Kaikki kirjoittajan Pekka Pouhula artikkelit

Puusoutuveneellä Äänisen aalloilla

Toimittanut Pertti Rovamo

Oheisen tarinan kertoja on kesälahtelainen puuveneveistäjä Arvo Ketolainen. Hänen veistämänsä veneet ovat toistuvasti menestyneet loistavasti ERÄ-lehdelle tekemissäni soutuvenetesteissä.

Tarinan kohteena oleva Kizhin saari on Äänisen pohjoisosissa oleva ulkoilmamuseo, jonne on saaren alkuperäisten 1700-luvulta peräisin olevien puukirkkojen tuntumaan siirretty arvokkaita puurakennuksia Äänisen seudulta. Se on myös Unescon maailmanperintökohde. Kizhi on Venäjällä hyvin suosittu matkailukohde. Saareen on Petroskoista, 70 km:n päästä, nopea kantosiipialusyhteys. Siellä käy myös risteilyaluksia eri puolilta Venäjää. Jonkin verran siellä vierailee ulkomaalaisiakin.

Kizhin maisemaa kellotapulista. Kuva P.Pouhula

 

Tämä on kertomukseni kolmen suomalaismiehen matkasta kesällä 2016 Ääniselle, Kizhin saarelle. Siellä järjestetään vuosittain perinneveneiden soututapahtuma. Paikka ja tapahtuma ovat kiehtoneet kauan minuakin.

Viime kesäksi saimme kokoon sopivan porukan. Rantasalmelainen Pekka Pouhula on kokenut meloja, soutaja ja retkeilijä. Hän oli osallistunut Kizhin soutuihin pari vuotta aikaisemmin, mutta hän on myös liikkunut runsaasti Laatokalla ja Äänisellä sekä eri vesistöissä Suomessa ja ulkomailla. Ystäväni, kesälahtelainen Kari Pennanen on myös liikkunut laajasti Venäjän Karjalassa. Hän liikkuu sujuvasti maalla ja vesillä, tarvittaessa ilmassakin. Minä toimin retkellä lähinnä venevastaavana.

Matka tapahtui elokuun alkupuolella ja kesti torstaista sunnuntaihin. Kokoonnuimme veistämölläni. Matka tehtiin Pekan autolla ja trailerin päällä kulki hänelle muutama vuosi sitten veistämäni viisimetrinen puusoutuvene.

Pakkasimme veneveistämön pihassa varusteita. Mukaan piti saada kaikki tarpeellinen ja vähän tarpeetontakin. Pekka toimi varustelun ohjaajana.

Pian suunnistimme Niiralan rajanylityspaikkaa kohti. Vaikka auto ja vene olivat täynnä tavaraa, rajamuodollisuudet sujuivat joutuisasti ja matka jatkui kohti Sortavalaa. Vähän ennen kaupunkia käännyimme Laatokan pohjoispuolitse Petroskoihin vievälle tielle. Pidimme matkan varrella vain pieniä taukoja, koska tarkoituksemme oli päästä Ääniselle ennen pimeän tuloa.

Läheltä Karhumäkeä käännyimme kohti Äänistä, mutta matkaa oli vielä jäljellä sata kilometriä. Tiellä oli kuoppia ja mutkia – perävaunu hyppi ja kallisteli välillä niin, että epäilin jo jääkö veneestä ja varusteista mitään jäljelle. Viimein saavuimme Äänisen rantaan pieneen Velikaja Cuban kylään. Pekka tunsi seudun ja sieltä eräässä talossa asuvan tapahtuman järjestäjiin kuuluvan Vladimirin. Hän ei ollut kotona, mutta perheen naisväki ja lapset olivat. Saimme heti tutustua venäläiseen vieraanvaraisuuteen. Meille Pekkaa lukuun ottamatta tuntemattomille retkeilijöille taiottiin heti teepöytä koreaksi.

Kestityksen jälkeen lastasimme tavarat veneeseen , jätimme auton ja trailerin talon pihaan ja läksimme Ääniselle. Vene ui aika syvällä, olihan meillä mukana kolmen miehen tavarat usean päivän luontoretkelle. Panimme pian 2 hv:n perämoottorin hurisemaan, koska matkaa Kizhin saarelle oli 22 kilometriä. Soutamalla emme olisi ennättäneet perille seuraavaan aamupäivään mennessä. Veneessä oli aikaa parantaa maailmaa.

Tuuli oli illaksi tyyntynyt, mutta järvellä kulki loivia maininkeja, joten tunsi kyllä olevansa suuremmalla vedellä. Hämärsi jo, kun löysimme sopivan saaren, johon leiriydyimme yöksi. Minulle tuli mieleen armeija-ajat, kun melkein käsikopelolla piti etsiä tavaroita.

Aamun valjettua teimme pakolliset kuviot ja suuntasimme kohti Kizhiä. Venematkaa oli jäljellä noin puolet. Pikku hiljaa Kizhin kuuluisat kirkontornit alkoivat häämöttää horisontissa. Puikkelehdimme isompien ja pienempien laivojen välistä rantaan.

 

Perjantain ohjelmassa oli venemestarien kilpailu, johon osallistuin. Olimme liikkeellä Pekan veneellä, mutta sehän oli minun veistämäni, joten saatoin osallistua. Kilpailua varten vene piti tyhjentää varusteista ja vetää rannalle, jotta viisi tuomaria saattoivat arvostella veneet. Veneitä oli monenlaisia: oli ruuhia, tuohestakin tehty vene, Äänisen venemalleja ja minun Kesälahden Pyhäjärven perinteinen mallini. Veneeni sijoittui toiseksi omassa sarjassaan. Sain palkinnoksi kunniakirjan ja Makitan kuviosahan.

 

Koska Kizhin saaressa ei saanut yöpyä, menimme läheiselle leirintäalueelle odottamaan lauantaista soutukilpailua.

Soutukilpailun aamuna taivas näytti synkältä Lähdimme soutamaan leirintäalueelta kilpailupaikalle. Matkalla rupesi satamaan, mutta olihan meillä hiukan varusteita sateen varalle.

Rannassa oli edellispäivän kilpailuun osallistuneiden veneiden lisäksi muutama historiallinen purjelaiva juhlistamassa tapahtumaa. Onneksi paikalla oli muutama suomenkieltä puhuva, joten käytännön asiat saatiin selviksi.

Lähtöjä oli kolme ja meidän vuoromme tuli viimeisessä lähdössä. Kilpailumatka oli kaksi kilometriä.

Pekka ja Kari soutivat, minä ohjasin melalla ja välillä lykin melalla lisää vauhtia. Silmälaseissa olisi pitänyt olla pyyhkijät, kun näkökenttä sumeni kaatosateessa.

Iltapäivällä oli palkintojen jako. Sarjoja oli useita, mutta tulimme taas toiseksi omassa sarjassamme ja olimme tyytyväisiä sijoitukseen. Veneen keulassa oli Suomen lippu, joten erotuimme joukosta. Useita lehtimiehiä ja -naisia kävi haastattelemassa ja kuvaamassa meitä. Mm. Carelia -lehden lokakuun numerossa oli juttu soudustamme. Numero esitteli muutenkin laajasti Kizhin saarta.

Pakkasimme kastuneet varusteet veneeseen ja läksimme palaamaan autollemme. Sää oli parantunut ja kiersimme Kizhin saaren toiselta puolen pohjoista kohti. Pakkasimme varusteet autoon ja veneen trailerille illalla, koska seuraavana päivänä olisi ollut Velikaja Cubassa puolelta päivin toinen soutukilpailu, emmekä olisi päässeet pois ennen iltapäivää.

Ajettiin jonkin matkaa kohti Suomea ja tehtiin yöleiri Muurmanskin tien tuntumaan. Sunnuntai-aamuna jatkoimme matkaa. Pekka tiesi Kotaselästä hyvän kahvipaikan. Pysähdyimme siihen. Paikalle sattui Karin tuttu puukirkkojen suunnitteluun ja rakentamiseen erikoistunut Sergei Volov vaimonsa kanssa. Hän asuu Rautalahdessa lähellä Sortavalaa.

Sergei kiinnostui tekemästäni veneestä niin paljon, että hän tuli vaimonsa kanssa seuraavana päivänä veistämölleni Kesälahdelle ja sovittiin venetilauksesta. Sovimme, että varaan tarvikkeet soutuvenettä varten, he hakevat ne Rautalahteen. Minä menen sinne tekemään veneen, koska valmiin veneen tullimaksut olisivat olleet liian korkeat.

Tätä kirjoittaessani vene on veistetty ja se on tulevana kesänä valmis Laatokan aalloille.

Kesälahdella 23.12.2016.
Arvo Ketolainen

Ketolaisen veistämä puusoutuvene. Nimi annettu Äänisen mukaan. OneGo = Оне́го = Onego. Kuva Aleksandr Rodkin.

Arvo ohjastaa tarkasti. Kuva K.Pennanen

Arvon vene keräsi kiinnostuneita. Kuva K.Pennanen

Arvo pokkaa II-palkinnon perinteisten veneentekijöitten kilpailusta. Regatan johtaja Juri Naumov onnittelemassa Arvoa. Kuva Aleksandr Rodkin.

Kizhin regatan 2016 perinneveneiden soutukilpailun hopeajoukkue. Kari Pennanen, Arvo Ketolainen ja Pekka Pouhula. Kuva Aleksandr Rodkin.

Pekka Pouhula, Kari Pennanen, Aleksandr Hudilainen (Karjalan tasavallan päämies) ja Arvo Ketolainen. Kuva Dmitry Dyugay.

 

Jälkikirjoitus

Minulle jäi vuoden 2014 regatasta hienot muistot. Hyvällä säällä yleisöä oli useita satoja. Ihmiset olivat tulleet paikalle lähiseudun kylistä.

Minulla on ollut pitkään Arvon veistämä erinomainen vene. Käyn aina silloin tällöin hänen luonaan juttelemassa, ostamassa tervaa ja muita venetarvikkeita. Kerroin hänelle vuoden 2014 regatasta ja huomasin, että hän kiinnostui niin paikasta kuin tapahtumastakin. Hän sanoi, että jospa sinne joskus pääsisi. Niinpä innostuin junailemaan uutta retkeä Kizhin tapahtumaan.

Retkelle piti löytää toinen soutaja, koska Arvo arveli, ettei hän enää ryhdy kilpasoutajaksi. Ensin taivuttelin mukaan edellisen reissun soutukaveriani Ristoa, mutta hänellä oli keikka Inariin samaan aikaan. Kysyin Arvolta, olisiko hänen kaveripiirissään kolmatta miestä porukkaan. Kari Pennanen innostui asiasta.

Räätälöin retken niin, että se palveli Arvon kiinnostuksia. Hän pääsi mukaan perjantain veneenrakentajien kilpailuun, johon minä en tietenkään olisi voinut osallistua.

Vuoden 2016 tapahtuma oli mielestäni latteampi kuin edellinen, jossa olin, koska kurjan sään vuoksi yleisöä oli paljon edellistä kertaa vähemmän.

Tapahtuman aikana minunkin venäläiseen Megafon -puhelimeeni tuli hätäministeriön varoitus myrskytuulesta. Kyselin suomenkieltä taitavilta, mitä tämä voi tarkoittaa. He kohauttelivat olkapäitään ja sanoivat, että se voi olla totta tai sitten ei. Nyt se oli totta. Nousi valtava tuuli, joka kesti viisi tai kymmenen minuuttia. Se irrotti Kizhin rannan lähellä ankkurissa olleen kolmemastoisen purjelaivan ja uhkasi työntää sen rantaan. Onneksi laivan vahti sai koneen käyntiin ja onnistui ajamaan laivan ulos turvaan.

Sateessa käydyn kilpailun aikana huomasin, ettei Goretex-pukuni enää pidä vettä. Maalissa oli varsin kostea olo.

Lopuksi: Olen käynyt Sergei Volovin kirkossa Nevan varrella. Kirkosta lukuisine torneineen on kuva blogini ”Nevajoki” yhteydessä. Tarina kertoo Nevajoen melonnasta, mutta tarinassa kerrotaan myös, että kirkko on vuodelta 2005.

Pekka Pouhula

Мечта простого финна, или Вокруг Ладоги за 18 дней

Текст: Пертти Ровамо (свободный пересказ Инны Аладиной), Фото: Пекка Поухула

Впервые опытный каякер Пекка Поухула (в не таком уж и узком кругу финских каякеров известный под именем Пёрррхола) увидел бескрайние просторы Ладожского озера и таинственные ладожские шхеры в 1999 году. Знакомство жителя финского городка Рантасалми с крупнейшим озером Европы состоялось на пляже неподалеку от поселка Вуорио Сортавальского района, куда он отправился праздновать Иванов день (Юханнус в финской культуре) вместе со своей русской дамой серца Ритой и ее ребенком. «Я влюбился в это озеро с первого взгляда. У меня тут же появилась мечта обойти на каяке всё озеро вдоль берега по периметру – едва ли многие делали это раньше.» Мечта осуществилась летом 2011 года. Путешествие заняло 18 дней. Пройдено по воде было 573 километра. Большую часть путешествия Пекка провёл в одиночку.

Иванов День 1999. На скалистом берегу у поселка Вуорио.

В течение нескольких лет я обошел на каяке все окрестности Сортавалы, то есть Северное Приладожье – один или в компании друзей. Генеральная репетиция путешествия мечты состоялась летом 2010 года, только озеро было выбрано другое – Онежское. Я обошел его на каяке по периметру со своим другом Ристо Партаненом, причем Ристо сопровождал меня не на каяке, а на пятиметровой деревянной лодке работы мастера из Кесялахти Арво Кетолайнена. Путешествие заняло 2 недели, за которые было пройдено 450 километров. Такой опыт позволял рассчитывать на то, что и Ладогу можно обойти по периметру.

Моя сортавальская подруга хоть и не принимала активного участия в длительных водных путешествиях, но поддерживала мою идею и сопровождала в небольших вылазках по ладожским шхерам.

Путешествие вокруг Ладоги было не только проверкой физических возможностей, но и путешествием по местам, значимым для истории как России, так и Финляндии.

Начало путешествия втроем

Осуществлять путешествие своей мечты в одиночку мне пришлось по банальной причине – не нашлось людей, которые могли бы коротким северным летом выделить для этого достаточное количество времени. Ведь невозможно было точно рассчитать количество дней, требующихся на прохождение маршрута – погоду не купишь, а на воде именно она играет решающую роль. По моим предварительным оценкам, могло потребоваться около 3 недель, а то и больше. Когда идешь по открытой воде, главным фактором скорости и даже самой возможность продвижения вперед становится ветер.

Длительное путешествие в одиночку упиралось в такую проблему, как обеспечение продуктами и водой. По своему опыту я уже знал, что населенные пункты, по карте расположенные на берегу, на самом деле вовсе не обязательно находятся прямо у кромки воды. Как сходить в магазин, когда некому остаться на берегу охранять каяк и снаряжение?

Помочь мне решил Ристо, с которым мы вместе путешествовали годом ранее по Онеге, и ещё один житель Рантасалми Эркки Муукконен, у которого был кемпер и дача в Олонце. Они взяли на себя обеспечение меня припасами на первом отрезке пути.

Пекка, Ристо и Эркки – перед стартом.

 

Сортавала – маленький центр русско-финской культуры

Местом начала путешествия стал городок Сортавала в Северном Приладожье. Город был основан в 1632 году вскоре после того, как Швеция получила по результатам Столбовского мира приличный кусок Западного и Северного Приладожья.

Спустя столетие Швеция потеряла эту территорию, а Сортавала – статус города. Маятник истории качнулся в направлении России, когда в 1809 году территория Финляндии была присоединена к Российской империи, а т.н. «Старая Финляндия», завоеванная (с точки зрения России) в XVIII веке, вошла вместе с остальной частью Финляндии в состав единой административной единицы, автономного Великого княжества Финляндского. Так, в декабре 1811 года сформировалась территория, которую и сегодня в Финляндии считают единственно правильной, «настоящей» Финляндией.

Сортавала стала культурным центром Приладожья. В городе действовали мужская и женская учительские семинарии, в которых получила образование значительная часть учителей народных школ Финляндии. В Сортавале была развита промышленность и действовал порт. Для Финляндии Сортавала стала значительным духовным центром, хотя город оставался относительно небольшим. На момент 1939 года в городе и ближайших окрестностях проживало около 10 000 человек. В настоящий момент в городе проживает около 19 000 человек.

Ристо и Эркки бодро начали маршрут.

Мы спустили лодку и каяк на воду у сортавальской гостиницы «Пийпун Пиха» 23 июня в 21.50. Кемпер Эркки с прицепом оставили на автостоянке при гостинице (200 руб/сутки, по курсу того времени около 5 евро/сутки). Ладогу решили обходить по часовой стрелке.

Я на старте, впереди 3 недели пути

Несмотря на то, что сборы затянулись и выезд получился поздним, было решено все же стартовать, чтобы войти в походный ритм с первого дня. Через пару часов нашелся подходящий остров для разбивки первого лагеря. Погода была пасмурная, то и дело начинал моросить дождь.

Иванов день на Сторожевой горе и следы военной истории на острове Петяясаари

Самые потрясающие пейзажи Северного Приладожья можно увидеть в районе острова Хонкасало и Сторожевой горы (финское название Вахтимяки) – там взору открываются ладожские шхеры. Пройдя через узкий заливчик, мы разбили лагерь и взошли на Сторожевую гору, чтобы символически отпраздновать канун Иванова дня. Фотограф и писатель И.К. Инха фотографировал ладожские шхеры с этой же горы ещё в 1893 году, считая их одной из наиболее значимых природных достопримечательностей Финляндии, наряду с водопадом Иматранкоски, озером Паанаярви и кряжем Пункахарью.

На историческом месте в канун Иванова дня.

Сторожевая гора на острове Хонкасало еще в давние времена служила местом, откуда подавался сигнал о приближении врагов при помощи разжигания костра. Гора возвышается над поверхностью озера более чем на 75 метров.

Мы разожгли небольшой костер – традиция в Иванов день. А вообще, за розжиг открытого огня можно и получить штраф в размере 2000 рублей, что, впрочем, не мешает отдыхающим в Приладожье разводить костры.

Костер в честь Иванова дня. Рискуем штрафом за разведение огня.

Самый незаконопослушный из компании, Ристо, ещё и опустил с вечера в воду две сети, вытащив их утром с тремя крупными окунями и несколькими ряпушками. До браконьерства не дотягивает по масштабам, а путешественникам какое-никакое разнообразие в рационе.

В Иванов день по пути встретились греющиеся на камнях нерпы – 20-30 особей; вечером мы разбили лагерь на острове Петяясаари.

Петяясаари – остров в районе Питкяранты длиной в полтора и шириной в полкилометра. Этот остров имеет особое значение для жителей финского Рантасалми: за 7 дней до окончания Зимней войны, 6 марта 1940 года, на острове прошло ожесточенное сражение, в котором за один день погибло 117 финнов. Сражались в прямом смысле до последнего человека. Немногие уцелевшие были ранеными позднее эвакуированы за линию фронта.

Эркки произносит речь у памятника финским солдатам. Эркки увлекается историей и посвятил много времени изучению сражения на острове Петяясаари.

В числе погибших на острове Петяясаари было 46 жителей Рантасалми и Нильсиа. Печальная военная статистика говорит, что это была самая мастштабная гибель солдат в один день для одного муниципалитета за всю Вторую мировую войну.

Мы побывали у мемориальной доски в честь погибших финнов и у памятника русским солдатам. Когда идешь по острову, под ногами до сих пор чувствуются осколки снарядов.

Видимо, воспоминания о военной истории нас сильно впечатлили, но около трёх часов ночи мне послышались шаги возле моей палатки, а Эркки просыпался среди ночи от металлического лязга. Привиделось?

На следующий день Эркки и Ристо высадились в Питкяранте для похода в магазин, а я остался охранять снаряжение. Вскоре начался дождь, и мы заспешила к месту последней запланированной совместной ночевки – к турбазе на острове Лункулансаари.

Пусунсаари, Питкяранта. Промзона ЦБК.

За 5000 руб. (около 120 евро) сняли симпатичный коттедж с сауной. Приятно бывает для разнообразия поспать в нормальной постели. Наутро Ристо и Эркки обогнули остров Мантсинсаари и направились в обратный путь к Сортавале. А я продолжил путь в одиночестве.

Первые трудности и гостеприимство

Первый день в одиночестве дался нелегко. С самого утра вокруг был густой туман, так что ориентироваться приходилось исключительно по GPS. При этом дул встречный ветер со скоростью около 3-6 м/с, чего в прогнозе и вовсе не было. Дневная остановка на обед была не слишком радостной. Позднее радости ещё поубавилось.

В условиях довольно сильного волнения на озере сзади и сбоку в каяк попадала вода. Я поправил неплотно уложенную «юбку», но вода продолжала попадать внутрь каяка – вещи промокали. Я понял, что где-то есть течь.

При спуске на воду после обеденного перерыва каяк притянуло волной к скале, и в левом борту образовалось два небольших отверстия. Каяк был тяжело нагружен – 60-80 килограмм вещей плюс мой вес. Неудивительно, что тонкий борт не выдержал.

Каждую четверть часа мне приходилось останавливаться и удалять воду при помощи губки. Около 6 часов вечера я приметил место на берегу, где были установлены скамейки, стол и кострище. Причалил. Буквально через минуту рядом залаяла собака и подошел мужчина, который начал объяснять, что здесь нельзя причаливать к берегу. Как только я открыл рот, чтобы попытаться объясниться на своём ломаном русском, мужчина спросил: «Финланд?». «Da, da,» – ответил я.

Мужчина сразу же изменил интонацию. Мне разрешили переночевать в этом месте. Хозяина, как оказалось, зовут Романом, а собаку – Никой. Роман привёз для меня тележку дров и разжег костер. Я в это время заделывал пробоину в каяке при помощи полиэстеровой заплатки и эпоксидной смолы. Конструкция прекрасно продержалась до конца путешествия.

Я приготовил себе ужин, поставил палатку и уже готовился пойти спать, когда вернулся Роман. Он позвонил своей матери, Ольге. Та приехала, растопила сауну и приготовила веник. На столе внезапно появилась еда и водка. Меня буквально заставили переночевать в предбаннике, хотя мне, если честно, было бы гораздо удобнее в своей палатке. Хозяева разрешили подзарядить мой телефон от их генератора. Ольга позвонила в Санкт-Петербург своей подруге, говорящей на финском, и с помощью такого телефонного перевода общение пошло легче.

Баня. Слева массажный стол и большая ванна. Пар отличный.

«Скромный» ужин после бани.На завтрак меня угостили кашей и козьим молоком. Обнаружилось, что семья держит свиней, кур, коз, овец, кроликов и даже перепелов и фазанов. На прощание меня обняли и вручили свежее, прямо из-под курицы, яйцо.

Дача Ольги и Романа располагается в районе поселка Погранкондуши, где до 1940 года проходила граница между Финляндией и СССР. Граница также проходила и по озеру: Ладога была условно разделена пополам.

Вдоль песчаного восточного берега

В течение дня я прошел довольно длинную дистанцию вдоль знаменитого песчаного берега в районе Олонца. При приближении к устью Свири береговая линия стала меняться – появились заросли тростника. Долгое время не было видно подходящего места для лагеря. В конце концов впереди показалась бухточка с песчаным берегом.

Такой пейзаж можно увидеть на протяжении 100 км.

В этот вечер ситуация развивалась почти как в предыдущий, только в несколько более пугающих тонах.

Уже после того, как я поставил палатку, заметил в прибрежном лесу рыбацкую хижину. Я подошел и окликнул потенциального обитателя. Никто не отозвался. Задвижка на двери была снята, и когда я приоткрыл дверь, изнутри послышался голос. Я вернулся на берег и стал думать, что же теперь делать. Я устал, и продолжать путь уже не хотелось – я успел переодеться в сухую одежду, да и неизвестно, как долго пришлось бы искать другое подходящее место. Решил всё-таки остаться. Подумал, что разумно было бы еще раз подойти к хижине и сообщить, что на берегу остановится на ночь турист.

Хижина (ночью подошел и сделал снимок)

Я постучал в дверь, и на пороге показался хмурый нетрезвый мужчина около 30 лет. В кальсонах. Но когда я заговорил, его тон сменился на дружелюбный: «Финский турист?». Он пригласил меня зайти внутрь и предложил чаю. Внутри хижины также обнаружилась женщина, которую представили как жену. Они стали уговаривать меня переночевать на койке в хижине. Я отговорился тем, что уже успел поставить палатку.

У мужчины под глазом были наложены швы на какую-то рану. Женщина прихрамывала. Отправляясь спать в свою палатку, я захватил с собой нож-финку, опасаясь этой странной парочки. Но ночь прошла спокойно, да и спалось хорошо: воздух был прохладным и свежим.

С утра мужчина пожаловался на похмелье. Я быстро приготовил завтрак и, насколько мог по-тихому, собрался и уехал. Решил, что лучше не привлекать к своему отъезду лишнего внимания.

Уже после завершения путешествия я рассказал об этом вечере своему другу Ристо Партанену, который неплохо говорит по-русски и гораздо лучше знаком с русской культурой. Ристо прокомментировал, что на моем месте он не стал бы стучаться в хижину. Рита тоже отметила, что действовал я не слишком обдуманно. Однако в целом, по их мнению, в малообжитых районах можно перемещаться относительно безопасно.

Анализируя оба случая, я пришел к выводу, что русские в целом относятся к финским туристам с некой долей уважения. По крайней мере, мне оказывали при случайной встрече вполне радушный прием. Было бы хорошо видеть аналогичное отношение к русским туристам в Финляндии.

Вообще, я считаю гостеприимство одной из наиболее характерных черт русской культуры. Когда гость заходит в дом, о нем всячески заботятся. Если русский предлагает финскому туристу помощь, он не рассчитывает на вознаграждение, а делает это из гостеприимства. Впрочем, деньги всегда можно предложить в качестве благодарности, но если русский будет от них отказываться, настаивать слишком долго не стоит, так как это может быть воспринято как оскорбление. Отличный вариант – иметь в запасе ответный подарок, но, как нетрудно понять, при многодневном путешествии на каяке много лишнего с собой не возьмешь.

Олонец – территория карелов

Так называемая Олонецкая Карелия, расположенная к югу от старой финской границы, никогда не являлась частью Швеции или Финляндии, кроме нескольких лет во время Второй мировой войны, когда она была оккупирована. Это земли, на которых традиционно проживали карелы.

Город Олонец был одним из старейших поселений Севера России. Первые письменные упоминания о нем относятся к 1137 году, то есть за 10 лет до первых упоминаний Москвы.

Олонец расположен не на берегу Ладоги, а дальше вглубине материка, в месте слияния рек Олонка и Мегрега. Сегодня в городе проживает 11,5 тысяч человек. Приблизительно 60% из них – карелы, а около 10% финноговорящие. Таким образом, в Олонецком районе вполне можно обойтись одним только финским – кто-нибудь да поймет.

Кто-то уехал на рыбалку, а машину так и не забрал.

После Олонца берега Ладоги становятся все более сложными для каякера: широкий пояс зарослей тростника вдоль берега становится все шире.

Вот и на следующий день мне пришлось пробиваться к берегу через густые заросли тростника. Я знал, что впереди начинается территория Нижне-Свирского заповедника, где нельзя останавливаться на ночь. А до устья Свири в этот день мне было не успеть.

Каяк в царстве слепней.

Берег был настолько неудобный, что каяк пришлось разгружать, стоя прямо в воде посреди тростника. Слепней в этих зарослях обитали целые тучи. Утром с не меньшими сложностями и по-прежнему в окружении целого облака слепней я запаковал вещи обратно в каяк и тронулся дальше.

Песчаный берег Нижне-Свирского заповедника.

К вечеру я добрался до устья реки Свирь, которая соединяет Онежское и Ладожское озера, и заселился в гостиницу «Свирская». Приветливый хозяин гостиницы вызвался помогать мне выгружать вещи из каяка. Рита по телефону помогла разрешить трудности коммуникации.

Сутки в гостинице обошлись всего в 2 тысячи рублей, завтрак – 250 рублей. По тогдашнему курсу вышло около 55 евро.

На канале оживленное движение

Вдоль Ладожского канала

Между устьями Свири и Невы вдоль юго-восточной береговой линии Ладоги параллельно друг другу тянутся два бесшлюзных канала. Через Ладогу проходил один из важнейших торговых водных путей Российской империи: он тянулся от Волги через реки Волхов и Неву к Балтийскому морю. Отрезок пути, проходящий по Ладоге, был самым опасным для судов. Огромное озеро в этом месте мелкое, берега каменистые, а главное – открытое всем штормам, так как здесь нет защиты в виде островов или шхер, как в северной части озера.

Староладожский канал, называемый также в честь Петра I Петровским, имел протяженность 111 км. Движение по нему было открыто в 1731 году, и он соединял реку Волхов (в устье которой расположен город Новая Ладога) с Невой (в месте ее протекания через город Шлиссельбург). В начале XIX века канал был продлен от реки Волхов на север, до устья Свири.

Из-за постепенного подъема береговой линии Староладожский канал обмелен, и в 1861-1866 гг между берегом Ладоги и старым каналом был построен новый, получивший название Новоладожского или канала Александра II.

Белое сооружение – часть латеральной системы для навигации по каналу.

С развитием железной дороги водные пути утратили свою значимость. Теперь из двух ладожских каналов один полностью зарос, а второй используется только маломерными судами.

Мне не удалось заранее выяснить, можно ли мне будет использовать канал для передвижения. Хозяин гостиницы понятия не имел, в каком состоянии находится канал (по моим наблюдениям, в России вообще поразительно часто люди крайне плохо знают родной край), однако старался помочь и повез меня на квадроцикле к своему знакомому, который подтвердил, что на каяке по каналу можно пройти.

Движение по каналу было непростым. Канал совершенно не продувался ветром, и у поверхности воды было душно и жарко. Осложняло ситуацию то, что крутые берега канала не позволяли причалить для отдыха. За весь путь удалось сделать только две остановки – в обоих случаях у берега встречалось поваленное дерево, у которого можно было причалить.

