Aihearkisto: Matka

Matkakertomus

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu!

Teksti ja kuvat: Helena Puonti           Aloituskuva: M.Jannela

Matkaa Karjalaan suunniteltiin pitkin talvea. Vielä viime hetkellä virukset olivat kaataa suunnitelmat. Matkaan kuitenkin lähdettiin. Kajakit keimailivat autojen katolla.
Kartanlukutaitomme ansiosta koimme matkalla monta yllätystä. Eri asteiset kuoppatiet säätelivät vauhtiamme. Perille päästiin – Isäni syntymäseudulle. Saatoin kuvitella hänen juoksevan vastaani paitaressuna, Mummon ja Paapan kotiaskareissa nuoruuden voimissaan, kalassa – Äyräpää-jävellä tai Vuoksella, iltapuhteella …
Saavuimme majapaikkaamme. Se oli kauniilla paikalla Vuoksen rannassa, siisti ja hyvin hoidettu ympäristö. Teresa, majatalon emäntä, ihmetteli, miten yksinäinen nainen voi löytää heidän kalastajien ”hotellin”. Pidin Teresasta. Hän on hyvin ystävällinen ja lämmin ihminen. Matkaseurueeseemme kuului Pekka, joka oli järjestänyt kaiken sekä Mari, joka sulautui joustavasti kaikkiin rooleihin. Flunssaväsymykseni takia hän toimi mm autonkuljettajanani. Ystävystyimme. Tiesin, että voin luottaa Mariin ja Pekkaan. Mari ja Pekkakin päättivät yöpyä hotellissa.
Matkaan lähti myös isompi Joensuun Kauhojien joukko, joita tapasimme matkalla silloin tällöin.
Aamulla heräsimme viivytellen. Laitoimme kalastajien keittiössä aamiaisen ja pakkasimme kajakit matkaan. Kalastajat olivat jo nousseet aiemmin ja ylpeänä esittelivät Vuoksen kalasaaliitaan.
Koleasta ja sateisesta alkukesästä huolimatta aurinko sädehti puiden välistä ja sininen taivaan kansi kuvastui veteen. Vuoksi virtaa koko ajan, lieneekö sillä milloinkaan aikaa tyyntyä. Vuoksi joki on leveä kuin järvi. Hyvin olisin voinut kuvitella olevani Saimaalla.
Verkkaisesti lipuivat kajakkimme Vuoksen rantaviivaa seuraten. Tavoitteena oli Äyräpää-järvi. Isäni ikävöi usein Karjalaan. Loppumetreillä lähimuistin heikentyessä hän ”asuikin” siellä. Isä muisteli usein linturikasta Äyräpää-järveä. Kartan mukaan Äyräpää-järven rannat ovat soistuneet. Salmenkaita-joki laskee Äyräpää-järven vesiä Vuokseen. Meloimme Salmenkaitaa pitkin ylävirtaan 13 (-16) km. Joki poimuili tasaisen leveänä ja syvänä. Suvantopaikkojakin löytyi, jolloin rannan puut näyttivät kasvavan terävinä alaspäin. Tuomet kukkivat. Linnut seurasivat matkaamme. – Joki näytti kulkevan erämaassa. Vain joen suistossa oli taloja, ihan lähekkäin rakennettuja, pienet kasvimaatilkut väleissä suloisesti epäjärjestyksessä. Paikoitellen rannoilla oli vaatimattomia mökkikyhäelmiä, joissa oli kalastajia tai perheitä. Vilkutimme kaikille, ja yleensä saimme tervehdyksen takaisin. Joen keskivaiheilla oli muutamia huviloita, teräsverkoilla tai muuten eristettynä.
Joessa oli kaksi koskea. Päätimme jo heti kantaa kajakit ensimmäisen kosken ohi. Ajauduin kuitenkin niin lähelle, että vesi alkoi ahnaasti viedä kajakkiani. Ihan viime hetkessä sain voimaa tempautua irti kosken kattilasta. Kyllä ihminen on avuton luonnon voimien edessä. Pahimmassa tapauksessa veden pyörre olisi ohjannut kajakkini kiveen ja särkenyt sen. Ainakin olisin kastunut.
Kosken rannalla ruokailimme. Jokainen heitti kattilaan jotakin repustaan, ja niin saimme maukkaan ja ravitsevan keiton.
Toisenkin kosken kohdalla meidän oli antauduttava ja kannettiin kajakit rantaa pitkin.
Melonta jatkui. Lähestyessämme Äyräpää-järveä iltapäivä oli jo pitkällä. Vastavirtaan melominen oli kuluttanut voimamme. Saavuimme joen alkulähteille. Kaislikko joen rannoilla kasvoi. Lopuksi oli vain pieni uoma kaislikon keskellä, kunnes sekin loppui. Edessä ja sivuilla oli silmänkantamattomiin hyllyvää kaislikkomätästä. Olisi pitänyt olla viidakkoveitsi tien raivaamiseksi. Mahdollisesti veden pinnalla oleva mätäskerros ei silti olisi päästänyt meitä etenemään. Luonnon voimat voittivat taas. Olisi pitänyt olla helikopteri. Äyräpää-järvi säilytti salaisuutensa. Se suojaa lintujaan. Niillä on todellinen pesimärauha.
Viivähdimme paikassa hetken, nautiskelimme. Käänsimme sitten kajakkimme ja antauduimme virran vietäväksi. Se tuntui ylävirtaan ponnistelun jälkeen uskomattomalta. Virta vei meitä lempeästi kotiin päin. Laskimme kosketkin, eivätkä ne edes tuntuneet suurilta. Aurinko paistoi. Tuomi kukki. Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Rantojen puut ja lehvästöt muodostivat veteen heijastuessaan alati vaihtuvan näkymän. Isänikin on nähnyt nämä – ja varmasti iloinnut niistä.
Kahdessa tunnissa olimme virran keinussa leväten laskeneet koko joen. Jonkin verran oli vielä matkaa Vuoksen rantaa pitkin. Illan suussa olimme takaisin majapaikassamme.
Seuraavana päivänä ajelimme kylille. Talot ja pihat ovat kaikkialla lähekkäin, tuskin minkään kaava-arkkitehdin suunnittelemana. Sammaloituneita entisten talojen kivijalkoja näkyi entisen elämän muistona. Kylät olivat asuttuja. Elämä jatkuu niissä – omalla mallillaan.
Palailin yksin kotiin. Mari ja Pekka saattoivat minut alkuun. Emme menneet nytkään valitsemaamme tietä, vaan tie valitsi meidät. Pääsin kuitenkin kommelluksitta kotiin.
Kotiin palattuani ymmärsin. Savonlinnan luonto on hyvin samankaltaista kuin Karjalassa. Olen viettänyt lapsuuteni Pohjanmaalla ja tänne asetuttuani olen erityisesti viihtynyt Saimaan maisemassa. Varmaankin esi-isieni maisema on piirtynyt geenieni epitooppeihin ja Savonlinna on Karjalani. Olin tullut kotiin.

​Pekka ja Mari matkalla Salmenkaitajoella

 

​Koskien kohdalla kannoimme kajakit ylävirtaan ja alaspäin laskettelimme virran mukana. Kesäpäivä oli lämmin ja kaunis.​

 

​Vuoksi virtaa

Synttärimatkani Altaille syyskuussa 2006

Tarina ja kuvat: Pekka Pouhula
Toimittaja: Pertti Rovamo

Ystäväni, valokuvaaja Tauno Kohonen oli houkutellut minua pitkään Altaille. Hän kehui alueen luontoa ja maisemia, lopulta uskoin. Lupasin lähteä hänen vetämälleen Kontiki-toursin matkalle. Mutta kesän kuluessa matkan kohteeksi vaihtuikin Kamtsatka ja ajankohta synttäreitäni aikaisemmaksi. Niinpä päädyin omatoimimatkaan. Sortavalalainen naisystäväni Rita Aladina rupesi pyynnöstäni järjestelemään synttärimatkaani.

