojen ääneen ja täydenkuun siltaan. Nukun hyvin, herään hämärissä, kun kuu katsoo minuun. Makuupussini päällä on sammakko. Nukahdan hetkeksi vielä ja herään siihen, kun kuulen leiristä kirveen ääntä. Pekka on alkanut tehdä nuotiopuita. Hihkaisen makuupussista – onko nyt jo aamu?

Mäkisalon saaren leiri

Mäkisalon saaren leiri (kuva M.Jannela)

Marin yösija

Marin yösija (kuva M.Jannela)

Unohdamme viikinkilinnan ja syömme tuhdin aamiaisen ja lähdemme matkaan kohti Sortavalaa. Rannan kivikossa kiertelee punainen kasvi, jonka lehdet näyttävät ihan sydämiltä. Pakkaamme kajakkimme tummanpunaisten sydänten ympyröimänä. Luonto muistuttaa, mikä on elämässä tärkeintä.

Herkkä ja kaunis kiertomatara

Herkkä ja kaunis pensastatar (kuva M.Jannela)

Luonnon sydän

Luonnon sydän – luonto muistuttaa, mikä on oikeasti tärkeää (kuva M.Jannela)

Tuulee sen verran, että kajakkiin meneminen housuja kastelematta vaatii jo keskittymistä. Tuulee ja sitten taas tulee. Laatokan 6-8 m/s tuulen aallokko on aivan toista kuin vastaavalla tuulella Pielisellä tai Saimaalla. Laatokan aalto on suurempi, koska se saa voimansa aavalta ja syvyydestä. Kajakkimme ovat elementissään, kun keinumme aallokossa. Ne ovat tehty isoille aalloille. Nautimme menosta. On kuin mäkeä laskisi. Välillä saarien lomasta puhaltaa erilailla ja saamme ristiaallokkoa. Mieleen tulee lapsuus ja mäenlasku. Silloinkin oli hauskaa.

Mari lokakuisen Laatokan laineilla

Mari lokakuisen Laatokan laineilla (kuva P.Pouhula)

Kartanluku unohtuu, harhaudumme vuonon suulla ja kuvittelemme olevamme jo Väinämöisen Nukkumaniemessä. Niemi saa nimensä Kalevalasta, se on paikka jossa Väinämöinen lepäsi kalastusmatkoillaan. Käännymme liian aikaisin ja melomme huomattavaan vastatuuleen muutaman ylimääräisen kilometrin. Kallioinen jyrkkä nimennokka on Laatokalla aika huono maamerkki. Miten herkästi kokeneellekin tulee suunnan valinnan virhe, kun luottaa muistiinsa eikä katso karttaa.

Pekalle kajakki on tuttu paikka

Pekalle kajakki on tuttu paikka (kuva M.Jannela)

Laatokka on näyttänyt meille monet kasvonsa. Koimme kolme aivan erilaista melontaa. Ensin meloimme pimeässä aisteihimme luottaen, sitten kuulaassa syyspäivän väriloistossa ja lopuksi vauhtia ottaen aallokossa. Lokakuinen Laatokka kysyy melontakokemusta ja luottamusta itseen ja melontakaveriin. Vesi on kylmää, pimeys ja tuuli voivat yllättää. Melontakaveri antaa turvaa ja henkistä varmuutta. Varmuus kasvaa myös kokemuksen myötä. Vellamon ja Tapion maille mentäessä ja sen kynnyksen yli astuttaessa avaimina ovat nöyryys ja keskittyminen. Jokaisella retkellä löytää jotain itsestään, siksihän me sinne loppujen lopuksi menemme.

 

Pekka mielimaisemassaan

Pekka mielimaisemassaan (kuva M.Jannela)

Kizin regatta 2014

Teksti: Pekka Pouhula  Kuvat: Pekka Pouhula, Hannu Siljanen

Lueskelin useampana vuotena Karjalan Sanomista uutisia Kižin regatasta. Mieleen tuli joskus osallistua siihen ja näyttää venäläisille miten suomalainen perinteinen puuvene kulkee meikäläisten soutamana.

Soutaen kohti Kiziä

Soutaen kohti Kiziä

Yleensä elokuun alkuun on tullut muita retkiä ja regatta on jäänyt aina seuraavalle kesälle. Tänä kesänä Ossin sukulaispojan häät siirsi meidän vuosittain tehtävää Inarin retkeä viikolla, joten elokuun ensimmäinen viikonloppu jäi yllättäen vapaaksi.
Aloin houkutella Partasen Ristoa mukaani soutamaan Ääniselle.
Riston ensimmäinen kommentti oli, että ei ole aikaa lähteä. Aikani houkuteltua sain Riston kuitenkin suostumaan. Risto oli talvella kertonut Siljasen Hannulle kuntopiirissä Laatokan ja Äänisen matkoista.
Riston kanssa kiersimme vuonna 2010 Iso-Äänisen. Risto, Erkki Muukkonen ja minä olimme Äänisen pohjoisosissa vuonna 2012. Risto käy usein Äänisellä kalastelemassa.
Hannua taasen kiinnosti kovasti käynti Laatokan Pitkärannan Petäjäsaaressa, jossa on Rantasalmelaisten talvisodan muistomerkki. Paikalle on kaatunut Hannun naapureiden ja kyläläisten sukulaismiehiä. Hannu on kuunnellut nuorena isänsä ja naapureiden sotajuttuja ja ne oli jäänyt nuoren pojan muistiin.
Petäjäsaarella on oma merkityksensä rantasalmelaisille, siellä kuoli 46 rantasalmelaista yhtenä päivänä.
Ristoa houkutellessani hän muisti Hannulle antamansa lupauksen käydä Laatokan Petäjäsaaressa, joten keksin yhdistää nämä kaksi asiaa samalle reissulle. Tämä sytytti Riston ja hän pyysi Hannua mukaan retkelle. Risto ja Hannu olivat suunnitelleet koko kevään ja alkukesän matkaa Petäjäsaareen ja nyt se voisi toteutua.
Aloin järjestelemään asioita regattaan osallistumiseen. Olin löytänyt jo aikaisemmin regatan venäläiset kotisivut netissä.

Inna Aladina osaa auttaa vaikeissakin järjestelyissä Venäjällä matkaillessa

Inna Aladina osaa auttaa vaikeissakin järjestelyissä Venäjällä matkaillessa

Naisystäväni tytär Inna Aladina suomensi minulle sieltä tarvittavia tietoja. Ilmoittautumisaika oli jo päättynyt. Ilmoittautuminen olisi pitänyt tehdä jo toukokuun puolella. Inna soitti järjestäjille kysyäkseen, voisiko vielä osallistua ja reilun viikon sähköpostien ja puhelinsoittojen jälkeen mahdollisuutemme ottaa osaa regattaan selvisi. Saimme myös selville, mihin auton voisi jättää ja missä voisimme yöpyä.
Kižin saari on Unescon maailmanperintökohteiden listalla, joten siellä ei saa leiriytyä.
Autolle ja peräkärylle löytyi paikka Velikaja Gubassa (Suurlahti) ja leiriytymiselle Kižin saaren naapurista Vorobjobo kylän läheltä. Aikataulun tiukkuuden johdosta päätimme leiriytyä jossakin saaressa omin päin. Lähdimme perjantaina aamusta Rantasalmelta minun autolla, jonka perässä oli peräkärry veneineen.

Wärtsilän tullissa

Wärtsilän tullissa

Tullin läpi pääsimme melko sujuvasti. Minun olisi kuitenkin kannattanut laittaa veneen numero tullipapereihin. Arvelin säästää aikaa, ettei olisi tarvinnut avata veneen pressua. Jouduin kuitenkin ottamaan pressun pois ja lisäämään papereihin keksimäni tunnistenumeron. Se on hyvä konsti yksilöidä vene tai muu tavara tullilomakkeelle. Samanlainen oma numero on myös minun kajakissa.
Prääsässä kävimme juomassa tsajut eli teet piirakoiden kera. Hirvaksessa söimme suositussa Kafe-paikassa. Velikaja Gubassa etsimme Vladimirin taloa ja se löytyikin muutaman kyselyn jälkeen. Herätimme isännän unilta.

Velikaja Gubassa Vladimiria etsimässä

Velikaja Gubassa Vladimiria etsimässä

Risto tulkkasi aikansa ja asiat selkenivät puolen tunnin tulkkauksen jälkeen. Muut olivat tuoneet veneensä edellisenä iltana ja ne oli hinattu Kižille. Vladimir ihmetteli hulluja suomalaisia, jotka halusivat yötä myöten soutaa itse Kižille, jonne matkaa on yli 20 km.

Hannu ja Risto harjoittelee regattaa varten

Hannu ja Risto harjoittelee regattaa varten

Saimme veneen vesille, tavarat veneeseen ja auton parkkiin. Rannasta irti päästyämme käänsimme kokan kohti etelää. Oli hieno ilta, pieni tuulen vire auringon laskiessa melkein pilvettömältä taivaalta. Aloimme etsiä leiripakkaa, rannat olivat huonoja, mikä olikin tiedossa. Lopulta löytyi sopiva pikku saari. Sanoin, että siihen vaan oli mikä oli. Minun riippumatolle löytyisi kyllä sopivat puut, se on niin kätevä majoite huonoon maastoon.

Pekan riippumatto äänisen ryseikössä

Pekan riippumatto Äänisen ryseikössä

Pojat löysivät kivien välistä kohtuullisen teltan paikan. Saimme leirin pystytettyä ryseikköön, sitten hieman iltapalaa ja nukkumaan. Minua väsytti edellisen yön vähät unet, olin herännyt aikaisin, pitkä ajomatka n.750 km osin tosi huonoja teitä ja vielä peräkärryn kanssa. Karhumäki – Velikaja Guba välin ajoin välillä 20-30 kilometrin tuntivauhtia.

Yöleiri

Yöleiri

Aamupalan jälkeen kiinnitimme suomen lipun veneen kokkaan ja lähdimme Kiẑille ilmoittautumaan kisaan. Ilmoittautuminen alkoi klo 10 ja startti oli klo 12. Piti kiirehtiä, että ehtisimme ajoissa. Olimme rannassa puoli kaksitoista.

OneGo lähtövalmiina

OneGo lähtövalmiina

Rannalla oli paljon ihmisiä ja veneitä. Suomalaisia turisteja tuli heti vastaan. Suomen lippu näkyi hyvin. Karjalan uutiset ottivat heti minut haastatteluun.

Pekka Karjalan Viestit tv uutisten haastattelussa

Pekka Karjalan Viestit tv-uutisten haastattelussa

Risto hoiti ilmoittautumisen. Minunkin kapteenin ominaisuudessa piti käydä ilmoittautumassa. Järjestäjät sanoivat meidän veneen olevan nykyaikaisten veneiden sarjassa. Olisi kaksi lähtöä ensin perinteiset ja sen jälkeen nykyaikaiset. Turistit ja paikalliset suomentaitoiset tulivat juttelemaan ja valokuvaamaan.
Meitä hätisteltiin vesille. Tuumasin, että ei meillä mitään kiirettä ole. Käsitin, että ne haluavat ottaa yhteisen kuvan, jossa ovat kaikki veneet. Menimme vesille ja jäimme hännille katselemaan touhua. Sitten pamahti kanuuna ja sen jälkeen pari kolme kovaa pamausta.

Lähtö hässäkkää

Lähtö hässäkkää (Kuva:Jouko Rinne)

Rupesin laittamaan Hannun jalkatukea paikoilleen ja se jäi kesken, kun katselin kuinka kaikki veneet lähtivät soutamaan lujasti. Tuumasin, että kai meidänkin pitää startata, kun kaikki muutkin lähtivät. Niinpä sitä lähdettiin hänniltä sekavan vene paljouden läpi soutamaan. Kolautettiin yhden rättikajakinkin peräosaan, kun eivät kerinneet alta pois. Kajakki kääntyi poikittain ja muutama muu vene joutui jarruttelemaan sen takia.
Sanoin pojille: otetaan alku rauhallisesti meillä on hyvä vene, me kyllä pärjäämme. Saimme veneitä yksi kerrallaan kiinni ja menimme ohi. Ensimmäisellä poijulla otin tiukan sisäkurvin ja tiukan käännöksen ja siten pääsimme kahden veneen ohi.

Mukana oli myös nahkasta ja rimoista valmistettu eskimokajakki.

Mukana oli myös nahkasta ja rimoista valmistettu eskimokajakki.

Loppusuoran alkaessa sanoin pojille, että nyt voi ruveta soutamaan. Jonkun matkan päässä edellä oli puuvene jota souti kolme nuorta naista kansallispuvuissa. Houkuttelin poikia, että otetaan naiset kiinni. Hyvään vauhtiin Ketolaisella pääsimmekin, 8,8 km/h.
Vähän ennen maalilinjaa Hannu sanoi, että lasketaan naiset ensin maaliin ja niinhän me teimme. Naiset olivat tosi iloisia. Koko aikana vesillä kisatessa ei ollut mitään käsitystä, mikä meidän sijoituksemme on. Se selvisi vasta palkintojen jaon yhteydessä ja jaetusta diplomista.

Maalilinjalla

Maalilinjalla  (Kuva: Jouko Rinne)

Jälkikäteen selvisi, että he voittivat ja me olimme toisia. Televisiossa Niikko puhuu puolesta metristä naisten hyväksi.
– Nyt tulee hyvät selitykset kakkostilalle: 1) Meillä oli kolmen miehen retkivarusteet lisäpainona n. 50-60 kg. 2) Lähdimme startissa hänniltä. 3) Naiset soutivat kolmilla airoilla, meillä oli kahdet airot + mela. 4) Loppukirissä päästettiin naiset ensimmäiseksi kohteliaisuudesta.
Sarjoja oli kaikkiaan voittajaluettelon mukaan 10 kpl.
Kizanka veneet 1,2 ja 3 airoilla
Perinteiset puuveneet 1,2 ja 3 airoilla
Nykyaikaiset veneet, joukkue veneet ja muut veneet
Eli jälkikäteen selvisi minulle, että emme olleet naisten kanssa edes samassa sarjassa.
Enkä tiedä vieläkään minkälaiselle veneelle hävittiin.

Kauniita soutajia

Kauniita soutajia (Kuva: Jouko Rinne)

Maaliin tulon jälkeen kuvatttiin kauniita voittaja naisia. He olivat karjalaisia ja he puhuivat hyvää suomea. Vedimme veneen rantaan, suomituristeja kävi useita juttelemassa ja otettiin valokuvia.

Kiziläinen naissoutaja

Kiziläinen naissoutaja

Karjalan Sanomien kesätoimittaja Jenni Jeskanen kävi haastattelemassa minua ja juttukin ilmestyi Karjalan Sanomissa. Pari muutakin toimittajaa kävi kyselemässä kaikenlaista. Risto ja Hannu lähtivät tutustumaan museon alueeseen ja nähtävyyksiin, minä jäin venevahdiksi eli ohranaksi.
Regatan johtaja tuli tulkin kanssa juttelemaan kanssani. Hän pyyteli kovasti anteeksi, että meidän vene oli ensin laitettu nykyaikaiseen sarjaan. Kuulemma vaneri ratkaisi sen, että se ei heti kuulunut perinneveneisiin. Kun hän oli nähnyt veneemme, niin hän ymmärsi, että ilman muuta se kuuluu olla perinneveneiden sarjassa ja sen takia pääsimme palkinnoille.
Reilun parin tunnin odottelun jälkeen alkoi palkintojen jako ja lavalle kutsuttiin paljon ihmisiä. Ihmettelin, että olihan noita sarjoja paljon. Lopuksi minunkin nimi kuulutettiin ja nousin lavalle. Sain mitalin kaulaan, diplomin ja lahjapaketin toiseen käteen ja lopuksi antoivat vielä komean pokaalin.

Palkintojen jako

Palkintojen jako

Minä pokkailin ja lausuin spasibaa useamman kerran. Palkinnon saajien piti jäädä lavalle seisomaan. Sitten sihteeri tuli ja otti minulta pokaalin pois. Johtaja näki tämän ja käski antaa pokaalin takaisin minulle, otin sen, katselin sitä ja yritin lukea, mitä siihen oli kirjoitettu. Siinä oli selkeästi merkitty ”2”, diplomissa luki samoin. Luulin, että ne tarkoittavat samaa asiaa. Asiaa, josta en ole vieläkään varma. Muutaman minuutin kuluttua sihteeri tuli ja otti pokaalin uudestaan pois ja selitti jotakin kovasti. En ymmärtänyt muuta kuin, että se kuuluu ensimmäiselle. Mutta siinä luki selkeästi ”2”. Ilmeisesti se tarkoitti sitä, kuinka monta soutajaa veneessä oli, eli sarjoja oli useita soutajien lukumäärän mukaan.
Seisoskelin lavalla kymmenkunta minuuttia, ”juttelin” jotakin muiden kanssa. Sihteeri tuli lavalle ja käveli minua kohti, otin lahjakassit tiukasti syliin ikään kuin näitä et minulta vie, kaverit nauroivat vieressä ja huusivat ”bravo Pekka”. Lahjaksi tuli akkuporakone, kirjoja, lakanasetti, muki, lippahattuja, palapelejä ym. Hyvät palkinnot. Palkintojen jaon jälkeen päästiin voittajien kanssa yhteiskuvaan.

Yhteiskuva

Yhteiskuva

Olipa hienoa olla samassa kuvassa.
Lähdimme soutamaan kohti Velikaja Gubaa ja matkalla tutustuimme vanhaan karjalaistaloon. Etsin Peurasaaren kalmiston näyttelyä, jonka olisi tulkin mukaan pitänyt olla jossain aitassa.

Vanha karjalaistalo

Vanha karjalaistalo

En kuitenkaan löytynyt sitä. Jäipä jotakin etsimistä seuraavalle kerralle. Kävimme rannalla ruokailemassa ja uimassa. Oli helle ja tyyni. Soudimme leppoisasti kohti pohjoista.
Risto tuli välillä perämieheksi, rupesi kihnuttamaan melaa laitaa vasten. Minä kielsin, hän ei uskonut minua ja sitten minä kielsin jyrkemmin. Hän lopetti käskystäni kokonaan melomisen ja sen jälkeen hän ei edes suuntaa neuvonut. Jonkin aikaa mentiin ihan hiljaa ja sitten komensin Riston uimaan. Hän hyppäsikin laidan yli Ääniseen. Uimareissun jälkeen hän tuli soutamaan ja minä menin peränpitäjäksi. Se ”kapina” päättyi hyvin.

Risto viilentymässä

Risto viilentymässä

Illalla olimme kylässä, siirsimme tavarat autoon ja veneen kärryyn. Ajoimme kylälle katsomaan, olisiko kauppa auki. Ostettiin kylmää juotavaa Essentuki 17 kivennäisvettä ja olutta. Kysyimme paikallisilta, missä voisimme yöpyä. Meitä varoiteltiin huligaaneista, kun oli lauantai-ilta ja lämmin sää ja ihmisiä olisi paljon luonnossa retkeilemässä.
Päätimme ajaa Karhumäkeen ja siellä lomahotelliin yöksi. Hotellin vastaanotossa sanoivat, että ei ole yhtään vapaata. He soittivat toiseen hotelliin ja sekin oli täynnä. Jatkoimme matkaa minun ajaessa. Muistelin, että Hirvaksen pohjoispuolella olisi hiekkarantainen järvi ja ajattelin mennä siihen yöksi leiriin Muurmanskin tien vierelle. Risto puhui Käppäselän kyltin nähtyään, että olisikohan siellä leiripakkaa ja minä kurvasin sinne. Tie oli siinä kunnossa, että ei sitä normaalilla henkilöautolla ajeta. Pari kolme sataa metriä ajettua ajoin auton parkkiin ja otimme peräkärryn irti.