2 км по прямой, небольшой поворот, снова прямой отрезок 1-3 км, и так всё время. Жарко и душно. Передохнуть от солнца можно только приблизившись к тени деревьев, растущих на берегу.

Илистые берега и поход в магазин

Через добрые 20 километров неподалеку от деревни Вороново нашелся пляж, где можно было сойти на берег. Там же был выход к Ладоге, и я решил вернуться в озеро, мечтая найти нормальный песчаный берег для ночевки.

К счастью, до выхода в Ладогу я пообедал и отдохнул. На протяжении более чем 20 километров берег Ладоги оставался непривычно плохим. Только один раз удалось размяться, причалив к крупной коряге, торчавшей вблизи берега. Уже в 10 метрах от берега нос каяка увяз в густой тине, и даже при помощи весла продвинуться дальше не удалось.

Вынужденный ”туалет”. Хорошо, что хотя бы это дерево нашлось.

Жара стояла под 30 градусов, вода тоже была теплая, а запасы питья подходили к концу. Стало понятно, что нужно попытаться попасть в город Сясьстрой, расположенный в устье реки Сясь. Подплывая к берегу, я заметил какое-то здание и трех мужчин. У них и спросил, где найти ближайший магазин. Мужчины, судя по всему, не особо поняли вопрос, но указали на здание.

Хозяин рыбного магазина Андрей и продавец

Здание оказалось рыбным магазином. Хозяин магазина Андрей сразу понял мою ситуацию. Без всяких просьб с моей стороны он сказал своему продавцу сторожить оставленный на берегу каяк и повез меня в магазин, до которого было километров 5. Правда, тем же рейсом он подбросил троих своих работников к воротам учреждения, похожего на трудовую колонию. В магазине я купил 3 литра воды, мороженое и безалкогольное пиво.

По возвращению Андрей заварил чай и предложил мне холодной воды из-под крана. Я попил, и на удивление последствий для желудка не было. Андрей провел мне экскурсию по своему дому, где в это время шел ремонт, на ходу ловко задвинув в ящик несколько пачек купюр, лежавших на столе.

Я позвонил Рите и попросил ее забронировать по телефону номер в рыболовно-охотничьем клубе в Новой Ладоге.

Конечная остановка после долгого дня. Выпил за стойкой 2 бутылки Балтики-0, и это было ооочень кстати.

Я принял решение продолжить движение по каналу. В этом месте на протяжении почти 10 километров он практически прямой, и купол новоладожской церкви виднелся впереди все время. Около полуночи я добрался до клуба. В номере оказалось очень жарко, почему-то пахло канализацией. Но зато работал холодильник, куда я и сложил свои продукты. Поесть ночью уже не удалось – все было закрыто. Номер обошелся в 900 рублей.

Новая Ладога – перевалочный пункт торгового пути викингов

Следующий день я провел в Новой Ладоге в ожидании Эркки и Аннели, которые должны были подвезти мне продукты. Съездил на такси на рынок за футболкой и шортами, так как понял, что в своей походной одежде смотрюсь в гостинице странно.

Первая в жизни честно заработанная в каяке мозоль

Весь день я только отдыхал, писал смс, почитывал «Властелина колец» и изучал карту Ладоги.

Походные вещи в номере гостиницы

Новая Ладога – город с населением около 11 000 человек, расположенный в устье реки Волхов. Несмотря на название, это вовсе не молодой город. Поселение здесь было еще в XV веке, хотя стату города оно получило только к 1704 году. А город с названием Старая Ладога расположен в 13 км выше по течению Волхова. Это был древнейший крупный центр торговли, через который проходил путь «из варяг в греки», важнейший торговый путь викингов. По предположениям археологов, Старая Ладога была основана в 753 году. В 2003 году город отметил свое 1250-летие и получил от Путина звание старейшего города России.

Река Волхов впадает в Ладожское озеро в его южной части. Именно в устье Волхова торговые пути викингов, начинавшиеся с территории современной Швеции, поворачивали на юг. После пересечения водораздела торговые пути шли по Днепру через Киев по направлению к Константинополю и Средиземному морю.

На берегу Волхова, в сотне километров южнее Старой Ладоги, находится и Великий Новгород, также считающийся одним из старейших городов России. Через Новгородское княжество в Карелию пришло православие. В «Повести временных лет» Новгород впервые упоминается в описании 859 года.

В период 1136 – 1478 Новгород был столицей Новгородской республики. Швеция и Новгород вели нешуточную геополитическую борьбу территории в районе Ладоги. Позже Новгород был присоединен к Московскому княжеству.

Сегодня в Новгороде проживает 220 000 человек. В городе сохранилось множество достопримечательностей, связанных с древнерусской историей.

Поразмышляв над картой, я решил попросить Эркки и Аннели отвезти меня на машине в Шлиссельбург. Судя по карте, между Новой Ладогой и Шлиссельбургом было еще более мелко, чем на предыдущем отрезке пути. Чтобы постоянно не застревать в тине и водорослях, нужно было бы держаться в километре от берега, не имея ни малейшего представления о том, где появится возможность сойти на берег. Перспектива продолжить путь по каналу тоже не радовала, поскольку никто так и не смог подсказать, есть ли там возможность подняться на берег. Вообще, по карте выглядело все странно: вдоль канала вроде бы располагалось несколько совсем небольших поселений, а ближе к Шлиссельбургу – довольно большое скопление дачных поселков, но при этом на карте не было видно ни одной нормальной дороги, и были ли эти поселки заселены, оставалось под вопросом. Из опасений, что на берегах канала не найдется подходящего места для ночевки или даже возможности из него выбраться – а впереди было более 100 километров – я решил не рисковать. Можно быть немного сумасшедшим, но не дураком.

От Шлиссельбурга на север

После автомобильной заброски в Шлиссельбург, куда я попал уже около 9 часов вечера, я потратил еще несколько часов, чтобы выйти в Ладогу. Погода была великолепная – тепло и безветренно, однако мне пришлось попотеть: в районе Шлиссельбурга Нева берет начало из Ладожского озера, и встречное течение там оказалось очень сильным. Нева – мощная река, несущая через Санкт-Петербург в Финский залив воды Ладожского, Онежского, Сайменского озер и многочисленных рек. Разница высот между Ладогой и Финским заливом составляет 4 метра. Порогов на Неве нет.

Крепость Орешек. Идет реставрация. Сильное встречное течение около 10км/ч

С точки зрения финской истории, шлиссельбургская крепость Орешек имеет большое значение. Она была основана еще в 1323 году новгородским князем Юрием Даниловичем на острове, стратегически важном с военной и торговой точки зрения. В тот же год в крепости был подписан первый мирный договор между новгородцами и шведами, так называемый Ореховский мир.

За историю своего существования крепость была множество раз разрушена и отстроена заново. Современный облик она обрела в 1514-1525 годы. Крепость имела форму многоугольника длиной 300 м и шириной 150 м, с семью башнями по периметру и трехбашенной внутренней цитаделью. В настоящее время в крепости идут работы по реконструкции.

По своей истории и значимости расположения Орешек напоминает крепость Олавинлинна в городе Савонлинна. Обе крепости поочередно находились под управлением Швеции и России.

Крепость утратила свое военное предназначение, когда Петр I решил связать дальнейший путь развития России с Балтикой и Европой и основал новую столицу на болотистых берегах Невы – на территории Ингерманландии, находившейся долгое время во власти Швеции и населенной народом, говорившем на диалекте финского языка.

Произошло это в результате Северной войны (1700-1721), которую Петр I вел против Швеции, возглавляемой молодым королем Карлом XII. К началу 1703 года Петру I удалось отвоевать у Швеции всю территорию вдоль русла Невы, а еще через 10 лет русские войска впервые завоевали территорию современной Финляндии, а часть ее осталась в Российской империи и по результатам заключенного в 1721 году мира. Период военной кампании на территории Финляндии называют «великим лихолетьем» (или «большой ненавистью» по другому варианту перевода).

Круизный теплоход на Ладоге

 

Знак фарватера. В вечер воскресенья рыбаков было около сотни.

 

В поисках укрытия от ветра – рядом с военной базой

Когда я наконец вышел из Невы в Ладогу, ночное небо уже начало светлеть и поднялся ветер. В этой части Ладоги берег был отмечен на карте красной пунктирной линией. С каяка я видел, что проходящая вдоль берега дорога прерывалась каким-то пропускным пунктом, и человек в форме открывал ворота для каждой проезжающей машины.

Я заранее пытался узнать у своих русских знакомых, есть ли у берегов Ладоги закрытые военные зоны. Эта, по крайней мере, выглядела именно такой. Однако судя по ответам знакомых, официальной информации о таких закрытых зонах не нашлось. Уже после завершения поездки мне удалось, наконец, выяснить, что территория за воротами была когда-то военной базой войск химзащиты. Что там расположено теперь, осталось непонятным.

Ветер быстро усиливался и дул с северо-запада, то есть со стороны открытой Ладоги. Нужно было найти место для ночевки, причем быстро.

Берег оказался мелким и очень каменистым, но за одним из мысов нашлось подходящее место, которое кто-то уже использовал для разбивки лагеря. Я поставил палатку так, чтобы ее не было видно с воды. Не покидало ощущение беспокойства. Беспокойство усилилось, когда через некоторое время из-под воды виднелся свет, как если бы под водой загорелся яркий прожектор.

Часть какого-то неведомого агрегата в лесу неподалеку от берега.

День прошел в ожидании стихания или смены направления ветра. Ни того, ни другого не произошло. В какой-то момент внимание привлек какой-то яркий предмет, двигавшийся параллельно поверхности воды вдали от берега. Однако, ничего таинственного там не оказалось: в бинокль удалось разглядеть связку воздушных шариков, видимо, улетевших от владельца.

Следующим утром ветер немного стих, барашков на волнах уже не было видно. Быстрый завтрак, сборы – и в каяк. Но почти сразу же стало понятно, что ветер снова становится по-прежнему сильным. Обидно, но пришлось вернуться на старое место. Снова поставил палатку, повесил гамак и расслабился. Гамак, говорят, полезен для спины.

Я поставил будильник на 3.15 ночи. Ветер снова вроде бы уменьшился. Через час я уже был в каяке. На озере были крупные волны, которые ударяли в борт – приходилось идти сосредоточенно, обращая внимание на каждую волну.

Берег по-прежнему был мелким и каменистым, постоянно попадались дачи.

Через пару часов попалось подходящее место, и я решил сойти на берег – ветер снова усилился, а во второй половине дня шансов на его стихание было мало. Я еще не достаточно удалился от подозрительной военной зоны, отмеченной на карте, поэтому снова постарался разместить палатку и вещи так, чтобы их не было видно с воды.

Оставшийся день я лежал, читал и слушал шум волн.

Около 3 часов ночи неподалеку от берега довольно долго разъезжало какое-то судно – на воздушной подушке, судя по звуку двигателя. Если искали меня, то, по крайней мере, не нашли.

Гостиница на реке Бурная

Пятнадцатый день пути начался хорошо, дул несильный встречный ветер, и уже к 9 утра я вышел на воду. В планах было пройти за день довольно большое расстояние.

Гостиница на реке Бурная. Неплохое место и для обычного отдыха. А вода в реке Бурная – из той же водной системы, к которой принадлежит озеро Хаукивеси в моем родном городе Рантасалми.

 

На протяжении около 20 км на берегу были хорошо видны последствия прошлогодних бурь, которые прошлись и по Финляндии, и, видимо, по Карельскому перешейку. Виднелось множество поваленных деревьев. Не хотелось бы оказаться при таком ветре на воде.

К концу дня я пересек бывшую границу Финляндии и вскоре добрался до небольшого поселка Соловьево, где была гостиница. Я просил Риту забронировать мне в номер, но в гостинице упорно не брали трубку. Пришлось выяснять ситуацию самому. Во дворе гостиницы сначала меня встретили три собаки – облаяли, обнюхали, пропустили, а следом вышли две женщины. Номер снять удалось.

Гостиница оказалась очень даже неплохая, мне разрешили сложить свои продукты в гостиничный холодильник, причем его даже включили специально для меня. На ужин предложили борщ, пельмени, хлеб, пиво и бутилированную воду.

Правда, горячей воды в душе не было, но к этому я был готов, так как о сезонных отключениях горячей воды мне известно.

На завтрак дали омлет из пяти яиц и хлеб. Все удовольствие – ночевка вместе с едой – обошлось в 2000 рублей (около 50 евро). Однозначно могу порекомендовать эту гостиницу для непритязательного отдыха.

Поселок Соловьево (финское название Тайпале) находится в устье реки Бурная (по-фински тоже Тайпале) – крупнейшей ветки озерно-речной системы Вуоксы. Часть вод Вуоксы попадает в Ладогу по старому руслу, расположенному севернее, в районе Приозерска, но основной сток находится здесь. Старое русло утратило свое значение в середине XIX века, когда для расширения пахотных земель воды Вуоксы были направлены в озеро Суванто, а оттуда в Бурную.

Во время Зимней войны по берегам 11-километровой Бурной проходила линия Маннергейма.

По направлению к Сортавале и скалистым берегам Северного Приладожья

В Соловьево стало появляться ощущение, что впереди остался финальный бросок и скоро появятся знакомые берега.

Нерпа изучает каякера

С утра было жарко и безветренно. Первые два часа пути было ощущение, что грести непривычно тяжело. На первом же перерыве на берегу обнаружилось, что за каяком тащилась увесистая связка кувшинок и водорослей.

Виднелся остров Коневец с монастырем, но от идеи заходить на остров я отказался – нетерпение уже подгоняло только вперед.

Еще одна неведомая конструкция на одном из островов.

Виднелись следы сильного ветра, стихания которого я ожидал два дня назад: в воде плавали пластиковые бутылки, какие-то обертки и прочий мусор, прибитый ветром. Видимо, сбрасывают этот мусор с круизных теплоходов, так как населенных пунктов рядом нет.

Вечером пришлось огибать очередную охраняемую зону, где на берегу виднелись наблюдательные вышки. Не решился даже доставать фотоаппарат. Для ночного лагеря я выбрал песчаный берег, о чем сильно пожалел следующим утром, когда ночная роса промочила песок. Мокрый песок облепил абсолютно все вещи.

На пути к Приозерску на берегу встречались следы войны: противотанковые укрепления, памятники.

Вскоре я прошел мимо Приозерска – города с населением около 20 000 человек, расположенного в устье Вуоксы. Старое название города, Корела, возможно, имеет отношение к происхождению слова «Карелия». Именно здесь располагались первые поселения ладожских карел, заселивших впоследствии восточную Финляндию.

Кто-то потерял?

В Новгородских хрониках Корела впервые упоминается в 1143 году, а уже в XIII веке здесь была построена крепость. В XV веке Корела упоминается как второй по величине город Новгородского княжества.

Моя двоюродная бабушка жила на другом конце этого острова. Гамак на таком берегу – лучший вариант для сна.

Последнюю ночь я провел в окрестностях Лахденпохьи. В дневнике записал: ”ПОТРЯСАЮЩИЕ СКАЛЫ”. Крупными буквами. Здесь начиналось уже хорошо знакомое Северное Приладожье.

Последний переход прошел играючи. Погода была отличная, небольшой ветер дул с востока. На причале Сортавалы встречала Рита со своим братом. «Бабушка», мама Риты, уже растопила баню и приготовила веник. Помыться в бане было просто божественно. По мнению встречающих, внешне я слегка напоминал черта, так что сбрил бороду прямо в бане, чтобы не пугать людей.

Мечта исполнена. Ладога пройдена вдоль всего берега.

За вечер я выпил около 3 литров воды, а на следующий день ещё 5. В туалет при этом почти не приходилось ходить. Жара в сочетании с физической нагрузкой основательно попутала баланс жидкостей в организме.

Такая разная Ладога

Только пройдя вдоль всего берега Ладоги, осознаешь, насколько разнообразно это озеро. Северная часть побережья, бывшая финская территория, скалиста, изрезанная знаменитыми шхерами. В районе Олонца берег песчаный. В южной части озера очень мелко, и чтобы попасть на берег, нужно продираться через заросли тростника и мелкие камни – очень неудобно для передвижения на каяке. Ладожские каналы, как оказалось, вполне проходимы, но сойти на берег в любой момент не получится.

Сложный выход на берег

В северной части Ладога очень глубокая, местами более 200 метров. В южной части мелко, и оттого берега густо поросли тростником.

Если изучать берега, то в северной части озера можно вспомнить Утраченную Карелию – потерянную Финляндией территорию; Олонец расскажет о карельской культуре, а южный берег – от устья Свири до Шлиссельбурга – это уже история российского государства. По сути, в таком путешествии осознаешь, насколько близка Финляндия расположена к центрам зарождения и развития российского государства, и насколько тесно соприкасаются истории наших стран. Всего за несколько дней можно на каяке пройти от мест, значимых для русской истории, до мест, значимых для финской.

Здесь также осознаешь, что нынешнее государство не появилось из ниоткуда, а строилось поэтапно, на протяжении веков, разбрасывая везде свидетельства этого строительства. На моем маршруте можно было увидеть поселения, стоявшие на крупнейшем северном торговом пути. Для любителя истории здесь есть на что посмотреть.

Погода большого озера

Самый важный фактор любого путешествия по такому большому озеру – это, конечно, погодные условия. Даже удивительно, что за неполные три недели путешествия я всего один раз стал заложником ветра.

Если ветер дует со стороны открытого озера, волны могут быть такими огромными, что на каяке или лодке на озеро лучше не выходить. Всегда нужно быть готовым к внезапному появлению или усилению ветра. В южной части озера отдельную проблему составляет поиск места, где можно сойти на берег. На Ладожских каналах ветер не угрожает, но найти место для выхода на берег и тем более для ночевки очень сложно.

Лучшее время для такого путешествия – в районе праздника Юханнус (Иванов день), когда к ночи ветер, как правило, стихает, и в белую ночь можно перемещаться почти так же просто, как и днем. Ближе к июлю и до конца лета берега заполоняют туристы, в основном из Санкт-Петербурга и Москвы. В это время крайне сложно найти удобный естественный берег, где бы уже не стояла чья-нибудь палатка.

Жители Карелии опасаются озера

В целом я пришел к выводу, что у современных жителей берегов Ладоги нет традиции освоения озера и перемещения по нему. Большая часть населения родом из других мест, после войны сюда переселялись жители Украины и Белоруссии. С разоренных войной территорий люди перемещались в Карелию, где остались пустые дома.

Большое озеро так и осталось для них чуждым и пугающим элементом. Пары поколений недостаточно, чтобы изменить это отношение. Конечно, есть и рыбаки, и просто люди, имеющие лодки, но массово жителям Приладожья это озеро практически незнакомо. Так и Рита, провожая меня каждый раз в очередной озерный поход, почему-то считает, что я сильно рискую там убиться.

Снаряжение

В этот поход я ходил на каяке, изготовленном вручную, очень легкой (всего 14 кг) версии модели Artisan с увеличенным пространством в задней части для хранения походного снаряжения.

Походный фильтр для воды – необходимая вещь. В каяк с собой не возьмешь запас воды на 3 недели. Местами вода в Ладоге, наверное, вполне пригодна для питья, но вблизи городов я бы никому не рекомендовал рисковать. А когда вода цветет, то и кипячение не поможет, такая вода токсична.

Фильтр MSR справился со своей задачей на отлично, но после 3 недель использования отмывать его пришлось долго жесткой щеткой.

Для навигации хватало карты и компаса, но в тумане и для определения направления старта я пользовался и GPS-навигатором. Рассчитывать на один лишь навигатор не стоит: электроприборы на воде – не самый надежный друг.

Перед поездкой удалось купить в книжном магазине «Айно» в Сортавале неплохую 6-страничную карту Ладоги масштабом 1: 100 000, и ее было вполне достаточно.

Я брал с собой два мобильника. В одном была финская сим-карта, в другом – российский «Мегафон». В районе Олонца на протяжении трех дней не ловил ни один телефон. Вблизи населенных пунктов, естественно, такой проблемы не было.

О безопасности

Когда я рассказываю об этом путешествии, практически все удивляются тому, что я был один. Сам я не вижу в этом ничего странного. У себя дома, на озере Хаукивеси, я всегда хожу на каяке в полном одиночестве. Захотелось на воду – собрался и пошел, и не нужно звать компанию.

При этом, конечно, к такому путешествию необходимо подготовиться так, чтобы действительно быть готовым справиться в одиночку с возможными сложностями. Это не так просто, как может показаться на первый взгляд.

Большинство людей, незнакомых с водными походами, имеют не совсем верное представление о безопасности. На самом деле, наличие компаньона не сильно повышает уровень безопасности. Конечно, в некоторых случаях компаньон может предостеречь от неверной оценки ситуации и принятия решения. С другой стороны, если ошибка все-таки случится, то и жертв будет больше, чем одна.

Водный туризм, как и туризм в целом, это всегда несет определенные риски. Но риск есть даже когда мы сидим дома, абсолютной безопасности не существует. Отправляясь в это путешествие, я хорошо осознавал, что если со мной что-то случится, то виноват буду только я сам, а не кто-то другой.

Мне вообще кажется, что сейчас люди слишком часто стараются перекладывать ответственность на других. Когда у каждого есть телефон, можно легко пойти куда угодно с мыслью, что если устанешь или заболеешь, можно в любой момент позвонить спасателям и они заберут тебя на своем спасательном вертолете.

Когда я иду в поход, стараюсь больше ориентироваться на мышление людей, которые когда-то открывали новые земли, собирали фольклор или изучали природу. Любой поход должен быть тщательно подготовлен, возможные трудности учтены, снаряжение надежно. Когда поход начался, ты оказываешься сам по себе, даже если рядом есть товарищ. Нужно обдумывать свои действия. Небольшая травма или повреждение снаряжения могут стать серьезной проблемой. Очень важно осознавать предел своих возможностей. Никогда нельзя планировать непосильный по расстоянию переход или отправляться в путь в плохую погоду.

Естественно, на открытой воде навыки перемещения на каяке должны быть уверенными. Если вы не владеете навыком эскимосского переворота в груженом каяке, это обязательно нужно учитывать, прежде чем рискнуть выйти на воду в не слишком благоприятную погоду. Я, например, таким приемом не владею и принимаю решения в соответствии с этим.

Мой план безопасности основывался и на помощи других людей: Рита в Сортавале помогала дистанционно, а Эркки и Аннели могли бы относительно быстро прийти на помощь, передвигаясь на своем кемпере. Если бы я заболел, план действий на этот случай у меня был.

Планируя путешествие, я побывал на машине в некоторых частях береговой линии и присмотрел гостиницы для некоторых ночевок. Между Новой Ладогой и Шлиссельбургом не было возможности приблизиться к воде – там банально не было дорог.

Спасательные службы в России вызываются по тому же номеру, что и в Финляндии – 112, но на это я не очень рассчитывал, так как объясниться по-русски по телефону все равно бы не смог. В случае возникновения чрезвычайной ситуации я планировал звонить прежде всего друзьям, которые бы уже позвали на помощь.

 

Подводя итоги, могу сказать, что Ладога – это огромная масса воды, обширное и глубокое озеро. Под килем местами было более 200 метров. Это непередаваемое ощущение.

 

Путешествие кратко:

День Пройденное расстояние Время в пути

1.        9 км         2 ч

2.      17 км        7 ч

3.     37 км         8 ч

4.     34 км         7 ч

5.      36 км         8 ч

6.      46 км         9 ч

7.      30 км         8 ч

8.      39 км        4 ч

9.      63 км      15 ч

10.      0 км

11.     31 км     5,5 ч 

12.      0 км

13.      0 км

14.     15 км     2,5 ч

15.      50 км    11 ч

16.     45 км     11 ч

17.     67 км     16 ч

18.      53 км     10 ч

Всего: 573 км 125,5 ч (4,6 км/ч без учета остановок)

Около 298 000 гребков веслом. Если сопротивление воды при одном гребке составляет 1 кг, физическая нагрузка получается 2500 кг/час.

 

 

Meloen vai soutaen?

pekka-iltasoutu

Teksti: Pekka Sihvonen     Kuvat: Maarit Sihvonen ja Pekka Pouhula

Melomista parikymmentä vuotta jonkin verran harrastaneena minulle heitettiin haaste arvioida melomista suhteessa soutamiseen.Soutamista ylipäätään olin kokeillut vuosien varrella varsin vaatimattomasti. Lähdin siis retkelle ennen kaikkea melojana. Ennakkoon ajattelin, että soutuveneeseen astun vain hätätilanteessa.

Olimme pienellä ryhmällä melontaretkellä Laatokalla Valamon saaristossa heinäkuussa 2016. Meillä oli matkassa turvaveneenä savolaismallinen kahden airoparin soutuvene varustettuna pienellä perämoottorilla. En ollut aiemmin edes nähnyt kyseistä venettä saati, että minulla olisi ollut kokemusta sen soutamisesta.

ryhma

Pekka Sihvonen, Pekka Pouhula, Maarit Sihvonen ja Mari Jannela Valamossa.

Matkaan lähdettiin Salmin Lunkulansaaren pohjoispäästä lauantai-iltana klo 21. Kolme melojaa ja yksi soutumies suuntasivat aluksi kohti Mantsinsaaren pohjoiskärkeä. Kokenut Laatokan meloja Pekka Pouhula tarttui vahvoin ottein airoihin ja alkoi hitaasti mutta määrätietoisesti soutaa venettään eteenpäin. Ajattelin, että täytyy olla vähän kaheli tyyppi, kun tuollaista raskasta venettä aikoo Valamoon asti soutaa! Olihan perässä moottorikin! Veneen tyhjäpaino on noin 115 kg ja nyt täydessä lastissa yhdellä soutajalla kokonaismassa oli yli 300 kg! Edettyämme noin 8 km pidettiin tauko. Sen jälkeen olisi edessä vielä noin 8 km ennen jaloittelumahdollisuutta. Jo tuossa vaiheessa ajattelin mielessäni, että on tuo kyllä ihme kaveri, kun jaksaa soutaa jäämättä melojien vauhdista. Myöhemmin retken aikana Pekka kertoi veneensä menestyksestä soutuveneiden testivertailuissa (mm. Erälehden testivoittaja 1995 ja kakkonen 2002)! Eli meillä oli matkassa soutuominaisuuksiltaan erinomainen yksilö. Sen sain itsekin myöhemmin kokea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pekka soutamassa Valamon länsipuolella kohti eteläistä leiripaikkaa.

Mantsinsaaren nokasta matka jatkui kevyessä myötätuulessa suoraan länttä ja Repoluotoa kohti. Se on pieni pahainen lokkien valtaama luoto keskellä aavaa Laatokkaa. Kello on yksi yöllä, emmekä voi jäädä luodolle yöksi. Matka jatkuu. Säälin soutajakaimaa ja ehdotan, että voisin tulla toiseksi soutajaksi. Näin pääsisimme joutuisammin seuraavaan kohteeseen Ristisaarille, sinne on matkaa noin 8 km. Laitamme kajakkini ”Kipon Pekan” hinaukseen ja istun itse toiseksi soutajaksi ”OneGo” -veneeseen. Nimi viittaa Ääniseen venäjän kielellä. Vene on tosiaan kokenut myös Äänisen aallot ja Suomenlahden ylityksen!

Pekka antaa minulle soutuhanskat. Ne ovat pikkuisen tiukat, mutta menevät silti käteen. Vene ja airot on vastikään tervattu. Saankin jo heti alkuun tahroja tervasta. Se ei haittaa, kun tartun uteliaana airoihin ja alan opetella tahdissa soutamista. Pekka sanoo, että hän määrää tahdin ja suunnan, minun tarvitsee vain soutaa mukana. Välillä airot kyllä kolisevat yhteen, kun en huomaa pitää varaani seuratessani melojien etenemistä.

parisoutu

Pariairosoutua Laatokalla. Airoissa Pekka Pouhula ja Pekka Sihvonen.

Aika pian huomaan, että veneen meno on joutuisaa ja sujuvaa. Pekkakin toteaa, että kaksin soutaminen antaa todella paljon lisävauhtia etenemiselle. Soutaminen tuntuu yllättävän mukavalta melomisen jälkeen. Ensinnäkin jalkatilat ovat runsaat. Jalkoja voi välillä vapaasti liikutella, se estää niiden puutumisen. Itselläni tahtoo meloessa varsinkin oikea jalka puutua. Ehkä melontatekniikassani on hiomista? Iso soutuvene on vakaa kulkupeli kajakkiin verrattuna. Toki en ole vielä koskaan kajakilla meloessa kaatunut, mutta omat rajani tunnistan. Raja, jolloin en lähde melomaan, tulee eteen aikaisemmin kuin tällä soutuveneellä kaksin soutaessani. Sen joudun omakohtaisesti myöhemmin retken aikana kokemaan. Soutaminen on toki fyysisesti raskaampaa kuin melominen, mutta omat hyvät puolensa siinä kiistatta on.

hauta

Aleksanteri Syväriläisen erakkoluola.

Ristisaarilla pääsimme vihdoin neljän maissa aamulla nukkumaan muutamaksi tunniksi jatkaaksemme matkaa kohti Valamon pääsaarta. Myötätuuli oli voimistunut sen verran, että aallokko ei enää houkutellut minua kajakkiin. Naiset sen sijaan olivat innolla lähdössä melomaan. Pekan kanssa jatkoimme soutamista auringon paistaessa aika lailla kuumasti. Laatokalla pitäisi aina muistaa käyttää aurinkovoiteita. Sen huomasin ikävästi illalla, kun reiteni hohkasivat punaisina auringon paahdettua niihin koko soutupäivän ajan. No, sen jälkeen ei aurinkoa enää juuri näkynyt, kun sade ja tuulet tulivat. Ennen Valamoa pysähdyimme Pyhityssaareen, jossa on erakkomunkki Aleksanteri Syväriläisen skiitta ja erakkoluola. Pyhityssaari on nähtävyytenä erikoisen hieno ja tunnelmaltaan erityinen, varmaankin juuri pyhä nimensä mukaisesti. Matka Ristisaarilta Valamon teltta-alueelle on noin 20 km. Soudimme Pekan kanssa Ristisaarilta Pyhityssaareen noin 13 km. Loput 7 kilometriä taitoin taas meloen.

kirkko

Valamon pääkirkko idästä päin kuvattuna.