Hän soitteli pitkin ja poikin Venäjää ja löysi lopulta Altain alueelta Bijskista Maximin ja sopi hänen kanssaan matkan järjestelyistä. Hän sopi kahdeksan päivän kiertomatkasta Altain vuoristossa. Tunsin itseni ruhtinaaksi, koska käytössäni oli opas (Maxim), kuski, kokki, apuopas ja tulkki (Rita). Kulkuvälineenä oli iso maastoauto ja sen katolla kumivene moottoreineen. Teltat, makuupussit, muut varusteet ja ruoat kuuluivat hintaan. Meidän ei myöskään tarvinnut osallistua telttojen pystytykseen tai ruoan valmistukseen.

Omatoimimatka oli selvästi Kontiki-toursin matkaa halvempi. Nyt matka maksoi 1 600 euroa/henkilö, ja koska meitä oli kaksi maksavaa asiakasta, Rita ja minä, kustannukset olivat yhteensä 3 200 euroa. Valmismatkana se olisi maksanut meiltä 4 800 euroa. Hinnat ovat tietysti siltä ajalta.

Tutkimusmatkailija Granön jalanjäljillä

Taunon vinkistä luin ennen matkaa suomalaisen maantieteilijän ja tutkimusmatkailijan Johannes Gabriel Granön (1882-1956) kirjan Altai. Se ilmestyi alkuaan kaksiosaisena vuosina 1919 ja 1921. Suomalaisen Kirjallisuuden seura julkaisi teoksen vuonna 1993 yhtenä niteenä. Sen toimitustyössä auttoi hänen poikansa Olavi Granö. Minulla on tämä jälkimmäinen teos.

Syysreissuni säät olivat vaihtelevia. Alhaalla laaksoissa oli vielä täysi kesä ja helteistä. Vuoristossa satoi ensilumi. Eräänä aamuna maa oli valkoinen ja yö oli ollut hyvin kylmä. Rita sanoi aamulla harmissaan ja kylmissään, että tällä rahalla olisi päässyt pariksi viikoksi lämpimäänkin. Hätäpäissäni lupasin seuraavaksi talveksi matkan lämpimään. Kävimmekin Egyptin Hurgadassa.

Matkani aikana ruska oli vuoristossa kauneimmillaan. Oli hienoa katsella, kun iso laakso oli täynnä hehkuvia lehtikuusia ja niiden taustalla säteilivät valkohuippuiset vuoret. Kaiken kruunasivat auringon säteet värikylläiseen maisemaan.

Vuoristoteiden vaarat

Hurjin kokemus oli Tŝulysmajoen jokilaakson ainoa tie. Hurjin jakso oli kolme ja puoli kilometriä pitkä serpentiinitie alas vuorilta. Se oli kapea, ilman kaiteita ja ohituspaikkoja. Kuski katsoi tarkkaan onko vastaantulijoita. Kokkinamme toiminutta Olgaa pelotti niin, että hän lauloi jotain laulua koko laskeutumisemme ajan.

Olihan se pelottavaa. Kun katsoin sivuikkunasta, joskus näkyi pelkkää hiekkaista vuorenseinää ja mutkan jälkeen pelkkää tyhjyyttä. Laskeutumisen lopussa kuski epäonnistui vaihtamisessa (Uatzissa ei ole synkronoitua vaihteistoa, joten vaihtaa piti välikaasulla). Hän joutui äkkiä painamaan jarrua. Lensin pää edellä auton etuseinään onneksi kymmenen senttiä jonkin kotelon viereen. Ei käynyt kuinkaan, vaikka otsa aristikin myöhemmin. Kaikki säikähtivät, varsinkin vastuussa ollut Maxim.

Retken varusteet ja muonitus

Retkivarusteet olivat vaatimattomat, yleensä riittävät, mutta pakkasyönä palelsi. Teltta oli kohtuullinen, mutta makuualustoina oli 2-3 vanhaa makuupussia. Se varsinainenkin oli varsin vaatimaton kesäpussi.

Kerran retken aikana päästiin saunaan Aktrun kansainvälisen säähavaintoaseman lähellä. Saunassa oli kertalämmitteinen kiuas, jota lämmitettiin saunan ulkopuolelta. Sauna oli kuuma ja nokinen. Lämmintä vettä ei ollut. Viereisen pienen lammen vesi oli hyvin kylmää, varmaankin se tuli jäätiköltä.

Ruoka oli vaatimatonta retkimuonaa. Se oli ymmärrettävää. Mehän yövyimme ja ruokailimme luonnossa. Aamuisin tarjoiltiin teetä, leipää ja murukahvia. Minulla oli mukanani tsuskia, pieni rinkeleitä.

Pääateriana oli saslikkia tai keittoa, joissa oli yleensä säilykelihaa ja perunoita. Lisukkeeksi tarjottiin leipää, makkaraa ja juustoa sekä salaattia majoneesin kera.

Vesi ja keitot keitettiin sankoissa nuotiolla.

Aktas-nimisessä kylässä oli tarkoitus ostaa tomaatteja ja kurkkuja, mutta niitä ei kaupassa ollut. Kylä oli pieni.

Eräänä iltana Maxim sanoi, että nyt tehdään saamistamme taimenista jotain hyvää. Odotin innokkaasti ja seurasin, mitä Maxim teki. Hän aukaisi kalat, poisti suolet ja huuhteli hyvin. Hän ripotteli suolaa kalaan pintaan ja vatsaonteloon. Viiden minuutin päästä hän sanoi, että nyt on valmista. Hän paloitteli noin 25 -senttisen kalan neljään osaan ja antoi minulle pään, jossa roikkui kalan sydän verisuonen päässä.

Kerroin Ritalle, etten kykene syömään sitä. Keksin pikaisesti tekosyyn, että minulle on pienenä opetettu, ettei raakaa kalaa saa syödä matovaaran vuoksi. Rita tulkkasi tilanteen hienosti. Maxim ei loukkaantunut vaan söi itse pääkappaleen. Se oli hänestä kalan paras osa. Minua se ei houkutellut. Maistelin kalan keskiosaa ja se menetteli.

Maxim neuvoi, jos pala ei ole tarpeeksi suolaista, kastele sormenpäätä pöydällä olevaan suola-astiaan ja hiero suolaa kalan pintaan. Hän kertoi, että paras kalaresepti on kuin talvella nostaa taimenen avannosta ja syö saman tien niskapalan pippurin ja suolan kera.

Kun palasin Suomeen, kukaan ystävistäni ei ollut kuullutkaan viiden minuutin suolauksesta. Eräs perhokalastaja tosin kertoi 20 minuutin suolakalasta

Ehkä retkimuona oli kuitenkin rasitukseen nähden hiukan niukkaa, koska paluumatkalla junassa Moskovan ja Petroskoin välillä, minä halusin koko ajan syödä. Ostimmekin Syvärin asemalta venäläisiä umpipiiraita ja savukalan. Kyllä maistui.

Rita puolestaan halusi vain nukkua junan pehmoisessa ja lämpimässä vuoteessa. Hän naureskeli jälkeenpäin, etten antanut hänen nukkua, koska koko ajan piti etsiä syömistä. .

Yhteenveto

Retki oli raskas, koska se kesti kymmenen päivää, kaksi meni matkoihin ja kahdeksan päivää oltiin maastossa. Jokainen yö vietettiin eri paikassa. Mutta Altain monipuolinen alue oli näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Matkan järjestelyt olivat sinänsä erinomaiset. Hiukan jäi harmittamaan, kun sovittu ratsastusretki jäi pois. Paikallinen ihminen ei tullut hevosineen sovittuun paikkaan. Emme myöskään ehtineet Ulagan museoon, koska aikataulu jätätti.

Rita kertoi jälkeenpäin, että hän oli tilannut matkan suomalaisen matkatoimiston johtajalle (siis minulle). Rita oli kertonut, että tulen katsomaan voiko suomalaisia turisteja tuoda Altaille. Ehkäpä tällä asialla oli vaikutusta palvelun laatuun.

Joku kysyi jälkeenpäin, että ahdistivatko vuoret. En heti ymmärtänyt kysymystä. Käytyäni Kaukasuksella ymmärsin tarkoituksen. Altai ei ahdistanut, koska laaksot ovat avarampia ja vuoret loivempia. Silmäkulmassa ei ollut koko ajan tummaa vuorta, kuin uhkaamassa olevaa ukkospilveä.

