Kaikki kirjoittajan Pekka Pouhula artikkelit

Äänisen kierros – harjoitus Laatokkaa varten

Teksti: Pertti Rovamo   Kuvat: Pekka Pouhula

Pekka Pouhulan nettijulkaisu alkaa hänen suuresta toteutuneesta unelmastaan, Laatokan kiertämisestä kajakilla. Sitä tarinaa edelsi kuitenkin melkein yhtä vaativa harjoitus, Suur-Äänisen kiertäminen kesällä 2010. Äänisen pohjoisosissa on pitkiä vuonoja. Niitten koluaminen jäi suosiolla ohjelmasta.

Ajatus Äänisen kiertämisestä syntyi edellisenä talvena, kun Pekka oli korjaamassa Riston tietokonetta. Pekan tavoitteena oli Laatokan kiertäminen, mutta Risto halusi Ääniselle, koska oli ollut siellä useita kertoja kalassa venäläisten ystäviensä kanssa. Pekka päätti ottaa Äänisen kiertämisen harjoituksena Laatokan kiertämistä varten.

Risto ei kuitenkaan ole kajakkimeloja, joten hänen välineekseen valikoitui Pekan puinen 5-metrinen soutuvene, jonka on veistänyt kesälahtelainen Arvo Ketolainen. Vene osoittautui niin hyväksi, että Risto hankki seuraavaksi kesäksi itselleen samanlaisen.

”Joskus kalareissuilla oli käynyt mielessä, että olisi mukava soutaa Äänistä. Kun Pekka ehdotti yhteistä retkeä, innostuin asiasta. Yritin etsiä kaveria toisiin airoihin, mutta ketään ei löytynyt. Niinpä läksin yksin”, kertoo Risto.

”Houkuttelin Ristoa mukaan myös retken tarjoamilla kalastusmahdollisuuksilla. Jos edetään päivittäin vain kolmisenkymmentä kilometriä, iltaisin jää aikaa kalastukseen ja ympäristöön tutustumiseen”, kuvaa ennakkotunnelmia puolestaan Pekka.

Molemmilla oli suhteita Venäjän Karjalaan

Kyseessä ei ollut hyppy tuntemattomaan. Pekka Pouhulalla on pitkäaikainen naisystävä Rita Aladina Sortavalassa sekä kymmenvuotinen kokemus lyhyemmistä melontaretkistä Laatokalla. Risto Partasella on urheiluharrastusten kautta syntyneitä ystävyyssuhteita Petroskoihin. Hänen hyviä kavereitaan ovat petroskoilaiset Igor Dementev ja Leonid Klyslov. Risto puhuu kohtalaisesti venäjää, Pekka vähemmän.

”Ymmärrän sanoja, mutten puhu venäjää sujuvasti. Meillä on Ritan kanssa aivan oma sekakielemme. Vaikka olen usein liikkunut Laatokalla yksin, olen tullut hyvin toimeen. Jos sanat eivät riitä, pitää turvautua elekieleen. Kohtaamani ihmiset ovat olleet hyvin ystävällisiä. Jos minulla on ollut ongelma, olen aina saanut apua paikalliselta väeltä”, kertoo Pouhula.

Tällä retkellä Riston osaksi päätyi luontevasti kauppa-asioiden ja muiden kontaktien hoitaminen, Pekka puolestaan piti Riston poissa ollessa silmällä heidän retkivarusteitaan.

Turvaverkon vuoksi retkeläiset saattoivat luottaa siihen, että jos isompia ongelmia tulee, joku tulee Petroskoista autolla hätiin tarvittaessa järven vastarannallekin. Apua ei retkellä koskaan tarvittu.

Retken kulku

Retkeläiset lähtivät Petroskoista. Tosin sinne pääseminen vaati hiukan säätöä. Värtsilän tullissa tuli hidasteita, koska auto oli Riston, peräkärry, kajakki ja vene olivat Pekan. Selvittelyihin kului pari tuntia, mutta asiat hoituivat lopulta, kuten Venäjällä yleensä. Kuoppaiset tietkin hidastivat matkaa ja veneen kiinnitysremmit katkeilivat. Niinpä retkeläiset olivat Petroskoin hotelli Pohjolassa vasta kolmelta aamuyöllä. Auto ja muut kulkuvälineet vietiin vielä rautatieaseman vartioidulle pysäköintipaikalle.

Petroskoi on Äänisen länsirannalla sijaitseva Karjalan tasavallan pääkaupunki, jossa on nyt noin 260 000 asukasta. Se on Pietari Suuren vuonna 1703 perustama järvimalmin rikastuspaikka. Siitä tulee kaupungin venäjänkielinen nimi Petrozavods, Pietarin tehdas. Kaupunki on siis samanikäinen kuin Pietari Suuren samana vuonna perustama Pietari Nevan suulla.

Petroskoin nimi on karjalankielinen. Kaupunki on nyt yliopistokaupunki ja siellä ilmestyy venäjänkielisten lehtien lisäksi kaksi suomenkielistä lehteä: sanomalehti Karjalan Sanomat ja aikakauslehti Carelia, joka aiemmin tunnettiin nimellä Punalippu.

Jatkosodan aikana suomalaiset miehittivät kaupungin ja antoivat sille nimeksi Äänislinna. Sitä vaihetta kesti kolme vuotta. Petroskoin miehityksestä on suppea kuvaus Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassakin samoin tietenkin Edvin Laineen samannimisessä klassikkoelokuvassa.

Äänisen kierros3

Äänisen kierroksen reitti 2010.

Pekan retkipäiväkirja toimii tarinan runkona ja lainaukset ovat sieltä, ellei erikseen mainita.

Ensimmäinen päivä

”Nousimme ylös puoli yhdeksältä, söimme aamupala ja haimme auton. Parkkialueella oli joku mies ottamassa veneestä mittoja. Ehkä hän suunnitteli tekevänsä tai teettävänsä samanlaisen?”

”Kävimme Igorin kotona kahvilla ja ajoimme hänen datsalleen Solomannin lähiöön. Igor lämmitti saunan. Saunomisen jälkeen laskimme alukset vesille. Minä korkkasin rannalla balsamivodkan, kaadoin sitä molempien kuksaan, tilkan veneeseen ja kajakin kannelle ja lopuksi tilkan Ääniseen. Kopsautimme kuksia ja toivotin suosiollisia tuulia. Igor ja Leonid hämmästelivät, tekevätkö suomalaisetkin tuollaisia lähtörituaaleja.”

Pekka kertoo oppineensa seremoniat eräältä retkikaveriltaan, tutkija Hannu Ryhäseltä.

Vene on lastattu ja lähtövalmis.

Retkeläiset lähtivät vesille puoli kahdelta. Ainakin alkuun seremoniat tuntuivat tuottavan tulosta. Ilma oli suosiollinen, lämmintä oli parikymmentä astetta ja tuuli heikkoa 1-3 m/s. Ensimmäisen päivän taipaleeksi riitti 17 km. Välillä he pitivät yhden tauon. Kun Petroskoin kaupunki alkoi lahden toisella puolella mennä piiloon, alkoi leiripaikan etsintä. Se löytyi Kaivosaaresta. Siellä he nukkuivat pois univelkojaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Petroskoi jäi taakse. Toivottavasti nähdään parin viikon päästä, ajateltiin.

”Ristolle oli tullut päivän aikana kolme rakkoa käsiin. Suurin puhkaistiin mummoni neuvomalla tavalla eli neulan avulla pujotetaan villalanka rakon läpi ja sen annetaan olla yön ajan paikoillaan. Aamulla rakko on kuiva ja vanha nahka jää uuden suojaksi.”

Toinen päivä

”Nousimme puoli seitsemältä. Risto havaitsi aamutoimien ohessa puussa olevan lokin pesän. Sellainen pesäpaikka on lokille tavattoman harvinainen. Aamupalan jälkeen aloimme suunnitella päivän reittiä. Kummallakin oli samanlainen 1:200 000 kartta, jota tutkailimme. Sovimme, missä tapaamme, koska Risto halusi lähteä nopeasti ja minä puolestani olen aamuisin hitaasti käynnistyvää tyyppiä.”

”Risto lähti soutamaan vajaan tunnin ennen minua hienossa puolipilvisessä säässä. Tuuli oli yhtä heikkoa kuin edellisenäkin päivänä.”

”Meloskelin sovittua reittiä ja rupesin parin tunnin päästä katselemaan, missä Risto on. En havainnut häntä. Ennätin jo ajatella, onko sattunut jotain vai olemmeko eksyneet toisistamme. Ääninen vaikutti valtavalta. Lopulta näin Riston veneen kaukana oikealla puolellani. Kun tavoitin Riston, hän kertoi valinneensa hyvässä säässä toisen reitin, joka kulkee selän puolelta saarten ohi ja ajatelleensa, että minäkin teen saman valinnan.”

”Ripitin Ristoa, mitä olisi voinut tapahtua, kun hän ei noudattanutkaan sovittua suunnitelmaa. Taisi hänkin hiukan tuohtua, mutta sanailu meni mielestäni sen piikkiin, että olimme ensimmäisen kerran yhteisellä retkellä, emmekä vielä tunteneet toisiamme. Emme myöskään tienneet, miten kajakin ja soutuveneen yhteispeli sujuu.”

”Tauon jälkeen jatkoimme pohjoiseen. Kontupohjan vuonon suulla selältä tuli hinaaja, joka veti kolmea proomua. Letka näytti kulkevan hitaasti. Meloin nopeasti hinaajan editse. Risto yritti soutaen samaa, mutta hänen vauhtinsa oli minua hitaampi. Hinaajasta huudettiin kovaäänisellä venäjäksi jotain, joka mielestäni tarkoitti ’odota, älä souda eteen’.”

”Risto teki, kuten käskettiin. Hinaajasta oli puolenkymmentä uisteluvapaa sivuplaanareiden avulla vedessä, kalassa hekin siis samalla olivat. Jälkeenpäin naureskelin Ristolle, että ’siinä suomalainen huligaani häiritsi kaupallista merenkulkua’.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risto soutaa tyynellä Äänisellä.

Leiripaikka löytyi puoli seitsemältä Sjar -nimisestä saaresta.

”Koska meloskelin edellä, valitsin leiripaikan. Rupesi satamaan, välillä tuli kunnon kuurojakin.”

”Oli juhannusaatto, joten mekin ryhdyimme tulien tekoon. Sateessa saimme aikaan pienen nuotion. Otimme sytykkeitä samasta pystypuusta, josta paikallisetkin olivat niitä veistelleet. Minusta se tuntui kummalliselta tavalta. Kävimme laskemassa viisi metriä korkean 18-millisen muikkuverkon syvälle, koska Risto ajatteli muikkujen olevan siihen aikaan vuodesta syvällä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paikallinen sytykepuu.

”Kävellessämme leirin lähellä kohtasimme metallisen häkkyrän, jonka tarkoitusta emme ymmärtäneet. Myöhemmin retken aikana selvisi, että se oli majakan yläosa. Löysimme myös montun, jossa oli poltettu iso kasa akkuja. Ehkä nekin olivat peräisin majakasta. Majakka oli siirretty sieltä jonnekin.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Metalli häkkyrä, ihmeteltiin mikähän tämä on, myöhemmin asia selvisi.

Kolmas päivä

”Kuulin unen läpi, kuinka Risto kävi aamuyöllä kokemassa verkkoa. Tuuli oli yöllä kääntynyt etelään, eikä hän löytänyt verkkoaan tuulen suunnastakaan. Aamulla Risto kertoi naaranneensa sitä pari tuntia.”

Kun retkeläiset jatkoivat aamutoimien jälkeen matkaa, he etsivät verkkoa vielä puolitoista tuntia ja löysivätkin sen lopulta. Verkko olikin kulkeutunut vastatuuleen. Ehkäpä vedenalaiset virtaukset kulkivat päinvastaiseen suuntaan. Saalista he kuitenkin saivat: neljä kiiskeä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onnellinen verkon löytäjä.

”Verkon merkintä on Venäjällä oma taiteenlajinsa. Merkin täytyy olla niin huomaamaton, ettei sitä löydä kuin omistaja. Me täytimme ruskean muovipullon vedellä niin, että siitä näkyi vain pieni osa.”

Retkeläiset ylittivät kahdeksan kilometrin mittaisen selän. Sumu nousi hiljalleen matkan aikana.

”Tulimme Lismanlahden pohjoisrannalle, samoille seuduille, jossa Risto oli joskus käynyt kalassa. Oikea polveni kipeytyi hitaasta melonnasta, koska sumussa en uskaltanut jättää Ristoa silmistäni ettemme olisi eksyneet toisistamme.”

Siellä retkeläiset pitivät taukoa ja Risto irvaili, koska Pekka ei tarkalleen tiennyt missä he olivat. Hän taas muisti paikan aiemmalta kalareissultaan.

Jatkaessaan matkaa he ohittivat kalankasvatusaltaita ja näkivät kalasääskiä, joilla oli siellä varmaankin erinomaiset ruokailupaikat.

Retkeläiset leiriytyivät Kizin lähelle Rovguba -nimiseen lahteen. Paikka ei ollut kovin hyvä. Ranta oli jyrkkä, maasto oli rehevää ja itikoita paljon. Varsinkin Risto kärsi niistä huomattavasti.

Neljäs päivä

”Tuuli voimistui yöllä ja havahduin siihen, että aallot rupesivat hakkaamaan venettä rantakiviin. Herätin Riston ja vedettiin vene paremmin maihin. Saimme taas opetuksen, ettei koskaan tiedä, miten olosuhteet saattavat yöllä muuttua. Siksi vene ja kajakki pitää vetää aina niin korkealle maihin ja sitoa kiinni, ettei niille voi tapahtua mitään.”

Satoi koko yön. Retkeläiset nukkuivat pitkään ja lähtivät vasta puolen päivän aikaan ja etenivät Kizin saarelle.

Kizin saari on Unescon maailmanperintökohde. Saari on viisi kilometriä pitkä ja 800 metriä leveä. Siellä on useita kulttuurihistoriallisesti merkittäviä puukirkkoja.

Kizi

Kizi, ensimmäinen tärkeä kohde saavutettu.

”Risto lähti tutustumaan saaren kirkkoihin ja rakennuksiin, minä jäin rantakahvilaan vartioimaan tavaroita. Risto kertoi tavanneensa veneentekijän, jolle hän oli sanonut olevansa kiertämässä soutuveneellä Äänistä. Tämä oli arvellut reissuun kuluvan kaksi kuukautta. Hän ei ollut millään uskoa, että matkasta oli tarkoitus selvitä kahdessa viikossa. Kun Risto palasi, alkoi ukkostaa. Odotimme tunnin, että se meni ohi. Osoittautui, että olin ollut huono veneen vahti. Varikset olivat käyneet repimässä roskapussin ja levittäneet roskat pitkin venettä. Vahti sai ansaittuja moitteita.”

Retkeläiset jatkoivat matkaa ja kierivät Kizin saaren pohjoispuolelta. Rannoilla oli hienoja vanhoja karjalaistaloja. Ilmakin parani, aurinko paistoi ja tuuli leppeästi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vanhoja karjalaistyylisiä taloja.

Leiripaikka löytyi Eteläisestä Peurasaaresta. Myöhemmin heille selvisi, että saaressa olisi ollut muinainen kalmisto, jossa on 8 000 vuotta vanhoja hautoja. Saari näytti olevan kalastajien vakituinen leiriytymispaikka

”Sinä iltana pohdimme, kierrämmekö oikeasti Äänisen vai palaammeko takaisin Petroskoihin. Päätimme lopullisesti kiertää järven. Sovimme aikaisesta lähdöstä, koska edessä olisi 18 km:n mittaisen selän ylitys. Minua vaivasi, miten niin pitkä matka sujuisi ilman maataukoa, jalkojen puutuminen huolestutti samoin se, tuleeko rakon kanssa ongelmia. Mietin myös Riston jaksamista. Lopulta päätin, että hyppään aamulla veneen etuairoihin ja otamme kajakki hinaukseen. Jälleen leiripaikassa oli hyttysiä riesaksi asti.”

Viides päivä

”Nousimme kolmelta ja läksimme vesille varttia vaille viisi. Itikat seurasivat järvelle pitkän matkaa. Aamu oli kuitenkin kauniin aurinkoinen. Laitamyötäinen tuuli puhalsi 2-4 m/s. Tuuli oli siis kevyttä, mutta aallokko oli paljon isompaa kuin mihin olin Saimaalla tottunut. Selän ylittämiseen kului kolme tuntia. Vauhtimme oli varsin hyvä, keskimäärin 6 km/t.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kajakki hinauksessa. Risto hätistelee viimeisiä itikoita.

”Käsiini tuli yksi rakko, vaikka olin teipannut sormeni. Risto pitää teippaamista hyvänä, minusta se on turhaa. Näytti rakkoja tulevan teippaamisesta huolimatta Ristollekin, mutta häntä se ei näyttänyt haittaavan.”

”Pidettiin taukoa Tsurostrov -saaressa, jota me kutsuimme laguunisaareksi. Rannalla oli ankkurissa iso purjelaiva. Nukuimme pari tuntia. Saaressa oli hieno hiekkaranta ja Risto käveli siellä paljain jaloin. Varoittelin lasinsirpaleista, joita oli pitkin rantaa. Risto tuumasi, etteivät ne haittaa, jos eivät osu pahaan paikkaan. Minä tulistuin hiukan, koska mihin olisimme sieltä voineet lähteä haavaa ompeluttamaan, jos jotain olisi sattunut.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laguunisaaren paikallinen purjelaiva.

”Purjelaivasta tuli äiti ja tytär katsomaan ketä oli tullut pienellä veneellä niemen kärkeen. He kävivät siinä uimassakin. Oli mukava katsella venäläistä naiskauneutta.”

”Pohdiskelin, että jatkossa emme enää ylitä 18 km:n selkää vaan etenemme rantoja pitkin. Laskeskelin, että jos joka päivä kuljemme 30 km, meiltä kuluu retkeen vielä 11 päivää. Riston työ vaati, että hänen täytyi päästä siinä ajassa kotiin.”

Tuuli kääntyi tauon aikana vastaiseksi. Jatkettuaan matkaa retkeläiset ohittivat hienoja hiekkaniemiä ja -rantoja ja runsaasti kalastajien vakiintuneita leiripaikkoja. Alue onkin suosittua lohenuistelualuetta. Risto haaveili myös mahdollisuudesta tulla sinne syksyllä kalaan siian ja muikun kudun aikoihin.

”Vastatuulta oli 4-6 m/s. Mietin kuinkahan Risto jaksaa vetää vasta-aaltoon. Kuulin kuinka vene jysähti aina aallon pohjalle ja sen vauhti pysähtyi joka kerta hetkeksi kokonaan. Risto vain souti. Ajattelin, että onpa sitkeä sissi”.

Leiripaikaksi valikoitui pienen Gaibisci saaren soraranta.

Kuudes päivä

”Risto lähti taas hiukan aikaisemmin. Pidettiin taukoa kallioisella niemellä. Sellainen on melojalle ihanteellinen rantautumispaikka. Siellä kasvoi kallion halkeamassa villiä ruohosipulia. Keli oli erinomainen.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruohosipulia kasvoi useilla saarilla. Arvelimme ovatko kalastajat joskus muinoin tuoneet vai kasvaako villinä.

Retkeläiset meloivat Vodla-joen suulle, Shalskin kylään ja etenivät hiukan jokea ylös, kunnes erään talon laiturilla oli vanhempi nainen. Risto kyseli kauppaa. Useiden vaiheiden jälkeen selvisi, että kauppa on jonkin matkan päässä. Risto lähti sinne kävellen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risto kyselemässä kauppaa.

”Minä makoilin vahtimassa kamojamme. Oli leppoisa kesäpäivä ja ympärillä idyllinen kylämaisema.”

”Risto oli ostanut muikkuja ja ryhtyi kokkaamaan. Sama vanhempi nainen tuli katsomaan puuhiamme. Hän lupasi siivota muikut. Annoimme muikkujen päät hänelle kissanruoaksi, koska hän ei suostunut ottamaan rahaa vastaan. Risto teki rantasalmelaiseen tapaan rantakalaa, eli laittoi keittoon vain muikkuja, voita ja suolaa. Nainen puisteli päätään ja kävi hakemassa keittoon jotain vihreää. Kun söimme, hän puisteli päätään tarkoittaen selvästi, että onpa pojilla huonot ruoat.”

”Etenimme viitisen kilometriä läheiseen saareen ja keittelimme teet. Otimme saaressa parin tunnin nokosetkin.”

”Jatkoimme matkaa ja yritin seurata kartasta, missä Äänisen kuuluisat kalliopiirrokset ovat. Arvelin, että niistä näkyisi jotain merkkejä luonnossakin, ovathan ne niin kuuluisia nähtävyyksiä, että jotain jälkiä runsaista kävijöistä voisi näkyä. Etenimme rantoja pitkin ja eräässä kallioisessa niemessä istui vanha mies ongella. Risto kysyi häneltä, tuleeko kalaa.”

Myöhemmin retkeläisille selvisi, että juuri se oli Besov-Nosin niemi, missä ovat Äänisen upeimmat kalliopiirrokset. Niemessä on myös suuri mustavalkoiseksi rapattu majakka, joten jos tietää mitä etsiä, paikka on hyvin helppo löytää.

”Silloin harmitti vietävästi, että missasimme Äänisen kuuluisimman piirroskohteen. Etenimme pienelle Gurin saarelle. Se oli retkemme paras leiripaikka. Kalliorannat olivat upeita, auringonlasku oli hieno ja yöllä oli täysin tyyntä ja lähes täysikuu. Jälkeenpäin selvisi, että tuossakin saaressa olisi ollut kalliopiirroksia.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Retken hienoin leiripaikka.

Paikkasi Pekkakin virheensä myöhemmin ja kävi melomalla katsomassa Besov-Nosin kalliopiirroksia. Äänisen kalliopiirroksista kerrotaan tarkemmin sen tarinan yhteydessä.

Seitsemäs päivä

”Minun piti oikein katsoa kännykästä, mikä viikonpäivä on menossa. Loma tuntuu silloin hyvältä, kun on päässyt kalenterista eroon. Äänisen vesi oli neljätoista asteista ja ilma aamulla neljä astetta lämpimämpää. Kaikki muukin oli hyvin. Lisäksi aamupalan pöydäksi ja istuimiksi löytyivät sopivat kivet. Telttakin oli yöllä tasaisella kalliolla. Nykyvälinein voi leiriytyä melkein missä vain, jos on hyvä makuualusta.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pekan mieluisin leiriytymisympäristö.

Risto lähti soutamaan varttia ennen Pekkaa. Puolen tunnin kulutta retkeläiset olivat yhdessä. Siitä seudusta alkoi yhtäjaksoinen hiekkaranta, joka jatkui sitten noin sata kilometriä. Eroosio oli kaatanut rannoille puita sikin sokin.

”Se oli myös retken ensimmäinen paarmapäivä. Risto laski tappaneensa 70 – 100 paarmaa, minä uskon tappaneeni hiukan vähemmän, ehkä 30 – 50. Ne lensivät rannasta jopa puolentoista kilometrin päähän. Kerrotaan, että niillä on infrapunanäkö, jonka avulla ne erottavat lämpimän kohteen ja lähempää haistavat hengityksestä vapautuvan hiilidioksidin. Soutajaa ne haittasivat enemmän kuin melojaa, koska paljasta pintaa on soutajalla enemmän. Riston mukaan paarmat olivat todella ovelia. Kaksi kiersi koko ajan pään ympärillä. Jos yhden sai hengiltä, veneen pohjalta nousi uusi tilalle. Riston mukaan niitä oli siellä koko ajan odottamassa vuoroaan.”

”Ensimmäisellä tauolla näimme hiekkarannassa suden jäljet. Oletimme otuksen sudeksi, koska lähimpään kylään oli parikymmentä kilometriä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suden jäljet, Äänisen itärannan hiekkarannalla.

”Kaikki rannat olivat täynnä roskia, enimmäkseen muovipulloja. Kippaavatkohan paikalliset roskansa järveen? Miten niin suuri roskien määrä voi muuten olla mahdollista?”

”Kartan mukaan silläkin seudulla olisi pitänyt olla kalliopiirroksia, mutta kaikkialla oli vain hiekkarantaa.”

Retkeläiset meloivat vanhan Muromin luostarin ohi. Sitä restauroitiin parhaillaan. Illalla he leiriytyivät hiekkarannalle, jossa olisi ollut polttopuuta tolkuttomasti yli tarpeen. Päivän mittaan kännykkäviestit kulkivat, mutta puhe ei. Aamulla oli ollut paras mahdollinen sää, mutta vähitellen lämpötila nousi hellelukemiin ja tuuli tyyntyi. Seuraavan päivän suunnitelmia piti muuttaa. Oli syytä lähteä mahdollisimman varhain. Keskipäivän helteessä vaeltaminen olisi liian raskasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leiri polttopuiden keskellä.

Kahdeksas päivä

”Heräsimme puoli neljältä ja läksimme liikkeelle viideltä. Hyppäsin taas etuairoihin ja kajakki otettiin hinaukseen. Oli ensimmäinen päivä, jolloin mielestäni alkoi ilmetä turnausväsymystä. Meiltä molemmilta meinasi loppua usko ja retkeilyn riemu oli kadoksissa. Alkoi tuntua, eikö tämä kierros lopu koskaan. Oli kuitenkin parempi jatkaa kuin kääntyä takaisin. Olimme jo niin pitkällä.”

Tämän kirjoittaja on tehnyt paljon pitkiä vaelluksia hiihtäen, kävellen ja soutaen. Olen noudattanut aina jo 1930-luvulta alkaen retkeilyoppaissa kerrottua ohjetta: suunnilleen joka neljäs päivä kannattaa pitää taukoa vaeltamisesta. Ei silloin tarvitse makoilla, vaan keksiä vaihtoehtoista liikunnallista ohjelmaa. Kokemukseni mukaan tuon rytmin noudattaminen estää hyvin tehokkaasti turnausväsymyksen syntymistä. Kolmen viikon tai kuukauden vaelluskaan ei ala tympiä, kun päivät eivät ole aina samanlaisia. Se mitä Pekan päiväkirja sanoo seuraavaksi on joka tapauksessa erittäin totta ja tukee esittämääni asiaa.

”Pitkän vaelluksen rasitus on erilainen kuin vaikkapa maratonin juokseminen tai muu ”lyhyen” matkan rasitus. Pelkkä yöuni ei riitä palauttamaan, jos joka päivä vaelletaan.”

”Päivällä lepäsimme korkean hiekkatörmän juurella. Risto elvytti jalkojaan ja kiipesi ylös. Seinämässä oli runsaasti törmäpääskyn pesiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Törmäpääskyn pesiä.

Taukoa pidettiin tuulelta suojaisessa paikassa. Kun jatkoimme matkaa, havaitsimme, että kohta saamme soutaa tosissamme. Vaikka tuulta ei yleisesti ottaen ollut kuin ehkä 5 m/s, niemi ehkä voimisti ilman virtausta ja nosti sen edustalle yllättävän voimakkaan aallokon. Kun ohitimme pahimman paikan, nimesimme niemen ”Hyväntoivon niemeksi”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Hyväntoivon niemi”

Retkeläiset soutivat aamupäivällä kymmeneen saakka ennen kuin helle kävi liiaksi voimille. He rantautuivat, söivät, nukkuivat ja jatkoivat vasta puoli yhdeksältä illalla.

”Noin 2-4 m/s puhaltanut tuuli oli laitavastaista. Vauhtimme oli vain 3,5 km/t, aallokko ja kuumuus hidastivat menoa. Jaksoin soutaa vain illalla kymmeneen saakka, sitten hyppäsin kajakkiin. Sanoin, että nyt riittää airojen heiluttelu, selkä ei tykännyt soutamisesta ja käsiin tuli rakkoja. Tuntuipa melominen kevyeltä soutamiseen verrattuna.”

Matka jatkui mantereen suojassa lähes tyynessä. Retkeläiset mittasivat gps:n avulla vetojen lukumääriä sadalla metrillä. Ristolle kertyi niitä 27, Pekalle 53. He myös ihailivat hienoa luonnonnäytelmää, kun ukkonen kulki ohi järven toisella puolella.

Leiripaikka löytyi Volgan kanavan läheltä.

”Oli outoa katsella, kun keskeltä hiekkarantaa putkahteli laivoja toisensa perään. Kun vertaa Saimaan laivaliikenteeseen Äänisen ja Laatokan laivaliikenne on vilkkaudessaan aivan toista luokkaa.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risteilylaiva putkahti rannasta.

Yhdeksäs päivä

Jälleen oli aikainen herätys ja retkeläiset lähtivät vesille kuuden jälkeen. Sää jatkui helteisenä ja täysin tyynenä. Ilma oli painostava ja enteili ukkosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Riston aamuvenyttely. Taustalla risteilylaivoja tulossa Vytegrasta.

”Olimme katsoneet kartasta, että seuraavassa Goljasin kylässä käydään kaupassa. Kun saavuimme sinne, se olikin vain muutaman talon rypäs, jossa ei ollut kauppaa. Rannalla sattui olemaan mies, jolla oli Lada. Hän kertoi, että kauppa on seitsemän kilometriin päässä. Kehotin Ristoa maksamaan miehelle kaupassa käynnistä. Niin tapahtui. Mies kertoi olevansa töissä Vytegran läheltä lähtevällä kanavalla, joka on osa Volgan ja Itämeren välistä vesitietä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pikkukylän rauhallista maisemaa.

”Jäin rannalle vartioon. Laskeskelin joutessani loppumatkaa. Jäljellä oli noin 160 km. Se ennusti vielä viittä retkipäivää. Kun jatkoimme matkaa, upea ukkoskuuro kasteli meidät ja helpotti kuumuutta.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helpotusta helteeseen, ukkoskuuro.

”Kahden aikaan iltapäivälle vetäydyimme viettämään siestaa erään kylän uimarannalle. Oli painostava ilma ja ukkonen meidät herättikin. Jatkoimme matkaa seitsemältä illalla. Oli upea aurinkoinen ilta. Matkan aikana tuuli yltyi vastaiseksi, ehkä sen voimakkuus oli 2-3 m/s. Puolen yön aikaan leiriydyimme ”Uusi nokka” -nimiseen niemeen.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hiekkarannan eroosion vaikutus näkyy hyvin. Aallot syövät hiljalleen hiekkarantaa.

Kymmenes päivä

”Nukuimme pitkään ja heräilimme vasta kymmenen maissa. Olimme niemessä tuulelta suojassa, mutta arvioimme tuulen voimakkuudeksi selällä 6- 10 m/s, se oli meille aivan liikaa. Päätimme pitää lepopäivän. Makoilimme ja nukuimme. Se oli tarpeen. Ennusteen mukaan tuulen piti tyyntyä illaksi. Selällä näkyi edelleen vaahtopäitä. Risto rupesi suunnittelemaan, että jatkamme matkaa heti, kun tuuli tyyntyy, vaikka edessämme on kuudentoista kilometrin mittaisen selän ylitys.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aallot työntävät rantaan pienen töyrään. Suomaisema jatkuu silmän kantamattomiin.

Yhdestoista päivä

”Pitkän neuvottelun jälkeen läksimme liikkeelle puolen yön jälkeen. Risto riensi soutamaan ennen minua, vaikka yritin taivutella, että lähdetään yhtä matkaa. Huusin hänen peräänsä, että souda sovittua reittiä, vaikka mikä olisi.”

”Läksin puolisen tuntia Riston jälkeen. Kun tulin niemen suojasta, havaitsin, että onpa iso aallokko. Kajakki suorastaan kiipesi aaltoja ylös. Tuuli oli tyyntynyt, mutta aallokko ei ollut ehtinyt rauhoittua. Oli hämärää, enkä nähnyt Ristoa. Meillä kummallakaan ei ollut minkäänlaista valoa tai kirkasta vaatetusta.”

”Oli pakko vain meloa sovittua reittiä. Monenlaisia ajatuksia tuli mieleen, kun Ristoa ei näkynyt. Tuntui, että yö vain hämärtyi ja aallot kasvoivat. Välillä tuli niin suuria aaltoja, että ne kastelivat melojan kasvotkin.”

”Runsaan tunnin kuluttua tavoitin Riston. Hänen etenemisensä vastatuuleen oli taas hurjan näköistä. Vene jysähteli aaltoihin ja vauhti pysähtyi silloin kokonaan. Mietin, miten Risto kestää tuota, koska veneessä ei voi syödä tai juoda mitään, tai vene ajautuu nopeasti taaksepäin. Kajakilla oli paljon helpompaa.”

”Yöllä Syvärin kanavasta tuli rahtilaivoja jonossa ja reittimme menivät ristiin. Risto päätti kokeilla spurttia kahden rahtilaivan välistä. Siitä tuli pitkä spurtti ja Risto sai soutaa aivan äärirajoillaan. Mietin näkivätkö laivojen miehistöt meidät tutkassaan. Tuskinpa. Eikä heille ehkä putkahtanut mieleenkään, että joku hullu voi olla liikkeellä pienveneellä Äänisellä keskellä yötä.”

”Näimme myös, kun kaksi risteilylaivaa kohtasi toisensa. Ne laittoivat silloin juhlavalaistuksen päälle. Sitä oli komea katsella kauempaa ja miettiä, etteivät laivoissa olevat arvanneet, että heitä oli retkeläisiä tarkkailemassa.”

”Minulle tuli kylmä, kun meloin hitaasti Riston tahtiin. Viiden maissa aamulla päästiin vastarannalle ja pidettiin tauko. Jopa maistuivat miehille eväät. Risto totesi, ettei enää koskaan näin pitkiä etappeja vastatuuleen. Minä mietin, että lähtöpäätös siinä kelissä oli retkemme suurin virhe. Siinä olisi voinut käydä erittäin huonosti, jos voimat olisivat loppuneet – Olisihan tietysti voinut palata takaisin myötätuuleen.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Majakka, sen huipussa oli tutunnäköinen metalli häkkyrä.

Retkeläiset jatkoivat matkaa kahden aikaan iltapäivällä helteisessä säässä ja leiriytyivät illalla hienoon hiekkaiseen poukamaan. Tarmoa löytyi vielä sen verran, että he kävivät laskemassa verkon, vaikka olikin muikunpyyntiin liian matalaa.

Kahdestoista päivä

”Aamulla Risto kävi kokemassa verkon. Saaliina oli 12 kiiskeä. Ne jätettiin ketuille tai linnuille. Risto lähti jälleen ensin ja minä puoli tuntia myöhemmin. Pysähdyimme Soutjärven kylän yleisellä uimarannalla. Hellepäivänä siellä oli paljon väkeä. Jäin taas pitämään tavaroita silmällä, kun Risto lähti kävellen kauppaan, jonne oli reilun parin kilometrin matka.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vartijalla oli tällä kertaa paljon katseltavaa.

”Risto toi kassillisen ruokaa, mutta oli unohtanut minun toivomani suskat eli pikku rinkelit. Olin kehottanut Ristoa kirjoittamaan, mitä tarvitaan, hän sanoi muistavansa. En kehdannut asiasta kummemmin keljuilla, koska Risto toi minulle Baltika -olutta, joka maistui siinä tilanteessa erittäin hyvälle.”