Leiriytymisestä Valamon leirintäalueelle nro 1 reilun kilometrin päähän Nikolskin skiitasta ja Valamon pääkirkosta tulikin sitten vähän pidempi kuin olimme suunnitelleet – sään takia. Samassa telttapaikassa olimme kaikkiaan neljä yötä ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa Valamon pääsaaren läpi Niikkanan kautta kohti toista leirintäaluetta, joka sijaitsee pääsaaren etelänurkassa. Matkaa kertyi tästä etapista 19 km, jonka itse meloin ja Pekka souti yksin. Sieltä matka jatkui yön jälkeen Palinsaaren ja Ristisaarten kautta Mantsinsaaren länsirannalle ukkospilviä vältellen. Tämä oli pisin päivätaival (noin 34 km), josta vain alkumatkan nautiskelin meloen. Aallokon kasvettua itselleni epämiellyttävän haastavaksi nousin veneeseen naisten jatkaessa meloen.

mari-lepo

Tähtisilmän Mari lepäilemässä Valamon saaristossa.

Seuraavana aamuna länsituuli puski edelleen vahvasti Mantsin rantaan. Tiesin heti etten lähde tuohon merenkäyntiin melomaan. Pekan kanssa saimme veneen vesille ja aloimme moottoriajolla ottaa aaltoja vastaan ja edetä kohti Mantsinsaaren pohjoiskärkeä. Soutaen homma olisi kyllä ollut aika vaikeaa. Naiset urhoollisesti lähtivät kajakeilla liikkeelle ja etenivätkin ripeästi niin, että meillä veneen kanssa meni tovi ennen kuin saimme näköhavainnon heistä. Mantsinsaaren kärjessä on laaja ilkeä matalikko, joka nostatti aallot entistä korkeammiksi. Pian näin kajakin parinsadan metrin päässä kuohujen keskellä valkoinen pohja kohti taivasta vierellään meressä kelluva meloja. Jouduin eka kertaa tositilanteessa pelastamaan melojaa vedestä veneeseen. Pekan taitavassa ohjauksessa kaikki sujui hyvin ja rauhallisesti eikä pieniä tarvikemenetyksiä lukuun ottamatta mitään vahinkoja tullut. Ranta oli lähellä ja nopean kuivattelun jälkeen jatkoimme meloen saaren suojaista puolta kohti Lunkulansaarta ja siellä odottavia autoja. Kaiken kaikkiaan Valamoretken kokonaispituudeksi tuli noin 109 km.

Summa summarum – meloen vai soutaen?

Kokemuksena soudun ja melonnan vuorottelu oli todella positiivinen yllätys. Me kajakkimelojat helposti vähättelemme soutajia ja pidämme soutamista tylsänä ja rankkana. Vaikka melojan rintamasuunta on ylivertainen soutajaan nähden, niin molemmilla on silti hyvät näkymät. Soutajan liikkumisvapaus ja – mahdollisuus veneessä tuo mukavuutta matkantekoon. Pitkillä retkivaelluksilla kahdella airoparilla soutaen matkanopeus yltää samaan kuin kajakilla. Veneen pakkaaminen on huolettomampaa kuin kajakin lastaaminen. Toisaalta kajakissa tavarat pysyvät varmemmin kuivina, jos vain kansiluukut ovat veden pitäviä. Kaiken kaikkiaan suosittelen kajakeilla ja soutuveneillä tehtyä yhteisretkeilyä ja vuorottelua soutamisen ja melomisen välillä, sen verran mukava kokemus se itselleni oli.

maarit-sumu

Maarit Laatokan sumussa

pienet-ja-isot

Niikkana lahden alusten kokoero!

mari-sumu

Mari Laatokan sumussa.

 

uusi-hotelli-skiitta

Uuden kesähotellin yläkerran skiitan ikonostaasia.

Metsänneitoja ja leväpuuroa

Teksti: Mari Jannela             Kuvat: Tauno Kohonen ja Pekka Pouhula

Valkea pitkä puku valuu ihonmyötäisesti ja hiuksilla on kukkaseppele. Tauno Kohonen ja Pekka Pouhula katsovat toisiaan, näkevätkö he saman? Venäläinen, ihana, kaunis pitkään valkeaan mekkoon pukeutunut nuori nainen tulee juttusille kertomaan tarinaa. Hän on siis todellinen, eikä mikään Laatokan Paroininsalmen rannalla esiintyvä kuviteltu metsäneitsyt. Vuosi on 2004.

12-metsanneito

Aivan oikea metsänneito eikä mikään kuviteltu metsäneitsyt.         Kuva: Pekka Pouhula

Metsänneito saa pian seuraa. Vierelle tulee saksalainen turisti, nainen hänkin. Saksalaisella ja venäläisellä on aivan erilainen habitus. Toinen näyttää suoraryhtiseltä keijumaiselta satuolennolta ja toinen jo hieman väsyneeltä turistilta shortsiasussaan ja maastokengissään. Metsänneito kertoo alueen olevan synnyinseutujaan ja sen, että vanhemmat eivät tule enää tänne. Hän puhuu myös Laatokan rehevöitymisestä ja sanoo, ettei se ole niin paha asia. Se tulee vain aina kesäisin, kun on kuumaa. Vedessä on silloin elämää.
Tauno ja Pekka nauttivat näkemästään ja kuuntelevat Metsänneitoa kuin satua. Haaveet kuitenkin haihtuvat. Tyttöjen seuralaiset tulevat eväiden hakumatkaltaan ja koko seurue katoaa pian metsään.

Pitkään suunniteltu retki

Miehet ovat lähteneet viiden päivän melontaretkelle Laatokan Impilahdesta. Retkeä on suunniteltu jo pitkään, ja yhdessä melotut retket Kuusamossa ja Suomi Meloo –tapahtumissa ovat syventäneet ajatusta.
Tauno saapuu Oulusta ja Pekka Rantasalmelta. Tohmajärvellä he tapaavat ja valitsevat siellä, mitä tavaroita otettaisiin mukaan. Taunolla on vaikeuksia valita, mitä kameroitaan hän uskaltaa ottaa mukaan. Lopulta hän valitsee pelastusliivin taskuun mahtuvan vesitiiviin pokkarin ja kajakkiin digitaalisen Canonin D60–kameran sekä Hasselbladin Xpan panorama filmikameran, jonka arvo oli 20 000 mk. Varsin arvokas kalusto lähtee siis miesten matkaan Laatokan melontaretkelle.

15-tauno-valitsee-kameraa

Taunolla on vaikeuksia päättää kameroista, mitä ottaa mukaa.         Kuva: Pekka Pouhula

Pekan veli vie miehet Impilahteen, josta retki alkaa. Pekalle seutu oli jo ennestään tuttua, mutta Taunolle retki olisi ensimmäinen ja tulisi olemaan ainutlaatuinen tutkimusmatka menneisyyteen. Ovathan hänen sukujuurensa Impilahdessa.
Impilahden pohjukka oli kaislikkoa. Ylös mäkeen katsoessa näkyi kirkaskattoinen punainen talo. Se on Taunon kotitalo. Tauno vie kahvipakettia kohti taloa ja huomaa ettei siellä ole ketään kotona. Kahvipaketin saa sen sijaan naapuri. Taunon ukki oli ollut kauppias, joka möi tavaraa mm. Valamoon. Perheellä oli sen aikaisen mittapuun mukaan vaurautta, olihan heillä jopa flyygeli.
Suku oli jo aiemmin muuttanut läheiseltä Haukkavuorelta Impilahteen. Taunon Isällä oli kolme veljeä, joista yksi menehtyi heinäseiväskisassa heinäseipään osuessa mieheen. Edesmenneen veljen nimi oli Tauno. Nimi siirtyi sittemmin seuraavalle sukupolvelle.

Kohti Honkasalon Kujasia

Ensimmäisenä melontapäivänä on hyvä sää. Paljon komeita kallioita, saaria ja sopukoita.
He melovat Pullinvuoren ohi. Nykyään sen laella on hassunnäköinen laituri ilmassa. Sieltä lähdetään liitämään riippuliitimillä. Muutoin kalliolla harjoitetaan kiipeilyä ja laskeutumista.
Pullinvuoren jälkeen miehet melovat pitämään taukoa Haukkavuoren alle, jonka päällä sijaitsevat Taunon esi-isien pellot.

18-tauno

Laatokka aukeaa.           Kuva: Pekka Pouhula

Tauno meloo Artisan-kajakilla. Rannoilla erottuvat maksaruohot. Sitten Laatokka aukeaa. Saaret ovat hienoja, niiden kalliot moninaisia ja moni-ilmeisiä. He melovat Honkasalon Kujasille ja tekevät leirin viiston kallion rantaan. Paikka on ollut myös valokuvaaja I.K.Inhan suosikkipaikka. Varsinkin eräs tietty kallioinen saari. -Tämä on yksi hienoimpia leiripaikkoja koko elämässäni Tauno toteaa. Yksi hienoimmista, ajatteli millä mittapuulla tahansa.

19-leiri

Honkasalon kujasten leiripaikka.          Kuva: Tauno Kohonen

Pienen matkan päässä on laavu, jossa on äänekkäitä venäläisiä. – Antaa heidän mekastaa rauhassa, parempi ettei mennä käymään siellä. Siitä tulee oma riesansa jos sinne menee, silloin pitää alkaa seurustella, Pekka miettii vaihtoehtoja.
Iltahämäryys saapuu. On elokuun täydenkuun aikaa. Maisema on sininen. Siniset pilvet muistuttavat kotkia tai enkeleitä. Venäläisetkin ovat hetkittäin hiljaa. – Valon hetki on lämmin, kallio on lämmin, pilvet hienoja ja on lämmin kesäyö. Tämä on täydellinen hetki, Tauno toteaa.

 

20-pilvi

Laatokan sininen lämmin ilta.             Kuva: Tauno Kohonen

Laatokka on ihana järvi, kunnes levä saapuu elokuussa. Silloin se saapuu useimmille Venäjän järville. Se on ihmisten aiheuttama ilmiö, kun yhteiskunnan jätteet valuvat puhdistamattomina vesistöihin. Vedessä on paljon fosforia. Varsinkin sopukoissa on paljon kasvustoa ja levää puurona. Levää esiintyy myös selkävesillä.
Valokuvaaja Tauno keskittyy kuvaamiseen, koska levässä ovat hienot värit. Pekka puistelee päätään miettien, miten vihreä paskavesi voi kiinnostaa ketään. Positiivinen ihminen löytää levästäkin jotain hyvää.

22-levapuuroa

Melontaa leväpuurossa.           Kuva: Tauno Kohonen

Hiljainen Laatokka

Tauno on innokas uimaan. Oli niin lämmintä, suorastaan helteistä. Ollaan vain maisemassa ja eikä ajatella mitään, ollaan vaan! Missä muualla kuin Ruotsinsaaressa voi kävellä paljain jaloin kalliolla ylöspäin 60 metriä? Olla ilkosillaan ja nauttia kajakissa lämmentynyttä kaljaa! Saarelle on myös hyvä leiriytyä.
Kun pysähtyy tarkkailemaan tyyntä vedenpintaa huomaa, kuinka toisessa paikoin on aivan tyyni ja toisessa kohdin käy vire.

26-ruotsin-saarelta2

Huunukan Impiniemi.             Kuva: Tauno Kohonen

Laatokalla on hiljaista. Miehet näkevät yhden katamaraanin, joitakin alumiiniveneitä sekä Pietarin meriteknisen yliopiston soutukerhon soutajia. Soutukerhon soutajat käyttävät malliltaan Pietari Suuren aikaisia soutuveneitä, jaaloja, joissa ovat myös purjeet. Veneet ovat suuria, malliltaan hyvin pulleita ja yksi airo painaa n.20 kg. Perämies huutaa tahtia soutajille, joita on kerrallaan kymmenkunta. Vaihtomiehistö makaa veneen perällä köysinippujen päällä. Soutaminen on raskasta veneen mallin ja painavien airojen takia. Kevyemmän soutajan on suorastaan rojahdettava airon päälle saadakseen sen ylös vedestä.Veneet ovat ottaneet turisteja mukaan viikon mittaisille retkille ja Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri on organisoinut näitä retkiä. Retkillä yövytään omissa teltoissa ja soutukerhon soutajat valmistavat ateriat. Turistit osallistuvat tiskaamiseen ja tavaroiden kantamiseen. Joskus turisteille järjestetään muutakin ohjelmaa mm. telttasaunan lämmitystä ja kilpailuja kuten köydenvetoa. Eräänlainen näytelmä Laatokan jumalille kuuluu yleensä retken ohjelmaan.
Hyväluoto on Pekalle tärkeä paikka. Hän on ollut siellä useita kertoja ja hän on löytänyt sieltä muistokivensä. Se painaa 2600 kg ja hän on suunnitellut kuljettavansa sen pois moottorikelkalla. Se on luonnonkivi ja niin tasainen, että näyttää siltä, kuin joku olisi sahannut sen.
Nuotiota ei tarvita tai niitä oli harvoin, koska tunnelma ei vaadi sitä. Jälleen kerran miehet katselevat, kuinka pilvet muodostivat kuin suuren nousevan kotkan ja Valamon luostarin kupolit siintävät taustalla. Laatokka tarjoaa hienoja valon hetkiä, paljon luonnon yksityiskohtia; kukkia ja jäkäliä. Maaperä on myös kalkkipitoista ja siten se tarjoaa oivalliset kasvuolosuhteet. Männyn kallionkoloon työntyvät juuret aiheuttavat suurta ihmetystä.
Norppia näkyi vain kerran, ne ovatkin harvinaisempia elokuussa. Lokit olivat myös harvassa, koska vesi on niin syvää ja kalat uivat syvällä. Riekkalansaaren salmessa he näkevät kaulushaikaran.

28-kartan-luku

Kartan lukua Tutronsaaressa.             Kuva: Tauno Kohonen

Kotia kohti

Laatokan rannikkopuolustuksen rakenteita ja rannikkopuolustuslinjoja on edelleen selkeästi näkyvillä. Miehet ottavat kilvan kuvia. Pekka käy kopioimassa Taunon kuvanrajauksen ja kysyykin sitten, onko kuvaan nyt kumman oikeus? – Kukaan kuvaaja ei voi omia maisemaa, maisema ei anna tekijänoikeuksia tai oikeammin se antaa sen kaikille, Tauno vastaa. Pekka saa pitää kuvansa ja se julkaistaankin myöhemmin ERÄ lehden kansikuvana.

29-kujaset

Honkasalo Kujaset.                Kuva: Tauno Kohonen

Paluumatkalla Sortavalaan näkyy joitakin kalastajia. On pläkkityyni ja vesi on vihreää. Onnellisena he saapuvat Sortavalaan Pekan veljen avovaimon datsalle. Vastassa on tomera mies Jevgeni. Datsa on kaunis ja hyvin hoidettu paikka. Lehmäpaimenkin on askareissaan.

30-lehmapaimen

Lehmipaimen Anjalan kylässä.                   Kuva: Pekka Pouhula

Paras melontareissu, mitä olen tehnyt, tuumaa Tauno. Punainen lippalakki on suojannut kasvoja liialta auringolta, mutta olkapäät paistavat yhtä punaisena kuin lippalakki. Autolle päästyä löytyy takakontista sinne unohtunut olut. Viikon aikana kaikki juomavesi on täytynyt keittää ja jäähdyttää ja siksi nestettä on tullut nauttittua aivan liian vähän. – Että auton perästä löytynyt lämmin kalja voikin maistua hyvältä, miehet miettivät hörppiessään todella lämmintä nestettä.
Loput puolen litran Karelska-balsamit annetaan Laatokan hengille. -Tämä oli reissu jolloin viinaa ei juotu ja koko reissu tehtiin paljain jaloin ja shortseissa. Tällä reissulla otettiin pyhien henkien pyhityskuvia, Tauno toteaa ennen kotimatkan alkamista.

34-jevgeni-ja-pekka

Pekka ja tomera Jevgeni.             Kuva: Tauno Kohonen

Luonnontulkki

Yksitoista vuotta myöhemmin retken jälkeen Tauno ja Pekka tapaavat Kolilla Ryynäsen kahvilassa. Muistot yhteisistä retkistä palaavat ja miehet toteavat elämää olevan enemmän takana kuin edessä. Silloin oltiin vielä nuoria, he naurahtavat.

Vihreän teen lempeä tuoksu nousee kupista.Tauno puhuu rauhallisesti teetään siemaillen. Kahvilan vanhat hirsiseinätkin pysähtyvät kuuntelemaan tätä luonnon tuntijaa.

Tauno Kohonen on itse luonnontulkki, välittäjä ja luonnonihminen. Hän on oululainen valokuvaaja, jonka ottamat valokuvat Kuusamon Kitkajoen varrelta ovat aikoinaan voittaneet useita kansallisia ja kansanvälisiä valokuvakilpailuja muun muassa maailman kaunein luontokuva kilpailussa. Palkinnoksi Vuden metsäkuvasta hän sai kahden hengen kuvausmatkan maailman vanhimpaan kansallispuistoon Yellowstoneen. Hänen tekemänsä kuvakirja Valoa Erämaassa on käännetty kahdeksalle kielelle ja ojennettu useille ulkoasiaisministeriön valtiovieraille lahjoiksi.

36-valoa_eramaassa_kansi

 

Pekka kirjoittaa 2016 syksyllä:
Tauno on siirtynyt myös liikkuvan kuvan puolelle. Taunolta ilmestyy piakkoin elokuva Kitkajoesta. Kitkajoki on ollut ja on vieläkin Taunon rakkain luontomaisema kohde. Esimakua elokuvasta voi käydä katsomassa www.kitkajoki.fi. Elokuva kertoo upealla tavalla luontoihmisen rakkaudesta ja kunnioituksesta Kitkajokea ja sen maisemaa kohtaan.
Olin etuoikeutettu ja pääsin näkemään Kitkajoki elokuvan etukäteen. Ensimmäisenä ajatuksena tuli mieleeni mitenkä sellainen ihminen jolla ei ole kokemusta luonnossa olemisessa ymmärtää tätä elokuvaa, mutta ne joilla on syvällinen luontosuhde ihastuvat tähän.

tauno4

tauno3

Mummoni Lyydi Innanen

Teksti: Pertti Rovamo    Kuvat: Perhealbumi

”Miulla on ollut aina hyvä”

Pekan alkusanat:
Oheinen teksti mummostani, Lyydi Innasesta, perustuu useisiin lähteisiin. Häntä on haastateltu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 28.4.1977, sekä sanomalehti Ilkkaan vuonna 1974. Myös äitini Kirsti Pouhula on kertonut hänestä muistojaan ja hänestä on tietoja myös isoisäni Heikki Innasen tarinassa.

* * *

Pekan mummo, hänen äitinsä äiti, Lyydi Katri Innanen (os. Kukko), syntyi Jaakkiman Pajasyrjän kylässä Katri ja Simo Kukon perheeseen 30.6.1898. Hänen lapsuuden kotinsa sijaitsi, kun kylään tullaan Jaakkiman kirkolta päin, kylän toisessa päässä ns. Kukon ryhmässä, kuten Lyydi itse kuvailee.

Lyydi Innanen

Lyydi Innanen Lakaluomalla pihakeinussaan

Heikki Innasen tarinan yhteydessä on Pajasyrjän kylän kaaviokuva. Siitä käy ilmi, missä Simo Kukon talo oli ja kuinka se sijaitsi Lyydin tulevan miehen Heikki Innasen kotitaloon nähden.

pajasyrjä_puputti1

Pajasyrjän kylän kaavio. Piirtänyt: Pentti Puputti.

Lyydin koti oli hänen lapsuusvuosinaan varsin vaatimaton vain yhden tuvan käsittävä rakennus. Tupaa asusti kolme veljestä ja siis kolme perhettä. ”Meillä oli yhteen otteeseen 24 ihmistä, kun lapset luettiin mukaan.”

Lyydin omaan ydinperheeseen kuuluivat isä, Simo Kukko (s. 4.7.1872) ja äiti Katri (os. Jääskeläinen, s. 4.6.1871) sekä Lyydi mukaan lukien kaikkiaan kuusi lasta. Lyydi oli perheen lapsista toiseksi vanhin.

Sen verran oli tupaa jaettu perheiden kesken, että yksi perhekunta asusti yhdellä seinällä, toinen toisella ja kolmas kolmannella. Samaan pöytään kokoonnuttiin syömään ja samasta astiasta syötiin. ”Ei hienosteltu kuten nykyisin, että kaikille on lautaset. Jokaisella oli vain oma lusikka, joka aina ruokaillun jälkeen pujotettiin hirrenrakoon.”

”Tuvassa oli vain yksi laveri. Muille tehtiin tilat joka ilta lattialle. Patjan virkaa hoiti posteriksi kutsuttu pussi, joka oli täytetty pitkillä ruisoljilla. Sellaiset oli jokaiselle. Sen päällä oli poppana, sitten oli täkki ja tyynyt. Porstuassa oli laveri, johon tilavaatteet aamulla kannettiin ja illalla takaisin lattialle”, kuvailee Lyydi.

Vähitellen elämä koheni, kun tuvan lisäksi saatiin myös yksi kamari. Yksi perhekunta muutti kamariin ja kaksi asui tupaa. Nyt kamarissa oli yksi laveri ja tuvassa kaksi. Seinänvieriä kiersivät penkit. Sitten oli ruokapöytä ja sen ympärillä jakkaroita istuimina.

Siinä vaiheessa kun Lyydi meni 1922 naimisiin Heikki Innasen kanssa ja muutti hänen taloonsa, Kukon talossa eli enää kaksi perhekuntaa. ”Kaksi kälystä talossa oli yhä ja molemmilla lapsia.”

Ruoan valmistus hallitsi maataloustöiden ohella päivän rytmiä. ”Kun olin pieni, tuvassa oli vain hella, ei ihan takkakaan. Siinä keitettiin. Sitten leivinuunissa paistettiin leipää. Sitä paistettiin joka päivä, koska perhe oli niin iso.”

Juhlapäivien viettoa ja kirkossa käyntiä

Juhlapäivät katkoivat arjen kulkua. ”Eivät juhlapäivät olleet paljon erilaisia kuin arjetkaan, mutta ainahan se oli vähän toisenlaista”, muistelee Lyydi.

Tärkeimpiä juhlapäiviä olivat joulu ja juhannus, mutta vietettiin muitakin juhlia, pitkää perjantaita, pääsiäistä, uutta vuotta.

Joulupäivänä ja uudenvuoden päivänä oli tapana käydä kirkossa, mutta aina se ei onnistunut, kun pyrytti niin kovasti lunta.

”Ei joulun valmisteluja aloitettu niin aikaisin kuin nykyään. Saatettiin niitä valmistella parikin päivää. Ja kun olin tenava, joulupäivänä ei ollut vieraita, eikä laskettu lapsiakaan kylälle. Se pyhitettiin niin.”

”Tapaninpäivänä jo liikuttiin ja kun oltiin aikuisia, silloin kyläiltiin”, Lyydi kuvailee.

”Kirkossa käytiin aika usein, ei niin tarvinnut olla juhlapyhäkään, vaikka sinne oli pitkä matka, kymmenen kilometriä. Hevosella kuljettiin. Vielä silloinkaan, kun läksin Karjalasta, kylässä ei ollut yhtään autoa. Nythän tämä maailma on aivan erilainen.”

Jaakkiman kirkko

Jaakkiman kirkko

Sukulaisvierailuja tehtiin pyhänseutuna ja muulloinkin. ”Lähes kaikki sukulaiset olivat samassa kylässä, joten vieraisilla käytiin useastikin. No oli joitakin vähän kauempana, Sorolassa ja yksi täti Kukkalammin takana. Oli sukua Paikjärvelläkin”, Lyydi muistelee.

Mikkelinpäivä oli myös erikoinen merkkitapaus, koska silloin palvelusväki vaihtoi taloa tai lähti lepoviikoille.

Palvelukseen kodin ulkopuolelle

Palveluksessa olemisen, kodin ulkopuolisen työelämän, kuten nykyään sanottaisiin, Lyydi aloitti ennen kuin täytti 14-vuotta.

”Se paikka oli Miklissä. Menin sinne keväällä, olisiko ollut helatorstai ja olin siellä syksyyn. En käynyt sinä aikana kotona kertaakaan. Talossa oli neljä lehmää ja ne kuljetettiin kesäksi saareen. Sinne piti soutaa ja tuoda kaksi kertaa päivässä maidot pois ja kantaa ne rannasta taloon. Talossa oli emäntä, joka oli niin huonossa kunnossa, että häntäkin piti hoitaa. Lisäksi talossa oli isäntä ja nuori poika.”

”Palkkaa taisin saada kesästä viisikymmentä markkaa, olisiko ollut sitäkään. Mutta ruoat sain aina. Minähän ne teinkin. Emäntä oli liian huonossa kunnossa.”

”Olin siellä palveluksessa syksyyn saakka. Sitten piti tulla pois, kun rippikoulu alkoi. Sitä pidettiin Jaakkiman kirkolla ja opetusta oli joka päivä kahden viikon ajan ja sitten keväällä toiset kaksi viikkoa .”

Lyydi asui rippikoulun ajan Jaakkiman kirkolla tätinsä luona. Ripille hän pääsi alkukesästä, tavallisena pyhäpäivänä. ”Olihan siinä ripille pääsyssä jo juhlaa itsessään”.

Seuraavassa työpaikassaan Kuhkaan saaressa Lyydi oli palveluksessa peräti kaksi vuotta. ”Kuhkaassa oli oikein hyvä emäntä. Talossa asui kaksi veljestä, joista toinen oli vanhapoika. Naimisissa oleva veljes oli talon isäntä. Lisäksi talossa eli oikein vanha emäntä.”

Töitä riitti, sillä talossa kalastettiin ahkerasti ja pyydykset piti käydä aina aamulla kokemassa ennen maataloustöiden alkua.

”Olin minäkin apuna nuotanvedossa ja kun laskettiin verkkoja minun piti soutaa, minne isäntä käski. Muu päivä kului maataloustöissä. Talo oli oikein hyvä paikka. Mie oon aina sanonut, että miulle on aina sattunut niin hyvä paikka, etten mie ossaa yhtään moittia mittään kohtaa. Miulla on ollut aina hyvä”, tiivistää Lyydi.

Hän ehti olla palveluksessa myös Pekkisellä, jota kutsuttiin Miljoona-Pekkiseksi, ja muuallakin.

”Palveluksessa ollessa ei juuri ollut vapaa-aikaa. Jos joskus jossain vieraalla kylällä olikin hiukan vapaata, mihis minä siellä äkkiseltään menin, kun en tuntenut sieltä ketään. Eihän sitä uskaltanut mennä kuin aivan likimmäiseen naapuriin.”

Lyydi Innasen työura jatkui toisen palveluksessa tai oman kylän talojen päivämiehenä niin kauan, kun hän meni naimisiin Heikki Innasen kanssa.

Lyydi ja vasikka2

Lyydi vasikan kanssa Lakaluomalla

Nuorison rientoja Pajasyrjässä ja Kuhkaassa

”Kuhkaansaaren nuorten riennoista en tiedä mitään, koska en minä vielä rippikoulusta päästyänikään käynyt missään. En käynyt omassa kylässäkään, kun jonkin kerran, kun tanssit oli jossain lähitalossa. Minun kotonani ei tanssittu koskaan.”

Lyydi kertoo, että kaikki kylässä järjestetyt tanssit olivat nurkkatansseja eli ilman viranomaisten lupaa järjestettyjä tansseja. Tansseihinhan piti periaatteessa olla lupa.

Lyydi kertoo, että kylässä oli joitakin taloja, jotka antoivat tupansa nuorten käyttöön, kun talon pojat pyysivät. Kylässä oli myös tyhjillään oleva talo, siellä saattoi viettää aikaa kesällä päivälläkin.

Lyydi ei kuitenkaan tiedä kävikö Pajasyrjän tansseissa väkeä muistakin kylistä, koska hän ei itse välittänyt käydä niissä. Hän ei myöskään ole varma oliko kylässä omia pelimanneja.

Nuoriso piti myös ”öitsejä” joka on murteellinen ilmaus ja tarkoittaa tilaisuuksia, joihin naimaikäinen nuoriso kokoontui tekemään käsitöitä, leikkimään ja karkeloimaan.

”Kävin öitsilöissä kerran ja sekin harmitti. Ei siitä mitään saanut”, tiivistää Lyydi oman kokemuksensa. Elokuvissakin hän muistaa Karjalassa ollessaan käyneensä vain kerran Lahdenpohjassa. ”Nythän voin katsoa elokuvia televisiosta, jos haluan.”

Pukeutuminen kirkkoon

Lyydi muistaa, että varsinaisten kirkossakäyntien lisäksi kylässä oli myös seuroja siihen aikaan, kun hän vielä asui lapsuuden kodissaan, mutta ne hiipuivat, niihin aikoihin, kun hän meni naimisiin.

”Ei niihin seuroihinkaan ihan navettavaatteissa menty. Mutta eivät ne vaatteet olleet kuten nykyisin. Kaikki kankaat kudottiin kotona, niin talvivaatteisiin kuin kesävaatteisiinkin. Räätäli kävi sitten kylällä ompelemassa niistä vaatteita.

”Lapsilla en muista olleen mitään erikoisia kirkkovaatteita. Ne oli samoja kuin muutenkin pyhäisin.”

”Kun kirkkoon lähdettiin ja oli suuri perhe, ei sinne aina kaikki lähteneet, koska ei niitä parempia vaatteita niin monia ollut. Sitten vasta lähdettiin, kun ruvettiin itse tienaamaan. Senkin vuoksi tienaamaan lähdettiin mahdollisimman varhain.”

”Kirkkovaatteiden värillä ei minun mielestäni ollut mitään väliä. Mutta vanhemmat ihmiset pukeutuivat vähän tummempiin vaatteisiin. Mustia pukuja ei kuitenkaan ollut kuin hautajaisissa ja oikein suurissa juhlissa.”

”Hääpukunikin oli vihreä. Kangas oli ostettu kaupasta ja ompelija kävi tekemässä sen. Meitä vihittiin yhtä aikaa neljä paria ja kaikilla oli erilainen hääpuku”, kuvailee Lyydi.