Vuoriston syksyinen ruska painui mieleen. Kun laskeuduimme vuoren rinnettä, näin kuinka lehtikuuset vaihtoivat väriä. Ylhäällä ne olivat keltaisia ja alhaalla vihreitä. Jossain kohtaa vaikutti, että joku oli liukuvärjännyt kuuset, niiden latvat olivat keltaisia ja tyvet vielä aivan vihreitä. Se tuntui erikoiselta ilmiöltä.

Laitan tähän lopuksi linkin reissunkin tunnelmia kuvaavaan suosittuun suomalaiseen iskelmään, jonka nimi on Yö Altailla. Sävel ja sanat ovat Valto Tynnilän ja Martti Jäppisen. Iskelmä on tehty alkuaan 1930-luvun alussa, mutta levytetty sittemmin moneen kertaan. Se löytyy netistä ja alkaa:

”Nuo Altain huiput siintelee
tasolla pilvien.
Ja vuoripuro solisee
alla vanhain pyökkien.
Ah aurinkoiset hetket vuoritiellä
rintehillä iki-vuorten mykkien,
Kun kahden kuljimme siell’ riemumiellä
sydämet rakkautta sykkien”….

Karttapiirros retkestäni. Se antaa käsityksen kuinka kaukana Suomesta Altain seutu on. Aikaerokin on neljä tuntia, kesällä tuntia vähemmän, koska Venäjällä ei ole talvi- ja kesäaikaa.

 

Reissumme autona toimi maastokuorma-auto Uaz. Se pystyy kulkemaan metrisessä vedessäkin. Siksi kuvan tilanteessa oli helpompaa ajaa paikalliseen tapaan puron pohjaa kuin  huonokuntoista tietä pitkin. Auton katolla on kumivene, jota reissun aikana käytettiin. Sillä teimme myös parin päivän mittaisen osan paluumatkastamme Teleskoje –järven vesistöä pitkin. Kuva on myös kollaasi. Vasemmalla ylhäällä on pääopas Maxim, toisessa laidassa kuski Andrei, alapuolella Pekka, alarivissä kokki Olga, tulkki Rita ja apupoika Volodja.

Ensimmäisenä aamuna maisema yllätti. Katun -joen rannalla oli upea ruska. Katun yhtyy Ob-jokeen Bijskin kohdalla. Ob laskee lopulta Jäämereen.

Kohtasimme tutun tuntuista rantamaisemaa. Rita ja venäläiset yleensäkin rakastavat koivikkoa, me suomalaiset useimmiten männikköä.

Katun -joella käytiin laskemassa koskia kumiveneellä. Se oli tyypillinen turisteille tarkoitettu ohjelmapaketti. Kuvassa on jokivarren kylä joka kuului korvissani tutulta. Sen nimi oli Manzherok, minulle siis Manserock.

Altain vuoristoa ilta-auringossa. Vuoret kiinnostivat paljon tasaisemman maan kasvattia. Tämä oli ensimmäinen reissuni vuoristoiselle seudulle.

Kun leiriä pystytettiin, kävelimme Ritan kanssa lähimaisemissa. Syksyllä maisema oli sävyiltään ruskeaa ja kuivaa. Yllättäen jossain kukki kasveja, pääosin outoja. Eräs, joka on tunnistettu on Rhododendron, sekin kukki, vaikka oli syyskuun loppupuoli.

Valtatie M52 seuraa Ursul-joen vartta. Chuya Hihgway kulkee Novosibiskistä Mongolian rajalle. Se on osa vanhaa Siperian silkkitietä. Granö kutsuu samaa tietä Tŝujan tieksi.

Aamulla näin kuinka paikallinen mies meni ilmeisesti töihinsä hevosella ja hänellä oli koira kaverinaan. Kaiketi he olivat menossa paimentamaan lehmiä, lampaita tai hevosia.

Synttäripäiväni aamu. Kuohuviinin ja juhlapuheitten jälkeen löysin aamukävelyllä näin hienon paikan käsien pesua varten. Joki on Ursul.

Kun nousimme yhä ylemmäs, Altain vuoristo alkoi näkyä koko komeudessaan. Vuorten harjanteilla kasvaa vihreitä puita, mutta rinteet ovat paljaat.

Ihanan karu jokimaisema. Veden poikkeuksellisen sävyn aiheuttaa jokin mineraali jota liukenee kallioista. Keskellä harmaata tai ruskeaa maisemaa pistää siellä täällä silmään jokin erityinen väriläiskä.

Vanhoja kalliopiirroksia Altain ylätasangolla, Kalbak-Taš puistossa. Paikallisen selityksen mukaan kyseessä on Äiti Maa eli maaemo. Alueen kalliopiirroksia on pitkältä ajalta. Vanhimmat ovat seitsemän tuhatta vuotta vanhoja ja nuorimmat noin tuhat vuotta sitten tehtyjä. Vasemmalla ylhäällä on Maral-hirvi. Aikoinaan se oli tärkeimpiä saaliseläimiä. Nyt se on suojeltu ja harvinainen. Oikealla ylhäällä Vuorikauris. Vasemmalla alhaalla on metsästäjä jousineen. Oikealla alhaalla: Arvoituksellisessa kuvassa on kaksi ihmishahmoa. Tauno Kohonen luonnehti päiden muotoa avaruusolioiden kypärän muotoisiksi. Kallion oikeassa reunassa on jonkun nykyisen turistin puumerkki. Häiriköitä piisaa näköjään joka paikkaan.

Tässä kuvassa hahmottuu hyvin tutkimusmatkailija Granön mietelmä Altailta: Vuorella on kaksi puolta, valon ja varjon puoli, toinen on vihreä ja toinen ruskea. Puillakin on valoisa ja varjoisa puoli, varjossa on helteellä hyvä levätä. Monessa kulttuurissa korostetaan, että asioilla on kaksi puolta. Kiinalaiset ilmaisevat sitä käsitteillä jing ja jang.

Kivestä veistetty vanhan haudan vartija. Sille on piirretty miekka vyölle. Mallina ja patsaan mittana toimii Olga. Lähistöllä oli myös asuinpaikan perustukset.

Vanha Venäjän ja Kiinan välinen valtatie. Granö kirjoitti tästä tiestä: Kun kaksi hevosmiestä rattaineen kohtasi toisensa, seurasi kiistely kumpi antaa tietä eli peruuttaa.

Nykyään Mongoliaan menevä tie on tällainen. Se on harvinaisen hyväkuntoinen asfalttitie. Kuvassa on myös paikalliseen tapaan tehty kuolonkolarin muistomerkki. Se on keräily auton osista ja kukitettu.

Vanhalle koskimelojalle esiteltiin Tŝuja -joen kuohuja. Eivät olisi minun taidoillani laskettavissa.

Tŝuja -joen silta. Ajettiin yli ja silta kesti.

Pienen joen rantakuusikossa tuli kotoinen olo, jos ei nostanut liikaa katsettaan, etteivät vuoret näkyneet.

Ensimmäisen kerran kohtasimme lumihuippuisia vuoria.

Telttaleiri lehtikuusimetsikössä Aktrun lähellä. Oli ihana kävellä koko alueen peittävällä pehmeällä neulasmatolla. Minulle uusi telttailukokemus.Mahtava öinen tähtitaivas painui syvästi mieleeni.

Aktrun jäätikön huuruja.

Ollaan kapuamassa Aktrun jäätikölle. Apupojan selässä olivat kaikkien tavarat. Volodja ei valittanut yhtään vaan oli koko ajan yhtä iloinen kuin muutkin. Maxim oli kotonaan näissä maisemissa. Näin ensimmäisen kerran kuinka vuorenrinnettä lasketellaan alas seisaaltaan pelkän vaelluskepin avulla.

Aktrun jäätikkö 2 200 metrin korkeudessa.

Jäätikön ympärillä olevia vuoria. Oli yllättävää kuinka äänekkäitä vuoret olivat, koko ajan kuului jotain, esim. kivet vyöryivät rinteitä alas.

Aktrun yläosaa. Täältä jäätikkövirta saa alkunsa.

Aamupala kylmän yön jäljiltä, lumisateessa. Porukka ei ollut oikein iloissaan.

Maisema muuttui ensilumen jälkeen.

Hätätilaministeriön työntekijä ajoi vastaan ja jäi haastelemaan Maximin kanssa.