”Juominen olikin jäänyt reissun aikana niukaksi, koska mukaan ottamamme juomat loppuivat ensimmäisen viikon jälkeen. Sitten juotiin suoraan Äänisestä. Pohdimme, miten puhdasta vesi mahtaa olla, mutta kumpikaan meistä ei saanut vatsaoireita. Äänisen vesi oli viileää, vaikka oli kova helle, päivisin oli jopa 36 astetta”

Seuraavalla tauolla retkeläiset söivät rannalla hyvin ja pitivät reilut ”ruokaperräiset”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risto ottaa kunnon päiväunet. Tämä hetki oli kuulemma retken hankalin, väsytti tosi paljon, joten lepo teki hyvää.

”Sinä päivänä Risto sanoi ääneen ensimmäisen kerran, että soutaminen saisi jo loppua. Kuten edellä olevasta käy ilmi, olin ollut tunnistavinani turnausväsymyksen jo muutamaa päivää aikaisemmin. Minulla oli vaikutelma, että Risto souti enää pelkällä sisulla.”

Jälkikäteen Risto on kertonut, että alkumatkasta kipeytyivät kämmenet, koska ne olivat rakoilla, sen jälkeen kipeytyivät ranteet ja tässä matkan vaiheessa niska. Soutaminen oli silloin jo erittäin hankalaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Soutajan teipatut kädet.

Retkeläiset jatkoivat vasta kahdeksalta illalla. Kolmen tunnin etenemisen jälkeen he pystyttivät leirin Jänislahteen. Pekalta kipeytyivät selkä ja jalat hitaan melonnan vuoksi. Ensimmäisen kerran retkeläiset alkoivat puhua Suomeen paluun yksityiskohdista. Petroskoihin oli enää kahden päivän matka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieno ilta. Ei ollut Äänisen aaltoja.

”Yöllä lauloi kehrääjä. Minusta se on kesäyön hienoimpia ääniä.”

Kolmastoista päivä

”Heräsimme viideltä ja läksimme matkaan tuntia myöhemmin. Risto näki kahden lohen hyppäävän. Hän heitti uistimen heti veteen ja souti hyppypaikalle. Puolen tunnin uistelu ei tuottanut tulosta.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieno aamu, hellepäivä taas tulossa.

Retkeläiset etenivät kymmeneen saakka, sitten helteinen ja tyyni sää pakotti rannalle pieneen saareen, jonka ranta oli kehno. He joutuivat siirtämään telttaa kolmeen kertaan, jotta se pysyi varjossa.

”Teltassa oli kuuma kuin saunassa, mutta ulkona oli valtavasti sääskiä. Oli vaikea päättää kummassa oli parempi olla. Teltassa sai kuitenkin hiukan nukuttua. Näitten ongelmien vuoksi ostin myöhemmin itselleni riippumaton”

”Läksimme illalla seitsemältä jatkamaan matkaa. Melonta sujui mukavasti, kun taitoin taivalta omaa tahtiani ja pidin aina Ristoa odotellessani reilun tauon kajakissa istuskellen. Tuuli virisi myötäiseksi. Oli kuitenkin edelleen hyvin kuumaa, mittarin mukaan 34 astetta. Kun leiriydyimme, otimme viimeisen illan kunniaksi viskipaukut unilääkkeeksi.”

Neljästoista päivä

Heräsimme viideltä. Aamupalan aikaan tuli vanha mies pyörällä pitkin rantaa. Hän oli menossa kokemaan pyydyksiään. Risto jututti miestä ja kuulimme ensimmäiset uutiset ulkomaailmasta kahteen viikkoon. Ristoa harmitti, kun hän kuuli, että hänen suosikkijoukkueensa Italia oli pudonnut jalkapallon MM-kisoista. Käänsin puukkoa haavassa sanomalla, ettei siitä näyttelijäporukasta ole parempaan, pitää osata pelatakin. Siitä saatiin tietysti hyvä sanailun aihe.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

sieltähän se Petroskoi rupesi vihdoin näkymään.

”Risto lähti vesille aamulla puoli seitsemältä, minä puolisen tuntia myöhemmin. Risto souti rivakasti, ehkä hän yritti tiputtaa minut ja olla ensin Petroskoissa. Sain hänet kuitenkin kiinni, kajakki on sen verran nopeampi.”

”Petroskoin satamassa Risto kävi ostamassa jäätelöt, blinit ja kylmät limsapullot. Vieläkin muistan kuinka ihanaa oli pitkästä aikaa syödä jotain kylmää. Toinen vahva mielikuva Petroskoista on, kun odottelin Ristoa ja vartioin varusteitamme, niin kaksi nuorta hyvin kaunista nuorta naista kysyi saavatko he ottaa kuvan merenneito -kajakistani. He kuvasivat toisiaan kajakkini kanssa. Silloin minun olisi pitänyt ottaa heistä kuva kajakkini kanssa. Tilaisuus meni ohi, eikä toistu, onneksi se on muistissani.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alukset parkissa Petroskoin sataman vieressä.

”Rantatiellä kulki myös vanhoja miehiä. He olivat kiinnostuneita Ketolaisen puuveneestä. Ehkä siinä paljastui sukupolvien ero. Otin kuitenkin muutaman kuvan kajakista Petroskoin rantakadusta, tuskinpa monella on kuvaa siitä kuvakulmasta. Vesiltä erottui myös hieno kontrasti, kun uuden hienon hotellin vieressä oli vanha puutalo”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Petroskoi rantabulevardin Kalastajat-veistos.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uutta ja vanhaa vierekkäin.

Retkeläiset olivat Igorin datsalla jo puoli kahdelta päivällä. Risto otti päiväunet ja sinä aikana sauna lämpeni.

”Tuntui hyvälle peseytyä kunnolla. Sitten haettiin Riston auto ja peräkärry naapurin pihalta. Sen ympärille oli kasvanut nokkosia ja Risto paineli autoon paljain jaloin. Hän tuumasi, että nokkoset eivät haittaa, taisivat ne kuitenkin hiukan haitata.”

”Igor ja Leonid ihmettelivät jälleen, kun kaadoin loput balsamivodkasta Ääniseen kiitokseksi hyvästä retkestä. Igorista oli hyvin erikoista, että sama pullo oli kulkenut mukana koko matkan ja siinä oli vieläkin hiukan jotain jäljellä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiitosseremonia retken päätyttyä.

”Mentiin Igorin kotiin ja syötiin siellä. Minä menin vuorostani nukkumaan, mutta nukuin huonosti, koska oli kuuma ja kuului outoja ääniä. Risto katsoi MM-jalkapalloa Igorin kanssa. Pienen iltapalan jälkeen läksimme yhdeltä yöllä kohti Suomea. Olimme kotona Koisuanniemessä jo kahdeksalta, kun rajamuodollisuudet sujuivat aamuyöstä sujuvasti.”

Google Earthin mukaiset päivämatkat

1. päivä 17,0 km
2. päivä 41,3 km
3. päivä 31,3 km
4. päivä 30,6 km
5. päivä 28,8 km
6. päivä 41,8 km
7. päivä 35,1 km
8. päivä 38,5 km
9. päivä 38,8 km
10. päivä –
11. päivä 39,5 km
12. päivä 44,0 km
13. päivä 36,0 km
14. päivä 32,0 km

YHTEENSÄ 454,7 km. Keskimääräinen päivämatka 32,5 km.

”Laskin, että Risto teki retkellä 122 850 vetoa ja minä 241 150 vetoa. Jos soutamisen yksi veto vastaa noin neljän kilon rasitusta ja melojan veto noin kiloa, Riston rasitukseksi tulee keskimäärin 35 100 kiloa/ päivä ja minun rasituksekseni noin 17 225 kiloa/päivä. Minusta se, että melominen on noin puolet kevyempää kuin soutaminen tuntuu perstuntumalta oikealta. – Tämähän on vain summittainen arvio”, pohtii Pekka.

Jälkimietteitä

Tarinan lukijalle nousee mieleen, mitä Äänisen seudun kyläkaupoista voi hankkia?

”Ostin aina tomaatteja, kananmunia ja makkaraa, säilykkeinä lihaa ja kalaa sekä aina vain 250 gramman paketin voita, jotta se säilyisi kuumuudessa pari seuraavaa päivää. Ensimmäisestä kaupasta ostin kaksi pulloa olutta. Toisella kauppareissulla ostin kuusi pulloa. Kun oli kuuma, pantiin joskus pullo puoliksi”, kertoo Risto.

”Sen verran meillä oli tekniikkaa käytössä, että velipoika laittoi tekstiviestinä aina iltaisin seuraavan kahden päivän tuuliennusteet. Kun helteet alkoivat, pyysin myös tiedon lämpötiloista, ja lopulta ennusteen sademääristäkin. Se oli amerikkalainen Windfinder.com -sivusto, mistä tiedot löytyivät”, kertoo Pekka.

”Hellejakson aikana retkeilimme kahdessa osassa. Ensin edettiin varhain aamulla, keskipäivällä vietettiin siestaa ja taas illalla vaellettiin”, kuvaa Risto päivärytmiä.

Vierastavatko paikalliset järviään?

Suomessa melonta- ja soutuharrastus ovat suosittuja, mutta runsaan kymmenen vuoden aikana Pekka Pouhula on tavannut Karjalassa hyvin harvoin muita vesilläliikkujia kuin paikallisia kalastajia. Äänisen kierroksella he eivät kohdanneet yhtään retkeilijää.

Se on kummallista, koska vanha karjalaisväestö on asunut Äänisen ympäristössä iät ja ajat ja varmasti he ovat hyödyntäneet järveään. Voisivatko neuvosto-ajan rajoitukset jotenkin olla ilmiön selitys?

”Ehkä vesillä liikkumisen kulttuuri on syystä tai toisesta katkennut ja se on muualta tulleelle väelle vierasta. Laatokalla retkeilijöitä tai huviveneilijöitä sentään on harvakseltaan, mutta minulle on syntynyt käsitys, että sielläkin useimmat heistä ovat Pietarista tai Moskovasta,”, arvioi Pekka.

”Voi kyse olla siitäkin, että huvin vuoksi luonnossa liikkuminen on monille vierasta. On sellainen vaihe ollut Suomessakin, jolloin huvikseen melomaan, retkeilemään tai hiihtämään lähtevää pidettiin omituisena. Arkipäivän pakolliset askareet luonnossa riittivät”, pohtii Pouhula.

”Riston kaveritkin Petroskoissa olivat sitä mieltä, ettet kai sinä tosissasi aio soutaa, ota ihmeessä pieni perämoottori mukaan”, naurahtaa Pouhula.

Lihasvoimin liikkumisen hienoushan on juuri siinä, että silloin ihminen tajuaa ympäristön mittasuhteet. Kun kiertää omin voimin Äänisen, ymmärtää konkreettisesti, että se on suuri järvi. Mutta se ei ole kuitenkaan inhimillisesti mahdoton tehtävä.

Venäläinen roskaamisen perinne

Olen itsekin liikkunut Venäjällä ja nähnyt sikäläisen tavan jättää retkillä roskat maastoon. Mitään jätehuoltoa ei tunnu olevan. Miltä tilanne Äänisellä näytti?

”Roskia riittää. Siellä olisi siivoamista. Jospa löytyisi tarpeeksi ihmisiä, jotka kiertäisivät rannat kesäaikana. Joka paikassa on pulloa, säilykepurkkia, muovipussia, shampoopulloa ja maitotölkkiä”, kuvaa Risto

”Minusta on ruvennut näyttämään, etteivät ne roskat ainakaan pääosin ole vesilläliikkujien tai kalastajien tuotosta, vaan kylistä tietoisesti kipataan jätteet järveen. Sitten tuuli ja aallokko tuovat niitä rannoille. Itärannalla ei tarvinnut päätä kääntää, kun hiekkarannalla oli parikymmentä muovipulloa, vaikka autiota hiekkarantaa oli kymmeniä kilometrejä kumpaankin suuntaan. Ja aina kun nousi rannalle, aina siinä oli pullo. Ymmärtäisin jos kalastajien leiripaikan ympärillä olisi roskia, mutta, kun niitä oli kaikkialla. Kalastajat laittavat jätteet omiin kasoihinsa. Ilmiön syy täytyy olla jokin muu asia”, pohtii Pekka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viikon ”luontokuva”

Veneen ja kajakin erilaiset ominaisuudet

Oman erityispiirteensä Pekan ja Riston retkeen aiheutti se, että soutuveneellä ja kajakilla on paljon erilaisia ominaisuuksia. Retken kannalta tärkein asia oli, että kajakki on selkeästi nopeampi, joskin se vaatii harjaannusta ja hyvää melontatekniikkaa. Soutamaan oppii jokainen varttitunnissa.

”Minulla kipeytyi selkä ja jalat, jos menimme samaa tahtia. Melominen ei silloin ollut rentoa, vaan jonkinlaista jarruttelua. Teinkin niin, että meloin aina jonkin matkaa omaa perusvauhtiani ja sitten odottelin. Suurilla selillä ei voinut kadottaa näköyhteyttä. Miten toisen löytää, jos hän tekee suunnistusvirheen tai sattuu jotain yllättävää. Puhelimet eivät Äänisen itärannalla enimmäkseen toimineet”, kertoo Pekka Pouhula.

”Selkeissä paikoissa ja hyvällä säällä sovimme missä menemme maihin. Minä läksin usein tuntia aikaisemmin leiripaikalta ja jos Pekka ennätti ohi, hän keitteli rannalla teet valmiiksi”, naurahtaa Risto Partanen.

”Oli siinäkin riskinsä. Mietin joskus, että jos Risto on 40 minuuttia edellä ja minulta katkeaa mela, soutaakohan se takaisin”, vastaa Pekka Pouhula.

Turvallista, mutta harkintaa pitää olla

Molemmat ovat retkeilleet vuosia Venäjän Karjalassa, usein yksin. He ovat sitä mieltä, että retkeily siellä on turvallista. Kummallekaan ei ole koskaan sattunut mitään uhkaavaa.

”Mutta pitää käyttäytyä järkevästi. Ei pidä panna leiriä pystyyn kaupungin uimarannalle eikä aivan kylän läheisyyteen. Kylissäkin voi leiriytyä, mutta silloin pitää olla jonkin ihmisen pihassa ja hänen luvallaan. Rita on sanonut nyrkkisäännöksi, että yötä pitää olla saaressa. Sinne ei autoilija tai muu satunnainen kulkija pääse ilman venettä. En ole koskaan nähnyt huligaaneja vesillä. Ne, jotka siellä liikkuvat, ovat kalastajia tai retkeilijöitä, normaaleja ihmisiä. Tavalliset venäläiset ovat todella ystävällisiä”, luonnehtii Pekka Pouhula.

Ääniseltä oli käytettävissä ylimalkainen kartta, jonka mittasuhde oli 1: 200 000. Se on lihasvoimin liikkuvalle aika karkea, yksi sentti kartassa vastaa kahta kilometriä luonnossa.

”Piti opetella mittakaava järveltä katsottuna. Täytyi tajuta, että 30 km:n päässä oleva kohde ei voi veden pinnan tasoon näkyä. Jos kartassa oli 30 km:n päässä saari tai niemi ja näet edessäsi saaren tai niemen, kyse ei voi olla samasta paikasta”, sanoo Pouhula.

Laatokasta puolestaan sai aivan tavallisesta Sortavalan kirjakaupasta huomattavasti tarkemman 1: 100 000 kartan. Sillä saattoi jo mainiosti suunnistaa.

Byrokratian koukerot ja elämäntapojen ero

Suomalaisesta näkökulmasta Venäjällä kenties käytännössä hankalin asia retkeilijän kannalta on, ettei passi ja viisumi riitä retkeilijälle. Ei riitä, että retkeilijä on luvallisesti maassa. Lisäksi pitää rekisteröityä. Suomessa ei tunneta tällaista menettelyä. Kun Suomessa turistilla on passi ja viisumi, hän voi liikkua maassa aivan vapaasti.

”Äänisen retkemme aikaan maassa sai olla rekisteröitymättä kolme päivää, mutta jos välissä on viikonloppu, lauantai ja sunnuntai, niitä ei lasketa, joten retki saattoi kestää viisikin päivää, mutta sen ajan kuluessa on palattava Koti-Suomeen tai palatessa rajalla tulee vaikeuksia”, kertoo Risto Partanen.

Nyt määräykset ovat muuttuneet niin, että maassa saa olla seitsemän arkipäivää ilman rekisteröitymistä. Jos retki alkaa lauantaina ja sen ajalle osuu toinenkin viikonloppu, retki voi nykyään siis kestää yksitoista päivää ilman rekisteröitymistä. Se parantaa jo selvästi retkeilymahdollisuuksia Karjalassa.

”Usein asia kannattaa hoitaa niin, että retkeläinen viettää ensimmäisen yön hotellissa ja rekisteröityy siellä. Näin me reissullamme teimme, koska retki kesti kaksi viikkoa. Me yövyimme Petroskoissa hotelli Pohjolassa. Se maksoi 40-50 euroa.”

”Minä olen ottanut löysemmin nämä määräykset. Olen ajatellut, että kärsin mahdollisen sakon. Rekisteröinti hotellissa maksaa käytännössä saman. Olen usein ollut Venäjällä kauemmin. Olen katsonut, mitä ne tullissa tekevät. Yhdet sakot olen saanut. 5-6 kertaa ovat laskeneet läpi. Sakko oli sillä kerralla 30 euroa, nyt se voi olla vähän suurempi. Suurin haitta on, että tullissa menee 1,5-2 tuntia. Olen kuullut, että Värtsilä on tarkin tulli rekisteröinnin suhteen”, kertoo Risto Partanen.

”Toinen byrokraattinen asia liittyy autoon. Jos menet autolla, joudut täyttämään sitoumuspaperin, jossa lupaat tuoda saman auton takaisin. Siihen saa yleensä kaksi viikkoa aikaa. Nyt me saatiin kolme viikkoa ilman erityistä anomusta. Jos auto on Venäjällä liian kauan, se seisoo jonkin aikaa tullissa. Omatoimiretkeilijän täytyy tietää tämmöiset asiat. On erittäin suuri apu on, jos on joku venäläinen tuttava, jolle voi ongelmien ilmaantuessa soittaa”, tiivistää Risto.

”On Suomen ja Venäjän välillä meidän näkökulmastamme muitakin selkeitä käytännön elämän eroja. Meidän silmissämme Venäjä on usein yhteiskunta, jossa mikään ei tunnu toimivan, mutta kaikki aina jotenkin järjestyy. Systeemiin pitää mukautua ja liikkua sen ehdoilla. Kyllä asiat hoituvat, mutta tapaa, millä ne hoituvat, ei voi etukäteen arvata. Länsimaalaisen on aivan turha suunnitella kaikkea ennakkoon, koska ei voi tietää, mitä kulloinkin tapahtuu”, tiivistää Pekka Pouhula.

Mikä parasta Äänisellä

Kun Pekka ja Risto pohtivat, mitkä olivat retken hienoimpia kohteita ja elämyksiä, yksimielinen arvio oli että vaikuttavimpia paikkoja olivat itse Petroskoin kaupunki, Kizin saari ja Äänisen itärannan loputtomat hiekkarannat.

Mielenkiintoista oli sekin, että puinen soutuvene kiinnosti kovasti vanhempaa väkeä, kajakki puolestaan nuorisoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihanteellinen kajakin rantautumispaikka. Tätä paikkaa meloja muistelee vielä pitkään.

Se retkeläisiä jäi harmittamaan, että he onnistuivat sohlaamaan niin, etteivät löytäneet Äänisen maineikkaita kalliopiirroksia, vaikka meloivat aivan Besov-Nosin niemen ohi ja leiriytyivät siellä olevien kalliopiirrosten lähistöllä.

Äitini muisteluksia

Teksti: Kirsti Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo   Kuvat: Perhealbumista ja SA-kuva arkistosta

Esipuhe

Oheinen teksti perustuu äitini Kirsti Pouhulan, omaa sukua Kirsti Innasen, kymmenkunta vuotta sitten kirjoittamiin muistiinpanoihin. Hän kuvaa tekstissä sota-aikaa, evakkomatkoja ja nuoruuttaan.

Tekstiä on editoitu paikoin voimakkaastikin luettavuuden helpottamiseksi, mutta koko ajan on pitäydytty äitini muistikuvissa.

Luku 1
Ensimmäinen evakkoon lähtö

Vanhempieni Heikki ja Lyyti Innasen koti sijaitsi Laatokan Karjalassa Jaakkiman Pajasyrjän kylässä.

137186_innanen

Heikki Innasen pihapiirin rakennuksia -43. Kuva irrotettu 137186 SA-kuvasta

Talvisodan aikana isän serkun 20-vuotias tytär Martta, joka oli aiemmin jäänyt orvoksi, oli tuotu meille, koska hän oli sairastunut vakavasti. Hän oli työskennellyt Lahdenpohjassa kahvila-apulaisena. Koska sodan aikana piti mennä usein pommisuojaan, hän oli sairastunut ”lentävään tautiin”, kuten silloin sanottiin.

Hänet tuotiin meille hoitoon pari viikkoa ennen evakkoon lähtöä, sillä hänellä ei ollut muuta paikkaa, minne mennä. Diakonissa kävi häntä meillä hoitamassa. Martalla oli niin kovia kipuja, että häntä käänneltiin lakanoiden avulla kyljeltä toiselle.

Meillä asui myös talon vanha päivämies Pekko Ahokas, joka teki nuorempien miesten töitä, isänihän oli lähtenyt sotaan.

Maaliskuun yhdennentoista päivän iltana 1940, kun olimme jo menneet nukkumaan, ovelle koputettiin. Joku nuori mies sanoi, että kahden tunnin kuluessa pitää olla koululla. Siitä alkoi aika hässäkkä. Pekko Ahokas lähti viemään diakonissaa Mikliin, koska hän oli sieltä kotoisin

Äiti oli edellisenä päivänä kirnunnut voita ja paistanut lettuja. Naapurit olivat käyneet hakemassa voita, meille oli jäänyt kilon verran.

Evakkoon lähtiessäni muistan ajatelleeni, että tuohon nuo villatkin jäävät. Olin juuri opetellut karstaamaan ensimmäiseen kertaan. Villat karstattiin kahteen kertaan. Olin silloin kahdeksan vuotta vanha.

Pikku siskoni Saini istui sängyllä ja itki kovasti, kun hänet unesta herätettiin niin kuin meidät muutkin. Äiti haali reppuun ruokatavaroita. Kai hän otti rahat ja joitain papereitakin mukaan. Ei siihen reppuun paljon kertynyt. Äiti kantoi Sainia sylissä, häntä hiukan vanhemmat sisarukseni Rauha ja Ernesti kävelivät kummallakin sivulla, minä, siitä sisarusjoukosta vanhin, kuljin perässä.

Ennen kuin lähdettiin koululle, Martta oli pyytänyt minulta, että tuo Kirsti monta lasillista vettä sängyn viereen. Hän sanoi, ettei lähde mihinkään, hän kuolee siihen. Olivat ne seuraavana päivänä Martankin hakeneet. Hän kesti Savonlinnaan asti. Siellä 20-vuotias Martta Innanen kuoli. Hänet on kai haudattukin Savonlinnaan. Hänen siskonsa Elma muutti myöhemmin Ruotsiin.

Kun kaikilla oli jo vaatteet päällä, äiti sanoi Ekulle: ”laita nuo letut taskuusi”. Eri paria oli mennyt sukat jalkaan ja lapaset käteen. Kaikki oli vähän sekaisin ja oli pimeää. En muista kenenkä hevosella koululle mentiin, kun toinen meidän hevosista oli viety sotaan ja toisella Pekko Ahokas oli viemässä sitä diakonissaa.

Kun päästiin koululle, siellä pakattiin reet täyteen ihmisiä ja lähdettiin ajamaan kohti Uukuniemeä. Reki oli niin täynnä, että pikkuinen Rauha oli kolme kertaa tippunut reen kyydistä. Onneksi se aina huomattiin ja hänet löydettiin.

Parireki Toini Eeron veli

Kuvassa sama reki jolla ihmisiä ja tavaroita kuljetettiin. Kutsuttiin evakkoreeksi.

 

Äiti pyrki pysymään kotijoukkojensa lähettyvillä. Samassa matkassa olivat mummoni ja ukkini Katri ja Simo Kukko sekä samassa taloudessa asuvat äitini Lyyti Innasen sisko Impi ja enoni Simo Kukon vaimo Elsa lastensa kanssa. Kukon suvussa oli neljässä sukupolvessa yhdelle pojista annettu nimi Simo, joten Simo Kukkoja oli suvussa monta.

Saavuttiin jollekin koululle, siellä nukuttiin varmaankin paljaalla lattialla ja kaikki söivät omia eväitään, mitä kullakin sattui olemaan. Siellä kaikille ripustettiin kaulaan pahvilaput, joissa oli nimi.

Pian pakattiin taas reet täyteen ja lähdettiin kohti Kesälahtea. Jossain isossa kauppatalossa oltiin pari päivää.

Aurinkoisena ja kylmänä kevätpäivänä ihmiset istuivat penkeillä ja kuuntelivat radiosta uutisia, kun rauhan ehdot luettiin Karjala, oli menetetty. Tunnelma oli ankea, koska kaikki olivat odottaneet, että käännytään takaisin kotiin. Eihän me lapset asiaa niin ymmärretty. Minäkin leikin naapurin tyttöjen kanssa.

Samana päivänä pakkauduttiin taas rekeen ja mentiin Kesälahden kirkolle. Majoituttiin kirkkoon yöksi. Siellä oli kylmä. Kamiinan viereen yritettiin päästä. En muista, että missään olisi tarjottu ruokaa. Kai me syötiin omia eväitä. Sainihan imi vielä tissiä. Oli äidillä pullo mukana.

Silloin 15-vuotias Toini jäi kotiin muka lehmien kanssa tulemaan. Hänellä oli ollut siellä paha olla, kun kaikki pienet elukat oli pitänyt tappaa. Kukon Jussi oli tullut niitä tappamaan. Toinin oli pitänyt ottaa kiinni kanoja ja lampaita. Lehmät oli päästetty irti navetasta ja niitä oli lähdetty ajamaan Uukuniemelle päin.

Kirsti ja kanat

Äitini Kirsti syöttämässä kanoja Pajasyrjällä 1930-luvun puolivälissä. Taustalla näkyy riihi. Äitini ei pidä kuvasta, koska housut näkyvät hameen helman alta.

 

Isä oli päässyt seuraavana päivänä kotiin ja teurastanut sian. Sian lihojen lisäksi hän oli laittanut hevoskuormaan postelsäkin, johon oli laittanut vaatteita, astioita ja peilinkin, joka säilyi ehjänä. Hän ajoi hevosella Savonlinnaan ja sieltä junaan, jonka määränpää oli Pekanpää Tornionjoen varrella.

Toini kulki lehmiä ajamassa Malisten naisten kanssa. He kävelivät kauan, mutta meidän lehmät hävisivät, ehkä ne sekaantuivat muuhun laumaan. Paleltui lehmiä toki hankeenkin.

Kesälahdelta meidät lastattiin kuorma-auton lavalle. Lavalla oli jo ennestään viljasäkkejä. Niiden päälle asetuttiin. Rauha ei antanut miesten nostaa itseään ja äidin piti kiivetä lavalle Rauha sylissään. Miehet nostelivat meidät muut lavalle. Kun tuli jokin iso mäki, eikä auto noussutkaan mäen päälle, meidän piti tulla lavalta alas. Meidän piti myös mennä lumihankeen, kun joittenkin herrojen autot menivät ohi. Ottivat vielä valokuvan, kun seistiin hangessa kylmissään ja pienimmät itki. Muistaakseni sanottiin, että ne oli ruotsalaisia herroja.

Viljasäkkien päällä mentiin Savonlinnaan ja siellä johonkin tehdassaliin. Siellä meille annettiin peltimukeissa maitoa ja näkkileipää. Ei oltu siellä kuin muutama tunti, kun linja-auto haki meidät pienen matkaa asemalle ja junaan.

Junassa oltiin muistaakseni monta päivää. Juna seisoi pitkiä aikoja asemilla. Junassa oli tungosta ja ahdasta. Muistaakseni ukkini nosti Simo-enoni Kalevi -pojan nukkumaan tavarahyllylle. Ne olivat sellaisia punottuja, antoivat vähän periksi ja painuivat notkolle nukkujan alla.

Oltiin samassa porukassa ”mummolaisten” kanssa. Ei saatu ruokaa, mutta maitoa saatiin mukeihin. Ehkä vielä oli omia eväitä jäljellä. Jollakin asemalla jakoivat jotain keittoa, mutta se oli loppunut, kun meidän vuoro tuli.

Oltiin junassa lähelle Rovaniemeä, Ruikan seisakkeelle. Siellä oli hevosmiehet vastassa. Jäätiin junasta yöllä ja oltiin oikein väsyksissä ja nukuksissa. Kukaan ei olisi meitä huolinut, koska oli monta lasta ja kaikki muut olivat jo menneet rekiin. Lopulta joku otti meidät kyytiinsä.

Saavuttiin isoon taloon, jossa oli suuri kylmä tupa. Sänkyyn oli varattu oljet ja siihen paljaiden olkien päälle käytiin koko sakki nukkumaan. Hyvin nukutti, kun oli päästy junasta. Peittona oli se saali, jota Saini sanoo evakkohuiviksi. Äiti kertoi jälkeenpäin, kuinka hyvä se oli. Saini olisi muuten paleltunut.

Talossa oli emäntä ja kaksi aikuista poikaa. Ne olivat vähän päästään vialla taikka vähän pörrhöjä niin kuin siellä sanottiin. Lisäksi oli kaksi palvelijaa. Pesuvadissa tekivät puuron uunissa. He paistoivat joka päivä rieskaa ja antoivat meillekin. Ernesti itki: ”anna äiti sellaista leipää kuin kotona”.

Kun ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä oli päällä, rupesi hirveästi kutittamaan. Alusvaatteiden saumat olivat täynnä täitä, samoin sukkanauhat. Punainen risti auttoi meitä antamalla alusvaatteet. Minä sain vaalean vihreän flanellipaidan ja housut. Palvelijat lämmitti saunan. Se oli suuri kuin hevostalli ja jäi haaleaksi, justiinsa tarkeni pestä. Äiti pesi karjakeittiössä vaatteet. Siellä oli huono, ruosteinen vesi.

Äiti voivotteli joka päivä missähän Toini ja isä ovat. ”Mummolaiset” oli sijoitettu kilometrin päähän. Minä kävin siellä joka päivä.

Oltiin siellä Ruikassa ehkä kolme neljä viikkoa. Samassa pihapiirissä oli koulu. Kaihomielin katsoin, kun lapset olivat välitunnilla. Opettaja kutsui muutaman kerran omalle puolelleen. Niillä oli vauva ja sitä sai vaunuissa vähän työnnellä sisällä. Opettajan asunnossa oli niin siistiä ja kaunista. Ajattelin, että jos saisi tällaisessa olla. Ne vauvan vaunutkin olivat niin hienot, ettei me oltu sellaisia nähtykään.

Luku 2
Asettuminen Pekanpäähän

Eräänä päivänä tulin ulkoa sisään ja näin eteisen penkillä rukkaset, jotka näyttivät isäni rukkasilta. Ja olihan isä tuvassa. Nuoremmat kieppuivat isän ympärillä. Oli riemastuttava olo, kun isä oli tullut. Hänen repussaan oli vielä kotoa laitettua evästä, leipää ja pullaa. Se oli erityisesti Ernestille mieluista.

Isä oli optimistisella mielellä. Hän sanoi, ettei enää ole mitään hätää. Mennään Pekanpäähän. Sieltä on vuokrattu keittiö ja kamari, jotka ovat erillisessä rakennuksessa. Veikko-hevonen on jo siellä, samoin kotoa tuotuja tavaroita. Ensin mennään junalla alakoulun opettaja Erika Alatalon luo.

Heti seuraavana päivänä lähdettiin junalla Pekanpäähän. Kun tultiin asemalle, aseman hoitaja vei meidät omalle puolelleen ja tarjosi mehua ainakin meille lapsille. Siellä oli joka paikassa ystävällisiä ihmisiä. Ensin oltiin yötä opettajan talossa. Aamulla lähdettiin sinne kortteeriin. Koska siellä ei ollut huonekaluja, tehtiin seinään kiinnitetty laveri ja varmaankin talosta saatiin pöytä, jonka ääressä syötiin.

Siitä elämä vain rupesi sujumaan. Äiti alkoi käydä siinä talossa lypsämässä. Sieltä saatiin maito. Odoteltiin, koska Toini tulee. Sitten tuli kortti, jossa hän kertoi, koska ja millä junalla hän tulee. Minä tietysti läksin vastaan sen talon tyttöjen kanssa.

Kun juna saapui asemalle ja näin Toinin, rupesin hyppimään laiturilla ja huusin ”Toni, Toni!”. Asemamies otti kiinni ja sanoi, putoat vielä junan alle. Toinikin oli ruvennut junassa huutamaan ”Kipu, Kipu!”. Malisen naiset olivat pitäneet kiinni, ettei ennen aikojaan hyppää junasta. Nyt jälkeenpäin ajatellen, isän tulo ja Toinin tulo olivat onnen hetkiä. Oli selvitty yhteen vahingoittumatta. Voin vieläkin muistaa ne tunnelmat, joita tunsin silloin.

Rauhalle käytiin Ruotsin puolelta ostamassa valkoiset kumisaappaat. Ne olivat mahdottoman hienot ja kyllä niitä ihailtiin. Me tutustuttiin heti niiden talon lasten ja naapuritalojen lasten kanssa. Siellä oli joka talossa paljon lapsia. Se oli vaurasta seutua. Meidän talon lasten nimet olivat Anna, Greetta, Kaarlo, Olavi, Toini, Maila, Unto ja Eine. Emännän nimi oli Helli ja isännän Matti. Palvelijan nimeä en muista.

Pekanpään Alatalo

Pekanpäässä Alatalon edustalla. Unto Alatalo, Simppa Keskitalo (naapurin velmu poika), Toini Alatalo ja Kirsti.

Kävin siellä alakoulua sen kevään loppuun. Istuin Hulda -nimisen tytön vieressä. En ollut kuullut ennen sellaista nimeä. Silloin esitin kevätjuhlassa toisen tytön kanssa Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Minusta oli jo silloin vaikea laulaa. Jokainen tietää minun lauluäänen. Olenpahan vain laulanut.

Meihin tuli syyhmiinen tai syyhy. Varsinkin käsiä ja sormihaaroja kutitti. Terveyssisar kävi katsomassa ja antoi lääkkeet. Lisäksi piti käydä saunassa ja pestä kaikki vaatteet kahteen kertaan. . Joesta oli jo jäät lähteneet ja rannalla oli suuri muuripata. Siellä oli hyvä pestä vaatteita. Äitihän pesi siellä koko ajan ja Saini oli aina mukana. Kerran se meinasi hukkua. Kävi muka uimaan ja painoi vain pään veden alle. Eihän se ollut kuin toisella vuodella.

Samassa Pukeman talossa oli evakkona myös joku hienompi rouva tyttärineen. Kun jäät alkoivat lähteä Tornionjoesta, hän vei meidät retkelle Matkakosken rantaan. Oli mahtavaa katsoa, kun jäät lähtivät.

Me lapset oltiin aina siellä talon puolella. Kun ne söivät, seistiin keittiön ovella. Niiden tyttöjen kanssa leikittiin pallopelejä seinää vasten ja tehtiin vaikka minkälaisia käännöksiä. Koitti talonväki meitä työhönkin opettaa. Kesällä oli turnipsipellon kitkemistä ja harventamista. Kun yhden rivin olisi tehnyt, olisi saanut markan. Kolme riviä minä taisin saada tehdyksi. Välillä käytiin uimassa.