Leiri maantien varressa

Leiri maantien varressa

Kello oli reilusti yli puolen yön, kun otsalamppujen valossa leiriä pystytimme. Koko reissun ajan pojat olivat ”irvailleet” minun aamu-unisuutta. Niinpä annoin yöllä auton avaimet poikien telttaan, kun he heräävät kuulemma aina aikaisin 5-6 aikaan. Minä heräsin 7 maissa, kun aurinko lämmitti telttaa. Pojat nukkuivat vielä täyttä päätä ja minun piti herättää heidät. Kuittailin poikien aamuheräämisestä loppu matkan ajan aina sopivan aiheen yhteydessä.
Ajoimme Pitkärantaan Riston tuttujen Igorin ja Leenan luokse. Naiset valmistivat aterian, söimme ja joimme.

Ruokailu paikallisista tuotteista

Ruokailu paikallisista tuotteista

Sen jälkeen menisimme käymään Petäjäsaaressa Igorin moottoriveneellä. Ensin kuitenkin kävimme ostamassa bensaa perämoottoria varten ja dieseliä minun autooni.
Meitä lähti kaikkiaan veneeseen 6 henkeä. Igor ajoi Petäjäsaaren etelä pään kautta haljenneen kiven läpi täydellä vauhdilla.

Ajettiin läpi harmaan kiven

Ajettiin läpi harmaan kiven

Kävelimme muistomerkille. Hannu pääsi vihdoin paikalle josta oli kuullut paljon tarinoita lapsuudessa. Hannu seisoi sen kalliokielekkeen päällä joka oli romahtanut alla olevien sotilaitten päälle surmaten monta sotilasta, tarinan mukaan vain lapikkaat olivat näkyneet lohkareitten alta. Hannu herkistyi kunnioittamaan sodan uhreja.

Hannu Petäjäsaaren muistomerkillä

Hannu Petäjäsaaren muistomerkillä

Hannu ihmetteli muistomerkin uutta aitaa ja rannalle tehtyä uutta laituria.
Nousimme ylös mäelle, jossa oli sota-aikaisia sirpaleita, Hannu toi pienen kranaatin sirpaleen palasen muistoksi.

Kranaatin sirpale

Kranaatin sirpale

Hannu ja Risto lähtivät kävelemään saaren eteläpäähän ja minä palasin takaisin muistomerkille kuvaamaan sammakkoa peltilippaassa.

Sammakko peltirasiassa

Sammakko peltirasiassa

Kävelyretki oli sotahistorian muistelua ja ihmettelyä sodan järjettömyydestä. Kuvittelua minkälaista siellä on ollut sodan aikana, avoimessa kallioisessa maastossa.
Palailin veneen luo, uitiin. Ajettiin Vuoratsun taakse saareen hyvälle retkipaikalle. Joimme tsajut. Kävimme suolammella uimassa, minä makoilin. Risto otti kuuluisat päivänokosensa, ilman niitä ei Riston retki ei jatku.

Risto päikkäreillä

Risto päikkäreillä

Palattiin veneellä Pitkäänrantaan. Käveltiin Igorin äidin talolle. Hannu ihmetteli miten talojen tonteilla on joka maapläntti puutarhaviljelyksellä. Talot on harmaita ja kenällään, mutta puutarhat loistokkaita ja reheviä, niissä kasvatetaan mitä moninaisimpia kasveja.

Pitkärantalainen puutarha

Pitkärantalainen puutarha

Ajettiin sitten Rantasalmelle välillä kuskia vaihtaen. Tullimuodollisuudet menivät rutiinilla.
Suomen puolelle päästyämme Hannu soitti vaimolleen milloin mahdollisesti olisi kotona, se menisi myöhään.

Ajokilometrejä autoon tuli kaikkiaan n.1500 km.
Soutumatkaa tuli n.45 km
Kilpailumatka oli 2,5 km. Aika oli 19,15 min eli 7,8 km/h. Max 8,8 km/h

Ääninen 2012

Pohjois Äänisen retken reitti. 130km

Pohjois Äänisen retken reitti oli pituudeltaan 130 km.

Sandarmoh; uusin Stalinin vainojen uhrien muistomerkki. Karhumäen - Poventsan välillä

Sandarmoh, uusin Stalinin vainojen uhrien muistomerkki sijaitsee Karhumäen – Poventsan välillä.

Matkalla Erkin matkailuautolla. Soutuvene ja kajakki.

Matkalla Erkin matkailuautolla, mukana soutuvene sekä kajakki.

Lomakylä Bolshaja Medveditsa; Poventsa Lomakylän rannasta lähtö kohti etelää Ääniselle

Lomakylä Bolshaja Medveditsa Poventsassa, lähtö kohti etelää Ääniselle.

Äänisen hiekkarantaa; Orovskii-niemi. Ensimmäisen yön leiripaikka. Nyt kelpaa kävellä paljain jaloin.

Äänisen hiekkarantaa Orovskii-niemessä.
Ensimmäisen yön leiripaikka. Nyt kelpaa kävellä paljain jaloin.

Kalamaja

Kalamaja

Orovskii-niemi. Juhannusaattoilta; Pekka, Risto ja Erkki. Taustalla Äänisen juhannusillan kuulaus.

Pekan, Riston ja Erkin juhannusaattoilta Orovskii-niemessä. Taustalla Äänisen juhannusillan kuulaus.

Ikimänty kumartaa Ääniseen, Risto halusi kiipeillä männyn latvaan, kerrankin mahdollista!

Ikimänty kumartaa Ääniseen, Risto halusi kiipeillä männyn latvaan, kerrankin se on mahdollista!

Pellitetty kalamaja - kauniskin?

Pellitetty kalamaja – kauniskin?

Poventsan itärannan venäläinen vanha juoksuhauta uusiokäytössä! "Tapponiemen" vastapäätä.

Poventsan itärannan venäläinen vanha juoksuhauta uusiokäytössä! ”Tapponiemen” vastapäätä.

Karjalan ruusu. Äänisen itäranta on melko rehevää metsäpohjaa kasvillisuuden suhteen.

Karjalan ruusu. Äänisen itäranta on melko rehevää metsäpohjaa.

Pihlajaperhonen, näitä lenteli jopa kilometrien päässä rannalta vastatuuleen aavalla Äänisellä

Pihlajaperhonen, näitä lenteli jopa kilometrien päässä rannalta vastatuuleen aavalla Äänisellä.

Kauniilla mäntykankaalla - hienolla hiekkarannalla

Kauniilla mäntykankaalla – hienolla hiekkarannalla.

Toisen yöpymispaikan "vahtikoiran" jäljet.

Toisen yöpymispaikan ”vahtikoiran” jäljet.

Teltat karhun jälkien vieressä. Huom. eväät peitetty ressulla ja airoilla karhuilta piiloon!

Teltat karhun jälkien vieressä. Huom. eväät peitetty pressulla ja airoilla karhuilta piiloon!

Riston kalastuksen saalista, hyvää!

Riston kalastuksen saalista, hyvää!

Kalamaja tai datsa, hyvin tehty

Kalamaja tai datsa, hyvin tehty sellainen.

Ruokatauko, kalamajan ulkokatoksen suojissa

Ruokatauko kalamajan ulkokatoksen suojissa.

Tsolmusen niemen vetokannas (ketvele), säästää n.14km:n matkan. Kanavan pituus n. 200-300m. Molemmissa päissä vetokannas.

Tsolmusen niemen vetokannas  eli ketvele, se lyhentää  n.14 km:n matkan. Kanavan pituus n. 200-300 m, jonka molemmissa päissä on vetokannas.

Kanavan tyvenessä oli runsaasti sääskiä

Kanavan tyvenessä oli runsaasti sääskiä.

Rehevä maasto. Harvinainen läpikulkukanava, uusi kokemus kaikille!

Rehevä maastoa ja harvinainen läpikulkukanava oli uusi kokemus kaikille!

Megostrov saaren hieno pitkä hiekkasärkkä itäkärjessä

Megostrov -saaren hieno pitkä hiekkasärkkä saare itäkärjessä.

Meg-saaren vanha hirsinen kalamaja

Meg-saaren vanha hirsinen kalamaja.

Kalastuksen valvojat tarkistamassa onko verkkoja?!

Kalastuksen valvojat tulivat tarkistamaan onko verkkoja mukana.

Löytyi Ääniseltä matalaakin, oikotien haittoja. Klim-niemi

Kilim -niemessä löytyi Äänisen matala kohta, oikotien haittoja.

Tulvojan kylämaisemaa Ääniseltä

Tulvojan kylämaisemaa Ääniseltä.

Tulvojan kauppa, postilaatikko ja yleisöpuhelin. Hyvä matkaeväitten täydennyspaikka.

Tulvojan kauppa, postilaatikko ja yleisöpuhelin. Hyvä matkaeväitten täydennyspaikka.

Paleostrovin luostari. Erkki kyselee luostarin elämästä.

Paleostrovin luostari. Erkki kyselee luostarin elämästä.

Äänisen aavaa, toiselta rannalta nouseva ukkospilvi kirittää soutajia.

Äänisen aavaa, toiselta rannalta nouseva ukkospilvi kirittää soutajia.

Stalinin kanavan alku Äänisen puolelta, Poventsassa

Stalinin kanavan alku Äänisen puolelta Poventsassa.

Poventsan ortodoksinen kirkko. Rakennettu 2004 (betoni). Pyhitetty Nikolaille

Poventsan ortodoksinen kirkko. Rakennettu 2004 betonsta. Se on Pyhitetty Nikolaille.

Poventsa - paikallisen talon koristeita

Poventsa – paikallisen talon koristeita.

Poventsa - Karhumäki väliseltä maantieltä. Google antama matka ja ajoaika: 22km 17min = 78km/h. Meidän keskinopeus oli ehkä noin 35 km/h!

Poventsa – Karhumäki väliseltä maantieltä. Google antama matka ja ajoaika: 22km 17min = 78km/h. Meidän keskinopeus oli ehkä noin 35 km/h!

Laatokan kierroksen puuttuva pala

Teksti: Mari Jannela  Kuvat: Mari Jannela, Saara Immonen ja Pekka Pouhula

 

Kannattaa miettiä tarkasti mitä sanoo. Intohimoinen retkimeloja Pekka Pouhula seisoo Laatokan rannalla ja ajattelee ääneen – olisi kiva meloa tämän järven ympäri. Ajatus jää kytemään ja hän ryhtyi toimeen kesällä 2011. Matka onnistuu mainiosti, mutta jotain jää kuitenkin puuttumaan. Hieman yli sadan kilometrin matka oli järkevää jättää melomatta yksin turvallisuussyistä. Kolme vuotta myöhemmin Pekka lähtee saattamaan kierroksen loppuun Uudesta Laatokasta Pähkinälinnaan seuranaan Saara Immonen ja Mari Jannela.

Saapuminen Uuden Laatokan hotelliin

Saapuminen Uuden Laatokan hotelliin (kuva M.Jannela)

Ennen lähtöä vierailimme viikinkien haudalla

Ennen lähtöä vierailimme viikinkien haudalla (kuva M.Jannela)

Ilta ja yö Uuden Laatokan hotellissa on levoton ja jännittynyt. Edessä on yli sata kilometriä tuntematonta ryteikköä. Kartta näyttää suota, kaislikkoa, ahvenviitakkoa ja kanavia. Rantautuminen saattaa olla haasteellista ja vesi kelvotonta. Säätiedotus lupaa lämmintä ja kosteaa, joten hyttysiä ja paarmoja ryteikössä riittänee. Lisäksi alueella ei ole tieverkostoa.
Kun kajakkeja pakataan hotellin rannassa, paikalle ilmaantuu englantia puhuva mies. Hän tuntuu tietävän jotain alueesta ja karttaa tutkitaan yhdessä. Hän antaa vinkkejä reitistä ja hänen kommenttinsa vaikuttavat luotettavilta, vaikka esiintyminen kielii jonkinasteisesta päihtymisen tilasta.

Englantia puhuva mies neuvoo reittiä Uudessa Laatokassa

Englantia puhuva mies neuvoo reittiä Uudessa Laatokassa (kuva S.Immonen)

Hotellin vastaanotossa puhutaan vain venäjää

Hotellin vastaanotossa puhutaan vain venäjää (kuva M.Jannela)

Kajakkeihin pakataan normaali retkivarustus ja runsaasti vettä. Lähden ensimmäistä kertaa Tähtisilmä kajakilla. Kajakki on nostettu kyytiin Pekka Pouhulan varastosta. Se on kevyt, vain 16 kiloa painava, suurikokoinen ja siksi myös helppo pakata suurien tavaratilojensa ansiosta. Kajakin ohjaamisen käytettävän evän puuttuminen tulee olemaan mielenkiintoista.

Tästä alkaa seikkailu

Tästä alkaa seikkailu (kuva paikallinen ohikulkija)

Tähtisilmän ja Marin yhteinen matka alkaa

Tähtisilmän ja Marin yhteinen matka alkaa (kuva P.Pouhula)

Uudesta Laatokasta melomme ensin kanavaan. Edessä on kolmekymmentä kilometriä kanavaa, jossa pari kymmenen kilometrin suoraa.

Tämä kirkonkupoli näkyy kauas kanavalle

Tämä kirkonkupoli näkyy kauas kanavalle (kuva M.Jannela)

Kanavasta löytyy myös kohtuullinen rantautumispaikka, jossa evästelemme. Suuret paarmat pitivät huolen siitä, etteivät maatauko ja vesitauot viru liian pitkiksi. Taukopaikan kohdalla kanavan vallin takana on vetinen suo, jossa kasvaa puolimetrisiä maariankämmeköitä. Haikarat lentelevät kajakkiairueemme edessä.

Kymmenen kilometrin suora kanavassa

Kymmenen kilometrin suora kanavassa (kuva M.Jannela)

Tauko kanavassa

Tauko kanavassa (kuva M.Jannela)

Kanavassa on toivotonta löytää leiripaikkaa, joten puikahdamme sopivan tilaisuuden tultua Laatokan puolelle ja rantaudumme kaislojen keskeltä löytyvän väylän perällä olevaan poukamaan. Ranta on matala ja kajakkeja talutetaan loppumatka. Rannassa on myös paikallisia juhlijoita ja kalastajia, joten teemme leirin hieman syrjemmälle ja kannamme kaikki tavarat leiriin kajakkeja myöten.
Yöllä sataa hieman ja Pekka herää virittämään sadesuojaa riippumatollensa, jossa hän nukkuu. Laatokka alkaa pitää ihmeellistä ääntä. Se humisee aaltojen voimasta. Venäläisten leirissä lauletaan ja mölötetään reippaasti. Kuulemme yöllä käyskentelyä telttojemme välittömässä läheisyydessä ja aamulla huomamme roskapussimme puuttuvan. Onneksi ei mitään muuta.

Saara

Saara (kuva M.Jannela)

Pekan majoite

Pekan majoite (kuva M.Jannela)

Aamiainen valmistetaan keittimillä naapurileirin hanakasta yrityksestä huolimatta saada meidät heidän kanssaan aamiaiselle. Tattaripuuro maistuu omassa leirissä hyvältä. Saara on iloinen ja onnellisen oloinen punaisessa asussansa. Nyt on poissa huoli ja jännitys millaiseen ryteikköön matkaamme. Asiat järjestyvät ja leiripaikat löytyvät aikanaan . Teemme retkilusikkavertailun.

Erilaisia retkilusikoita

Erilaisia retkilusikoita (kuva M.Jannela)

Aamuisin on aikaa tutkia kukkasia.

Aamuisin on aikaa tutkia kukkasia (kuva M.Jannela)

Sään ollessa hyvä jatkamme melontaa Laatokan puolella. Yhtä äkkiä tuntuu kuin joku tarrautuisi kiinni melaan ja kiskaisi sen irti kädestä. Kiskaisija osoittautuu ahvenvidaksi, joka on melontaliikkeessä kietoutunut melan ympärille. Veden pinnan alla hulmuava ahvenvita näyttää aivan merenneidon hiuksilta.

Ahvenvita on kuin merenneidon hiukset

Ahvenvita on kuin merenneidon hiukset (kuva M.Jannela)

Kurkistus Laatokalle

Utelias kurkistus Laatokan ryseikköön (kuva P.Pouhula)

Pissatauolle ei löydy rantautumispaikkaa. Ranta on Laatokan kaislikkoa, jonka sekaan ei ole menemistä. Pissalle mennään kaislikon reunaan, jossa on vettä polviin saakka.

Pissalle kaislikkoon

Pissalle kaislikkoon (kuva P.Pouhula)

Pissalle ei ole aina helppo päästä

Pissalle ei ole aina helppo päästä (kuva S.Immonen)

Laatokka näyttää paremmat kasvonsa. Se hellittelee. Saaran hyvä päivä jatkuu ja hän leikkii ja iloitsee kuin lapsi. Iloista ihmistä on ilo seurata.
Laatokalla kaikki on suurta. Kun on kaislikkoa, sitä on. Kun on kallioluotoja, niitä on. Sama koskee hiekkarantoja. Saavumme lähes kymmenen kilometriä pitkälle hiekkarannalle. Varsinainen leiripaikka löytyy rantaa pitkin kävellen tutkimalla. Uitamme kajakit leiripaikalle. Leiripaikka on töyräällä rannan tuntumassa. Maisema on mitä parhain.

Hieno hetki.

Hieno hetki (kuva M.Jannela)

Kajakkien uittamista

Kajakkien uittamista (kuva P.Pouhula)

Auringonlasku on kaunis. Uimme, valmistamme aterian ja paistamme vielä lettuja. Saamme olla aivan rauhassa, ketään muita ei näy eikä kuulu.

Laatokan auringolaskut ovat kauniita

Laatokan auringolaskut ovat kauniita (kuva M.Jannela)

Näin kauniissa maisemassa ei voi olla pahalla päällä

Näin kauniissa maisemassa ei voi olla pahalla päällä (kuva M.Jannela)

Aamulla lähden kävelemään pitkin hiekkarantaa. Pieni kala on ajautunut hiekkarannalle ja se sätkii epätoivoisena. Palautan se lajitovereidensa luo. Tulee hyvä mieli ja piirrän sydämen Laatokan rannan hiekkaan. Leiriin palattuani huomaan, ettei muilla ole niin ihana aamu. – Ei kaikki ole aina niin ihanaa, muttei tämmöisessä maisemassa voi olla pahalla päällä, Pekka toteaa. Saaran on omissa ajatuksissaan ja hiljaa.

Sydän Laatokan hiekassa

Sydän Laatokan hiekassa (kuva M.Jannela)

ilta

Jatkamme melontaa aavan suuntaan. Saara herää melottuaan muutaman kilometrin ja jatkaa iloista leikkiään kajakin kanssa päivän ensimmäisellä maatauolla. Hän lankuttaa, tekee vakaa ja nostaa jalkaa kohti taivasta. Matalassa vedessä on turvallista leikkiä.

Saara lepää kajakissa

Saara rentoutuu (kuva M.Jannela)

Päivän toinen taukopaikka on saaressa. Jotenkin hervoton meininki jatkuu ja kolme ihmistä istuu lähestulkoon kokonaan palaneella saarella ringissä keittämässä vettä. Vesi kiehuu lähes loppuun kattilassa. Siitä seuraa uusi leikki, kun Saaran kanssa pelleilemme melojen kanssa kärähtäneessä maisemassa. Leikin nimi on tulta ja tappuraa. Silti ei selvinnyt, kuka keitti veden pohjaan.