Ensilunta ruusunmarjapensaissa. Meidän piti ennen lähtöämme allekirjoittaa paperi, jossa lupasimme, ettemme laita omin päin suuhumme luonnosta mitään marjoja tai muuta, koska osa niistä on erittäin myrkyllisiä. Sellaisia ovat mm. marjasinikuusamat.

Käytiin välillä Ritan kanssa kävelemässä, koska Uazin penkit olivat erittäin kovat. Auringon pilkahdukset tekivät maisemasta vielä hienomman.

Yläaron maisemaa ensilumen jälkeen

Tyrnimarjoja. Ne olivat mehukkaita ja suupielestä valui mehu rinnuksille, kun söi suoraan oksasta. Pensaissa ei ollut piikkejä haittaamassa syömistä.

Eräs Kurai -kylän talo. Jokaisessa talossa oli kotieläimiä, lehmiä, vuohia, kanoja ja sikoja. Varmaankin elettiin aika pitkälti omavaraistaloudessa.

Tyttöjä koulusta tulossa. Varusteista päätellen lumi oli yllättänyt kesken koulupäivän. Yritin ottaa heistä kuvia, mutta ujot tytöt juoksivat hihittäen karkuun.

Aksai -kylän keskustassa naudat käyskentelivät omassa rauhassaan.

Hautakurgaaneja. Niiden jäämistöä esitellään paikallisessaPazyryk etnografisessa museossa.  Kurgaanit ovat skyyttien kuudennalta kolmannelle vuosisadalle ennen ajanlaskumme alkua tekemiä.

Linkkejä:
Pazyryk-museo
Pazyrykin Kurgaanit
Kalbak-Taš puistossa olevat kivipiirrokset

Tŝulysman jokilaakson ainoa tie. Tällä tiellä pelotti ja Olga lauloi koko matkan ajan.

Tŝulysmajoen tie ylhäältä katsottuna. Alhaalla erottuu asumus, jonka pihalla on aura-auto. Talvella seudulla on kuulemma vähän lunta, koska ilmasto on mantereinen, mutta tuuli kinostaa lunta paikoin suuriinkin kinoksiin. En kadehtinut aura-auton kuljettajaa, jos hän joutuu auraamaan serpentiinitien. En tosin tiedä, onko se talvella käytössäkään.

Tŝulysman jokilaaksoa, Pilvetkin liikkuivat alapuolellamme. Tämä oli retkeni vaikuttavin näkymä.

Tŝulysman jokilaaksoa. Tuota voisin minäkin lasketella kajakilla.

Joen rantamilta ei tahtonut löytyä teltoille tasaisia paikkoja. Paimenkoira kävi tutustumassa leiriläisiin. Maxim kävi ostamassa paikalle sattuneilta kalastajilta taimenia.

Kolme paikallista paimenta tuli vastaan pienen lehmälauman kanssa. Heillä näkyi olevan paljon varusteita mukanaan. Missään ei näkynyt autoja, hevosia sitäkin enemmän. Taustalla erottuu kaksilankainen sähkölinja. Pitkässä linjassa mahtaa olla sähkökatkoja.

Lammaslauma

Ensilumi erottuu vuorilla, laaksossa puolestaan oli lämmintä

Paikallinen kirkko. Sen pihassa on perinteinen kesäjurtta, jota käytetään kesäkeittiönä, etteivät rakennukset lämpiä helteillä turhaan. Kylän nimi on Koo.

Silmääni hivelevä altailainen hevoslauma. Sellaista en ollut ennen nähnyt. Täällä hevoset ovat arkikäytössä ja niitä kasvatetaan ja myydään.

Syksyllä jokien vedet ovat alimmillaan. Tämä on Tŝulysmaan laskeva sivujoki..

Leiripaikkamme Tŝulysman rantamaisemissa puiden varjossa. Täältäkin löytyi kukkivia kasveja. Ihmettelin, kun Alppivuokko oli kukassa, mutta se kukkii täällä kaksi kertaa vuodessa.

Kumiveneemme lähtövalmiina. Siirryimme vesille. Kuski ja apupoika lähtivät ajamaan autoa takaisin. He kertoivat myöhemmin, että he ajoivat paluumatkaa kaksi päivää muutaman tunnin yöunilla. He ennättivät kohtauspaikkaamme Artubasin alapuolelle juuri ja juuri ennen meitä.

Maxim vie Tauno Kohosen kirjettä, jossa Taunon edellisellä matkallaan tapaamansa ihmiset asuivat. Kylän nimi on Balykĉa.

Balykĉa joelta nähtynä.

Teleskoje järvi (Altun-Köl) avautuu. On aika erilaista järvimaisemaa kuin Haukivedellä.

Vuoret ovat korkeita ja ensilumen kuorruttamia. Niillä on harmaan valkoista ohimoilla, sellaista alkoi omilla ohimoillanikin olemaan.

Aamukävelyllämme hevosia käveli rannalla. Ensin luulimme niitä villihevosiksi, mutta toisella oli naru kaulassa.Rita pelkäsi hevosia ensin, mutta uskalsi kuitenkin viedä niille leipäpalan.

Teleskoje järven rannat ovat jyrkät. Yritin jossain nousta ylös vuorelle, mutta rinne oli liian jyrkkä, yrityksestä tuli vain kuuma.

Eräs harvoja paikkoja missä pääsi jaloittelemaan.

Rita ja minä Korbun vesiputouksella. Näinkin vähän veden aikaan se oli mahtavan näköinen ja kuuloinen. Se on merkittävä altailainen turistikohde.

Teleskoje -järveltä löytyi nuotiopaikka. Jälkien perusteella se on suosittu leiripaikka. Sinne selvästi tehdään järveä pitkin järjestettyjä veneretkiä.

Teleskoje -järven pohjoisosaa. Paikalliset kertoivat, että järvellä tuulee aamupäivällä pari kolme tuntia pohjoisesta etelään. Meillekin sattui oikein vaahtopäitä. Iltaisin tuulee vastaavasti etelästä pohjoiseen.

Matkan järjestäjät iloitsivat, kun retki onnistui hyvin. Olin minäkin juhlatuulella.

Altain pääkaupungissa (GornoAltaisk) puutarhat kukoistivat ja kesä jatkui edelleen helteisenä.

 

 

Puusoutuveneellä Äänisen aalloilla

Toimittanut Pertti Rovamo

Oheisen tarinan kertoja on kesälahtelainen puuveneveistäjä Arvo Ketolainen. Hänen veistämänsä veneet ovat toistuvasti menestyneet loistavasti ERÄ-lehdelle tekemissäni soutuvenetesteissä.

Tarinan kohteena oleva Kizhin saari on Äänisen pohjoisosissa oleva ulkoilmamuseo, jonne on saaren alkuperäisten 1700-luvulta peräisin olevien puukirkkojen tuntumaan siirretty arvokkaita puurakennuksia Äänisen seudulta. Se on myös Unescon maailmanperintökohde. Kizhi on Venäjällä hyvin suosittu matkailukohde. Saareen on Petroskoista, 70 km:n päästä, nopea kantosiipialusyhteys. Siellä käy myös risteilyaluksia eri puolilta Venäjää. Jonkin verran siellä vierailee ulkomaalaisiakin.

Kizhin maisemaa kellotapulista. Kuva P.Pouhula

 

Tämä on kertomukseni kolmen suomalaismiehen matkasta kesällä 2016 Ääniselle, Kizhin saarelle. Siellä järjestetään vuosittain perinneveneiden soututapahtuma. Paikka ja tapahtuma ovat kiehtoneet kauan minuakin.

Viime kesäksi saimme kokoon sopivan porukan. Rantasalmelainen Pekka Pouhula on kokenut meloja, soutaja ja retkeilijä. Hän oli osallistunut Kizhin soutuihin pari vuotta aikaisemmin, mutta hän on myös liikkunut runsaasti Laatokalla ja Äänisellä sekä eri vesistöissä Suomessa ja ulkomailla. Ystäväni, kesälahtelainen Kari Pennanen on myös liikkunut laajasti Venäjän Karjalassa. Hän liikkuu sujuvasti maalla ja vesillä, tarvittaessa ilmassakin. Minä toimin retkellä lähinnä venevastaavana.