Talossa siivottiin kerran viikossa. Salin ja pirtin siivoaminen kuului niille tytöille ja minä olin tietysti mukana. Salista vietiin narulle kaikki liinat. Pöytien päällä oli monet liinat päällekkäin. Niitä heilutettiin ja ripustettiin narulle tuulettumaan. Samoin tehtiin matoille. Lattiat luututtiin. Palkaksi saatiin pala pullaa. Se oli hyvää. Joka lauantai käytiin myös pesemässä joessa housut ja paita.

Toini lähti heti Ruotsin puolelle piiaksi. Ensiksi hän meni taloon, jossa oli paljon lehmiä. Kävin siellä hänen luonaan. Minusta tuntui, ettei Toini mahtanut lehmille mitään. Hän itki ja kiroili, kun lehmät eivät tahtoneet mennä navettaan. Mitä se nuori tyttö isolle karjalle mahtoi.

Sitten hän meni Mölpperin kartanoon sisäköksi. Hän oli sitten siellä siihen saakka kun lähdettiin takaisin Karjalaan.

Pekanpäähän mentyämme isä joutui työvelvolliseksi Petsamoon. Ainakin hän oli siellä kesän 1941. Kun hän palasi, hän toi paljon suklaata jota saksalaiset olivat antaneet.

Äiti osallistui kaikkiin talon töihin, heinäntekoon ja leikkuuseen. Talon väki kävi lainaamassa Veikko -hevosta kyntöpariksi vähän kauemmaksi talosta. Kun tuli päivällisen aika, talon oma hevonen oli viety hyvään heinikkoon syömään, meidän hevonen taas aivan tyhjäksi kaluttuun peltoon. Äiti sattui näkemään sen. Hän haki Veikon pois ja sanoi, että hän ostaa hevoselle heinät, ei tarvitse luontokappaletta syrjiä. Muuta kielteistä siellä pohjoisessa ei ollutkaan.

Poikkilahden kansakoulussa kävin yläkoulun ensimmäisen luokan. Sinne oli pitkä matka. Pimeässä mentiin ja tultiin. Paljon lapsia kulki samassa porukassa.

Kirsti Pekanpäässä

Kirsti Pekanpäässä.

 

Seuraavana kesänä opin ajamaan pyörällä ja uimaan. Ensiksi uitiin tukki kainaloiden alla ja siitä sitten vaan veteen. Ernesti oppi uimaan samaan aikaan. Pojat heitteli pienempiä veteen eräältä kiveltä. Vieläkin muistan kiven, joka oli vähän matkan päässä rannasta. – Kyllä siellä puljattiin vedessä.

Vanhemmat olivat kuitenkin koko ajan sillä mielellä, että vielä mennään takaisin kotiin. Isän serkku Teräväisen Jussi ja Aino asuivat Piejillä. Ne puhuivat paljon politiikkaa ja uhosivat uutta sotaa, jossa valloitetaan Karjala takaisin ja mennään kotiin. Ne kävivät usein meillä ja me heidän luonaan. Minä kuuntelin hörössä korvin, mitä aikuiset puhuivat.

Siellä Piejillä – kuten monessa muussakin talossa – asuttiin kesällä navetassa. Siellä pohjoisessa pesivät navetat niin puhtaiksi, että niihin voi mennä asumaan. Ihmiset olivat hyvin siistejä. Kesäksi he peittivät salin huonekalut valkoisilla lakanoilla, eikä siellä käyty kesällä.

Keväällä, ennen kuin kesäsota syttyi, oli maaottelumarssi. Minäkin olin marssimassa. Matka oli kymmenen kilometriä. Viisi kilometriä käveltiin yhteen suuntaan ja tultiin takaisin. Yhdellä rouvalla oli rannekello ja hän katsoi aikaa, että kymmenessä minuutissa piti kävellä kilometri. Sattui oikein lämmin ja aurinkoinen päivä ja kuumissaan ja janoisina tultiin pois.

Kun sota alkoi, miehiä vietiin kuorma-autoilla. Miehet istuivat lavalla ja lauloivat Sillanpään marssilaulua ja Kankahalla kasvaa kaunis kukkanen nimeltään Kaarina. Miehet uhosivat tulevansa kohta takaisin ja me huiskutettiin tien reunalla. Sitten seurattiin tarkasti, kuinka ne valloittivat Karjalaa takaisin.

Luku 3
Takaisin Pajasyrjään

Lokakuussa mekin tehtiin lähtöä takaisin kotiin. Paluuseen piti hankkia luvat, koska se oli sotatoimialuetta. Härkävaunu tilattiin asemalle. Sinne sitten eläimet ja ihmiset. Hevonenhan meillä olikin. Lisäksi ostettiin sieltä kaksi lehmää. Kummankin nimi sattui olemaan Lykky. Lisäksi ostettiin heinää ja Ruotsin puolelta jauhoja ja muita ruokatarvikkeita.

Matka kesti monta päivää. Eiväthän ne tavaravaunut mene nopeasti, kun niitä vekslataan ratapihoilla. Aina taukojen aikana oli kova kiire saada vettä elukoille.

Kun saavuttiin Jaakkiman asemalle, enoni Simo Kukko oli meitä vastassa. Lunta oli jo maassa. ”Mummolaiset” olivat tulleet vähän aikaisemmin. Niinpä tiedettiin, että meidän talo oli ehjä. Navetan päätyyn oli tullut tykin ammus, muuten paikat olivat ehjät. Meidän kylästä oli palanut monta taloa. – Eihän siellä ole hyvää jälkeä, mistä sota on mennyt läpi.

Ensin oltiin mummolassa yötä. Sitten mentiin siivoamaan ja lämmittämään. Mitään huonekaluja ei ollut. Ryssät oli vieneet kaiken. Meidän taloa ne olivat pitäneet leipomona, sillä siinä oli hyvä uuni. Koska ei ollut pöytää, syötiin aluksi tiinun kannen päältä.

56303_pp

Kuva 56303 Pajasyrjän kylä kaakosta tien suuntaan. 9.10.1941. SA-kuva.

Ihmiset kulkivat talosta taloon etsimässä oman näköisiä huonekaluja. Venäläiset olivat kuljetelleet huonekaluja eri paikkoihin. Sillä tavalla löydettiin meidän pöytä ja sellainen selkänojallinen penkki.

Kyläläiset palasivat, vaikka talot olivat palaneet. Heikkitoisiilaiset ja Perätoisiilaiset kummatkin menivät Jaatisen taloon asumaan. Kun nyt muistelee kyllä niillä oli ahdasta. Porukkaa oli paljon ja talossa oli vain tupa ja kaksi kamaria, eivätkä nekään olleet suuria.

Ihmisillä oli kova halu palata kotikylään, vaikka siellä ei ollut heillä mitään ja sota oli edelleen käynnissä. Se oli ankea syksy ja talvi. Ei ollut oikein ruokatarvikkeitakaan enempää ihmisille kuin elukoillekaan. Polttopuitakaan ei ollut. Toisiin naiset purkivat korsuja ja saivat niistä kuivia puita. Niiden miehethän olivat sodassa. Meillä oli isä kotona, koska hänellä oli jo niin paljon ikää, ettei tarvinnut sotaan mennä. Isä kävi Saaren pitäjässä saakka hevosella ostamassa heiniä. Hän toi joskus leivänkin, ison limpun.

Naiset lähtivät melkein joka aamu Lahdenpohjaan katsomaan, jos jotain olisi tullut kauppoihin. He sanoivat ”menevänsä jonottamaan”.

Jouluaattona joku sanoi, että Huuhanmäen kauppaan oli tullut vehnäjauhoja. Isä lähti sinne ja otti minut mukaan. Hän sai kaksi kiloa vehnäjauhoja ja viisi kiloa ruisjauhoja sekä hiivaa. Niistä leivottiin jouluksi vähän pullaa. Kyllä se tuntui silloin herkulta.

Sinä talvena ei käyty koulua. Koulusta oli tehty vankila, missä oli venäläisiä vankeja. Niitä näytti olevan paljon, kun ne aina aamuisin menivät töihin halkoja tekemään. Ne saivat olla aika vapaasti. Ne kaivoivat lumen alta perunoita. Kaivoivat siellä muutkin. Joskus ne kävivät taloissa pyytämässä ruokaa. Kerran meilläkin kävi joku mies. Äiti antoi hänelle keitetyn punajuuren ja se mies nuoli kiitokseksi äidin kädet.

Oli vankeja taloissa töissäkin. Siilissä oli eräs mies, joka oli ammatiltaan suutari. Hän korjasi kenkiä. Hän näytti valokuvia vaimostaan ja lapsistaan.

Salolla Pitkäseen mennessä oli iso vankileiri. Sielläkin me penskat käytiin. Tehtiin muka kauppaa. Vietiin keitettyjä perunoita ja leivänpaloja. Vastineeksi saatiin alumiinista viilattuja sormuksia ja rannerenkaita. Eiväthän ne hääppöisiä olleet, eikä niitä pidetty. Hävisivät kohta. Se oli jännää, kun piikkilangan välistä vaihdettiin tavaraa eikä osattu puhua kuin käsin. Vangit olivat siellä vain sen talven, sitten ne siirrettiin jonnekin muualle.

Desantteja liikkui. Pimeällä näkyi valoja metsästä. Sitä ei pidetty yhtään minään, koska se oli niin tavallista. Äiti tosin sanoi pelkäävänsä mennessään aamulla navettaan, kun heinissä oli makauksen jälkiä.

Kun tuli kevät ja lumet suli, sodan jäljet alkoivat paljastua. Oli ruumiita, miinoja ja pyssyjä. Pojat olivat innokkaita etsimään kaikkea. Ne sanoivat, että ”lähdetään nuukelehtimaan”. Ekukin toi hylsyjä ja tykin kuulia sekä keltaista ainetta, jota sanoivat rotuliksi. Minäkin kävin katsomassa, että meidän latoon oli laitettu miina. Käviväthän ne purkamassa sen pois. Kun heinäaikaan haravoin piennarta, mies oli haudattu niin matalaan, että saappaat näkyivät.

Sinä kesänä lehmät sairastuivat punatautiin. Niitä ei myöskään voinut pitää irti, etteivät mene miinoihin. Niitä pidettiin lieassa. Aina päivällä piti käydä siirtämässä tappia. Tarvittiin hamara, jolla tappi iskettiin maahan. Ja aina jostain ojasta haettiin elukoille sangolla vettä. Ne joivat paljon. Se oli minun hommiani, samoin pienempien perään katsominen, mutta leikin varjolla se meni.

Siilin Merin kanssa leikittiin joka päivä. Välillä riideltiin ja vähän tapeltiinkin, sitten taas sovittiin.
Usein leikittiin Siilin liiterissä. Toiset oli lehmiä ja niissä oli punatauti. Leikittiin sitä, mitä aikuisille tapahtui.

Kirsti kuistilla2

Kirsti Pajasyrjässä aitan kuistilla.

 

Kerran meidän lehmältä niukahti jalka. Äiti käski minua menemään Paikjärvelle erään kansanparantajan luokse hakemaan jotain lankaa siihen hoidoksi. Minä en uskaltanut lähteä yksin metsätaipaleelle, kun pelkäsin desantteja. Tietysti pyysin Merin mukaan. Kun tultiin pois ja äiti sai tietää, että Meri oli ollut mukana, hän oli hirveän vihainen, koska se lanka ei vaikuta, kun en käynyt sitä yksin hakemassa. Kyllä se lehmän jalka ajan oloon parani.

Elämä normalisoitui. Karbidi-lampun valossa tehtiin mitä tehtiin ja käytiin aikaisin nukkumaan. Rauha usein nukahti kaikki vaatteet päällä johonkin pöydän alle. Äiti kehräsi. Minä kampasin usein äidin hiuksia ja ne ulottuivat melkein lattiaan ja raaputin päänahkaa.

Joskus käytiin Heikkitoisiilla ja pelattiin Mustaa Pekkaa. Pahvista oli tehty kortit, joissa oli vain numerot. Joskus Aulis, Ernesti ja minä vain kiisteltiin, joskus oli aikuisiakin mukana.

Syksyllä alkoi koulu. Vankien jäljiltä koululla oli suuria tyhjiä pahvisia leipälaatikoita. Merin kanssa haettiin niitä ja tehtiin niistä meidän luhtiin majaa. Kun tuotiin laatikoita, koirat alkoivat räksyttää meille. Me itkettiin ja huudettiin niiden nimiä: Jeppe ja Musti. Laatikoiden hakeminen loppui siihen yhteen kertaan.

Sepän pojat usuttivat niiden koiran minun kimppuun, kun menin kouluun. Lähtiessäni otin aina ladosta heinäseipään tapin. Sillä hätistelin koiraa. Se niiden Musti oli käynyt jonkun jalkaan kiinni. – Kesällä isä oli vihainen, mihin ne tapit olivat kadonneet.

Tavallisesti posti tuli Lemiseen, mutta sinä kesänä se tuli Sepänmäelle Jääskeläisille. Minulle oli kauhistus mennä sieltä hakemaan postia, kun pelkäsin heidän koiraa niin kovasti. Toini antoi minulle piiskaa, kun en lähtenyt hakemaan postia. Toisiin Aku vielä nauroi siinä pihalla.

Toini tietysti odotti kirjettä sotapojilta. Kun se tuli väsyksissä Nivalta heinänurmelta, olisi pitänyt olla posti käytynä. Toini vaati muutakin. Tuvan piti olla siistinä, kahvi tai korvike keitettynä ja kylmää vettä haettuna, että sai peseytyä, kun kuumissaan tuli töistä. Sen jälkeen Toini lähti lypsämään.

Minun piti päivällä käydä lehmien tappeja siirtämässä toiseen paikkaan, ruokkia sika ja huoltaa kananpojat sekä katsoa Rauhan ja Sainin perään.

Eku oli toisten työläisten mukana. Ne yöpyivät Nivan kylällä. Vain Toini kävi kotona koska hänellä oli hieno pyörä, jonka hän oli ostanut Ruotsista.

Huuhanmäen kasarmilta kävi aika usein sotapoikia ostamassa meiltä maitoa. Taisihan ne samalla vähän tyttöjä vilkuilla, olihan Toini silloin nuori neiti.

Me tehtiin lopulta Merin kanssa luhtiin kamarin tapainen jostain vilteistä ja oltiin siellä monta yötä. Olihan kesäaika. Kun yhtenä iltana oltiin siellä luhdilla, nähtiin kun iso mies käveli sinne meidän kämppään. Me odotettiin kauhusta jäykkänä, mitä tapahtuu. Se mies vain pani päänsä vilttien välistä, katsoi, kääntyi ja lähti kävelemään pois. Me saatiin jalat allemme ja juostiin koputtamaan aittaan, että päästäkää sisään. Toni ja Perätoisiin Inga nukkuivat aitassa.

Meidän leikit luhdissa jäivät siihen. Kyllä aitassakin oli jännää, kun Toni ja Inga tulivat yöllä ja rupesivat puhumaan illan tapahtumista. Me oltiin nukkuvinamme ja kuunneltiin, kuinka jokin alikessu oli sanonut rakastuneensa.

Toini ja Inga kävivät jossain latotansseissa. Ne olivat niin salaisia paikkoja, etteivät koskaan kertoneet, missä tanssit olivat olleet. Kerran ne nostivat minut kuuntelemaan Toisiin kamarin ikkunasta, mitä Toisiin naiset puhuivat tytöistä. Ingahan oli jo naimisissa ja Arvi oli sodassa. Kerran Arvi tuli lomalle, kun me oltiin kankaalla. Hän käski kiireesti meitä menemään Ingalle sanomaan, että tulla häntä vastaan heidän ladolleen.

Toisiilla oli paljon naisia. Anna ja Alviina olivat vanhempia. Nuorempia olivat Eemelin Hilja, Pekon Hilja ja pien Hilja. Pekon Hiljalla oli kaksi tyttöä: Leena ja Marja. Eemelin Hiljalla oli vain Aulis -niminen poika, jonka kanssa myö eniten leikittiin. He olivat meidän lähimmät naapurit.

Toisiin naiset kinasivat aika lailla keskenään. Aamulla he jatkoivat siitä, mihin illalla olivat jääneet. He olivat kuitenkin hyväsydämisiä ihmisiä. Kiteeltä kotoisin olevan Tiinan hoitivat hautaan saakka, vaikka hän ei ollut sukua. Hän asui Toisiilla. Hän oli tullut nuoruudessaan veljensä kanssa taloon piiaksi ja rengiksi. Tiinan veli oli kuollut jo aikoja sitten. Tiina vaan asusti Toisiilla. Söi sängyn kannella ja toi yöksi tupaan polan (= kevytrakenteisen sängyn, jonka alla oli pukit, niiden varassa laudat ja päällä posteli eli olkipatja).

Ei Tiinalla ollut tuloja. Hän eli aivan kyläläisten varassa. Kaikki veivät Tiinalle jotain, kun leipoivat tai teurastivat. Se oli sen aikaista sosiaalihuoltoa.

Istuin yhtenä kesäiltana aitassa, luin jotain kirjaa aitan ovi raollaan, kun pihaan tuli nuori mies, jolla oli suorat housut ja vaalea paita. Silloin oli harvinaista, että nuori mies käveli siviilivaatteissa. Mies näkyi menevän sisään. Vähän ajan kuluttua Toini hyppäsi kamarin ikkunasta ulos, otti Saininkin syliinsä ja lähti juoksemaan Toisiille päin.

Mies olikin tullut kosioretkelle. He olivat olleet kirjeenvaihdossa Toinin kanssa. Mies oli Soinisen poika salolta päin. Eipä hän sitten Toinille kelvannut, kun lähti karkuun juoksemaan. Äiti oli keittänyt kahvit ja poika oli jutellut isänkin kanssa. Kun mies oli lähtenyt, äiti oli kysynyt isältä: mitäs olisit tuumannut, jos olisi tullut vävyksi? Isä oli vain tuumannut, että aamulla ruvetaan kesantomaata kyntämään. Tytöthän olivat kirjeenvaihdossa monien poikien kanssa. Toni antoi joskus lukea niitä kirjeitä.

Viimeinen kesä ennen kuin lähdettiin taas evakkoon, oli rankka. Keväällä rakennettiin suuri lato. Minäkin olin katolla, kun katettiin sitä päreillä. Ensin oltiin myllyllä tekemässä päreitä ja laittamassa niitä pinoon. Sieltä on jäänyt mieleen puun hyvä tuoksu. Katolla isä näytti kädestä pitäen kuinka päin päreen pitää olla ja kuinka ne laitetaan lomittain.

Sinä kesänä minäkin olin yhtenä päivänä Nivalla heinässä. Äiti kehui, että saatiin heinänteko loppuun, kun oli yksi henkilö enemmän. Kehuminen oli niin harvinaista, että muistan sen vieläkin. Tuntui hienolta, että minusta oli apua.

Pommikoneet lensivät sinä kesänä jatkuvasti siitä yli. Tunnistettiin ne ja sanottiin vaan, että pommarit lentää. Kun oltiin Siilin Merin kanssa lehmiä siirtämässä ja lentokoneet lensivät, mentiin Merin kanssa ojaan pitkälleen. Meri oli paljon pelkurimpi kuin minä.

Juhannuksen jälkeen alkoi kuulua jo tykkien jylinä. Silloin arveltiin, että lähtö on taas edessä. Vaatteita pakattiin puulaatikoihin ja lähetettiin Joensuuhun Ingan äidin luokse. Kun tavarat sitten lopulta päätyivät evakkopaikkaamme Karijoelle, osa tavaroista oli hävinnyt.

Viime hetkeen saakka toivottiin, ettei Pajasyrjästä tarvitse lähteä. Kesätöitä jatkettiin, kuten ennenkin. Lähdettävä kuitenkin oli.

Ukkoni Simo Kukko kuoli niinä vuosina Pajasyrjässä.

Luku 4
Evakkoon Karijoelle

Syyskuun alussa tuli lähtö. Määränpäänä oli Myrkyn asema. Sellainen osoite maalattiin tuolien alle ja sängynpohjaan. Taas äiti ja me nuoremmat lähdettiin ensin. Toini ja isä jäivät sinne tulemaan sitten elukoiden kanssa. Siellä Myrkyssä oltiin monta päivää koululle majoitettuna. Kristiinankaupungin lähellä oleva Karijoen Alakylä oli meidän sijoituskohde. Kun mentiin sinne, meitä ei ollutkaan kukaan vastassa. Riihen luona seistiin odottamassa.

Kun isäntä tuli, hän sanoi, ettei ota meitä, koska meillä on ylimääräinen ihminen mukana. Meidän mukanamme oli Katri -mummo. Hän ei ollut aikeissa jäädä meille, mutta oli halunnut lähteä meidän kanssa pois sieltä koululta. ”Mummolaisten” piti asettua jonnekin lähettyville.

Lopulta piti hakea paikalle joku virkaa tekevä, joka sanoi isännälle, että teidän on otettava perhe vastaan. On sellainen määräys. Jokaiseen taloon tuli evakkoja.

Talot olivat suuria, mutta kaikkialla evakoille annettiin pienin kamari asuttavaksi, niihin piti isojenkin perheiden mahtua. Eivät ne selvästi olisi halunneet vieraita ihmisiä nurkkiinsa.

Isäntä oli Konsta nimeltään. Isäntä huusi meille monta kertaa ja kutsui meitä ryssän kakaroiksi, vaikka me koetettiin olla hiljaa kuin hiiret.

Vastaanotto ei ollut sellainen kuin Pekanpäässä. Karijoella oli tylyjä ihmisiä. Se oli lähellä ruotsinkielistä seutua. Väki oli omahyväistä.

Sahakosken talossa, johon asetuttiin, ei ollut kuin emäntä ja isäntä sekä palvelija, joka meni aina yöksi kotiinsa.

Kun oli ensimmäisenä päivänä päästy siitä riihen luota, emäntä toi ensimmäisenä nähtäväksi kuvan tyttärestään, joka oli kuollut yksitoista vuotta aikaisemmin. Niillä ei selvästikään ollut ollut aikomustakaan ottaa siirtolaisia, koska yhtään huonetta ei ollut tyhjennetty. Kun meidät oli pakko ottaa, he tyhjensivät kaikkein pienimmän kamarin, joka oli kai toiminut varastona. Toisena päivänä huoneen uuniin laitettiin sellainen levy, että yksi kattila sopi siinä kiehumaan. Huoneeseen mahtui juuri kaksi sänkyä ja pöytä. Siihen kamariin kuljettiin tuvan läpi.

Meidän muut tavarat olivat eteisessä tai vintillä. Se oli hankalin paikka, missä olen elämäni aikana asunut.

Kun isä tuli sinne, hän oli masentunut, eikä puhunut paljon mitään. Näin, että hän itkikin usein. Hän rupesi sairastelemaan. Vatsahaavaksi sitä sanottiin. Hän oli monta kertaa Isojoella sairaalassa.

Toini pääsi heti töihin kunnalliskotiin ja sai asua siellä. Me neljä nukuttiin samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että jos vielä joskus saisi nukkua omassa sängyssä.

Huoneen ikkunassa ei ollut kuin yksinkertainen lasi. Talvella se oli paksussa jäässä, sen läpi ei näkynyt muuta kuin hämärää. Isäntä katkaisi illalla pääkatkaisijasta virran, kun he menivät nukkumaan. Joskus oltiin vielä syömässä, kun sähköt katkesivat. Eivät äiti ja isä pahemmin voivotelleet. Ehkä he ajattelivat, että isäntäväki saa tehdä kotonaan, mitä tahtovat, olivathan evakot tulleet heidän sähköään kuluttamaan. Meidän piti vain olla kiitollisia, että oli jokin paikka missä olla.

Siellä oli tapa, että matot laitettiin lattialle limittäin niin, ettei yhtään lattiaa jäänyt näkymään ja ne vielä naulattiin kiinni. Siihen kohti mistä me kuljettiin tuvan läpi kamariimme, laitettiin eri matto. Matot oli koko talven lattialla. Siellä oli kirppuja, ja ne vasta kutisivat.

Peseytyminen oli kaikkein pahinta. Ne lämmitti saunan ehkä kerran kuussa. Me mentiin aina kaikki yhtä aikaa saunaan. Saunan seinät olivat ihan kuurassa. Tietysti talon isäntä ja emäntä olivat käyneet ensin saunassa. Kun emäntä lähti saunaan, hän otti puukon mukaansa. Raapiko hän sillä enempiä likoja pois? Kun tuli meidän vuoro, saunassa oli jäljellä vähän löylyä ja vettä. Tuvan hellalta vietiin sangolla lämmin vesi.

Minulla oli kurjaakin kurjempaa, kun siellä Myrkyn koululla ollessa tuli ensimmäiset kuukautiset. Olin kipeä ja oksetti. Ei sellaista asiaa äidille sanottu. Tiesin kumminkin mitä se oli. Tyttöjen kanssa oli asiasta puhuttu. Jääskeläisen Maikko sanoi, että osta vain paperinenäliinoja. – Ei kai silloin muuta ollutkaan.

Kesällä oli parempi, kun saatiin ”kokilla” (= vintillä) nukkua, käytiin uimassa ja siinä lomassa kävin pesulla. Pyykkiä oli hyvä pestä Luoman rannassa. Kokilla oli isot pinot vanhoja Suomen kuvalehtiä ja Kotiliesiä. Ne olivat 1930-luvulta. Niitä oli mukava katsella. Siellä nukuttiin melkein jouluun.

Äiti huusi usein isälle, koska tämä ei mennyt ostamaan meille paikkaa, missä olla. Isä sanoi, ettei hän puutu asiaan. Tehköön valtio mitä tahtoo, kun on tällaiseen tilanteeseen saattanut. Jotkut kävivät Etelä-Suomesta ostamassa tilan. Jossain porukassa isäkin kävi kerran jotain paikkaa katsomassa, muttei se häntä miellyttänyt.

Melkein kolme vuotta asuttiin Karijoella. Siihen vain tottui. Me käytiin koulua. Sainikin aloitti jo koulunsa. Minä kävin siellä viimeisen luokan kansakoulua ja jatkokoulun. Sitä käytiin illalla. Se oli jo mukavampaa, kun tytöt kulkivat omassa porukassaan ja pojat omassa porukassaan perässä. Vähän katseltiin jo toisten päälle.

Rippikoulun aloitin syksyllä. Talvella kävin kutomakurssin seurojen talolla. Mulla ei ollut tarpeita kuin yhden lakanakankaan verran. Tuli siihen päähän kuitenkin kaunis kuvio. Ohjaaja pyysi minut muitten kaveriksi, että opin laittamaan polkimet oikein. Siinä iässä oppi helposti, kun homma oli mielenkiintoinen.

Kengistä ja vaatteista oli kova pula. Isä teetti jossain yksipohjaiset uilot. Ne olivat kylmät ja liukkaat talvella. Puputin Mari teki Toinin vanhasta ulsterista mulle hameen ja sellaisen boleron. Minulla oli myös punainen villapusero. Pidin niitä koko talven ja olin muka hieno.

Ajan mittaan sahakoskelaiset olivat ihan ystävällisiä, kun näkivät, ettemme me mitään hirmuja olleet. Yhtenä äitienpäivänä emäntä antoi meille kananmunia, kun laulettiin äidille. Sen kuuli emäntäkin.

Ensimmäisenä talvena laulettiin iltaisin virsiä. Rauhalla oli paras ääni ja hän johti laulamista ja me äidin kanssa laulettiin mukana. Huvit ja harrastukset olivat aika pienet

Toini kävi joskus meitä katsomassa. Hän riiasi siihen aikaan Pajasyrjän aikaisen naapurinpojan, Innasen Eeron kanssa. Sitten kerran Eero tuli kosimaan. Siinä oli jo kahvit juotu ja Eero sanonut sanottavansa. Minua jännitti niin kovasti, että multa pääsi pieru, kyllä hävetti, taisivat muut vähän hymyillä.

Seuraavana päivänä ne lähtivät Helsinkiin kihloja ostamaan. Isä vaan höpötti ”sit siint tolkku tulloo”. Ei tainnut olla ihan mieluinen vävy. Harvoinhan ne vävyt ovat mieluisia. Ei isä tullut vihkitilaisuuteenkaan Karijoen pappilaan. He asettuivat sitten Keski-Suomeen Uuraisten kuntaan.

Toinilla oli yhdet silkkisukat. Ne olivat parsitut, terässä ei ollut alkuperäistä sukkaa kuin päkiän päällä. Mutta ne oli nätisti parsittu ja kuin taideteoksia. Olin käymässä Toinin luona kunnalliskodilla, kun hän oli saanut kuulla, että kioskilta saisi sisäkautta sukat. Toini pakotti minut menemään sukkia kysymään. Ei siellä mitään sukkia ollut ja olisivatko minulle antaneetkaan, kun kaikesta oli kova pula. Hiivaakin piti jonottaa pitkiä aikoja.

Kun sitten tuli ensimmäinen tavara jota sai ostaa ilman korttia – olisiko se ollut kaurajauho – asiasta kerrottiin oikein radiossa. Vanhemmat ihmiset puhuivat, että nyt elämä rupeaa tästä korjaantumaan.

Saini ja Rauha olivat naapurissa lapsenlikkana. Rauha oli niitä lapsia katsomassa Päntäneelläkin, Kauhajoen länsipuolella.Pienestä hekin aloittivat rahan tienaamisen.

Minäkin pyrin Parikkalaan piikomaan, sieltä vastattiin, että tulla vaan, mutta isäpä ei päästänytkään. Äiti olisi päästänyt, en tiedä, mitä varten isä ei päästänyt. Olihan meillä kyllä jo lehmät Karijoella. Kesällä oli vuokrattu heinämaata ja viljaakin meillä oli. Mutta hevosta ei enää ollut. Veikko hevonen kuoli suolisolmuun, kun lähdettiin Karjalasta.

Karijoella kannettiin heinät latoon käsin sapilailla. Ehkäpä minun siksi piti olla äidin apuna. Isä sairasti paljon. Syyskesällä minun piti olla lehmiä paimentamassa joka päivä. Kun siellä juoksin vasikan perässä, nilkka niksahti jalasta. Se oli kauan kipeä, mutta parani se lopulta. Nyt vanhemmiten se nilkka ei taivu niin kuin toinen, mutta ne on pikku juttuja.

Ernesti oli kova poika ravustamaan kesällä. Siinä Luomassa oli rapuja. Syksyllä hän keräsi marjoja ja pihlajanmarjoja ja myi ne.

Luku 5
Asettuminen Lakaluomaan

Valtio tarjosi isälle tilaa Lapuan Lakaluomalta. Isä kävi sitä katsomassa ja hyväksyi tarjouksen. Niin me sitten keväällä 1947 muutettiin Lakaluomalle.

Taas vietiin tavarat, elukat ja ihmiset härkävaunuun. Koko yö matkustettiin, Seinäjoen asemalla sitä vaunua siirreltiin. Toisena aamuna oltiin Lapuan asemalla. Kun vaunun ovi aamulla avattiin, joku mies tuli juttelemaan. Se olikin Backmanni Lakaluomalta, läheltä paikkaa mihin oltiin menossa.

Lakaluoman tila

Lakaluoman tila 50-luvun lopulla.

Ei tilalla ollut silloin kuin latoja ja huono kärrytie perille. Kivirintaan päästiin aluksi asumaan. Se oli vähän parempi paikka kuin Sahakoski. Siellä pääsi eteisestä suoraan huoneeseen, jossa asuttiin. Huoneessa oli myös oikea hella, ei se tosin ollut koolla pilattu. Ei me sisällä kesällä juuri oltu. Ladon kynnyksellä istuttiin ja tehtiin töitä.

Kirsti Lyyti Ernesti

Kirsti, Lyyti ja Ernesti Lakaluomalla.

 

Seuraavana talvena isä ja äiti olivat metsässä kaatamassa hirsiä rakentamista varten.

Minä sain nukkua kokilla Hietamäen Liljan kanssa. Se oli lämmitettävä kamari.

Kivirinnassa ei ollut emäntää, vain kaksi palvelijaa Hämeenniemen Mirja ja Hietamäen Lilja ja tietysti talossa oli isäntä. Siellä ei syntynyt mitään skismaa käytännön asioista. Meidän lehmätkin mahtuivat samaan navettaan.

Simo -eno ja ”mummolaiset” jäivät Karijoelle. He ostivat vapaaehtoisesti maapaikan sieltä. Minä menin Karijoelle lopettamaan rippikoulun. Kun pääsin juhannuksena ripille, olin mummolassa kortteerissa.

Kirsti rippikuva

Kirstin rippikuva. Karjalaiset tytöt yhteiskuvassa. Kirsti oikealla.

Mummoni Katri Kukko kuoli Karijoella ja hänet on haudattu sinne.

Pajasyrjä

Pajasyrjä sodan aikana ja nyt

Teksti: Pekka Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo  Kuva:  Pekka Pouhula

Äitini suku on lähtöisin Jaakkiman Pajasyrjän kylältä läheltä Lahdenpohjaa luovutetusta Karjalasta. Hän on muistellut perheensä evakkotaipaleita ja asettumista lopulta Lapuan Lakaluomalle.

Nykyinen Pajasyrjä

Pajasyrjän maisemaa nykyisin.

Ensimmäisen kerran kävin Pajasyrjässä 1.9.2001 äitini, sisareni ja veljieni kanssa. Meitä oli kaksi autollista. Nykyisin kylän paikalla ei ole rakennuksen rakennusta. Olen ottanut yllä olevan kuvan suunnilleen Perä-Innasen kohdalta Sepänmäelle päin. Mummolani on sijainnut kuvan etualalla tien vasemmalla puolella.

Ensimmäinen ajatus joka tuli mieleeni, kun näin Pajasyrjän, oli etten ihmettele, miksi rakensin taloni sellaiseen paikkaan, missä se nyt on Rantasalmen Koisuanniemessä. Ehkä se johtui maisemasta. Ne eivät ole samanlaisia, mutta kummassakin paikassa talo on mäellä, josta näkee kauas. Mietin joskus vieläkin, mistä tuo ajatus tuli niin voimakkaana mieleeni. Se on mystistä.

Kun äskettäin löysin Pajasyrjästä jatkosodan aikana otetut SA-kuvat, tuli huikea tunne, että onpa ollut hieno ja elävä kylä. Näissä kuvissa kylä on talvisodan ja sitä seuranneen venäläisvaiheen sekä suomalaisten hyökkäysvaiheen jälkeen vielä suhteellisen ehjä ja paikat ovat tunnistettavissa.

Ottamaani kuvaa ja SA-kuvia katsoessa tulee miettineeksi, minkälainen tämä maisema olisi, jos maat olisivat jääneet suomalaisten haltuun.

* * ** * * * * * * * * * * * * * *

Teksti: Kirsti Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo  Kuvat: SA-kuva ja Pentti Puputti

Pajasyrjän SA-kuvien herättämiä muistoja

Pajasyrjä kylä kaavio

Pajasyrjän kylän kaavio. Piirtänyt: Pentti Puputti. Lisäykset Pekka Pouhula.