Vedenkeitto

Vedenkeitto (kuva M.Jannela)

Tulta ja tappuraa

Tulta ja tappuraa (kuva P.Pouhula)

Palaneesta saaresta lähdetään kohti seudun ainoita saaria, toivoen että siellä voi rantautua. Ylitys on kymmenen kilomeriä. Myötätuuli aiheuttaa ongelmia kajakkini kanssa. Tähtisilmä tekee ristikkoa sen sijaan, että kulkisi suoraan. Saara käy jo ehdottamassa, että mennään pitkin rantoja, ettei tuolla tyylillä ole aavalle asiaa. Pekka seuraa huolestuneena, mitä tästä seuraa.
Aloin huolestua jo itsekin ja aallot vain suurenivat. Mitä järkeä on lähteä Laatokan aaltoihin tuntemattoman kajakin kanssa! Lisäsin vauhtia ja muutin tyyliä ikään kuin meloisin koskessa. Yritys onnistuu ja koen riemua tästä Tähtisilmän kesyttämisestä, vaikka vain tuntia aikaisemmin olin ollut vakaasti sitä mieltä, että nyt ei ole ollenkaan kivaa. Aallot olivat niin korkeita loppumatkasta, että yksi aalto kaatuu niskaani. En haluaisi joutua tuollaiseen aallokkoon yksin. Saara toteaa ylityksen jälkeen – olet sinä melkoinen eskimo. Katson eskimomelaani hymyillen.
Saaren kaislikosta löytyi onneksi yksi aukko, joka vie hiekkapoukamaan. Se tosin vaatii koko saaren kiertämisen. Kuivanut kaislamatto rapisee jalkojemme alla, kun kävelemme leiripaikalle. Leirissä on neljä paikallista nuorta pariskuntaa ja vastaanotto on niin vieraanvarainen kuin erämaaolosuhteissa voi olla. Miehet kättelevät ja naiset tuovat keksejä. Vodkaa tarjotaan ja pöytään tuodaan leipää ja maksamakkaraa. Saara ja Pekka nauttivat muusta tarjoilusta, minä kekseistä ja vedestä. Venäläiseen vieraanvaraisuuteen on vaikea sulautua, jos sattuu olemaan vegetaristi eikä käytä vodkaa.

Venäläiset merkitsevät leirinsä

Venäläiset merkitsevät leirinsä (kuva M.Jannela)

Saaressa oleva matkamiehen risti

Saaressa oleva matkamiehen risti (kuva M.Jannela)

Teltoille järjestyy hyvä paikka ja nautimme upeasta auringonlaskusta. Aterian valmistuu teltan edessä kaasukeittimellä. Vessapolku kulkee muistomerkin vierestä. Muistomerkki kertoo Leningradin piirityksen aikaan jäädytetyn huoltotien kulkeneen saaren kautta. Tie tunnetaan nimellä Elämän tie. Polulla hyppii sammakoita. Nukahdamme leppoisasti idänhepokattien sälätykseen. Naapurileiri on lähtenyt vesille.

Elämän tien muistomerkki

Elämän tien muistomerkki (kuva M.Jannela)

Naapurileirissä ollan avuliaita

Naapurileirissä ollan avuliaita (kuva M.Jannela)

Olemme päättäneet herätä aamulla ajoissa jatkaaksemme matkaa. Teltan oven avattuani jään seuraamaan tapahtumia, joka on kuin näytelmä. Yöllä viereemme on tullut muutama teltta lisää. Vasemmalla venäläiskaunottaret ovat jo ehtineet pukeutua kauneimpiin bikineihinsä. Illalla yksin tullut mies on kattanut itselleen kauniisti pöydän valkeine pöytäliinoineen. Hieman oikealla edessäni pulleaposkinen poika syö spagettia paperikiposta. Pojan ukki sytyttää nuotioita kaisloista. Oikealla nuori mies peilaa itseänsä ja neonvihreitä aurinkolasejaan tabletista. Katse siirtyy vielä venäläismieheen, joka selvittää hillitöntä uistinsotkua, jonka hän on yöllä saanut saaliksi. Pieni koira hyörii kaiken keskellä. Kaikki on kuitenkin järjestäytynyttä ja väki kaikkoaa pikkuhiljaa omille teilleen.

Naapurileirissä on herätty uuteen päivään

Naapurileirissä on herätty uuteen päivään (kuva M.Jannela)

Poika popsii spagettia

Poika popsii spagettia (kuva M.Jannela)

Ukki tekee kaislanuotion

Ukki tekee kaislanuotion (kuva M.Jannela)

Saaliina uistimia

Saaliina uistimia (kuva M.Jannela)

Mekin lähdemme, suuntana on Pähkinälinna. Päivän taukopaikka löytyy pienen etsimisen jälkeen majakan rannasta ruosteisen laivan kyljestä. Saaran akrobaattiset taidot saavat jatkoa laivan kannella. Pähkinälinnan linna näkyy jo horisontissa. Linnaan rantauduttaessa meidät yllättää ohimenevien alusten voimakas aalto, joka kastelee Pekan housut ja rouhii kajakkeja.

Saara kujeilee

Saara kujeilee (kuva M.Jannela)

Maatauko majakan rannassa ruostuneen laivan kupeella

Maatauko majakan rannassa ruostuneen laivan kupeella (kuva M.Jannela)

Pekka Pouhulan Laatokan kierros on tullut päätökseen. Mies on seesteisen oloinen, kunnes linnan uumenissa hän alkaa koota ajatuksiaan. – Yksin matkailu Venäjällä on taitolaji. Hullu saa olla, muttei hölmö. Laatokan kierroksen puuttuva pala osoittautui vallan muuksi, mitä olin ajatellut. Mitkään kauhukuvitelmat eivät osoittautuneet todeksi. Toisaalta sään ollessa hyvä, ei ollut tarvetta meloa koko matkaa kanavissa, Pekka summaa retken antia.
– On ollut niin monenlaista maisemaa ja olen kohdannut niin paljon erilaisia ihmisiä. Jokaisen tulisi tehdä elämässään yksi suuri matka. On kasvattavaa olla tilanteessa, kun ei tiedä mitä on tulossa. Se on aitoa seikkailua, luottaa itseensä ja siihen että asiat järjestyvät, hän jatkaa.

Ympyrä on sulkeutunut

Ympyrä on sulkeutunut (kuva S.Immonen)

On Saaran nimipäivä. Saara tarjoaa kahvit linnan kahvilassa. Suljemme kajakit ja menemme kaikki kolme yhdessä retken päätös- ja nimipäiväkahveille. Pekka istuu pöydän ääressä rauhallisena hymyillen ja muistuttaa ihan Isä Camilloa.

Nyt on helppo hymyillä

Nyt on helppo hymyillä (kuva M.Jannela)

– Laatokka opetti varovaisemmaksi melojaksi. Meloin hyvin varustautuneena rantojen läheisyydessä ja oikeasti aloin seuraamaan taivaanrantaa, ilmapainemittaria ja pitämään korvat auki. Kiireettömyys oli turvallisuuden tärkeimpiä asioita. Laatokan ympäri melominen yksin tarkoittaa sitä, että joutuu pysymään hereillä ja keskittymään. Itseluottamus kasvaa mielenrauhaksi ja sen jälkeen on helppo hymyillä.

Rento olo

Rento olo (kuva M.Jannela)

Odotellaan Pekkaa tulevaksi autoa hakemasta

Odotellaan Pekkaa tulevaksi autoa hakemasta (kuva paikallinen auringonottaja)

Ensimmäinen hiihtovaellukseni Lapissa

Teksti: Pertti Rovamo  Kuvat:Pekka Pouhula

Ossi houkutteli minut mukaan mäntyharjulaisten luokkakavereittensa traditionaaliselle kevätretkelle, jonka nimi oli tänä vuonna Kieppi 2014. Läksin mukaan, koska halusin kokeilla, mitä talviretkeily on.

En kuulu tuohon luokkakavereitten porukkaan, enkä tuntenut etukäteen muita kuin Ossin. Hän on melontakaverini 80-luvun Suomi Meloosta ja ACR:stä lähtien.

Ryhmään kuuluivat Ossi, Ari, Kari, Jouni, Erkki ja minä. Erkki oli minun laillani vierailija ryhmässä. Retken hiihtopäivät olivat 6.-9.4.2014. Neljässä päivässä hiihdettiin 92 km.

Valmistautuminen

Pitkin talvea sain treenaamista koskevia sähköposteja. Ossi treenasi crosstrainerilla (se simuloi lähinnä maastokävelyä vaellussauvojen kanssa) tuhat kilometriä. Minä sahasin pokasahalla ja pilkoin kirveellä talven aikana kymmenkunta kuutiota polttopuuta, osan kannolta saakka. En päässyt kotona hiihtämään, koska ei ollut lunta. Kävin Posiolla tekemässä yhden 13 km:n hiihtoretken.

Kuntosali

Kuntosali mallia ”Pörrrhölä”

Välillä aprikoin, mihin olen oikein lupautunut. Kaverit tuntuivat treenaavan tosissaan. Arvelin kuitenkin pärjääväni jotenkuten, jos hiihtelen viimeisenä eikä minun tarvitse avata latua.

Maaliskuun kahdeksantena kokoonnuimme Ossin veljen mökille Mäntyharjulle ”korkean paikan leirille”. Testattiin varusteita ja kokeiltiin kulkemista ilman suksia läheisellä lumettomalla jäällä liukuesteet kumikengissä.

Testi hiihto

Testi hiihto ilman suksia

Jalkani kipeytyivät, koska liukuesteet painoivat kengän pohjan läpi. Minulla oli lainassa naapurini itsensä tekemä ahkio. Se luisti hyvin, mutta oli rakenteeltaan mielestäni heiveröisen oloinen.

Pekka ahkion vedossa

Pekka ahkion vedossa Mäntyharjulla

Illalla kaverit levittivät kartat pöydälle ja suunnittelivat reittiä. Kuuntelin ja myöntelin. Ajattelin, että kokeneemmat ratkaiskoon. Kuulosti siltä, että he tunsivat reitit, kämpät jne.

Mäntyharju metsä testi

Mäntyharjun leiriltä

Tarkoitus oli olla lähtiessä Kiilopäällä yötä, sitten kolme yötä maastossa, ensin Porttikosken autiotuvassa, sitten varaustuvissa Luirojärvellä ja Lankojärvellä. Viimeinen yö ennen automatkaa vietettäisiin taas Kiilopäällä.

Lainasin eräältä Tunturiladun eteläsavolaisen jäsenjärjestön jäseneltä ahkion. Se näytti hyvältä ja ajattelin, että sen täytyy olla hyvä, koska se on aktiiviretkeilijän väline.

Sivumennen sanottuna: Tunturiladun kyseisen jäsenjärjestön nimi on Njeallje. Nimi on saamea ja tarkoittaa neljää. Yhdistys on nimensä mukaisesti Tunturiladun neljänneksi vanhin jäsenjärjestö. Se on perustettu 1970.

Matka Kiilopäälle

Ossi tuli varhain lauantaiaamuna (5.4.) luokseni. Pakattiin tavarat autoon ja tavattiin Varkauden Portissa Arska ja Jouni. Ajettiin letkassa Kajaanin Prismaan ruokaostoksille. Pudasjärvellä kävimme syömässä. Minä kävin ostamassa Pudasjärven S-marketista Taivalkosken leipojien Varrasleipää. Tiesin sen erinomaiseksi.

Rovaniemen lentoasemalla kohdattiin Eki, joka oli tullut Härmästä. Karin piti tulla samoihin aikoihin Helsingistä. Hän oli myöhästynyt koneesta, koska hän oli sählännyt suksiensa kanssa ja tuli vasta seuraavalla lennolla. Onneksi lentoja oli useampia. Se ei kuulemma ollut ensimmäinen vastaava tapahtuma Karin retkeilytaipaleella. Olimme ehdottaneet Mäntyharjun tapaamisessa, että hän antaisi jo silloin suksensa jonkun autokyytiin. Kari halusi kuitenkin tuoda ne itse lentokoneella.

Rovaniemi lentokenttä

Rovaniemen lentokentän porot (Kuva:Eki)

Rovaniemellä päätettiin jättää Ekin auto Karille ja vietiin avaimet lentokentän infoon. Meidän oli pakko keretä Kiilopäälle ennen kymmentä, koska respa meni silloin kiinni. Kari tuli yöllä omia aikojaan.

Kiilopää hotelli

Kiilopään hotelli (Kuva:Eki)

Ensimmäinen päivä

Aamulla pakattiin kamat ahkioihin ja rinkkoihin. Kolme meistä turvautui ahkioihin, kolme rinkkoihin.

lähtö

Ahkiot ja rinkat pakattu (Kuva: Eki)

Aamupalan ja lähtösählinkien jälkeen suuntasimme tunturiin. Menimme ensin merkittyä reittiä Niilanpään sivuitse Rautulammin päivätuvalle. Ylämäet tuntuivat raskailta, ahkioni kulki nahkeasti, naristen ja kitisten. 

Nousu Niilanpäälle

Nousu Niilanpäälle (Kuva:Eki)

Päivä oli hieno, aurinko paistoi eikä tuullut juuri ollenkaan. Minä hiihtelin ilman pipoa ja hanskoja. Eräs tapaamamme retkeilijä kertoi, että se oli ensimmäinen kunnollinen hiihtopäivä viikkoon.

Pekka ilman pipoa

Lämmin nousu

Alamäet olivat jännittäviä. Kun vauhti kiihtyi riittävästi, ja edessä olikin yhtäkkiä paikka, mihin tuuli oli kinostanut kuljettamaansa lunta, nurin mentiin. Juoksettuneessa lumessa suksi ei luistanut lainkaan. Oli kuin hiekalle olisi laskenut. Vähitellen opin lukemaan lumen vivahteita ja laskemaan varovaisemmin. Rautulammelle laskettiin hyvin jyrkkää rinnettä. Se laskettiin erittäin varoen. Kämpällä juotiin teetä ja syötiin välipalaa.

Maisema Niilanpäältä

Näkymä Niilanpäältä (Kuva:Eki)

Sen jälkeen leppoisaa hiihtelyä Lankojärven autio- ja varaustuvalle. Ennen kämppää Arska ”oikaisi” kavereiden mukaan ”tuttuun tapaansa” Rautuojan oikealle puolelle, ettei olisi tarvinnut kiivetä jotakin nyppylää ylös. Vasemmalla puolella kulki kelkkaura.

Muutama kilometri tarvottiin umpisessa ja etsittiin ylityspaikkaa. Se siitä oikaisusta.

Lankojärveltä jatkettiin Porttikosken autiotuvalle. Siellä oli saksalainen nuori mies yksinään. Tullessamme hän siirsi tavaransa ulos telttaan. Se osoittautui hänen kannaltaan viisaaksi valinnaksi. Jouni kuorsasi todella kovasti. Hän on kuulemma siitä kuuluisa. Nyt uskon sen.

1pv Porttikoski

Porttikosken autiotuvassa

Kämpässä oli kuuma. Nukuin lattialla, koska siellä oli viileämpää.

Toinen päivä

Aamulla Arska ja Kari tutkivat karttoja ja suunnittelivat päivämatkaa Luirojärvelle. Sovittiin, että vaelletaan helppoa reittiä eikä nousta tuntureille. Tarkoitus oli mennä Sotavaaranojan vartta pitkin ja nousta ojan jatkeena olevan Maantiekurun vasemmalla puolella olevalle tunturiharjanteelle, jos siltä tuntuu. Arskalla tuntui olevan kova polte tuntureille ihailemaan maisemia. Garmin näytti, että Luirojärvelle on linnuntietä 14 km.

Rensselit valmiiksi ja menoksi. Jalkani olivat hiukan väsyneet eilisistä kipuamisista.

Ahkion remelien asennus

Ahkion remelien asennusta (Kuva:Eki)

Arska oli suunnistusvastaava. Minulla ei ollut edes karttaa. Luotin vanhoihin lapinkävijöihin.
Arska käytti karttaa, jonka mittakaava oli 1:100 000. Autossa olisi ollut retkeilykartat, joiden mittakaava on 1:50 000, mutta alue oli niissä kahdella karttalehdellä. Arska piti yhtä lehteä kätevämpänä.

2pv Tipu

Keltainen ”tipu” näkyi hyvin lumisessa maastossa

Kelon kylkeä

Kelon kylkeä

Niinhän siinä kävi, että Arska kääntyi noin 200 metriä liian aikaisin oikealle ja noustiin väärään kuruun. Kiivettiin jyrkkää rinnettä ylös. Otettiin sukset pois jaloista. Jalat menivät hapoille. Kiivettiin ylös Peurapään harjanteelle ja tultiin alas. Yhdessä vaiheessa laskettiin loivahkoa rinnettä puiden seassa. Porot olivat kaivaneet siellä jäkälää. Laskin kohtalaisella vauhdilla tällaiseen kuoppaan ja ahkion toinen aisa katkesi.

2pv evästauko

Ruokailu hetki (Kuva:Eki)

Piti yrittää pysyä porukan perässä. Se oli vaikeaa, koska jalat olivat hapoilla ja juomat ja välipalat lopussa.

Neljän tunnin hiihdon jälkeen Garmin näytti, että Luirolle on 16 km, siis kaksi enemmän kuin lähtiessä.

Nousu metsä rinteellä

Nousu metsä rinteellä

Tunturissa tuuli voimakkaasti. Ossin Garminin paristot hyytyivät kylmään.

Jonkin kurun umpiperässä (kolmella puolella olivat helvetilliset rinteet) pojat puhuivat, että tuon ”kinkaman” jälkeen lasketellaan Luirolle. Se ”kinkama” oli suuri tunturi. Se oli pirullinen mäki noustavaksi, kun suksissa ei ollut pitoa ja jalat olivat maitohapoilla.

”Kinkaman” jälkeen edessä oli toinen ”kinkama” ja laakso välissä. Perhana!

Lähdettiin kiertämään kurua korkeuskäyrää pitkin. Oli vaikeaa edetä rinnettä sivuttain, koska suksen kantti ei pitänyt. Ahkiossani oli vain yksi ehjä aisa. Ahkio pyöri vähän väliä ympäri ja tuli lopuksi nurin päin perässä. En saanut sitä käännetyksi oikein päin, koska aisa esti peruuttamisen ahkion luo. Valjaat oli yksin hyvin hankala laittaa päälle. Siksi vetelin pitkät pätkät ahkiota ylösalaisin. Alas mennessä se haittasi hiukan menoa, mutta ylös mennessä aivan tavattomasti.

Minusta Arska vaikutti koko päivän olevan hiukan hukassa. Jossain vaiheessa jututin Arskaa ja kysyin, tietääkö hän missä ollaan ja minne olemme menossa. Väitti tietävänsä. En uskonut, vaikka ääneen mutisin jotain muuta.

Kun kello oli viiden, kuuden maissa, Garmin näytti, että Luirolle on 10 km.

Porukka alkoi olla hiljaista ja ärtsyä. Varsinkin Jouni väsähti ja minulta loppui energia. Sanoin, että on pakko saada ruokaa. Mentiin väkisin seuraavan ”kinkaman” päälle. Sieltä näkyivät Luirojärvet ja pojat sanoivat tietävänsä missä ollaan.

2pv Nurin

Välillä pitkällään

Päätettiin, että laskeudutaan Pikku Luirojärven itäpuolella olevalle Pälkkimäojan laavulle ottamaan välipalaa. Pian sen jälkeen meitä oli ryhmässä neljä: Arska, Ossi, Kari ja minä. Erkki ja Jouni tulivat jossain taempana. Kohta Kari päätti lähteä Luirojärvelle omaa reittiään. Hän sanoi tietävänsä suoran tien, eikä puhunut erotessa paljon mitään. Ossi päätti jäädä latujen risteykseen odottamaan Ekiä ja Jounia.

Maisema Peurapäältä

Näkymä Peurapäältä

Yhtäkkiä meitä oli neljässä eri paikassa. Ossi kertoi myöhemmin odotelleensa yksinään ja kylmissään puoli tuntia. Hän kertoi silloin kiroilleensa enemmän kuin koskaan.