Kuulutukset ja tupakaiset

Lyydi Kukko ja Heikki Innanen olivat tietysti tunteneet toisensa jo lapsuudestaan saakka, koska he asuivat samassa kylässä ja vain runsaan kilometrin päässä toisistaan. Olivathan he käyneet samaa kouluakin.

Ajatus naimisiin menemisestä kypsyi vasta hiljalleen. ”Johtui se siitäkin, että minä olin niin paljon palveluksessa. Mutta olinhan minä välillä kotonakin ja sitten se meni tuollaiseksi. Hänellä oli jo 28. vuosi meneillään ja mulla 24.vuosi, kun ajateltiin, ettei minun kannata enää olla palveluksessa, kun heidän talossaan on töitä kylliksi”, kuvaa Lyydi tapahtumien kulkua.

Sitten kaikki tapahtui nopeasti. ”Vähän ennen kun piti mennä pappilaan sanomaan, että laittavat kuulutukset, pyysin vähän vanhempaa Elon emäntää kaasoksi. Hän lähti sitten seuralaiseksi, kun mentiin pappilaan. Hän oli myös kirkossa, kun kuulutukset luettiin. Ne luettiin kaikkiaan kolmena sunnuntaina ja kolmannen kuulutuksen jälkeen sai sitten mennä vihille.

Tosin Lyydi myöntää, että kylällä oli jo ennen kuulutuksiakin ounasteltu, että heistä tulee pari, vaikka he liikkuivatkin hyvin säästeliäästi kahdestaan ennen kuulutuksia.

Pajasyrjässä oli vielä 1920-luvun alussa tapana viettää tupakaisia. Nykysuomen sanakirja tietää, että ”tupakaiset olivat naimakaupan hierontaan ja morsiamen rahontaan liittyvä tilaisuus, jossa poltettiin kosiomiesten tarjoamaa tupakkaa. Joskus kihlajaiset.”

Lyydin kohdalla tupakaiset olivat samalla kihlauksen julkistaminen, koska ne pidettiin ensimmäisen kuulutusten jälkeen päivällä sulhasen kotona.

”Sulhanen tuli omasta kodistaan hakemaan minua, sitten mentiin yhdessä kirkkoon kuuntelemaan kuulutuksia. Niiden jälkeen mentiin sulhasen kotiin tupakaisiin. Siellä oli paljon sukulaisia ja muita vieraita katsomassa, kun morsian tulee. Innasessa oli iso tupa ja väkeä oli paljon. Siellä oli sitten tupakkalaatikko pöydällä, josta jokainen joka halusi, sai ottaa.”

Morsianta ei erikseen tarvinnut väelle esitellä, koska hän oli oman kylän tyttöjä. ”Minä olin niin kaino silloin, etten halunnut mitenkään esiintyä. Vetäydyin kamariin, mutta sulhanen kyllä julkesi mennä tupaan väkijoukkoon. Se olj sellainen.”

Kaaso oli Innasessa tupakaisissakin mukana. Seurue oli talossa yötä. Vasta seuraavana aamuna sulhanen vei morsiamen kotiinsa.

Tupakaisten jälkeen morsian oli kotona ja silloin sukulaiset ja jotkut naapurit toivat lahjoja.

Häävalmisteluihin kuului, että lähellä asuvat sukulaiset ja kyläläiset käytiin kutsumassa, vain kauempana asuville sukulaisille lähetettiin kutsu postitse.

Häissä tarvittavat astiat kerättiin kyläläisilta ja koska kylässä oli pieni kauppa, sieltäkin saatiin astioita lainaksi.

Hääruoat teki muutama vanhempi emäntä, jotka yleensäkin hoitivat kylässä pitokokin virkaa.

Kahden päivän häät

Varsinaiseen vihkimistilaisuuteen ei kirkkoon tullut morsiamen tai sulhasen perheestä ketään, vain kaaso tuli miehensä kanssa kirkkoon. Samassa tilaisuudessa vihittiin neljä pariskuntaa.

Häiksi kutsuttiin siihen aikaan sulhasen kotona olevia hääjuhlia. Vihkiminen oli erikseen. Nythän häillä tarkoitetaan niin vihkimistä kuin sitä seuraavia isompia tai pienempiä juhlia.

Innasessa vietettiin samalla kertaa kahden veljeksen häitä. Se toinen pari oli vihitty jo aikaisemmin, koska morsian oli Kuokkaniemeltä. He tulivat Innaseen vasta hääpäivän aamuna.

”Ei niitä hääjuhlia olisi Innasessa vietettykään, ellei meitä olisi ollut kaksi paria.” paljastaa Lyydi.

Häät alkoivat kirkonmenojen ja vihkimisen jälkeen. Tapahtuman alkua kutsuttiin ”tulliisiksi”, kun tuore hääpari saapui taloon. Silloin väkeä oli paikalla paljon, koska oli kahden morsiamen sukulaisia ja runsaasti kuokkavieraita.

”Yleensä kuokkavieraat olivat paikalla jo morsiusparin saapuessa. He olivat ikään kuin vastaanottajina. He osallistuivat juhliin vain sen ensimmäisen päivän, mutta heitä oli paljon, kun heitä tuli monista kylistä”, kertoo Lyydi.

Sen jälkeen tarjottiin ruokaa. Hääpari istui Innasen tuvassa parhaalla paikalla, jotta heidät voitiin nähdä. Samassa pöydässä istui kaaso miehensä kanssa ja vanhaan karjalaiseen hääperinteeseen kuuluvia ”nuuve-tyttöjä ja poikia.” He olivat hääparin sukulaisia tai tuttavia, jotka saattoivat morsiamen sulhasen kotiin. ”Joillakin oli häissään kahdeksankin nuuve-paria, mutta minun häissäni oli vain neljä”, kertoo Lyydi

Pekan äiti Kirsti on kertonut, että hänen vanhempi siskonsa Toini oli ”nuuve-tyttönä” kaksissa häissä.

Innasen tuvassa oli pitkät pöydät, joiden kahta puolta vieraat asettuivat ruokailemaan. Väkeä oli niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet pöytiin kerralla, vaan astiat pestiin välillä, ja sitten tarjoiltiin seuraaville.

”En muista yhtään, mitä siellä tarjoiltiin. En minä tainnut sinä päivänä paljon syödäkään”, pohtii Lyydi.

Ruokailun jälkeen alkoi tanssit. Ne pidettiin navetan ylisillä, jonne oli tehty lava sitä varten. Sulhasen väki oli hankkinut Lahdenpohjasta soittajat, ”heitä oli kaksi soittajaa ja rummunlyöjä”, kuten Lyydi luonnehtii. Tanssit jatkuivat iltamyöhään, mutta morsian ei tanssimaan lähtenyt. ”Minä en oo eläissäni tanssinut paljon mittään”, hän kiteyttää.

Lyydi kuvaa, että varsinaiset häät olivat vasta seuraavana päivänä. Silloin juotiin ”kertoa”. Nykysuomen sanakirja tietää, että ”kerranjuonti on malja, joka juodaan häissä morsiamen kunniaksi ja jota juotaessa morsiamelle annetaan jotain, morsiuslahja.”

Lyydin häissä kerranjuonnissa oli tarjolla vain kahvia ja limonadia ja ne, jotka tulivat kertoa juomaan, lahjoittivat yleensä morsiamelle rahaa.

”Kun siitä pöydästä noustiin, niin vieraat valmistautuivat nostamaan meidät morsiamet tyttöjen joukosta pois, isännäks ja emännäks. Kun siinä takana sattui olemaan ikkuna auki, myö molemmat morsiamet hypättiin siitä ikkunasta pihalle, ettei saa nostaa”, kertoo Lyydi.

Aika pian kerranjuonnin tapa hiipui ja morsiuslahja annettiin sen jälkeen tanssin yhteydessä.

Ruokailun jälkeen toisenakin päivänä tanssit jatkuivat iltaan saakka. Vieraat rupesivat lähtemään koteihinsa vasta kolmannen päivän aamuna.

Lyydin aikaan oli myös tapana, että morsiamen piti viedä lahjoja sulhasen lähisukulaisille. ”Koska minulla oli talossa vain appi, vein lahjoja vain hänelle. Mutta sääntö oli sellainen, että koko sulhasen talonväelle piti viedä vaatteita ja jos anoppi olisi ollut, hänelle olisi kuulunut viedä koko puku tai ainakin kangas siihen. Veljelle mie en vienyt lahjoja, koska kummallakin veljeksellä oli samaan aikaan häät”, kertoo Lyydi.

Yövieraitakin Lyydin ja Heikin häissä oli paljon, mutta talo oli suuri ja huoneita oli monta. Lisäksi oli kesä, joten aittoihin mahtui nukkumaan.

Kun häävieraat olivat lähteneet, alkoi hääparin arki. ”Häiden jälkeen morsian jäi taloon ja siinä piti ruveta kaikkea järjestämään elämisen alkuun”.

Lyyti ja Heikki1

Lyydi ja Heikki Innanen Pajasyrjässä. Talo oli siirretty paikalleen Miklistä. Seinähirsissä näkyy numerointi.

Uudenlaiseen arkeen Innasessa

Lyydille muutto Innaseen merkitsi selvää elämän muutosta. Kukon talossa oli ollut neljä, viisi lehmää, Innasessa oli aina kymmenen. Se oli selvästi suurempi talo.

137186_innanen

Heikki Innasen pihapiirin rakennuksia. Kuva irrotettu 137186 SA-Kuvasta.

Perhe alkoi kasvaa ja Lyydin maailmakin avartui hiukan, kun hän alkoi kulkea Lahdenpohjassa toripäivillä, joita oli hänen muistinsa mukaan suunnilleen joka toinen kuukausi.

Yhteydet lapsuuden perheeseen eivät kuitenkaan katkenneet, koska etäisyyttä Lyydin lapsuudenkotiin oli niin vähän.

Lyydi oli myös vuosittain ativoissa (pitemmällä vierailulla sukulaisissa), lapsuudenkodissaan. ”Syksyllä siinä Mikon tienoilla mentiin sinne ja jäätiin pariksi viikoksi. Vaikka oli jo tenavia, sittenkin olin pari viikkoa siellä niin kauan kuin äiti eli. Kun äiti kuoloo, käynnit harvenee ja lyhenee”, hän kertoo.

Mutta vierailuja tehtiin toisinkin päin. Kukon väki kävi auttelemassa Innasen väkeä talon töissä. ”Äiti ja isä olivat hyvin auttavaisia, kun talo oli niin suuri. Tietysti he auttoivat myös lasten katsomisessa.”

Innasen talon työjaossa oli yksi selkeä asia: navettatyöt olivat naisten asia. Talon miesväki ei niihin puuttunut, mutta naiset auttoivat aina tarpeen mukaan miestenkin töissä.

Elämisen piirtoja Lakaluomalta

Lyydi ei ole muistellut omasta puolestaan kovin tarkkaan evakkotaipaleitaan, mutta hänen tyttärensä, Pekan äiti, Kirsti on omissa muisteluksissaan kertonut niistä vaiheista varsin tarkkaan.

Sen sijaan Lyydi ennätti kertoa sanomalehti Ilkan haastattelussa vuonna 1974 tunnoistaan elämisestä Lapuan Lakaluomalla. Jutun otsikko oli ”Lastenlapset kysyvät miten sie mummi haastat.”

”Pelolla myö tänne tultiin. Niin sanoivat tuolla Ylitorniolla, että täällä asuu totinen ja jäykkä kansa, vaikea on siellä toimeen tulla. Nyt mie voin jo sannoo, että pelko oli ihan turha, meijän on ollu täällä hyvä olla, kiteyttää Eino Luukkosen Ilkkaan tekemässä haastattelussa silloin 76-vuotias Lyydi Innanen.

Lakaluoman kylä sijaitsee 20 km Lapuan kirkolta kaakkoon Kuortaneelle ja Virroille vievän valtatie 66:n kahta puolta. Lapuanjoki virtaa kylän eteläpuolella. Lakaluoma oli selvästi Pajasyrjää suurempi kylä, siellä asui sotien jälkeen noin 700 ihmistä, mutta asutus oli enemmän hajallaan kuin Pajasyrjässä. Lakaluomalla Innasen ikkunasta näkyi vain laakeita peltoja.

Harjunkalliolta

Lakaluoma Harjunkalliolta. Kuva Lakaluoman valokuvanäyttelystä. Kuva ilmeisesti 30-luvulta ennen Lapuanjoen perkausta. Mylly joen oikealla rannalla.

Kylän keskustassa oli koulu, meijeri, mylly ja nuorisoseurantalo, yksityinen Karvalan kauppa ja kaksi osuuskauppaa. Työväestö oli jo vuonna 1916 erkaantunut perinteisestä SOK-laisesta osuustoiminnasta omaksi erilliseksi osuusliikkeekseen.

Kankaiden kudonta oli kylässä suosittu sivuansio. Jokaisessa talossa oli kangaspuut ja myös miehet kutoivat. Seinävaatteet ja kiikkutuolien kankaat vietiin Kauhavalle myyntiin.

Myös Innaseen teetettiin naapurikylässä hyvät ja leveät kangaspuut, jotka ovat vielä vuosikymmentenkin jälkeen toimintakuntoiset.

Lakaluomalla asui silloin kolme evakkoperhettä, jotka olivat tietenkin paljon tekemisissä keskenään.

Toimittaja kertoo, että Karjalan murre helskyy Innasen tuvassa Lapuan Lakaluomalla, kun Lyydi Innanen lämmittää uunia, leipoo ja paistaa ruskeakylkisiä pullia.

”En mie osaa muuta haastaa kuin karjalaa. Lastenlapset, kun käyvät täällä mummii kahtomassa ihmettelevätkin miten sie mummi oikein haastat”, kertoo Lyydi.

Tilalla oli haastattelun aikaan peltoa 12 hehtaaria. Tila perustettiin maanhankintalain nojalla ja maata saatiin kokoon 9 hehtaaria, jotka olivat kolmessa palstassa, kertoo toimittaja.

Haastattelua tehtäessä Lyydi asui tilalla poikansa Ernestin kanssa.

Kirsti,Lyydi ja Ernesti

Kirsti, Lyydi ja Ernesti Lakaluomalla uuden talonsa edustalla

”Tällä paikalla ei ollut muita rakennuksia kuin lato. Kaikki oli rakennettava alusta asti. Olin tänne tullessani vasta 9-vuotias, joten itse en heti kyennyt olemaan mukana kuin mitä voimani sallivat”, sanoo Ernesti Innanen.

”Kahden myö tuon koulupojan kanssa nämä talonhirretkin hakattiin. Isä oli silloin vatsavaivojen vuoksi niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt auttamaan,” Lyydi kertoo.

”Työtä tässä on ollut ja leipää. Ja katto pään päällä. Muuta mie en ookaan kaivannut. Sanoivat, että sivuun ne teidät panivat, mutta minun mielestäni näin on ollut hyvä, minä tykkään hiljaisuudesta”, toteaa Lyydi.

Kun Heikki-isäntä kuoli 1972, jäi Lyydi taloon Ernest poikansa kanssa. Perheeseen kuului myös neljä tytärtä, mutta he kaikki olivat haastattelua tehtäessä jo tahoillaan eri puolilla Suomea. Pekka Pouhulan äiti Kirsti oli lapualaisen miehensä kanssa Outokummussa.

”Kaikki lapset syntyivät jo Karjalassa. Yhessä on sitten yritetty ja työtä tehty. Oon aina ollut mieheni rinnalla niin pellolla kuin tukkimetsässäkin. Ja työtä teen vieläkin joka päivä. Jos asettuu paikalleen, siihen sitä olleentuu”, kertoo Lyydi haastattelijalleen.

Lyydi kehui, että vaikka Ernestillä on vaikea selkävamma, hän yrittää viljellä kovalla työllä hankittua tilaa ja laajentaakin sitä. Lopuksi puhe kääntyy Lyydin ja Ernestin naapureihin.

”En mie elämältä ole enempää toivonut kuin on saatu. Meillä on ollut hyvät naapurit, vaikka ovatkin eri heimoo. Miun miehenikin aina sanoi, että ei ole syytä valittaa, näin on hyvä. Tänne jäisin, vaikka Karjala saatais takaisin.”

Viehättävä Valamo

Teksti: Mari Jannela     Kuvat: Mari Jannela ja Pekka Pouhula

Puhelin soi, vilkaisen sitä sivusilmällä askaroidessani kuistilla. On elokuun sadonkorjuun aika ja asettelen keräämiäni kanttarelleja kuistin pöydän harsokankaalle. Kuisti on itään ja aamuaurinko kuivaa sienet näppärästi. Kuivuessaan ne levittävät metsän tuoksua koko taloon. Kuka mahtaa soittaa – puhelimeni soi harvoin ja varsinkaan näin varhain? Luuri vilkuttaa Pekka Pouhulan soittavan. Nyt on jotain erikoista, eihän hän soita koskaan kuin myöhään illalla.
– Morjensta! Pekka aloittaa, se on hänen normaali reipas puhelunavauksensa. – Luvassa on hyvää säätä, lähdetäänkö torstaina Laatokalle, voitaisiin meloa Valamoon? Ääni kuuluu jotenkin kaukaa ja säriseekin hieman, hän ajaa siis autoa.
Olin katsonut sääennusteen ja tiesin, että sateisen kesän parhaat poudat tulevat vasta nyt, elokuun puolessa välissä. Mietin, onko minulla jotain suunnitelmia viikon päästä torstaista eteenpäin.
– Lähdetään vaan, vastaan. Nähdään Tohmajärvellä, kuten normaalisti. Ehditäänhän soitellakin vielä ennen, onhan tässä viikko aikaa.
– Tarkoitin ylihuomenna torstaina, Pekka tähdentää.
– Mikäpäs siinä, lähdetään vaan, vastaan asiaa sen pidempään ajattelematta. On helpompaa tehdä nopea päätös ja lähteä, kuin jäädä pohtimaan voisinko mahdollisesti lähteä viikon päästä ja mitä kaikkea pitäisi tehdä sitä ennen. Loput kanttarellit saavat vielä kasvaa ja mustaherukat odottakoot pensaissa. Nehän vain paranevat kypsyessään. Kajakkireissu Valamoon menee lähes kaiken edelle. Ja olisi todella hienoa ja hieman erikoistakin meloa Valamoon toisen kerran samana kesänä. Yleensä pikaiset lähdöt ovat tuottaneet hyviä hetkiä ja retkiä.

20

Kajakkireissu Valamoon menee lähes kaiken edelle (kuva P.Pouhula)

Pientä tohinaa se kuitenkin pitää. Pakkaaminen hoituu rutiinilla, mutta pari sopimaani asiaa vaativat hieman järjestelyjä. Lähtöä edeltävänä iltana on vielä seuran melontailta. Valmista tulee kuitenkin ajoissa ja tapaan Pekan Tohmajärvellä sopimamme aikataulun mukaan. Hivenen uninen olen kuitenkin ja nukahdankin Pekan ajaessa kohti Pitkärannan kylää, jossa pysähdymme kaupoille. Mukaan lähtee kaupasta tattaria ja pullo paikallista väkevää viiniä. Etiketissä on lakan kuvia ja pullo on korea.
Salmen Lunkulansaaressa löydämme autolle vartioidun paikan istuttuamme ensin teellä. Talon nuori emäntä puhuu paljon, vaikka yhteistä kieltä ei ole. Sopimukseen auton paikasta kuitenkin päästään elekielellä ja muutamalla sanalla venäjää ja auto siirtyy tien yli rannan puolelle. Pihapiirissä on pari sen näköistä rotukoiraa ja yksi penikka, että uskoisi auton olevan turvassa retkemme ajan.

Kajakkien lastaus käy näppärästi, koska olemme vain joitakin päiviä, niin varusteita ja evästä on näin ollen vähän. Pääsemme liikkeelle illan suussa. Leiriydymme Mantsinsaaren pohjoispäähän. Rannassa meitä vastaanottavat tuoksuvat rantamintut. Kajakilta varusteita rannalle siirtäessä mintut saavat kosketusta ja tuoksu vain vahvistuu. Saari näyttää muutenkin vihreältä ja kuusissa roikkuu naavaa. Maapohja on vihreää sammalmattoa, johon muurahaiset ovat kuluttaneet syvät reittinsä. Rannasta lähtee vetävä polku kohti sisäsaarta. Linnut laulavat, vaikka on elokuu ja ne suorastaan kutsuvat syvemmälle saareen. Saarelle on ollut aiemmin lossi, nykyään sinne pääsee vain veneellä tai melomalla. Lossi on ollut tarpeellinen, koska saarella on ollut useita kyliä. Pääkylä on ollut Peltoinen ja muita kyliä Suonkylä, Peipposenkylä, Oritselkä ja Työmpäinen. Vajaa kymmen vuotta sitten pääkylässä oli vielä pari asukasta, mutta nykyään saari on kokonaan autio. Mantsinsaari houkuttelisi tutkimaan enemmänkin, mutta Valamo kutsuu. Lähdemme aamiaisen jälkeen matkaan.

30

Mantsinsaaressa on syviä muurahaisenpolkuja (kuva M.Jannela)

Leppoisassa poutasäässä melomme kohti Valamoa ja Pekka rantautuu Möykyn luodolle. Siellä on majakka.
– Jos ei ole aivan pakko, älä rantaudu, Pekka huutaa kallion takaa. -Täällä on paljon särkyneitä akkuja, majakka on toiminut akuilla.
Matka taittuu edelleen leppoisasti pysähdyksen jälkeen ja kiertelemme seuraavaksi Ristisaaria. Pidämme siellä iltapäivän ruokatauon ja lepäilemme aurinkoisella kalliolla. Pekka näyttää pitävän paljain jaloin kävelemisestä.
– Lämpimällä silokalliolla on todella ihanaa kävellä, ei tarvitse varoa lasinsirpaleita, kuivia käpyjä tai muita teräviä esineitä. Se antaa vapauden tunteen, kun ei tarvitse kenkiä. Muualla kun kävelee paljain jaloin pitää tarkkailla koko ajan mihin astuu, Pekka sanoo.
– Oletko aina kävellyt paljain jaloin, entäs talvella? Kysäisen tarkennusta, niin haltioituneelta Pekka heiluvien varpaidensa kanssa näyttää.
– Paljain jaloin kävely kuuluu kesään. Pikku poikana kesä alkoi siitä, kun pää ajettiin muliksi ja kengät heitettiin nurkkaan. 90 -luvun alussa kävelin paljon Koisuanniemen metsissä ja kerran olin astua kyykäärmeen päälle. Sen jälkeen hiipui kävely paljain jaloin. Parhaimmillaan kävelin murskatulla sepelillä ja silloin eivät kävytkään haitanneet.

40

Pekan varpaiden vapaus (kuva M.Jannela)

Jatkamme illan lähestyessä ja kohtaamme retken ensimmäiset norpat. Heitä on kokonainen tokka. Tiedämme jo kokemuksesta, ettei valokuvaaminen onnistuisi, joten melomme rauhassa heitä kohti ja annamme heidän polskahdella veteen. Polskahduksia pystymme laskemaan viitisenkymmentä ja sen jälkeen pyöreitä tummia päälakeja siellä täällä lähempänä ja kauempana. Toivon, että emme häirinneet heitä pahasti vaan he ottivat sen mieluisana leikkinä kanssamme. Meillä oli ainakin hauskaa seurata heidän liikkeitään kajakkien ympärillä. Norpat saattoivat meitä eteenpäin luovuttaen muutaman kilometrin jälkeen.

Leiriin päätämme jäädä Nuolisaareen. Auringonlaskussa verkkoja kokevat kalastajat näyttävät nostalgisilta. Kierrän koko saaren ympäri ja palaan Pekan ehdoittamalle rannalle kertomaan, että tämä ranta näyttää parhaalta. Vedän kajakkiani pitkin silokalliota, jonka päällä on juuri sen verran vähän vettä, ettei kajakki kulje melomalla. Juuri ennen maille pääsyä kompastun tai oikeammin putoan liian myöhään sen huomanneena kallion altaaseen vesirajaani myöten. Näinkin voi näköjään tehdä Laatokalla itapesun ja mietin vaihtaisinko housut ensin vai pystyttäisinkö teltan. Tällä kertaa olen valinnut telttani oikein. Kupoliteltta on helppo pystyttää ja etsiä sille sopiva paikka. Sitä voi siirrelläkin pystytettynä paikasta toiseen.

50

Nuolisaaren silokalliolle on hyvällä säällä helppoa tehdä leiri (kuva M.Jannela)

Nuolisaarella silokallioita riittää. Herään pilvettömään taivaaseen ja nousevaan aurinkoon. Teltassa on kuumaa. Kalastajat kiirehtivät verkoilleen, kun tulen ulos teltasta. Kuljen kallioilla katselemassa kasveja. Kallionkoloista tunkevat monenväriset kukkaset. Myrkyllinen punakoiso tukeutuu nousevaan kallioon ja sen hedelmät hehkuvat harmaata kalliota vasten. Vihreät hedelmät raakoina ja punaiset kypsinä. Kypsät hedelmät muistuttavat kirsikkatomaatteja. Myös siniset kissankellot, moniväriset orvokit ja monet muut meille tunnistamattomat kukkaset värittävät kallioita. Koivut kellastuvat jo. Kallioissa on hauskoja punaisia raitoja, jotka muodostavat kolmioita ja nuolia. Siitäköhän saari saa nimensä. Makoilen lämpimällä kalliolla ja tuuli hivelee ihoa. Laatokan aurinkoinen ja kiireetön aamu. Nautin.

60

Punakoison hedelmiä ei voi käyttää ravinnoksi (kuva M. Jannela)

Valamoon on helppo mennä tällä säällä. Niin melomme lähes suoraan Luostarinlahden satamaan ja jätämme kajakkimme sataman viereen metsän reunaan. Mukaan vain kamera ja muut tärkeät. Menemme ensin matkailuneuvontaan tarkoituksenamme maksaa edellisen retken teltanpaikat. Silloin se ei onnistunut, koska oikeaa henkilöä ei ollut paikalla. Eikä se onnistu nytkään. Toimiston ovi oli lukossa. Päätämme, että neljättä kertaa emme tulisi paria sataa ruplaa teltanpaikasta tarjoamaan. Yritetty on maksaa majoituksesta riittävän monta kertaa.
Menemme sireenimajaan borssikeitolle, koska tiedämme sen olevan varman valinnan: Mehukasta haudutettua punajuurikeittoa smetanalla ja luostarin leipää, jälkiruuaksi kahvia ja kakkua. Jonotamme evästämme antaen kiireellisimmille tilaa. On outoa nähdä niin paljon turisteja, vielä kiireisen oloisinakin osan heistä. Edellisen kerran olimme päässeet livahtamaan kajakeilla Valamoon, kun muu turistiliikenne oli pysäytetty presidentin vierailun takia. Ruokakioskin nainen on tomera ja kirjoittaa tilausta pikkuruiselle lapulle, jonka hän ojentaa keittoa jakavalle. Sanakaan palvelua ei tule englanniksi tai suomeksi. Saamme oman pöydän pienen siivouksen jälkeen, kuivahtaneet rottinkituolit nasahtavat istuutuessamme. Hakiessani jälkiruokaa viittelöi ruokakioskin nainen tuomaan tarjottimen takaisin välittömästi. Mietin, että olisi korkea aika opetella paikallisten kieltä, joskus on niin noloa, kun äänenpaino nousee ja kädet käy, eikä tahdo tulla tolkkua, mistä nyt on kysymys. On ruuhka-aika ja ymmärrettävä kiire yrittäjällä. Palautan tarjottimen ja hymyilen, saan pienen hymynhäivähdyksen kiitokseksi ripeästä toiminnastani.

70

Luostarialueen uusi upea huvimaja (kuva M.Jannela)

Lähdemme katsomaan, mitä luostarialueelle kuuluu. Valamon omenatarhan sato on kypsymässä ja ostamme niitä viimeisen pussillisen nuorelta neitokaiselta. Kiipeämme korkeat kivirappuset luostarialueelle. Edellämme kulkee mustaan pitkään kaapuun pukeutunut munkki. Kivirappuset ovat iäisyyttä henkivät ja vasempaan reunaan on kulunut askeleista selvät syvänteet. Munkin kaavun helma hyppää jokaisella askelluksella kantapään voimasta. Kangas on hyvin laskeutuvaa ja siksi kankaan hyppäyksistä syntyy hauskasti hyppelehtivä viuhkamainen poimu. Edellisen kerran käydessämme olivat luostarin aukion rakentamistyöt meneillään. Iloksemme huomamme keskusaukion valmistuneen. Huvimaja on korea, kukkaistutukset kauniina ja kivetykset luotisuorassa. Huvimajan kaarrokseen on nostettu pyhittäjäisää esittävä lasimaalaus. Myymälässä on myös tungosta ja ostan sieltä paketillisen tuohuksia tuliaisiksi. Niitä olisi mukava polttaa jouluna ystävien kanssa ja muistella syksyistä retkeä. Tuohuksista nouseva mehiläisvahan tuoksu muistuttaa joulusta.

80

Pyhittäjäisä lasimaalaukseen kuvattuna (kuva M.Jannela)

Olen kolmatta kertaa Valamossa. Ensimmäinen vierailuni oli 90 -luvun alkupuolella katamaraanilla. Yövyimme silloin hotellissa, vaelsimme saarella, kuulimme munkkien laulavan skiitassa ja osallistuimme yön jumalanpalvelukseen. Silloinkin oli elokuu ja muistan kukkaset ja perhoset kedoilla. Erityisesti mieleen nousevat siniset kissankellot, joiden väri muistuttaa pääkirkon kupoleita. Toinen ja nyt kolmas kerta ovat kummatkin kajakeilla. Viehkeää. Mikä vetää Valamoon? Joku kummallinen kirkkaus täällä on. Kaikki värit ja äänet jotenkin hohtavat. Linnut, sammalet, kukat, kalliot, puut, kaikki, aivan kaikki. Luonto tulee aivan iholle. Paikallinen väki käyskentelee sulassa sovussa kiireisiä turisteja sen kummemmin ihmettelemättä. Löytyisiköhän vastausta Saara Finnin kirjasta Valamo -sinisen kukan saari?