Netissä olevat alkuperäiset SA-kuvat ovat erittäin laadukkaita ja ammattikuvaajien ottamia, joten ne kertovat paljon kylästä ja sen rakennuksista. Koska minä itse en ole koskaan nähnyt Pajasyrjän kylää, näytin äidilleni Kirsti Pouhulalle (os. Innanen) näitä kuvia hänen lapsuudenkylästään. Seuraavassa on kahdeksan SA-kuvaa armeijan tekemine kuvateksteineen sekä äitini muistoja kuvien maisemista ja siellä asuneista ihmisistä. Myös enoni Ernesti Innanen on kommentoinut joitakin kuvia. Alkuperäisistä kuvista olen poiminut ja suurentanut muutamia yksityiskohtia, koska tässä blogissa olevia kuvia ei voi zoomata.

Lemisen talo
56266_pp

Kuva 56266                Ryssien komentopaikka 13.10.-41

Kuvassa on Lemisen talo. Santra Leminen asui talossa neljän poikansa ja kahden miniänsä kanssa. Kahden pojan kohtalo oli surullinen: Tauno kaatui rintamalla jatkosodan aikana. Samoina vuosina Veikko hukkui Lahdenpohjan kauppalassa.

Lemisen talo oli keskeinen paikka kylässä, koska sen tuvan pöydälle tuli posti kolme kertaa viikossa. Siellä oli aina lehtiäkin. Kylän pojat ravasivat rapaisine jalkoineen talossa katsomassa lehtiä. Miniät taisivat olla joskus vihaisia, kun olivat saaneet juuri lattiat pestyä.

Heillä oli iso puutarha, jossa oli kookkaita omenapuita. Santra oli hyväntahtoinen ihminen ja antoi puusta pudonneita omenia kylän lapsille. Kerran Ernesti ja Rauha olivat saaneet Santralta luvan mennä itse poimimaan omenat maasta. Kun he menivät niitä poimimaan, ei Santra eikä kukaan muukaan ollut kotona. Muuta talonväkeä oli kuitenkin tullut kohta kotiin. He olivat heittäneet Rauhan ja Ernestin aidan yli. Nämä olivat lähteneet juoksemaan pois. He eivät uskaltaneet mennä kotiin, vaan juoksivat mummolaan, Simo Kukon taloon. Mummola toimi meille aina turvapaikkana.

Kuvan taustalla näkyy Sepänmäen talo. Sieltä oli palanut navetta ja tultuaan evakosta heidän eläimensä olivat riihessä.

Takana vasemmalla näkyy meidän Puustan pelto ja sen pellon piennar. Pellon takaa oli raivattu uutta peltoa, joten paikan nimi saattaa viitata siihen. Suokkaan talo oli siellä metsän takana. He kulkivat jalkaisin usein sitä piennarta pitkin. Pientareella kasvoi mansikoita, mustikoita ja vadelmia. Pikkulapsina käytiin Ernestin kanssa siellä syömässä marjoja.

Kerran Suokkaan Aune, joka oli vähän vanhempi kuin me, tuli marja-aikaan siihen ja vaati meitä lähtemään heille leikkimään, taikka hän suuttuu. Niinpä me mentiin heille. Talossa oli joukko isompia poikia, jotka olivat kovia puhumaan. Istuttiin vähän aikaa sängyn kannella ja lähdettiin pois, koska ei uskallettu olla kauan poissa kotoa. Talo oli meidän mielestämme kaukana, koska se oli metsän takana.

56266_leminen

Lemisen puutarha, omenapuita. Kuva irrotettu 56266 kuvasta.

Enoni Ernestin mielestä omenaepisodi oli hiukan toisenlainen. Hänen muistoissaan Tienlaita-Innasen aikuinen poika Eino olisi pyytänyt Ernestiä ja Rauhaa ostamaan hiukan omenoita Lemisestä ja antanut vähän rahaa sitä varten. Lemisessä ei kuitenkaan ollut ketään kotona ja Ernesti oli pujahtanut aidan ali ja ottanut muutaman omenan maasta, kun Rauha oli huomannut jonkun tulevan tietä pitkin. Ernesti oli pujahtanut takaisin aidan ali ja he molemmat olivat lähteneet juosten pakoon. Kun he pääsivät mummolaan, he huomasivat, ettei rahoja enää ollut. Ehkä ne olivat pudonneet juostessa.

Ernesti on muistanut pari muutakin yksityiskohtaa. Hänen mielestään Veikko Leminen oli kävellyt ennen Lahdenpohjaa olevalla Aurajoen sillan kaiteella ja pudonnut rotkoon. Hän oli loukkaantunut niin pahasti, että oli kuollut pian sen jälkeen.

Hänen mielestään Puustan pellon pientareella kasvaneet mustikat eivät olleet aivan tavallisia metsämustikoita. Ernesti kutsui niitä piennarmustikoiksi. Ainakaan Lapualla hän ei ole koskaan tavannut niin suuria mustikoita. Ehkä mustikoiden kasvupaikka oli niin rehevä, että mustikat kasvoivat tavallista suurikokoisemmiksi.

Kansakoulu
56289_pp

Kuva 56289                    Pajasyrjän koulu 13.10.-41

Pajasyrjän koulu oli kaunis, vaalea ja hiukan punertavaksi maalattu rakennus. Kun meiltä päin mentiin kouluun, ensin oli jyrkkä mäki, sitten tuli vastaan koulualueen portti ja kaivo. Koulun ympäristössä oli isoja kuusia, jotka loivat juhlallisen tunnelman kun kouluun meni tietä pitkin. Usein kuitenkin kuljin kouluun pellon pientaria pitkin Timosen Sirkkaa hakemaan. Hänen kotinsa oli koulun vieressä. Se oli sellainen harmaa tupa.

Sirkka oli minua vuotta vanhempi. Kun menin ensimmäistä kertaa kouluun, kaikki isot tytöt tulivat ympärilleni ja päivittelivät, että noin pieni tyttö tuli kouluun. Minua ei koskaan kiusattu koulussa ja alakoulun opettaja, jonka nimeä en muista, piti minua lellikkinään. Hän pyysi minut monta kertaa asuntoonsa ja leikkasipa kerran hiuksenikin. Hän oli erakoitunut nainen, joka vältteli ihmisiä. Meiltä hän kävi hakemassa munia ja maitoa.

Ennätin käydä koulua vain vähän toista vuotta ennen kuin talvisota syttyi ja lähdettiin Pajasyrjästä evakkoon.

Kun Pajasyrjä oli vallattu takaisin ja jatkosodan aikana palattiin kylään, siellä ei voinut pitää koulua, koska koulussa majoittui sotavankeja. He menivät aina aamuisin metsätöihin vartijat mukanaan.

Vasta seuraavana vuonna alkoi koulu uudelleen. Olin silloin neljännellä luokalla. Opettajina olivat Lappalaisen Lempi ja Yrjö, jotka asuivat koululla. Lempi opetti 1-2 luokkia ja Yrjö muita. Sen jälkeen ennätin olla yhden vuoden oppikoulussa Lahdenpohjassa. Seuraavana syksynä lähdettiin taas evakkoon Pohjanmaalle. Minun muistoissani koulu pihapiireineen oli hyvin kaunis paikka.

Ernestin mielestä noin 5 km:n Meriään päin oli vankileiri parakkeineen. Olisiko ollut niin, että ensimmäisen talven jälkeen koululla majailleet vangit olisi siirretty siihen parakkikylään.

Ernesti muistaa myös, että sodan aikana Pajasyrjän koululla sai ilmaisen ruoan, joka oli keittoa tai kaurapuuroa. Ruoka valmistettiin koulun pihalla olleen saunan padassa. Oppilaat toivat itse leivän ja maidon sekä astiat mistä syötiin.

 Innasen taloryhmä
56303_pp

Kuva 56303                        Pajasyrjän kylä kaakosta tien suuntaan. 9.10.1941

Kuvassa tullaan kylälle Kankaalta päin. Se oli aukio, jossa poltettiin kylän juhannuskokko. Kuvassa on Perä-Innasen lato ja sen vieressä tuomi. Ennen ladon vieressä oli vinttikaivo, jossa kyläläiset juottivat hevosia, kun tulivat ajosta siltä suunnalta.

56303_raunio

Perä-Innasen talon rauniot. Kuva irrotettu 56303 kuvasta.

Taempana näkyy ensin Perä-Innasen savupiippu ja talon rauniot. Sielläkin oli pihassa tuomi ja vanha riihen rotisko. Se talo oli suuri ja maalattu keltaiseksi. Vanhin sisareni Toini meni sotien jälkeen naimisiin Perä-Innasen pojan, Eeron kanssa.

56303_innanen

Heikki Innasen pihapiiri. Kuva irrotettu 56303 kuvasta.

Aivan vieressä on Tienlaita-Innasen talo. Sielläkin näkyy tuomi säilyneen pihassa. Kummastakin talosta olivat säilyneet vain saunat, jotka olivat tien toisella puolella. Takaa pilkistää myös meidän, siis Heikki ja Lyyti Innasen koti. Ulkorakennukset ovat etualalla.

Kuvassa näkyy myös Jaatisen juuri ennen talvisotaa valmistunut uusi navetta. Se oli säilynyt ehjänä. Minun muistini mukaan Jaatisella oli iso keltaiseksi maalattu talo, jossa oli suuri hyvin aidattu puutarha ja paljon omenapuita. He myivät omenoita Lahdenpohjaan.

Sen talon toisessa päässä asuivat ennen sotia vuokralaisina Saimi ja Jussi Sinkkonen perheineen. Heidän lastensa kanssa leikittiin paljon. Myöhemmin he muuttivat kauemmas Soinisille.

Tienlaita-Innasen Aulis (jota meidän perheessä kutsuttiin Heikki-Toisiin Aulikseksi) tuli joka aamu meille leikkimään Ernestin kanssa.

Maisema alakaivolta päin
56305_pp

Kuva 56305                               Pajasyrjän kylä kaakosta 9.10.41

Tämä kuva on Innasen alakaivolta päin. Pajasyrjän kylä oli mäellä ja kaikilla taloilla oli mäen alla oma kaivo. Oikealla näkyy alakaivolle menevän polun varrella oleva lato. Taustalla näkyy myös kotitaloni pihapiiri.

56305_innanen

Heikki Innasen pihapiiri. Kuva irrotettu 56305 kuvasta.

Sieltä aittojen takaa meni kärrytie Siiliin kujosia pitkin. Kujosiksi kutsuttiin risuaidoilla reunustettua polkua tai tietä, jota pitkin lehmät ajettiin laitumelle. Kuvassa näkyvät hyvin Siiliin menevät kujoset. Niitä juostiin lapsena monet kerrat, kun leikittiin Siilin lasten kanssa. Siilin isossa talossa oli paljon lapsia, koska talossa eli kaksi miniää samassa taloudessa. Taloudessa elivät myös ukko ja mummo sekä Toivo-setä. Hänellä oli hallussaan yksi kamari.

Siilistä käytiin ostamassa hiivaa. He pitivät sitä varastossa.

Pajasyrjän kylämaisemaa
56308_pp

Kuva 56308                         Pajasyrjän kylä 9.10.-41

Kuvassa kujoset lähtevät Lemisen pihasta ja menevät Siiliin. Kuvassa näkyvät meidän rakennukset takaa päin sekä Jaatisen juuri ennen talvisotaa valmistunut navetta, aitat ja vähän talon päätyä. Sen takana on Lemisen riihi. Miehet nostavat perunaa. Venäläiset olivat tuoneet Malisen talon metsän takaa pellolle, mutta pystytys oli jäänyt kesken.

56308_kehikko

Malisen talon hirsikehikko. Kuva irrotettu 56308 kuvasta.

Heikki Innasen pihapiiri
137186_pp

Kuva 137186                               Pajasyrjän kylä kuvattuna 1/JR 48 päähyökkäyssuunasta etelästä. Keskellä Vaaraniemen ja Savolaisen taloryhmät, joissa kummassakin useita ryssien tulipesäkkeitä. 27.8.-43

Tässä kuvassa näkyy hyvin meidän koti Kankaalta katsottuna. Siinä pihapiirissä me on kasvettu ja leikitty sekä opeteltu työtäkin tekemään. Ne on niitä lapsuuden muistoja. Silloin kesäisin oli aurinkoista ja linnut lauloi. Minulle jäi mieleen ennen muuta voimakas lintujen laulu ja käen kukunta keväisin. Alakaivon metsä oli aivan valkoinen, kun tuomi kukki.

137186_innanen

Heikki Innasen pihapiirin rakennuksia. Kuva irrotettu 137186 kuvasta.

Kuvassa ovat vasemmalta sauna, perunakellari, jota kutsuttiin kuopaksi. Siinä on viisto katto, sen tuntumassa on hökkeliksi kutsuttu tyhjä aitta, joka oli lasten leikkipaikka. Sitten oli käytössä ollut aitta ja välissä puutarhaa sekä tupa. Sitten on navetta. Sen päädyssä oli ulkohuone, joka erottuu navetan päädyssä vaaleampana. Ulkohuone oli tilava ja siellä oli useita reikiä. Ulkohuoneessa oli paljon päreitä pyyhkimistä varten.

Armeijan tekstissä mainittu Vaaraniemen taloryhmä tarkoittaa Perä-Innasta ja Savolaisen taloryhmä Jaatisen taloryhmää. Armeijan nimet perustuvat ilmeisesti paikkojen aiempiin omistajiin.

Uteliaita lapsia
137199_pp

Kuva 137199.                                Uteliaita lapsia Pajasyrjässä 27.8.43

Kuvassa ovat etualalla vasemmalta Sinikka Kukko, Pertti Jääskeläinen, Kalevi Kukko ja Reino Jääskeläinen. Kahta taaempana olevaa lasta en tunnista varmasti. He saattavat olla myöskin Jääskeläisen lapsia. Auto on varmaankin ollut Kukon maisemissa ja lapset ovat tulleet sitä katsomaan.

Reinolta meni ranteesta kokonaan käsi pois, kun pojat olivat löytäneet maastosta ammuksia ja yksi räjähti kädessä. Pojat olivat innokkaita etsimään sotatarvikkeita maastosta. Olihan siellä vaikka mitä kivääreistä alkaen.

Ernesti tarkensi, että Reino oli löytänyt maastosta nallin, joka osui pojan kulkiessa ovenripaan, tärähti ja räjähti pojan kädessä. Hänen mukaansa pojat eivät juuri muuta tehneetkään kuin etsivät maastosta aseita ja ammuksia.

Pajasyrjän kylämaisemaa
137197_pp

Kuva 137197.                        Pajasyrjän kylä nähtynä lännestä Meriältä tulevan tien suunnasta. Keskellä Hyppösen taloryhmä. Hyökkäys tältä suunnalta ainoastaan sitovaa. Pajasyrjä 27.8.1943

Kun tullaan metsästä Meriältä päin kylän vastakkaiselta laidalta kujosia pitkin, tien laidassa on Hyppösien talo. Siellä ei ollut lapsia, joten en heitä juuri tuntenut. He olivat jonkinlaisia kansanparantajia. Kerran siskolleni Rauhalle meni roska silmään eikä se tullut moneen päivään pois. Äiti vei Rauhan Hyppöseen. Hän käänsi silmän ja purskutti ensin suusta vettä silmään ja otti sitten kielellä roskan pois.

Hyppösen naapurissa oli meidän mummola. Sinne me aina lapsina karattiin, varsinkin minä. Meitä pidettiin siellä hyvänä. Talossa asuivat mummoni ja ukkini Katri ja Simo Kukko poikiensa Simon ja Einarin ja miniöidensä kanssa. Einari -enolla ja Veeralla ei ollut lapsia. Simo -enolla ja Elsalla oli minun ikäinen poika Väinö sekä kaksoset Sinikka ja Kalevi. Talossa asui vielä Impi-täti, äidin nuorin sisko joka oli lievästi kehitysvammainen eikä ollut naimisissa. Koko elämänsä hän hoiti lapsia, varsinkin sairaita lapsia aina siellä, missä apua tarvittiin. Raskaisiin ulkotöihin hän ei kyennyt.

Siellä olevia taloryhmiä kutsuttiin Kukon ryhmäksi. Kun siitä jatkettiin kylän keskustaa kohti, oli  Antti-sedän paikka ja tien toisella puolella autiona olevan huonokuntoinen Kukon veljesten talo. Siinä talossa Katri-mummo oli syntynyt ja kasvanut. Talossa oli asunut neljä veljestä yhtä aikaa.

Seuraavaksi kylälle päin oli Lehtelän Hildan tupa. Tien toisella puolella asui nuohooja Urho Pekka Puputti. Kun jatkettiin matkaa tien oikealla puolella oli ensin Suutarisen talo ja sen vierellä Malisen talo. Se oli iso ja valveutunut talo. Heillä oli kaunis puutarha, jossa oli paljon kukkia. Heiltä kaatui sodassa poika, Tauno Malinen. Hän oli meidän Toinin koulukavereita. Toini muisteli vielä viime vuosinakin Taunoa.

Keskellä kylää oli Pekka ja Katri Puputin talo. Se oli kylän suurin talo. Talon poika Antti Puputti toimi aktiivisesti kunnan asioissa. Antin poika Pentti Puputti on piirtänyt alussa olevan kaaviokuvan Pajasyrjän kylästä. Talossa asui suurperhe, koska Pekan ja Katrin pojat asuivat vaimoineen ja lapsineen samassa taloudessa. Heidän lähellään asuivat myös Jaakko ja Mari Puputti, kolmen lapsensa Eilan, Paulin ja Ainin kanssa. Heidän talossaan oli vain yksi huone. Mari teki ompelutöitä. Minullekin hän ompeli mekkoja.

Sitten olivat Jääskeläiset, Kalle ja Annamari. Heillä oli kolme lasta, Maire, Lyyli (joka myöhemmin kuoli Lapuan patruunatehtaan räjähdyksessä) sekä Eino. Heistä Maire oli hyvä kaverini. Kerran me tehtiin Siilin Meerin kanssa Mairelle nimipäiväkakku ja vietiin se hänelle ruispellon piennarta pitkin, koska pelättiin sepän koiraa.

Parhaita kavereitani olivat Meeri, Maire ja Timosen Sirkka. Lisäksi minun kaverini oli Pitkäsen Aili, joka asui viiden kilometrin päässä salolla siellä Meriässä päin. Hänen isänsä oli metsänvartija. Talossa oli paljon lapsia ja he kävivät Pajasyrjän koulua.

Ernesti muistelee, että ennen sotia Karvisen Otto piti parisen vuotta kyläkauppaa. Yksi talon huoneista oli kauppapuotina. Ennen sitä Karvinen piti kauppapuotia Perä-Innasesta vuokraamassaan kamarissa. Kun palattiin evakosta Pajasyrjään, kylässä ei ollut kauppaa. Karvinen ei palannut takaisin, koska hänen talonsa oli palanut.

Valaistuksena Ernestin ja äitini kotona oli ennen sotia tuvassa öljylamppu ja navetassa lyhty. Kun palattiin evakosta valaistuksena oli evakkomatkalla Ruotsista ostettu karbidilamppu. Se oli ostettu ennen kuin lähdettiin Ylitornion Pekanpäästä takaisin Pajasyrjään. Kylässä ei siis ollut sähköjä.

Karbidilampun polttoaineena oli ”karbidia”. Se oli iso möykky, josta oli hankalaa irrottaa pieniä paloja lampun polttoaineeksi. Ilmeisesti se oli ostettu samalla kertaa kuin lamppukin.

Lamppuöljyn ostaminen oli säännösteltyä, siksi sitä käytettiin vain navetassa. Karbidia käytettiin tuvassa, sitäkin säästäen. Nukkumaan mentiin aikaisin.

Ernestin muistin mukaan Pajasyrjän kylässä ei myöskään ollut puhelinta. Lähin puhelin oli naapurikylässä Kukkalammilla Pekkisillä.

* * * * * * * * * * * * * * *

Teksti: Pekka Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo  Kuvat: SA-kuva ja Pekka Pouhula

Kuvia katsellessani tuli mieleeni, että olen lukenut jostain uukuniemeläisen horrossaarnaaja Helena Konttisen (18.6.1871 – 24.4.1916) käyneen Pajasyrjässäkin. Helenan toiminnan pohjalta syntyi uukuniemeläisyydeksi kutsuttu uskonnollinen herätysliike. Kysyin äidiltäni muistaako hän jotain tällaisista asioista.

Äitini sanoi, että pajasyrjäläinen Simo Jääskeläinen oli samaa lahkoa. Se piti seurojaan Simo Jääskeläisen talossa ja äitini muisti olleensa joskus lapsena siellä seuroissakin ja kertoo nukahtaneensa penkin alle. Seuroissa olevat olivat rukoilleet polvillaan.

Äitini mummo Katri Kukko ei ilmeisesti pitänyt tuosta uskonlahkosta. Hän oli sanonut, että niissä seuroissa nukkuvat miehet ja naiset yhdessä sekaisin.

Katri-mummon appiukkokin oli ollut saarnamies. Tämä ei ollut kuulemma tehnyt muuta kuin kulkenut saarnaamassa. Sieltä saakka varmaankin tulee sukumme kielteinen suhtautuminen uskontoon. Katri-mummo oli nähnyt läheltä, mitä saarnamiesten kulkeminen pitää sisällään.

Katri-mummo itse oli noussut joka aamu kolmen maissa työntekoon, ehkä niin kuin ”kukon” pitääkin. Hän oli myös opettanut molemmat miniänsä talon töille. Hän oli kuulemma oikein ryöminyt kangaspuiden alle ja asetellut miniöiden jalat oikeille polkimille.

SA-Kuvat

Tämän tarinan kuvat löytyvät osoitteesta http://sa-kuva.fi.
Kun sivu avautuu, klikkaa suomen lippua. Avautuvalla sivulla on painike ”Hyväksyn”. Kun painat sitä avautuu sivu, jossa oikealla ylhäällä on hakuvalinnat. Kirjoita tekstihaku -kenttään ”Pajasyrjä*”. Sieltä tulee esiin 42 kuvaa. Kun lataat kuvat omalle koneellesi, voit zoomata kuvia reippaastikin ja saat hyvin esiin yksityiskohtia.

* * * * * * * * * * * * * * *

Pekka Puputti lähetti isänsä Pentin piirtämän kuvan.

Teksti: Pekka Puputti

Pajasyrjästä Pohjan Tornioon ja takaisin
Yhden pajasyrjäläisen suurperheen siirtymiset välirauhan aikana.

Kun tuli ajankohtaiseksi kirjoittaa Puputin suvun liikkeistä välirauhan aikana, huomasin ettei siitä ole puhuttu juuri mitään. Pajasyrjä, Jaakkima ja Karjala oli -60 ja vielä -70-luvulla sukujuhlien kestoaihe. Itse juhla oli vain syy kokoontua yhteen. Jutut ja tarinat olivat muistelua ajasta ennen sotia.
13.03.1940 oli aika pistää rinkka pykälään ja lähteä kohti uutta kotiseutua. Meidän suvulle se oli liki Lappia Torniossa. Matka on taittunut junan kyydissä ja päätepysäkki on ollut Pekanpään seisake tai asema. Ensimajoituspaikka oli joku iso rakennus. Sen laatu ei ollut enää isäni muistissa. Osa väestä kävi joen toisella puolella Ruotsissa töissä. Isäni kertoi heidän (pikkupoikien) ylittäneen rajajoen soutamalla. Muutto Tornioon ei ollut oma valinta vaan esivallan osoittama paikka. Tarkkaa ajankohtaa en tiedä, mutta oletettavasti heti kevään korvalla tuli muutto Oulaisiin, josta oli ostettu maatila. Jatkosodan alettua seuraavana vuonna tuli Oulaisten maatilan myynti ajankohtaiseksi ja paluu Pajasyrjään toteutui loppukesästä 1941.
Oman evakkoreissuni Tornioon tein isäni kanssa -62 tai -63. Joskin matka toteutettiin isäni työmatkan puitteissa. Lähdimme Helsingistä ja ensimmäinen maininnan arvoinen tapahtuma oli Parikkala/Saari/Uukuniemi tienoilla. Nykyisen kuutostien linjaus oli toinen kuin nykyään. Yhdessä kohtaa tie oli ihan kiinni valtakunnan rajassa. Isäni avustuksella seisoin raja-aidan päällä ja heitin vedet naapurin puolelle. Jotain hyötyähän siitä oli, koska Neuvostoliitto hajosi myöhemmin. Koska retki tehtiin ns. pitemmän kaavan mukaan, niin Savonrannalla oli yöpyminen. Matka jatkui itärajaa pitkin Sotkamoon. Sotkamon metsäkoululla oli maailman lihavin Suomen ajokoira. Ei päässyt pystyyn kuin avustuksella. Sitten Sirkkaan katsomaan havupuurajaa. Kiilopäällä ihmeteltiin optista harhaa. Auto näytti liukuvan ylämäkeen vapaalla. Vihdoin viimein päästiin Tornioon, Pekanpäähän ja käytiin Aavasaksalla. Oulaisista ei ole mitään muistikuvaa.

Talviretki Laatokalle 2015

Teksti ja kuvat: Pekka Pouhula

Sorolansaari

Souda, souda Sorolaan,
yli pellon Perolaan!
Perolassa on musta lehmä,
musta lehmä muurikki,
akka alla lypsämässä.
Mitä akka alta saapi,
sen ukko yltä juopi,
panee partahansa,
viskajaapi viiksihinsä.

Vihdoin viimein pääsimme Riston kanssa Laatokalle verkkokalastus ja talviretkeily reissulle. Vuosi sitten keväällä olimme sopineet lähdöstä maaliskuun alkupuolen täyden kuun aikaan, mutta Ristolle tuli este ja päätimme siirtää lähtöä kuukaudella. Sitten yllättivät aikainen kevät ja Rita. Sää lämpeni ja Laatokalla jäät sulivat nopeasti. Rita ilmoitti, että on astunut voimaan laki, jossa heikoille jäille menemisestä saa 13 000 ruplan sakot. Riston kanssa peruimme retken. Myöhemmin selvisi, että se sakko olisikin ollut vain 1300 ruplaa, Rita vähän huijasi minua, koska ei halunnut meidän lähtevän heikoille jäille.

Tänä keväänä kevään tulo oli myös aikainen. Huonon talven jäljiltä ja etukäteistiedustelun tiimoilta päätimme lähteä maaliskuun alkupuolella, heti kun olisi mahdollista ja sää näyttäisi kelvolliselta.
Minun alkuperäinen toivomus oli Honkasalon kujaset, kuutamo ja kirkas keli. Riston toiveena olivat hyvät verkkokalastuspaikat ja kohtuullinen retkeilysää.
Risto tutki Laatokan merikortista syvyyksiä ja netistä Laatokan jäätilannetta. Helmikuun puolella kävimme hiihtäen päiväseltään Petäjäsaaressa. Lähdimme silloin Pitkärannasta, josta ei ollut kuin 3 km perille, silloin sattui vielä mahtava sää. Minä kävin ottamassa talvikuvia Petäjäsaaren muistolehdosta tarinailtaa varten. Silloin jo näimme saaren päältä, että Iso Laatokka on sula, vain saaristo ja lahdet ovat jäässä.

Minä sanoin Ristolle, että saat valita paikan ihan oman mielihalusi mukaan, minä vähän vihjasin, että Kuhkaa voisi olla ihan mukava paikka. Risto ei ollut liikkunut ennen sillä suunnalla, minä taas halusin viime kesän jäljiltä samoille paikoille. Sieltä löytyikin kartan mukaan hyviä talviverkkokalastuspaikkoja. Sorolansaaren päässä näytti olevan juuri sellainen kohta, mihin voisi verkot laskea. Niinpä päätimme lähteä Lahdenpohjasta ja hiihtää Sorolansaaren päähän tai niin pitkälle, kun jäätilanne sallii.

Ahkio hiihtoa Laatokalla.

Ahkion kanssa hiihtoa Laatokalla. Kevyet tavarat rinkassa ja painavat ahkiossa.

Minä sanoin Ritalle ja Ristolle, että Risto hiihtää ensimmäisenä ja minä seuraan perässä. Olen huono liikkumaan jäillä, olen pikkupoikana tippunut uvenavantoon ja meinannut hukkua sinne. Toiset pojat nostivat pois avannosta, vieläkin muistan miten kylmä oli sen jälkeen!
Yritin houkutella muutamia kavereitani mukaani, mutta Riston kanssa lähdimme kahdestaan.
Tiistaina saavuimme Sortavalaan ja olimme Ritan luona yötä. Nautimme kuhakeittoa, Ritan veli oli sen tuonut.
Aamulla lähdimme Lahdenpohjaan, kävimme kaupassa vielä viime hetken ostoksilla. Ajoimme satamaan, pakkasimme ahkiot ja jätimme auton parkkiin (150 ruplaa/vrk).

Lahdenpohja näkyi leiriin.

Lahdenpohja näkyi leiriin. Pääsimme reilun 5 km:n päähän mantereelta.

Jäällä oli sateen jäljiltä vähän vettä ja sohjoa, mikä ei haitannut juurikaan matkantekoa. Otimme suunnan pitkin Jaakkimanlahtea ulapalle. Lähtiessä pelastusviranomainen kävi minulle puhumassa jotakin. Sen verran ymmärsin, että jäätilanne on Laatokalla huono ja kyseli minne olemme menossa. Minä vastailin niin kuin olisin ymmärtänyt, että ”daa daa ja Sorolan saareen”.
Jäällä oli pilkkijöitä, Risto kävi heitä jututtamassa.
Risto paineli reilusti edellä ja minä yritin sinnitellä perässä. Saavuin sellaiselle muutaman neliön kokoiselle valkoiselle alueelle. Jäin ihmettelemään, mikä tämä on ja miten se on syntynyt. Matka jatkui ja sitten niitä valkoisia laattoja olikin vaikka kuinka paljon, rupesin pikkuhiljaa ymmärtämään, että tuuli oli tuonut järveltä jäälauttoja ja tyyntyessä olivat jäätyneet siihen paikoilleen. Se oli hienon näköistä palapeliä.

Jääteli palapeli viritelmä

Jääteli palapeli viritelmä.

Risto huiteli reilusti edellä, vaihtoi reitin kohti saaren rantaa ja jäi odottelemaan minua pienen kallioisen niemen suojaan (Toisenlahdenniemi). Hiihdin omaa tasaista vauhtiani ja ihmettelin outoa kuuluvaa ääntä. Ikään kuin lentokone jyrisisi tai iso rahtilaiva kulkisi lähistöllä. Kun pääsin lähelle Ristoa, rupesin minäkin pitämään taukoa.
Katsellessani ulapalle päin, niemen nokan jälkeen jää näytti erilaiselta, sieltä kohosi sieltä täältä jäälohkareita ja kauempana jää näytti ihan tummalta. Rantaa katsellessa ihmettelin, kun rannassa on jäänpalasia ja sulaa vettä. Ja sitten niemen nokan kohdalla jäälohkareet alkoivat liikkua niin selällä kuin rannassakin.

Toisenlahdenniemen ahtojäät

Toisenlahdenniemen ahtojäät.

Vähän aikaa katsellessa jää alkoi nousta ja laskea samalla tavalla kuin aallot kesällä. Totta se oli: jää aaltoili maininkien tapaan. Aallon korkeus näytti olevan puolen metrin – metrin luokkaa. Risto huusi minulle, että näetkö ja minä huusin samoin, että näetkö kuinka teräsjää aaltoilee. Siinä jäällä suksien ja ahkion kanssa seistessä aivot ei meinannut millään uskoa, että me liikutaan ylös alas. Silmät eivät valehdelleet, kun katsoin rannalle niin jään reuna ja lohkareet myllersi kalliota vasten niin, että siitä kohtaa ei olisi päässyt maihin. Ja kylläpä se jää pitikin ääntä! Lohkareet ja railot nitisivät, narskuivat, paukkuivat ja jyrisivät. Ääni kuului järven selältä, jalkojen alta ja rannalta, edestä ja takaa, olimme sen äänimaiseman keskellä.
Siinä päätimme, että palataan takaisin päin ja etsitään rannalta sopiva leiripaikka. Ei ollut vaikea tehdä tuota päätöstä, eikä tarvinnut äänestää eikä perustella.
Hiihdettyämme noin puoli kilometriä rantaa pitkin takaisin päin löytyi sopivan näköinen pikkuinen niemi, loivat kalliorannat, mäntyjä ja pari vanhaa nuotiopaikkaa. Se oli oikein sopiva leiripaikka. Purimme tavarat ahkiosta pois. Risto otti kiireesti talviverkkovarusteet pulkkaan ja riensi jäälle takaisin.
Teimme ensimmäisen verkkoavannon lähellä omaa rantaa, johon Risto laski yhden verkon.
Ristolla on oma hieno verkonlaskusysteemi.

Ensin kairataan neljä reikää

Ensin kairataan neljä reikää.

130

Sahataan jääsahalla välit auki ja lohkare työnnetään jään alle.

Tarvitsee tehdä vain yksi avanto ja siitä uittolaudalla lasketaan verkko ja lopuksi verkon pää lasketaan uittolaudasta vapaaksi ja uittolauta vedetään takaisin.Uittolaudan käyttäminen tarvitsee tasaisen jään. Siinä ei saa olla railoja, eikä jään alapinnalla muhkuroita.

Uittolauta pujotetaan avantoon, laudassa kiinni vetonaru ja verkko.

Uittolauta pujotetaan avantoon, laudassa on kiinni vetonaru ja verkko.

Vetonarua vetelemällä uittolauta etenee jään alla.

Vetonarua vetelemällä uittolauta etenee jään alla.

Teräsjäätä oli siinä kohtaa reilusti yli 30 cm. Siirryimme Jaakkiman lahden keskikohdan toiselle puolelle, paikan valinta tehtiin jään tasaisuuden mukaan. Teimme toisen verkkoavannon ja siinä jääsahalla sahatessa ihmettelin taas, mistä kuuluu outo ääni. Katselin ympärilleni enkä havainnut mitään outoa. Hetken päästä sahatessa katsoin avannon vieressä olevaa railoa, se aukeni noin 5 mm ja hetken päästä se meni kiinni ja kohta sama uudestaan. Sitten ymmärsin, että sehän on se teräsjään aaltoilu, mikä vaikuttaa vielä näinkin kaukana siitä Toisenlahdenniemen nokasta, jonne matkaa oli noin 500 metriä. Tässä avannossa jäänvahvuus oli reilu 20 cm.
Olipa tuulella ja vesimassalla mahtava voima. Tuulen voimakkuus puuskissa oli jotain 6-10 m/s luokkaa. Teoriani tuohon jääaaltoiluun on sellainen, että Jaakkimalahden edustalla on yli 200 metrin syvänne. Tuuli työnsi aallon pystysuuntaisen voiman jään alle. Pohjan noustessa syntyi vähän tsunamin kaltainen ilmiö. Se sai jään aaltoilemaan maininkien mukaan. Ääni mikä kuului, kertoi vaan luonnon suurista voimista, jonka äärellä ihminen voi vain ihmetellä.

Kun verkot olivat järvessä, niin sitten oli aika leiriytyä.

Talviretkeilyä?

Talviretkeilyä?

Ensimmäisenä hommana lähdin polttopuun etsintään. Polttopuita löytyikin mukavasti sadan metrin päästä rannalta, pystyyn kuivuneita mäntyjä. Sahailin muutaman nurin ja ahkiolla vedin leiripaikalle, se oli kätevää.
Leiri pystyyn – minä pystytin teltan, Risto pelkän alustan, makuupussin ja vähän kevyttä pressua tuulen suojaksi.