Arska ja minä nähtiin Karin hiihtävän Pikku Luirojärven toisella puolella. Löysimme Pälkkimäojan laavun, tehtiin tulet ja keitettiin vettä. Ossi, Erkki ja Jouni tulivat puolen tunnin päästä. Karia ei näkynyt. Arveltiin hänen menneen suoraan Luirolle. Toivoimme, ettei hän eksy. Aamulla selvisi, että hän oli yöpynyt autiotuvan puolella. Siksi emme nähneet häntä yöllä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Peurapäällä ennen ”Kinkamaa” (Kuva:Ossi)

Syötiin laavulla eväitä nuotion ääressä ja levättiin hiukan. Kaivettiin otsalamput esiin.

Kun jatkettiin, oli jo pimeä. Pojat sytyttivät otsalamput, minä hiihtelin omilla silmillä. Pakkanen oli kiristynyt noin 14 asteeseen. Jalkani meinasivat jäätyä huopavuorisaappaissa, vaikka vaihdoin Pälkkimäojalla kuivat sukat, mutta kengät olivat märät. Parin kilometrin päässä jalatkin lämpenivät, kun verenkierto pääsi vauhtiin.

2pv yö hiihto

Yöhiihtoa otsalampun valossa

Ossi ja Arska menivät menojaan. Jäin yksin. Yritin pysyä oikealla kelkkauralla jälkiä tarkastellen. Jouni ja Eki tulivat jälkijoukkona, Jouni oli todella ventti.

Tullessamme Luirojärven Hiltonille vitsailimme, että ehkä varaustuvassa on nuoripari päässyt juuri uneen, kun viisi miestä saapuu yöllä yhden maissa. Lähes niinhän siinä kävi. Tosin kämpällä ollut pariskunta ei ollut aivan nuori.

Nainen yritti yöllä nykiä Jounia, että älä kuorsaa. Ei se tietenkään mitään auttanut.

Aamulla se pariskunta näytti vähemmän iloiselta, varsinkin kun puhellessa ilmeni, että ollaan seuraava yö Lankojärvellä samassa varaustuvassa. Nainen oli sitä mieltä, että seuraavana iltana pitäisi päästä nukkumaan suunnilleen seitsemältä.

Koska tultiin niin myöhään, Luirolla jäi saunomatta ja syömättä kunnollisesti. Päivän positiivista antia olivat komeat revontulet, kun hiihdimme Pälkkimäojalta Luirolle

Oli Arskakin väsynyt. Hän kävi ensimmäisenä nukkumaan.

Kolmas päivä

Aamulla syötiin aamupala. Edessä piti olla helppo reitti. Se piti paikkansa, mutta jalkani ja aineenvaihduntani olivat sekaisin. Jouni oli vielä huonommassa kunnossa kuin minä. Hän hiihti hyvin hitaasti. Lähtiessä hän ei saanut itse suksia jalkaan, koska ei maitohappojen vuoksi voinut kyykistyä. Hän ei uskaltanut laskea alamäkiä, koska jos hän olisi kaatunut, hän ei olisi päässyt yksin ylös.

3pv alastulo tyyli

Alamäki tyyliä

Eki ja Kari kulkivat Jounin mukana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Evästely nuotiolla (Kuva:Ossi)

Minun ahkiostani katkesi toinenkin aisa. Laitoin ahkion narujen avulla vedettäväksi. Jokaisessa mutkassa se kiilautui puiden väärälle puolelle. Aina piti peruuttaa takaisin ja taluttaa ahkio puun samalle puolelle. Sen sentään saatoin tehdä itse.

3pv ahkion korj

Ahkion aisojen korjausta (Kuva: Eki)

Maisema puro

Välillä oli sulaakin.

Arska ja Ossi menivät edellä menojaan. He tekivät välille notskin ja valmistivat keiton välipalaksi. Olipa hyvää edellisen illan dieetin jäljiltä.

Pojat korjasivat ahkioni vetosysteemiä. Narut sijoitettiin ahkion suojapeitteen reunoissa olleiden putkien sisään. Se auttoi huomattavasti.

3pv ahkion korj1

Pikaisesti korjatut ahkion aisat

Hiihto hieno päivä

Hieno hiihtopäivä

Arskasta on tasapuolista sanoa, että hän pyrki alusta asti helpottamaan huonokuntoisempien ja kokemattomampien menoa. Hän otti minun ahkiossani olleet ruokatarvikkeet itselleen jo ensimmäisenä päivänä Niilanpään noususssa. Toisen päivän alussa hän siirsi Peurapään harjanteella Jounin rinkan ahkioonsa. Hänen menoaan muutokset eivät tuntuneet haittaavan.

Perillä Lankojärvellä syötiin kunnolla. Ossi ja Arska olivat tulleet sinne pari tuntia aikaisemmin.

Edellisenä yönä tapaamamme pariskunta oli siirtynyt autiotuvan puolelle ja he olivat houkutelleet sinne myös toisen pariskunnan kertomalla, että tupaan tulee todella kova kuorsaaja. Naurettiin Jounille, että hänen maineensa kiirii hänen edellään pitkin Lapin kairaa. Ehkä vinkkinä kämppävarauksia tehdessä kannattaa mainita ryhmän jäsenenä Jounin nimi, niin kämpässä ei ole muita.

4 pv Lankojärvi

Eki, Ossi, Arska, Kari, Jouni ja Pekka Lankojärvellä

Maisema puro2

Yöllä Jouni hengitti kuin astmaatikko. Kämpän pihapiirissä jo lyhyen kävelyn jälkeen hän myös käveli kuin astmaatikko. Yöllä hänen kuorsauksena ja hengityksensä katkeilivat. Moni meistä kuunteli ja pelkäsi, että hengitys loppuu kokonaan.

Neljäs päivä

Aamulla päätettiin, että Jouni jää Lankojärven tuvalle. Me soitamme jonkun hakemaan, kun saavumme paikkaan, missä on kenttää. Arveltiin, että huoltokelkka käy hänet hakemassa ja siksi minäkin jätin ahkiossani olleen rinkkani Jounin huostaan. Otin mukaani vain päivän kuluessa tarvittavan.

4pv Lankojärvi kettu

Lankojärven kettu (Kuva: Jouni)

Ruokailu tuvassa

Ruokailuhetki varaustuvassa (Kuva: Jouni)

Tiedossa oli nousu Kiilopäälle (huipun korkeus 546 m), reitti ei tosin kulje huipun kautta vaan sen ohi viisikymmentä metriä alempaa. Odotettavissa oli kuitenkin raskas päivä. Sellainen se olikin, koska jalat olivat edelleen hapoilla.

4pv Kiilopäälle

Eki nousemassa Kiilopäälle

Näkymä horisonttiin

Eka näkymä ylämäen loppumisesta, horisontti

Neljän tunnin hiihdon jälkeen saatiin puhelinyhteys. Arska soitti Kiilopään respaan ja pyysi kelkkapartiota hakemaan Jounin. Respasta sanottiin vain, että soittakaa 112:een. Arska soitti sinne. Puhelu yhdistyi Ouluun ja siellä ensin ihmeteltiin, mikä ihmeen Lankojärvi.

Kummastelimme systeemiä ja jatkoimme kohti Kiilopäätä. Myöhemmin ilmeni, että huoltopartio oli sattumalta käynyt Lankojärvellä ja jututtanut Jounia, muttei ottanut häntä mukaansa, koska olimme luvanneet soittaa apua. Huoltoporukka ei halunnut lisätä sählinkiä.

Pelastushelikopteri Aslak haki Jounin, sukset ja kaksi rinkkaa puoli tuntia huoltokelkan käynnin jälkeen. Se vei lastin Ivalon terveyskeskukseen. Jounista ei löytynyt mitään vakavaa. Ilmeisesti kyseessä oli flunssan jälkitila, kova rasitus tai retken vaativuuteen nähden huono kunto. Pelkkä lepo auttoi.

Jouni sekä hänen ja minun vermeet tulivat taksilla Kiilopäälle. Hän kerkesi retken loppusaunaan.

4pv Kiilopää

Kiilopää

Olin ennättänyt jo pohtia, että toivottavasti Aslak tuo myös minun rinkkani maastosta pois. Entä jos sen tehtävä ei ole kuin ihmisten pelastaminen? Jouni kertoi, että kun lääkäri ja kaksi hoitajaa saapuivat Lankojärven kämpälle helikopterilla, Jouni oli pakkaamassa rinkkaansa. Hoitajat olivat tyytyväisiä, kun tavarat oli valmiiksi pakattu ja nostivat ne kyytiin.

Minulle nousu Kiilopäälle otti erittäin koville ja lasku hotellille piti tehdä hyvin varovasti. Ahkio tahtoi koko ajan mennä viereltä ohi, koska aisat olivat korjauksen jälkeen puolikiinteät.

Lasku alkaa Kiilopäältä

Alamäki alkaa

Kiilopäällä saunottiin, syötiin ja nukuttiin. Sauna virkisti. Jouni kertoi tarinansa helikopterilentoineen. Mentiin joukolla syömään poronkäristykset. Tunnelma oli iloinen, mutta hiukan vaisu. Kaikki olivat väsyneitä. ”Loppuihan tämä ja hengissä ollaan”. Lausahdus kuvasi kaikkien tunnelmia. Muutama juoma nestetasapainon korjaamiseksi ja nukkumaan. Kukaan ei valvonut myöhään.

Aamulla kamat autoon ja kohti kotia.

Eki kertoi, että retken jälkeen tärkein tunne oli helpotus ja väsymys. Oli tärkeä hetki, kun Jouni tuli taksilla Kiilopäälle.

Ossi kertoi lihoneensa neljä kiloa reissun aikana. Hänelle se kertoi nesteytyksen epäonnistumisesta.

Tunnelmiani retken jälkeen

Hiihtäessäni päätin kymmeniä kertoja, ettei koskaan enää tällaista retkeilyä.

Jälkeen päin kerroin kavereille ja tuumin itsekseni, että melonta on helppoa ja mukavaa retkeilyä tunturivaellukseen verrattuna. Saariselällä minulta kului joka päivä 3 litraa juomaa. Paitani, piponi ja sukkuni olivat jatkuvasti hiestä märkinä. Olin etukäteen ajatellut, että 3 litran juomasäiliöni riittäisi koko reissun ajaksi. Arvioni perustui melontakokemuksiini.

1pv Lepohetki

Tälläiset oli odotukset, lepotauko eka päivänä (Kuva: Jouni)

Toukokuun puolivälissä kävin retkeilemässä Kolovedellä. Minä meloin kajakilla ja kaveri souti puisella soutuveneellä. Kiersimme yhden päivän aikana 40 km:n lenkin. Aikaa kului 12 tuntia. Siihen sisältyivät tunnin nokoset. Koko matkalla minulta kului juomaa vajaa litra. – Ehkä se kertoo jotain rasituksen erosta.

Saariselältä jäivät muistiin ihanteellisen aurinkoiset päivät. Olosuhteet vastasivat parhaita etukäteen mielessäni olleita ajatuksia hohtavista ja kantavista keväthangista. Oli onni onnettomuudessakin. Jos olisimme toisena päivänä olleet normaalissa aikataulussa, emme varmaankaan olisi nähneet niitä komeita revontulia, jotka näimme yöllä Luirojärvelle tullessamme.

Ihmisen mieli on kummallinen. Nyt tuntuu, että voisihan keväiselle hiihtoretkelle lähteä uudestaankin. Ehkä on niin, että mitä huonompi reissu, sitä suuremmaksi sankariksi itsensä tuntee, kun on päässyt kunniallisesti takaisin. Tunturimaisemat olivat väsyneenäkin komeita, jälkeenpäin ehkä vielä komeampia. Kuvia katsellessani sitäkin komeampia.

Kun luin Pertin jälkikirjoituksen, noilla opeilla/vinkeillä seuraava retki voisi olla paljon nautinnollisempi – Eikä vain jälkikäteen.

Jälkikirjoitus

Kun editoin Pekan retkiselostusta, mieleen nousi monta asiaa, joista retken uuvuttavuus ja heikot tunnelmat välillä ilman muuta johtuivat. Kirjaan mietelmäni tähän, jotta kokematon retkeilijä voi ottaa vaellusretken perusasioita huomioon jo retkiä suunnitellessaan.

Päädyin ratkaisuun, etten sotke mietteitäni keskelle Pekan retkipäiväkirjaa. Se puhukoon puolestaan. Näin päiväkirjan lukija voi rauhassa miettiä, mitä mieltä hän itse on Pekan tarinasta.

Saariselkä on minulle läpeensä tuttu. Ymmärrän missä seurue kulki.

Pekka hiihti neljä päivää aivan suurenmoisissa maisemissa, ei aivan Saariselän hienoimmissa, koska ne ovat vasta Luirojärven itäpuolella, mutta valtavan hienoissa maisemissa kuitenkin. Sellaisia ei näe auton ikkunasta nelostieltä, vaikka se kulkee Saariselän länsilaidan halki.

Se suurtuntureiden ryhmä, jonka keskelle ryhmä joutui toisena päivänä suunnistettuaan väärin, on eräs keskisen Saariselän helmi. Ryppään keskustunturin, Lupukkapään huippu kohoaa 619 metriin, kun Porttikoskella lähtötaso on 170 metrin korkeudessa. Tunturiryppäässä on useita reilusti yli 500 metrin korkeuteen nousevia huippuja..

1.  Porukan kunnosta

Porukka oli valmistautunut retkeen keskimääräistä paremmin. Kenenkään kunto ei selitä retken aikana ilmenneitä ongelmia. Kenenkään ei etukäteen pitänyt olla niin huonossa kunnossa, ettei moiseen neljän päivän retkeen ollut viisasta osallistua. Eikä kukaan ollut varsinaisesti huonokuntoinen, vaikka tasoeroja ryhmässä oli. Korostan vielä: ei Jounikaan ollut huonokuntoinen, kun puhutaan tavallisista retkeilijöistä.

Ongelmat johtuivat aivan muista asioista kuin retkeläisten kunnosta.

Keskimääräiset päivämatkat, 20-25 km ovat varsin maltillisia keväthangille. Kuten Pekka kertoo, olosuhteet olivat optimaaliset. Kaamosajan umpilumessa päivämatkoja voisi pitää aika pitkinä, ei mielipuolisina silloinkaan noiden kämppien välillä.

2. Reitinvalinnasta ahkion kanssa

Jo ensimmäisen päivän reitinvalinta oli väärä. Kiilopäältä Rautulammille ei olisi pitänyt kulkea Niilanpään kautta varsinkaan ahkioiden kanssa. Olisi pitänyt kulkea sitä reittiä, jota porukka palasi.

Niilanpään kautta kulkevalla reitillä on nousua kaikkiaan yli 150 metriä, laskua lähes saman verran.
Pekasta tuntui paluumatkalla, että Rautulammelta Kiilopäälle on edessä valtava nousu, mutta se oli paljon pienempi kuin ne lähtöpäivän kipuamiset Niilanpään ohi kulkevalla reitillä. Viimeisenä päivänä, kun Pekan koko fysiikka oli jumissa, kaikki rasitus tuntui ilman muuta valtavalta. Ei nousussa Rautuvankanojan varresta Kiilopään harjanteelle ole korkeuseroa kuin 80 metriä. Se nousu jakaantuu 2,5 km:n matkalle. Viimeinen kilometri tosin on melko jyrkkää nousua.

Palaan retken alkuun. Ensimmäisenä päivänä siis alettiin jo kerätä uupumusta.

Ahkion kanssa on aina vaellettava tunturien yli matalinta mahdollista reittiä pitkin, koska hyväkään ahkio ei kulje asiallisesti jäisessä tunturimaassa. Eivät siellä kulje asiallisesti myöskään metsäsukset, koska niiden kantti ei ole tarpeeksi terävä. Jaloissa olisi pitänyt olla telemark–sukset, joissa on teräsreuna. – Ahkion vetämistä tunturissa sopivammat sukset eivät olisi sinänsä helpottaneet, mutta rinteessä pysyminen olisi ollut ratkaisevasti helpompaa.

Tunturissa ahkio on parhaimmillaan upottavassa pakkaslumessa. Silloin se kulkee – jos aisat ovat hyvät – siististi hiihtäjän latua pitkin ja kulkee perässä lähes ilmaiseksi. Tasaisilla suomailla tai järvien jäillä ahkio kulkee vielä ilmaisemmin keväthankien aikaan. Kun maastonmuodot eivät vedä ahkiota sivuun, sitä ei perässään aina edes huomaa.

Ahkioista riippumatta oli aivan järjetöntä väsyttää itsensä kiipeämällä ensimmäisenä päivänä tarpeettomasti Niilanpään harjanteelle ja laskea jyrkkää rinnettä Rautulammen kämpälle. Laskeutuminen on usein rasittavampaa kuin nouseminen, jos ei voi antaa vapaasti mennä. Lihasjännityksen vuoksi laskeminen altistaa usein maitohapoille paljon tehokkaammin kuin nouseminen.

Pekka kertoo, että jo ensimmäinen päivä veti jalat lievästi maitohapoille. Jos niin tapahtuu, sellaisesta ei voi toipua ilman lepopäivää.

Reitin valinta ja päivämatkan pituus pitää suunnitella niin, ettei kukaan joudu maitohapoille ensimmäisenä päivänä. Jos niin käy, neljän päivän retki on pilalla, koska toipumiseen ei ole aikaa. Viikon tai kahden vaelluksella on aina aikaa pitää toipumispaussi.

Ensimmäisen päivän loppupuolella tehtiin myös järjetön ratkaisu. Kun tullaan Rautulammelta kohti Lankojärveä, Rautuojan oikealle puolelle ei pidä mennä. Kämppä on menosuuntaan joen vasemmalla puolella, lopussa olevan hyvin matalan – noin 20 metriä korkean – kumpareen takana.

Eikö kenenkään päähän pälkähtänyt, että joki tekee laajan mutkan oikealle ja se on tuohon vuodenaikaan pääosin sula? Oli päivänselvää, että ylityspaikkaa sai hakea tosissaan. Olisi voinut käydä niin, että joesta olisi päässyt yli vasta sen jälkeen, kun se on laskenut Lankojärveen. Se olisi merkinnyt monen kilometrin kierrosta.

Olen myös varma, että Lankojärven kämpälle olisi vienyt joen oikealla rannalla joko moottorikelkan jälki tai latu. Tähän Pekkakin päiväkirjassaan viittaa.

3. Pahoja suunnistusvirheitä

Toinen päivä paljasti, ettei retken kartanlukijana toiminut Arska osannut kunnollisesti suunnistaa eikä lukea karttaa. Ei hän myöskään täysin ymmärtänyt, mitä hän maastossa edessään näki. Toisen päivän suunnistusvirheet ja niistä johtuva reitinvalinta aiheuttivat varsinaisesti kaikki sen päivän ja kahden seuraavan päivän ongelmat. – On tietenkin toinenkin mahdollisuus: suunnistuksesta vastanneella Arskalla oli niin kova polte avotunturiin, että hän ”eksyi” tahallaan.

Jos oli sovittu, että mennään matalia reittejä Suomujoen ja Sotavaaranojan vartta, kuten Pekka kertoo päiväkirjassaan, Arska – jolle oli luovutettu suunnistusvastuu – suunnisti Porttikoskelta lähdettyään väärin jo ainakin kaksi kilometriä ennen paikkaa, jossa olisi pitänyt kääntyä Suomujoelta kohti Luirojärveä Sotavaaranojaa myöten.