90

Sinisen kukan saari (kuva M.Jannela)

Saara Finni kirjassaan Valamo -sinisen kukan saari (Tammi 1990) pohtii Valamon erityisyyttä. Hän haastattelee moskovalaista opasta ja taidemaalaria Sergei Busahinia.
” Valamossa rupesin näkemään koko maailman toisella tavalla. Luonnon ohella täällä on erittäin voimallinen hengellinen kenttä. Koska täällä oli jo 1100 -luvulla luostari, niin maahan on valutettu niin paljon hengen voimaa, että se säteilee kaikkialle, jotka ovat virittyneet ottamaan sen vastaan. Se on tallella.
Oppaan työssä pidän tärkeänä välittää kävijöille sen, miten munkit pitivät huolta luonnosta ja toisistaan. He puhuttelevatkin toisiaan veljiksi. Munkkien elämää ei voi erottaa luonnosta. Se on nimenomaan elämää näillä saarilla, tämän luonnon keskellä.
Tuntuu kuin olisimme vielä kaikkein alimmalla henkisellä kehitysasteella. Ihmisten tavoite on parempi toimeentulo ja mukava elämä. Joka on saanut paljon, haluaa vieläkin enemmän. Hän ei edes huomaa, että on saanut kaiken käyttäen hyväkseen luontoa.
Kaikki vaan tapahtuu koettelemusten ja tuskien kautta. Ihminen oppii arvostamaan luontoa vasta kun on joutunut omissa nahoissaan kokemaan sille aiheuttamansa tuhon synkät seuraukset. Vasta silloin ihminen oppii ymmärtämään kasvien kieltä. Ja kun hän on oppinut puiden, kukkien ja lintujen kielen, silloin hän henkistyy ja tuntee itsensä osaksi luontoa.”
Busahin jatkaa pohdintaansa Valamon vaikutuksesta ihmiseen: ”Tärkeintä elämässä on luovuus. Siihen sisältyy kaikki: rakkaus, usko, se tuikkiva tähti joka valaisee ja auttaa kulkuamme. Elämä ilman luovaa toimintaa on ikävää. Siksi niin monet yrittävät täyttää elämäänsä huvituksilla, toiset taas päätyvät surkeaan loppuun. Luovuutta voi olla kaikessa.
Tietoisuus, että vaikka kuinka vähän, niin kuitenkin luo, yhdistää ihmisen luontoon. Puut, ruoho, linnut oksalta oksalle; luomisessa yhdyt niihin, maahan ja avaruuteen. Elämä ei ole enää tavallista kitkuttamista, koska luot.
Luominen on elämän oppimista. Kun luovan työn avulla opettelet tuntemaan elämää, olet koko ajan liikkeessä eteenpäin. Ehkä samalla rakennat tietä myös niille, jotka seuraavat sinua. He taas jatkavat rakentamaasi tietä kun itse poistut elämästä. He ovat saaneet alkusysäyksensä ja jatkavat liikettä, kulkevat avaamaasi polkua. Tällaisen näkemyksen sisäistäminen on mahtava voima, joka auttaa ihmistä elämään tulevaisuudelle tyhjänpäiväisyyksien sijaan.”

100

Siniset kupolit ja sininen taivas (kuva M.Jannela)

Kiertelemme luostarin muurin ympäristössä ja palaamme satamaan kajakeille vanhan kuusikujan kautta. Hieman syrjemmällä turistialueen ulkopuolella siisteys vaihtuu venäläiseen välinpitämättömyyteen.
– Muovin olisin suonut olla rantautumatta koskaan tälle saarelle, tuhahdan. Olen perinyt isältäni inhon muovia kohtaan ja tällainen luonnon pahoinpitely tekee minut kiukkuiseksi ja siten pilaten tunnelmaa.
– Laatokka on ollut vuosituhansien aikana osana Ruotsia ja osana Venäjää. Täällä ovat asuneet niin karjalaiset, suomalaiset kuin venäläiset. Koska koskaan ei tiedä, ketkä sen rannoilla tulevaisuudessa asuvat, olisi tärkeää aloittaa alueen puhdistaminen. Nykymenolla järven tila vain huononee, mikä ei ole hyväksi kenellekään, Pekka heittää toiveikkaan ajatuksen.

110

Luostarin ikkuna (kuva M.Jannela)

Lähdemme liikkeelle satamasta meloen saaren sisäistä reittiä. Pääsaaren ja Erakkosaaren välissä kulkee sateenkaarenomainen silta. Jokaisella retkellä pitää tehdä joku epävarma reitinvalinta ja tällä kertaa käymme ylimääräisen lenkin Skiitanlahden perällä. Kumpikaan ei edes kommentoi vaan kääntää kajakkinsa tyynesti pussin perällä. Mikäpäs tässä meloessa, kun on hyvä sää, tulipahan tämäkin lahti nähtyä. Niikkanan satamassa on neljä suurta huvialusta. Melomme rannan tuntumassa. Pitkänkallion- ja Jyrkänmäenlahden korkeat punaiset kalliot näyttävät jälleen Valamon luonnon erityisyyden. Korkeaa kalliota on useita kilometrejä. Kallioiden värit vaihtuvat harmaasta punaruskeaan, kultaan ja kupariin. Silloin tällöin harjalla kasvaa yksinäinen mänty, joka on onnistunut tunkemaan juurensa niin syvälle kallionkoloon, että se on pysynyt pystyssä. Ankarat tuulet, talven takertuva lumi ja vähäinen maa-aines ovat muotoilleet niitä kaareviksi, kallelleen ja kierteelleen. Ne ovat taideteoksia. Matka taittuu kuin unessa tai sadussa ja kameramme eivät riitä tallentamaan kallioiden jylhyyttä.

120

Pitkänkallionlahti (kuva M.Jannela)

Etsimme yösijaa. Kiertelemme Reposaaria, mutta niissä olevat valkeat taulut saavat meidät epäilemään rantautumista. Pyörähdämme takaisin ja haluamme kiertää ulompana olevan mielenkiintoisen saaren. On hieman tuulta luvassa ja olisi kiva kuunnella aaltoja ulompana. Saari tunnetaan nimellä Neitonen tai Ihmeellinen. Ja ihmeellinen se onkin. Saaressa on hienot pystysuorat kalliot ympäriinsä ja ainoastaan yksi kohta aavan puolella mistä voisi nousta maihin. Teltoille olisi hyvät paikat 20-30 metriä seinämän päällä. Hieno paikka, mutta jos tulee tai on iso maininki emme pääsisi aamulla turvallisesti kajakkeihin. Hylkäämme kiehtovan ajatuksen tehdä leiri kallion päälle kuunnellaksemme aaltoja ja jatkamme Saralahteen. Koska emme tiedä virallista leiripaikkaa pystytämme telttamme kedolle lähelle rantaa lahden poukaman sijaan. Katselen kaunista auringonlaskua, kun moskovalaiset nuoret tulevat teltalleni keskustelemaan. He ovat saapuneet kävellen luostarilta ja nähneet poukaman puolella olevat kajakkimme. Ensin nuori nainen yrittää venäjän kielellä, mutta vaihtaa sitten sujuvaan englantiin. Hänen kolme kanssamatkustajaansa liittyvät seuraan.
– Mistä sinä olet tullut, kysyy venäläisneitokainen.
– Lähdimme pari vuorokautta sitten Salmesta. Arvaan ettei suomalainen nimi kerro yhtään mitään ja tarkennan. – Itärannalta siis.
Tytön silmät pyöristyvät.
– Oletko saapunut tämän veden poikki? Tuolla pienellä veneellä?
– Kyllä vain. Osaan käyttää pientä venettäni, sitä kutsutaan kajakiksi, vastaan.
Sitten he puhuvat omaa kieltään, josta en ymmärrä. Katseet ovat kuitenkin kauniita ja eleet ihmetteleviä. Neito tulkkaa ja hän kysyy lisää.
– Teidän kajakkinne näyttävät kovin kauniilta, mutta niin pieniltä ja vesi on suuri. Mutta, kuinka vanha sinä olet?
– 53 -vuotta, vastaan ja jään ihmettelemään kysymystä.
Näytänkö jotenkin yltiövanhalta ollakseni kajakilla Valamossa. Onko minulle nokea kasvoissa vai punaseksi kärähtänyt  nenänpää? Tarkennan nopeasti vastaustani, vaikka tiedän hyvin heidän nähneen niemeen saapuessaan meidän molempien kajakit.
– En ole yksin matkalla vaan ystäväni (käyttäen maskuliinista pronominia) on tuolla kukkulan takana omassa teltassansa.
Saan hyväksyviä katseita.
– Aiotteko te meloa vielä takaisin? Menettekö Sortavalaan? Hän jatkaa.
– Lähdemme aamulla kohti itäistä rantaa, meidän auto on siellä. Olemme vielä matkalla yön tai kaksi, riippuen säästä ja tunnelmasta, vastaan valottaen matkasuunnitelmaamme.
Moskovalaiset nuoret toivottavat hyvää yötä ja turvallista matkaa, sen jälkeen kun ovat vielä hetken ihmetelleet elämäntapaani.

130

Saralahden kaunis ja luvaton telttapaikka, taustalla Neitonen, Ihmeellinen (kuva M.Jannela)

Heinäsirkka on päätynyt telttani välikattoon ja soittaa minut hereille. En tohtisi liikahtaakaan ettei soitto loppuisi. Lähdemme matkaan vasta lounaan jälkeen.  Käytän aamun kävelyyn pitkin saaren rantapolkua. Lähdemme Savilahden läpi ja näemme sinne syntyvän koreita rakennuksia, jotka eivät näytä skiitoilta. Sukeltajat ovat myös liikkeellä. Katseemme sukeltajan kanssa kohtaavat jotain matalalla roikkuvaa johtoa tai vaijeria alittaessani ja molempien ihmetys on yhtä suuri. Herää epäilys, että nämä rakennukset saattavat valmistua presidentin lähipiirin käyttöön.
Tämä tapahtuu samalla, kun Valamon saarta tyhjennetään paikallisesta väestöstä Sortavalaan. Vain munkit saavat jäädä Valamon saarelle asumaan.
Koukkaamme Kultaisen lahden kautta, jossa pidämme taukoa. Matkalla näemme petollisia karikoita. Kun aaltoa seuraa niin erottaa sen särkyvän. Ne paikat kannattaa kiertää kaukaa. Kahvivesi valmistuu suhisemalla Pekan kaasutrangialla. Tauon jälkeen saamme meloa edelleen mitä parhaassa säässä. Norpat ilmestyvät vierellemme. Yhtä norppaa suorastaan säikähdän, kun hän tekee voltin aivan kajakkini vieressä. Etsimme leiripaikkaa Ristisaarista iltapäivällä. Lopulta meillä on valittavana saari, jossa on vanha kivinen risti tai saari, jossa on sota-aikaisia rakenteita.
– Valitaan saari, jossa on risti. Jos pitää valita sodan ja uskonnon välillä niin uskonnot ovat kuitenkin pääsääntöisesti rauhan puolella enemmän kuin sota, Pekka sanoo.
– Sopii minulle, en kuulu kirkkoon mutta ajattelen, että sotiminen uskonnon nimissä on sitä, kun uskonnosta on tehty vallan väline ja politiikkaa. Ihmisen mieltä käytetään vääriin tarkoituksiin.
Rantaudumme Ristisaareen ja toteamme, että no niin, rauha voitti sodan.
– Sotasaarella olisi ollut sodan aikaisia rakennelmia muistuttamassa menneistä ajoista, Pekka tuumaa kajakkia rantaan nostaessaan.

140

Rauha voitti sodan ja rantauduimme Ristisaareen (kuva M.Jannela)

Teltat pystytämme jälleen silokallioille. Silokallion reunassa on katajapensaita, joiden takana on niitty. Niityn reunassa on suurikokoinen kivinen risti, jonka alareunassa on vanhalla venäläisillä kirjaimilla kirjoitettu rukous.

Sinun ristillesi me kumarramme
Oi Valtias ja sinun pyhää
ylösnousemistasi ylistämme
(käännös Maria Bondarenko)

150

Ristisaaren kiviristissä on vanhalla venäjän kielellä kirjoitettu rukous (kuva M.Jannela)

Kulutamme iltaa katsomalla aavalle ja norppien leikkiä. He näyttävät keksineen meidät ja pitävät yllä tasaista peliä pää pinnalla, pää veden alla ja kohta sama toisaalla.
Aurinko laskee oranssina pallona. Tuijotamme taivaanrantaan.
– Aavaa katsoessa sitä kokee olevansa jotenkin matonen matkamies maan päällä, Pekka tuumaa.
Sitten on pitkän tovin hiljaista. Norpat vain poskahtelevat.
– Aiemmin koin kaihoa katsoessani kauas, aivan kuin siellä olisi joku saavuttamaton. Nykyään aurinko on enemmänkin symboli tälle hetkelle ja valolle, joka on meissä jokaisessa. Yritän nähdä ja kaivaa esille sen valon meissä. Tuntuu, että aurinko laskee jalkojeni juureen, eikä enää kauas horisonttiin. Hetki on enemmänkin täynnä kiitollisuutta ja iloa, mietiskelen ääneen ja saan Pekan vastaamaan.
– Auringonlaskun tarina on Atlantis -tarussa, jossa mennään vastarannalle ja aloitetaan alusta. Kun lähdet merelle eli Laatokalle sinulla on ikään kuin mahdollisuus aloittaa uusi elämä jättämällä kaiken vanhan taaksesi maalle. Sanotaan, että purjehdusretki alkaa siitä, kun alus irtoaa rannasta tai olet jo perillä, kun alus irtoaa rannasta. Vastaava sanoma löytyy Satumaasta.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois
vaan siivetönnä en voi lentää
vanki olen maan
vain aatoksin mi kauas entää
sinne käydä saa

Lennä laulu sinne missä siintää satumaa
sinne missä mua oma armain odottaa
lennä laulu sinne lailla linnun liitävän
kerro että aatoksissain on vain yksin hän

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois
vaan siivetönnä en voi lentää
vanki olen maan
vain aatoksin mi kauas entää
sinne käydä saan

160

Norpat kuvittavat auringonlaskua Ristisaaressa (kuva P.Pouhula)

Satumaa siis saattelee meidät telttoihimme.
– Ihminen tarvitsee aina vain jonkun härvelin pysyäkseen ilmassa, Pekka huikkaa vielä teltalle mennessänsä.                   Aamu jatkaa poutasäätä. Kävelen kallioilla ihailemassa pieniä pitsimäisiä nyylähaarikoita, jotka kasvavat kallionhalkeamissa. Kukka on pieni, nuppineulanpään kokoinen ja se olisi helppoa tallata, jos ei katsoisi jalkoihinsa. Innostun kuvaamaan vastavaloon ja saan mieleiseni otoksen. Kuva on kruunu tälle retkelle. Olen niin iloinen kuvasta, että sain sen otettua ja vielä ilman jalustaa. Piipahdan vielä ristillä ennen aamiaista. Niityllä on meneillään heinäsirkkojen konsertti.

170

Pitsimäinen nyylähaarikko (kuva M.Jannela)

180

Ristisaaren niityllä soivat heinäsirkat (kuva P.Pouhula)

Pekkakin herää ja tulee ulos teltastansa. Kajakki on vuotanut ja kastellut osan hänen eväistänsä ja hän kuivaa leivänpalasia aamuauringossa kajakin kannella.
– Eiköhän melota tänään autolle. Matka on pitkä, mutta sää on kohtuullinen. Luvassa on hyvää maininkia, hän sanoo.
– Olisin voinut olla kauemminkin, mutta sopiihan se lähteäkin. Tilanteen ja tunnelman mukaan mennään, vastaan.
On turha hangoitella vastaan, jos toinen haluaa pois luonnosta, silloin vain on aika lähteä. Tunnelmaa ei olisi, jos toinen on siellä vastoin tahtoaan tai ajatukset ovat jo toisaalla.
Pakkaamme siis kajakit kotimatkaa varten.

190

Ristisaaren leiripaikka (kuva M.Jannela)

Saamme keinua isoilla laineilla. Pekka suorastaan kiitää laineilla, hänen melansa käy todella harvoin ja minun tekee tiukkaa pysyä hänen perässänsä. Tuossa melontatyylissä on tyylikkyyttä ja kauneutta. Hän käyttää vartaloaan todella hienosti. Rantaudumme tauolle Repoluodolle.
– Tuossa oli retken parasta antia, Pekka sanoo.
Kysyn hänen melontatyylistänsä ja hän vastaa.
– Kun useamman päivän istuu noin pitkillä aavoilla keho tottuu keinumiseen luontevasti, kun ei tarvitse koko ajan pitää tasapainoa. Minulla menee niska kipeäksi, syvät niskalihakset. Kun tekee samaa yksitoikkoista liikettä tarpeeksi pitkään niin se vie ikään kuin transsiin. Tuollainen sopiva keinuminen voi olla myös rahoittavaa, niin kuin lasta kehdossa keinuttaisi.
– Tai lilluisi kuten kohdussa, sanon hymyillen.
Repoluoto on lähes pelkkää kalliota. Muutama laikku hienoa heinää ja kalliokasveja. Maininki särkyy voimalla sileään kallioon jo kaukana rannasta. Luodolla on myös majakka. Linnunkakkaa on niin paljon, että on vaikea löytää jalalle kakatonta kohtaa.

200

Repoluoto on lähes kokonaan pelkkää kalliota (kuva M.Jannela)

Jatkamme keinumista Mantsinsaaren päähän, jossa pidämme lounastauon. Jaamme jäljellä olevia eväitä. Loppusuora Lunkulansaareen autolle on pientä vastatuulta.

Jälleen kerran mietin, mitä Suomi onkaan menettänyt. Jokaisen matkan jälkeen ymmärrän sitä tuskaa enemmän, mitä kodin tänne jättäminen on muodostanut. Ihme, että siitä on puhuttu ja kirjoitettu niin vähän. Ihmisten tuskaa on painettu villaisella, syystäkin. Ymmärrän myös hyvin, miksi moni ei palaa edes katsomaan näitä seutuja. Sukupolvien tuska on siirtynyt soluissa seuraaville sukupolville. Hienointahan tässä on se, että meillä, jotka haluamme ja kykenemme on mahdollisuus saada viisumi ja tulla näille seuduille. Täällä aika aidosti pysähtyy.

Auto on tallella ja rotukoirat kytkettyinä, kun käymme selvittelemässä vartioinnin hintaa. Hyvin sekin toimi, vaikka vaihtorahat meinasivatkin talon isännältä unohtua.

Kotimatka alkaa , kanttarellikauppiaat ovat saapuneet tienvarsille.

 

Valamo Lunkulansaari

Retken reitti

Novgorodista Laatokalle

Teksti: Pertti Rovamo       Kuvat: Pertti Rovamo, Pekka Pouhula

Tutkimusmatka viikinkien suurelle idäntielle

Me suomalaiset tiedämme elävämme ”idän” ja ”lännen” rajalinjalla. Jokainen meistä tuntee henkilökohtaisesti ainakin jollakin tavalla länsinaapurimme Ruotsin, jonka kuningaskunnan osia nykyisen Suomen maakunnat olivat ruotsalaisten maakuntien tapaan runsaat 600 vuotta. Suomalaiset maakunnat eivät olleet siirtomaa-alueita, vaan osa Svean kuningaskunnan vanhaa ydinaluetta, jota meri ja vesireitit sitoivat yhteen.

Mutta millainen ja missä on se ”itä”, jonka äärellä olemme myöskin eläneet?

”Itä” ei merkinnyt tuhat vuotta sitten Moskovaa, jota ei ollut vielä perustettukaan, vaan Olhavajokea pitkin kulkeneen ikivanhan kauppareitin varteen syntynyttä ja pian sen jälkeen ortodoksiseen uskoon kääntynyttä Novgorodia. Kaupunki ei sijaitse Suomesta itään vaan lievästi kaakkoon ja Laatokan karjalaisen asutuksen näkökulmasta katsottuna se sijaitsi Laatokalta 200 km suoraan etelään.”Itä” ei historiallisesti katsoen kerrokaan meille oikeastaan ilmansuunnasta, vaan uskonnollisesta ja sitä laajemmasta kulttuurin perusvireestä.

Läksimme neljissä miehin tutkimaan, millainen tämä suomalaisille hiukan tuntemattomampi ”itä” on ja mitä sen historiasta on yhä näkyvissä. Pekalla oli aloitteentekijän ja melojan homma, Erkki Muukkonen toimi venäjän kieltä taitavana matkailuauton kuljettajana ja eräänä ideointikolmikon jäsenenä. Tämän kirjoittajan tehtäväksi jäi kaivaa esiin paikkojen kulttuurihistoriaa ja valokuvata nykyään olemassa olevia kohteita Ekin kyydissä maitse.

Heinäkuussa 2012 toteutetusta matkasta muodostui hienoa henkistä risteilyä menneen ja nykyisen Venäjän välillä.

Valmistelua, esitöitä

Edeltävä talvi tehtiin karttaharjoituksia ja etsittiin taustatietoa. Jo silloin kävi ilmi, että Olhavajoki (venäjäksi Volhov), Novgorod ja hiukan sen eteläpuolella oleva Ilmajärvi (venäjäksi Ilmeni) ovat Suomen, Ruotsin ja Venäjän historian kannalta keskeisiä paikkoja. Sitä kautta kulki viikinkien itäinen kauppatie, joka toki on paljon viikinkiaikaa vanhempi kauppaväylä. Siksi se tunnetaan myös nimellä ”Suuri idäntie”. Sen kulkuväylän varteen syntyi viikinkiaikana monien kansallisuuksien asuttama Novgorodin kaupunki, joka vähitellen slaavilaistui.

Reissua suunnitellessamme ymmärsimme nopeasti, että tarvitsemme apujoukkoja. Jos Novgorodin ja Olhavajoen historiasta halutaan saada paikan päällä kunnon tietoa, kielitaitomme ei riitä. Saimme tulkiksi joensuulaisen lukiolaisen Veikko Sevrjukovin. Hän on täysin kaksikielinen, koska hänen äitinsä on suomalainen ja isänsä venäläinen. Sattui vielä, että Veikon isovanhemmat asuvat noin Olhavajoen puolivälissä sijaitsevassa Kirishissä. Veikon isovanhempien välityksellä palkkasimme pariksi päiväksi oppaaksemme Ljubov Mihalevan, joka on eläkkeellä oleva historian ja kuvataiteen opettaja. – Kun nämä asiat hoituivat, logistiikka ja käytännön toteutus alkoivat olla hallussa.

Matkaan

Läksimme Rantasalmen Tammenlahdesta lauantaina 21.7.2012 aamulla seitsemältä, ylitimme rajan Svetogorskissa kymmenen maissa. Viipurin tuntumassa katselimme kesäkuun 1944 Talin-Ihantalan suurtaistelun paikkoja ja muistomerkkejä.

002

Suomalaisten Ihantalan taistelun muistoksi tekemä muistomerkki. Taistelu oli pohjoismaiden historian suurin panssaritaistelu. Muistomerkki on tehty luonnon siirtolohkareeseen. Talin – Ihantalan taistelun maasto oli täynnä tällaisia lohkareita. Kivessä on teksti 1944 Ihantalan taistelut. Kunnia sankareille. Alla on sama teksti venäjäksi.

Venäläisten muistomerkki on paljon suomalaisten muistomerkkiä mahtipontisempi, vaikka juuri suomalaisten vaiheille taistelun lopputuloksella oli valtava merkitys. Siellä pysähtyi venäläisten päähyökkäys, tosin senkin jälkeen suomalaiset taistelivat vielä itsenäisyydestään muualla, viimeiseksi Ilomantsissa elokuun alussa 1944.

009

Venäläisten pystyttämä saman taistelun muistomerkki.

Venäläiset eivät suurta hyökkäystään Kannaksella enää uudistaneet, koska kilpajuoksu Berliiniin oli alkanut Normandian maihinnoususta kesäkuun 6. päivä 1944.

Ajoimme Pietariin Viipurista Suomenlahden rantaa Terijoen kautta. Olin kulkenut saman reitin ensimmäisen kerran syksyllä 1971 Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden bussimatkalla Helsingistä Novgorodin kautta Moskovaan.

Siitä matkasta jäi mieleeni kaksi voimakasta mielikuvaa: pidimme taukoa Viipurin asema-aukiolla iltapäivällä, kun kaupunkilaiset pääsivät töistä. Oli kummallista kuunnella satojen kävelevien ihmisten askelten ääntä. En ollut kuullut sellaista pehmeää läpsytystä koskaan, koska niin kotikaupungissani Kuopiossa kuin opiskelupaikassani Helsingissä askelten ääni peittyi autojen äänten alle. Viipurissa henkilöautoja ei silloin näkynyt, jokin bussi kulki joskus, samoin juna. Myös asukkaiden köyhyys ja kaupungin rähjäisyys hyppäsi silmille. Elintasoero Suomen ja Neuvostoliiton rajaseudun välillä oli valtava. Elintasoeron voi Viipurissa edelleen aistia, mutta kaupungin ilme on selvästi kohentunut ja liikenne on siellä nyt yhtä runsasta kuin vastaavan kokoisessa kaupungissa Suomessakin.

Suomenlahden ranta Terijoen seudulla oli 1971 yhtä kaunista hiekkarantaa kuin nytkin, mutta tien varressa oli silloin vain ränsistyneitä puurakennuksia. Kannaksen evakkojen muistelmista lukemani alueen sotia edeltävä vauraus ja loisto oli vain muisto. Vuonna 2012 sama ranta oli täynnä toinen toistaan komeampia ja kalliimpia muureilla ympäröityjä rakennuksia. Se on nyt varakkaiden pietarilaisten vakituisten tai loma-asuntojen aluetta. Arkkitehtuuria leimaa nyt Venäjän nousevan yläluokan pohjoismaisesta rakentamisesta täysin poikkeava tyyli.

Liikenne oli rantatiellä täysin jumissa. Muutaman kymmenen kilometrin matka Terijoelta Suomenlahden yli menevälle uudelle patotielle kesti tuntikausia.

014

Mietteliäs meloja Terijoen hiekkarannalla.

Pato on rakennettu suojelemaan Pietarin kaupunkia toistuvilta tulvilta, jotka johtuvat myrskytuulista. Sopivasta suunnasta puhaltaessaan tuulet painavat Itämeren vedet Suomenlahden pohjukkaan ja ne tulvivat kaupunkiin. Vastaavanlainen ongelma vaivaa Adrianmeren pohjukassa olevaa Venetsiaa, jossa ilmiötä kutsutaan nimellä Aqua alta eli Korkea vesi.

Suomenlahden pato Pietarin edustalla on samalla osa kehätietä, jota pitkin pääsee länsipuolelta Pietarin keskustan ohi eri suuntiin meneville valtateille.

Kun pääsimme patoa pitkin kulkevalle moottoritielle, matka alkoi sujua jouhevasti. Poikkesimme padon puolivälissä olevaan Kronstadtin saareen. Tutustuimme pintapuolisesti samannimiseen kaupunkiin. Siitä oli selvästi tullut eräs Pietarin lähiöistä.

Minun ikäisestäni tuntui erikoiselta, että Kronstadtin keskustaan ja satamaan sai ulkomaalainenkin ajaa vapaasti. Neuvostoliiton aikana koko saari oli ulkomaalaisilta täydellisesti suljettua sotilasaluetta. Saari on kuitenkin yhä Venäjän Itämeren laivaston kotisatama.

Kävimme katsomassa sotasataman lähellä olevassa puistossa seisovaa Pietari Suuren patsasta. Pietari Suuri katsoo siinä länteen Itämerelle.

018

Pietari Suuri tähyää Kronstadtissa Suomenlahdelle. Hän halusi Venäjästä merimahdin.

Hänen suuri visionsa oli tehdä Venäjästä merivaltio. Siksi hän siirsi pääkaupungin sisämaassa sijaitsevasta Moskovasta Suomenlahden perukkaan ja rakennutti sinne nimeään kantavan metropolin. Pietarin kaupungin rakennustyöt alkoivat 1703 silloin vielä Ruotsiin kuuluvalla alueella. Ruotsin pääsotajoukko kuitenkin soti kuninkaansa Kaarle XII johdolla aivan muualla Euroopassa. Ruotsiin kuulunutta Inkerinmaata ei ollut puolustamassa juuri ketään.

Pietari Suuren ratkaisu muutti samalla Suomen aseman. Suomi ei ollut enää vain vähämerkityksinen ja pääosin harvaan asuttu erämaa Ruotsin ja Venäjän ydinalueitten välissä. Suomi oli tullut Venäjälle strategisesti tärkeäksi Pietarin turvallisuuden vuoksi.

Patotien jälkeen käännyimme voimakkaassa ukkosmyräkässä M10 -tielle, joka on Pietarista Moskovaan johtava valtatie. Ajoimme sitä runsaat sata kilometriä kohti Moskovaa.

022

Kaistale kolmekaistaista Patotietä.

Venäläinen liikennekulttuuri on käsittämättömän kaoottinen. Vaikuttaa myös siltä, että valtatien suunnittelija on vaihtunut kymmenen kilometrin välein. Tie kapeni ja leveni täysin mielivaltaisesti. Jokainen suurempi risteys oli omanlaisensa ja tieltä erkaneville tarkoitetut opasteet olivat joskus puoli kilometriä ennen risteystä, mutta usein ne olivat juuri siinä kohdassa, mistä piti kääntyä.

Ohituskulttuuri oli mieletön. Sadan kilometrin matkalla nähtiin sinä iltana kolme tuoretta kolaria, jokin varsin pahan näköinenkin. Yksi kuorma-auto oli kaatunut risteykseen. Kolareita olivat poliisit parhaillaan tutkimassa, joten ne olivat aivan tuoreita. Muutamassa paikassa oli sentään tutkalla ylinopeutta tarkkailevia poliiseja. (Sanottakoon, että nykyisin Venäjällä ei ole enää miliisejä, he ovat nyt muun Euroopan tapaan poliiseja)

Kuskina toimineella Erkillä on lehmän hermot ja hän selvästi tuntee venäläisen tavan ajaa autoa. – minä en lähtisi mistään hinnasta ajamaan omalla autollani Pietarista Moskovaan, en edes sitä 200 kilometriä Pietarista Novgorodiin.