10

Riston makuupaikka.

 

Seuraavana päivänä suunnittelimme menoa Sorolan saaren päähän kävellen rantoja pitkin. Otimme eväät mukaan varalta, jos tulee pitkäkin päivä. Alkumatka käveltiin jäätä myöten. Ajojää vyöhykkeen tullessa vastaan nousimme rannalle. Siellä alkoikin sitten kiipeilykävely. Laatokan rannat ovat melko jyrkkiä kalliorantoja. Menimme Toisenlahdenniemen selän puolelle katselemaan ahtojäitä ja tarkistamaan jäätilanteen. Kiikareilla katselemalla ei näkynyt avovettä. Ahtojäätä oli todella pitkälle ja sen takana oli sohjojäätä niin pitkälle, kun silmä kantoi. Sohjojää on yhtä tummaa kuin vesikin.
Niemen rantaan oli tuuli työntänyt jäätelejä.

Laatokan jäätelejä.

Laatokan jäätelejä.

Risto heti innostui kokeilemaan, miten tuollainen jääteli kantaa. Minä tuumasin, että siitä vaan minä kuvaan. Sanoin myös, että en tule pelastamaan – siihen malliin leiki jäätelien kanssa, niin että itse pääset pois jos tipahdat. Risto hyppäsi tuuran kanssa jäälautalle, hyvin se näytti kestävän.

Pikkupoika kevät leikeissä!

Pikkupoika kevätleikeissä!

Telien välissä oleva tumma alue oli vain jääriitettä. Onneksi Risto pääsi takaisin kuivin jaloin. Minä pelkäsin kaverin puolesta ja tuumasin, että hullu mikä hullu, joka vapaaehtoisesti menee tuollaisille jäille. Itse asiassa olin vaan kateellinen toisen rohkeudesta.

Hyvin kantaa.

Hyvin kantaa.

15

Kiipeilykävely maisemaa

Siinä kiikaroidessa jäätilannetta ja rannanmuotoja päätimme olla jatkamatta pitemmälle. Ehdotin, että kulkisimme vielä muutaman niemennokan verran eteenpäin. Sieltä voisi näkyä Laatokan avovesi tai jotain muuta mielenkiintoista. Vajaa kilometrin kuljimme ylös alas kallioita myöten, niin minäkin kyllästyin jo kulkemiseen tällaisessa maastossa. Nousimme reilusti ylös saaren keskustaan ja kävelimme metsiä myöten leiripaikalle. Emme tarvinneet suksia,  oli hyvä kulkea kävellen, koska oli niin vähän lunta.
Talviretkeilyn iloja on istua nuotion äärellä. Otin ensimmäistä kertaa käyttöön äidiltäni hakemani 1,5 litran vanhan kahvipannun. Olin viime kesänä katsellut Jannelan Marin nuotio touhuja saman saaren toisessa päässä, otin opikseni tuon nokipannun käytön.

Nokipannun vihkitilaisuus

Nokipannun vihkijäiset.

Ensimmäinen kerta, kun panin kahvipannun nuotioon, niin kaiken touhun keskellä vahtiminen jäi vähiin ja niinpä se pannu kaatui ja nuotio sammui. Risto nauroi, että ei tuosta taida olla mihinkään – helpompaa on vesi kiehauttaa trangialla. Minä vastasin, että odotahan, kun opettelen vähän aikaa, niin kyllä tämäkin homma alkaa toimimaan ihan hyvin, ja niinhän siinä kävikin. Nyt nokipannu on vihitty käyttöön.
Seuraavaksi aloin miettimään rakovalkean tekemistä. Naapurini Rovamon Pertti julkaisi viime kesänä kirjan Nuotiolla. On muuten hyvä ja mielenkiintoinen kirja kyseisestä aiheesta.
Puhuin Ristolle rakovalkean teosta, Risto ei ollut milloinkaan tehnyt tai edes nähnyt moista, enkä minäkään muuta kuin kirjoista ja jutuissa kuullut.
Risto kävi yhtenä aamuna yrittämässä sahata vähän paksumpaa pystykeloa, mutta sisu tai taito ei riittäneet. Minä kävin katsomassa samaa puuta ja nauroin, että eihän reilun kahdenkymmenen sentin paksuinen puu edes ole mikään paksu. Otin ahkion ja sahan ja läksin kaatohommiin ja Risto läksi verkoille. Oli aika kovaa puuta sahata, aikani kitkuttelemalla sain puun konkeloon ja saha jäi tietenkin jumiin. Jätin yöksi puun siihen, toivoin josko karhu kävisi yöllä kaatamassa puun. Ei käynyt.
Aamulla Risto meni verkoille, kun minä vielä nukuin. Risto näki joka aamu norppia jäällä, parhaimpana aamuna kolme saman avannon ympärillä. Norpan hengitysavantoja oli useita kymmeniä, toiset tuoreita toiset taas aivan jäässä, halkaisijaltaan niitä oli monen kokoisia 10-20cm.

Norpan hengitys avanto

Norpan hengitys avanto.

Aamutoimien jälkeen minä läksin jatkamaan puun kaatoa, otin narua mukaan ja tein naru/kapula vinssin, eivät kalastusnarut kestäneet moista. Sitten hain leiristä lisää narua ja yritin vetämällä ja heijaamalla saada puu kaatumaan sekään ei onnistunut. Onneksi Risto tuli kaveriksi niin kahdestaan saatiin puu nurin. Sahailin tyvestä kaksi noin 1,5 metrin pölkkyä. Hinasin ne yksitellen ahkiolla leiriin.
Risto kävi päivällä hakemassa polttopuita, ranteen ja vähän paksumpia keloja. Minä puhuin risuista. Risto ehdotti vetoa minulle, että paljonko maksan jos hän tuo yksinään sen paksun rungon leiriin. Minä lupasin 0,25 litran vodkapulloni ja Lahdenpohjassa tsajut blinien kera. Risto siihen suostui. Ja niinhän hän toi rungon leiriin, autoin häntä loppumatkassa kuitenkin.

Tukinvetoa

Tukinvetoa.

Illalla aloitin rakovalkean teon veistämällä molempiin pölkkyihin suorat pinnat. Siihen saakka muistin miten pitää toimia, mutta siitä eteenpäin homma menikin opetteluksi, sanoin Ristolle, että tämä on nyt ensimmäinen kerta ja opettelua koko homma. Loppujen lopuksi huonostihan sille ensimmäiselle rakovalkealle kävi, syttyi huonosti ja vähän ajan kuluttua kaatui siiten koko viritelmä. Risto oli jo pitkään nauranut minun touhuille ja ilmoitti, että hän kyllä tietäisi miten ne palaisi paremmin, nuotiossa kuulemma. Ei uskonut koko rakovalkean ideaan, miksi kituuttamalla polttaa, jos voi polttaa kunnolla nuotiossa.

Eka rakovalkeani

Ensimmäinen rakovalkeani.

Kun viritelmä kaatuessa erehdyin sanomaan, että nyt voit tehdä mitä lystäät. Silmänräpäyksessä olivat pölkyt nuotiossa, eikä haitannut noki eikä hiilet pölkkyjä sylissä kantaessa. Olipa Risto iloinen ja minua harmitti, kun rakovalkea ei onnistunut heti ensiyrityksellä. Jälkeenpäin Rovamon kanssa jutellessa selvisi, mitä pitää tehdä toisin seuraavalla kerralla. Nyt on helpompi kysyä, kun on edes yhden kerran kokeillut.

Riston "leija" laavu

Riston ”leija” laavu, räntäsateen sattuessa ihan hyvä suoja.

Perjantai-iltana tuumasin Ristolle, että eiköhän lähdetä huomen illaksi Sortavalaan Ritan luokse, kun lupasi taas räntäsadetta illaksi ja yöksi. Risto suostui tuumaan.
Purimme leirin, Risto lähti hakemaan verkot ja minä läksin hiihtelemään kohti Lahdenpohjaa.
Risto sai minut kiinni vähän ennen satamaa. Oli saanut kolme kalaa: ahvenen ja kaksi kuoretta. Siinä oli neljän päivän kalasaalis! Laatokalla kalastus on välillä tällaista.

Risto kokemassa verkkoa

Risto kokemassa verkkoa, tyhjää.

Tämäkin kääntyi minun syyksi, kun minä halusin kuulemma aina täyden kuun aikaan jolloin kala ei kuulemma liiku. Lahdenpohjan satamassa pakattuamme tavarat autoon menimme läheisen hotellin ravintolaan juomaan tsajut plinien kera. Katsoivat vähän pikään kahta epäsiistiä retkeilijää, mutta meitä se ei haitannut.
Hieno reissu, vaikka kummankaan toiveet eivät toteutuneet, mitä etukäteen suunnittelimme. Päivät ja yöt olivat harmaita, se ei innostanut kuvamaan ja kalasaalis jäi vähiin. No eipä Riston tarvinnut käydä myöskään avannossa uimassa.

Pekka kokeili pilkkiäkin, ei nykyäkään. Uusi Pietarista ostettu kevyt untuva takki toimi hyvin.

Pekka kokeili pilkkiäkin, ei nykyäkään. Uusi Pietarista ostettu kevyt untuvatakki toimi hyvin.

Tälläst tääl Karjalass on talvella.

Soutaen Suomenlahden yli

 

Teksti ja kuvat: Pertti Rovamo                   Juttu on julkaistu Erä-lehden numerossa 7E/06

Viime kesänä kokoontui neljän aikaan aamulla Helsingin kaivopuiston rantaan 16 soutajaa mukanaan kuusi järvisoutuvenettä. Määränpäänä oli pieni Ihatsalun kylä Viron rannikolla Tallinnasta itään. Soutumatkaa oli noin 80 kilometriä. Kaikki jaksoivat perille saakka.

tarra

vesillä_p

Veneet keskellä Suomenlahtea. Joka puolella on näkyvissä vain rannatonta ulappaa.

 

Kun marraskuussa satoi räntää, Heikki Haavikko soitti ja kysyi voiko järvisoutuveneellä mielestäni soutaa Suomenlahden yli Tallinnaan.
Mietin hetken ja vastasin, että Erän soutuvenetestien valossa yli viiden metrin pituisella veneellä se kyllä onnistuu, jos tuuli pysyy kohtuullisena.
Mutta matka on pitkä, lyhimmilläänkin selvästi pitempi kuin Sulkavan soutujen kilpailumatka, joka on nykyään 58 km.
Toisaalta tiesin että ainakin Janne Vilkuna on soutanut Jyväskylästä Tarttoon, Erkki Rakkolainen Savonlinnasta Tukholmaan ja Pekka Jurvelin Hailuodosta Kuhmoon. Kajakkimelojat ylittivät Suomenlahden jo 1800-luvulla.

Lähtö Kaivopuistosta kello neljältä aamulla.

Lähtö Kaivopuistosta kello neljältä aamulla.

Oli vain saatava kasaan vapaaehtoisia soutajia, riittävän suuria soutuveneitä ja ratkottava turvallisuusongelmat.
Lähtökohdaksi asetimme omat veneemme, Heikin Kaisla 525:n ja oman Veto Vitoseni, jotka ovat Erän soutuvenetestien suurimpiin kuuluvia ja hyviä soutaa.
Soutajia haimme siten, että Heikki soitti Pudasjärven umpihankihiihtojen kokeneille kilpailijoille ja minä Erän soutuvenetesteissä mukana olleille. Osin porukat olivat päällekkäisiä.
Soitin myös soutuvenetestien suurimpien ja parhaiden veneiden valmistajille ja kysyin, olisivatko he valmiita lainaamaan veneen viikonlopuksi, jotta voisimme soutaa sen Suomenlahden yli.
Puhelujen tulos yllätti. Kaikki tahot suostuivat heti. Minkäänlaista taivuttelua ei tarvittu, joten meillä oli nopeasti kasassa kuusi venettä ja miehistöt.

Idea jalostuu

Alkuperäinen suunnitelma oli, että soudamme kauniina kesäkuun päivänä Helsingistä Tallinnan viereen Piritaan hiekkarannalle. Mielessämme väikkyi hieno hetki, kun vedämme veneet hiekkarannalle ja istahdamme lähimmälle terassille nauttimaat oluet. Kun joku sitten kysyy, mistä souditte, vastaamme viileästi ”Helsingistä”. Sen jälkeen tietysti ihailevat katseet seuraavat meitä.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Asiakirjat ovat kunnossa, joten matkaan.

Asiakirjat ovat kunnossa, joten matkaan.

Ensimmäisenä mieleen hiipi epäilys, että kesäkuussa vallitsevat tuulet puhaltavat kolmena päivänä neljästä Virosta Suomeen. Onko mielekästä yrittää vastatuuleen?
Toinen ja olennaisempi vastaväite oli, että Helsingin ja Tallinnan välillä on tavattoman vilkas laivaliikenne. Sen sekaan meneminen soutuvenellä ei ole turvallista.
Aloimme etsiä Viron rannikolta sopivampaa määränpäätä. Sellaiseksi valikoitui Ihatsalun kylä 30 km Tallinnasta itään. Siellä on erään suomalaisen talo ja hän lupasi lämmittää porukalle saunan. Myös telttailuun kylän rannassa saatiin lupa.
Etuihin kuului sekin, että 23 km Ihasalusta Helsinkiin päin sijaitsee Kerin majakkasaari, joka tarjoaa jonkinlaisen turvapaikan huonon kelinn yllättäessä. Kerin ja Harmajan väli on ”vain” 45 km. Lisäksi Kerin ja Ihasalun välillä on muutama saari, joiden suojassa pääsee ainakin jonkin matkaa soutamaan.
Turvallisuusasioissa oli pohjimmiltaan kyse siitä, miten järvivene käyttäytyy meren aallokossa. Päätimme, että Heikki vie heti jäiden lähdön jälkeen oman veneensä Pihlajavedeltä Helsinkiin ja sitä koesoudetaan mahdollisimman erilaisissa oloissa avomerellä kesän kuluessa.
Molemmat helsinkiläiset tekivät Kaislalla retkiä mm. Harmajan ympäri. Kovin tuuli, jossa soutamista kokeiltiin, oli 14 m/s. Vene ei ollut silloinkaan vaikeuksissa, mutta vastatuulessa matkanopeus tipahti kahteen kilometriin tunnissa. Oli selvää, ettei sellaisissa oloissa voi lähteä soutamaan Suomenlahden yli, koska matka kestäisi noin 40 tuntia. Kukaan ei jaksa soutaa niin kauan.
Koesoutujen perusteella meillä oli silti hyvä syy uskoa, että alle 6-7 m/s tuulilla yrityksemme on sekä mahdollinen että turvallinen. Asiasta keskusteltiin myös etukäteen Suomenlahden merivartioston kanssa.

Saattovene mukaan

Jo alkuvaiheessa päätimme, että meillä täytyy olla saattovene, johon soutajat mahtuvat ja jonka hinaukseen veneet voidaan tiukan tullen laittaa. Sekin löytyi soutajien tuttavapiireistä. Petri sekä Antti ja Päivi  lupautuivat isolla Targa 27-veneellä mukaan.

Helsingin edustalla.

Helsingin edustalla.

Aika pian havaittiin, että saattoveneestä on muutakin hyötyä, koska soutaminen tapahtuu selkä menosuuntaan. Saattovene ajettiin navigointilaitteiden avulla aina 3-5 km soutajien edelle, jolloin se toimi kiintopisteenä ja varsinkin keskellä Suomenlahtea myös kohteena, jonka saavuttaminen kertoi matkan edistymisestä. Ilman sitä keskellä avomerta olisi kadonnut kokonaan etenemisen tuntu.
Myös sillä oli suuri henkinen merkitys, että saatoimme saattoveneestä kertoa LA-puhelimien välityksellä joka veneeseen, paljonko matkaa oli jäljellä.
Erityisen suuri turvatekijä saattovene oli ylitettäessä Pietariin menevää laivaväylää, jossa liikkuu suuria tankkereita ja rahtilaivoja 10 minuutin vällein. Kahteen kertaan keskeytimme soutamisen ilmeisen vaaratilanteen vuoksi.
Tankkerit ovat niin suuria, että soutajan näkökulmasta on hyvin vaikea arvioida niiden nopeutta ja reittiä. Vaikka sellaisen alta juuri ennättäisi soutaa pois, kovin läheinen kontakti on vastenmielinen pelkkänä ajatuksenakin.
Saattoveneestä tilanteen seuraaminen oli paljon helpompaa. Lisäksi Targa 27 oli niin suuri, että se näkyi hyvin sekä silmin että alusten tutkissa. Tosin jokaisessa soutuveessäkin oli tutkaheijastin.

Soutajien jaksaminen

Meille sattui täydellinen sää.
Ehdimme jo päättää soutavamme vallitsevien tuulten mukaisesti Ihasalusta Helsinkiin, mutta edeltävän viikon aikana sääennuste lupasi jatkuvasti soutupäiville pohjoistuulta. Siis myötätuulta Suomesta Viroon.
Niinpä vaihdoimme suuntaa. Asiaa auttoi se, että laivayhtiö Tallink suhtautui hankkeeseemme myönteisesti, eikä vaatinut autoista ja venetrailereista normaaliin tapaan maksua varauksen yhteydessä. Meillä oli voimassa useita varauksia yhtä aikaa.

Ensimmäistä kertaa avomerelle kohti Harmajaa.

Ensimmäistä kertaa avomerelle kohti Harmajaa.

Läksimme liikkeelle komeasti Kaivopuiston rannasta aamuneljältä. Matka eteni joutuisasti puoliväliin saakka. Hiukan sitä ennen moni venekunta alkoi kysellä saattoveneeltä ”onko tuo laivan näköinen Kerin majakka”. ”Ei, se on laiva”, jouduimme useaan otteeseen vastaamaan.
Kun Kerin majakkasaari lopulta putkahti taivaanrantaan, eikä se tuntunut lainkaan lähestyvän, syntyi soutunopeuteen notkahdus. Ne 15-20 kiometriä olivat matkan hitaimmat, vaikka sää oli edelleen hyvä ja evästaukoja pidettiin.
Kerissä pidetyn tauon aikana luoteistuuli voimistui noin 6 metriin sekunnissa ja aallokko nousi metriseksi. Osalle perämiehettömissä venekunnissa se tuotti ongelmia ja välillä näytti, että porukka joutui soutamaan vain toisella kädellä pitääkseen veneen suorassa.
Toisaalta virinnyt tuuli lisäsi selvästi vauhtia ja jäljellä ollut 23 km:n matka joutui selvästi alle neljässä tunnissa.
Jo suunnitteluvaiheessa keskustelimme siitä, pitääkö veneessä olla kahden vai kolmen hengen miehistö. Useimmat soutuveneet uivat paremmassa asennossa, jos kaikilla kolmella penkillä istuu joku, ja kolmas voi samalla hoitaa suunnistamisen ja tähystämisen. Silloin myös jokaisen soudettavaksi tuleva matka lyhenee, kun kaikki soutavat vuorollaan. Toisten mukaan kolmas henkilö on vain turha painolasti.
Tähän koulukuntariitaan ei löytynyt lopullista ratkaisua.
Saimme lähtiessä passimme tarkastettua Suomenlinnan merivartiostossa erikoispalveluna jo aamuvarhaisella ja myös vastarannalla oltiin yhtä joustavia. Piritan rajajoukkojen johtaja lupasi tarkastajien tulevan Ihasaluun ja asiakirjat leimattiin sitten iltayhdeksän jälkeen rantakivellä leppoisissa tunnelmassa.
Emme tietysti olisi virallisesti saaneet nousta Kerissä maihin,mutta reittimme oli kerrottu Viron rannikkovartiostolle ja he tiesivät vuoren varmasti, että porukkamme piti saaressa tauon. Kukaan ei puuttunut asiaan. Siitä suuret kiitokset.

Tunnelmia merellä

Eniten jännitimme merituulen voimakkuutta ylityksen aikana. Kun me savolaiset soutajat asetuimme yöpuulle Käpylään Heikin asunnon lattioille, tarkistimme viimeisenä sääennusteen netistä. Se lupasi vielä kymmenen aikaan illalla seuraavalle päivälle sopivasti noin neljän metrin pohjoistuulta. Silti kukaan meistä ei nukkunut hyvin ja herätys oli muutenkin jo kello kolmelta aamulla.
Soutu alkoi tuulettomassa kelissä ja oli perin outoa lillua vierivieressä keskellä rannatonta, tyyntä ulappaa ja syödä rauhassa eväitä. Kiusanamme olivat enemmänkin pienet kärpäset. Keskellä Suomenlahtea. Mistä ne sinne tulivat?

Tauko paikalla.

Tauko paikalla.

Luulen että kaikille mukana olleille mielikuva Suomenlahdesta muuttui pysyvästi. Se on kyllä avomeri, mutta ei kovin iso. Yli pääsee lihasvoiminkin yhdessä päivässä.
Samaten suhde kahteen kiintopisteeseen iskostui pysyvästi mieleen. Toinen on Helsingin matalan majakka, jota tuijotimme koko aamupäivän eri suunnista, ja toinen Kerin majakka, joka hallitsi iltapäivää ja iltaa.

Kerin majakkasaari tuli tutuksi.

Kerin majakkasaari tuli tutuksi.

Paluumatkalla m/s Romantikan kannelta näimme selvästi molemmat majakat. Kerin kaukana idässä, Helsingin matalan aivan vierestä. Porukan nuorin, 20-vuotias Maija Kontturi, puki tunnelman sanoihin:
”Jos joskus kuljen vielä tästä laivalla, niin kukaan ei varmaan usko, kun väitän soutaneeni noiden majakoiden ohi. Eikä varsinkaan nyt, kun käsissä ei ole yhtään rakkulaa.”

Ruokatauko ja jaloittelua Kerissä.

Ruokatauko ja jaloittelua Kerissä.

Melonnasta ja soudusta

Tutustuin tätä projektia varten Meloja-lehden juttuihin, jotka kertoivat kajakkiretkistä Suomenlahden yli. Minua kiinnosti myös, kuinkaa eri välineillä retkeilemisen nopeus vaihtelee pitkällä matkalla.
Tein kolme vuotta sitten Erä-lehteen jutun, jossa testasimme Savonlinnan vesillä soutuveneen, intiaanikanootin ja kajakin vertailtavuutta samalla retkellä. Kokeilun lopputulemaksi jäi, ettei retkeilynopeudessa ollut kovin merkittäviä eroja näiden kolmen erilaisen vesikulkuneuvon suhteen.
Meidän Suomenlahden ylityksessämme olosuhteet olivat hyvät. Kajakeilla on melottu sama reitti paljon useammin ja erilaisissa keleissä.

Ensimmäiset saapuvat Ihasaluun. 14,5 tunnin urakka on ohi.

Ensimmäiset saapuvat Ihasaluun. 14,5 tunnin urakka on ohi.

Soutajien retkinopeus oli 80 km:n matkalla taukoineen 5,5 km tunnissa. Se on siis porukan hitaimpien nopeus, koska saattovene kokosi ryhmän aina välillä.
Tiedän, että kovakuntoisin miehistömme, joka souti Veto 5:llä, olisi ollut vapaasti soutaen tunteja aiemmin Ihatsalussa. Keriin he tulivat lähes puoli tuntia ennen seuraavia, ja 40 minuuttia ennen viimeisiä, vaikka saivat vapaasti edetä vain Pietariin menevän laivaväylän jälkeiset 15 km.
Yrjö Lindroos kertoo Melojassa, että Porkkalan ja Naissaaren 41 km:n välin kajakkimelojat ovat meloneet 6-9 tunnissa. Kuuden tunnin ylitys antaa matkanopeudeksi taukoineen 6,8 km/t, seitsämän tunnin 5,85 km/t ja yhdeksän tunnin 4,5 km/t, mutta vastatuulta oli silloin osallistujien kuvauksen mukaan kymmenkunta metriä sekunnissa.
Myötä- ja sivutuulissa matkanopeudet ovat kajakkien ja soutuveneen välillä hämmentävän samantapaisia.
On otettava huomioon myös, että tässä vertailussa kajakkimelojat mittasivat puolta lyhyempää matkaa ja soutajat viettivät Kerissä noin tunnin. Se on laskettu soutuaikaan mukaan samoin kuin kaikki muutkin lepo- ja ruokailutauot, joita retkellä pidettiin.
Koesoutujen perusteella kaksilla airoilla soudettu soutuvene häviää kajakille nopeudessa selvästi vastatuulessa. Veneen tuulipinta-ala on selvästi suurempi, samoin sen kitka vastaan lyövää aaltoa kohden. Soutuveneellä ei voi jaksamisen asettamista rajoituksista johtuen lähteä läheskään yhtä kovaan vastaatuuleen kuin kajakilla.
Muutenkin soutuveneen tuulirajat on syytä asettaa kajakkia alemmas, koska vesi voi ruveta roiskumaan laidan yli avoimeen alukseen ja tuuli vänkäämään venettä vaikeasti soudettavaksi.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että jos tuuliennuste lupaa yli 6 m/s vaikka myötäistäkin, niin soutuveneellä ei ole viisasta lähteä Suomenlahden yli.

Passien tarkastus Virossa sujui leppoisasti.

Passien tarkastus Virossa sujui leppoisasti.

Uutta ja ei?

Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkuna souti vuonna 2000 kolmen hengen miehistöllä Jyväskylästä Tarttoon fennougristien kongressiin. Kulkuneuvona oli noin kuusimetrinen Saarijärvellä veistetty retkisoutuun tarkoitettu keskisuomalaista mallia oleva puuvene.
Heidän reittinsä kulki Suomenlahdelle Kymijokea pitkin ja tavoite oli soutaa ensin Kotkasta Suursaareen ja sieltä Narvaan. Venäjä ei kuitenkaan antanut soutajien rantautua Suursaareen, joten suunnitelmaa oli muutettava.
He soutivat Kotkasta Pellinkiin, josta Suomenlahden yli Viron Vergiin. Sekin vaati puuvenekuvioista tutun, rajavartioston eläkkeellä olevan everstiluutnantti Leo Skogströmin määrätietoista taivuttelua. Muuten olisi pitänyt soutaa ensin Porvooseen tulliin.
Ennen toista maailmansotaa Suomenlahden yli soudettiin merikelpoisiksi tehdyillä veneillä osittain purjeita hyväksi käyttäen hyvinkin tavanomaisesti, mutta sota ja rautaesirippu katkaisivat yhteyden.
Nykyisin Viron veneilykulttuuri on vasta käynnistymässä, koska Neuvosto-Eestin rannikolla ei tavallinen ihminen saanut pitää venettä juuri siksi, että pakeneminen lihasvoimin Ruotsiin tai Suomeen oli sopivalla säällä täysin mahdollista. Ja sellaista varmasti tapahtuikin.
Me emme siis olleet ensimmäiset järviveneellä toisen maailmansodan jälkeen Suomenlahden yli soutaneet. Mutta ensimmäinen usean soutuveneen porukka varmasti olimme. Samoin lienee niin, että porukassa olleet ”savolaisakat” ovat oikeasti ensimmäiset toisen maailmansodan jälkeen Suomenlahden yli soutaneet naiset. Ainakin huvikseen soutaneet.

Suomenlahden soutajat

Hannu Backman
Heikki Haapavaara
Kasper Haapavaara
Heikki Haavikko
Krister Hackman
Jukka Hietanen
Jukka Hytönen
Anna Laukkanen
Maija Kapanen
Maija Kontturi
Kai Olander
Lauri Olander
Riku Pentikäinen
Pekka Pouhula
Petter Sairanen
Andreas Öhman

Avomerisoudun turvallisuudesta

Helsinkiläinen melontaseura Melaveikot on järjestänyt Suomenlahden ylityksiä säännöllisesti vuodesta 1988 saakka. Lajin konkari Yrjö Lindroos on esitellyt turvallisuusasioita Meloja-lehden numerossa 4-2001.
Osallistujilla on oltava riittävä melontakokemus aallokossa, koska kajakki pidetään pystyssä vartalon liikkeiden avulla. Sen lisäksi melojien täytyy kyetä nousemaan melakellukkeen avulla omatoimisesti takaisin kajakkiinsa kaatumisen jälkeen ja ryhmänä pelastamaan veden varaan joutunut kajakkiinsa ja tyhjentämään se. Ryhnällä pitää olla myös kyky hinata uupunutta tai vammautunutta melojaa.
Melojien ylitystarinoiden keskeistä sisältöä on, että joku tai jotkut kaatuvat.
Järvisoutuvene ei tietenkään ole samalla lailla avomerikelpoinen kuin merikajakki, sillä jo EU:n huvivenedirektiivi määrittelee sen vain suojaisille vesille tarkoitetuksi alukseksi. Jos soutuveneellä lähtee ylittämään avomerta, monta turvallisuusasiaa on otettava huomioon.
Isoa soutuvenettä täytyy osata käsitellä niin, ettei veden varaan jouduta. Jos kuitenkin joku joutuu, pelastamisen hoitaa ensisijaisesti moottorilla varustettu saattovene. Soutuvene on myös niin painava, ettei sen hinaaminen toisella veneellä lihasvoimin ole tuulessa mahdollista.

Merenkäynnin vaarat

Kevään testisoutujen aikana Helsingin edustalla todettiin, että iso soutuvene on aallokkokättäytymisen osalta aivan turvallinen vielä 14-15 m/s tuulissa, mutta ongelmaksi muodostuu jo paljon aikaisemmin soutajien jaksaminen. Joten yli 5-7 m/s tuulissa emme olisi Suomenlahden ylitykseen lähteneet.
Varasuunnitelmana oli soutaa vastaava matka rannikkoa pitkin, koska iso joukko ihmisiä on varautunut lähtemäään vesille. Olisi ollut turhauttavaa jäädä tykkänään maihin.
Jos taas ennustamaton ukkospuuska ta säärintama olisi yllättänyt meidät avomerellä, veneet olisi laskettu rauhallisesti vasta-aaltoon soutaen lähimmälle tuulen alla olevalle rannikolle tai saareen. Soutuvene pysyy pystyssä erittäin kovassakin kelissä, jos sen kokka pystytään pitämään aaltoa vasten.
Veneen keulamuoto määrittää, mikä täsmällinen kulma on edullisin aaltoon törmäämisen kannalta. Toiselle paras on hieman viisto kohtaamiskulma, toiselle aivan kohtisuora. Pääasia on, että aalto kohdataan mahdollisimman hitaalla vahdilla.
Tuulen roiskuttaman veden varalta kaikissa veneissä oli äyskäreinä isot kauhat ja sankot.
Äärimmäisissä olosuhteissa saattovene olisi noukkinut uimatasonsa kautta kyytiin kaikki soutajat ja ottanut veneet hinaukseensa.
Olen itse retkisoutanut tuhansia kilometrejä Saimaalla. Ainoat yllättäen veneen sisään lyöneet aallot ovat olleet laivojen ja isojen moottoriveneiden aiheuttamia.
Suomenlinnan merivartioston luutnantti Aki Tiainen varoitti meitä lähtiessämme aivan erityisesti pika-alusten peräaalloista, jotka voivat olla parimetrisiä ja niin jyrkkiä, että voivat jopa kaataa veneen.

Tallinna on vaarallinen

Tallinnan seudulle soutaminen on nykyään vaarallista vilkkaan laivaliikenteen vuoksi. Soutuvene on hidas alus seilaamaan paljon suurempien ja nopeampien seassa.
Kun suuntasimme Ihasaluun, pääsimme heti Suomelinnan jälkeen eroon Tallinnan laivaliikenteestä.
Ratkaisumme oli oikea, sillä jo pitkin Suomenlahteakin seilaavat laivat olivat aivan tarpeeksi vaarallisia. Huonon näkyvyyden vallitessa ne olisivat olleet todellinen riski.
Kaikki veneet oli varustettu tutkaheijastimin ja saattovene huolehti siitä, että väylät ylitettiin suppeana ryhmänä. Kauppalaivat eivät välttämättä osaa havaita yksittäistä soutuvenettä tai kajakkia, koska ne ovat avomerellä harvinaisia.

Pelkona oli jäädä tankkerin alle vilkkaalla laivaväylällä.

Pelkona oli jäädä tankkerin alle vilkkaalla laivaväylällä.

Veneiden turvavarusteet

Pelastusliivien, äyskäreiden, hinausköyden ja tutkaheijastimien lisäksi jokaisella venekunnalla oli käytössä LA-puhelin. Lisäksi jokaisessa veneessä oli kaksi hätärakettia. Seurueessa oli myös kaksi ensiapukoulutuksen saanutta henkilöä ja molemmilla oli ensiapulaukku mukana.
Saattoneessä oli VHF-radio. Sen avulla olisimme saaaneet yhteyden tarvittaessa meripelastukseen tai rannikkovartiostoon.
Useimmilla osanottajilla oli mukanaan matkapuhelin ja numerot olivat järjestäjien tiedossa. Ongelmatilanteessa niilläkin olisi voinut pitää yhteyttä, mutta keskellä Suomenlahtea on lähes 20 kilometrin levyinen katvealue, jossa matkapuhelimet eivät toimi.
Koska uskon, että avomerisoutu yleistyy, kuten merimelonta aikoinaan, toivon keskustelun niin turvallisuusasioista kuin reiteistäkin jatkuvan.

————————————————————————————————————————————————

Muistikuviani Suomenlahden ylityksestä

Teksti: Pekka Pouhula    Kuvat: Pekka Pouhula ja Pertti Rovamo

Naapurini Rovamon Pertti houkutteli minut mukaan, koska olin hänen apulaisenaan testannut monta kertaa soutuveneitä ERÄ-lehden soutuvenetestejä varten.

Kun asiasta puhuttiin etukäteen, sanoin, että vastatuuleen en lähde moista matkaa soutamaan, myötätuuleen voin harkita reissua. Lopulta päätin lähteä, kun selvisi, että tarkoitus on saada reissu hoitumaan myötätuuleen.

Läksin soutureissulle omalla kesälahtelaisen Arvo Ketolaisen veistämällä puuveneellä. Oman kokemukseni ja noiden ERÄ-lehden testienkin perusteella se on soutuominaisuuksiltaan paras nykyisin valmistettava vene. Se on kaksinkertainen ERÄ-lehden soutuveneiden testivoittaja. Vene on vanerilaudoista veistetty, sen pituus on 533 cm ja siinä on kahdet hankaimet eli kaksi soutupaikkaa.

Sain houkuteltua veneeni miehistöön kolme savolaisnaista: Anna Laukkasen, Maija Kapasen ja koko muuta joukkoa selvästi nuoremman, juuri ylioppilaaksi kirjoittaneen Maija Kontturin. Kaikilla naisilla oli urheilutaustaa, he olivat osallistuneet mm. Sulkavan soutuihin. Silti oli kaikista kiinnostavaa nähdä, miten naiset selviävät tuosta urakasta, kaikki muut soutajat olivat miehiä.

Tässä vielä hymyilyttää.

Tässä vielä hymyilyttää. Pekka Pouhula, Maija Kontturi, Maija Kapanen ja Anna Laukkanen.

Me muut kuin Helsingin seudulta kotoisin olevat soutajat kokoonnuimme edellisenä iltana Käpylään Heikki Haavikon kotiin. Kävimme lähiravintolassa tankkaamassa pastaa mahan täyteen, Kontturin Maija innostui illalla soittamaan Haavikon pianoa ja ennen lähtöä fysioterapeutti Maija Kapanen veti ja opasti venyttelyharjoituksen.

Maija Kapanen opastaa Maijaa venyttelyssä.