Suunnistaja lähti ylös ilmeisesti pientä puron vartta, eikä tajunnut, että ei hänen pitänyt joutua jyrkkään rinteeseen ja sen jälkeen tunturipaljakkaan. Jyrkkää nousua tai selkeää tunturipaljakka ei ole Sotavaaranojan vartta kulkevalla reitillä ennen kuin Maantiekurussa yli kymmenen kilometrin päässä. Se reitti olisi vienyt helppoa reittiä Luirolle. Arska kuitenkin johdatti ryhmän heti päivän aluksi Peurapään harjanteelle.

2pv eka nousu

Jyrkkä nousu, kävelemällä (Kuva: Eki)

Sotavaaranoja on nimestään huolimatta kohtalaisen vuolas virta. Se ei ole puronen. Kyllä sen kokoluokka näkyy kartasta, kun osaa katsoa. Kun Arska lähti Porttikoskelta, hänen olisi pitänyt suunnistaa Suomujoen vartta koilliseen, kunnes tulee vajaan neljän kilometrin päässä kämpältä Sotavaaranojan suulle. Siinä on kaiken lisäksi Metsähallituksen nuotiopaikka. Jokainen pystyy sen perusteella määrittämään sijaintinsa tarkasti. Sitä kautta olisi tuohon vuodenaikaan myös aivan varmasti kulkenut moottorikelkan jälki tai vahva latu.

Arska ehkä huomasi tunturissa virheensä, mutta ei kertonut siitä ilmeisesti kenellekään. Sitten hän johti joukkonsa tunturista alas varsin lähelle Sotastrongvaaranojaa, mutta hän suunnisti uudelleen täysin harhaan. Hän johti joukkonsa väärää jokilaaksoa pitkin keskelle keskisen Saariselän suurimpien tuntureiden, Lupukkapäiden, rypästä. Sillä reitillä oli tarjolla vain nousua, laskua, nousua ja laskua, toistuvia korkeita tunturiselänteitä.

Sellaiseen suurtuntureiden ryppään sydämeen pitää mennä vain tarkoituksella perustaa leiri jonkin puron tai lammen rannalle ja olla siellä useampi päivä sekä käydä ilman varusteita tutkimassa ympärillä olevaa majesteettista tunturimaata.

Eikö suunnistajalla ollut kompassia? Päivän aikana hän lähti toistuvasti hiihtämään aivan väärään ilmansuuntaan.

Pekka kertoo Arskan suunnistaneen 1: 100 000 kartalla, vaikka käytössä olisivat olleet 1: 50 000 retkeilykartat. Pekka kertoo niiden olleen autossa. Retkeilykartat ovat aivan ylivoimaisia ja niissä näkyy jo jokainen isompi kivikin. Kun niitä karttoja kykenee lukemaan, vain osaamaton eksyy. Kompassiakaan ei hyvällä säällä aina tarvita, pelkkä avautuva näkymä on niin havainnollinen. Sataantuhanteen kartoilla selviää, mutta karttaa pitää lukea paljon tarkemmin ja mitata korkeuserot ja etäisyydet oikein.

Arska ei myöskään osannut arvioida ajan kulumista. Invalidikin hiihtää keväthangilla Porttikoskelta Sotavaaranojaa pitkin – 17 – 18 km – Luirojärvelle kolmessa tai neljässä tunnissa. Upottavassa kaamosajan umpihangessa siihen kuluu runsaat kuusi tuntia. Sulan maan aikaan taipaleeseen kuluu kävellen 3,5-4 tuntia. Kaikki nämä ajat sisältävät asialliset tauot.

Kun porukka oli hiihtänyt Pekan päiväkirjan mukaan neljä tuntia – silloin olisi siis pitänyt olla jo Luirojärvellä – ja garmin kertoi, että ollaan päämäärästä kaksi kilometriä kauempana kuin lähtiessä, olisi ollut viimeistään neuvottelun paikka. Silloin olisi pitänyt keskustella, missä oikeasti ollaan.

Kaikkiaan porukka käytti helppoon kolmen tai neljän tunnin taipaleeseen puoli vuorokautta, ehkä ylikin. Tuloksena oli, että ainakin osa joukosta oli päivän jälkeen täysin lopussa.

Väsymys teetti vielä yhden pahan virheen. Porukka ei tankannut yöllä perille tultuaan. Kun energiavarastot on tyhjennetty, tankkaamisen laiminlyöminen johtaa seuraavana päivänä väistämättä suuriin vaikeuksiin. Jos kämpässä oli muita, eikä heitä haluttu häiritä, olisi pitänyt ruokailla pihalla, vaikka siihen olisi kulunut kaksikin tuntia. Syödä olisi pitänyt vaikka väkisin.

Seuraavana päivänä raitis ulkoilma herättää vajaistakin yöunista, mutta raitis ilma ei ruoki. Jos energia on lopussa, se on lopussa.

4. Kartan korkeuskäyrät kertovat tärkeää tietoa

Tutkin kunnollisesta Saariselän retkeilykartasta (1:50 000) seurueen toisena päivänä aikomaa ja toteutunutta reittiä ja vertasin korkeuskäyrien avulla niiden aiheuttaman rasituksen eroa.

Jos ryhmä olisi kulkenut aamulla sopimaansa reittiä Suomujoen, Sotavaaranojan ja sen jatkeena olevan Maantiekurun kautta sille Pälkkimäojan nuotiopaikalle, jossa he toisen päivän iltana söivät, he olisivat joutuneet nousemaan pystysuoraan ylöspäin 200 metriä. Se nousu olisi jakaantunut jokseenkin tasaisesti runsaan kymmenen kilometrin matkalle. Laskua olisi kertynyt vain noin 40 metriä.

Toteutuneella reitillä nousua kertyi karttaharjoituksissani noin 400 metriä ja laskua noin 350 metriä. Sekä nousut että laskut olivat pääosin hyvin jyrkkiä, kolmeen kertaan noin 100 metriä korkeuseroa kilometrin tai puolentoista matkalla. Lisäksi tuli pitkiä hiihtoja viistossa tunturirinteessä.

Tätä kirjoittaessani sain Pekalta hänen Garmininsa tallentamat korkeuspaikkatiedot. Porukka hiihti vielä älyttömämpää reittiä Lupukkapäiden sylissä kuin saatoin kuvitella. Ajattelin, että he kulkivat aina matalimmasta näkemästään paikasta. Ei se mennyt edes niin.

Joukko nousi kuten arvelin kolme kertaa hyvin jyrkästi, ensin 91 metriä, sitten 159 metriä ja kolmannella jyrkällä kerralla 149 metriä. Kahdella viime kerralla he kiipesivät paljon korkeammalle kuin viisaalla kartanluvulla olisi ollut silläkään reitillä tarpeen. Lisäksi tuli useita lievempiä nousuja. Kaksi ensimmäistä laskua oli vaatimattomampia kuin kartasta ajattelin. Ne olivat vain 50 metrin luokkaa. Pienempiä laskuja oli kuitenkin myös useita. Viimeinen lasku Pikku Luirojärvelle oli peräti 158 metriä. Jotta niin iso lasku voi tulla siellä kyseeseen, laskuun lähtiessä on täytynyt olla monta kymmentä metriä tarpeettoman korkealla Lupukkapään rinteessä.

Minä olisin hiihtänyt helpointa reittiä Luirolle, ollut siellä heti puolen päivän jälkeen, syönyt ja käynyt ilman varusteita Luirojärven itäpuolella olevan Sokostin huipulla. Sinne on Luirojärven Hiltonilta (Hiltoniksi kutsutaan Luirojärven suurinta kämppää, jossa on sekä autiotupa että varaustupa) viisi kilometriä, josta viimeiset 1,5 – 2 km hyvin jyrkkää nousua, mutta sukset olisi voinut jättää pystyyn siihen kohtaan, jossa jäinen tunturimaa alkaa ja kävellä rauhallisesti ja tiuhaan taukoja pitäen loput. Aikaa retki olisi vaatinut noin viisi tuntia.

Kukaan ei olisi päätynyt maitohapoille. Sellaista avotunturissa vierailijaa ei olekaan, joka ei olisi kokenut aurinkoisella säällä matkan täyttymystä Sokostin huipulla. Se on Saariselän korkein tunturi. Huippu on merenpinnasta 718 metrin korkeudessa ja näkyvyys yltää kirkkaana kevätpäivänä ainakin 40 km joka suuntaan, koska korkeampaa nyppylää ei ole mailla eikä halmeilla.

5. Kaatumiset syövät energiaa

Minua jäi vaivaamaan Pekan puhe, että kaatuminen kuului retken luonteeseen. Rupesin oikein miettimään, kuuluuko se. Tulin tulokseen, ettei se kuulu. Olen hiihtänyt kymmenien ihmisten kanssa keväthangilla, eikä kaatumisia ole sattunut mainittavasti kenellekään.

Ehkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta porukassa ei ole ollut telemark-väkeä tai laskettelijoita, joten laskutaitomme ei selitä asiaa. Kaikki ovat olleet aivan tavallista silloin tällöin hiihtävää porukkaa.

Retken suuressa mittakaavassa kyse on reitin valinnasta. Kantamusten ja ahkion kanssa reitti täytyy suunnitella niin, ettei se sisällä älyttömiä nousuja eikä älyttömiä laskuja. Pienipiirteisemmin kyse on laskulinjojen valinnasta. Niitten täytyy olla riittävän viistoja rinteeseen nähden ja käännöksiä täytyy tehdä aina tarpeen mukaan, aivan kuten tiet kulkevat vuoristoisessa maastossa.

Täytyy laskea sieltä, missä pysyy pystyssä. Jatkuva nurin meneminen ja pystyyn vääntäytyminen kuluttaa aivan valtavan määrän energiaa. Täytyy olla suunnaton pohjakunto, että kestää esimerkiksi kymmenen kaatumista viiden kilsan matkalla.

P1020039

Jatkuva kaatuminen vie paljon energiaa

6. Ei suunnistusta yhden miehen varassa

On äärimmäisen hölmöä, jos porukalla liikuttaessa suunnistus on vain yhden henkilön varassa ja muut kulkevat kuin naudat taluttimessa.

Minä olen aina edellyttänyt, että jokaisella ryhmän jäsenellä on kartta ja kompassi. Kun kaikki tietävät missä pitäisi kulkea, joku jälkijoukoista huomaa helposti, jos porukkaa johdetaan väärään suuntaan ja maasto ei enää muistutakaan kartan merkintöjä. Silloin ei ole syyttelyn vaan neuvottelun paikka. Kun joku havaitsee mahdollisen virheen, se ei vielä ole kovin iso.

On tietysti mahdollista, ettei ole mitään virhettä. Ollaan juuri siellä, missä pitääkin. Kun tilanne on keskustelun jälkeen selvä, jatketaan sen vaatimalla tavalla, joko niin kuin siihenkin saakka tai tehdään korjaus.

Kaikkien retkien jokaisella pitemmällä tauolla pitää käydä läpi, ovatko kaikki samaa mieltä sijainnista, kuljetusta ja tulevasta reitin valinnasta.

Ovat minunkin ryhmäni joskus sotkeutuneet, mutta koska kaikki ovat tienneet tehdyt ratkaisut, ja seuranneet karttaa, virheet on ollut mahdollista aika helposti korjata.

Erityisesti ihmetyttää porukan menettely toisen päivän iltana. Oliko niin, että vain Arskalla oli kartta? Kuinka monella oli kompassi? Kun joukko hajosi silloin pahimmillaan neljään osaan, niiden jotka erkaantuivat eri syistä porukasta, täytyi tuntea seutu käsittämättömän hyvin, jotta sooloileminen pimentyvässä illassa ilman karttaa oli turvallista.

Kun on laskeuduttu tunturista alas, Luirojärvi ei näy metsän läpi. Suurimmassa vaarassa olivat väsyneimmät. Ei tarvitse tehdä isoa virhettä, kun virheet alkavat kasaantua. Alueella myös varmasti risteili eri suuntiin meneviä latuja ja kelkan jälkiä.

Kaikki kuitenkin pääsivät Luirojärvelle.

Tätä lukiessaan Pekka kysyi, miten karttaa luetaan hiihdettäessä. Yksinkertaisinta on sijoittaa se karttalaukkuun niin päin, että kartta osoittaa menosuuntaan. Koska karttalaukussa on läpinäkyvä etukansi, karttaa on erittäin helppo vilkaista vaikka viiden minuutin välein. Sitä ei silloin tarvitse kaivaa taskusta eikä taitella oikeaa paikkaa joka kerta erikseen esiin. Kartta on laukussa myös suojassa sateelta ja kosteudelta.

7. Ryhmän tulee pysyä kasassa

Ryhmänä retkeilemisen perussääntö on, että ryhmän pitää noudattaa heikoimman jäsenen rytmiä. Kun olen kulkenut retkeilijöinä erittäin kokeneitten aikuisten miesten kanssa niin, että mukana on ollut hiukan yli kymmenen vuoden ikäisiä tyttäriäni, porukkaan otettu tyttäreni on aina ollut se, joka kulkee etummaisena. Hän määrää tahdin. Hänelle on aina kerrottu ja näytetty kartasta, mitä on edessä, ja minne hänen pitää kulkea. Hänelläkin on ollut kartta, josta hän on seurannut vaelluksen etenemistä.

Suunnistaminen polulla tai ladulla on helppoa, mutta sielläkin pitää varmistaa tasaisin väliajoin, että nuori tietää, missä hän kulkee ja kuinka matka etenee. Varsinainen suunnistusvastuu on toki ollut aikuisilla.

Toisella kymmenellä oleva nuori on jo sellaisessa fyysisessä kunnossa, ettei hän ole porukalle hidaste, varsinkin jos kuljetaan ilman rinkkaa. Rinkan kanssa hän tarvitsee aikuisia useammin taukoja, koska hän ei voi olla vielä tottunut rinkan kantamiseen.

Olennaista on myös, että kenenkään osalta rinkan paino ei saa ylittää kolmannesta ruumiin painosta

Tietenkin painosuhteen ylittäminen on mahdollista, jos kyseessä on lyhytaikainen ja harkittu ratkaisu. Olen minäkin kantanut muutaman kilometrin rinkkaa, joka painoi noin 50 kiloa. Painoin silloin itse noin 75 kiloa. Perustettiin kolmen viikon leiri muutaman kilometrin tiestä sivuun.

Suhteellisesti suurempi taakka tekee vaeltamisesta hyvin rasittavaa. Tämän tasapuolisuuden huomioiminen on tärkeää, jos porukassa on hyvin erikokoisia miehiä tai sekä miehiä että naisia, lapsista puhumattakaan. Jos lapsi painaa 30 kiloa, hänen rinkkansa paino ei saa ylittää kymmentä kiloa.

Jos ryhmään otetaan nuori tai kokemattomampi kulkija, hänen täytyy olla ryhmän täysivaltainen jäsen. Hänen mielipiteensä täytyy olla yhtä merkityksellinen kuin muidenkin.

Jokaisella ryhmän jäsenellä täytyy myös olla koska tahansa, mistä syystä tahansa oikeus sanoa, nyt pidetään tauko. Ja tauko pidetään juuri silloin, eikä kymmenen minuutin tai puolen tunnin päästä. Hyvä levähdyspuu, kivi tai mätäs voidaan toki näkemäalueelta etsiä.

Ei nuorelle aukea retkeilystä mitään, jos hän on kulkiessaan isokokoisempien miesten selän ja reppujen takana eikä tiedä, missä on tai minne on menossa.

Samat säännöt koskevat jokaista hyvin toimivaa retkeläisryhmää. Kokemattomalle on valtava asia, jos hän etummaisena havaitsee ensimmäisenä porotokan, ketun tai jonkin linnun. Porukan viimeinen ei koskaan näe yhtään luonnonvaraista eläintä.

Umpihankeen hiihtäminen on eri asia. Paksun hangen aikaan nuorta ei pidä laittaa lainkaan latua polkemaan ja kokemattoman retkeläisen vuorojen on syytä olla muita lyhyempiä, ellei hän satu olemaan kuntoihme tai esimerkiksi ammattiurheilija.

Onnistunut retki ei ole fyysinen suoritus. Sellainen kannattaa jokaisen tehdä pururadalla, kunnallisella ladulla, salilla, uimahallissa tai muussa liikuntapaikassa, jossa harjoituksen voi aina lopettaa, kun väsy iskee.

Retkelle tai vaellukselle on viisasta lähteä luontokokemusten vuoksi, ei suorittamisen. Kun erämaassa uupumus iskee johonkin seurueen jäseneen, se on aina paljon hankalampi tilanne kuin rakennetussa liikuntapaikassa.

Tärkeää on myös, että ryhmä ei saa hajota. Jos yllä mainittuja sääntöjä noudatetaan, se ei hajoakaan. Ylipäätään: miksi lähteä retkelle yhdessä, jos jokainen retkeilee yksinään?

Ei ole mielekästä, että jonkin ryhmän jäsenen päivätaipaleen sisällöksi muodostuu kovakuntoisempien perässä pysyminen. Vakavampaa on, että Pelastuslaitokselle tulee vuosittain lukuisa määrä hälytyksiä, jossa retkiporukka on hajonnut, eikä kukaan tiedä, onko kateissa olevalle sattunut jotain. – Pahinta on, jos suutuspäissään lähdetään eri suuntiin.

Voi perustellusta syystä sopia, että parempikuntoiset menevät edeltä tiettyyn paikkaan ja valmistavat sapuskan, lämmittävät kämpän tai saunan. Mutta kohtaamispaikan pitää olla yksiselitteinen.

Väsynyttä jäsentä ei saa jättää yksin teemalla ”tule perässä kun kerkiät”. Tätä sääntöä tämä ryhmä ei rikkonut. Se on kunniaksi porukalle.

Pekan kertomuksen perusteella Arskalle täytyy antaa erityistä tunnustusta siitä, että hän pyrki alusta saakka keventämään kokemattomampien ja väsyneempien taakkaa. Myös ryhmän päätös jättää uuvuksissa oleva Jouni turvalliseen paikkaan Lankojärven kämpälle, ja hälyttää hänelle apua, oli oikea ja erittäin viisas.

Täydellinen katkeaminen tai sairauskohtaus jossain maastossa, missä ei mahdollisesti ole lainkaan kenttää avun hälyttämiseksi, olisi aiheuttanut huomattavasti hankalamman ja jopa hengenvaarallisen tilanteen.

Pertti Rovamo
Retkeilytoimittaja, tietokirjailija

Laatokalla arki unohtuu ja elämä on pelkkää nautintoa

Teksti: Kipon Pekka, Pekka Sihvonen    Kuvat: Maarit Sihvonen

 

Mela solahtaa kevyesti veteen ja kajakki alkaa lipua eteenpäin aivan kuin itsestään. Laatokan tyyni pinta kiiltää auringonpaisteessa. Kaislikosta kuuluu kalan molskahdus. Pari telkkää juoksee veden pintaa pitkin lentoon lähettyviltä. Heinäkuun alun lämpö hellii melontaretkelle lähtijöitä. Eipä voisi elämä paremmalta tuntua!

Heinosilla.

Heinosilla.

Ollaan Vilho ja Aino Heinosen kesämökin rannassa Kurkijoen Vätikässä. Matka kohti Kuhkaan saaristoa Laatokalla on juuri alkamassa. Ensimmäisenä kohteena ovat Kojonsaaren upeat hiekkarannat parin kolmen kilometrin päässä ulapan laidalla.

Kojonsaaressa

Kojonsaaressa

Perinteisiin kuuluu, että tässä vaiheessa kajahtaa ilmoille ”Karjalan kunnailla” – ei välttämättä niin nuotilleen, mutta suurella tunteella ja suoraan sydämestä!