Matka tapahtui elokuun alkupuolella ja kesti torstaista sunnuntaihin. Kokoonnuimme veistämölläni. Matka tehtiin Pekan autolla ja trailerin päällä kulki hänelle muutama vuosi sitten veistämäni viisimetrinen puusoutuvene.

Pakkasimme veneveistämön pihassa varusteita. Mukaan piti saada kaikki tarpeellinen ja vähän tarpeetontakin. Pekka toimi varustelun ohjaajana.

Pian suunnistimme Niiralan rajanylityspaikkaa kohti. Vaikka auto ja vene olivat täynnä tavaraa, rajamuodollisuudet sujuivat joutuisasti ja matka jatkui kohti Sortavalaa. Vähän ennen kaupunkia käännyimme Laatokan pohjoispuolitse Petroskoihin vievälle tielle. Pidimme matkan varrella vain pieniä taukoja, koska tarkoituksemme oli päästä Ääniselle ennen pimeän tuloa.

Läheltä Karhumäkeä käännyimme kohti Äänistä, mutta matkaa oli vielä jäljellä sata kilometriä. Tiellä oli kuoppia ja mutkia – perävaunu hyppi ja kallisteli välillä niin, että epäilin jo jääkö veneestä ja varusteista mitään jäljelle. Viimein saavuimme Äänisen rantaan pieneen Velikaja Cuban kylään. Pekka tunsi seudun ja sieltä eräässä talossa asuvan tapahtuman järjestäjiin kuuluvan Vladimirin. Hän ei ollut kotona, mutta perheen naisväki ja lapset olivat. Saimme heti tutustua venäläiseen vieraanvaraisuuteen. Meille Pekkaa lukuun ottamatta tuntemattomille retkeilijöille taiottiin heti teepöytä koreaksi.

Kestityksen jälkeen lastasimme tavarat veneeseen , jätimme auton ja trailerin talon pihaan ja läksimme Ääniselle. Vene ui aika syvällä, olihan meillä mukana kolmen miehen tavarat usean päivän luontoretkelle. Panimme pian 2 hv:n perämoottorin hurisemaan, koska matkaa Kizhin saarelle oli 22 kilometriä. Soutamalla emme olisi ennättäneet perille seuraavaan aamupäivään mennessä. Veneessä oli aikaa parantaa maailmaa.

Tuuli oli illaksi tyyntynyt, mutta järvellä kulki loivia maininkeja, joten tunsi kyllä olevansa suuremmalla vedellä. Hämärsi jo, kun löysimme sopivan saaren, johon leiriydyimme yöksi. Minulle tuli mieleen armeija-ajat, kun melkein käsikopelolla piti etsiä tavaroita.

Aamun valjettua teimme pakolliset kuviot ja suuntasimme kohti Kizhiä. Venematkaa oli jäljellä noin puolet. Pikku hiljaa Kizhin kuuluisat kirkontornit alkoivat häämöttää horisontissa. Puikkelehdimme isompien ja pienempien laivojen välistä rantaan.

 

Perjantain ohjelmassa oli venemestarien kilpailu, johon osallistuin. Olimme liikkeellä Pekan veneellä, mutta sehän oli minun veistämäni, joten saatoin osallistua. Kilpailua varten vene piti tyhjentää varusteista ja vetää rannalle, jotta viisi tuomaria saattoivat arvostella veneet. Veneitä oli monenlaisia: oli ruuhia, tuohestakin tehty vene, Äänisen venemalleja ja minun Kesälahden Pyhäjärven perinteinen mallini. Veneeni sijoittui toiseksi omassa sarjassaan. Sain palkinnoksi kunniakirjan ja Makitan kuviosahan.

 

Koska Kizhin saaressa ei saanut yöpyä, menimme läheiselle leirintäalueelle odottamaan lauantaista soutukilpailua.

Soutukilpailun aamuna taivas näytti synkältä Lähdimme soutamaan leirintäalueelta kilpailupaikalle. Matkalla rupesi satamaan, mutta olihan meillä hiukan varusteita sateen varalle.

Rannassa oli edellispäivän kilpailuun osallistuneiden veneiden lisäksi muutama historiallinen purjelaiva juhlistamassa tapahtumaa. Onneksi paikalla oli muutama suomenkieltä puhuva, joten käytännön asiat saatiin selviksi.

Lähtöjä oli kolme ja meidän vuoromme tuli viimeisessä lähdössä. Kilpailumatka oli kaksi kilometriä.

Pekka ja Kari soutivat, minä ohjasin melalla ja välillä lykin melalla lisää vauhtia. Silmälaseissa olisi pitänyt olla pyyhkijät, kun näkökenttä sumeni kaatosateessa.

Iltapäivällä oli palkintojen jako. Sarjoja oli useita, mutta tulimme taas toiseksi omassa sarjassamme ja olimme tyytyväisiä sijoitukseen. Veneen keulassa oli Suomen lippu, joten erotuimme joukosta. Useita lehtimiehiä ja -naisia kävi haastattelemassa ja kuvaamassa meitä. Mm. Carelia -lehden lokakuun numerossa oli juttu soudustamme. Numero esitteli muutenkin laajasti Kizhin saarta.

Pakkasimme kastuneet varusteet veneeseen ja läksimme palaamaan autollemme. Sää oli parantunut ja kiersimme Kizhin saaren toiselta puolen pohjoista kohti. Pakkasimme varusteet autoon ja veneen trailerille illalla, koska seuraavana päivänä olisi ollut Velikaja Cubassa puolelta päivin toinen soutukilpailu, emmekä olisi päässeet pois ennen iltapäivää.

Ajettiin jonkin matkaa kohti Suomea ja tehtiin yöleiri Muurmanskin tien tuntumaan. Sunnuntai-aamuna jatkoimme matkaa. Pekka tiesi Kotaselästä hyvän kahvipaikan. Pysähdyimme siihen. Paikalle sattui Karin tuttu puukirkkojen suunnitteluun ja rakentamiseen erikoistunut Sergei Volov vaimonsa kanssa. Hän asuu Rautalahdessa lähellä Sortavalaa.

Sergei kiinnostui tekemästäni veneestä niin paljon, että hän tuli vaimonsa kanssa seuraavana päivänä veistämölleni Kesälahdelle ja sovittiin venetilauksesta. Sovimme, että varaan tarvikkeet soutuvenettä varten, he hakevat ne Rautalahteen. Minä menen sinne tekemään veneen, koska valmiin veneen tullimaksut olisivat olleet liian korkeat.

Tätä kirjoittaessani vene on veistetty ja se on tulevana kesänä valmis Laatokan aalloille.

Kesälahdella 23.12.2016.
Arvo Ketolainen

Ketolaisen veistämä puusoutuvene. Nimi annettu Äänisen mukaan. OneGo = Оне́го = Onego. Kuva Aleksandr Rodkin.

Arvo ohjastaa tarkasti. Kuva K.Pennanen

Arvon vene keräsi kiinnostuneita. Kuva K.Pennanen

Arvo pokkaa II-palkinnon perinteisten veneentekijöitten kilpailusta. Regatan johtaja Juri Naumov onnittelemassa Arvoa. Kuva Aleksandr Rodkin.

Kizhin regatan 2016 perinneveneiden soutukilpailun hopeajoukkue. Kari Pennanen, Arvo Ketolainen ja Pekka Pouhula. Kuva Aleksandr Rodkin.

Pekka Pouhula, Kari Pennanen, Aleksandr Hudilainen (Karjalan tasavallan päämies) ja Arvo Ketolainen. Kuva Dmitry Dyugay.

 

Jälkikirjoitus

Minulle jäi vuoden 2014 regatasta hienot muistot. Hyvällä säällä yleisöä oli useita satoja. Ihmiset olivat tulleet paikalle lähiseudun kylistä.

Minulla on ollut pitkään Arvon veistämä erinomainen vene. Käyn aina silloin tällöin hänen luonaan juttelemassa, ostamassa tervaa ja muita venetarvikkeita. Kerroin hänelle vuoden 2014 regatasta ja huomasin, että hän kiinnostui niin paikasta kuin tapahtumastakin. Hän sanoi, että jospa sinne joskus pääsisi. Niinpä innostuin junailemaan uutta retkeä Kizhin tapahtumaan.