Maija Kapanen opastaa toista Maijaa venyttelyssä.

Etukäteen olin miettinyt, miten rakon tyhjennys onnistuu, kun rannalle ei ole pääsyä koko pitkän matkan aikana. Olen vuosien saatossa huomannut, etten osaa lasketella vesiä seisaaltani veneen laidan yli, eikä se naismiehistöltä onnistuisi senkään vertaa.

Minun kohdallani ilmiö johtuu ehkä siitä, että olen kajakkimeloja. Siinä lajissa tasapainon hallinta perustuu lantion jatkuvaan liikkeeseen. Kun meloja istuu kajakissa, lantion pitää olla ”irti”. Voi olla, että lantiolihakseni ovat veneessäkin automaattisesti jatkuvassa liikkeessä, kun vene kallistelee, eikä rakko sen vuoksi lähde tyhjenemään.

Otin tarkoitusta varten mukaan pesuvadin. Se ratkaisi ongelman. Kun oli soutuvuoro etuairoissa, oli hyvä kääntyä toisinpäin, nenä menosuuntaan ja asettaa pesuvati veneen pohjalle. Silloin siihen saa lorotella istualtaan, eivätkä lihakseni vastustelleet. Lopuksi pesuvadin sisältö laidan yli, huuhtelu ja taas soutamaan. Homma hoitui naisiltakin.

Koska meitä oli neljän hengen miehistö ja veneessä paikka vain kahdelle soutajalle ja peränpitäjälle, sovittiin, että naisten soutuvuorot kiersivät niin, että ensin tunti etuairoissa, sitten tunti taka-airoissa, tunti peränpitäjänä ja lopuksi tunnin lepovuoro saattoveneessä. Minä en päässyt saattoveneeseen lepäämään. Olisiko se naispuolisesta sovinismista? 🙂

 

Liikkeelle tyynessä hellesäässä

Alkuaan suunnitelmana oli, että soudetaan normaalien kesällä vallitsevien tuulten mukaan Virosta Helsinkiin, mutta sovitulla viikolla ennustettiinkin pohjoistuulta, joten soutusuunta vaihtui Helsingistä Viroon.

Kun lähdettiin aamuvarhaisella liikkeelle Helsingin eteläkärjestä Kaivopuistosta, Annukka paljasti, ettei hän osaa pitää perää. Lohduttelin, että meillä on kyllä koko päivä aikaa opetella sitä asiaa. Kun vene saatiin vesille, ruvettiin kokeilemaan Annukan peränpitotaitoja. Vene kiemurteli sinne tänne ja minä yritin neuvoa. Eräs toinen soutuvene tuli pian rinnalle ja sieltä joku lausahti: ”eiköhän olisi parasta, jos jäisitte tälle rannalle”.

Kommentoija oli eräs umpihankihiihtäjistä. Venekuntamme nimesi kyseiset miehet heti umpihulluiksi eikä umpihankihiihtäjiksi. Toki totesimme, että saatamme itsekin kuulua kyseiseen umpihullujen ryhmään, mutta lievemmin oirein.

Kun lähdettiin liikkeelle, minä pidin perää ja Annukka ja Maija tarttuivat airoihin. Apu-lehden reportteri oli todistamassa lähtöämme ja taisi olla Virossa vastassakin. Juttu ilmestyi Avussa 27/2005. Jutussa on kuva, jossa naiset soutaa ja minä istun perässä. Sen jälkeen olen naureskellen kuvannut, mikä on savolainen soutuvene. Se on sellainen, jossa mies istuu perässä ja naiset soutaa.

Savolaismallinen vene. Mies perässä ja naiset airoissa.

Savolaismallinen vene. Mies perässä ja naiset airoissa.

Lähtiessämme sää oli mitä parhain. Alkumatkasta oli aivan tyyntä ja Helsingissä taisi olla alkamassa kesän ensimmäinen hellepäivä.

Mokasin juomapullojeni kanssa. Kajakkimelojana olen pitänyt juomiani valmiiksi sekoitettuina tavallisissa muovisissa limpparipulloissa. Kajakissa ne ovat kannen alla varjossa ja pysyvät viileinä helteelläkin. Nyt heitin juomani veneen pohjalle, mutta veneessä ne olivatkin suoraan auringonpaisteessa. Päivän mittaan ne lämpenivät ja juomiin tarttui muovin maku. Loppupäivästä rupesin välttelemään juomista, koska neste maistui vastenmieliselle. Ratkaisustani seurasi nestevajaus, joka aiheutti kovan päänsäryn, onneksi kuitenkin vasta illalla, kun oli päästy perille.

Ihasalussa minulle ei maistunut ruoka eikä juoma, ei sauna eikä muitten juhliminen. Makoilin teltassani ja söin särkylääkkeitä. Silti päänsärkyä kesti toista päivää ja paluumatka laivalla ja autolla oli tuskallinen. Jälkiketutusta lisäsi se, että mukanamme oli kylmälaukku, johon juomanikin olisivat mahtuneet. Vaativalla retkellä pienikin moka saattaa johtaa suuriin murheisiin.

 

Helsingin matalan majakka ja matkan eteneminen

Kun lähdettiin Suomenlinnan rajavartioston laiturista soutamaan kohti Viroa, muistiini on syöpynyt punavalkoinen reimari. Myöhemmin selvisi, ettei se ollut reimari vaan iso Helsingin matalan majakka. Se vain oli niin kaukana, että näytti aivan reimarilta.

Toinen siihen liittyvä kummallisuus oli että, vaikka koko ajan soudettiin, se näkyi kuutisen tuntia. Ensin se näkyi olkapään takana pari tuntia, eikä näyttänyt liikkuvan mihinkään. Vähitellen se tuli kulkusuuntaan nähden oikealle puolelle. Siellä se oli taas pari tuntia, vaikka tiesimme, että vene liikkuu noin viisi kilsaa tunnissa. Lopulta se oli näkökentässä viistosti veneen takana, kunnes hiljalleen hävisi taivaanrantaan.

Sisävesillä liikkuvalle ilmiö oli käsittämätön. Kun siellä liikkuu samaa vauhtia vartinkin johonkin suuntaan, maisema on suurella selälläkin aivan erilainen. Kiintopisteet muuttuvat koko ajan erilaisiksi. Sisävesillä reimaritkin ovat pienempiä kuin merellä, vaikka nyt jättää sivuun sen, että luulin majakkaa reimariksi.

Tuo Helsingin matalan majakkaa koskeva mielikuva kertonee, millaista on soutaa Suomenlahden yli. Helsingin matalan majakka oli sentään kiintopiste. Välillä on pitkä pätkä, jossa ei ole veneestä katsoen missään suunnassa kuin kiintopisteetöntä vettä ja taivaanrantaa.

Toinen mikä sisävesillä liikkuneen ihmisen yllätti, oli se, kuinka nopeasti isot tankkerit liikkuvat. Ensin huomaat pienen mustan pisteen taivaanrannassa. Kun seuraavan kerran katsot olkapääsi taakse, musta piste on kasvanut selvästi erottuvaksi laivaksi. Pian se onkin tullut aivan kohdalle. Ja kun se kulkee, siitä ei kuule mitään.

Soutuveneestä ei näe lainkaan, väistääkö laiva, jos se nyt yleensä laivaväylällä kulkiessaan soutuveneen vuoksi vähääkään väistää. Onneksi mukana oli saattovene, joka näki tankkereiden reitin myös navigaatiovälineillään ja kykeni antamaan ohjeita.

Lähtiessä kerroin muille, että minulla on trangia mukana kahvinkeittoa varten. Heti heitettiin kommenttia, et saa keittää, poltat koko veneen. Keitin kahvit keskellä Suomenlahtea. Sitä ei ehkä ole kovin moni soutuveneessä tehnyt. Mutta olipa kahvi hyvää.

suomenlahti

Kahvinkeittohetki soutuveneessä keskellä Suomenlahtea.

 

Sivumennen sanottuna: trangiallahan saa keittää kahvit keskellä suomalaista metsää metsäpalovaroituksen aikanakin. Ei se kovin helposti siis puuvenettäkään sytytä, eikä sammutusvesi merestä ihan heti lopu.

 

Loppusuora ja jälkimietteet

 

Naiset ruokalevolla.

Naiset ruokalevolla Kerissä.

Pidimme Kerin majakalla kunnon tauon. Sen jälkeen edessä oli loppusuora. Tuuli tosin nousi tauon aikana, mutta onneksi se oli laitamyötäinen. Ryhdyin peräairoihin ja sopivan aallon tullessa vetäisin veneen sopivassa kulmassa ja kunnon voimalla pieneen surffiin. Nousi soutuvenekin surffiin, mutta kävi vetäminen aallon päälle voimillekin.

Kajakkimelojana haikailin, että olisipa allani ollut oma kajakkini, aallot olivat sille juuri sopivia. Samalla mietin, että kajakilla melominen kuluttaa paljon vähemmän energiaa.

Jauhot

Maija tyhjentää talkkipussin, naurettiin ettei vaan tulli rupea tutkimaan mitä jauhoa se oikeasti on.

 

Aalloilla surffailu auttoi niin paljon, että olimme Ihasalussa muistaakseni toisena venekuntana. Kehuskelin naisille, että nyt näitte, että kajakkimelonnasta on apua aaltojen lukemisessa. Koska saavuimme perille ensimmäisten joukossa, meinasin murjaista asiasta jotain sille kaverille, joka Kaivopuistossa kehotti meitä jäämään sille rannalle, mutta jätin kuitenkin murjaisematta.

Vihdoinkin reissu tehty.

Vihdoinkin reissu tehty.

Jälkeen päin joku kysyi, lähdetkö uudestaan. En lähde. Avomerisoutu ei ole sisävesien miehelle mieleen. En kokemusta kuitenkaan kadu.

Maaliin_p

Toisena maaliin, meidän vene taustalla.

 

Pian soutureissun jälkeen tapasin vanhoja työkavereitani, joita en ollut nähnyt reiluun pariin kymmeneen vuoteen. Joku kyseli, mitä olen saanut aikaiseksi. Vastasin, että soudin savolaisella soutuveneellä Suomenlahden yli. Alkuun kukaan ei uskonut. Kun kerroin matkasta riittävän paljon, osa ehkä uskoi, osa jäi siihen uskoon, että kerroin mainioita satuja.

PS: Kaikki savolaisnaiset pärjäsivät hyvin. He olivat erinomainen miehistö. Iltajuhlissa soudun jälkeen ei ollut ainuttakaan, joka olisi ollut sitä mieltä, että heidän olisi kuulunut jäädä Kaivopuiston rannalle. Oppi Annukkakin pitämään perää.

 

Ukkini Heikki Innanen

Teksti: Pertti Rovamo   Kuvat: Perhealbumi, Museovirasto

 

Ukkini, äitini isä, Heikki Innanen syntyi maanviljelijä Juho ja Riitta (os. Siili) Innasen perheeseen 6.10.1894.

Juho Innanen

Juho Innanen lastenlapsien Hellin ja Toinin kanssa Iso-Innasen kamarissa ennen sotia. Ennen merkittiin valokuviin risti kuolleen henkilön yläpuolelle tai otsaan ryhmäkuvissa.

Perhe asui Jaakkiman Pajasyrjällä, noin 10 kilometrin päässä Lahdenpohjasta. Se sijaitsee Laatokan rannalla Sortavalasta lounaaseen ja on suunnilleen Parikkalan tasalla.

Ukkini varhaisvuosista olen löytänyt varsin niukasti tietoja. On kuitenkin perheen maatilaan liittyvä tapahtumasarja, joka on dokumentoitu erittäin tarkasti. Juhon ja Riitan pihapiirissä ollut savupirtti matkasi muutama vuosi ennen Suomen itsenäistymistä kansallismuseoon Helsinkiin ja on siellä edelleen nähtävissä. Ukkini oli noina vuosina varttumassa nuorukaiseksi.

Pajasyrjän savupirtti kansallismuseoon

Kansatieteen tutkija U.T.Sirelius kävi vuonna 1908 kuvaamassa Juho Innasen Pajasyrjän asuinpaikan ja sen pihapiirissä olleen vanhan savupirtin. Savupirtissä asui tuolloin Siilin matami, joka oli vanhemmiten vähän höppänä.

Sirelius kirjoitti löydöstään heti tuoreeltaan 23.4.1908 Muinaistieteelliselle toimikunnalle:

”Täällä Jaakkiman Pajasyrjän kylässä, maantien vieressä on vielä säilynyt savupirtti. Se on hyvin vanha, vanhimmatkaan ihmiset eivät muista puhutun koska se olisi rakennettu. Se on tavattoman karakteristinen ja hauskannäköinen huone. Siinä asuu vielä vanha eukko, mutta kun se on aivan talon pihassa, niin paloherrat ovat tehneet lujia muistutuksia, ettei sitä saa lämmittää. Eukko ei kuitenkaan suostu siitä luopumaan, ja isäntä on pahassa pulassa. Luultavasti käy niin, että eukko, joka on kruunun hoitolainen, tulee häädettäväksi – pirtin hävittää isäntä ja niin menee hyvä ja kallis muistomerkki. Nyt kysyn sinulta, mitä tässä pitäisi tehdä? Katsooko laki tuollaista pirttiä kiinteäksi muinaisjäännökseksi jota ei saa hävittää tai siirtää? Että nim. tietäisin isännälle lukea lakia.

Innanen_1908_originaali

Iso-Innanen, Pajasyrjä. Takana vasemmalla savupirtti Kuva: U. T. Sirelius 1908 Kuvalähde: Museovirasto/Kansatieteen kuvakokoelma/U.T. Sirelius Kuva julkaistu Museoviraston luvalla. Tämä kuva oli mallina kun teetätin taulun taidemaalarilla.

Ja vielä, josko se on luvallista, että minä koettaisin ostaa tuon pirtin ja siirtää sen tänne kirkolle sopivaan paikkaan ellen muualta saa tilaa, niin siirtäisin sen tämän kauniin kappalaistalon piiriin, tuonne vuoren rinteelle. Tosin siirtäminen on vaikea, mutta varovaisuudella se saataisiin toimeen.”, kirjoitti Sirelius.

Kansallismuseo julkaisi vuosikirjassaan 1997 Pirkko Sihvon artikkelin, jossa on valokuva Pajasyrjän asuinpaikasta ja savupirtistä alkuperäisellä paikallaan.

Savupirtti ulkoa

Savupirtti, Innanen, Pajasyrjä. Kuva: U. T. Sirelius 1908 Kuvalähde: Museovirasto/Kansatieteen kuvakokoelma/U.T. Sirelius Kuva julkaistu Museoviraston luvalla.

Pirkko Sihvon mukaan rakennus käsitti savupirtin ja pyöreistä hirsistä salvotun aitan, joiden välissä oli kokoon kyhätty porstua. Sihvon mukaan katossa oli sisäpuolelta suljettava puinen lakeistorvi ja ikkunat oli muutettu lasi-ikkunoiksi. Hän kertoo tarkemmin kuin U.T.Sirelius, että savupirtin oli rakennuttanut Antti Siili. Oven yläpuolelle seinähirteen oli kaiverrettu vuosiluku 1836.

Niinä vuosina, kun Sirelius löysi savupirtin, suunniteltiin rakenteilla olevan Kansallismuseon sisustusta. Kulissitupia ei museoon haluttu, koska ”nykyään on se yksimielinen ajatus vallalla, että museoista on kaikki jäljittelevä, kaikki se, millä ei ole originaaliesineen tieteellistä arvoa, pois tuomittava”.

Asia eteni hitaasti ja monen mutkan kautta. Pirkko Sihvon mukaan kesällä 1912 Innasten pihapiirissä ollut savupirtti oli yhä paikallaan. Sinä kesänä Sirelius osti Innasilta savupirtin 125 markalla ja puratti pirtin.

”Että rahtikustannukset kävisivät pienemmiksi ja tilaa voitettaisiin, olen aikonut, jos Toimikunta hyväksyy ehdotukseni, halkaisuttaa seinähirret sahaamalla, minkä kautta museoon tulisi vain seinien sisäkuori ja sisustus. Pirtti pantaisiin sen kotikylässä sahauksen jälkeen uudelleen kasaan, minkä jälkeen se vasta täydessä kunnossa asianmukaisesti merkittynä tuotaisiin museoon.

Kiintoisaa on Pirkko Sihvon kertoma koko projektin kustannuslaskelma.

”Kokonaiskustannukset pirtin purkamisesta, hirsien pinoamisesta, uudelleen kokoamisesta Jaakkimassa, kuljetuksesta Helsinkiin museotaloon ja sinne kokoamisesta ja uunin muuraamisesta nousivat 2785 markkaan. Suurin menoerä 2000 markkaa aiheutui siitä, että savupirtin sovittaminen Kansallismuseon huoneeseen edellytti seinän purkamista ja uuden ulkoseinän muuraamista.”

Isoisäni nuoruuden pihapiirin savupirttiä siis pidettiin merkittävänä rakennuksena, koska jopa koko kivistä museorakennusta muutettiin sen vuoksi.

Savupirtti

Kansallismuseon savupirtti on rakennettu noin 1831 Jaakkiman Pajasyrjän kylässä Laatokan Karjalassa. Kuva: Matti Huuhka. Kuva julkaistu Museoviraston luvalla.

Museon huonetta, jonka osana savupirtti oli, kutsuttiin Kalevalahuoneeksi. Juuri siitä huoneesta ja Innasten pihan savupirtistä muodostui valtiovierailujenkin vakiokohde.

Kun Kansallismuseo peruskorjattiin 2000-luvun alussa, savupirtti siirrettiin eri huoneeseen, mutta se on museossa edelleen.

Innanen_1908

Taulussa oleva talo on Iso-Innanen. Äitini on syntynyt sen kamarissa. Vanhin sisar, Toini, oli syntynyt lammaskarsinassa, äitini nuoremmat sisarukset puolestaan syntyivät saunassa. Savupirtti talon takana vasemmalla.

Olen saanut Kansallismuseosta käyttööni ohessa olevat piirrokset ja kuvat savupirtistä. Ennen kun olin saanut nämä kuvat käyttööni, olin teettänyt Sireliuksen vuonna 1908 ottamasta valokuvasta sortavalaisella taidemaalari Aleksandr Garpinokilla kuusi taulua, joista yksi on minun omalla seinälläni, muut ovat äidilläni ja hänen sisaruksillaan.

Sotaväessä 1918-1919

Heikki Innanen määrättiin astumaan vakinaiseen palvelukseen 11.3.1918. Suomi oli hiljattain itsenäistynyt, mutta sisällissota oli vielä täydessä käynnissä.

Heikin armeijakuva1

Heikki Innasen armeijakuva vuodelta 1918 tai 1919

Heikki saapui kyseisenä päivänä Sortavalan vartiokomppaniaan. Armeijan papereiden mukaan hän oli tuolloin käynyt kiertokoulun. Hänen käytöksensä arvioitiin armeijassa kiitettäväksi ja hänet vapautettiin täysin palvelleena 24.4.1919. Silloin hänen sotilasarvonsa oli sotamies.

Olen kuullut enoltani Ernestiltä tarinoita ukkini sotapalvelusajasta. Niiden todenperäisyyttä on vaikea tarkistaa.

Kouluttajina oli Ernestin mukaan ollut myös saksalaisia, jotka olivat hyvin tarkkoja puhtaudesta. Ukin kaula oli jossain vaiheessa ahavoitunut ja saksalainen kouluttaja oli määrännyt puhdistamaan kaulan tiiliskivellä hankaamalla. Ukkini kieltäytyi. Tarinan mukaan muut sotilaat olisivat ampuneet saksalaisen, jos tämä olisi jatkanut käskyttämistään.

Toisen Ernestin tarinan mukaan ukkini olisi palvellut Salmissa rajavartijana. Siellä hän olisi kerännyt salakuljetustupakoita reppuunsa, mutta eräs upseeri olisi huomannut asian.

Upseeri oli komentanut ukkini seuraamaan itseään. Hän kulki edellä hevosella ja ukki käveli perässä. Matkan varrella ukki oli vähitellen heittänyt askeja hangelle ja polkaissut jalalla upoksiin. Perillä – ehkäpä komentopaikalla – upseeri oli tarkistanut repun ja ihmetellyt tupakoiden vähäistä määrää. Hän ei ollut laskenut niitä lähtiessä. – Takaisin tullessaan ukki oli kerännyt askit ja myynyt ne edelleen.

Olivat tarinat tosia tai eivät, ne ehkä kertovat mielikuvista, joita sukulaisilla ukistani oli.

Isoisälläni oli lempinimi Pikku-Heikki. Hän oli suhteellisen pienikokoinen, armeijan papereiden mukaan vain 165 senttiä pitkä. Hän oli myös kasvoiltaan punakka. Hänestä oli ulkoisen olemuksen vuoksi sepitetty pilkkalaulujakin.

Elämää Pajasyrjässä

Lyyti ja Heikki1

Lyyti ja Heikki. Heidän takanaan on äidin kotitalo Pajasyrjässä. Talo oli siirretty paikalleen Miklistä. Seinähirsissä näkyy numerointi.

Ukkini meni naimisiin Lyydian kanssa 1922. Silloin vietettiin kaksoishäitä. Myös Heikin Veli Jaakko meni samaan aikaan naimisiin. Häät olivat isot, kolmepäiväiset. Häissä soitti oikein orkesteri Lahdenpohjasta.

Heikin ja Lyytin perheeseen siunautui viisi lasta. Vanhin heistä oli Toini, joka syntyi 1924. Seuraava oli äitini Kirsti (s. 1931), sitten seurasi Ernesti (s. 1933), Rauha (s. 1936) ja lopuksi Saini (s.1938).

Ennen sotia Pajasyrjän kyläyhteisöön kuului noin 25 taloa. Kylä oli tyypillinen Laatokan karjalainen kylä. Se sijaitsi hiekkaperäisellä maalla vaaran laella. Peruna kasvoi siellä erinomaisesti. Alkuaan kaikki vesi piti vedättää kesät talvet mäen alta. Ajoura hiekkarinteessä oli paikoin jopa metrin syvyinen, koska sadevesi söi uraa rinteessä. Ennen sotaa tehtiin kuitenkin 20 metriä syvä kaivo mäen päälle.

Ohessa on kaaviopiirros kylästä sellaisena kuin se oli 30-luvulla.

pajasyrjä_puputti1

Pajasyrjä Kuva:Pentti Puputti

Ukkini Heikin kotitalossa asui alkuaan hänen isänsä Juho ja tämän veli Pekka. Hänellä oli hämäriä liiketoimia ja hän kuoli Viipurin vankilassa ennen kuin sai tuomionsa kärsittyä.

Pekan poika, myös nimeltään Pekka, piti jonkin aikaa talon isännyyttä, mutta menestyi toimessaan huonosti. Kerrotaan, että kyseinen Pekka kulki vain koirineen metsällä. Tila meni konkurssiin.

Ukkini osti talon konkurssipesältä. Kerrotaan, että Heikki lainasi ostoon tarvittavat rahat läheisen Kukkalammin kylän ”Miljoona-Pekkiseltä”.

Kauppojen tuloksena Ukilla oli hiukan kaupan jälkeen tontillaan kaksi taloa. Kuvassa on sekä tontin alkuperäinen rakennus eli Iso-Innanen ja hänen itselleen Miklistä hirsikehikkona ostamansa pienempi rakennus, josta hän teki itselleen asumuksen. Iso-Innasen hirsikehikon ukkini myi myöhemmin Kukkalammin kylälle, koska se oli hänen mielestään liian iso hänen perheelleen.

Kerrotaan, että ukkini oli hyvin tarkka rahoistaan, eikä hän luottanut pankkeihin vaan piilotti rahojaan. Hänellä oli jo Pajasyrjässä rahaa kätkössä mm. aitassa. Kerrotaan, että rahaa olisi ollut niin paljon, että siihen aikaan niillä olisi ostettu pieni maatila.

Yhtenä pyhänseutuna ukkini oli ollut perheineen kyläilemässä sukulaistensa luona. Sinä aikana piilossa olevat rahat oli varastettu. Poliisit kävivät koirien kanssa tutkimassa tapausta, mutta syyllistä ei löytynyt. Yleisesti arveltiin, että varas oli oman kylän ihmisiä. Ukkini kävi Joensuussa saakka kysymässä tunnetulta selvänäkijältä missä rahat ovat ja kuka on syyllinen.

Selvänäkijä sanoi: ikänä et saa rahoja takaisin, mutta syyllinen on sukulainen ja tulee joskus synnintuntoihin ja tunnustaa rikoksensa.

Heikkiä pidettiin saitana varsinkin pienissä asioissa. Ehkä se näkyy siinäkin, että hän keräili kulkiessaan pieniä oksiakin polttopuiksi. Ernesti tekee yhä aivan samaa, lienee oppinut tavan isältään.

Heikki oli myös kova syömään. Kerrotaan, että hän söi lihanretaleetkin toisten lautasten reunoilta niin kotona kuin pidoissakin.

Isommissa asioissa Heikki taas oli suurten linjojen mies. Hän osti ja myi kaikkea hirsikehikoista alkaen.

Enoni Ernestin mukaan ukkini oli työihminen. Hän oli aina tekemässä jotain. Luonteeltaan hän oli rauhallinen ja iloinen. Toisen tarinan mukaan Heikin työteliäisyys johtui siitä, että vaimo komensi häntä koko ajan.

Joka tapauksessa ukkini oli kova teettämään töitä työmiehillään ja sukulaisillaan. Hän esimerkiksi maksoi oman enonsa viinavelkoja, mutta kerrotaan, että tämä kyllä maksoi työllään velkansa korkojen kera.

Ukillani oli paljon metsää. Sieltä hän hakkautti palkollisillaan halkoja ja myi halot läheiselle Huuhanmäen kasarmille polttopuiksi.

Parireki Toini Eeron veli

Toini ja Eeron veli parireessä jolla ajettiin lapin halkoja. Sama reki oli myös evakkorekenä.

Huuhanmäki oli 1933-1940 Viipurin rykmentin sijoituspaikka kauniin Paikjärven rannalla. Kerrotaan, että se oli Pohjoismaiden nykyaikaisin ja komein varuskunta.

Ukin mailla kulki joki, jossa oli koski. Siihen kolme perhettä rakensi myllyn. Osakkaina olivat Heikki Innanen, Perä-Innanen ja Siili.

Kerrotaan, että myllyn harjakaisissa ukki oli juonut pirtua niin paljon, että oli meinannut kuolla. Lyyti oli kuvannut, että sininen savu vain nousi Heikin suusta. Naiset juottivat hänelle väkisin kermaa, jotta hän oksentaisi. – Sen koomin ukkini ei juopotellut.

Kirsti ja kanat

Äitini Kirsti syöttämässä kanoja Pajasyrjällä 1930-luvun puolivälissä. Taustalla näkyy riihi. Äitini ei pidä kuvasta, koska housut näkyvät hameen helman alta.

Talvisodan alkaessa ukkini oli jo 45-vuotias. Rintamalle häntä ei enää komennettu. Mutta helmikuussa 1940 hänet komennettiin Joensuuhun, ilmeisesti nostomieheksi. Silloin kutsuttiin asepalvelukseen viimeinen nostomiesten ikäluokka, mutta rauha tuli ennen kuin he päätyivät rintamalle. Talvisota loppui 13.3.

Ensimmäinen evakkomatka

Yöllä, maaliskuun alussa 1940, Pajasyrjään tuli hälytys. Annettiin tunti aikaa lähteä. Mukaan sai ottaa vain eväitä nyyttiin, ei muuta. Noin 15-vuotias Toini ajoi hevosta, jossa oli parireki. Se oli niin täynnä ihmisiä kuin vain mahtui.

Aamupimeällä tultiin Uukuniemen koululle. Siellä kaikki saivat kaulaansa pahvilaput, joissa oli nimi ja osoite. Uukuniemeläiset kuljettivat evakot kirkonkylälle ja Innaset päätyivät Timosen maatilalle.

Toini joutui palaamaan Pajasyrjään eläimiä hakemaan. Ukkini oli myös sillä välin saapunut sinne Joensuusta.

Toini ja joku naapurin mies keräsivät lehmät. Muut eläimet oli käsketty tappaa. Ukki teurasti sian ja laittoi lihat tiinuun. Toini ei pysynyt tappamaan eläimiä. Hän ajoi elukoita naapurin miehen luo ahdistamalla eläimet nurkkaa ja tämä tappoi ne, jotka sai kiinni.

Äitini on kertonut, että tapahtuma koski Toiniin koko hänen loppuelämänsä ajan. Kaiken lisäksi hän joutui nukkumaan seuraavan yön yksinään ja pelkäsi. Hän kertoi nähneensä yöllä valkoisen kummituksen.

Ukki keräsi tavaroita parirekeen ja kuskasi ne Uukuniemen puolelle. Hän toi myös mukanaan vanhan päivämiehensä, Pekka Ahokkaan.

Toini joutui kulkemaan evakuoitavien lehmien mukana ja tapasi muun perheen vasta evakuointipaikassa Ylitornion Pekanpäässä. Kaiken lisäksi Toini kadotti lehmät, ne olivat sekaantuneet muihin pitkän taipaleen aikana.

Välirauhan aika Pekanpäässä

Välirauhan ajan Innaset olivat evakossa Ylitorniolla Tornionjoen rantatörmällä suuressa maalaistalossa Vuennon kosken niskalla.

Kirsti Pekanpäässä

Kirsti Pekanpäässä

Ukki oli kesällä töissä hevosen kanssa sekä Ruotsissa että Pekanpäässä. Talvella 1940-1941 hän oli rahdinajossa, lähinnä kuljetettiin kuivaa haapahalkoa.

Kesällä 1941 ukkini oli Petsamossa työkomppaniassa työvelvollisena. Hän oli tekemässä saksalaisille tietä tunturiin saksalaisten Titovkan vankileirin seudulla. Viime aikoina Titovka on tullut tunnetuksi mm. Katja Ketun romaanista Kätilö.

Ilmeisesti ukkini työkomppanian rakennusurakka liittyi varsin suureen saksalaisten Suomelle kuuluneesta Petsamosta kesällä 1941 suorittamaan operaatioon, jonka peitenimi oli ”platinakettu”. Se oli osa Muurmannin rataa tavoitellutta operaatio ”hopeakettua”.

Platinaketun tavoite oli vallata Muurmansk. Etelämpää hyökänneen joukon piti valloittaa Kantalahti ja katkaista Muurmanskin rata sieltä.

Hyökkäys alkoi 29. kesäkuuta 1941.

Saksalaisten eteneminen ei kuitenkaan onnistunut suunnitelmien mukaan, koska Titovkajoen itäpuolella ei ollutkaan yhdystietä Muurmanskin suuntaan. Venäläisissä kartoissa olleet katkoviivat olivat olleet lennätinlinjoja ja lappalaisten porolla kuljettavia talviteitä. Siksi tarvittiin työpalvelumiehiä rakentamaan teitä ja muita yhteyksiä.

Saksalaisten hyökkäys Muurmanskiin ehtyi nopeasti. Jo 17. heinäkuuta saksalaiset ryhmittyivät puolustukseen vain 45 km:n päähän Muurmanskista. Mutta 19. syyskuuta saksalaisten oli peräännyttävä Litsajoen taakse. Operaatio todettiin loppuneeksi 22. syyskuuta. Litsajoelle syntyi pitkäaikainen asemasotarintama. Yhtä heikosti kävi eteläisemmälle yritykselle katkaista Muurmanskin rata Kantalahdessa.

Ehkäpä nämä olivat Saksan ensimmäiset suuret strategiset tappiot itärintamalla.

Ukkini on muistellut vaiheitaan Petsamossa ja kertonut, että syyskesällä tunturit olivat keltaisenaan hilloja.

Siltä komennukselta ukkini toi tuliaisiksi ison kimpaleen saksalaista suklaata. Se oli niin oudon makuista, ettei se heti lapsille maistunut.

Pekanpään Alatalo

Pekanpäässä Alatalon edustalla. Unto Alatalo, Simppa Keskitalo (naapurin velmu poika), Toini Alatalo ja Kirsti. Simpan sisko antoi elävän ruusun Ernestille, kukki vielä Pajasyrjässäkin.

Kansallisarkistosta saamistani asiakirjoista varmistuu, että Heikki Innanen oli syyskesällä 1941 työvelvollisena Petsamossa rakentamassa tietä saksalaisille kohti Muurmanskia.

Hän sai anomuksestaan vapautuksen Petsamon tietöistä. Asiakirja kertoo vapautuksen perusteista: ”Maanviljelijä Heikki Innaselle Jaakkiman pitäjän Pajasyrjän kylästä suositellaan myönnettäväksi vapautusta taikka siirtoa työvelvollisena takaisin vallatulle alueelle Jaakkimaan, kun mainittu Innanen omistaa muun muassa hevosen, jota tarvittaisiin takaisin vallatulla alueella Jaakkimassa sadonkorjuu- ja kyntötöissä. Heikki Innasen perhesuhteet: vaimo ja 5 alaikäistä lasta, joten ei perhe ilman apua voi suorittaa kyseellisen irtaimiston siirtoa”.

Asiakirja on päivätty 15.9.41. Viimeistään lokakuun puolivälissä Heikki Innanen pääsi palaamaan Petsamosta.

Takaisin Pajasyrjään

Lokakuussa 1941 perhe lähti junalla Pekanpäästä takaisin Pajasyrjään. Tavaravaunussa matkasivat Heikki, Toini ja 8-vuotias Ernesti hevosen ja kahden lehmän kanssa. Matkustajavaunussa kulkivat Lyyti, Kirsti, Rauha ja Saini.

Simo Kukko oli heitä vastassa Jaakkiman asemalla. Sieltä matkattiin Pajasyrjään mummolaan Simon hoteisiin.

Talvisodasta ja sen jälkeisistä venäläisajoista Innasten talo ja navetat olivat säilyneet ehjinä. Koko Pajasyrjän kylästä oli jäljellä vain muutama talo ja yleensä niidenkin navetat olivat tuhoutuneet.

Ukkini Heikki kävi lämmittämässä kotitaloaan ja korjaamassa sitä sen verran, että elämisen siellä pystyi aloittamaan.

Talo oli tyhjä, huonekaluja ei ollut. Oli vain kirnu, jonka kannelta aluksi syötiin. Taloa oli pidetty leipomona, koska siinä oli hyvä uuni.

Mummoni ei uskaltanut siivota uunin alustaa, missä pidettiin polttopuita. Hän pelkäsi pommia. Hän siivoutti paikan siskollaan.

Aitasta löytyi paljon punajuuren siemeniä. Sen päätyyn oli osunut tykin ammus joka oli repinyt seinään reiän.

Seuraavana kesänä talon ympäristöstä löytyi vainajia. Pellostakin oli pilkistänyt saappaan kärjet. Selvästi paikalla oli taistelu raivokkaasti.

Syyskesällä 1944 toinen evakkomatka

Toinen evakkomatka suuntautui Kristiinankaupungin lähellä olevalle Karijoelle.

Nyt lähtemiseen oli aikaa pari viikkoa ja muutenkin ”oli helpompi lähteä, kun oli kokemusta”, kuten äitini on sanonut.

Äitini kertoi ukkini sairastuneen jälkimmäisellä evakkomatkallaan Karijoella mahakipuihin niin pahoin, ettei pystynyt syömään. Hän parani pellavansiemenistä tehdyllä keitolla. Nykyään sairastumista ehkä selitettäisiin stressillä.