Vilholle ja Ainolle jätettyjen hyvästien jälkeen matkaamme Maaritin kanssa kohti Kojonsaarta. Venäläiset ovat pari vuotta sitten rakentaneet sillan saareen. Sinne siis pääsee myös autolla, valitettavasti. On odotettavissa, että saareen alkaa nousta mitä ihmeellisimpiä hökötyksiä, jotka eivät kyllä kauniiseen maisemaan mitenkään istu. Tämä voi olla yksipuolinen näkemys tulevasta. Mutta se, mitä rannoilla jo nyt näkyy, ei lupaa hyvää. Emme kuitenkaan millään lailla jää surkuttelemaan venäläisten onnetonta rakennuskulttuuria vaan suuntaamme matkamme iloisina kohti upeinta Laatokan luonnontilaista saaristoa.

Kojonsaaren mahtavalla hiekkarannalla pidämme pienen lepotauon.

Kojonsaaren hiekkarantaa.

Kojonsaaren hiekkarantaa.

Aurinko porottaa, mutta Laatokan viileys tekee olon mukavaksi. Otamme päivän tavoitteeksi päästä onnellisesti Rahmansaareen. Sinne on matkaa Vätikästä noin 20 kilometriä, mikä on ihan kohtuullinen päivämatkaksi. Kevyesti meloen ja taukoja pitäen matkan tekee viidessä–kuudessa tunnissa.

Kojonsaaresta suuntaamme kohti Lauvatsaarta. Päätämme meloa saaren suojanpuolelta. Ulkokauttakin olisi sillä kelillä ollut helppo meloa. Poikkeamme kuitenkin pian Kojonsaaren edessä olevalle kallioluodolle ihmettelemään sileitten kalliopintojen lumoavia muotoja lokkien parveillessa levottomasti ympärillämme.

Kojonsaaren edessä olevan kallioluodon sileät kalliopinnat.

Kojonsaaren edessä olevan kallioluodon sileät kalliopinnat.

Hautova sorsa pyrähtää peloissaan lentoon pesästään. Venäläispariskunta soutaa raskaan oloisesti luodon ohi meidän puuhistamme piittaamatta. Päätämme jättää luodon ja siellä pesivät linnut rauhaan.
Lauvatsaaren ja Mykrimyksensaaren välistä salmea meloessamme huomaamme, että siellä täällä venäläiset ovat rannalla rentoutumassa omissa leireissään. Myös moottoriveneitä tulee vastaan ja ajaa ohi silloin tällöin. Meno saaristossa on selvästi vilkastunut sitten 1990-luvun. Monet leiripaikat ovat surkeaa katseltavaa niitä lähemmin tutkiessa. Jätteitä on kasapäin, eläviä puita on veistetty ja hakattu kirveellä törkeän näköisiksi, nuotioista on päästetty tuli leviämään maastoon jne. Metsäpalojen jälkiä näkee joka kesä uusissa paikoissa. Kaikesta näkee, että venäläiseen mentaliteettiin kuuluu ”nitsevoo” -periaate eli mitäs sen on väliä!
Hellejakso on kasvattanut sinilevää myös Laatokalla. Levä sameuttaa veden lievästi vihreäksi, vaikka se muuten näyttää kirkkaalta. Onneksi aavalle tullessa sinilevää on selvästi vähemmän niin, että uskallan ottaa vettä kassiin myöhempää suodatusta varten. Hyvin olemme aina pärjänneet Laatokan vedellä suodattamalla sen ennen juomista. Salmista aavalle tullessa kohtaamme hyvin mielenkiintoisen sääilmiön.

Yhtäkkiä Laatokka muuttuu peilityyneksi, vaikka saariston sisällä oli pientä vastaista tuulenvirettä.

Matkalla Rahmaan (horisontissa).

Matkalla Rahmaan (horisontissa).

Ilmeisesti paahtava aurinko lämmittää rantoja ja niiden puustoa niin tehokkaasti, että mikroilmastoon syntyy paikallisia ilmavirtauksia. Aavalla taas auringon alla on vain viileää Laatokan pintaa, joka imee itseensä kaiken lämmön.

Latu auki 2014

Latu auki 2014

Peilityyntä Laatokkaa meloessamme katse kiintyy edessä näkyvään tummaan möykkyyn. Arvelen, että se on Laatokan norppa, mutta sitten luulenkin sen olevan vain uppotukki, joka kelluu vain tukin pään pilkottaessa vedestä. Melomme hiljalleen lähemmäs kunnes huomaan, että pölkyllä on viikset, jotka sojottavat kohti aurinkoa. Kajakki lipuu äänettömästi kohti ja parin metrin etäisyydellä viikset yhtäkkiä kääntyvät kohti melojaa. Sehän on Laatokan norppa!

Veitikka oli ilmiselvästi päiväunilla torkkuen selällään niin, että viikset pörhöttivät kohti aurinkoa. Minut huomattuaan väistöliike oli salamannopea. Norppa läväytti pyrstöllään Laatokan pintaa niin, että vesi roiskui kajakin kannelle ja norppa katosi syvyyksiin.

Rahmansaaren ihmeellinen ranta

Vuosituhansien aikana Rahman rannassa olevat nyrkinkokoiset kivet ovat hioutuneet posken sileiksi!

Rahman rantakivikkoa.

Rahman rantakivikkoa.

Auringon lämmittämät kivet tuntuvat ihmeellisiltä kädessä. Niihin ei voi olla ihastumatta. Niitä ei voi olla ottamatta mukaan kilokaupalla – vaikka kajakin tilat ja kantavuus ovatkin rajalliset. Rahmansaaren pohjoisranta näyttää joka kerta erilaiselta. Myrskyt ja jäät siirtelevät tätä kivimassaa aina uuteen asentoon. Varmaan kaikki Rahmassa kävijät vievät sieltä muistoksi jonkun kiven. Kiviä kyllä riittää.

Rahman haamu.

Rahman ”haamu”.

Ranta on satoja metriä pitkä ja pienten irtokivien vyöhyke on noin 20 metriä leveä ennen metsän reunaa.

Tällä kertaa emme olekaan yksin saarella. Rantaan leiriytynyt venäläisperhe pyytää meidät iltateelle. Menemme ja viemme vähän suuhunpantavaa lapsille. Venäjänkielen alkeiden hallinnasta on hyötyä. Selviää, että mies on entinen armeijan upseeri ja perhe asuu Pietarissa. Seuraavana aamuna seuraamme heidän lähtöään rannasta kohti pohjoista veneellä, jossa on jonkinlainen purje. Laatokka on kuitenkin täysin tyyni! Niinpä miehen on pakko alkaa soutaa nitkuttaa venettä hitaasti eteenpäin. Näyttää toivottomalta puuhalta, mutta kas, ennen pitkää vene onkin jo kaukana matkalla kohti seuraavaa leiripaikkaa.

Puolenpäivän aikaan lännestä lähestyy suomalaismelojien ryhmä. Kiikarilla tähyillessä melojien ryhmä ilmestyy kuin tyhjästä näkyviin.

Suomalaismelojien ryhmä saapuu.

Suomalaismelojien ryhmä saapuu.

Mitään ei kuulu pitkään aikaan, vaikka on aivan tyyntä. Lopulta ensimmäiset kommentit alkavat kantautua korviin, vaikka niistä ei vielä selvää saakaan. Kärjessä melovalla Kuntsin Arilla on Suomen lippu komeasti pystyssä kajakin perässä. Arin juuret ovat Kesvalahdella.

Ari Kuntsi joukkoineen saapui Rahmaan.

Ari Kuntsi joukkoineen saapui Rahmaan.

Tervetulotoivotukseksi laulaa kajautamme kahdestaan ”Karjalan kunnailla”. Retkue koostuu Joensuun melojien ryhmästä, joiden matkasta Laatokalle saimme jo etukäteen tiedon. Tekstiviestitys pelaa Laatokalla vain rajallisesti, mutta Rahmansaaresta saa kännykällä hyvin yhteyden gsm-verkkoon. Näin mekin olimme puolin ja toisin suurin piirtein selvillä toistemme liikkeistä.

Ryhmä lounastaa ja lepää tovin, ja miettii retken seuraavaa etappia. Keskustelu käydään siitä, lähteäkö aavaa pitkin Valamoon vai rantoja pitkin Sortavalan suuntaan. Sää on niin erinomainen, että Valamo voittaa ja retkue lähtee sitä kohti kahta lukuun ottamatta. Myös meitä houkuttaisi kovasti liittyä seurueeseen, mutta automme on Vätikässä eli ihan vastakkaisessa suunnassa kuin Valamo. Jäämme nauttimaan Rahman ihanasta rannasta ja kultaisena loistavasta auringonlaskusta. Laatokan norpat kurkkivat meitä uteliaina silloin tällöin ikään kuin iloiten siitä, että taas kerran nuo tulivat heitä katsomaan.

Rahman iltaa ja norpan kurkistus.

Rahman iltaa ja norpan kurkistus.

Kipon tila Kärpäsensaaressa

Kiponsalmi.

Kiponsalmi.

Seuraavana aamuna jatkamme matkaa isäni kotiin Kipon tilalle Kärpäsensaareen.

Kipon hevoskierrolla kukkivat peurankello ynnä muut kesän niittykukat. Metsämansikoiden posket punoittavat makeasti – ja niitä on todella runsaasti.

Kipon tilan metsämansikat.

Kipon tilan metsämansikat.

Hevoskierto on meille lähes pyhä paikka. Siellä perustimme vuonna 1996 Kipon perinneyhdistyksen, jonka tarkoituksena on muistaa karjalaisia juuriamme ja vaalia perinteitä. Hevoskierrolla pidetään vuosittain lyhyt kokous teemana yhdistyksen tunnus: ”meillä on unelma, että kerran vielä Kippo on taas meidän…”.

Pekat Kipon hevoskierrolla 2014.

Pekat Kipon hevoskierrolla 2014.

Kokous päättyy aina Karjalaisten lauluun, jota Kiponmäen kaiku mahtavasti toistaa.

 

Kipon talon pihassa kukkivat edelleen ruskolilja ja juhannusruusu, jotka mummoni Kipon Riitta varmaankin on sinne aikanaan istuttanut. Tilanne on riipaisevan tunteikas, kun ajattelen, miltä paikka mahtoikaan näyttää 75 vuotta sitten, ennen sotia. Riitan liljoista kaivamme pari juurakkoa mukaan otettaviksi ja istutettaviksi omalle kotipihalle Kotkaan. Hyvin ovat alkaneet kasvaa ja kukkia vieraassa maaperässä.

Kipon tilalla liljat ja juhannusruusut.

Kipon tilalla liljat ja juhannusruusut.

Kippoa vastapäätä on pieni Kiersaari, jossa on mainio leiripaikka. Ikävä kyllä tällä kertaa paikka on varattu samoin kuin Konin ranta Kipon omilla mailla.    Päädymme yöksi Miekkasaareen, jonka rannassa ihailemme mahtavaa ilta-aurinkoa.

Miekkasaaren ilta auringon laskiessa.

Miekkasaaren ilta auringon laskiessa.

 

Aurinko teki tepposet

Koko retken ajan vallinnut helle teki tepposet Maaritille. Jatkuva auringonpaisteessa oleminen voi saada aikaan ikävän pahoinvoinnin, vaikka hattu olisikin aina päässä. Kuvottava, voimaton olo tekee olemisen vaikeaksi. Luulin jo, että joudumme viettämään ylimääräisen lepopäivän pahoinvointia parannellen. Maarit on kuitenkin sellainen sissi, joka ei anna vaivojen häiritä.Niinpä jatkoimme matkaa hiljalleen meloen kohti Vätikkää vähän väliä pysähtyen ja jotain pientä syödäksemme ja juodaksemme.

Melottuamme 25 raskasta kilometriä päätimme yöpyä Tervun hiekkarannalla. Teltalle oli helppo löytää hyvä paikka rannasta naapureina venäläisiä retkeilijöitä. Laatokka oli edelleen täysin tyyni.

Tervun iltaa.

Tervun iltaa.

Vesi rannassa oli kuitenkin sinilevästä vihreänä. Niinpä uiminen ei oikein tuntunut houkuttelevalta. Aamulla, makeasti nukutun yön jälkeen totesimme levän hävinneen kokonaan. Olipa nyt mukavaa pulahtaa Laatokkaan pesulle ja uimaan!
Viimeinen etappi Vätikkään oli lyhyt. Niinpä pääsimme autolle hyvissä ajoin ennen puoltapäivää ja matka kohti Niiralan raja-asemaa saattoi alkaa. Ajoimme Lumivaaran kirkon kautta.

Lumivaaran kirkko.

Lumivaaran kirkko.

Kirkko on huonossa kunnossa, mutta kelloa soitin komeasti muistuttaen nykyisiä kumolalaisia kirkon suomalais-karjalaisesta taustasta.

Tällast tääl Karjalas on!

Paluu Laatokan sukujuurille

Teksti ja kuvat:  Mari Jannela

Pietarilaisen ravintolan pyöreän pöydän ääressä istuu kahdeksan, suurin osa toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Joukkio on tavannut toisensa vasta edellisenä päivänä kokoonnuttuaan Pietariin Juri Sevrjukovin järjestämälle melontaretkelle Pietarin kanaville ja Nevalle.

pietarin kanava ryhmä

Melojia Pietarin kanavassa

Päivän kokemuksia vaihdetaan ja osa odottaa jo innolla illan baletti ohjelmaa. Melojakonkari Pekka Pouhula intoutuu muistelemaan melontakokemuksiaan Venäjällä. Hän on melonut yksin Laatokan ympäri pari vuotta sitten ja sillä retkellä päätynyt tietämättään leirin tekoon isotätinsä Anna-Mari Kilpiön kotisaareen Kuhkaaseen.
Kotkalainen Pekka Sihvonen heristää korviaan kuultuaan Kuhkaan saaren nimen. Hän on etsinyt sukujuuriaan Laatokan saarista jo vuodesta 1991. Hän on jopa opetellut melomaan kajakilla päästäkseen isoisän kodin raunioille.
Tarinan jatkuessa paljastuu, että sama kirvesmies Antti Kilpiö on ollut tekemässä Pekka Sihvosen isoisän taloa sekä Pekka Pouhulan isotädin taloa.  Pekat päättävät tavata sukujuurillaan Laatokan saaressa noin kuukauden kuluttua. He aikovat palata Kuhkaaseen yhdessä ja jakaa molemmille tärkeän yhteisen asian, sukuhistorian entisen Suomen saarella.

Sadko saara pekkaP

Saara Immonen ja Pekka Pouhula pietarilaisessa Sadko -ravintolassa

Kuukauden kuluttua Pekka Pouhula lähtee matkaan Sortavalasta kesäkuun viimeisinä päivinä seuranaan Juri Sevrjukov, Pekka Turunen ja Mari Jannela. Sihvoset, Pekka ja hänen puolisonsa Maarit liittyisivät joukkoon myöhemmin Lahdenpohjasta.
Alkumatkan Jurin ollessa vielä matkaseurana vietetään Sortavalan edustalla Pekan sielunmaisemissa. Maisema on jylhän kaunista, korkeita kallioita kaikissa harmaan, mustan, ruskean ja keltaisen sävyissä, aavaa ja kallioluotoja. Norpat tulevat tervehtimään.

Piipun piha reitti

Reittisuunnitelman esittelyä Sortavalassa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kajakkien pakkaus Piipun pihassa

Leiri tehdään kallioluodon poukamaan ja Pekka Pouhula kiipeää välittömästi auringonlaskuun kalliolle. Paikan tunnelataus on vahvasti aistittavissa. Olemme lähellä jotain.
– Kun rakastuu johonkin, niin kaipuu jää. Olen aina valmis lähtemään Laatokalle, Pekka Pouhula sanoo nöyrän vahvasti.

PekkaP kajakissa

Pekka kajakissaan

Vahtimäki

Kesäyönä Vahtimäellä

Parin vuorokauden kuluttua säätiedotus lupaa myrskyä. On syytä hankkiutua ajoissa Lahdenpohjan suuntaan ja varautua olemaan leirissä ainakin yksi vuorokausi. Juri menee takaisin Sortavalaan, kaksi Pekkaa ja Mari jatkavat eteenpäin etsiäkseen suojaa. Sadetta jatkuu, kunnes sitten puolentoista vuorokauden kuluttua hiekkapoukaman lahteen rakennettu leiri puretaan aamuyöstä ja kajakit työnnetään vesille aamuyön usvaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sadeleiri

Pekat sadekatos

Pekat sadetta pitämässä

Aamusumu

Varhan aamulla oli vielä usvaa

Sihvosia odotellessa käydään Lahdenpohjassa ja hankitaan Pekka Pouhulalle kumisaappaat . Niille tulee käyttöä sateen jatkuessa, kun etsimme isotädin talon raunioita. Lähellä Lahdenpohjaa puhelimen kuuluvuusalueella selviää myös Sihvosten myöhästynyt aikataulu. Pekat  ja Mari päättävät mennä jo etukäteen Kuhkaaseen tekemään leirin ja odottamaan Sihvosia.

Saapuminen Kuhkaansaaren keskellä olevalle Ryhmänlammelle kapean salmen kautta herkistää Pekka Pouhulan. Maisema muuttuu ja vastassa olevat selvästi vielä havaittavat rinnepellot hohtavat ilta-auringon valossa. Käki kukkuu ja koko saaren sisuslampi huokuu nostagiaa. Aika pysähtyy.

Pekka ryhmanlammelle

Kuhkaaseen saapuminen

Leiri rakennetaan kallion kylkeen, jossa on juuri ja juuri tilaa kolmelle kajakille, nuotiopaikka, pari puuta Pekan riippumatolle.   Teltta viedään ylös mäelle. Kuhankeittäjä huolehtii musiikista. Pekka Pouhula tulkitsee laulun ”Ja ljublju” – venäjän kielestä suomennettuna minä rakastan, ja lisää siihen vielä Kuhkaan saarta.

Toivolan ranta

Leiri Toivolan, Pekka Pouhulan isotädin rannassa

Aika leirissä kuluu sadetta pitäen, kuhankeittäjän huiluääntä kuunnellen, sekä tutustuen Kuhkaan saareen pienillä vaelluksilla. Hongat ovat niin korkeita ja paksuja, että enää harvoin sellaisia tapaa. Rantakallioiden välissä kasvaa pitsimäistä nyylahaarikkoa.

pekat Kuhkaan päässä

Pekka Turunen ja Pouhula Kuhkaan päässä

Nyylähaarikko

Nyylähaarikko  Kuva: Pekka Pouhula

Kallioden takaa kajahtaa Karjalaisten laulu. Sihvoset tulevat. Karjalaisten laulu on heidän ovikellonsa Kuhkaaseen.

Suloisessa Suomessamme
oisko maata armaampaa
kuin on kaunis Karjalamme
laulun laaja kotimaa.
Lauluna sen kosket kuohuu,
järven aallot loiskuaa säveleinä salot huokuu
ikihongat humajaa.

Pekat hongikossa

Pekat Kuhkaan hongikossa

Kuhkaaseen nuo laulun sanat sopivat mitä parhaiten. Aivan kuin laulun sanoittaja ja säveltäjä P.J. Hannikainen olisi vieraillut Kuhkaassa.
Matka jatkuu Sihvosten leiriin, jossa Pekka Pouhula ottaa vastaan juhlavin menoin Pekka Sihvosen luovuttaman Kuhkaan kyläkirjan. Kirjassa on juuri Pekka Pouhulan etsimää informaatiota synnyinjuuristaan. Tunnelmaa lisätään laulamalla, oikeastaan se on kolmen Pekan kuoro.

Ei oo meillä rikkautta
eikä maamme viljavaa
vaan on laulun runsautta
kylvämättä kasvavaa.
Sit ei pane idän halla
eikä pohjan pakkaset
se ei sorru sortamalla
sitä ei lyö rakehet.