Valtatie kulkee Pietarin jälkeen lähes tasaista hiekkamaata. 90 km ennen Novgorodia käännyimme M10:ltä Kirishiin. Se on 44 kilometriä valtatien pohjoispuolella oleva 60 000 asukkaan teollisuuskaupunki. Tie sinne oli huono. Asfaltissa oli suuria reikiä ja välillä päällyste puuttui, vaikka tie johti suomalaisittain suureen keskukseen. Sen pätkän aikana minulle selvisi, miksi venäläiset suosivat katumaastureita. Tavallinen henkilöauto on noilla teillä onneton kulkuväline ja matkailuautoa piti ajaa erityisen varovasti.

026

Ensikosketus Kirishiin ja kaupungin halki virtaavaan Olhavajokeen.

Veikko vietiin isovanhempiensa Aleksandr ”Sasha” Sevrjukovin ja Aleksandra ”Shura” Sevrjukovan luokse kaupungin keskustaan ja me muut menimme ravintolaan syömään. En muista ravintolan nimeä, se oli Olhavajoen sillan korvassa, juuri ennen kuin kaupunkiin tultiin. Kun menimme ravintolaan, kello oli kymmenen illalla. Muita asiakkaita ei juuri ollut. Saimme kuitenkin ruokaa: salaattia, shaslikkia ja ranskalaisia perunoita. Tilasin myös oluen. Ruoka oli asiallista. Koko lysti maksoi 400 ruplaa/ hlö. Se vastasi silloin kymmentä euroa.

Ruokailun jälkeen veimme Pekankin Veikon isovanhempien luokse. Pekalle oli sieltä varattu oma huone. Me Ekin kanssa yövyimme matkailuautossa lähistöllä olevalla vartioidulla parkkipaikalla. Myöhemmin selvisi, että parkkipaikka näkyi Sashan ja Shuran asunnon ikkunasta. Vartioidusta alueesta muodostui usean seuraavan yön kotipaikka erään täysin läjään ajetun kolariauton vieressä.

Novgorodiin ja vesille

Aamulla suuntasimme Novgorodiin. Matkalla poimimme Olhavajoen sillan korvasta kyytiin oppaaksemme lupautuneen Ljubov ”Ljuba” Mihalevan.

057

Novgorodin Kremlin Olhavajoen rannanpuoleista muuria. Palaveeraamassa Pekka, Ljuba, Veikko ja Eki.

Parkkeerasimme auton torille Novgorodin keskustaan aivan linnoituksen tuntumaan. Pekka osti matkamuistokioskista sortavalaiselle naisystävälleen Rita Aladinalle tuliaisiksi muistolautasen. Sitten teimme pikakierroksen Novgorodin Kremlissä, jotta Pekkakin saisi siitä jonkinlaisen käsityksen.

042

Sofian katedraali Novgorodin Kremlissä (linnoituksessa). Kirkko on rakennettu 1045 – 1050 ja se on koko Venäjän vanhimpia kivirakennuksia.

Pekka laskettiin vesille Novgorodin eteläpuolelta paikasta, jossa Olhavajoki lähtee virtaamaan Ilmajärvestä pohjoiseen kohti Laatokkaa. ”Ilmajärveen laskee 55 jokea. Kaikilla niillä on feminiiniset nimet, Volhov on puolestaan maskuliininen”, kertoo Ljuba. Kielellinen jako ehkä symboloi jokien erilaista voimaa ja merkitystä. Venäjän kielessä substantiiveilla on suku, kuten useimpien eurooppalaisten kielen nimisanoilla. Suomen kieli ei erottele nimisanoja suvun mukaan maskuliineihin, feminiineihin ja neutreihin, joten jako on meille outo ellei jonkin muun kielen opiskelu ole tehnyt siitä tuttua.

Joen toisella puolella, Pekan lähtöpaikkaa vastapäätä, on Rjurikovo Goroditse, ”Ruurikin muinaislinna”. Arkeologisten tutkimusten mukaan paikka oli asuttu jo 800-luvulla. Sen alueen kaivauksissa on löydetty sekä slaavilaisiksi että itämeren suomalaisiksi katsottua esineistöä. On arveltu, että varhaisissa skandinaavisissa lähteissä mainittu Holmgård olisi tarkoittanut tätä paikkaa.

Joka tapauksessa Goroditse tarkoittaa vanhaa venäläistä mäkilinnaa. Arkeologisten kaivausten mukaan paikalla oli 800- ja 900- luvuilla kauppias- ja käsityöläisasustusta. Maallikon silmiin siitä ajasta ei erotu enää mitään. Samalla paikalla kyllä näkyi raunioita, mutta ne ovat 1340-luvulla rakennetun Marian ilmestyksen kirkon jäänteitä. Se kirkko tuhoutui saksalaisten hyökkäyksessä syksyllä 1941, eikä sitä ainakaan toistaiseksi ole rakennettu uudelleen.

Pekka lähti melomaan Pyhän Jurjevin munkkiluostarin rannasta. Luostari on rakennettu vuosina 1119-1130. Luostarin keskellä oleva Pyhän Georgioksen kirkko on luostarin vanhin rakennus, vuodelta 1119.

074

Pekan lähtöpaikka, Pyhän Jurvelin munkkiluostari Olhavajoen niskalla.

Ljuba kertoi, että joen rannassa luostarin eteläpuolella on ns. Perunin kukkula, jolla ennen kristinuskon tuloa sijaitsi slaavilaisten kansojen pakanauskonnon pääjumala Perunin palvontapaikka. Perun oli paitsi salaman ja ukkosen jumala, myös monen muun tärkeän asian, kuten sodankäynnin voimahahmo. Kun novgorodilaiset kääntyivät ortodoksiseen uskoon, Perunin patsas kaadettiin ja heitettiin Olhavajokeen. Nykyään paikalla on 1200-luvulla rakennettu yksikupolinen Marian syntymän kirkko.

Pekan kajakki pakattiin luostarin muurin vieressä ja autossa juotiin lähtötsajut. Sitten kajakki kannettiin rantaan.

083

Kajakki lähtövalmiina ja kamat sen uumenissa.

Kun Pekka pukattiin taipaleelle, sovittiin, että tapaamme Pekan lyhyesti Novgorodin linnoituksen edessä olevalla hiekkarannalla, jotta voimme kuvata Pekan menoa kaupungin keskustassa. Pekka puolestaan kuvaa meloessaan miltä kaupunki näyttää veden pinnan tasolta.

087

Vilkutus ja matkaan.

Novgorodin synty

900-luvulla asutuksen painopiste siirtyi nykyisestä Rjurikovo Goroditsesta nykyisen Novgorodin kaupungin kohdalle, kymmenkunta kilometriä alavirran suuntaan. Siihen muutokseen perustunee kaupungin nimi: Novgorod on suomeksi ”Uusi kaupunki”. Karjalaisten tiedetään kutsuneen kaupunkia nimellä ”Uusilinna”.

Kun ehdimme autolla tapaamispaikkaan, Pekka oli jo siellä.

102

Pekka Novgorodin keskustassa. Taustalla linnoituksen muuria ja kaupungin hiekkaranta. Hymy on herkässä, kun joki kutsuu ja aurinko paistaa.

Jokea pitkin matkaa ei ollut kuin kymmenkunta kilometriä. Me jouduimme autolla hiukan kiertelemään ja jättämään auton linnoituksen taakse samalle torille, jossa olimme jo käyneet. Lyhyen tapaamisen ja valokuvaamisen jälkeen Pekka lähti melomaan.

109

Kuvaparista näkyy selvästi, kuinka sodan arvet ovat parantuneet. Alla olevassa mustavalkoisessa kuvassa sodan tuhoja on ennätetty korjata vain 26 vuotta.

Novgorod 1971

Kuva vuodelta 1971

Me muut käytimme koko iltapäivän vaeltamalla Novgorodin historiallisessa keskustassa joen molemmin puolin. Se on niin hieno ympäristö, että jokaisen suomalaisen pitäisi kokea se edes kerran, samoin kuin Turku, Tukholma, Tallinna ja Pietari. Ne viisi kaupunkia ovat lähialueellamme voimakkaimmin Suomen historiaan vaikuttaneita paikkoja. Kauempana ovat tietenkin monet muut maamme historian kannalta tärkeät kaupungit, kuten Moskova, Berliini ja monet muut.

097

Arkeologista tutkimusta linnoituksessa. Tässä kaivetaan vuodelta 1336 olevan kirkon perustuksia.

Tarujen mukaan Novgorodin perusti 800-luvulla varjagiruhtinas (siis ruotsalainen viikinki) Rurik. Venäjän historian varhaisimmassa kirjallisessa lähteessä, 1100-luvulta peräisin olevassa Nestorin kronikassa, kaupunki mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 859 yhteydessä. Tutkimusten mukaan kaupunki on kuitenkin satakunta vuotta nuorempi, mutta tarut voivat kertoa edellä mainitusta Rjurikovo Goroditsesta. Se oli tarujen kuvaamaan aikaan olemassa ja aivan lähellä.

Joka tapauksessa Novgorod on monta sataa vuotta vanhempi kuin 1200-luvun puolivälissä perustettu Tukholma. Se on samalta ajalta kuin Ruotsin viikinkiaikaisen kaupan keskus ja markkinapaikka Birka, joka sijaitsi Mälaren järven rannalla. Suomen alueella ei ollut silloin ainuttakaan yhtä merkittävää keskusta.

Birka kukoisti 700-900 -luvuilla. Se autioitui 900-luvun lopulla, kun viikinkien idänkauppa hiipui ja idäntien kauppa joutui yhä selvemmin slaavilaistuvan Novgorodin käsiin. Mälarin alueelle syntyi 1000 -luvun taitteessa Sigtuna, joka on Ruotsin vanhin varsinainen kaupunki.

Novgorodista kehittyi nopeasti merkittävä kauppapaikka, josta oli yhteydet Ilmajärveen laskevien jokien ja niiden yläjuoksulla olevien vedenjakaja-alueiden yli etelään Dnjeprille ja sen varrella sijaitsevaan slaavien varhaisimpaan keskukseen Kiovaan. Novgorod olikin varhaisen Kiovan Venäjän toiseksi tärkein keskus.

129

Kauppapuolen tiivis kirkkojen ryhmä. Muutama kirkko on aavistuksen kauempana.

Novgorodista kauppayhteydet kulkivat Dnjeprin ja Kiovan kautta Mustanmeren yli sen ajan Euroopan suurimpaan ja vauraimpaan kaupunkiin Konstantinopoliin, Bysantin keisarikunnan keskukseen, nykyiseen Istanbuliin. Tätä reittiä pitkin ortodoksinen usko saapui Bysantista Novgorodiin.

Toinen kauppareitti vei Ilmajärveltä vedenjakajan yli Volgalle ja sieltä Kaspianmerelle, tarunhohtoisen Silkkitien erääseen läntiseen päätepisteeseen.

Luonnollisesti Novgorodista kulki kauppareitti Olhavajokea pitkin myös pohjoiseen Laatokalle ja Suomenlahdelle ja viimeistään viikinkiaikana nykyiseen Ruotsiin ja siellä ensimmäiseksi Birkaan.

Jos tätä vesireitistöä katsotaan lännestä, viikinkikeskus Birkasta päin, sitä on luontevaa kutsua juttumme alussa mainitulla tavalla ”viikinkien idäntieksi” tai ”suureksi idäntieksi”.

Sofian puoli ja Kauppapuoli

Novgorod irtaantui Kiovan vaikutusvallasta ja oli 1136 – 1478 Novgorodin tasavallan pääkaupunki.

Novgorodin historiallinen keskusta sijaitsee Olhavajoen kahta puolta. Joen länsirannalla olevaa Novgorodin Kremliä, siis linnoitusta, kutsutaan Sofian puoleksi. Sofia tulee kreikan kielen sanasta viisaus, joka ortodoksisessa perinteessä tarkoittaa nimenomaan kirkollista tai hengellistä viisautta. Linnoituksen pääkirkko onkin Sofian katedraali, joka on rakennettu vuosina 1045 -1050. Se on eräs Venäjän vanhimpia kivirakennuksia. Linnoituksessa oli kaupungin hengellinen ja sotilaallinen keskus.

124

Olhavajoen sillalla on merenkulkijan morsian, jota paikalliset kävivät halaamassa ja ottamassa tapahtumasta kuvia. Veikko saatiin taivuteltua kuvaan, vaikka ujous hiukan vaivaakin.

Samalla kohti joen itärannalla on Kauppapuoli, joka oli Novgorodin kauppiaiden ja kansalaisten valtakuntaa. Tällä hetkellä Kauppapuolen keskustan ilmettä hallitsevat lukuisat kirkot, joten äkkiseltään luulisi, että kaupungin hengellinen keskus oli siellä. Niin ei kuitenkaan ole. Kirkkojen tihentymä johtuu siitä, että jokaisella kauppiassuvulla tai -yhteenliittymällä oli paikalla oma kirkko.

Ljuba kertoi, että kirkot olivat monitoimirakennuksia. Ne toimivat paitsi hartauden harjoituksen paikkoina myös kauppiaiden varastoina, yöpymispaikkoina ja tarvittaessa linnoituksina, joita saattoi puolustaa.

Hän myös kertoi, että Novgorodin kirkoissa on yksi tai viisi tornia. Yksi torni symboloin Kristusta, viisi tornia symboloi Kristusta ja neljää Raamatun evankelistaa, Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta.

Kauppapuolen rannassa on valkoinen pylväikkö. Se on jäänne katetusta markkinapaikasta. Jokaisessa pylväikön aukossa oli yhden kauppiaan tilat. Tavallaan markkinapaikka muistutti siis nykyaikaista kauppakeskusta. Ljuba kertoi, että katto tuhoutui toisessa maailmansodassa, hän ei tiedä, pyritäänkö katto joskus rakentamaan uudelleen.

160

Novgorodin vilkas kävelysilta Olhavajoen yli.

Kauppapuolen markkinapaikoilla oli slaavilaisia kauppiaita, mutta myös varjageja, arabeja ja itämeren suomalaisia. Se oli erittäin kansainvälinen paikka.

Ljuba kertoi, että kauppaa koskevat päätökset tehtiin Kauppapuolen kirkkojen välissä olevalla aukiolla, koska oli kaikkien kauppiaiden etu, että tavarat ja ihmiset pääsivät liikkumaan vapaasti. Ideassa on jotain kovin tuttua.

Sofian puolen ja Kauppapuolen rakennustaiteelliset muistomerkit muodostavat ainutlaatuisen historiallisen kokonaisuuden, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Moskova valloittaa Novgorodin

Novgorod oli varsin erilainen yhteiskunta kuin Moskovan Venäjä. Viikinkiajan jälkeen Novgorod kuului löyhästi Hansa-liittoon, vaikka ortodoksisella kaupungilla oli ristiriitaisia uskonnollisia, kaupallisia ja sotilaallisiakin intressejä Hansan roomalaiskatolisten kauppiaiden kanssa. Mutta tiivis kauppa myös yhdisti kaupunkeja. Mongolit eivät koskaan valloittaneet Novgorodia, kun taas Moskova oli pitkän aikaa mongolien vallan alla. Novgorod oli sen aikaisen Venäjän vaurainta aluetta.

Vuonna 1478 Moskovan ruhtinas Iivana III Suuri valloitti Novgorodin. Ljuba kertoi, että Iivana III toi kaupunkiin Moskovasta uudet isännät, jotka alkoivat heti muuttaa yhteiskuntajärjestystä.

Ennen Novgorodin valtausta Iivana III oli karistanut Moskovan niskasta mongolien ikeen ja ottanut itselleen arvonimen tsaari. Se on venäjänkieleen muokattu muoto arvonimestä keisari. Näin Iivana III ilmaisi pitävänsä itseään Bysantin viimeisen keisarin perillisenä.

Vain vähän aikaisemmin, 1453, turkkilaiset olivat valloittaneet Konstantinopolin ja tehneet lopun Bysantin keisarikunnasta. Iivana III olikin naimisissa Bysantin viimeisen keisarin sisarentyttären kanssa, joten Iivanan ajatukselle oli ainakin jonkinlaista pohjaa. Myytti Moskovasta kolmantena Roomana elää yhä syvällä venäläisessä sielunmaisemassa. Tämän mytologian mukaan ensimmäinen kristillinen valtakeskus oli Rooma, joka tuhoutui kansainvaelluksiin 400-luvulla. Sen seuraajaksi muodostui Konstantinopoli ja sen kukistuttua kristillisen uskon keskus siirtyi Moskovaan. Tässä myytissä tietenkin unohdetaan roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon todelliset historialliset vaiheet.

166

Muurin harja kellotornista katsottuna.

Vielä 1500-luvun puolivälissä Novgorod oli Moskovan ja Pihkovan jälkeen Venäjän laajenevan keisarikunnan kolmanneksi suurin kaupunki.

Sitten 1570 Iivana IV Julma riitaantui Liivinmaan sodan vaatimista sotaväenotoista Novgorodin kanssa niin syvästi, että hän määräsi lähes koko kaupungin väestön tuhottavaksi. Ljuba kertoo, että 1500 ylimystä ja laskematon määrä vähäisempää väkeä tapettiin. Novgorodilaisten päät katkottiin Olhavajoen silloilla. Tarinan mukaan veri värjäsi koko joen punaiseksi ja siksi joki ei mene vieläkään jäähän siltojen kohdalla.

Tästä suoneniskusta Novgorod ei koskaan toipunut entiseen mahtiinsa ja Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen sen keskeinen sijainti vanhan kauppareitin varrella menetti merkitystään. 1727 siitä tuli Novgorodin läänin pääkaupunki ja merkittävä hallinnollinen ja kirkollinen keskus.

170

Sofian katedraalin tornit Kellotornista nähtynä.

Toisen maailmansodan aiheuttama tuho

Toinen maailmasota oli kaupungille aineellisesti Iivana Julman aiheuttamaa tuhoakin totaalisempi. Saksalaiset valtasivat kaupungin syyskuun alussa 1941.

Ljuba kertoo, että sodan jälkeen kaupungissa oli jollakin tavoin jäljellä vain noin 30 rakennusta. Hänen mukaansa silloin mietittiin jopa kaupungin siirtämistä toiseen paikkaan. Historiallisista syistä näin ei kuitenkaan tehty ja linnoitusta alettiin korjata heti sodan jälkeen. Kaupunki on rakennettu uudelleen ja sen historiallisia muistomerkkejä on restauroitu. Samanlaista uudelleenrakentamista ja restaurointia on tehty kaikkialla Euroopassa, mm. myös sodassa täysin tuhoutuneissa Varsovassa, Dresdenissä ja Berliinissä.

188

Ikuinen tuli palaa Novgorodin Kremlissäkin maailmansodan muistoksi.

Enää sodan arvet eivät juuri näy kaupunkikuvassa. Nyt kaupunki on 250 000 asukkaan vireä ja historiallisesta arvostaan tietoinen yliopistokaupunki.

Kun palasimme Novgorodista Kirishiin, poikkesimme M10:n varrella olevalla sotilashautausmaalla. Siellä oli 8 000 neuvostosotilaan muistolaatat, joissa nimet olivat aakkosjärjestyksessä. Minua kosketti se, että siellä oli viidentoista Romanovin nimi. Minun isoisäni nimi oli Nikolai Romanov ja hän oli syntyjään Vienan Karjalasta. Hän sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1923. Joku noista muistolaatan Romanoveista saattoi siis olla kaukainen sukulainen.

220

Tällä sotamuistomerkkialueella M10 – tien varressa oli 8 000 kaatuneen sotilaan nimet.

Eki kertoi, että aivan lähellä, tien toisella puolella, on samanlainen ja suunnilleen yhtä paljon nimiä sisältävä muistomerkki. Vilkkaan liikenteen vuoksi emme ylittäneet tietä ja poikenneet siellä.

Sunnuntai: ensimmäinen melontapäivä

Pekka kertoo: vihdoin pääsin kajakkiin. Tuntui hienolta, kun kajakki irtaantui rannasta. Se on aina melontaretkien paras hetki.

22

Lähtö Olhova joelle, Ilmajärven rannalta. Ljuba, Erkki, Veikko ja Pertti saattoivat matkaan.

Edessä on uusi seikkailu. Nyt minua kiinnosti nähdä, miltä näyttää joki, jota jo viikingit olivat kulkeneet yli tuhat vuotta sitten ja tutkailla näkyykö joelta mitään sen ajan tai historian merkkejä.

Lähtöä varjosti se, että niskassani oli edellisen yön univelka ja matkan rasitukset. Lisäksi olin pari päivää aikaisemmin Erkin luona käydessäni potkaissut tuolin jalkaan keskivarpaani. Ehkä siihen tuli jokin hiusmurtuma. Se ei haitannut kävelyä, mutta havaitsin heti, että se haittasi melontaa. En saanut jalkatuesta kunnon tukea. Melonta-asennosta tuli toispuoleinen. Se pilasi melontafiilistä.

Lähtiessäni Ljuba esitteli reittiä ja kertoi missä hänen mielestään on turvallista yöpyä, missä ei. En sanonut hänelle, mutta ajatuksemme menivät ristiin. Hän neuvoi yöpymään kylässä tai sen lähellä, minä taas halusin yöpyä yksinäisellä paikalla, missä ei ole muita.

080

Pekan ja Ljuban viimeiset karttaharjoitukset ennen vesille lähtöä.

Ljuba kertoi harrastaneensa nuorempana melontaa ja sanoi hiukan kateellisena, että jos hän olisi vähän nuorempi, niin hän lähtisi mukaan.

26

Novgord kajakista katsottuna, kupolit loistaa.

Valokuvaillen matkalla meloskelin hissukseen Novgorodin keskustan hiekkarannalle odottelemaan muuta porukkaa. Kajakkini herätti paikallisessa väessä suurta kiinnostusta.

34

Lähtö kohti Laatokkaa, taustalla vanha kauppapaikka.

Kun hyvästelin muun porukan ja jatkoin matkaa Novgorodin hiekkarannalta, miliisit tulivat pian alumiinisella perämoottoriveneellään viereen ja puhuivat paljon. En ymmärtänyt juuri mitään, vain sen verran, ettei pienveneellä saa liikkua keskellä väylää. Taikasana ”finski turist” toimi taas. En saanut sakkoja. Kun jätin kaupungin taakseni, palasin keskelle jokea, koska muuta liikennettä ei näkynyt.

38

Nykyistä betonista arkkitehtuuria.

Kun nälkä tuli, aloin etsiä rantautumispaikkaa. Ei löytynyt muuta kuin savinen ja rötveikköinen ranta, joka oli ehkä lehmien juottopaikka.

40

Tyypillinen rantautumispaikka, näitäkin oli harvassa. Märkää savea, yök.

Keitin trangialla uusia perunoita, syödäkseni niiden kanssa silliä ja lenkkimakkaraa. Juuri kun perunat olivat kypsiä, ukkonen nousi yläjuoksulta päin. Arvuuttelin, ennätänkö syödä ennen sadetta. En kerennyt. Heitin osan perunoista pois, jotta kerkiän kajakkiin kuivana. Kun läksin melomaan, sadehanat aukesivat ja tuuli yltyi voimakkaaksi. Onneksi se oli myötäinen.

Välillä innostuin mittaamaan gps:n avulla, miten vuolas virta Olhavajoki on. Alkumatkasta virta ja kevyt myötätuuli kuljetti kanoottia noin 3 km/t. Vesi oli likaisen näköistä ja vaahtosi oudosti. Rannat olivat melojan kannalta huonoja, kaikkialla oli pajukkoa ja kaislikkoa, rantautuminen tarpeilleen oli vaikeaa.

Yöpymispaikkaakin oli vaikea löytää. Lopulta löysin savirantaisen pikku poukaman. Joen toisella puolen oli taloja.

46

Yöpymispaikan rantautumispaikka.

Aamulla kävellessäni huomasin, että telttani takana kulki maantie, josta oli pisto leiripaikalleni. Onneksi ketään ei tullut vieraisille ja sain nukuttua yöni rauhassa.

Kun sain teltan pystyyn, soitin naisystävälleni Ritalle Sortavalaan ja tiedotin Veikolle matkan edistymisestä. Tein iltapalaksi lämminkupin. Nytkin alkoi sataa juuri, kun vesi kiehui. Painuin telttaan lukemaan ja nukkumaan. Ilta oli ihanan viileä.

Etenin päivän aikana noin 40 km. Matkaan kului seitsemän tuntia taukoineen. Etenin siis kaikkiaan 5,7 km/t.

Kirishissä ja saunassa datshalla

Heräsimme Ekin kanssa maanantaina Kirishissä ja nautimme matkailuautossa aamupalan kaikessa rauhassa. Olimme luvanneet Veikolle, ettemme hätyytä häntä ennen puolta päivää. Ohjelma oli ollut hänellekin toistaiseksi hyvin rankka.

Tapasimme Veikon ja Shuran puolilta päivin. Mietimme, mitä tekisimme. Pekka oli melomassa ja Novgorod oli koettu. Shura ehdotti, että hän näyttää meille Kirishiä. Se sopi tietenkin erinomaisesti.

Harmiksemme osoittautui, että Kirishin museo oli maanantaisin suljettu.

Shura kertoi, että koko paikkakunta tuhoutui sodan aikana täysin. Se oli siihen aikaan maanviljelysseutua. Seudulle alettiin rakentaa kaupunkia 1960-luvulla. Vuonna 2015 kaupunki täyttää 50 vuotta. Siellä on nyt noin 60 000 asukasta. Kaupungin suurimmat työnantajat ovat öljynjalostama ja voimalaitos. Öljynjalostamo keskellä maaseutua kuulostaa oudolta, mutta alueen halki kulkee öljyputki.

Shura muutti kaupunkiin opettajaksi vuonna 1967 ja on nyt eläkkeellä matematiikan opettajan työstä. Veikon isä Juri, samoin kuin hänen nyt Pietarissa asuva sisarensa Svetlana, ovat syntyneet kaupungissa.

Koska museo oli kiinni, kävimme taidenäyttelyssä, jossa oli esillä lähinnä lasten töitä; hienoja sinänsä.

Keskustelimme, mihin pääsisimme pesulle hikisten autoilupäivien jälkeen. Shura kertoi, että kaupungissa on uimahalli, mutta sinne vaaditaan hygieniapassi. Oli selvää, ettemme voineet siihen hätään saada sellaista. Hahmottui suunnitelma, että menemme Shuran ja Sashan datshalle saunomaan ja syömään. Sovimme Ekin kanssa, että me maksamme ruokatarvikkeet. Ei ole kohteliasta noin vain putkahtaa syömään ilman tuliaisia. Kävimme kaupassa, ostimme ruokatarpeita ja lopuksi kävimme erittäin siististä hallista tai lihakaupasta hankkimassa shaslikkitarpeet Shuran ohjeiden mukaan. Suuntasimme muutaman kymmenen kilometrin päässä olevalle datshalle.

Sasha oli jo siellä tekemässä hommia kasvimaalla. Datsha muistutti hiukan suomalaista siirtolapuutarhaa. Se oli todellisessa tehoviljelyssä. Viljelemätöntä tilaa ei ollut kuin välttämättömien kulkuväylien kohdalla. Koristekasvit kuitenkin mahtuivat hyötykasvien sekaan säteilemään kauneutta ympärilleen.

227

Veikon ukki Sasha datshallaan.

Sasha viritti saunaan tulet ja laittoi vedet. Shura alkoi valmistaa ateriaa. Hän kertoi olevansa perheen shaslikkimestari.

240

Veikon isoäiti Shura valmistaa shaslikkia.

Veikko esitteli meille isovanhempiensa viljelyksiä ja tarjosi kasvukauden vaiheeseen sopivia maistiaisia.

Taivaallisen saunan jälkeen kokoonnuimme Shuran loihtiman pitopöydän ääreen. Tarjolla oli shaslikkia, perunaa ja oman kasvimaan antimia. Keskusteluissa kävi ilmi, että Sasha oli ollut pienenä lapsena Leningradissa koko piirityksen ajan. Hänen isoisänsä ja isoäitinsä kuolivat kaupungissa nälkään. Sashan isä puolusti kaupunkia ja äiti hoiti lapsia. Siksi Sasha saa korotettua eläkettä.

243

Pitopöytä Sevrjukovien datshalla.

Lähes 900 päivää kestänyt Leningradin piiritys on eräs Neuvostoliiton historian kipupisteitä. Saksalaiset onnistuivat jo syyskuun alussa 1941 katkaisemaan maayhteyden Leningradista Laatokan eteläpuolitse muuhun neuvostoliittolaisten hallitsemaan alueeseen ja piiritys alkoi. Alkuaan saksalaisten tavoite oli vallata kaupunki ja hävittää se kokonaan, mutta sitkeän vastarinnan vuoksi he päättivät suunnata päävoimansa syksyllä 1941 Moskovan valtaamiseen ja ryhtyivät piirittämään kaupunkia. Piiritys päättyi vasta tammikuussa 1944.

Suomalaiset eivät ole aivan viattomia tapahtumaketjuun, sillä suomalaiset valtasivat kesällä 1941 Karjalan kannaksen, mutta Suomen sodanjohto pysäytti hyökkäyksensä Leningradin pohjoiselle puolustuslinjalle, eivätkä Suomen ilmavoimat pommittaneet koko sodan aikana piiritettyä kaupunkia. Pyyteet saattoivat olla itsekkäätkin, koska kaupunkisodassa suomalaisten tappiot olisivat voineet olla maamme kannalta sietämättömät. Suomen sodanjohto ei myöskään sallinut saksalaisten tuovan joukkojaan Kannakselle ja hyökkäävän suomalaisten asemien kautta kaupunkiin. Näillä ratkaisuilla saattoi olla kauaskantoinen merkitys maamme myöhemmille kohtaloille.

Leningradin piirityksessä kuoli ainakin 641 000 ihmistä, valtaosa heistä oli siviileitä, jotka kuolivat nälkään tai kulkutauteihin. Talvi 1941-1942 oli kaikkein pahin. Vähitellen siviileitä evakuoitiin kaupungista Elämäntietä pitkin. Kesäisin huolto ja evakuointi tapahtui lautoilla ja talvisin aurattua jäätietä pitkin, vaikka reitti oli koko ajan saksalaisten tulituksen alla.