Retkelle piti löytää toinen soutaja, koska Arvo arveli, ettei hän enää ryhdy kilpasoutajaksi. Ensin taivuttelin mukaan edellisen reissun soutukaveriani Ristoa, mutta hänellä oli keikka Inariin samaan aikaan. Kysyin Arvolta, olisiko hänen kaveripiirissään kolmatta miestä porukkaan. Kari Pennanen innostui asiasta.

Räätälöin retken niin, että se palveli Arvon kiinnostuksia. Hän pääsi mukaan perjantain veneenrakentajien kilpailuun, johon minä en tietenkään olisi voinut osallistua.

Vuoden 2016 tapahtuma oli mielestäni latteampi kuin edellinen, jossa olin, koska kurjan sään vuoksi yleisöä oli paljon edellistä kertaa vähemmän.

Tapahtuman aikana minunkin venäläiseen Megafon -puhelimeeni tuli hätäministeriön varoitus myrskytuulesta. Kyselin suomenkieltä taitavilta, mitä tämä voi tarkoittaa. He kohauttelivat olkapäitään ja sanoivat, että se voi olla totta tai sitten ei. Nyt se oli totta. Nousi valtava tuuli, joka kesti viisi tai kymmenen minuuttia. Se irrotti Kizhin rannan lähellä ankkurissa olleen kolmemastoisen purjelaivan ja uhkasi työntää sen rantaan. Onneksi laivan vahti sai koneen käyntiin ja onnistui ajamaan laivan ulos turvaan.

Sateessa käydyn kilpailun aikana huomasin, ettei Goretex-pukuni enää pidä vettä. Maalissa oli varsin kostea olo.

Lopuksi: Olen käynyt Sergei Volovin kirkossa Nevan varrella. Kirkosta lukuisine torneineen on kuva blogini ”Nevajoki” yhteydessä. Tarina kertoo Nevajoen melonnasta, mutta tarinassa kerrotaan myös, että kirkko on vuodelta 2005.

Pekka Pouhula

Metsänneitoja ja leväpuuroa

Teksti: Mari Jannela             Kuvat: Tauno Kohonen ja Pekka Pouhula

Valkea pitkä puku valuu ihonmyötäisesti ja hiuksilla on kukkaseppele. Tauno Kohonen ja Pekka Pouhula katsovat toisiaan, näkevätkö he saman? Venäläinen, ihana, kaunis pitkään valkeaan mekkoon pukeutunut nuori nainen tulee juttusille kertomaan tarinaa. Hän on siis todellinen, eikä mikään Laatokan Paroininsalmen rannalla esiintyvä kuviteltu metsäneitsyt. Vuosi on 2004.

12-metsanneito

Aivan oikea metsänneito eikä mikään kuviteltu metsäneitsyt.         Kuva: Pekka Pouhula

Metsänneito saa pian seuraa. Vierelle tulee saksalainen turisti, nainen hänkin. Saksalaisella ja venäläisellä on aivan erilainen habitus. Toinen näyttää suoraryhtiseltä keijumaiselta satuolennolta ja toinen jo hieman väsyneeltä turistilta shortsiasussaan ja maastokengissään. Metsänneito kertoo alueen olevan synnyinseutujaan ja sen, että vanhemmat eivät tule enää tänne. Hän puhuu myös Laatokan rehevöitymisestä ja sanoo, ettei se ole niin paha asia. Se tulee vain aina kesäisin, kun on kuumaa. Vedessä on silloin elämää.
Tauno ja Pekka nauttivat näkemästään ja kuuntelevat Metsänneitoa kuin satua. Haaveet kuitenkin haihtuvat. Tyttöjen seuralaiset tulevat eväiden hakumatkaltaan ja koko seurue katoaa pian metsään.

Pitkään suunniteltu retki

Miehet ovat lähteneet viiden päivän melontaretkelle Laatokan Impilahdesta. Retkeä on suunniteltu jo pitkään, ja yhdessä melotut retket Kuusamossa ja Suomi Meloo –tapahtumissa ovat syventäneet ajatusta.
Tauno saapuu Oulusta ja Pekka Rantasalmelta. Tohmajärvellä he tapaavat ja valitsevat siellä, mitä tavaroita otettaisiin mukaan. Taunolla on vaikeuksia valita, mitä kameroitaan hän uskaltaa ottaa mukaan. Lopulta hän valitsee pelastusliivin taskuun mahtuvan vesitiiviin pokkarin ja kajakkiin digitaalisen Canonin D60–kameran sekä Hasselbladin Xpan panorama filmikameran, jonka arvo oli 20 000 mk. Varsin arvokas kalusto lähtee siis miesten matkaan Laatokan melontaretkelle.

15-tauno-valitsee-kameraa

Taunolla on vaikeuksia päättää kameroista, mitä ottaa mukaa.         Kuva: Pekka Pouhula

Pekan veli vie miehet Impilahteen, josta retki alkaa. Pekalle seutu oli jo ennestään tuttua, mutta Taunolle retki olisi ensimmäinen ja tulisi olemaan ainutlaatuinen tutkimusmatka menneisyyteen. Ovathan hänen sukujuurensa Impilahdessa.
Impilahden pohjukka oli kaislikkoa. Ylös mäkeen katsoessa näkyi kirkaskattoinen punainen talo. Se on Taunon kotitalo. Tauno vie kahvipakettia kohti taloa ja huomaa ettei siellä ole ketään kotona. Kahvipaketin saa sen sijaan naapuri. Taunon ukki oli ollut kauppias, joka möi tavaraa mm. Valamoon. Perheellä oli sen aikaisen mittapuun mukaan vaurautta, olihan heillä jopa flyygeli.
Suku oli jo aiemmin muuttanut läheiseltä Haukkavuorelta Impilahteen. Taunon Isällä oli kolme veljeä, joista yksi menehtyi heinäseiväskisassa heinäseipään osuessa mieheen. Edesmenneen veljen nimi oli Tauno. Nimi siirtyi sittemmin seuraavalle sukupolvelle.

Kohti Honkasalon Kujasia

Ensimmäisenä melontapäivänä on hyvä sää. Paljon komeita kallioita, saaria ja sopukoita.
He melovat Pullinvuoren ohi. Nykyään sen laella on hassunnäköinen laituri ilmassa. Sieltä lähdetään liitämään riippuliitimillä. Muutoin kalliolla harjoitetaan kiipeilyä ja laskeutumista.
Pullinvuoren jälkeen miehet melovat pitämään taukoa Haukkavuoren alle, jonka päällä sijaitsevat Taunon esi-isien pellot.

18-tauno

Laatokka aukeaa.           Kuva: Pekka Pouhula

Tauno meloo Artisan-kajakilla. Rannoilla erottuvat maksaruohot. Sitten Laatokka aukeaa. Saaret ovat hienoja, niiden kalliot moninaisia ja moni-ilmeisiä. He melovat Honkasalon Kujasille ja tekevät leirin viiston kallion rantaan. Paikka on ollut myös valokuvaaja I.K.Inhan suosikkipaikka. Varsinkin eräs tietty kallioinen saari. -Tämä on yksi hienoimpia leiripaikkoja koko elämässäni Tauno toteaa. Yksi hienoimmista, ajatteli millä mittapuulla tahansa.

19-leiri

Honkasalon kujasten leiripaikka.          Kuva: Tauno Kohonen

Pienen matkan päässä on laavu, jossa on äänekkäitä venäläisiä. – Antaa heidän mekastaa rauhassa, parempi ettei mennä käymään siellä. Siitä tulee oma riesansa jos sinne menee, silloin pitää alkaa seurustella, Pekka miettii vaihtoehtoja.
Iltahämäryys saapuu. On elokuun täydenkuun aikaa. Maisema on sininen. Siniset pilvet muistuttavat kotkia tai enkeleitä. Venäläisetkin ovat hetkittäin hiljaa. – Valon hetki on lämmin, kallio on lämmin, pilvet hienoja ja on lämmin kesäyö. Tämä on täydellinen hetki, Tauno toteaa.