Perhe vietti Karijoella kortteerissa kolme vuotta.

Lakaluoman tila

Lakaluoman tila 50-luvun loppupuolelta

Vuonna 1947 valtio osoitti perheelle oman tilan Lapuan Lakaluomalta. Sinne asetuttiin, rakennettiin talo ja navetta. Aloitettiin eläminen uudestaan omalla tilalla. Talo oli ja on vieläkin hatara. Siihen aikaan ei ollut saatavilla kunnollisia kirvesmiehiä eikä rakennustarvikkeita. Ernesti on kertonut, että päivä loisti paikoittain hirsiseinien rakosista ja niitä rivettiin ahkerasti.

Lyyti Päivi Lasse Heikki

Lyyti ja Heikki lastenlapsien Päivin ja Lassen kanssa Lakaluomalla.

Selvänäkijän ennustus käy toteen

Evakkoon joutuneet saman kylän ihmiset pyrittiin yleensä sijoittamaan samoille alueille. Yksi kaukainen sukulaisperhe Pajasyrjästä sijoitettiin Lapualle n. 20 km päähän.

Perheiden lapset eivät leikkineet keskenään ja muukin kanssakäyminen oli vähäistä jo Pajasyrjässä ilman näkyvää syytä. Sama tilanne jatkui Lakaluomalla.

Sukulaisperheen pojat olivat suorastaan ilkeitä enolleni jo Pajasyrjässä. Erään kerran he pyysivät siellä enoani laskemaan mäkeä. Kun hän oli mäen päällä, häntä kehotettiin odottamaan hetken. Sitten pojat huusivat, nyt voit laskea. Pojat olivat odotusaikana paskoneet ladulle.

Eno kertoi, että hän ei ennättänyt väistää vaan laski täydellä vauhdilla tuoreeseen paskakasaan. Hän kaatui ja vaatteet sotkeutuivat.

Yhtenä viikonloppuna Lakaluomalla poikien isä, maallikkosaarnaaja Simo J………nen, tuli kyläilemään. Sitä hän ei ollut tehnyt kymmeneen vuoteen. Hän kiemurteli, kaarteli ja pyöritteli hattua käsissään eikä saanut asiaansa puhuttua. Kaikki ihmettelivät, mikä Simolla oikein on.

Simo oli saarnamies, pyhäkoulun pitäjä, uskovainen ja mummoni serkku. Hän tuli viikon, parin päästä uudestaan ja pyysi ukin ja mummoni ulos, sitten hän sai asiansa kerrottua. Hän tunnusti, että hän ne ukin rahat oli vienyt. Sen jälkeen hän piti muina miehenä seurat mummolassa. Rahoja ukki ei koskaan saanut takaisin, sillä Simo oli niitä miehiä jolla rahat eivät pysyneet tallessa. Näin selvänäkijän ennustus toteutui noin 20 vuoden kuluttua.

Lisää omaisuutta kateissa

Kun ukkini kuoli, kaikki ihmettelivät perinnön jaossa, missä Heikin kaikki varat olivat, niitä piti olla paljon enemmän kuin löytyi.

Enoni Ernesti oli jäänyt ns. peräkamarin pojaksi. Hänkin on saita, eikä halua luopua mistään, ehkä se on evakkoajan ja aiemmin tapahtuneen varkaudenkin traumoja.

Aikaa kului. Enoni on kertonut, kuinka hän kerran siivosi Lakaluomalla aittaa, heitteli käpertyneitä tuohen käppyröitä ulos ja puolivahingossa aukaisi yhden käppyrän ja sen sisältä löytyi hyväkuntoisia seteleitä.

Hän oli aikonut viedä tuohenkäppyrät hellan sytykkeiksi. Sitten hän rupesi korjaamaan lahoavaa kynnystä, jota rotat olivat jyrsineet. Hän löysi kynnyksen alta muoviin käärityn pankkikirjan. Pankkikirja olisi kolme viikkoa myöhemmin mennyt vanhaksi eli pankki olisi saanut rahat itselleen, koska tiliä ei ollut 20 vuoteen käytetty. Pankkikirja oli Seinäjoella olevasta pankista, tilillä oli muhkea summa. Ukin säästöt olivat kaikessa rauhassa kasvaneet korkoa korolle.

Tarinasta käy ilmi, että ukkini piilotteli rahojaan sinne tänne. Enoni on sanonut, että jos ukkini rakennukset joskus puretaan, se työ pitää tehdä huolellisesti, koskaan ei tiedä mitä talon kätköistä löytyy.

Kyselin ukkini rahojen alkuperää, ja ihmettelin miten jo niin pienessä Jaakkiman Pajasyrjässä on yhdellä tilallisella voinut olla aikoinaan sellainen rahamäärä että sillä olisi ostanut maatilan?

Minulle on kerrottu, että ukin edellä mainittu Pekka-setä kuoli Viipurin- vankilassa. Hän oli saanut vankeustuomion punnuksien vääristä painoista ja viinan salakaupasta. Pekka oli ollut kylän kauppias. Hän myi jauhoja, elintarvikkeita ja muuta sekalaista tavaraa. Lisäksi hän oli myynyt tiskin alta viinaa. Siitä se varallisuus oli karttunut.

Kun ukkini Pekka-setä joutui vankilaan, ukkini jatkoi kaupan pitoa. Viinavarasto oli piilossa kansallismuseoon päätyneen vanhan savupirtin lattian alla. Edellä mainittu Siilin matami toimi varaston vartijana. Siihen aikaan höppänöillekin oli joku työtehtävä yhteisössä.

Mietiskelen että ukkini rahojen aikoinaan tapahtuneeseen katoamiseen liittyvä tarina selittää sen, miksi meidän nykyisin elossa olevassa suvussammekaan ei juuri arvosteta uskonmiehiä. Heitä pidetään varkaina, pettureina ja oman edun tavoittelijoina.

Arto hevonen Heikki

Heikki opettaa Artoa hevosmieheksi

Tämä muistoni ei liity sukuuni, mutta kun Pohjanmaalla oli 1970- ja 80-luvulla Niilo Ylivainion uskonnollinen hurmosliike, ihmiset kokoontuivat mm. Lapuan urheilutalolle seuroihin. Minua harmittaa vieläkin kun en tullut lähteneeksi katsomaan millaista siellä oli.

Kerran saarnamiehet tulivat pyytämään mummoani Ylivainion seuroihin. Mummoni vastasi iloisena, että ”kyllähän mie mielelläni lähen kuuntelemaan uskon asioita”. Hän kysyi paljonko automatka maksaa? Saarnamiehet sanoivat ettei se maksa mitään. Mummo vastasi siihen että ”sehän on ystävällistä. Minä voinkin sitten jättää kukkaron kotiin.” Mummo kävi seuroissa, mutta toista kertaa eivät tulleet hakemaan. Olisi pitänyt antaa kolehtirahaa.

Lakaluomalla ja Lapualla oli paljon huhuja sen aikaisista kolehtirahoista ja saarnamiesten krapuloista keskiviikkoaamuisin, kun seurat olivat tiistai- iltaisin.

Epilogi

pajasyrjä niitty

Kesäistä niittyä nykyisestä Pajasyrjästä tervakukkineen. (Kuva: Pekka Pouhula)

Olen käynyt viime vuosina usein Pajasyrjän kylässä. Siellä ei asu enää ketään ja kyläaukea on luonnonniittynä. Äitini Kirstin ja hänen sisarensa Toinin lempikukkia, tervakukkia, kuten he niitä kutsuvat, kasvaa kylän paikalla vieläkin runsaasti. Viralliselta nimeltään kukka on Mäkitervakko.

Muutama vuosi sitten vein Toinille ja äidilleni Pajasyjän tervakukkia juurimultineen muistoksi. Varsinkin Toini oli erittäin iloinen saamastaan lapsuuden muistosta

 

—————————————————————————————————————————————

Pikkupikkuserkun muistoja ja kuvia Pajasyrjästä

Teksti ja kuvat: Kati Enqvist

Juho ja Hilda s. Jääskeläisen perhe 1913

Juho Matinpoika Innasen vaimo Hilda Maria o.s. Jääskeläinen on vielä elossa ja lapsia on kolme: Matti, Aino ja Arvi.

1925 Viljo isänsä Juho Innasen ja mummonsa Henriikka Jääskeläisen (äidinäiti) välissä.

Toisessa perhepotretissa äiti Hilda on kuollut ja hänen äitinsä Henriikka Jääskeläinen on tullut hoitamaan Juho-vävyn katrasta. Juhon ja mummon välissä isäni Viljo ja oikealla nuorin lapsi Aune. Takana Arvi, Eero, Aino ja Matti, Aunen takana Airi ja ihan oikealla on mukaan päässyt myös joku palvelija, nimeä ei enää ole tiedossa.

Kuvista näkee, että Juho Matinpoika Innanen on kovasti setänsä Juho Innasen kanssa samaa näköä, ei niinkään serkkunsa Heikin kanssa.

1925 Koulukuva maalisk. 1925 Viljo 5 v ja Airi 8 v

Koulukuva Pajasyrjän koulusta on hauska. Se kuvaa sen ajan päivähoitosysteemiä, ainakin Pajasyrjässä. Tätini Airi on kuvassa 8 v ja istuu ruutumekkoisen tytön edessä. Mukana on kuitenkin monta alle kouluikäistä, kuten isäni Viljo 5 v vasemmalla valkoessuisen tytön takana. Oli varmasti kätevää, kun pienemmät 4-6 vuotiaat voivat mennä isosiskon tai -veljen mukana kouluun, olivat poissa jaloista häiritsemässä toisten työntekoa.
Toivottavasti joku löytää kuvasta vanhempansa tai isovanhempansa.

Pajasyrjä

Teksti: Pentti Puputti

Pajasyrjä, kaunis kylä Salpausselän kukkulalla

Kymmenkunta kilometriä Laatokan rannasta Uukuniemelle päin on Pajasyrjän pieni, mutta työssään uurastava kylä. Se Tetrisuon vesiä kylän länsipuolitse Paikjärveen kuljettavan Vuasojan ja itä puolen Elinlammen suovesiä Miklinjokea myöten Laatokkaan laskevan Leppäojan väliin. Kalavedet puuttuvat, lukuunottamatta seitsemän kilometrin päässä olevia lähteisiä Latvalampia, joiden kirkasta vettä Aurajoen kelpaa siirrellä ja purkaa se kyytiinsä ottaman Ruoko-ojan veden kanssa Laatokkaan Lahdenpohjan Vaneritehtaan kulmilla.

Lahdenpohjasta kylään matkaavan kulkijan taakse jäävät Hökkälä, Maasilta ja Paikjärven kylä. Vuasojalta, jossa naiset talvisin kohmeisin käsin kävivät pyykkiä huuhtomassa, alkaa kylä. Kärritie ohjaa kulkijaansa jättäen oikealle metsikön taakse Vilskan Tuomaan talon. Oikeastaan koko matka on nousuvoittoista, ja lnnasen kankaalta avautuva parinkymmenen talon ja peltoaukeaman kylä on Salpauselän sata metriä Laatokkaa korkeammalla vaaralla.

Maaperä ajan tulkkina

Muutama tuhat vuotta sitten kilometrin paksuinen maajää alkoi lämpimän kauden tultua sulaa ja samalla se ”rakensi” länsi-itäsuuntaisen kukkulajonon, lajitteli maat ja teki siitä asumiskelpoisen. Pajasyrjä on hedelmällistä. varsinkin perunalle sopivaa hiekka-multamoreenia, joka vettä läpäisevänä pitää maan hikevänä. Samalla se on luonnon salaojittama, ojia ei juuri tarvita. Mummoni sanoi kokemuksesta: ”Missiä ei kasva niin hyvvii potattija ku Pajasyrjässä ja Iijärvellä”. Moreenimaan hyvä vedenläpäisy saa aikaan rinteiden alla puhkevia kirkasta, puhdasta ja kylmää vettä pulppuavia lähteitä.
Alueella on kivikautisten löydösten mukaan ollut asutusta tuhansia vuosia, sillä runsasriistaiset metsästysmaat ovat olleet eränkävijälle ehtymättömät.
Aina ei kuitenkaan ole ollut noin. Vielä 1600-luvulla ”savujen” määrä väheni viidestätoista viiteen, eikä siellä ollut ainuttakaan ortodoksia. Autiotaloihin muutti asukkaita Savosta, Hämeestä, jopa Pohjanmaalta asti. Tietysti Karjalassakin oli muuttoliikettä. Muun muassa oma Puputin sukuni oli tullut Pajasyrjään Räisälästä Kurkijoen kautta.

Tulet mistä tulet, nouse ylämäkeä

Innasen rinnettä noustessa mäen puolivälissä oli, ilmeisesti Suomen viimeisiä, ”Siilin matamin” savutupa, joka vuosisadan alussa siirrettiin Helsinkiin Kansallismuseoon. Tuvassa voi vielä aistia savun ja kolpitsalla istuen katsella savua ulos päästänyttä räppänää.
Kärritie vie polveilevana risuaidan reunustamana kujosena kylän päästä Kukon ryhmään
ja Lienan risteyksestä eroavana Kukkalammille. Näin kesällä, mutta talvella kavioura kulki keskikennästä lumen tuiskutettua kujoset umpeen.
Mäelle noustua ensimmäisenä oikealla puolella on Juho lnnasen Perä-Innaseksi kutsuttu talo. Perä-Innanen siksi, että se kylän keskeltä katsottuna on kylän perällä. Sitten on Tielaita-Innanen, jossa asuu Heikki Innanen perikuntineen.
Tien vasemmalla kädellä on Lyytinsä kanssa asuva Heikki Innanen, pieneksi Heikiksi kutsuttu. Kun tuohon rutikuivien, salvamet toisissaan kiinni olevien hirsirakennusten ryhmään vielä kuuluu Jaatisen veljesten talo, niin tarkkana on tikkuja raavittava, ettei punainen kukko kiekaise. Vasemmalle notkelmaan jää Siilin Eemelin, Toivon ja Einon talo ja kauempana Alavassa on Veijalaisilta suvun sammuttua autioksi jäänyt tupa.
Kylätietä jatkaen vasemmalla on Juho Lemisen poikiensa kanssa asuma talo, jonka runsaasta puutarhasta pojat syksyisin näpistivät omenoita ja tuvan pöytälaatikosta tongittiin Lehelän Hildan Huuhanmäestä kantamaa postia.

Sepänmäki, Jaakkiman korkein kennäs

Lemisestä parin kivenheiton päässä avarat näkymät antava 109 metriä korkea Sepänmäki, jolla nimensä mukaisesti on ollut taitavia seppiä ja josta koko kyläkin on saanut Pajasyrjä -nimensä. Noiden seppien sanotaan takoneen myös sellaisia koruja ja solkia, joiden tekoon piti olla silmää ja mielikuvitusta. Mäeltä näkee opotoita, raateikoita ja joku kertoi Jaakkiman kirkonkin erottuneen sinne. Tiedä tuota! Mutta metsikön takaa Nivan suunnalta silmä löytää Mattien, Suokkaan
ja Malisen peltojen ympäröimät talot.
Mäellä asuvat taloissaan Matti ja Simo Jääskeläinen, veljesten pojat. Muutaman kymmenen metrin päässä on Kallen ja veljensä Pekka Jääskeläisen talo, jossa ennen varsinaista koulutaloa annettiin kiertokoulun rihvelitauluopetusta.

Luoso, kylän kostea silmä

Puputin Jaakko asui naapurina ja tien toisella puolella oli jääkauden aikainen notkelma, harjukuoppa, jota kutsuttiin luosoksi. Keväisin se oli sammakoiden suosima ja lasten kahlaama lammikko, joka kuivui kesäksi nukantuntuiseksi sammalmatoksi. Tetrisuolta alkaneen sateenkaaren sanottiin juovan toisella päällään vettä Luososta. Siksiköhän vettä ei riittänyt koko kesäksi. Samoin veden emännän kerrottiin kesän usvailtana Luosolla sekä kampaavan pitkiä hiuksiaan että vartioivan suunnattoman kallista aarrettaan. Liekö sen jo joku löytänyt.
Puputin Jaakon jälkeen on tiessä mutka, josta erkanee polku Puputin Hintrikan mökille. Pienen matkan päässä on vielä Mikkosen Hiltan tupa suon reunassa.
Tietä jatkaen tullaan Pekka Puputin talolle, jota hän poikiensa Antin, J uhon ja Eemilin kanssa isännöi.
Kolmen sukupolven muodostaman 18 henkisen perheen ruokapöydässä piti olla niin penkkiä kuin ruoan puoltakin. Ja tilaa ja ruokaa riitti poikkeavillekin, samoin kuin talvisin salopalstoillaan uurastaville hakkuu- ja ajomiehille.
Samalla tien vasemmalla puolella on Yrjö Savolaisen jälkeen Jaakko Malisen talouskeskus. Samalla puolen tietä on vähässä matkaa Pekka Puputin, nuohoojan, tupa Hilda Lehelän asumusta vastapäätä. Pekko osasi nuohomisen ohella laittaa pokasahan kuntoon, jotta ”se leikkasi” kuten hän sanoi.
Kärritieltä erkanee hotu oikealle Leskisen nurmelle ja nuorten suosimaan ”Liekkuopottaan”, joka nimi jo kertoo seurustelumuodosta. Mutta varsinainen tie vie Kukon ryhmään, jonka muodostavat Simo ja Einari Kukon talo ja Eemeli Hyyppösen rakennukset. Kyläaukeaman loputtua kilometrin metsätaipaleen takana asuu Juho Soininen ja Latvalammen tuntumaan pystytetyssä metsänvartijan asunnossa Eino Pitkänen perheineen.
Ennen Merjän kylää tie poikkeaa Aurajoen kylässä, jonka lapset kävivät koulua Pajasyrjässä.

”Neitsytniemi”, opin ahjo

Kylätien risteyksestä, jossa on Otto Karvisen sekatavarakauppa, pääsee Kukkalammille, entiseen Koslovaan. Vasemmalla metsän reunassa on keltainen kansakoulu, jota kutsuttiin Neitsytniemeksi naisopettajien mukaan.
Koulun lähinaapureina olivat Juho Kukon tupa sekä August ja Iida Timosen asumus. August se pisti aamuisin eväsreppuunsa mittasakset ja meni jakomieheksi hakkuutyömaalle. Ja työ oli tarkkaa. Kylää rajasivat Kukkalammin lisäksi pohjoisessa Likasii, lännessä Nukkuunmäki ja etelässä Paikjärvi, Laatokka ja Lahdenpohja.

Ahkerassa kylässä tuntuu työ olleen suurin huvi. Pienilinjaisen öljylampun hämärässä talvella naiset karttasivat villat, keträsivät langat, tekivät lapaset ja kutoivat kankaat. Ei siellä vokki seisonut toimettomana. Miehet korjailivat hevosvehkeitä, tekivät puutöitä ja pärekoreja. Mutta toki nuoret kaipasivat nuorten seuraa: oli öitsejä rinkeleineen ja saijuineen. kevättalvella pitkät rinteet kutsuivat laskemaan mäkeä aamuhangelle ja kesäisin se liekkuminen.

Pellosta leipä, metsästä särvin

Kylän peltoala oli suhteellisen pieni, joten elukoiden talviruokinnan turvaamiseksi heinää kaadettiin lähiseudulta hankituilta nurmilta Harakkalassa, Pötkällä sekä Vehka-ja Kohosuolla. Maito käytettiin miltei kokonaan omaan tarpeeseen, minkä joku sitten kävi voita Lahdenpohjan torilla kaupittelemassa. Metsätyöt olivat tärkeät. Kylän miehet kulkivat hakkuu- ja ajomiehinä Metsähallituksen savotoilla Suojärveä myöten. Toki omia metsiäkin ”verotettiin”, sillä pellon ja metsän suhde oli yhden suhde kymmeneen. Ja kyllä talvisaikaan hevoset kiskoivat kuorma kuorman perään tukkeja ja ropsia Kummunjoen pysäkin laaniin rautatievaunuihin lastattaviksi.

Väki keskittyi kohdallaan maa- ja metsätalouden hoitamiseen. Yhteistoimintaa olivat erilaiset muun muassa rukiin leikkutalkoot. ”Ko sie autat minnuu tässä, ni mie autan sinnuu tuossa” ei olisi nytkään pahaksi. Varsinaisesti ”Yhtiön mylly” jauhoi yhteistuuman jauhoja hyvällä menestyksellä. Henkistä puolta virkisti opettajien johtama ja tilaisuuksia juhlistava sekakuoro. Näytelmätoimintaakin harrastettiin. Jokainen pajasyrjäläinen tuntui olevan jo luonnostaan näyttelijä!

Pyhäkoulu kuului joka sunnuntaiseen ohjelmaan samoin hartaustilaisuudet, ”selitökset” ja Helena Konttisen maallikkosaarnatilaisuudet.
Muuten kylä eli elämäänsä. Ei puututtu toisten elämään, naapuria autettiin ja tyytyväisyys kuvastui toiminnoissa. Elämä oli jos ei yltäkylläistä, niin kohtuullisen tyydyttävää.

Niin oli…

Tuollaista oli Pajasyrjässä ennen vuoden 1940 maaliskuuta. Ajat ovat muuttuneet. Kotikylästämme et löydä yhtään rakennusta, et kujosia, ainoastaan maaston muodot ja Luoso ovat ennallaan. Nimet, kuten Lehtvuara. Tetrisuo, Kiimakangas, Latvalammet, Likolampi, Luppalampi ja Nukkuunmäki ovat vai nimiä. Ennen niihin kietoutui koko elämä.
Nimet kertovat kuitenkin tulevillekin polville esivanhempien historiaa. Niinpä Kirkonhirsmetsä kertoo pajasyrjäläisten osallistuneen Jaakkiman yhden tai useamman kirkon rakentamiseen hakkaamalla ja kuljettamalla hirsiä kirkon aineiksi. Vermäinpukro taas muistuttanee alueella vuosisatojen aikana kovista taisteluista.

…ja näin on

Tyhjyyttään kainostelevassa kylässä voit kuitenkin hoihkasta ”hohoin” ja kaiku kiirii Likasista kylän toiselle puolelle Nukkuuseen, vauhdittuakseen Innasen kankaan kautta Leskisen opottaan ja taas Nukkuuseen kaikumaan.
Sodan jälkeen ”Uudeksi elämäksi”’ nimetystä kylästä tehtiin kolhoosi, asukkaiksi tuotiin Volgan varrella sovhoosiin tottuneita, elämäntavoiltaan meistä suuresti poikkeavia tsuvasseja. Nämä eivät taipuneet itsenäistäkin työskentelyä kysyvään kolhoosiin, vaan purkivat rakennukset, tyhjensivät kylän ja muuttivat ”Jaakkima”-sohvoosin hommiin Miinalaan.
Pajasyrjän kylä torkkuu hylättynä kuin kaluttu luu – meidän kaihoamamme kylä!

Jaakkima

Teksti: Pentti Puputti

JAAKKIMA LAATOKAN RANNALLA

Ilmaston äkillisestä kylmenemisestä johtuen Kölivuoristosta liikkeelle lähtenyt parin kolmen kilometrin paksuinen mannerjäätikkö liikkui nykyisen Suomen kohdalla luoteesta kaakkoon painollaan maaperää puristaen, uurtaen ja siirtolohkareita kuljettaen. Jaakkimassa tuosta on hyvänä esimerkkinä Sorolan Annanriutta, joka jäätikön tulosuunnasta on hioutunut tasaiseksi, mutta Laatokan puolella on 40 metrin äkkijyrkänne.
Ilmojen lämmettyä jäätikkö alkoi perääntyä ja valtavat sulamisvedet kuljettivat maata muodostaen Jaakkimaan Iijärvi-Pajasyrjä-Kukkalampi-suuntaisen sata metriä korkean moreenisen kukkulavaarajonon, Salpausselän. Tulvajoet kuljettivat viljavan hienojakoisen hiesun ja saven Salpausselän ja silloin vielä Itämeren yhteydessä olleen Laatokan väliin hedelmälliseksi peltoalueeksi ja lehtometsien maaperäksi.

Yli kahdeksantuhatta vuotta sitten Salpausselältä jäät olivat sulaneet ja jäätikkö perääntyi muutaman sadan metrin vuosivauhdilla. Tuon ajan ihminen ei oikeastaan huomannutkaan sitä, että sulamisesta oli kysymys, kun jäätikön reuna siirtyi kymmenessä vuodessa tuollaisen kilometrin, pari. Keski-Eurooppaa myöten jäätikön alla ollutta aluetta asutettiin. Kivikautisista esinelöydöksistä päätellen on Jaakkimaksi muodostuneella alueella ollut pysyvää asutusta ainakin neljä tuhatta vuotta.

Mistä nämä metsästystä ja kalastusta harjoittaneet olivat tulleet, keitä olivat ja mihin joutuneet, se on hämärän peitossa. Alueella on ollut jättämiensä paikan nimien-Lapinmäki, Niva, Sieklahti ja
Iijärvi -perusteella metsästäviä ja paikasta toiseen liikkuvia lappalaisia, jotka joutuivat myöhemmin siirtymään jatkuvasti pohjoisemmaksi ja asettumaan viimein Lappiin.

Laatokan rannoille Karjalan heimoa

Karjalaiset asettuivat Laatokan rantamille kansainvaellusten aikoihin noin puolitoistatuhatta vuotta sitten. Eräalueiden nautintariidat olivat vapaiden ja itsenäisten yhdyskuntien arkea, kunnes Novgorodin venäläiset ja lännen ruotsalaiset tappelivat keskenään orjuuttaen samalla karjalaisia. Karjalaiset joutuivat olemaan milloin venäläisten puolella ruotsalaisia vastaan, milloin päinvastoin.

Olot olivat jatkuvan sotimisen seurauksena sekaisin, kunnes tappeluväsymykseen kyllästyneinä Ruotsi solmi rauhan Novgorodin kanssa Pähkinäsaaressa 1323. Karjalan heimon alue jaettiin kahtia, Laatokan rannat, tuleva Jaakkirna mukanaan, jäivät venäläisille, Kannaksesta länteen ruotsalaisille. Tätä ”Karjalan ensimmäistä jakoa” on jatkunut vuosisadasta toiseen. Olemmehan nytkin eräässä jaossa mukana!
Jaakkimaa ei mainita itsenäisenä hallinto- eikä kirkkopitäjänä 1500-luvulla, vaan kuului Kurkijokeen Uukuniemeen ja Sortavalaan. Väestö oli tuolloin suureksi osaksi kreikkalaiskatolista. Niinpä alueen jouduttua Stolbovan rauhassa 1617 luterilaiselle Ruotsille, osa väestöstä uuteen uskontoon pakottamista peläten muutti tsaarin verovapaudenkin lupaamaan suojaan Venäjälle Tverin oblastiin. Väkeä menettäneeksi ei mainita Jaakkimaa, joka tuolloinkaan ei ollut itsenäinen,
nuo kolme tulevan Jaakkiman alueen hallitsemaa kuntaa.

Jaakkimalle oma hallinto

Hallinnollisena pitäjänä Jaakkima esiintyy vasta Isonvihan, 1713-21, jälkeen. Koko 1600-luvun Jaakkiman alueet olivat Kurkijoen, Uukuniemen ja Sortavalan osia.
Kirkollisena luterilaisena seurakuntana Jaakkima mainitaan 1600-luvun alussa ja perustamisvuotena pidetään vuotta 1632. Seurakuntaan tuli muunmuassa Uukuniemeltä Metsämikli, Pajasyrjä, Meriä, Oinaanvaara, Parkomäki ja Iijärvi. Sortavalasta tuli Reuskula ja Kurkijoelta loput. 1632 mainitaan seurakunnan kirkkoherrasta ja ensimmäinen puukirkko oli varmasti jo 1656.

Mistä nimi Jaakkima

Erään tarinan mukaan nimi tulisi Laiska-Jaakosta, Jaakko de la Gardiesta, joka piti kuusi vuotta linnaleiriään Lippumäellä, pappilan mäellä 1600-luvun alussa. Toisen mukaan nimi johtuu silloisen papin asuinpaikasta Jaakonvaarasta. Joakimvoarasta syntyi Jaakkima ja kylä sai nimen Vaara.

Jaakkima on ollut iät ajat asuttu. Varsinkin Laatokan rannikkoseutu ja jokien viljavat laaksot olivat tiheästi rakennettu. Epävarmat olot verotuksineen, sotineen ja ryöstöineen autioittivat monia kyliä. Niinpä 1637-42 autiosavuja oli Jaakkiman alueella keskimäärin 70, kun asuttuja oli noin 450. Uskonnon vaihdos aiheutti muutoksia. Kun 1637 ortodoksisavuja oli 320 ja luterilaisia 170, niin 1696 ortodoksisavuja oli enää 16 ja luterilaisia 500. Syynä muutokseen oli varmasti luterilaisen Ruotsin pakkokäännytys toimenpiteineen.
Jaakkima kuului Uudenkaupungin rauhasta 1721 Venäjän tsaarille aina Tartossa vuonna 1920 solmittuun rauhaan asti. Tuo aika oli Jaakkimassakin kehityksen kautta, joskin katovuodet, varsinkin ”suuret kuolovuodet” 1867-68, laittoivat väkeä kerjuulle. Kunta sai itsenäisesti järjestellä asioitaan, hoitaa kunnallishallinnon, valita virkamiehensä ja perustaa 1906 oman, joskin kenraalikuvernöörin järkkymättömän kontrollin alaisen paikallislehden, Jaakkiman Sanomat. Lehti pakotettiin kerran lopettamaankin ”ikuisiksi ajoiksi”, mutta kekseliäät jaakkimalaiset pystyivät aina jatkamaan lehteä, joka ilmestyy tälläkin hetkellä.

Kehitystä ja vapaussodan lunnaat

Kaskeamisesta oli luovuttu ja siirrytty peltoviljelyyn. Viljaa kasvoi, puuta käyttävän teollisuuden
laajeneminen Karjalassakin paransi metsänomistajien, työntekijöiden ja sitä kautta koko seudun
väestön taloudellista asemaa. Tiet ja Karjalanradan valmistuminen paransivat Laatokan erinomaisen
laivaliikenteen kanssa Jaakkiman niin henkilö- kuin tavaraliikennettäkin.

Päästäkseen todella päättämään itsenäisesti omista asioistaan Suomi kävi vapaussodan ja Tarton rauha 1920 turvasi suvereniteetin. Saatiin oma raha, omat virkamiehet, Suomen kielellä selvisi virastoissa ja omat puolustusvoimat luotiin vapautemme turvaksi.
Mutta vapaus vaati suuret lunnaat. 37 jaakkimalaista sankarivainajaa lepää rajan taakse jääneen raunioituneen kotikirkkonsa siunatussa maassa. He tekivät parhaansa.

Jaakkima kolmeksi ja kotiseudun menetys
Vanna Jaakkimakin koki hallinnollisia muutoksia. Kunnan länsiosasta muodostui 1923 Lumivaaran kunta ja seurakunta. Lahdenpohjan asutustaajamasta tuli 1924 Lahdenpohjan kauppala, mutta jäi
Jaakkiman seurakuntaan.
Näin jatkettiin, kunnes Neuvostoliiton uhkavaatimukset puhkesivat sen hyökkäyssodaksi 30. marraskuuta 1939. Tällaistako rauhansopimukset merkitsevät?
Jaakkimassa seurattiin jännittyneinä sodan tapahtumia. Rajalta tuli väkeä karjoineen Jaakkimaankin ja maaliskuun 12 päivänä 1940 jaakkimalaiset itse joutuivat talven pakkasissa jättämään kotinsa.
Evakkomatka alkoi päättyäkseen Lapin rajoille Länsi-Pohjaan.

Kotiiıı paluu ja taas evakkoon

Katkerana jätetty kotiseutu eli paluun toivonkipinänä mielessä. Jatkosodan syttyminen puhalsi sen liekeiksi ja todeksi. Niinpä ensimmäiset siirtyivät kotipaikalle jo jouluksi 1941. Jaakkimaan palasi
enemmän kuin puolet asukkaista jälleenrakentamaan ja tekemään työtä vanhaan malliin.
Mutta hyvää ei kestänyt kauan. Suomi taisteli urhoollisesti, mutta vastustajan ylivoima oli mittaamaton ja välirauhan solmimispäivänä 19. syyskuuta 1944 jaakkimalaiset olivat kuormineen taas evakkotaipaleella.

Auto-, lotja- ja rautatiematkat veivät jaakkimalaiset ja lahdenpohjalaiset Etelä-Pohjanmaalle, jonne osa on jäänyt asumaan, osan siirtyessä muualle, varsinkin pääkaupunkiseudulle.
Jatkosota oli meille armoton. Kotiseutu menetettiin. Kallis uhri oli, kun 291 jaakkimalaista nuorta jouduttiin saattamaan sankarihautoihin, osan saadessa levon kotikirkkopihan siunatussa maassa.
Uusi usko kotiseudulle palaamiseen hiipui ja Lahdenpohjan kauppala lopetti toimintansa joulukuun 30. päivänä 1948, Jaakkima tammikuun yhdeksäntenä 1949 ja yhteisen seurakunnan lopettajaisjumalanpalvelus pidettiin Ilmajoen kirkossa elokuun 14. päivänä 1949.
Merkitseekö tapahtunut päätesolmua nelisatavuotisen Jaakkiman elämänlankaan. Ken tietää!
Kaikkea ei ole tänä päivänäkään vielä unohdettu, sillä maamme kuntaluettelossa Jaakkiman
numero on edelleen162, Lahdenpohjan 397 ja Lumivaaran 437. Kaiken varaltako?

Entäs nyt, Jaakkima
Jaakkimaan siirrettiin jälkeemme väkeä Neuvostoliiton eri osista. Suomalaista juurta olevat eivät kuitenkaan saaneet sinne muuttaa kuin vasta paljon myöhemmin. Kylille annettiin uusia nimiä, kuten Sorolasta tuli Vihreä saari, Pajasyrjästä Uusi elämä ja Harviosta Uusi tie. Jaakkima-nimi esiintyy vain kahdessa paikassa: rautatieasemalla ja Miinalan sovhoosissa, nykyisellä
yhteistoimintatilalla. Lahdenpohjan nimi on säilynyt ja sellaisena tunnetaan niin kaupunki kuin entisen Jaakkiman, Lumivaaran, Hiitolan ja Kurkijoen käsittävä hallinnollinen piiri.
Kylistä tehtiin kolhooseja, joihin tuotiin tsuvasseja, valkovenäläisiä, Volgan varren tekoaltaiden alle
jääneiden alueiden sovhoosityöläisiä. Vaneritehtaan vanhoja koneita käyttämään tuotiin vanhoja koneita käyttämään tottunutta väkeä.
Kylien tilannetta kuvannee sama kuin Pajasyrjässäkin: omaperäisellä tavalla elävät, sovhoosin työhön tottuneet tsuvassit eivät omaksuneet kolhoosin jossain määrin edellyttämää itsenäistä työskentelyä. Niinpä he purkivat asuntonsa, pystyttivät ne muualle, muuttivat pois ja menivät sovhoosin hommiin.