Sasha kertoi myöhemmistä vaiheistaan, että hän on koulutukseltaan sähköinsinööri ja oli uransa lopulla johtamassa Pietarin suojaksi rakennetun padon sähkötöitä, siis sen padon, jota pitkin mekin ajoimme.

Sasha ja Shura kertoivat, että heidän datshansa päärakennus oli palanut edellisenä talvena. Rakennuksessa ei ollut sähköjä, joten se oli sytytetty tahallaan. He olivat remontoineet saunatuvasta asumiseen kelpaavan tilan.

Elämä datsha-alueella näytti vilkkaalta ja sinne kulki Kirishistä bussi kerran tunnissa. ”Tämä ei ole arvostetuimpia datsha-alueita, koska tämä ei ole järven tai joen rannalla, mutta meidän tarpeisiin tämä riittää hyvin”, kertoo Shura.

Ruokailun aikana Pekka alkoi soitella ja halusi pois joelta. Yritimme taivutella hänet jatkamaan suunnitelmien mukaan. Kävi ilmi, ettei se onnistu. Veimme Sevrjukovin väen Kirishiin ja läksimme hakemaan Pekkaa runsaan sadan kilometrin päästä.

245

Pekan helpotuksen huokaus, kun pääsi joelta pois.

Hän löytyi sovitusta paikasta erään sillan alta. Kun Pekka pääsi autoon, hän oli kireä kuin viulunkieli. Eki keksi tarjota hänelle bortsh-keiton eräässä kahvilassa tien varressa. Vähitellen kireys alkoi sulaa ja hän pystyi keskustelemaan kokemuksistaan ja suunnittelemaan huomista. Sen verran saatiin sovituksi, että lähdemme seuraavana päivänä autolla Staraja Ladogaan ja mukaan otetaan Ljuba ja Shura. Kun pääsimme Kirishiin, Pekka painui suoraan Sevrjukoveille koisaamaan.

252

Kajakki matkailuauton katolle ja Kirishiin.

Me ajoimme auton tutulle parkkipaikalle. Keskustelimme Ekin kanssa viikinkien idäntiestä, uskonnoista ja Lennart Merestä. Puolen yön maissa asetuimme yöpuulle.

Maanantai: toinen melontapäivä

Nousin teltasta hyvin nukutun yön jälkeen. Olin nukkunut yksitoista tuntia. Univelat alkoivat olla maksettuja. Tosin havahduin yöllä välillä outoihin lintujen tai eläinten ääniin.

Aamu oli aurinkoinen mutta kostea. Kun pääsin vesille, navakka myötätuuli ja virta kuljettivat yhdessä kajakkia noin 4,5 km/t. Loppupäivästä ilmainen kyyti hidastui 2,5 kilometriin tunnissa. Koska joella ei voi eksyä, olin liikkeellä karkealla kartalla. Silti kartan karkeus yllätti. Pietarin ja Moskovan välisen M10 tien siltaa ei kartalla ollut. Kajakista katsottuna muusta ei voinut olla kyse, koska sillalla oli parhaimmillaan yhtä aikaa seitsemän rekkaa menossa itään.

42

Pietarin ja Moskovan välisen M10 tien silta.

Koko päivän maisemat olivat tylsiä, eikä rantautumispaikkoja juuri ollut. Jos jossain oli hyvä ranta, siinä oli joko datsha tai paikallista väkeä kalassa. Päivällä kävin savuporokeitolla maissa. Taas toistui tälle reissulle tyypillinen asia: rupesi satamaan juuri, kun ruoka oli valmista. Nyt sade kasteli ennen kuin pääsin kajakkiin.

Venäläisestä puhelimestani olivat loppuneet ruplat, joten laitoin tekstarin suomalaisesta kännykästä Ritalle Sortavalaan ja pyysin häntä laittamaan lisää ruplia venäläiseen kännykkääni. Kun saldo menee nollille, venäläisellä puhelimella ei voi soittaa kuin hätäpuheluita.

44

Tyypillistä rantamaisemaa.

Melominen alkoi kypsyttää. Halusin pois joelta. Keli oli harmaa, rannat olivat huonoja, rantautumispaikkoja ei juuri ollut, satoi ja tuuli, varvaskin vaivasi. Onneksi Veikko soitti. Sovin Ekin kanssa, että he hakevat minut erään sillan alta.

54

Merenneito kajakkini ja minun sateensuoja.

Oli hyvä, ettei siellä tarvinnut odotella kauan kyytiä, koska silloinkin satoi ja tuuli voimakkaasti. Päivän kuluessa taitoin taivalta 51 km. Aikaa siihen kului kahdeksan tuntia. Etenin siis 6,4 km/t taukoineen.

Löysihän Eki, vanha Venäjän konkari, minut sillan alta. Odotellessa ennätti kuitenkin tulla vilu. En viitsinyt vaihtaa vaatteita. Olin ärtyisällä tuulella, väsytti, perse oli märkä, oli kylmä ja nälkä. Ekin tarjoama kuuma borssi helpotti oloa kummasti.

Oli ihana päästä Veikon Babuskan luo nukkumaan. Ennen sitä pääsin kylmään suihkuun, minulle tarjoiltiin saslikkia ja teetä. Lopuksi vielä napsut lääkevodkaa. Vatsalääkkeen siitä teki se, että vodkaan oli liotettu rätvänän juuria.

Volhovin voimalaitos

Tiistai valkeni pilvipoutaisena. Yhdeksältä haimme ensin Shuran, Pekan ja Veikon, matkalta poimimme kyytiin Ljuban ja ajoimme Volhovin voimalaitokselle.

Tutustuimme voimalaitosmuseoon, joka sijaitsi voimalaitoksen suunnittelijan ja sen rakentamista johtaneen insinööri G.O.Kraftion rakentamisen aikaisessa asuintalossa voimalaitoksen tuntumassa.

269

Eräs näyttelyhuone Volhovin voimalaitoksen museossa. Kuvassa on museon opas. Lenin on maalauksessa oikealla ja patsaana vasemmalla.

Museo yllätti heti ensi askeleilla. Nykyään Venäjällä näkee harvoin näyttelyä, jossa Lenin on niin keskeisesti esillä kuin täällä. Hämmästyksestä toivuttuani perusteltu syykin Leninin esiin nostamiseksi selvisi. Volhovin voimalaitos oli Neuvostoliiton ensimmäinen suureen jokeen rakennettu voimalaitos. G.O.Kraftio oli Lenin tuttuja ja hän käynnisti voimalaitoksen suunnittelun heti vallankumouksen jälkeen jo vuonna 1918 sisällissodan vielä riehuessa. Voimalaitoksen tekniikka oli ruotsalaista. Voimala valmistui vuonna 1926. Se on sittemmin peruskorjattu suomalaisvoimin.

Leninin iskulause Neuvostoliiton kehittämisestä kuului: ”sosialismi on yhtä kuin neuvostovalta ja koko maan sähköistäminen”. On helppo ymmärtää, millainen silmäterä tämä voimalaitostyömaa oli Leninille. Hän tosin ei ennättänyt nähdä voimalaitoksen valmistumista, koska hän kuoli kaksi vuotta aikaisemmin.

G.O.Kraftio oli myöhemmin rakentamassa Syvärin voimalaitosta ja sodan aikana hän työskenteli Siperiassa. Hänestä tuli myöhemmin akateemikko. Volhovin kaupungissa, voimalaitoksen tuntumassa on G.O.Kraftion patsas.

Volhovin voimalaitos on toisessakin suhteessa äärimmäisen tärkeä Neuvostoliiton historiassa.

56

Volhovin voimalaitos.

Kenraali Kirill Meretskovin johtama Leningradin piirityksen ulkopuolelle jäänyt Olhavan rintama onnistui pysäyttämään saksalaisten etenemisen Kirishin ja Volhovin väliin ja pitämään hallussaan Volhovin voimalaitoksen ja noin sata kilometriä Laatokan itärantaa. Sitä kautta kulki Laatokan yli Elämäntieksi kutsuttu heiveröinen huoltoyhteys piiritettyyn Leningradiin.

Sortavalalaisen Rita Aladinan tytär Inna Aladina, joka osaa sujuvasti suomea, selvitteli meille hiukan energian merkitystä Leningradin piirityksessä. Hän kertoo, että ensimmäisenä talvena 1941-1942 kaupungissa toimi vain muutama voimalaitos. Sinä talvena energian saamiseksi kaupungissa purettiin puutalot, hakattiin puistojen puut ja aloitettiin turpeen nosto kaupungin laitamilla. Silti energiaa riitti vain sairaaloiden ja leipomoiden toimintaan.

Vähitellen voimalaitoksia saatiin korjatuksi pommitusten jäljiltä ja Laatokan pohjaa pitkin kulki kaapeli kaupunkiin. Talvella 1942-1943 kaapeli kaupunkiin kulki myös jäätä pitkin, joten kaupunkiin tuli ulkopuolelta sähkö kahta kaapelia pitkin. Siksi sairaalat, hallinnolliset rakennukset ja asuintalotkin saivat sähköä ja jopa raitiovaunut kulkivat. Elämä piiritetyssä kaupungissa helpottui edes vähän.

Kirishistä Volhovin kaupunkiin ja edelleen Staraja Ladogan kautta Laatokan rantaan kulkevan tien varrella on rintamalinjan kohdalla sotamuistomerkki, joka on paikalliseen muistomerkkikulttuuriin nähden yllättävän vaatimaton, kun ottaa huomioon, että juuri täällä olivat eräät Leningradin piirityksen ratkaisun avaimet.

Staraja Ladoga

Ajoimme Staraja Ladogaan (nimi tarkoittaa Vanhaa Laatokkaa). Se sijaitsee Olhavajoen varrella 13 km Laatokan rannasta etelään. Nyt paikka on pieni kylä, mutta se oli kaupunki vuoteen 1703. Seuraavana vuonna Pietari Suuri perusti Novaja Ladogan (Uuden Laatokan) Olhavajoen suulle. Silloin aikaisempi Ladoga sai nimen Staraja Ladoga.

302

Staraja Ladogan linnoitus 1400 – 1500 -luvuilta. Etualalla on Ladozhka joki. Olhava virtaa linnoituksen takana. Tällä samalla paikalla on ollut aikoinaan puinen linnoitus.

Ensi töiksemme menimme nauttimaan teetä ja lettuja ravintola ”Ruhtinas Rurikiin”. Ravintolan seinällä oli Rurikin sukutaulu ja suurelta videonäytöltä näytettiin koko ajan viikinkilaivoja purjehtimassa Olhavajoella. Legenda viikinkiruhtinas Rurikin roolista niin Staraja Ladogan kuin Novgorodinkin perustajana elää siis täälläkin.

Tiedetään suunnilleen varmasti, että viikinkiaikainen kaupunki perustettiin Staraja Ladogan paikalle jo 700-luvun puolivälissä. Sen synty on ajoitettu vuoteen 753. Kaupungissa asui alkuvaiheessa ainakin skandinaaveja ja itämerensuomalaisia, mutta viimeistään 900-luvulla myös slaaveja.

309

Staraja Ladogan linnoituksen kirkko on sisäpihalla.

Skandinaavit nimittivät kaupunkia Aldeigjuborgiksi eli Aldeigjun linnaksi. Kaupunki paloi 860 -luvulla todennäköisesti valtausyrityksen seurauksena. Nestorin kronikan mukaan kaupunki oli tuolloin varjagiruhtinas Rurikin hallituskaupunki. Paikka oli 950-luvulle asti eräs Itä-Euroopan tärkeimmistä kauppapaikoista. Vähitellen kaupan painopiste siirtyi Novgorodiin.

Varjagiruhtinas Rurik on tarunhohtoinen hahmo, jonka historiallisuudesta ei olla aivan varmoja. Jos hän on todellinen hahmo, hän on elänyt noin vuosien 830 ja 880 välillä. Hänen kerrotaan ottaneen haltuunsa Laatokanlinnan eli nykyisen Staraja Ladogan linnoituksen ja perustaneen Novgorodin, mutta kuten edellä on mainittu, hänen perustamakseen arveltu keskus lienee sijainnut Rjurikovo Goroditshen paikalla.

Ruokailun jälkeen suuntasimme hiukan kaupungin eteläpuolella olevaan Pyhän Nikolain luostariin. Se oli toiminut neuvostoaikana traktorikorjaamona ja päässyt kamalaan kuntoon. Sitä restauroitiin parhaillaan. Luostarin sisään kuitenkin pääsi.

Kun Staraja Ladoga täytti vuonna 2003 1250 vuotta, Putin vieraili kaupungissa ja nimitti sen ”Venäjän vanhimmaksi pääkaupungiksi”. Hänen vierailuaan varten joen rantaan luostarin viereen rakennettiin massiivinen laituri, jotta valtion päämies pääsi laivasta maihin. Hän lahjoitti luostariin loisteliaan kattokruunun, joka on jo paikoillaan restauroitavassa kirkossa.

347

Putinin Pyhän Nikolain luostarin kirkkoon lahjoittama kattokruunu.

Staraja Ladogan seutu on arkeologisesti eräs Venäjän kiinnostavimmista seuduista. Siksi alueelle on perustettu laaja museokokonaisuus.

Tutustuimme myös Staraja Ladogan linnoitukseen. Nykyinen linnoitus on rakennettu 1500-luvulla liuskekivestä, jota on saatu Olhavajoen rantapenkereestä. Linnoitus sijaitsee samalla paikalla, jossa on ollut ensimmäiset puiset varustukset jo kaupungin perustamisen aikaan. Paikka on strategisesti hyvä, korkea niemi on Olhavajoen ja siihen lännestä laskevan pienemmän Ladozhka -nimisen joen kainalossa.

Poikkesimme myös katsomassa Staraja Ladogan pohjoispuolella olevaa kirkkoa. Kirkon alapuolella joen rannassa on ihmeitä tekevä lähde. Jos siinä kylpee, saa syntinsä anteeksi ja kaikki sairaudet paranevat. Kun kävimme paikalla, lähteessä oli eräs henkilö kylpemässä ja useat ihmiset hakivat vettä altaaseen pulputtavasta putkesta.

352

Tähän kaivoon valuu pyhää vettä yläpuolella olevan kirkon alla. Jos haluaa synnit anteeksi, voi kylpeä suuremmassa altaassa. Sen äärellä oli pukeutumiskoppikin.

Kirkon lähistöllä on kolme kurgaania tai sopkaa. Tällaisia kumpumaisia muinaishautoja on seudulla kymmenittäin, mutta nämä kolme ovat helpoimmin turistin tavoitettavissa, koska ne ovat tien varressa.

340

Näissä kummuissa on ollut lapioimista yli tuhat vuotta sitten.

Paluumatkalla poikkesimme Volhovin kaupunkiin. Se on tavanomainen neuvostokaupunki, jonka suurin työnantaja on alumiinitehdas joka saa energiansa viereisestä voimalasta.

Voimalaitoksen ohi kulkeva kanava on selvästi vähällä käytöllä. Havaintoa tukee, ettei Pekka nähnyt melontansa aikana joella yhtään rahtilaivaa. Novgorodin keskustassa sen sijaan oli kohtalaisen vilkasta turisteille tarkoitettua lähiristelyliikennettä.

358

Volhovin voimalaitoksen ohittava kanava. Näyttää siltä, että kanavan käyttö on vähäistä.

Kanavalla ei ollut henkilökuntaa, mutta voimalaitoksen vartija sanoi, että siellä pitäisi olla sulkuvahdin töissä. Hänen mielestään kanavasta pääsee läpi ilmaiseksi. Epävarmaksi tieto kuitenkin jäi. Jos joskus tulisi tarve kulkea jokea kajakilla tai veneellä yksityiskohdat on syytä varmistaa.

363

Luonnontilaisen Olhavajoen vesi on murtautunut tällaisten kalkkikivikallioiden läpi, joten joessa on ollut huomattavia koskia.

Kun palasimme Kirishiin, hyvästelimme Ljuban ja kiitimme häntä kovasti saamastamme avusta. Yövyimme entisin kujein, Veikko ja Pekka asunnossa ja me Ekin kanssa autossa. Illalla jäi auton ohjaamon ikkuna hiukan raolleen, joten pääsimme pitämään illan päätteeksi hyttysten tappajaiset.

Hyvästit kirishiläisille

Keskiviikkoaamuna yhdeksältä poimimme Veikon kyytiin ja hyvästelimme vanhat Sevrjukovit. Pekka lähti melomaan puoli kahdeltatoista Staraja Ladogan lähellä olevan Pyhän Nikolain luostarin rannasta.

369

Pekan lähtövalmisteluja Pyhän Nikolain luostarin parkkipaikalla. Varusteet muutaman tunnin melontaa varten ovat niukat.

Kävimme kurgaaneilla kuvaamassa, kun yksinäinen meloja suuntaa Olhavajokea ohitsemme kohti Laatokkaa.

388

Pekka meloo kurgaanien ohi. Pyhän lähteen kirkko taustalla.

389

Vasemmalla ylhäällä siintää Staraja Ladogan linnoitus. Sieltä on voinut varsin hyvin hallita liikennettä joella.

Me olimme autolla Novaja Ladogan Veneilyklubilla kahden maissa. Meiltä tultiin kuitenkin perimään parkkimaksua, vaikka olimme aikeissa syödä klubilla. Myös kanootin nosto olisi ollut maksullinen. Rahastaminen rupesi nyppimään.

400

Pekka saapuu Novaja Ladogaan.

Sovimme puhelimitse, että Pekka melookin Novaja Ladogassa olevan Laatokankanavan suulle. Nostimme hänet vedestä ja pakkasimme auton. Kävimme Novaja Ladogan satamassa katsomassa laivaston sankareille pystytettyä muistomerkkiä.

426

Leningradin piirityksen aikaisen Elämäntien muistomerkki Novaja Ladogan satamassa. Kiveen on hakattu, mistä huoltoreitit kulkivat Laatokan yli saarrettuun kaupunkiin.

He auttoivat osaltaan Leningradin puolustusta Laatokalla, mm. pitämällä Elämäntietä auki. Lopuksi kävimme kaupungilla syömässä.

Meloen Vanhasta Uuteen Ladogaan

Pekka kertoo: Läksin melomaan Pyhän Nikolain luostarin rannasta Staraja Ladogan yläpuolelta. Siellä oleva massiivinen laituri on rakennettu Putinin vierailua varten. Hän tuli luostariin ja Staraja Ladogaan laivalla Pietarista.

74

Veikko ja Pertti saattelemassa ”Putinin” laiturilla.

Meloskelin Staraja Ladogan linnoituksen ohi ja sen pohjoispuolella olevat joen rannan kurgaanit näkyivät vesille hyvin. Mietin, että sama näkymä on ollut siinä yli tuhat vuotta.

76

Starja Ladogan vanha kirkko.

62

Veikko harrastaa parkouria 1000 vuotta vanhoilla muureilla.

Joen maisemat eivät juuri muuttuneet, mutta asutusta alkoi olla yhä tiheämmin.

Oli sovittu, että tavataan Kalastusklubilla, joka oli minulle ja Ekille Laatokan kierrokselta tuttu paikka. En ollut muistanut varoittaa muutaman sadan ruplan maksuista. Nehän eivät merkinneet Suomen rahassa mitään. Kohtaamispaikkaa kuitenkin vaihdettiin. Melojaa se harmitti.

82

Aunus laiva, rantasalmelaisen Kyösti Savirannan isän työpaikka 30-luvulla. Nykyään laiva toimii muistomerkkinä.

Lopulta Laatokka aukesi kajakkini edessä ja ajatukseni lensivät järven toiselle puolelle. Siellä on Sortavalan saaristossa melojalle hienot rantautumispaikat. Tuntui, että kajakkinikin halusi mennä sinne, mutta nyt piti kääntyä vasemmalle kanavaan ja suunnata kohti Rantasalmea.

84

Laatokka avautuu lopulta kajakin keulan edessä.

Viimeinen yö Siestarjoella Leniniä muistellen

Kun jatkoimme Novaja Ladogasta kohti Suomea, poikkesimme matkalla Slisselburgin kaupungissa ja vilkaisimme rannalta Pähkinäsaaren linnoitusta Nevan niskalla. Se on saari, jossa 1323 solmittiin ensimmäinen kirjallinen rauhansopimus Novgorodin ja Ruotsin välillä. Siihen aikaan saaressa oli puinen linnoitus.

Pähkinälinna2

Pähkinälinna Laatokalta päin nähtynä.

Ajoimme Pietariin Veikon serkkujen luokse ja teimme hiukan ostoksia. Serkkujen isä, joka on myöskin nimeltään Aleksandr opasti meidät Karjalan kannakselle levikkeelle, jota hän piti turvallisena yöpymispaikkana. Olimme siellä 22.30. Veikko lähti Alaksandrin kanssa Pietariin. Sovittiin, että hänen tätinsä Svatlana tuo hänet aamulla luoksemme.

467

Veikon Svetlana -tädin ja serkkujen asuinympäristöä Pietarissa.

Kävimme vielä kolmestaan katsomassa Leninin piilopaikkana 1917 palvelleen heinäsuovan kopiota ja muistomerkkiä. Heinäsuova oli Siestarjärven rannalla. Sitä ihmetellessä tuli jotenkin apea olo. Heinäsuovan lähelle oli neuvostoaikana rakennettu valtava parkkialue ja opastaulut suuria pyhiinvaelluksen tekeviä turistijoukkoja varten. Nyt siellä ei ollut muita kuin meidän automme. Heinäsuovaa ei kuitenkaan ollut päästetty rapistumaan.

480

Leninin heinäsuova Siestarjärven tuntumassa.

Pekka pystytti teltan Siestarjärven rantaan, Eki ja minä yövyimme autossa ja kuuntelimme kuinka ukkonen kulki lähistöltä ohitsemme.

Aamulla heräsimme puoli kymmeneltä. Veikko käväisi hiukan ennen kymmentä tätinsä Svetlanan kanssa hakemassa tavaransa autosta. Hän olikin päättänyt jäädä muutamaksi päiväksi serkkujensa luokse.

Matkalla kotiin poikkesimme Ilja Repinin kotimuseossa ja söimme Viipurissa. Tammenlahdessa olimme illalla hiukan jälkeen yhdeksän.

Loppumietteitä

Tärkein johtopäätös on, että meille sattui reissun toteutuksessa tavaton onni: Veikko, hänen isovanhempansa ja Ljuba Mihaleva avasivat koko seudun historiaa ja nykyisyyttä tavalla jota ei olisi pelkkänä turistina ollut mitenkään mahdollista kokea. Se mitä saimme viikosta irti, vaati paitsi esitöitä, Veikon erinomaista kielitaitoa myös siellä syntyneitä henkilökohtaisia suhteita paikallisiin ihmisiin. Ei meillä ilman Veikon isovanhempia ja Ljubaa olisi ollut pääsyä Novgorodin ja koko sen seudun kokemus- ja tarinaperinteeseen. Kaikki olisi pitänyt lukea kirjallisista lähteistä, eikä sillä tavalla saa paikkoihin henkilökohtaista suhdetta.

Viikon retki tuotti sen tuloksen, mitä läksimme hakemaan: ainakin hahmotelman siitä, millainen Suomesta auringon nousun puolella oleva ”itä” oikein on, ja miten se on tuhannen vuoden aikana muuttunut. Venäjän historian kannalta voi jossitella, kuinka toisenlainen yhteiskunta naapurissamme olisi, jos Novgorod olisi valloittanutkin Moskovan, eikä niin kuin tapahtui.

60

Staraja Ladogan linnan sisäpihalla oleva museoitu puinen kirkko.

Olhavajoki ei ole pieni puronen. Pekka tutki jokien keskivirtaamia ja sai selville, että Olhavan keskivirtaama on hieman suurempi kuin Vuoksen, noin 600 m3/s. Syvärin keskivirtaama on 790 m3/s. Ja Nevan – joka laskee kaikkien näiden jokien ja monen pienemmän joen vedet Laatokasta Suomenlahteen – keskivirtaama on 2 500 m3/s.

Olhavajoki on tarjonnut ikiajat erinomaisen kulkuväylän niin kauppiaille kuin sotajoukoillekin.

Nykyisen Volhovin voimalaitoksen seutuvilla on entisaikaan ollut pitkä koskijakso, jossa joen vedet tunkeutuvat kalkkikivikallioiden läpi. Tutkijat painottavat, ettei Idäntietä ole välttämättä kuljettu niin, että samalla aluksella olisi kuljettu koko reitistö läpi tai että edes sama kauppias olisi kulkenut kauppareitin päästä päähän. Siksi Novgorodista muodostui eräs keskeinen etappi ja matkojen solmukohta.

Vaikka Pekka ei melonutkaan koko matkaa, voimme kokemuksemme perusteella sanoa, ettei viikinkiaikainen tai Novgorodin suuruuden aikainen sotajoukkokaan tarvinnut taipaleen taittamiseen Novgorodista Laatokalle kuin korkeintaan 4-5 päivää, vaikka se olisi lähtenyt liikkeelle itse kaupungista eikä sitä olisi koottu johonkin lähempänä kohdetta olevaan paikkaan. Jos taipaleella on pidetty kiirettä, kuljetaan osin yölläkin, Novgorodista ennättää Laatokalle 2-3 päivässä, Suomenlahdelle viikossa.

Niinpä ”idän” valtakeskus Novgorod oli jo yli tuhat vuotta sitten aivan nykyisen Suomen tuntumassa. Ei siis ihme, että idästä on maahamme tullut paljon vaikutteita, ja että sen seudun tapahtumat ovat vaikuttaneet niin voimakkaasti maamme vaiheisiin.

Nykypäivän lihasvoimin liikkuvalle retkeilijälle Olhavajoki ei ole kiinnostava kohde, koska maisema on yksitoikkoinen ja rannat hankalat pysähtyä. Volhovin voimalaitos on muuttanut maisemaa rajusti, vaikka mitään suurta säännöstelyallasta joen varressa ei olekaan nähtävissä. Jos taas matkaa taittaa kulttuurihistoria mielessään, seutu on erittäin kiintoisa. Ilmajärvelle, Novgorodiin ja Olhavajoen varrella oleviin kyliin ja kaupunkeihin kannattaa jokaisen suomalaisen suunnata.

Pekan – siis melojan näkökulmasta joelle näkyvät vanhimmat ihmisen tekemät rakennelmat ovat kurgaanit, joista muutamat erottuvat upeasti. Seuraava säilynyt kerrostuma ovat tietenkin joen varren vanhimmat kirkot.

78

Staraja Ladogan kurgaanit joelta nähtynä.

”Jos jokivarren näkymistä poistaa talot ja viljelykset ja vaihtaa niiden tilalle metsän, saatoin hyvin kuvitella liikkuvani viikinkien kanssa samaa jokea. Karjalassa olen nähnyt paljon vanhempia merkkejä muinaisista ihmisistä, Äänisen kalliopiirrokset ovat 5000 – 8000 vuotta vanhoja. Laatokan pohjoisrannalla olen käynyt Mäkisalon linnavuorella, jossa on viikinkiaikaisen linnan perustuksiakin vielä nähtävissä. Ne kertovat tavalliselle ihmisellekin havainnollisesti ihmisen pitkästä vaikutuksesta alueella”, pohtii Pekka.

Laatokka mielessäin 1 ja 2

Teksti: Sirpa Suomalainen              Kuvat: Maarit Sihvonen, Pekka Pouhula ja Erkki Muukkonen

LAATOKKA MIELESSÄIN 1……

Kauan oli minussa itänyt ajatus päästä vielä kerran käymään isiemme ja äitiemme mailla Laatokan Kärpäsensaaressa.

Veljeni Pekka vaimoineen oli melonut kesäisin noita vesiä. Katsellessani upeita Maaritin ottamia maisemakuvia, tuli aina haikea huokaus. Oi miten hienoja upeita näkymiä, mitä mahtavia kallioita! Edellisestä käynnistäni oli kulunut jo 9 vuotta. Ja sitten repesi: Pekka ilmoitti, että hänellä on tiedossa oppaat, soutajat ja veneet.

Serkkuni Merja oli myös kaihonnut päästä vielä kerran Kippoon ja Lauksalmeen, isänsä entisille asuinsijoille.

Faktat: Vene oli moottorikäyttöinen, tosin pieni, mutta johon mahtui 4 henkilöä.Kuljettaja oli, tarvittiin kolme matkalaista. Teimme kyselyjä ja epäröintien jälkeen oli vastaus: ”Ei myö nyt taijeta lähtii ku ei tiijä, mitä tuo Putini oikein meinaa.” Merja, minä ja Jukka-veli rohkaistuimme ja sanoimme: ”Kyllä myö lähetää.”

18_moottorivene

Heinosten moottorivene lähtövalmiina. Laatokalla vesi oli reilusti alahaalla, ylettyi kuitenkin rantaan asti.

Viisumit hankittiin, muistilistat matkaa varten suunniteltiin, ja tavarat pakattiin Merjan autoon. Merja, kokenut retkeilijä tiesi tarkalleen, mitä ja kuinka paljon pitää ottaa mukaan. Teltta, makuupussit, alustat, ruokaa, juomaa ja retkimuonaa tarpeeksi, koska saarikauppoja ei sielläpäin ole liiemmin tarjolla.

Ajomatka oli pitkä, Merja ajoi satoja kilometrejä valittamatta, ja minä vain istuin vieressä suuta soittaen yrittäen olla myös jonkinlainen kartanlukija. Ennen Niiralan raja-asemaa oli matkaporukka koossa, ja ylitys toiseen valtioon sujui ongelmitta. Vihdoin pääsimme autoletkassa Vätikkään Heinosten mökille, josta oli tarkoitus lähteä pienellä paatilla kohti lähes tuntematonta.

10_Heinosen mökki

Heinosten venevaja, taustalla pilkistää mökin punainen nurkka.

Puuvenesoutajat Erkki ja Risto painelivat näkymättömiin joutuisasti, ja heitä seurasi pariskunta Pekka ja Maarit omilla kajakeillaan. Peränpitäjinä minä, Merja, Jukka ja Pouhulan Pekka kokeneena kipparina, johon me tietämättömät panimme toivomme päästä perille turvallisesti ja vaivattomasti.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kojonsaaren hiekkarannalla. Etsimme omat telttapaikkamme.

22_kojonsaari

Kojonsaaren leiripaikka. Keskellä ruskea ”pakastin” arkku, Pekka P:n kehittämä kylmälaukku pitkille kesäretkille.