 

20-pilvi

Laatokan sininen lämmin ilta.             Kuva: Tauno Kohonen

Laatokka on ihana järvi, kunnes levä saapuu elokuussa. Silloin se saapuu useimmille Venäjän järville. Se on ihmisten aiheuttama ilmiö, kun yhteiskunnan jätteet valuvat puhdistamattomina vesistöihin. Vedessä on paljon fosforia. Varsinkin sopukoissa on paljon kasvustoa ja levää puurona. Levää esiintyy myös selkävesillä.
Valokuvaaja Tauno keskittyy kuvaamiseen, koska levässä ovat hienot värit. Pekka puistelee päätään miettien, miten vihreä paskavesi voi kiinnostaa ketään. Positiivinen ihminen löytää levästäkin jotain hyvää.

22-levapuuroa

Melontaa leväpuurossa.           Kuva: Tauno Kohonen

Hiljainen Laatokka

Tauno on innokas uimaan. Oli niin lämmintä, suorastaan helteistä. Ollaan vain maisemassa ja eikä ajatella mitään, ollaan vaan! Missä muualla kuin Ruotsinsaaressa voi kävellä paljain jaloin kalliolla ylöspäin 60 metriä? Olla ilkosillaan ja nauttia kajakissa lämmentynyttä kaljaa! Saarelle on myös hyvä leiriytyä.
Kun pysähtyy tarkkailemaan tyyntä vedenpintaa huomaa, kuinka toisessa paikoin on aivan tyyni ja toisessa kohdin käy vire.

26-ruotsin-saarelta2

Huunukan Impiniemi.             Kuva: Tauno Kohonen

Laatokalla on hiljaista. Miehet näkevät yhden katamaraanin, joitakin alumiiniveneitä sekä Pietarin meriteknisen yliopiston soutukerhon soutajia. Soutukerhon soutajat käyttävät malliltaan Pietari Suuren aikaisia soutuveneitä, jaaloja, joissa ovat myös purjeet. Veneet ovat suuria, malliltaan hyvin pulleita ja yksi airo painaa n.20 kg. Perämies huutaa tahtia soutajille, joita on kerrallaan kymmenkunta. Vaihtomiehistö makaa veneen perällä köysinippujen päällä. Soutaminen on raskasta veneen mallin ja painavien airojen takia. Kevyemmän soutajan on suorastaan rojahdettava airon päälle saadakseen sen ylös vedestä.Veneet ovat ottaneet turisteja mukaan viikon mittaisille retkille ja Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri on organisoinut näitä retkiä. Retkillä yövytään omissa teltoissa ja soutukerhon soutajat valmistavat ateriat. Turistit osallistuvat tiskaamiseen ja tavaroiden kantamiseen. Joskus turisteille järjestetään muutakin ohjelmaa mm. telttasaunan lämmitystä ja kilpailuja kuten köydenvetoa. Eräänlainen näytelmä Laatokan jumalille kuuluu yleensä retken ohjelmaan.
Hyväluoto on Pekalle tärkeä paikka. Hän on ollut siellä useita kertoja ja hän on löytänyt sieltä muistokivensä. Se painaa 2600 kg ja hän on suunnitellut kuljettavansa sen pois moottorikelkalla. Se on luonnonkivi ja niin tasainen, että näyttää siltä, kuin joku olisi sahannut sen.
Nuotiota ei tarvita tai niitä oli harvoin, koska tunnelma ei vaadi sitä. Jälleen kerran miehet katselevat, kuinka pilvet muodostivat kuin suuren nousevan kotkan ja Valamon luostarin kupolit siintävät taustalla. Laatokka tarjoaa hienoja valon hetkiä, paljon luonnon yksityiskohtia; kukkia ja jäkäliä. Maaperä on myös kalkkipitoista ja siten se tarjoaa oivalliset kasvuolosuhteet. Männyn kallionkoloon työntyvät juuret aiheuttavat suurta ihmetystä.
Norppia näkyi vain kerran, ne ovatkin harvinaisempia elokuussa. Lokit olivat myös harvassa, koska vesi on niin syvää ja kalat uivat syvällä. Riekkalansaaren salmessa he näkevät kaulushaikaran.

28-kartan-luku

Kartan lukua Tutronsaaressa.             Kuva: Tauno Kohonen

Kotia kohti

Laatokan rannikkopuolustuksen rakenteita ja rannikkopuolustuslinjoja on edelleen selkeästi näkyvillä. Miehet ottavat kilvan kuvia. Pekka käy kopioimassa Taunon kuvanrajauksen ja kysyykin sitten, onko kuvaan nyt kumman oikeus? – Kukaan kuvaaja ei voi omia maisemaa, maisema ei anna tekijänoikeuksia tai oikeammin se antaa sen kaikille, Tauno vastaa. Pekka saa pitää kuvansa ja se julkaistaankin myöhemmin ERÄ lehden kansikuvana.

29-kujaset

Honkasalo Kujaset.                Kuva: Tauno Kohonen

Paluumatkalla Sortavalaan näkyy joitakin kalastajia. On pläkkityyni ja vesi on vihreää. Onnellisena he saapuvat Sortavalaan Pekan veljen avovaimon datsalle. Vastassa on tomera mies Jevgeni. Datsa on kaunis ja hyvin hoidettu paikka. Lehmäpaimenkin on askareissaan.

30-lehmapaimen

Lehmipaimen Anjalan kylässä.                   Kuva: Pekka Pouhula

Paras melontareissu, mitä olen tehnyt, tuumaa Tauno. Punainen lippalakki on suojannut kasvoja liialta auringolta, mutta olkapäät paistavat yhtä punaisena kuin lippalakki. Autolle päästyä löytyy takakontista sinne unohtunut olut. Viikon aikana kaikki juomavesi on täytynyt keittää ja jäähdyttää ja siksi nestettä on tullut nauttittua aivan liian vähän. – Että auton perästä löytynyt lämmin kalja voikin maistua hyvältä, miehet miettivät hörppiessään todella lämmintä nestettä.
Loput puolen litran Karelska-balsamit annetaan Laatokan hengille. -Tämä oli reissu jolloin viinaa ei juotu ja koko reissu tehtiin paljain jaloin ja shortseissa. Tällä reissulla otettiin pyhien henkien pyhityskuvia, Tauno toteaa ennen kotimatkan alkamista.

34-jevgeni-ja-pekka

Pekka ja tomera Jevgeni.             Kuva: Tauno Kohonen

Luonnontulkki

Yksitoista vuotta myöhemmin retken jälkeen Tauno ja Pekka tapaavat Kolilla Ryynäsen kahvilassa. Muistot yhteisistä retkistä palaavat ja miehet toteavat elämää olevan enemmän takana kuin edessä. Silloin oltiin vielä nuoria, he naurahtavat.

Vihreän teen lempeä tuoksu nousee kupista.Tauno puhuu rauhallisesti teetään siemaillen. Kahvilan vanhat hirsiseinätkin pysähtyvät kuuntelemaan tätä luonnon tuntijaa.

Tauno Kohonen on itse luonnontulkki, välittäjä ja luonnonihminen. Hän on oululainen valokuvaaja, jonka ottamat valokuvat Kuusamon Kitkajoen varrelta ovat aikoinaan voittaneet useita kansallisia ja kansanvälisiä valokuvakilpailuja muun muassa maailman kaunein luontokuva kilpailussa. Palkinnoksi Vuden metsäkuvasta hän sai kahden hengen kuvausmatkan maailman vanhimpaan kansallispuistoon Yellowstoneen. Hänen tekemänsä kuvakirja Valoa Erämaassa on käännetty kahdeksalle kielelle ja ojennettu useille ulkoasiaisministeriön valtiovieraille lahjoiksi.