Kipon pekka kirjan luovutus ja Kuhkaa kirjan luovutus

Kipon Pekan (Pekka Sihvonen)  juhlapuhe ja Kuhkaa kirjan luovutus

PekkaP Kipon saaressa

Pekka Pouhula Kipon tilalla


Pekka Sihvonen opastaa meidät isoisänsä kotiraunioille. Kukkapenkin ruskoliljat puskevat heinikosta vielä loistossaan vuosikymmenten jälkeen. Juhannusruusut kukkivat. Pekka raivaa tietä raunioille ja hevoskierrolle, jossa vilja puitiin. Tarina on sykähdyttävä. Evakkoon toista kertaa lähdettäessä aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Näiltä kunnailta piti lähteä kohti pohjanmaan lakeuksia!

Tiikerililja

Ruskoliljat kukkivat

ruusu

Juhannusruusuja

 

Onko pysähtynyt tunnelma surua, kaihoa, vihaa, epätoivoa vai toivoa? Vai onko se tahtoa saada Karjala takaisin?
– Tämä tunne on lähinnä selittämätöntä energiaa, joka kohoaa mieliin sukujuuriaan ja näitä maisemia ajatellessa. Sitä on mahdotonta selittää. Karjalan takaisin saaminen tuntuu nyt vaikealta, mutta toivomme parasta. On kuitenkin tärkeää näyttää nuoremmille sukupolville nämä paikat ja kertoa, missä ovat juuremme, Pekka Sihvonen sanoo.

Kipon pekka pekkaP hevoskierrolla

Kipon Pekka ja Pekka Pouhula hevoskierrolla

Ehkä karjalaisten laulun viimeinen säkeistö kertoo asian ja se kajahtaakin vielä kerran nousevan ukkosen kanssa kilpaa Pekka Sihvosen isoisän kotirannasta vesille päästyä.

Konsa vaino Suomeamme
kovin kourin koittelee
silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee.
Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa
silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa.

Toivolaan, Pekka Pouhulan isotädin kotipaikalle Ryhmänlammelle kajakkikulkue lipuu rauhallisesti. On jälleen kuin pyhättöön saapuisi. Pekka Sihvosella on kartta ja nopsasti hän löytää rauniot peltoaukean reunalta. Omenapuut ja marjapensaat ovat edelleen pihapiirissä. Talon kivijalka on kaksirivinen. Ilmeisesti välissä on ollut eristettä tai vain ilmaa. Muurari on osannut asiansa. Raunion sisällä kasvaa jo aikuinen kuusi.
Pekka Pouhula kiipeää rauniolle. Tässä se nyt on – tätä minä olen etsinyt! Hieman itseään pidätellen hän jatkaa navetan raunioiden etsimistä ja löytääkin maakellarin.

pekka isotätin raunioilla

Vihdoinkin!

– Koko ajan sen jälkeen, kun sain tietää yöpyneeni isotätini saaressa, tämä asia on vaivannut minua. Halusin löytää nämä rauniot. On sattuman oikkua, että tapasin Pietarissa Pekka Sihvosen, joka tiesi saaren historian, Pekka Pouhula pohtii asioiden kulkua.

Näkymä isotätini Toivolasta

Näkymä vainioille

Jäähyväiset eivät ole mitkä tahansa, vaan tieto siitä, että suurehko historianlehti on kääntynyt miesten aikakirjassa. Harvoin suomalainen mies herkistyy näin. Kun tulee aika rauhoittua elämässänsä, se tilaisuus annetaan. Silloin voi aistia sen energian, joka kantaa yli sukupolvien. Se energia on rakkaus. Sen edessä nöyrtyy ja herkistyy. Se antaa vapauden ja poistaa ahdistuksen, mistä tässä nyt onkaan kysymys.
Sihvoset jatkavat omaa reittiään, kaksi Pekkaa ja Mari suuntaavat aavalle ja sieltä koti Lahdenpohjaa. Norppa tulee viimeiseen leiriin jättämään jäähyväiset. Kiitollisena katselemme veijari viiksiniekkaa. Mieleen nousevat Pekka Sihvosen sanat – tällast tääl Karjalas on!

Pekat nuotiolla

Pekat nuotiolla, ”tällast tääl on”

Uuksunjoki

UUKSUNJOKI

Teksti ja kuvat:  Pekka Pouhula   Videon musiikki: Heikki Hirvonen

Kävin pitkästä pitkästä aikaa laskemassa koskia. Juri Sevrjukov Joensuusta kyseli talvella, josko lähtisin Uuksunjoelle koskenlaskuun keväällä toukokuussa 2014. Talvella lähetetyssä Erätulilla-ohjelmassa oli pätkä edellisen kevään Uuksunjoen laskusta, jossa Juri oli oppaana ja järjestäjänä. Katsoin tv-ohjelman ja rupesin muistelemaan vanhoja koskenlaskuja, kiinnostuin ja innostuin. Tv:ssä kaikki tuollainen näyttää ihan helpolta ja kosket pieniltä liruilta. Ajattelin, että kyllähän minäkin vielä tuohon pystyn.

Lainasin vanhan koskarini, jonka olin myynyt yli kymmenen vuotta sitten. Vanha kunnon Prijonin Iso Taifun, nojatuolimatkaa koskissa. Vuonna 1989 vetäisin samalla taifuunilla ACR:n puoli maratonin, n.270 km viikossa Kilpisjärven ja Tornion välillä.

melojat

Jukka, Pekka Pouhula, Olga, Teija, Kimmo, Eveliina ja Juri

Perjantaina 16.5. ajettiin Uuksuun kolmella autolla, ja meitä oli yhteensä 6 henkilöä. Joensuusta Eveliina, Teija, Jukka ja Juri. Etelästä Kimmo ja minä Rantasalmelta. Majoituttiin kahteen mökkiin Uuksun kylällä sijaitsevassa lomakylässä. Minä tosin nukuin teltassa, sillä siellä oli viileämpi nukkua ja kuunnella samalla joen kohinaa.

Aamupalan jälkeen nostimme kajakit ja melontakamat Olgan Uatzin kyytiin. Olga vei meidät n.20km päähän ylävirran puolelle, ns.Tankkien joenylityskohdalle.

Kajakit vesille ja ei kun menoksi. Joen mutkaan oli tosin kasautunut niin paljon puita, että oli kierrettävä maitse.

Suma

Suma uuksujoella

Tuli pieni koski, niva, ja sain taas vähän tuntumaa, millaista se virtaavassa vedessä meno oikein oli.

Ensimmäinen varsinainen koski oli nimeltään ”Pinkki elefantti”. Nousimme rannalle tarkastelemaan sitä, ja se olikin köngäs eli pikkuinen putous.

Pinkkielefantti

Pinkkielefantin köngäs

Jännitys

Tuonneko pitäisi mennä? Jännitystä ilmassa!

Minun ei pitäisi etukäteen käydä katsomassa rannalta laskureittejä, tulee rimakauhu eli menee pupu pöksyyn ja rupeaa jännittämään. Pitäisi vain laskea eikä miettiä liikoja. ACR:ssä ei ollut aikaa käydä etukäteen katsomassa, ja siellä laskettiin jopa 4-5:n koskia.

Muistolaatta

Muistolaatta Myllykosken rantakalliossa. Lisää mukavasti jännitystä!

Olin ostanut vuosi sitten kypäräkameran Vodla-joen melontaa varten, sillä olin monta vuotta haaveillut ottavani kameralla kuvan koskenniskalta, kun joen kuohut näkyvät alamäessä edessäni. Kuva on tosin vieläkin ottamatta, sillä koskenniskalla on ollut tärkeämpääkin tekemistä, joten valokuvaus on jostain kumman syystä unohtunut. Nyt sain videokuvaa koskenniskalta, mutta se, kuten myös valokuvat, latistavat näkymän.

Illalla saunan jälkeen pojat kyselivät, että olinko jo 60-vuotias. Vastasin, että paria vuotta vaille. Sitten pojat kysyivär, että 10 vuottako siitä oli, kun viimeksi olin koskia laskenut. Vastasin, että yli 10 vuotta. Joku pojista tuumasi, että aika hyvin laskin vanhaksi mieheksi. Otin lauseen kehumisena.

 

Piipahdus Pietarin siltojen alle

Teksti on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa 8.6.2014.

Teksti ja kuvat: Mari Jannela

Elämysmatkat: Suurkaupunkiin voi tutustua vesireittejä pitkin meloen.

Hevoskastanja ja syreenit tuoksuvat. Joukko intohimoisia melojia valuu pietarilaisen hotellin kerroksista etupihalle. Puolet väestä on nukkunut vain muutaman tunnin tultuaan Suomesta kärryn kanssa, jossa on kuusi kajakkia. Toinen puolikas tuli aikaisemmin auton katolla matkustavien parin kajakin kera. Joukkio on kokoontunut tutustuakseen Pietariin kanavien kautta. Matkan on järjestänyt ja oppaanakin toimiva joensuulainen Juri Sevrjukov, joka on syntynyt Pietarin seudulla.

Hotellin valinta on huikea. Kajakit kannetaan hotellin pihalta kadun yli ja lasketaan kanavaan. Pudotus on lähes kaksi metriä. Laskeutumista varten ovat pikkuruiset metallitikkaat. Askelmat ovat juuri päkiän levyiset. Juri pitelee kajakkia varmoin ottein, jottei kajakki kellahda siihen tikkailta laskeutuessa.

Juri ja Pekka portaat

Juri  Sevrjukov ja Pekka Turunen valmistelemassa laskeutumista kanavaan

– Pietari on rakennettu joki- ja kanaverkoston varrelle. Siltoja on satoja, joita koristavat muun muassa hevos-, aarnikotka- ja leijonaveistokset. Kanavan rannoilla on vesipysäkkejä, joissa portaat laskeutuvat alas veden tasoon. Jokainen pysäkki on omanlaisensa, Juri Sevrjukov kertoo.

Matkaan lähdetään aamulla kuudelta. Kanavissa on siihen aikaan rauhallista ja samalla voi seurata, kuinka miljoonakaupunki herää.

Leijonasilta ja Maarit

Pietarin sillat on koristeltu korein veistoksin

– Kanavissa näkyy melojia todella harvoin, siksi tarjoamme pietarilaisille melkoisen aamuyllätyksen. Töihin matkaavat hieraisevat silmiään ja pysähtyvät ottamaan kuvia kännyköillä. Kädet heilahtavat tervehdykseksi. Siinä tuntee olevansa nähtävyys, toteaa samaisella matkalla jo kolmatta kertaa oleva enolainen Saara Immonen. – Tämä on kulttuurimelontaa. Historia on aina ympärillä.

Meloja sillan alla

Kanavissa näkyy harvoin melojia

Reissut ovat aina olleet mukavia ja joka kerta löydän jotain uutta. On eri värisiä siltoja ja tsaarin vanhoja asuntoja. Takorautakaiteet ovat kuin pitsiä. Verikirkko ja Iisakin kirkko ovat myös kanavien varrella.

Verikirkko

Verikirkon vierestä voi meloa

Iisakin kirkko

Saara Immonen meloo kohti Iisakin kirkkoa

Matkamme pysähtyy Neva -joen suulle. Iso vene pysähtyy eteemme ja estää etenemisen. Pietarissa riittää yllätyksiä.

– Siinäkin on oma viehätyksensä, kun suunnitelmat eivät pidä aina paikkaansa ja ohjelmaa muutetaan tilanteen mukaan. Tälläkin retkellä Nevan tultua suljetuksi muutaman tunnin ajaksi Putinin vierailun takia, vaihdamme vain reittiä. Yllätyksellisyys kiehtoo, Saara Immonen kertoo.

Nevan ohrana

Nevalla matkamme pysähtyy Putinin vierailun takia

Melojia kanavassa

Melojat aikaisin aamulla kanavassa

Melojia kanavassa2

Meloen Pietari näyttää erilaiselta

Rantasalmelainen Pekka Pouhula on melonnan konkari niin Venäjällä kuin Suomessa. – Minua vetää tänne aina uudelleen retkeilyn ja korkeakulttuurin kontrasti. Voin meloa päivän ja mennä illalla ja yhteen maailman hienoimmista baleteista. Eikä tarvitse olla puku päällä. Teepä se sama Pielisellä. Pietari on myös vanha inkeriläisten asuinpaikka, Pekka Pouhula toteaa.

Siltojen alla on rauhallista. Siltojen holvit on rakennettu niin, että liikenteen ääni vaimenee. -Näillä reissuilla on hienoa se, että voin mennä vapaasti. On aikaa itselle ja voi tutkia niitä kohteita, joista olen kiinnostunut kaikessa rauhassa. Toki, sellaiset venäjän lasit on hyvä pitää mielessä, Pekka Pouhula toteaa. Venäjän laseilla Pekka Pouhula tarkoittaa tällä kertaa kesän ensimmäisen helleviikonlopun jälkiä. Myöhäiset juhlijat saattavat olla vesipysäkeillä vielä aamulla, kanavissa voi olla roskia, muovia ja vesi voi olla likaista.

Pekka pietarissa

Pekka Pouhula Pietari-Paavalin linnoituksen hietikolla

– Kajakkimelojat kuuluvat samaan heimoon. Retkille osallistujat ovat rentoja, retkeilystä ja luonnosta pitäviä ja luonnosta huolehtivia. Arvostan ihmisiä ja haluan viedä heitä luontoon ja erikoisiin paikkoihin. On ilo huolehtia ihmisistä ja nähdä heidän kasvoltaan uuden kokemuksen riemu, Juri Sevrjukov toteaa.

Joukkoa katsoessa ja kuunnellessa juolahtavat mieleen sanat: huoleton, rento, sopeutuva, ikinuori, seikkailunhaluinen ja omatoiminen.

– Kerrassaan erikoinen reissu. Tapasin mukavia, samoja arvoja omaavia ihmisiä, oli maukasta ruokaa ja elämäni ensimmäinen kerta baletissa oli myös hieno kokemus. Kanavissa oli vähemmän vettä kuin odotin ja roskaa jonkin verran, kokemustaan summaa lieksalainen Pekka Turunen.

Talvikanavaan

Pekka Turunen Talvikanavaan menossa

45 sillan holvikaarta altapäin ja 36 melottua kilometriä kanavissa ja Neva-joella. Pietarin kanavat ovat lähellä ja erikoinen kokemus kokeneemmallekin retkeilijälle – varsinkin, jos ne yhdistää yhteen maailman parhaista baleteista.

TIETOKULMA

Melontamatkoja Pietariin järjestää JuriS Travel tmi.Melontamatkat sopivat jo jonkin verran melontakokemusta omaaville. Matkan hinta määräytyy palvelujen mukaan.

 

Nevajoki

JOENSUUN KAUHOJAT NEVAJOELLA JA PIETARIN KANAVISSA

Teksti: Saara Immonen Kuvat: Pekka Pouhula

Seisoin vapunaattona Pietarissa Moskova-hotellin kohdalta Nevajoen ylittävällä sillalla. Kurkistelin varovasti yli 20 metriä alapuolellani virtaavaa vettä. Joki näytti suurelta, kivetyt rantapenkereet tylyiltä, vesi syvän mustalta. Liikenteen melu vihloi vieressä korvia. Kerroin matkakumppaneilleni tulevani kolmen viikon päästä melomaan Nevalle ja Pietarin kanaviin. Epäuskoisen maakravun vilpitön kommentti tuli välittömästi: ”Hullua! Minä en ainakaan lähtisi tuonne.”

Aamuvarhaisella helatorstaina 17.5.2012 kokoontui Joensuun Kauhojien 13 hengen melojaporukka vajalle valmiina starttaamaan kohti Nevajokea. Juri paljasjalkaisena pietarilaisena ja retken oppaanamme oli laatinut meille neljän päivän ohjelman. Ensimmäisen päivän tavoitteenamme oli ajaltaa Laatokan eteläpäähän Shlisselburgiin, laittaa iltapäivällä kajakit vesille, käydä tutustumassa Pähkinäsaaren linnaan ja meloa sieltä noin 10 km yöpymään Nevan rannalle. Lähdimme matkaan kohti Imatran rajanylityspaikkaa kolmella autolla, 12 kajakkia katoilla ja trailerissa. Aluksi automme täytti innokas pulina, mutta vähitellen ainakin meidän kärkiautossa valveilla taisi olla vain kuski.

P1000463

Neljä autoa kajakkeineen tullijonossa

Ensimmäinen pysähdyksemme oli huoltoasema ennen Svetogorskin rajan ylityspaikkaa. Pian joukkoomme saapui omalla autollaan Rantasalmelta matkaan lähtenyt Pekka, viime kesän Laatokan ympärimeloja. Jurin pitämän Venäjän liikenteestä pikakurssin jälkeen jatkoimme matkaa neljän auton tiiviissä letkassa kohti Svetogorskin raja-asemaa. Vaikka olimme lähteneet matkaan hyvissä ajoin, niin olivat tehneet kaikki muutkin. Venäjä ei ollut varautunut helatorstain matkalaisiin. Pyörimme rajamuodollisuuksissa lähes kolme tuntia. Kuskit siellä jonottivat ja täyttelivät lomakkeita, me muut otimme aurinkoa. Kajakkeihimme kukaan ei kiinnittänyt erityistä huomiota.

Ajo kohti Pietaria eteni hitaasti mutta varmasti. Tietyöt ja risteysruuhkat seisattivat meidät lukuisia kertoja liikkumattomiin jonoihin. Juri väitti, ettei ollut koskaan moista nähnyt. Sitten kun vauhtiin päästiin, niin mentiin niin kovaa, ettei Pietarin ohitustiellä huomattu Murmanskin valtatien viittaa vaan posotettiin komeasti ohi. Onneksi oma letkamme pysyi hyvin koossa rampeilla ja käännöksissä. Kello lähenteli jo ilta kuutta, kun näimme ensimmäisen kerran Nevajoen ajaessamme sen yli valtatietä pitkin. Matka oli kestänyt 13 tuntia ja kilometrejä oli takana 450.

P1000464

Juri antamassa ohjeita

Shlisselburg on pieni kaupunki Laatokan eteläpäässä. Paremmin sen suomalainen tunnistaa nimellä Pähkinälinna. Kaupungin kohdalta alkaa Nevajoki eli Laatokan ja Suomenlahden yhdistävä joki. Tämä 75 km pitkä joki päästä päähän oli melontaretkemme kohteena. Vesille laskupaikka löytyi kaupungin keskustasta, vanhempien ja uudempien kanavien keskeltä. Kaupunkilaiset viettivät helteistä kevätiltaa rannassa ja me pakkasimme kajakkimme lähtöön. Tarkoituksena oli ollut toimittaa autot jo samana päivänä Pietariin, mutta päädyimme kuitenkin säilömään ne läheiselle vartioidulle parkkipaikalle, koska aurinko kääntyi jo länteen.