Rantasalmelaisten miesten mainion muikkukeiton ja tervetulojuomien jälkeen saimme nauttia täydenkuun lumosta. Kallion takaa nousi suuri oranssinen täysikuu, jota veli-Pekka tavoitteli syliinsä antaakseen kuun armaalleen kuitenkaan siinä onnistumatta.

25_pekka ja kuu

Pekka toimittamassa kuuta taivaalta armaalleen.

Jossain hämärän rajamailla alkoi kuulua venäjänkielistä molotusta. Hengitystä pidätellen kuuntelin, kun telttaamme kevyesti hipaistiin, ja ääni kuului jo ihan vierestä. Merja ilmeisesti oli hereillä ja ymmärsi puheen, kun napautti terävästi: ”njet.” Se riitti, askeleet veivät poispäin, sydän rauhoittui, votkakauppiaat luovuttivat.

Aamu hietikolla valkeni, ei ihan helteisenä, mutta me naiset päätimme mennä heti uimaan. Muutamat räpistelyt, hui miten kylmää, mutta nahkat kasteltiin. Sitten Pekka topakoitui miesten puolesta: ”Kyllähä myökii nyt uskallettaa, kerran naisetkii!” Pieni aamuverryttely rannalla kirvoitti kankeat jäsenemme pituushyppykisaan, jonka voittivat miehet Suomen urhokkaat.

30_pituushyppy

Leppoisan aamun kisailua Kojonsaaren hiekkarannalla.

Sitten veneet ja kajakit vesille ja suunta kohti Kärpäsensaarta. Minulla ei ollut aavistustakaan mistään suunnasta, mutta kipparilla oli kaikki hallussa, ja matka taittui sujuvasti eteenpäin. Maisemat olivat huikeita, pilvipoutaa, lukemattomien saarten lomitse ”kotia kohti”.

32_Tauko

Laatokka näytti parhaimmat puolensa. Tauko jollakin lukuisista kallioluodoista.

Kärpäsensaaren kallioiselle rannalle leiriydyimme ja laitoimme ruoan. Venesoutajilla tuntui olevan tärkein kapistus ihmeellinen valtava arkku, jota he kutsuivat pakastimeksi. Siellä säilyivät hyvin kylmänä muikut, voit, juustot, tyrnihillot ym. herkut, jotka pitävät miehet vesillä.

Sitten hevoskierrolle Kippoon kokoustamaan.

40_Kipon kokous

Kipon Perinneyhdistyksen vuoden 2015 virallinen kokouskuva.

Vähän sateli, ukkonenkin jyrähteli, mutta se ei menoa haitannut. Pekka-veli piti lyhyen puheen Kipon perinneyhdistyksen virallisessa kokouksessa, joka voidaan pitää vain hevoskierrolla. Melkoinen yllätys oli minulle syntymäpäiväonnittelut, kuohuvaa ja upea lahja, kuva isän kotipaikasta, joka joskus oli rannan tuntumassa.

45_sirpan lahja

Kippo. Sirpan, Pekan ja Jukan isän Olavin sekä Merjan äidin Katrin kotipaikka. Olavi ja Katri olivat sisaruksia.

Nyt me seisomassa mäen nyppylällä, hevosen työpaikalla. Mielettömän ihanaa ja uskomatonta. Sellast tääl Karjalas on.

Tunnelatausten ja kuohuvien herkistämä joukko marssii pitkässä heinikossa kohti rantaa. Hiljaisina, kyyneleisinä, liikuttuneina, että vielä pääsimme tänne.

46_Pekka ja sirpa

Sisarukset Pekka ja Sirpa kotikonnuilla.

Lähdemme Merjan kotiin Lauksalmeen. Pienen etsinnän jälkeen löytyy uskomattoman hyvin säilynyt maakellari ja ehjät lehmien juottokupit entisestä navetan pohjasta. Sielläkin pitää itkeä eikä se ole vaikeaakaan. Ihanaa kyynelehtiä näissä mielettömissä paikoissa onnen tunteiden laineiden lyödessä yli äyräiden.

Palaamme leiripaikalle, jossa oli jo kalaverkot laskettu ja iltanuotio sytytetty.

70_verkonlasku

Risto ja Erkki verkonlaskussa.

Sieltä löytyi eräs ihmeellisyys, saha polttopuiden tekoa varten. Sellainen saha, jossa oli pelkästään terä ja narut ja jota Merja-serkku käytteli tottuneesti nirhatessaan nuotiopuuta pienemmäksi. Kehui kylläkin, ettei hän ole tällaista ikinä ennen nähnytkään.

Aamulla teltasta kömpiessä näimme hauen ja ahvenet mahat auki retkottamassa nurmikolla. Kalamiesten paistamat suolalla, voilla ja ruohosipulilla höystetyt fileet maistuivat taivaallisilta. Täydellinen lopputulos, oli hyvää.

78_haukufile

Kuhkaan saaren Ryhmänlammelle pääsemme kipparin kera ihailemaan uskomattoman upeaa mäntymetsää. Täällä on erikoinen tunnelma: rauhallinen, hiljainen tuulenhyminä. Pitkiä, suoraselkäisiä, valtavia mäntyjä sadoittain, jotka kilpailevat valosta venyttäen runkojaan kohti aurinkoa ja taivasta. Jokunen lintu varoittelee lajitovereitaan, muuten vain äänessä hiljaa viriävä tuuli.

86_mäntymetsä

Matka jatkuu ja Läyleensalmen poukamassa pidetään evästauko. Heitämme haikeat hyvästit kippari-Pekalle ja toivotamme hänelle hyvää matkaa Rahmaan. Astumme moottoriin ja Jukka ottaa ohjat käsiinsä, Merja kartanlukijaksi, minä joutolaisena. Jukka kysyy: ”Mites nyt?” Pekka vastaa: ”No tuonne päin vaan, kyllä se Vätikkä sieltä löytyy”. Tuuli on navakoitunut, viilentynytkin, ja heti veneen irrottua rannasta joudumme ikävään ristiaallokkoon, joka keinuttaa ilkeästi. Kysäisen Jukalta: ”Ootko ennen ajanut tällaista venettä?” ”No, en ole”, vastaa Jukka. Matkalla ei mitään merimerkkejä, eväänä vain epämääräinen kartta vailla mitään nimiä. Merja tutkii karttaa, Jukka ruorissa on luottavaisen ja varman näköinen, niin kuin pitääkin olla. Nautitaan nyt maisemista, näistä ihanista Laatokan kallioista, lukemattomista luodoista ja saarista. Tuuli on navakkaa, joten takkia ja pipoa vaan päälle, nyt mennään.

Maisemat vaihtuvat, vai vaihtuvatko, lopulta kaikki näyttää samanlaiselta. Ollaankohan oikeassa suunnassa? Oikealla pitää pysyä eikä lähteä vasenta etsimään. Kyllä se Vätikkä ja Heinosen ranta sieltä löytyy. Sitten yhtäkkiä olemme paikassa, josta aukeaa rannaton selkä, ja yhä koveneva tuuli, jota päin puskemme.”Tästä me ei ole tultu”, kirkaisen.”Nyt ei ainakaan tuonne selälle lähetä”. Oikealla seisoo valtava kallio, jota kohti tuuli meitä painaa. Värisen kylmästä ja pelosta; tuohon jos murskaudumme, hukumme kaikki, eikä kukan meitä täältä ikinä löydä. Hätäinen rukoukseni ylöspäin ei tyynnytä aaltoja. Vetäisen balsamipullon taskusta ja yritän sillä rauhoitella itseäni. Selviämme kalliosta, sitten oikealle, oikealle….. Merja on kiinni kartassa, Jukka tukevasti ohjaksissa. Minäkin asettauduin tähystysasemiin entistä tiukemmin. Huomaan muutaman lähellä pintaa olevan vedenalaisen karin. Huomautan Jukalle vaarasta. Hänkin varmaan näki jotain ja ohjaa sivummalle.

90_vaahtopäitä

Vaahtopäitä Laatokalla. Kuva Rahmasta Kuhkaaseen päin.

Sitten tulee pissahätä jollekin ja minulta menee hermot. ”Nyt ei pysähdytä. Kuskaa veneestä”, karjaisen ja samalla kadun ja häpeän käytöstäni. Lukemattomien saarien, luotojen, niemien ja lahtien jälkeen vihdoin alkaa näkyä tuttuja paikkoja. Hiljainen kiitos puristuu sisältäni. Heinosilla meitä odottaa kuuma sauna, konjakki ja suklaa. Yö teltassa. Aamupala pihapöydän ääressä. Kiitokset, halaukset, ihanat ihmiset nuo Heinoset.

Pitkä ajomatka Merjalla, joka ei valita, on iloinen, reipas, ihana matkakumppani, kuten myös Jukka. Rajatarkastuksessa ihana yllätys: hymyilevä nuori mies, joka puhutteli etunimeltä. Tämä matka ei unohdu. Minä vanha kärttyinen mummo sain olla hienossa seurassa, osaavissa käsissä mennen tullen. Merja, Jukka, Pekka-veli, Maarit, Pekka P, Erkki ja Risto: kaikille miljoonat kiitokset! Teitte matkastamme ikimuistettavan.

Kirjoitteli Sirpa

 

———————————————————————————————————————————————————

Teksti: Merja Härkönen              Kuvat: Maarit Sihvonen, Pekka Pouhula ja Erkki Muukkonen

LAATOKKA MIELESSÄIN 2……

Kippo – Kärpäsensaari, Lauksalmi – Kuhkaa, Lumivaara, Laatokka. Jospa ja kyllä me vielä kerran pääsemme siellä käymään. Näin olimme serkkuni Sirpan kanssa haaveilleet useamman vuoden ajan. Edellisestä käynnistämme oli yhdeksän vuotta.

Sirpan veli Pekka on käynyt Kipossa vaimonsa Maaritin kanssa joka kesä meloen viimeiset 10 vuotta ja ovat lähdössä taas.

Sirpan kanssa emme oikein ole vesi-ihmisiä, meitä ei melomaan saa, mehän kaatuisimme heti ja hukkuisimme saman tien.

Kevättalvella tuli Pekalta viesti, että hänellä olisi tiedossa vene, johon mahtuu kuljettajan lisäksi 3 henkilöä. Siitä se sitten alkoi matkan suunnittelu. Kuka mahtaisi lähteä meidän kanssa, Mirja, Pirjo, Pekka? Kuka venettä kuljettaa? Vähän laittoi miettimään sekin, että minun pitäisi lähteä itänaapurin puolelle omalla autolla. Niin paljon sinne mieli teki, että ajettava on. Töistäkin pitäisi saada vapaata.

Kevään aikana selvisi, että kanssamme lähtee Sirpan ja Pekan veli Jukka. Ryhmään kuuluvat myös Pekan ja Maaritin tuntema Pekka Pouhula ja 2 hänen kaveriaan Rantasalmelta. Näistä kolmesta meille vieraasta miehestä joku kuljettaisi meidän venettä.

60_moottorivene

Busterilla Laatokan vesillä. Sirpa, Kipon Pekka, Pekka P. ja Merja

2.7.2015 torstaina töistä päästyäni hain Sirpan ja matka alkoi kohti Kotkaa Pekan ja Maaritin luo yöksi. Myös Jukka tuli sinne Turusta. Pekan avustuksella täytettiin niin matkustajien kuin autonkin paperit valmiiksi rajan ylitystä varten.

Perjantai aamuna lähdettiin kohti Niiralan raja-asemaa helteisessä säässä. Tohmajärvellä tapasimme 3 vierasta miestä Pekka P:n, Erkin ja Riston, joilla oli mukana kajakki ja iso soutuvene. Rajamuodollisuudet sujuivat hyvin, Pekka P ajoi edellä ja opasti ja toinen Pekka varmisti perässä.

Rajan tuolla puolen tankkauksen jälkeen Erkki siirtyi minun autoon, mikä oli todella mukavaa ja helpottavaa ja toi turvallisuuden tunnetta ajoon, kun hän opasti ja neuvoi ja kaikenlisäksi oli mahtava matkaopas. Sortavalassa pysähdyttiin syömään ja käytiin matkamuisto- ja juomaostoksilla.

Hyvän oppaan johdolla matka jatkui kohti Lahdenpohjaa. Aikaisemmilta matkoilta linja-auton kyydissä muistin, että tie on tosi mutkainen, mutta kyllä se tuntui itse ajaen vielä mutkaisemmalta.

Erkki sai muutamankin kerran huomauttaa, että tässä alkoi kylä ( nopeusrajoitus 40km) ja vastaavasti nyt kylä ohitettiin. Onneksi ainoan ratsian kohdalla nopeus oli kohdallaan.

Kurkijoen Vätikkään ajoimme Ihalan kautta. Isän isän koti oli Ihalassa aivan tien vieressä. Aikaisemmalla reissulla olen sen talon tunnistanut lähellä Ihala-jokea. Nyt jäi tunnistamatta.

Vätikkään Heinosen mökille saavuimme illan suussa ja siinä alkoi heti veneen ja kajakkien lasku vesille ja niiden lastaaminen. Ilta oli aurinkoinen ja lämmin.

15_soutuvene

Riston soutuvene lähtövalmiina Heinosten mökin rannassa.

Pekka ja Maarit lähtivät kajakeillaan, Risto ja Erkki soutuveneellään ja me loput Heinosen moottoriveneellä, jota kuljetti Pekka P kajakkinsa ollessa hinauksessa.

Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme lyhyen matkan jälkeen Kojonsaaren hiekkarannalle. Ranta oli pitkä ja siellä oli jo jonkin verran retkeilijöitä viettämässä kaunista iltaa. Hienoa lämmintä hiekkaa oli pitkälle rinteeseen. Kuinkas tässä saadaan teltta pysymään pystyssä? Löytyihän sieltä kiviäkin tikkujen päälle pitämään telttaa paikallaan. Sitten kuului kutsu: ”Kaikki tänne päin ja lautaset mukaan” Erkki ja Risto olivat keittäneet Rantasalmelaista rantakalaa ja tarjosivat sitä maukkaan ruisleivän kanssa.

20_rantakala

Rantasalmelainen rantakala. Vettä, muikkuja, voita ja suolaa sopivasti annosteltuna ja oikeassa suhteessa. Mestarikokki Risto osaa tämän homman.

Ilta oli lämmin ja todella kaunis auringonlaskun väreineen. Myöhemmin illalla täysikuu loi tunnelmaa. Me olimme tulleet Laatokalle ja meillä oli mukavaa ja hyvä olla.

Yöllä naapurit valvoivat tosi myöhään ja soittivat musiikkia aika lujaa. Joku kävi koputtamassa telttaankin ja sanoi kysyvästi jotain, mie vastasin vaan njet ja hän lähti pois.

Aamu oli aurinkoinen ja lämmin. Sirpan kanssa käytiin heti herättyämme uimassa. Aamutoimien jälkeen ennen matkan jatkumista meillä oli pituushyppykisa, jonka voitti Jukka tai Pekka. Samalla muistelimme vuosia sitten Rahmassa käytyä mummojen kuulakisaa ja muita hauskoja tapahtumia.

Aurinko paistoi, oli niin lämmintä, että t-paidalla tarkeni hyvin. Maisemat olivat kauniit, oli mukava kulkea hyvässä seurassa ilman kiireen kierää ja vaan nauttia melkein tyynellä Laatokalla olemassa olostaan.

28_kojonsaari

Kojonsaaren hiekkarantaa ja Laatokan ulappaa.

Aikaisemmat reissut on tehty Lahdenpohjasta lähtien, joten tämä suunta oli aivan uusi. Mennessä poikkesimme katsomassa Kiiskansalmea. Illan suussa saavuimme Kärpäsensaareen. Haaveilemamme leiriytymispaikka Konissa oli jo varattu. Hyvän paikan löysimme läheltä entisiä Kipon kalasaunoja Läyleensalmen rannalta. Edelliseen yöpaikkaan verrattuna tässä oli kallioinen ranta, mikä oli vaihteeksi oikein mukavaa.

35_leiri

Leirielämää Kärpäsensaaressa.

Leiriytymisen ja ruokailun jälkeen koko ryhmä lähti kohti Kippoa, äidin ja enon kotipaikkaa. Ukkoskuuro siivitti menoamme, mutta se ei tahtia haitannut. Tutulta näytti Kipon ranta, kivi, jonka kohdalla on hyvä rantautua ja nuo tutut koivut. Aina yhtä sykähdyttävää ja liikuttavaa. Tuvan kivijalan tapin luona selvisi minulle, että Pekka P:n isotädin mies Kilpiön Antti on ollut rakentamassa tätä taloa.

Hevoskierrolla pidettiin Kipon perinneyhdistyksen kokous. Viimeistään täällä naisväellä nousivat vedet silmiin.

44_sirpan synt

Sirpa synttärilahjaa avaamassa.

Kokouksen yhteydessä nostettiin kuohumaljat Sirpalle syntymäpäivänsä kunniaksi.

42_kipon kokous

Sirpan synttärijuhlallisuuksia.

Perinneyhdistyksemme sai kaksi uutta jäsentä, Erkin ja Riston, jotka osallistuivat kokoukseen. Lopuksi lauloimme Karjalaisten laulun.

Kipon mummon pihapiirissä kukkivat tiikerinliljat ja valkoiset ruusut. Marjapensaita oli edelleen nähtävissä. Kellarikuopan seinät olivat paikoillaan, samoin saunan paikka. Äidin leikkikivikin löytyi. Pihapiirissä tutkailimme vielä luonnon kasveja ennen matkan jatkumista.

48_Kipon jälkeläisiä

Merja, Kipon Pekka, Jukka ja Sirpa kotikonnuillaan.

Sirpa, Pekat ja mie jatkoimme matkaa kohti Kuhkaan saarta, Meijerniemeä ja sieltä isän kotia Lauksalmea, toiset palasivat leiripaikalle.

Meijerniemessäkin oli leiriytyjiä, Pekka kertoi heille venäjänkielen taitoisena minne ja miksi olemme menossa. Pienen harhailun jälkeen tulimme isän kotipaikalle. Pusikoituminen oli edennyt selvästi yhdeksässä vuodessa, puut kasvaneet navetan raunioissa.

50_Lauksalmi navetta

Navetan perustuksia.

Kaikki oli kuitenkin hyvin nähtävissä ja löydettävissä lehmien juottokuppeja myöten.

52_lauksalmi juottokuppi

Lehmien juottokuppi löytyi kasvillisuuden alta. Tämä navetta oli edistyksillinen 30-luvulla, hyvin on kestänyt.

Karjakeittiön katto oli romahtanut jo edellisellä kerralla, mutta vesisäiliö näytti olevan edelleen ehjä. Maakellari oli hyväkuntoinen tuuletusaukkoa myöten, ovi vaan puuttui. Kellarin vieressä oli kypsiä metsämansikoita. Viileässä kellarissa nautimme Karjalabalsami huikat liikuttunein mielin kuka mitäkin ajatellen.

54_Lauksalmi kellari

Kellarin tunnelmia.

Mummon pihassa kukki punainen ruusu. Palasimme hiukan eri reittiä takaisin veneelle. Lehdokit kukkivat tämän reitin varrella.

Ilta oli sateen jälkeen viilentynyt. Järvellä nousi Kuhkaan rannan suunnassa sumua. Kaarinan rantaan emme ehtineet poiketa, mutta se toi monia mukavia muistoja mieleen.

Leiripaikalla Erkki ja Risto olivat käyneet laskemassa verkot veteen.

72_verkonlasku2

Rantasalmen miehet verkolaskussa.

Ilta oli kirkastunut ja auringonlaskun värit olivat upeat. Vähän matkan päässä venäläisillä lämpeni telttasauna. Meidän miehet olivat sytyttäneet nuotion. Riston opastuksella pääsin kokeilemaan ketjusahaa. Paistoimme makkarat. Sirpan ja Jukan kanssa istuimme viimeisinä nuotiolla. Nukkumaan ei olisi malttanut mennä.

76_iltarusko

Iltamaisema.

Aamu oli viileämpi edelliseen päivään verrattuna. Verkot oli käyty nostamassa ja saaliina oli iso hauki ja ahven. Risto suolasi fileet ja paistoi ne trangialla voissa tosi taitavasti, oli paistanut joskus aikaisemminkin. En varmaan ole koskaan syönyt niin maistuvaa haukea.

77_kokki

Tässä tiemme erkanevat, Pekka ja Maarit kajakeillaan sekä Erkki ja Risto soutuveneellään lähtevät kohti Rahmaa. Pekka P lähtee Sirpan, Jukan ja miun kanssa kohti Kipon salmea ja sieltä Kärpäsen salmea pitkin kohti Sipronsaarta, jossa olimme päättäneet käydä.

80_sipro

Merja, Sirpa ja Jukka Siprossa omenapuiden katveessa.

Siprossa oli muista paikoista poiketen rakennusten puuosia jäljellä.

82_sipro2

Vanhaa hirsirakennetta. Ihmeellisesti säilynyt näikin hyvin.

84_sipro3

Kuolaimet nostettu näkyville Sipron saaressa.

Matkamme jatkui kohti Ryhmänlampea, jossa en ollut aikaisemmin käynytkään. Kun Pekka P:ltä kysyimme eikö hän haluakaan käydä sukunsa mailla niin hän totesi: ”Eiköhän täällä ole jo kyynelehditty tarpeeksi.” Kävimme kävelemässä ja ihastelemassa tosi kaunista männikköä Tainlahdesta lähtien.

Tuuli oli jo yltynyt jonkin verran, kun ajoimme aavaa Laatokkaa kohti ohittaen Sikakiven. Läyleensalmen kallioisessa poukamassa saarien suojassa pidimme ruokatauon. Tästä Pekka P lähti meloen kohti Rahmaa. Meidän matka jatkui Jukan ohjatessa venettä samaa reittiä kuin tullessa kohti Heinosen mökkiä. Alkumatka menikin hyvin Pekalta saadun kartan avulla reittiä seuraten. Jossain vaiheessa emme enää tarkalleen tienneet missä olimme. Vähänkin aukeammalla tuuli keikutti venettä ja vaahtopäitäkin esiintyi. Mutta ei hätää eikä panikointia, koska aavalle meidän ei pitänyt mennä, kunhan seuraisimme saarien rantoja tulisimme pakosta sinne minne pitikin. Jukka oli taitava ja varmaotteinen veneen kuljettaja.

65_ pekkaP ja Jukka

Pekka P opettaa Jukalle moottoriveneen ohjastamista.

Mietin ja kysyinkin häneltä muutaman kerran, että joko kätesi kramppaa, kun matka vaan kestää. Minä olin ohjaimessa vain sen aikaa, kun Jukka lisäsi vaatetta päälle. Kaikesta huolimatta helpotuksen huokaus pääsi, kun tulimme tunnistettavalle kohdalle eli vähän ennen Kiiskansalmen suuta.

Perille pääsimme hyvin. Tavaroiden purku veneestä ja veneen hinaus Heinosen Vilhon toimesta vajaan, telttojen pystytys heidän pihaansa jne. Saimme kutsun saunaan ja saunan jälkeen Heinoset tarjosivat vielä uuden huussin kunniaksi konjakit ja suklaat. Hyvä tovi juteltiin heidän kanssaan ennen nukkumaan menoa. Että maailmassa onkin avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä. Lämpimät kiitokset heille.

74_ensiapu

Avualis Sirpa hoitaa venekuskin palanutta niskaa.

Aamuyhdeksältä oltiin valmiit kotimatkalle. Jukka toimi erinomaisena kartanlukijana, missä auttoi hänen venäjänkielisten kirjainten tuntemuksensa. Yhdessä tienhaarassa käännyimme liian aikaisin oikealle ja sen ansiosta näimme Tervun keskustan. Kotimatkalla päätimme poiketa Lumivaaran kirkossa. Kirkon tiehaara olikin vaikeasti havaittavissa, vaikka kuinka tarkkoja olimme. Lumivaaran kylän ohi ajoimme ja palasimme takaisin päin, jolloin kirkko näkyi hyvin tielle ja sinne oli helppo löytää. Tässä kirkossa käynti on aina hyvin vaikuttava kokemus.

Matka jatkui pysähtymättä Lahdenpohjan ja Sortavalan ohi.

Ruskealan kylän kaupassa pysähdyimme ostoksilla ja tutkailimme mitä tien toisella puolella olevalla torilla on kaupan.

Jatkoimme samaa tietä eteenpäin, josko sieltä pääsisi isolle tielle. Ei päässyt, mutta pysähdyimme aika isolle ortodoksiselle hautausmaalle kävelemään. Keskellä hautausmaata oli alue, jonne oli siirretty suomalaisten hautakiviä. Hautausmaalla oli myös muistomerkki tekstillä: 1939-44 sankarivainajien muistolle, yli rajojen kulkee uskon ja toivon tie.

Sirpan kanssa kotona Tampereella oltiin puolen yön tienoissa.

Matka oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Seura oli mitä mainioin. Kiitokset Pekalle ja Maaritille, että pääsimme mukaan, Pekka P:lle hyvästä kyydistä, mukavista kertomuksista ja mielenkiintoisista keskusteluista, Erkille erinomaisesta matkaoppaana olosta, Ristolle maukkaista kaloista, Sirpalle ja Jukalle hyvästä seurasta.

Kun veljelleni keväällä kerroin tästä matkasta ja haaveestamme Sirpan kanssa, jos me vielä kerran päästäis??

62_merja ja sirpa

Merja ja Sirpa keräämässä muistoja talvea varten.

Marko meidät tuntien totesi, ai kerran ?????!!!!

Kirjoitteli Merja

Vottovaara

Teksti: Pekka Pouhula            Kuvat: Pekka Pouhula, Inna Aladina, Mari Jannela

Vottovaara sijaisee Karjalan tasavallassa, Porajärven pohjoispuolella. Vaaran korkeus on 417 metriä. Viimeinen nousu tieltä on noin 200 metriä ja matkaa on n. 2,5 km. Vottovaara on eksoottinen ja mystinen paikka. Se on suosittu matkailukohde ja ainoa hankaluus sinne pääsemiseksi ovat huonot tiet. Vottovaaran laella oli muutama vuosi sitten metsäpalo ja sen ansiosta maisema on nykyään vieläkin eksoottisempi.

 

10_kartta

Niirala – Himola 280 km. Himola – Vottovaara 20 km.

11

Himolan kylässä sijaitsee Vottovaara oppaan Aleksanterin tukikohta.

Rita nousi autosta tarkistamaan, missä kunnossa silta on, eli hän ei uskaltanut istua auton kyydissä. Tällä reissulla olin omalla autolla liikkeellä, Skoda Octavia Scout:lla. Aleksanteri sanoi, että voin mennä Vottovaaraan omalla autolla koska oli hyvä syksy ja oli satanut vain vähän ja tie oli ”hyvässä” kunnossa.
Keväisin normaali autolla ei ole mitään asiaa noille teille. Aleksanterilla on hyvä kyytipalvelu, hän vie ja hakee sovitusti.

12

Ensimmäinen matka syksyllä 2013, menimme omin päin Joukon maasturilla. Silloin etsimme Vottovaaran karkean kartan avulla. Nousimme jyrkimmästä kohdasta ylös. Keijo ja Jouko pitävät lepotaukoa Vottovaaran rinteellä, samalla minäkin sain pitää tarpeellisia taukoja.

14

16

Vottovaaran rinteeltä avautui näkymä syysväreissä olevaan maisemaan.

18

Vaaran päällä oli perinteinen kulkijoiden toivomuspuu.

Ensimmäisellä matkalla 2013, kun pääsimme ylös alkoi saman tien satamaan, mietin otanko kuvia ollenkaan, kun sataa ja on harmaata. Otin onneksi kuitenkin muutaman kuvan vaikka pelkäsin kameran kastuvan. Jälkeenpäin kiitin itseäni tästä kuvasta. – Aina kun katselen tätä kuvaa niin mietin että olisipa taustalla täysikuu ja susi ulvomassa kallion päällä!

20

22

Vottovaaran seitakivi. Näitä on useita satoja, pienempiä ja isompia. Toiset sanovat, että nämä olisi ufojen tekemiä, toiset että jääkausi on nämä aikaansaanut.

24

Vappuna 2014 oli lunta vielä paikoin.

26

Vottovaaran ”klonkku”. Vottovaaran laella on paljon vänkyräpuita. Talvella vahva tykkylumi painaa latvan sykkyrälle. Joidenkin mielestä puut kasvavat väärinpäin.

28

Minun mielimaisemani syksyllä 2014.

30

Tässä isomman puoleinen seitakivi, Inna pitelee kiveä.

32

Minun mielimaisemani vappuna 2014, tuli lumisade ja maisema muuttui vaalean harmaaksi.

36

Syksyllä 2014 nousi aamulla sumu ja maisemasta tuli aavemainen.

38

Sumu haihtui nopeasti.

40

Inna poseeraa seitakiven päällä vappuna 2014.

42

Vottovaaran laelta löytyy pikkuinen järvi, jossa on juomakelpoinen vesi.

44

Inna on ”vahva” nainen. Vottovaaralta löytyy sileitä kivipintoja monesta paikkaa.

46

Maisema vappuna 2015, ”ensi” -lumi peitti maiseman.

52

Kevätkarpaloita.

54

Vottovaaralta löytyy luonnonuskovien jättämiä esineitä sieltä täältä.

64

Vottovaaran kuuluisat portaat. Moskovolainen perhe retkeili samaan aikaan keväällä 2015. Nämä portaat löytyi vasta neljännellä kerralla. Aleksanteri oli oppaana moskovalaisille ja me lyöttäydyttiin samaan ryhmään. Oikeasti tarvitaan kumisaappaat, kävellään suon yli.

66

Portaille oli jätetty muistoesine.

70

Oksiin oli ripustettu erilaisia esineitä.

72

Isoin seitakivi on nimeltään Ukko. Kuvasta löytyy ukon kasvot. Ukon vieressä pidetään kesäaikaan auringonlaskun aikaan usein palvontamenoja, laulua rummunsoiton säestyksellä.

76

Ukon vieressä olevia muistoesineitä.

80

Meikäläinen aamupalalla vappuna 2014. Kylmä aamu pakkasen puolella.

82

Muistoesine.