————————————————-

Jaakkiman ja Lahdenpohjan tietoja vuodelta 1939

Jaakkima Lahdenpohja
-pinta-ala 52.000 ha 530 ha
-peltoa 9.000 ha
-metsää 30.000 ha
-asukkaita 11.500 henkeä 2000 henkeä
-kouluja 16 kpl
-kyliä 22 kpl

Lokakuinen Laatokka

Teksti: Mari Jannela   Kuvat: Mari Jannela ja Pekka Pouhula

– Nyt meidän täytyy meloa lähekkäin, aivan näköetäisyydellä, sanon Pekalle, kun käy ilmi, että hänen otsalamppunsa on jäänyt lähtiessä kajakin sisään ja pimeys ottaa meidät syliinsä. Leiriin on vielä neljän kilometrin matka.
Olemme lähteneet kajakeilla lokakuiselle Laatokalle katsomaan sen täyttä kuuta suuntana Honkasalon Kujaset. Tarkoituksenamme oli lähteä Sortavalan eteläpuolelta Winterin huvilalta, mutta koko alue olikin rakennustyön kohteena. Menimme portista sisään, mutta vesille emme päässeet puhumattakaan auton sinne jättämisestä. Palasimme Sortavalaan ja lähdimme vesille Piipun pihasta hieman suunniteltua myöhemmin.

Kajakit ovat valmiina Piipun pihassa

Kajakit ovat valmiina Piipun pihassa (kuva M.Jannela)

Kajakkien pakkaus ja auton jättäminen sujuvat ripeästi. Hämärä muuttuu kuitenkin pimeydeksi neljä kilometriä ennen Honkasalon leiripaikkaa. Pimeyden saapuminen on kiehtovaa. Aistit valpastuvat. – On mielenkiintoista nähdä, miten tummaksi tämä menee, Pekka toteaa pitämämme tauon aikana, jolloin päätämme jatkaa matkaa pimeydestä huolimatta tuttuun leiripaikkaan.
Kuu pysyy pilvien takana, vesi näkyy selvästi, mutta rannat häipyvät. Silmien tottuessa pimeään ovat tutut maisemat pimeällä aivan erinäköisiä. Laatokka antaa todellisen lisäsäväyksen, kun se aukeaa eteemme pimeydessä. Aaltojen äänestä päättelemme rannan läheisyyttä ja niemeä, josta meidän tulee kääntyä kujasta etsimään. Edessä olevan saaren profiili vaikuttaa tutulta. Yhteisillä arvioilla ja päätöksillä saavumme Honkasalon poukamaan. Vesi on alhaalla ja poukaman kallioseinämät molemmilla puolilla näyttävät mahtipontisilta. Aivan kuin temppeliin saapuisi.
 

Kujanen

Kujanen (kuva M.Jannela)

Tuon portin löytäminen pimeässä ja sisään pujahtaminen oli vaikuttava kokemus

Tuon portin löytäminen pimeässä ja sisään pujahtaminen oli vaikuttava kokemus (kuvaM.Jannela)

Pekka pohtii telttaa pystyttäessään, miten ennen pärjättiin ilman otsalamppuja. – Otsalamput ovat nostaneet retkeilyn mukavuuden aivan uudelle tasolle. Intohimoisena lukijana otsalappu on teltassa aivan ehdoton kapistus, hän toteaa. Jätän telttani pystyttämisen myöhäisemmäksi ja keskityn ensin nuotion tekoon. Puita on tehty valmiiksi ja leiri näyttää myös todella siistiltä. Höpötellään, siitä huomaa kuinka jännitys laukeaa. Nuotio luo rauhaa ja turvaa, se tekee olon kotoisaksi.

Nuotiolla on kotoisa tunnelma

Nuotiolla on kotoisa tunnelma (kuva M.Jannela)

 

Leiri Kujasilla ja Marin teltta

Leiri Kujasilla ja Marin teltta (kuva M.Jannela)

Pekan hattu huilaa kalliolla omistaja teltassa

Pekan hattu huilaa kalliolla, omistaja teltassa (kuva M.Jannela)

Vesi on alhaalla

Vesi on alhaalla (kuva M.Jannela))

Nukumme aamulla pitkään. Molemmat niiskuttavat teltoissansa. Saan itseni ylös ja valmistan tattaripuuroa. Pekkakin herää, mutta ruoka ei maistu. Olimme tietoisia jo lähtiessä mahdollisista nuhan oireista ja päätimme kuitenkin lähteä. – On aivan sama niiskuttaako kajakissa, teltassa vai kotona. Yskä lähtee yskimällä ja nuha niistämällä, Pekka kommentoi tilannetta. Päätämme pitää leiripäivän. Sataa hieman ja aurinko pysyy poissa. Vaellamme kuitenkin saarella ja otamme valokuvia.

Harmaa kallio korostaa ruskan värejä

Harmaa kallio korostaa ruskan värejä (kuva M.Jannela)

I.K.Inha oli mieltynyt oikeassa reunassa näkyvään kallioon

I.K.Inha oli mieltynyt oikeassa reunassa näkyvään kallioon (kuva M.Jannela)

Pihlanjanmarjat antavat väriä utuiseen päivään

Pihlanjanmarjat antavat väriä utuiseen päivään (kuva M.Jannela)

Maisema on väriloistossaan. Kypsät pihlajanmarjat antavat utuisiin kuviin väriä. Pekka on kehittänyt maastotuolinsa jalkoihin hassun näköiset, mutta toimivat vajoamisesteet golfpalloista, joita kuvaamme maisemassa. Saareen rakennetun laavun ympäristöä ei ole siivottu. Ilo siitä, että toinen leiri oli kestänyt siistinä edellisen siivoamisemme jälkeen, innostaa siivoamaan myös laavun ympäristöä.

Tämä tuoli ei enää vajoa maastoon

Golfpallot retkituolin vajoamisesteenä ovat hassunkuriset, mutta estävät maahan uppoamisen (kuva M.Jannela)

Poltan palavat roskat. Yleisimpiä roskia ovat naisten jättämät pissapaperit ja terveyssiteet, joita lojuu polun vieressä. Pulloja on vain vähän. Ne kokoan yhteen puun alle, koska niille en voi mitään. Mieli madaltuu ja tulee ahdistava tunne. Tätä samaa näkee kaikkialla maailmassa. Maailmanlopunmeininkiä. Laatokassakin on sinilevää, joka lojuu nyt rannoilla vaahdon seassa. Toivoisin olevani Metsäkeiju, joka  taikasauvaa heilauttamalla toteuttaisi Pekan ajatuksen Laatokan pullonpalautusjärjestelmästä. Se siistisi maisemaa ja auttaisi myös montaa vähätuloista. Ja tekisin ohjeet, varsinkin naisille, etteivät he jättäisi moisia roskia jälkeensä. Ei se ole kovin vaikeaa tökätä pissapaperiansa maan alle maatumaan. Pekka tulee avuksi siivoamaan, poimimme tupakantumppeja ja muuta roskaa.

Voisipa näille tehdä jotain

Voisipa näille tehdä jotain (kuva M.Jannela)

Tunnemme tehneemme jotain hyvää ja tunnelma kohoaa. Roskien poistaminen maisemasta tuo esille syksyisen luonnon kauneuden ja nuhainen niiskuttaminenkin unohtuu. Kun katselee luontoa, ei siellä näy surua tai murhetta. Ruskaiset puut eivät näytä masentuneilta, eivätkä vesilinnut ahdistuneilta, vakka samoja roskia katselevatkin. Masennus ja ahdistus taitavat olla ihmisen luomaa nokkeluutta tehdäkseen itsensä huomatuksi.

Honkasalon laavu on suomalaisvenäläisen projektin aikaansaannos

Honkasalon laavu on suomalaisvenäläisen projektin aikaansaannos (kuva M.Jannela)

Kannamme kannon palamaan nuotioon ja sahaamme puita Pekan venäläisellä ketjusahalla, joka osoittautuu mitä mainioimmaksi työvälineeksi. Meillä on pitkä iltanuotio ja kanto palaa tunnelmallisesti.

Marin eväsreppu ja tarvikepussi sopivat ruskan väreihin

Marin eväsreppu ja tarvikepussi sopivat ruskan väreihin (kuva M.Jannela)

Pekan venäläinen ketjusaha osoittautuu mainioksi työvälineeksi puun tekoon

Pekan venäläinen ketjusaha osoittautuu mainioksi työvälineeksi puun tekoon (kuva M.Jannela)

Aamu valkenee lupaillen kirkkautta. Käyskentelemme leirin läheisyydessä ja on selvää, että matkamme jatkuu tänään. Pakkaamme kajakkimme ja jätämme Honkasalon, vaikka tänään olisi mahdollisuus nähdä kuunsilta saaren laelta. Saamme meloa upeassa auringossa. Vain joitakin pilviä on eteläisellä taivaalla. Ruska heijastuu tyynen Laatokan maininkeihin ja sen harmaan kirjaviin kallioihin. Nautimme matkanteosta kohti Mäkisalon saarta. Nyt on esteettisyys aivan omaa luokkaansa ja maininki matala, joten maisemasta on aikaa nauttia.

Eteläisellä taivaalla on vielä hieman pilveä ennen kirkastumista

Eteläisellä taivaalla on vielä hieman pilveä ennen kirkastumista (kuva M.Jannela)

Kohti Mäkisaloa

Kohti Mäkisaloa (kuva M.Jannela)

Mäkisalon saarella on vanha viikinkiaikainen linnan raunio. Pekka on etsinyt sitä kahdesti ja toisella kertaan hän on sen myös löytänyt. Rauniot sijaitsevat Linnavuorella, joka näyttää nimensä veroiselta aavalta sitä lähestyttäessä. Rantaudumme kallionkielekkeen alle ja kannamme tavarat kalliolle. Siellä on pientä siistimistä vaille valmis tulipaikka. Teehetken jälkeen lähdemme etsimään raunioita.
 

Harmonia

Harmonia (kuva M.Jannela)

Ruskan värejä

Ruskan värejä (kuva M.Jannela)

Mäki on jyrkkä ja täynnä pientä kuusentainta isojen mäntyjen alla. Ylöspäin kiipeäminen on melkoista rämpimistä ja näkyvyys puskissa olematon. On siinä ollut viikingeilläkin kiipeämistä. Rauniot ovat kookkaat, joten niille pitäisi kaiken järjen mukaan sattua, kun vain kulkee pitkin lakea laelle päästyään. Emme sattuneet raunioille ja jälleen pimeys lähestyy. Päätämme laskeutua suoraan rannalle ja yrittää mahdollisesti aamulla uudelleen.

Viikinkilinnan kivijalkaa

Viikinkilinnan kivijalkaa (kuva P.Pouhula))

Mäkisalon Linnavuorelta alaslaskeutuminen on jyrkkä

Mäkisalon Linnavuorelta alaslaskeutuminen on jyrkkä (kuva M.Jannela)

Valitsimme suorimman reitin alas, joka tarkoittaa jyrkkää laskua. Nuoret koivut toimivat laskeutumisköysinä, koska jalat eivät hyppäämättä tavoittaisi maata. Hypätessä rinteeseen olisi suuri riski joutua rinteen viemäksi. Alastulo on hauskaa ja alhaalla huomaamme, että olisi pitänyt vain kävellä laella kauemmaksi eteenpäin. Onneksi Pekka on tavoittanut rauniot jo aikaisemmalla retkellä ja hänellä on jopa kuvia sieltä. Kävelemme rannan kivikossa leiriin kuun noustessa.

Ateriat valmistuvat nuotiolla

Ateriat valmistuvat nuotiolla (kuva M.Jannela)

Auringon viimeiset säteet sattuvat kajakkeihin

Auringon viimeiset säteet sattuvat kajakkeihin (kuva M.Jannela)

Teemme ateriat nuotiolla. Pekka pystyttää telttansa kalliolle. Minua ei huvita teltan pystytys ja ajattelen seurata säätä, salliiko se nukkumisen taivasalla. On viideskymmeneskahdes syntymäpäiväni ja olisihan se hienoa nukkua Laatokan täydenkuun alla.

Kuunsillan odotusta

Kuunsillan odotusta (kuva M.Jannela)

Laatokan täydenkuun silta

Laatokan täydenkuun silta (kuva P.Pouhula)

Kuu nousee ja tekee upean sillan. Meillä on kaunis nuotio. Levitän makuualustani ja makuupussini kalliolle ja sukellan makuupussiin. On alkanut tuulla. Nukahdan aaltojen ääneen ja täydenkuun siltaan. Nukun hyvin, herään hämärissä, kun kuu katsoo minuun. Makuupussini päällä on sammakko. Nukahdan hetkeksi vielä ja herään siihen, kun kuulen leiristä kirveen ääntä. Pekka on alkanut tehdä nuotiopuita. Hihkaisen makuupussista – onko nyt jo aamu?

Mäkisalon saaren leiri

Mäkisalon saaren leiri (kuva M.Jannela)

Marin yösija

Marin yösija (kuva M.Jannela)

Unohdamme viikinkilinnan ja syömme tuhdin aamiaisen ja lähdemme matkaan kohti Sortavalaa. Rannan kivikossa kiertelee punainen kasvi, jonka lehdet näyttävät ihan sydämiltä. Pakkaamme kajakkimme tummanpunaisten sydänten ympyröimänä. Luonto muistuttaa, mikä on elämässä tärkeintä.

Herkkä ja kaunis kiertomatara

Herkkä ja kaunis pensastatar (kuva M.Jannela)

Luonnon sydän

Luonnon sydän – luonto muistuttaa, mikä on oikeasti tärkeää (kuva M.Jannela)

Tuulee sen verran, että kajakkiin meneminen housuja kastelematta vaatii jo keskittymistä. Tuulee ja sitten taas tulee. Laatokan 6-8 m/s tuulen aallokko on aivan toista kuin vastaavalla tuulella Pielisellä tai Saimaalla. Laatokan aalto on suurempi, koska se saa voimansa aavalta ja syvyydestä. Kajakkimme ovat elementissään, kun keinumme aallokossa. Ne ovat tehty isoille aalloille. Nautimme menosta. On kuin mäkeä laskisi. Välillä saarien lomasta puhaltaa erilailla ja saamme ristiaallokkoa. Mieleen tulee lapsuus ja mäenlasku. Silloinkin oli hauskaa.

Mari lokakuisen Laatokan laineilla

Mari lokakuisen Laatokan laineilla (kuva P.Pouhula)

Kartanluku unohtuu, harhaudumme vuonon suulla ja kuvittelemme olevamme jo Väinämöisen Nukkumaniemessä. Niemi saa nimensä Kalevalasta, se on paikka jossa Väinämöinen lepäsi kalastusmatkoillaan. Käännymme liian aikaisin ja melomme huomattavaan vastatuuleen muutaman ylimääräisen kilometrin. Kallioinen jyrkkä nimennokka on Laatokalla aika huono maamerkki. Miten herkästi kokeneellekin tulee suunnan valinnan virhe, kun luottaa muistiinsa eikä katso karttaa.

Pekalle kajakki on tuttu paikka

Pekalle kajakki on tuttu paikka (kuva M.Jannela)

Laatokka on näyttänyt meille monet kasvonsa. Koimme kolme aivan erilaista melontaa. Ensin meloimme pimeässä aisteihimme luottaen, sitten kuulaassa syyspäivän väriloistossa ja lopuksi vauhtia ottaen aallokossa. Lokakuinen Laatokka kysyy melontakokemusta ja luottamusta itseen ja melontakaveriin. Vesi on kylmää, pimeys ja tuuli voivat yllättää. Melontakaveri antaa turvaa ja henkistä varmuutta. Varmuus kasvaa myös kokemuksen myötä. Vellamon ja Tapion maille mentäessä ja sen kynnyksen yli astuttaessa avaimina ovat nöyryys ja keskittyminen. Jokaisella retkellä löytää jotain itsestään, siksihän me sinne loppujen lopuksi menemme.

 

Pekka mielimaisemassaan

Pekka mielimaisemassaan (kuva M.Jannela)

Kizin regatta 2014

Teksti: Pekka Pouhula  Kuvat: Pekka Pouhula, Hannu Siljanen

Lueskelin useampana vuotena Karjalan Sanomista uutisia Kižin regatasta. Mieleen tuli joskus osallistua siihen ja näyttää venäläisille miten suomalainen perinteinen puuvene kulkee meikäläisten soutamana.

Soutaen kohti Kiziä

Soutaen kohti Kiziä

Yleensä elokuun alkuun on tullut muita retkiä ja regatta on jäänyt aina seuraavalle kesälle. Tänä kesänä Ossin sukulaispojan häät siirsi meidän vuosittain tehtävää Inarin retkeä viikolla, joten elokuun ensimmäinen viikonloppu jäi yllättäen vapaaksi.
Aloin houkutella Partasen Ristoa mukaani soutamaan Ääniselle.
Riston ensimmäinen kommentti oli, että ei ole aikaa lähteä. Aikani houkuteltua sain Riston kuitenkin suostumaan. Risto oli talvella kertonut Siljasen Hannulle kuntopiirissä Laatokan ja Äänisen matkoista.
Riston kanssa kiersimme vuonna 2010 Iso-Äänisen. Risto, Erkki Muukkonen ja minä olimme Äänisen pohjoisosissa vuonna 2012. Risto käy usein Äänisellä kalastelemassa.
Hannua taasen kiinnosti kovasti käynti Laatokan Pitkärannan Petäjäsaaressa, jossa on Rantasalmelaisten talvisodan muistomerkki. Paikalle on kaatunut Hannun naapureiden ja kyläläisten sukulaismiehiä. Hannu on kuunnellut nuorena isänsä ja naapureiden sotajuttuja ja ne oli jäänyt nuoren pojan muistiin.
Petäjäsaarella on oma merkityksensä rantasalmelaisille, siellä kuoli 46 rantasalmelaista yhtenä päivänä.
Ristoa houkutellessani hän muisti Hannulle antamansa lupauksen käydä Laatokan Petäjäsaaressa, joten keksin yhdistää nämä kaksi asiaa samalle reissulle. Tämä sytytti Riston ja hän pyysi Hannua mukaan retkelle. Risto ja Hannu olivat suunnitelleet koko kevään ja alkukesän matkaa Petäjäsaareen ja nyt se voisi toteutua.
Aloin järjestelemään asioita regattaan osallistumiseen. Olin löytänyt jo aikaisemmin regatan venäläiset kotisivut netissä.

Inna Aladina osaa auttaa vaikeissakin järjestelyissä Venäjällä matkaillessa

Inna Aladina osaa auttaa vaikeissakin järjestelyissä Venäjällä matkaillessa

Naisystäväni tytär Inna Aladina suomensi minulle sieltä tarvittavia tietoja. Ilmoittautumisaika oli jo päättynyt. Ilmoittautuminen olisi pitänyt tehdä jo toukokuun puolella. Inna soitti järjestäjille kysyäkseen, voisiko vielä osallistua ja reilun viikon sähköpostien ja puhelinsoittojen jälkeen mahdollisuutemme ottaa osaa regattaan selvisi. Saimme myös selville, mihin auton voisi jättää ja missä voisimme yöpyä.
Kižin saari on Unescon maailmanperintökohteiden listalla, joten siellä ei saa leiriytyä.
Autolle ja peräkärylle löytyi paikka Velikaja Gubassa (Suurlahti) ja leiriytymiselle Kižin saaren naapurista Vorobjobo kylän läheltä. Aikataulun tiukkuuden johdosta päätimme leiriytyä jossakin saaressa omin päin. Lähdimme perjantaina aamusta Rantasalmelta minun autolla, jonka perässä oli peräkärry veneineen.

Wärtsilän tullissa

Wärtsilän tullissa

Tullin läpi pääsimme melko sujuvasti. Minun olisi kuitenkin kannattanut laittaa veneen numero tullipapereihin. Arvelin säästää aikaa, ettei olisi tarvinnut avata veneen pressua. Jouduin kuitenkin ottamaan pressun pois ja lisäämään papereihin keksimäni tunnistenumeron. Se on hyvä konsti yksilöidä vene tai muu tavara tullilomakkeelle. Samanlainen oma numero on myös minun kajakissa.
Prääsässä kävimme juomassa tsajut eli teet piirakoiden kera. Hirvaksessa söimme suositussa Kafe-paikassa. Velikaja Gubassa etsimme Vladimirin taloa ja se löytyikin muutaman kyselyn jälkeen. Herätimme isännän unilta.

Velikaja Gubassa Vladimiria etsimässä

Velikaja Gubassa Vladimiria etsimässä

Risto tulkkasi aikansa ja asiat selkenivät puolen tunnin tulkkauksen jälkeen. Muut olivat tuoneet veneensä edellisenä iltana ja ne oli hinattu Kižille. Vladimir ihmetteli hulluja suomalaisia, jotka halusivat yötä myöten soutaa itse Kižille, jonne matkaa on yli 20 km.

Hannu ja Risto harjoittelee regattaa varten

Hannu ja Risto harjoittelee regattaa varten

Saimme veneen vesille, tavarat veneeseen ja auton parkkiin. Rannasta irti päästyämme käänsimme kokan kohti etelää. Oli hieno ilta, pieni tuulen vire auringon laskiessa melkein pilvettömältä taivaalta. Aloimme etsiä leiripakkaa, rannat olivat huonoja, mikä olikin tiedossa. Lopulta löytyi sopiva pikku saari. Sanoin, että siihen vaan oli mikä oli. Minun riippumatolle löytyisi kyllä sopivat puut, se on niin kätevä majoite huonoon maastoon.

Pekan riippumatto äänisen ryseikössä

Pekan riippumatto Äänisen ryseikössä

Pojat löysivät kivien välistä kohtuullisen teltan paikan. Saimme leirin pystytettyä ryseikköön, sitten hieman iltapalaa ja nukkumaan. Minua väsytti edellisen yön vähät unet, olin herännyt aikaisin, pitkä ajomatka n.750 km osin tosi huonoja teitä ja vielä peräkärryn kanssa. Karhumäki – Velikaja Guba välin ajoin välillä 20-30 kilometrin tuntivauhtia.

Yöleiri

Yöleiri

Aamupalan jälkeen kiinnitimme suomen lipun veneen kokkaan ja lähdimme Kiẑille ilmoittautumaan kisaan. Ilmoittautuminen alkoi klo 10 ja startti oli klo 12. Piti kiirehtiä, että ehtisimme ajoissa. Olimme rannassa puoli kaksitoista.

OneGo lähtövalmiina

OneGo lähtövalmiina

Rannalla oli paljon ihmisiä ja veneitä. Suomalaisia turisteja tuli heti vastaan. Suomen lippu näkyi hyvin. Karjalan uutiset ottivat heti minut haastatteluun.

Pekka Karjalan Viestit tv uutisten haastattelussa

Pekka Karjalan Viestit tv-uutisten haastattelussa

Risto hoiti ilmoittautumisen. Minunkin kapteenin ominaisuudessa piti käydä ilmoittautumassa. Järjestäjät sanoivat meidän veneen olevan nykyaikaisten veneiden sarjassa. Olisi kaksi lähtöä ensin perinteiset ja sen jälkeen nykyaikaiset. Turistit ja paikalliset suomentaitoiset tulivat juttelemaan ja valokuvaamaan.
Meitä hätisteltiin vesille. Tuumasin, että ei meillä mitään kiirettä ole. Käsitin, että ne haluavat ottaa yhteisen kuvan, jossa ovat kaikki veneet. Menimme vesille ja jäimme hännille katselemaan touhua. Sitten pamahti kanuuna ja sen jälkeen pari kolme kovaa pamausta.

Lähtö hässäkkää

Lähtö hässäkkää (Kuva:Jouko Rinne)

Rupesin laittamaan Hannun jalkatukea paikoilleen ja se jäi kesken, kun katselin kuinka kaikki veneet lähtivät soutamaan lujasti. Tuumasin, että kai meidänkin pitää startata, kun kaikki muutkin lähtivät. Niinpä sitä lähdettiin hänniltä sekavan vene paljouden läpi soutamaan. Kolautettiin yhden rättikajakinkin peräosaan, kun eivät kerinneet alta pois. Kajakki kääntyi poikittain ja muutama muu vene joutui jarruttelemaan sen takia.
Sanoin pojille: otetaan alku rauhallisesti meillä on hyvä vene, me kyllä pärjäämme. Saimme veneitä yksi kerrallaan kiinni ja menimme ohi. Ensimmäisellä poijulla otin tiukan sisäkurvin ja tiukan käännöksen ja siten pääsimme kahden veneen ohi.

Mukana oli myös nahkasta ja rimoista valmistettu eskimokajakki.

Mukana oli myös nahkasta ja rimoista valmistettu eskimokajakki.

Loppusuoran alkaessa sanoin pojille, että nyt voi ruveta soutamaan. Jonkun matkan päässä edellä oli puuvene jota souti kolme nuorta naista kansallispuvuissa. Houkuttelin poikia, että otetaan naiset kiinni. Hyvään vauhtiin Ketolaisella pääsimmekin, 8,8 km/h.
Vähän ennen maalilinjaa Hannu sanoi, että lasketaan naiset ensin maaliin ja niinhän me teimme. Naiset olivat tosi iloisia. Koko aikana vesillä kisatessa ei ollut mitään käsitystä, mikä meidän sijoituksemme on. Se selvisi vasta palkintojen jaon yhteydessä ja jaetusta diplomista.

Maalilinjalla

Maalilinjalla  (Kuva: Jouko Rinne)

Jälkikäteen selvisi, että he voittivat ja me olimme toisia. Televisiossa Niikko puhuu puolesta metristä naisten hyväksi.
– Nyt tulee hyvät selitykset kakkostilalle: 1) Meillä oli kolmen miehen retkivarusteet lisäpainona n. 50-60 kg. 2) Lähdimme startissa hänniltä. 3) Naiset soutivat kolmilla airoilla, meillä oli kahdet airot + mela. 4) Loppukirissä päästettiin naiset ensimmäiseksi kohteliaisuudesta.
Sarjoja oli kaikkiaan voittajaluettelon mukaan 10 kpl.
Kizanka veneet 1,2 ja 3 airoilla
Perinteiset puuveneet 1,2 ja 3 airoilla
Nykyaikaiset veneet, joukkue veneet ja muut veneet
Eli jälkikäteen selvisi minulle, että emme olleet naisten kanssa edes samassa sarjassa.
Enkä tiedä vieläkään minkälaiselle veneelle hävittiin.

Kauniita soutajia

Kauniita soutajia (Kuva: Jouko Rinne)

Maaliin tulon jälkeen kuvatttiin kauniita voittaja naisia. He olivat karjalaisia ja he puhuivat hyvää suomea. Vedimme veneen rantaan, suomituristeja kävi useita juttelemassa ja otettiin valokuvia.

Kiziläinen naissoutaja

Kiziläinen naissoutaja

Karjalan Sanomien kesätoimittaja Jenni Jeskanen kävi haastattelemassa minua ja juttukin ilmestyi Karjalan Sanomissa. Pari muutakin toimittajaa kävi kyselemässä kaikenlaista. Risto ja Hannu lähtivät tutustumaan museon alueeseen ja nähtävyyksiin, minä jäin venevahdiksi eli ohranaksi.
Regatan johtaja tuli tulkin kanssa juttelemaan kanssani. Hän pyyteli kovasti anteeksi, että meidän vene oli ensin laitettu nykyaikaiseen sarjaan. Kuulemma vaneri ratkaisi sen, että se ei heti kuulunut perinneveneisiin. Kun hän oli nähnyt veneemme, niin hän ymmärsi, että ilman muuta se kuuluu olla perinneveneiden sarjassa ja sen takia pääsimme palkinnoille.
Reilun parin tunnin odottelun jälkeen alkoi palkintojen jako ja lavalle kutsuttiin paljon ihmisiä. Ihmettelin, että olihan noita sarjoja paljon. Lopuksi minunkin nimi kuulutettiin ja nousin lavalle. Sain mitalin kaulaan, diplomin ja lahjapaketin toiseen käteen ja lopuksi antoivat vielä komean pokaalin.

Palkintojen jako

Palkintojen jako

Minä pokkailin ja lausuin spasibaa useamman kerran. Palkinnon saajien piti jäädä lavalle seisomaan. Sitten sihteeri tuli ja otti minulta pokaalin pois. Johtaja näki tämän ja käski antaa pokaalin takaisin minulle, otin sen, katselin sitä ja yritin lukea, mitä siihen oli kirjoitettu. Siinä oli selkeästi merkitty ”2”, diplomissa luki samoin. Luulin, että ne tarkoittavat samaa asiaa. Asiaa, josta en ole vieläkään varma. Muutaman minuutin kuluttua sihteeri tuli ja otti pokaalin uudestaan pois ja selitti jotakin kovasti. En ymmärtänyt muuta kuin, että se kuuluu ensimmäiselle. Mutta siinä luki selkeästi ”2”. Ilmeisesti se tarkoitti sitä, kuinka monta soutajaa veneessä oli, eli sarjoja oli useita soutajien lukumäärän mukaan.
Seisoskelin lavalla kymmenkunta minuuttia, ”juttelin” jotakin muiden kanssa. Sihteeri tuli lavalle ja käveli minua kohti, otin lahjakassit tiukasti syliin ikään kuin näitä et minulta vie, kaverit nauroivat vieressä ja huusivat ”bravo Pekka”. Lahjaksi tuli akkuporakone, kirjoja, lakanasetti, muki, lippahattuja, palapelejä ym. Hyvät palkinnot. Palkintojen jaon jälkeen päästiin voittajien kanssa yhteiskuvaan.

Yhteiskuva

Yhteiskuva

Olipa hienoa olla samassa kuvassa.
Lähdimme soutamaan kohti Velikaja Gubaa ja matkalla tutustuimme vanhaan karjalaistaloon. Etsin Peurasaaren kalmiston näyttelyä, jonka olisi tulkin mukaan pitänyt olla jossain aitassa.

Vanha karjalaistalo

Vanha karjalaistalo

En kuitenkaan löytynyt sitä. Jäipä jotakin etsimistä seuraavalle kerralle. Kävimme rannalla ruokailemassa ja uimassa. Oli helle ja tyyni. Soudimme leppoisasti kohti pohjoista.
Risto tuli välillä perämieheksi, rupesi kihnuttamaan melaa laitaa vasten. Minä kielsin, hän ei uskonut minua ja sitten minä kielsin jyrkemmin. Hän lopetti käskystäni kokonaan melomisen ja sen jälkeen hän ei edes suuntaa neuvonut. Jonkin aikaa mentiin ihan hiljaa ja sitten komensin Riston uimaan. Hän hyppäsikin laidan yli Ääniseen. Uimareissun jälkeen hän tuli soutamaan ja minä menin peränpitäjäksi. Se ”kapina” päättyi hyvin.

Risto viilentymässä

Risto viilentymässä

Illalla olimme kylässä, siirsimme tavarat autoon ja veneen kärryyn. Ajoimme kylälle katsomaan, olisiko kauppa auki. Ostettiin kylmää juotavaa Essentuki 17 kivennäisvettä ja olutta. Kysyimme paikallisilta, missä voisimme yöpyä. Meitä varoiteltiin huligaaneista, kun oli lauantai-ilta ja lämmin sää ja ihmisiä olisi paljon luonnossa retkeilemässä.
Päätimme ajaa Karhumäkeen ja siellä lomahotelliin yöksi. Hotellin vastaanotossa sanoivat, että ei ole yhtään vapaata. He soittivat toiseen hotelliin ja sekin oli täynnä. Jatkoimme matkaa minun ajaessa. Muistelin, että Hirvaksen pohjoispuolella olisi hiekkarantainen järvi ja ajattelin mennä siihen yöksi leiriin Muurmanskin tien vierelle. Risto puhui Käppäselän kyltin nähtyään, että olisikohan siellä leiripakkaa ja minä kurvasin sinne. Tie oli siinä kunnossa, että ei sitä normaalilla henkilöautolla ajeta. Pari kolme sataa metriä ajettua ajoin auton parkkiin ja otimme peräkärryn irti.

Leiri maantien varressa

Leiri maantien varressa

Kello oli reilusti yli puolen yön, kun otsalamppujen valossa leiriä pystytimme. Koko reissun ajan pojat olivat ”irvailleet” minun aamu-unisuutta. Niinpä annoin yöllä auton avaimet poikien telttaan, kun he heräävät kuulemma aina aikaisin 5-6 aikaan. Minä heräsin 7 maissa, kun aurinko lämmitti telttaa. Pojat nukkuivat vielä täyttä päätä ja minun piti herättää heidät. Kuittailin poikien aamuheräämisestä loppu matkan ajan aina sopivan aiheen yhteydessä.
Ajoimme Pitkärantaan Riston tuttujen Igorin ja Leenan luokse. Naiset valmistivat aterian, söimme ja joimme.

Ruokailu paikallisista tuotteista

Ruokailu paikallisista tuotteista

Sen jälkeen menisimme käymään Petäjäsaaressa Igorin moottoriveneellä. Ensin kuitenkin kävimme ostamassa bensaa perämoottoria varten ja dieseliä minun autooni.
Meitä lähti kaikkiaan veneeseen 6 henkeä. Igor ajoi Petäjäsaaren etelä pään kautta haljenneen kiven läpi täydellä vauhdilla.

Ajettiin läpi harmaan kiven

Ajettiin läpi harmaan kiven

Kävelimme muistomerkille. Hannu pääsi vihdoin paikalle josta oli kuullut paljon tarinoita lapsuudessa. Hannu seisoi sen kalliokielekkeen päällä joka oli romahtanut alla olevien sotilaitten päälle surmaten monta sotilasta, tarinan mukaan vain lapikkaat olivat näkyneet lohkareitten alta. Hannu herkistyi kunnioittamaan sodan uhreja.

Hannu Petäjäsaaren muistomerkillä

Hannu Petäjäsaaren muistomerkillä

Hannu ihmetteli muistomerkin uutta aitaa ja rannalle tehtyä uutta laituria.
Nousimme ylös mäelle, jossa oli sota-aikaisia sirpaleita, Hannu toi pienen kranaatin sirpaleen palasen muistoksi.

Kranaatin sirpale

Kranaatin sirpale

Hannu ja Risto lähtivät kävelemään saaren eteläpäähän ja minä palasin takaisin muistomerkille kuvaamaan sammakkoa peltilippaassa.

Sammakko peltirasiassa

Sammakko peltirasiassa

Kävelyretki oli sotahistorian muistelua ja ihmettelyä sodan järjettömyydestä. Kuvittelua minkälaista siellä on ollut sodan aikana, avoimessa kallioisessa maastossa.
Palailin veneen luo, uitiin. Ajettiin Vuoratsun taakse saareen hyvälle retkipaikalle. Joimme tsajut. Kävimme suolammella uimassa, minä makoilin. Risto otti kuuluisat päivänokosensa, ilman niitä ei Riston retki ei jatku.

Risto päikkäreillä

Risto päikkäreillä

Palattiin veneellä Pitkäänrantaan. Käveltiin Igorin äidin talolle. Hannu ihmetteli miten talojen tonteilla on joka maapläntti puutarhaviljelyksellä. Talot on harmaita ja kenällään, mutta puutarhat loistokkaita ja reheviä, niissä kasvatetaan mitä moninaisimpia kasveja.

Pitkärantalainen puutarha

Pitkärantalainen puutarha

Ajettiin sitten Rantasalmelle välillä kuskia vaihtaen. Tullimuodollisuudet menivät rutiinilla.
Suomen puolelle päästyämme Hannu soitti vaimolleen milloin mahdollisesti olisi kotona, se menisi myöhään.

Ajokilometrejä autoon tuli kaikkiaan n.1500 km.
Soutumatkaa tuli n.45 km
Kilpailumatka oli 2,5 km. Aika oli 19,15 min eli 7,8 km/h. Max 8,8 km/h