Tuntui riemastuttavalta istuutua ensimmäisen kerran keväällä omaan kajakkiin. Ihan kuin olisin istunut siinä aina. Suuntasimme teollisuuslaitosten ja pienen sataman kautta Nevalle. Olimme päättäneet yöpyä Pähkinäsaaren linnan kupeella. Iso kivilinna seisoikin keskellä jokea aivan Laatokan ja Nevan yhtymäkohdassa. Lähdimme kuin varpusparvi suoraan kohti lähellä olevaa linnaa. Kun keskelle ennätin, huomasin että liikun vain takaperin. Ja samalla väylälle ilmaantui aivan yllättäin Laatokan suunnalta saapuva valtamerialus. Suuntasin pikin miten takaisin rannan tuntumaan. Tarja ja Tuija-Kaisa yrittivät kaksikostaan huolestuneina nähdä meidän yhdentoista yksikön menoa Nevan virrassa. Itse jatkoin Eeron ja Kaisan valitsemalla reitillä rannan tuntumassa etsien akanvirroista apua ja lossaten sitten virran yli linnan kupeeseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pähkinäsaaren linna

Kolauttaessani kajakin nokan Pähkinäsaaren rantaan, muistui mieleeni Suomen historiasta Pähkinäsaaren rauha. Tällä saarella sovittiin siis ensimmäisen kerran Suomen itärajasta ja vuosi oli 1323. Linna oli silloin juuri perustettu ja paikalla oli asiasta sopimassa Novgorodin ja Ruotsin johtajat. Vuosisatojen myötä linnaa on rakennettu, saarella on asuttu, siellä on ollut pahamaineinen vankila ja alueesta on tapeltu lukuisia kertoja. Viimeisin suuri taistelu saaresta käytiin Leningradin piirityksen yhteydessä toisen maailman sodan aikana. Nyt linna on osittain raunioina, sitä restauroidaan ja sen museopiha muistomerkkeineen kertoo vaikuttavasti 1900-luvun verisestä historiasta. Kyseessä on historiallisesti niin merkittävä linnasaari, että se on nimetty yhdeksi Unescon maailmanperintökohteeksi.

P1000474

Juri neuvottelemassa vartijoiden (ohrana) kanssa

Saaren puolustajille virtaava Nevajoki on antanut suuren avun. Meille melojille se aiheutti kyllä sydämen tykytystä. Ei vähiten siksi, että perille saapui vain 11 kajakkia. Tuula oli kadonnut. Viimeinen havainto hänestä oli virran keskivaiheilla. Juoksentelimme saaren rantoja ja yritimme nähdä Tuulan kajakin, mutta turhaan. Samalla ilmaantui saaren vartija, joka kielsi ehdottomasti leiriytymisemme maailmanperintökohteeseen. Paikalle saapui myös miliisivene. Kielitaidottomalle tilanne oli vähän sekasotkuinen. Onneksemme mukana oli oppaamme Juri, joka neuvottelutaidoillaan puhui meidät tervetulleiksi yöpymään saarelle. Tosin senkin jälkeen telttapaikkojamme vaihdettiin ennen yötä pari kertaa. Telttailu ei meitä rantautuessa kiinnostanut lainkaan, vaan se missä seikkaili Tuula?

Huomattuaan virran voiman Tuula oli puikahtanut takaisin kaupungin suojaisaan satamaan. Joen suuntaisesti kulki pengermän takana rauhallisesti virtaava vesireitti. Siinä syntyikin hänelle oiva idea. Kanavaa pitkin voisi päästä koskiosuuden ohi ja lasketella sitten Laatokalta myötävirtaan Pähkinäsaaren rantaan. Sinne ohituskanavaan Tuula sitten putkahti. Meloi aikansa, mutta Laatokkaa ei näkynytkään. Kielitaitoisena ryhtyi sitten kyselemään rannalla olijoilta, miten kaukana on kanavan suu. Vastaus oli 100 kilometriä. Kanava olikin vuonna 1866 avattu ns. Uusi Laatokan kanava, jota pääsee Syvärille saakka. Täyskäännös. Palattuaan kanavan lähtöpisteeseen, Tuula nousi maihin miliisilaiturille. Meille muille jo tutuksi tulleet miliisit neuvoivat Tuulaa majoittumaan kaupungin hotelliin, mutta Tuula vaati päästä telttailemaan Pähkinäsaareen. Ei sinne niin vaan pääse. Tuula jäi istumaan laiturille, kun miliisit ajoivat saarelle kysymään puuttuiko joukosta vielä yksi meloja. Takaisin vene lähti Juri mukanaan ja paluukyydissä näimme iloksemme Tuulan ja kajakin!

P1000480

Huvialus Nevalla, vähän paremmasta päästä

Vietimme vartioidulla saarella rauhallisen yön. Vain tavaralaivat ja risteilyalukset kulkivat vierestä Laatokalle. Aamutuimaan kiertelimme saarella. Paikalliset kalastajat nukkuivat rannalla, muutama pieni vene pomppi Laatokan tuulisella merellä ja rakentajien nuotiot savusivat muurin kupeessa. Tuulen puuskia uhmaten Sari jätti telttansa tuulettumaan ja löysi sen seuraavaksi vallihaudan pohjalta. Kohteliaaseen venäläiseen tapaan vartijat tulivat hyvästelemään meitä lähtiäisiksi.

P1000483

Sisävesi öljytankkeri Nevalla

Edellisen päivän varpusparviseikkailuista viisastuneina sovimme, että melomme yhdessä ja Rantasalmen Pekka hoitaa peränpidon. Niin läksimme myötävirtaan, virran nopeus oli alkumatkalla jopa 10 km tunnissa, vaikka joen keskivirtaus on 5 km tunnissa. Voimakas vastatuuli puski pitkin jokea vastaan, mutta virtauksen ansiosta liikuimme kuitenkin eteenpäin. Vastaranta näytti tietenkin tyyneltä, joten päätimme ylittää joen. Ylipääsyä yrittäessämme saimme huomata, että Neva on leveä joki. Parhaimmillaan leveyttä on yli 600 metriä. Kauempana näkyi jo lähestyvä valtamerilaiva, mutta ajattelimme ennättävämme yli ennen sitä. Toisin kuitenkin kävi. Valtamereltä saapuva laiva näyttää Pielisjoen paatteihin verrattuna isolta ja se ajaa virrassa kovaa. Vasta kolmannen laivan jälkeen selvisimme joen yli. Laivat oli sulutettu yön aikana Pietarin silloista ja ne saavuttivat aamupäivällä jonossa Shlisselburgin kohdan.

Harmaa saderintama lähestyi meitä uhkaavasti ja nostatti reipasta aallokkoa virtaavassa vedessä. Ennätimme juuri rantautua Kirovskin kaupungin uimarannalle, kun sademyrsky puhkesi. Katottomat uimakopit tarjosivat oivan suojan vaakatasossa lentävässä vesisateessa, mutta vain niille, joille niitä riitti. Nämä tiivistunnelmaiset pystybaarit olivat haluttuja paikkoja.

P1000487

Sadetta ja tuulta pitämässä uimakopissa

Nevajoen rannat ovat kauttaaltaan hiekkarantoja. Rantatörmä voi olla loiva tai hieman jyrkempi. Joka paikassa meloja kuitenkin voi nousta matalaan hiekkapohjaiseen rantaan. Rannoilla on asutusta ja teollisuutta, mutta myös hämmästyttävän paljon vapaita rantoja, joten meloja pääsee helposti halutessaan jaloittelemaan. Joelta päin näkee mielenkiintoisesti asutuksen koko kirjon kaatopaikan ympäröimistä hökkeleistä puutarhojen ympäröimiin luksustaloihin. Hauskasti saattoi huomata, että venäläiset tykkäävät taloissaan linnantorneista ja vinkkeleistä.

P1000489

Huvila Nevan rannalla

Pidimme toisen melontapäivän ruokatauon pienellä hiekkarannalla. Juri laittoi venäläiseen tapaan nuotion, kun paikalla sattui olemaan pikkugrillikin. Tuolla taukopaikalla opimme kunnioittamaan suuria hinaajia. Katselimme, kun keltainen hinaaja kynti joen toista laitaa. Sen keulasta nousi aalto, joka lähti kohti rantaa. Ei se näyttänyt pahalta, mutta rantaan saapuessaan se iski voimalla kuin tsunami. Toiset kiskoivat kajakkejaan kauemmaksi rannalle, mutta Tarja ajatteli katsoa miten käy. Ja niinhän siinä kävi, että kaksikon aukkoon kaatui aalto ja toinenkin. Seuraava hinaaja varoitti meitä tulostaan pitkillä vihellyksillä. Kippari oli ilmeisen huolestunut nähdessään melojien juuri lähtevän rannasta. Eeva, Eero sekä kaksikollaan Tuija-Kaisa ja Tarja meloivat rantavedestä kauemmaksi. Hienosti he aalloista selvisivätkin, mutta kaksikosta lennähti peräsin irralleen. Kun kaksikko ennätti rannan tuntumaan korjausta varten, saapuikin toinen aaltorintama ja heitti kaksikon melojineen tukevasti hiekkarannalle.

Suunnitelma yhdessä melomisesta alkoi rakoilla iltapäivällä. Kuka oikaisi mutkia, kuka kierteli rantoja, kuka meni virrassa ja kuka spurttasi vauhdilla. Tukkeutuneet evät ja niiden irrottelu viruttivat letkaamme satojen metrien matkalle. Ajoittain joella oli koskimelonnan tunnelmaa pyörteilevän veden ja vastatuulen nostattaman aallokon takia. Tulevia laivoja piti myös muistaa vilkuilla takaviistoon, vaikka liikenne iltapäivällä vähenikin. Turvallisuusasiasta keskusteltiin vakavaan sävyyn ja yritettiin taas muistaa.

P1000509

Leiripaikka Nevan rannalla

Takana oli jo reilu 40 km. Edessä oli yöpuun etsiminen läheltä Pietarin laitakaupunkia. Kartassa näkyi Nevskin metsä ja kuin onnenkantamoisella löysimme sen ainoa mahdollisen leiripaikan. Paikka oli merisotilaiden eskadroonan muistomerkki rantatien varrella. Kapusimme rantatörmälle, teltat pystyyn ja nuotio tulille. Oikeastaan kukapa merisotilaan muistoa voisi paremmin kunnioittaa kuin omilla aluksillaan vesiltä saapuvat Joensuun Kauhojat. Nuotion äärellä vietimme myöhäisiltaa maljapuheiden ja voimistelun merkeissä. Tuomi kukki ja mustarastas lauloi. Päivän matkaa oli takana 43 kilometriä.

P1000507

Muistomerkki

Kolmas retkipäivämme alkoi nähtävyyden katselulla. Muutaman sadan metrin päässä sijaitsi luostarikirkko, vanhaan venäläiseen tyyliin rakennettu puukirkko lukuisine paanukattoisine sipuleineen. Aidatussa pihapiirissä oli myös kellotorni ja kaksikerroksinen karjalaistyylinen talo. Sisäpuolelta kirkko oli täynnä ikoneita. Luostarissa asui vain pappi ja vartijat. Vastaavia vanhoja rakennuksia näkee Kizhin saarella Äänisellä, mutta nämä hivenen harmaantuneet hienot rakennukset olivat vuodelta 2005.

P1000502

 

Muutaman kilometrin melonnan jälkeen alkoi Pietarin kaupunki. Rannalle ilmestyivät korkeat kerrostalot, alitimme kehätien korkean sillan ja joen rannat muuttuivat kiviseiniksi. Selvästikin mielissä oli pientä jännitystä. Millaiselta näyttää Suomen kokoinen miljoonakaupunki kajakista käsin. Joukossamme oli myös Pietarin matkailun ensikertalaisia, jotka tulivat ottamaan kaupungin haltuunsa todella erilaisesta näkökulmasta. Kuljimme kulkusuunnastamme katsottuna joen vasemman puoleista rantaa, josta löytyi myös puistoja ja luonnon rantaa. Ja kuin tilauksesta aivan rannassa, lähes veden päällä, oli azerbaidzanilainen ravintola. Siis kajakit maille ja saslikin, vihannesten ja jäätelön syöntiin. Erinomainen ravintolaruokahan tarjoilun kera kuuluu melontaretkeen.P1000511

Tuhdin lounaan jälkeen vääntäydyimme kajakkeihin ja lipsuttelimme eteenpäin. Vasemmalle ilmaantui Aleksanteri Nevskin luostari. Ja siinä se oli Moskova-hotelli ja se Nevan silta, jolta olin kurkkinut alas. Aurinko paistoi, vesi liplatteli ja matkanteko oli hullun hauskaa. Smolnan kirkontornit kiiltelivät rannalla ja vähitellen eteen ilmaantui yhä hienompia taloja kultakoristein, Eremitaasi ja Iisakin kirkko. Vastarannalla näkyi Suomen asema, Aurora-laiva, Pietari-Paavalin linnoitus, Rosta-pylväät ja Taideakatemia.

P1000520Olimme miljoonakaupungin keskustassa ja emme todellakaan yksin. Nevan rannoilla oli lukuisia kalastajia, saimme väistellä siimoja ja lentäviä koukkuja. Joku taisi saada saaliikseen Eeron. Kantosiipialukset rantautuivat laitureihinsa. Vesibussit menivät jonossa kanaviin ja vuorollaan niitä tuli sieltä ulos. Väliin sopi vielä luksusveneitäkin. Odottelimme Talvikanavan kohdalla ohitusvuoroamme, ettemme liikenteen pienimpinä olisi jääneet alle. Ja samalla kymmenet ja kymmenet turistikamerat ikuistivat menoamme. Rannalta kuului meille tervehdyshuutoja. Kaiken sen hyörinän keskellä melonta tuntui kuitenkin aivan leppoisalta.P1000536

Ensimmäisen kosketuksen Pietarin kanaviin saimme, kun puikahdimme risteilyalusten seasta pieneen Novo-Admiralteysky -kanavaan. Meloimme kapeassa kanavassa päin punaista, mutta onneksi ketään ei tullut vastaan. P1000548Sitten oikealle pitkin Moika-kanavaa ja sitten vasemmalle Priazhka-kanavaan. Olimme saapuneet hotelli Matisov Domikin eteen. Haasteena oli kapuaminen kanavasta kadulle parin metrin kiviseinän yli. Häntäpää katseli haastetta epäuskoisena, mutta Juri seisoi pian kanavassa reisiään myöten valmiina nostelemaan kajakkeja. Ja pian siellä seisoi myös Pekka. Sari kiipesi oravanlailla ylös ilman apuja, joten siinä syntyi vauhtia myös epäuskoisiin. Kajakkiin vaan seisomaan ja kuivin jaloin ylös ja samassa kajakki kipattiin miehissä maille. Toiminta oli varsin rivakkaa. Siitä 11 kajakkia juoksutettiin sitten hotellin pihalle aitaukseen, mutta yksi puuttui. Eero oli kadonnut. Viimeisin havainto oli Nevalta, kun keltainen kajakki kiisi risteilyaluksen vieritse kohti merta.

P1000555

Matisov Dom-hotellin kanavanranta

Juri oli löytänyt täydellisesti melojalle soveltuvan hotellin keskeltä kaupunkia. Kanavan rannalla, pieni, siisti, vartioitu. Kajakkimme lepäsivät pihalla puiden alla, mutta Eeroa ei näkynyt. Viimein puhelinsoitto tavoitti hänet. 90-asteen kanavakäännöksemme oli eksyttänyt hänet ja liukkaitten melojien löytäminen Pietarin 33 km käsittävästä kanavaverkostosta onkin sitten mahdoton tehtävä. Eero oli rantautunut Iisakin kirkon kieppeillä jokimuurin kapealle porrastasanteelle. Taas tarvittiin Juria lauman kasaamiseen.

Etukäteen olimme suunnitelleet viettävämme yhteistä ravintolailtaa musiikkishown säestyksellä. Illasta tulikin naisten ilta ja miesten ilta. Naiset suuntasivat illaksi kaupungille syömään sekä katselemaan nähtävyyksiä, valoshowta ja ilotulitusta. Miehet puolestaan suuntasivat kohti Shlisselburgia autojen hakuun ensin taksilla, sitten metrolla ja linja-autolla. Liikenneruuhkat vaivasivat vielä iltayöstä, joten paluureitti kierteli luovasti Pietarin seudulla ja autoilijat palasivat retkeltään vasta puolilta öin.

Olimme nähneet hotellille tullessa vain pienen silmäyksen Pietarin kuuluisista kanavista. Ajatus aamuvarhaisesta kanavamelonnasta kiehtoi mieltäni ja sain houkuteltua mukaan Leenan, Tarjan ja Tuija-Kaisan. Herätys kello 6 ja heti menoksi. Kanavaan laskeutuminen ja sieltä ylöspääsy oli askarruttanut mieltäni, mutta yön aikana kypsyi ajatus narutikkaista. Sellaisen alkeellisen kyhäsin kivimuurin rautalenkkiin ja kaikeksi onneksi juuri sillä kohtaa kanavan laidassa oli vettä vain puolisääreen, joten kiipeilimme ja kahlasimme. Riitan avustuksella myös kaikki neljä kajakkia saatiin tyylikkäästi vesille.

P1000561Oli toukokuun aurinkoinen sunnuntaiaamu. Kanavan vesi oli tyyni ja vettä halkoi vain neljä kajakkia. Suuntasimme Moikan kanavaa pitkin kohti ydinkeskustaa. Kiersimme New Hollandin saaren ja etsimme sen suuren portin, jonka kautta vuosisatoja sitten saapuneet kauppalaivat toivat lastinsa maailmalta Pietariin. Sitten alkoi siltojen ihmemaa. Moikan punainen silta, sininen silta ja vihreä silta olivat nimensä veroisia. Siltojen värit ja muodot heijastuivat tyynestä veden pinnasta. Ympärillä oli Pietarin hienoimpia vanhoja taloja ja kirkkoja. Meloimme Eremitaasin rakennusten välistä virtaavaa Talvikanavaa pitkin Nevalle. Joki aukesi eteemme tyynenä ja utuisena. Virran takana kohosi Pietari Paavalin linnoituksen kullatut tornit. Uskomatonta, mutta totta: joella olimme vain me!

P1000560Oli houkuttelevaa lähteä joen yli kohti kirkontorneja, mutta palasimme takaisin Moikalle. Moikalta käännyimme Griboyedovin kanavaan ja aivan edessämme oli Kirkko Veren päällä, Aleksanteri II muistolle rakennettu värikäs sipulikattoinen kirkko. Kohta meloimme Nevski Prospektin ali ja ihmettelimme vanhaa kaarevaa tiilisiltaa. Sitten alkoi patsailla ja kultauksilla varustettujen terässiltojen kavalkaadi koristeinaan leijonia, kotkia, jalopeuroja.

Kello tuli yhdeksän ja kaupunki alkoi herätä. Kanavan varsille ilmestyi turisteja. Kanavan korjaajat ja rakennusmiehet aloittelivat työtään. Kapeassa kanavassa aiheutimme iloista hämmästystä ympärillemme ja ikuistuimme ainakin rakennusmiesten kännykkäkameroihin. Kääntyessämme Krjukovin kanavaan vastaan tuli ensimmäinen vesibussi. Samalla särkyi melojan kaunis taika. Heiluimme aallokossa, kurkistelimme tuleeko mutkan takaa muita. Oli aika palata hotellille. Kierroksemme pituus oli noin 10 km ja sen aikana alitimme yhteensä 41 siltaa. Jokainen niistä oli taiteellinen luomus.

Aamumelonta Pietarin kanavissa kruunasi matkani. Etukäteen pelkäsin kanavissa virtausta, veneiden ruuhkaa ja haisevaa, likaista vettä. Mitään niistä en kohdannut. Kohtasin kajakkini kyydissä ainutlaatuisia kaupunkinäkymiä ja vilkuttelevia ihmisiä. Paljon jäi kanavia melomatta ja paljon jäi näkemättä. Joten, jos Luoja suo ja Juri mukaan huolii, retkikohteenani on vielä kerran Pietarin kanavat.

P1000562

Mukana Joensuun kauhojien Nevan retkellä olivat Riitta Laatikainen, Leena Manner, Eero Oura, Tarja Makkonen, Tuija-Kaisa Teikari, Eeva Viljamaa, Kaisa Autio, Tuula Parikka, Sari Aittokoski, Pekka Pouhula, Pekka Kovanen, Saara Immonen sekä mainio oppaamme Juri Sevrjukov.

Jos Pietarin tai Venäjän alueen melontavedet kiinnostavat, avuksi kannattaa ehdottomasti kysyä Juria. Yhteystiedot löytyvät osoitteesta www.juristravel.fi