36-valoa_eramaassa_kansi

 

Pekka kirjoittaa 2016 syksyllä:
Tauno on siirtynyt myös liikkuvan kuvan puolelle. Taunolta ilmestyy piakkoin elokuva Kitkajoesta. Kitkajoki on ollut ja on vieläkin Taunon rakkain luontomaisema kohde. Esimakua elokuvasta voi käydä katsomassa www.kitkajoki.fi. Elokuva kertoo upealla tavalla luontoihmisen rakkaudesta ja kunnioituksesta Kitkajokea ja sen maisemaa kohtaan.
Olin etuoikeutettu ja pääsin näkemään Kitkajoki elokuvan etukäteen. Ensimmäisenä ajatuksena tuli mieleeni mitenkä sellainen ihminen jolla ei ole kokemusta luonnossa olemisessa ymmärtää tätä elokuvaa, mutta ne joilla on syvällinen luontosuhde ihastuvat tähän.

tauno4

tauno3

Viehättävä Valamo

Teksti: Mari Jannela     Kuvat: Mari Jannela ja Pekka Pouhula

Puhelin soi, vilkaisen sitä sivusilmällä askaroidessani kuistilla. On elokuun sadonkorjuun aika ja asettelen keräämiäni kanttarelleja kuistin pöydän harsokankaalle. Kuisti on itään ja aamuaurinko kuivaa sienet näppärästi. Kuivuessaan ne levittävät metsän tuoksua koko taloon. Kuka mahtaa soittaa – puhelimeni soi harvoin ja varsinkaan näin varhain? Luuri vilkuttaa Pekka Pouhulan soittavan. Nyt on jotain erikoista, eihän hän soita koskaan kuin myöhään illalla.
– Morjensta! Pekka aloittaa, se on hänen normaali reipas puhelunavauksensa. – Luvassa on hyvää säätä, lähdetäänkö torstaina Laatokalle, voitaisiin meloa Valamoon? Ääni kuuluu jotenkin kaukaa ja säriseekin hieman, hän ajaa siis autoa.
Olin katsonut sääennusteen ja tiesin, että sateisen kesän parhaat poudat tulevat vasta nyt, elokuun puolessa välissä. Mietin, onko minulla jotain suunnitelmia viikon päästä torstaista eteenpäin.
– Lähdetään vaan, vastaan. Nähdään Tohmajärvellä, kuten normaalisti. Ehditäänhän soitellakin vielä ennen, onhan tässä viikko aikaa.
– Tarkoitin ylihuomenna torstaina, Pekka tähdentää.
– Mikäpäs siinä, lähdetään vaan, vastaan asiaa sen pidempään ajattelematta. On helpompaa tehdä nopea päätös ja lähteä, kuin jäädä pohtimaan voisinko mahdollisesti lähteä viikon päästä ja mitä kaikkea pitäisi tehdä sitä ennen. Loput kanttarellit saavat vielä kasvaa ja mustaherukat odottakoot pensaissa. Nehän vain paranevat kypsyessään. Kajakkireissu Valamoon menee lähes kaiken edelle. Ja olisi todella hienoa ja hieman erikoistakin meloa Valamoon toisen kerran samana kesänä. Yleensä pikaiset lähdöt ovat tuottaneet hyviä hetkiä ja retkiä.

20

Kajakkireissu Valamoon menee lähes kaiken edelle (kuva P.Pouhula)

Pientä tohinaa se kuitenkin pitää. Pakkaaminen hoituu rutiinilla, mutta pari sopimaani asiaa vaativat hieman järjestelyjä. Lähtöä edeltävänä iltana on vielä seuran melontailta. Valmista tulee kuitenkin ajoissa ja tapaan Pekan Tohmajärvellä sopimamme aikataulun mukaan. Hivenen uninen olen kuitenkin ja nukahdankin Pekan ajaessa kohti Pitkärannan kylää, jossa pysähdymme kaupoille. Mukaan lähtee kaupasta tattaria ja pullo paikallista väkevää viiniä. Etiketissä on lakan kuvia ja pullo on korea.
Salmen Lunkulansaaressa löydämme autolle vartioidun paikan istuttuamme ensin teellä. Talon nuori emäntä puhuu paljon, vaikka yhteistä kieltä ei ole. Sopimukseen auton paikasta kuitenkin päästään elekielellä ja muutamalla sanalla venäjää ja auto siirtyy tien yli rannan puolelle. Pihapiirissä on pari sen näköistä rotukoiraa ja yksi penikka, että uskoisi auton olevan turvassa retkemme ajan.

Kajakkien lastaus käy näppärästi, koska olemme vain joitakin päiviä, niin varusteita ja evästä on näin ollen vähän. Pääsemme liikkeelle illan suussa. Leiriydymme Mantsinsaaren pohjoispäähän. Rannassa meitä vastaanottavat tuoksuvat rantamintut. Kajakilta varusteita rannalle siirtäessä mintut saavat kosketusta ja tuoksu vain vahvistuu. Saari näyttää muutenkin vihreältä ja kuusissa roikkuu naavaa. Maapohja on vihreää sammalmattoa, johon muurahaiset ovat kuluttaneet syvät reittinsä. Rannasta lähtee vetävä polku kohti sisäsaarta. Linnut laulavat, vaikka on elokuu ja ne suorastaan kutsuvat syvemmälle saareen. Saarelle on ollut aiemmin lossi, nykyään sinne pääsee vain veneellä tai melomalla. Lossi on ollut tarpeellinen, koska saarella on ollut useita kyliä. Pääkylä on ollut Peltoinen ja muita kyliä Suonkylä, Peipposenkylä, Oritselkä ja Työmpäinen. Vajaa kymmen vuotta sitten pääkylässä oli vielä pari asukasta, mutta nykyään saari on kokonaan autio. Mantsinsaari houkuttelisi tutkimaan enemmänkin, mutta Valamo kutsuu. Lähdemme aamiaisen jälkeen matkaan.

30

Mantsinsaaressa on syviä muurahaisenpolkuja (kuva M.Jannela)

Leppoisassa poutasäässä melomme kohti Valamoa ja Pekka rantautuu Möykyn luodolle. Siellä on majakka.
– Jos ei ole aivan pakko, älä rantaudu, Pekka huutaa kallion takaa. -Täällä on paljon särkyneitä akkuja, majakka on toiminut akuilla.
Matka taittuu edelleen leppoisasti pysähdyksen jälkeen ja kiertelemme seuraavaksi Ristisaaria. Pidämme siellä iltapäivän ruokatauon ja lepäilemme aurinkoisella kalliolla. Pekka näyttää pitävän paljain jaloin kävelemisestä.
– Lämpimällä silokalliolla on todella ihanaa kävellä, ei tarvitse varoa lasinsirpaleita, kuivia käpyjä tai muita teräviä esineitä. Se antaa vapauden tunteen, kun ei tarvitse kenkiä. Muualla kun kävelee paljain jaloin pitää tarkkailla koko ajan mihin astuu, Pekka sanoo.
– Oletko aina kävellyt paljain jaloin, entäs talvella? Kysäisen tarkennusta, niin haltioituneelta Pekka heiluvien varpaidensa kanssa näyttää.
– Paljain jaloin kävely kuuluu kesään. Pikku poikana kesä alkoi siitä, kun pää ajettiin muliksi ja kengät heitettiin nurkkaan. 90 -luvun alussa kävelin paljon Koisuanniemen metsissä ja kerran olin astua kyykäärmeen päälle. Sen jälkeen hiipui kävely paljain jaloin. Parhaimmillaan kävelin murskatulla sepelillä ja silloin eivät kävytkään haitanneet.

40

Pekan varpaiden vapaus (kuva M.Jannela)

Jatkamme illan lähestyessä ja kohtaamme retken ensimmäiset norpat. Heitä on kokonainen tokka. Tiedämme jo kokemuksesta, ettei valokuvaaminen onnistuisi, joten melomme rauhassa heitä kohti ja annamme heidän polskahdella veteen. Polskahduksia pystymme laskemaan viitisenkymmentä ja sen jälkeen pyöreitä tummia päälakeja siellä täällä lähempänä ja kauempana. Toivon, että emme häirinneet heitä pahasti vaan he ottivat sen mieluisana leikkinä kanssamme. Meillä oli ainakin hauskaa seurata heidän liikkeitään kajakkien ympärillä. Norpat saattoivat meitä eteenpäin luovuttaen muutaman kilometrin jälkeen.

Leiriin päätämme jäädä Nuolisaareen. Auringonlaskussa verkkoja kokevat kalastajat näyttävät nostalgisilta. Kierrän koko saaren ympäri ja palaan Pekan ehdoittamalle rannalle kertomaan, että tämä ranta näyttää parhaalta. Vedän kajakkiani pitkin silokalliota, jonka päällä on juuri sen verran vähän vettä, ettei kajakki kulje melomalla. Juuri ennen maille pääsyä kompastun tai oikeammin putoan liian myöhään sen huomanneena kallion altaaseen vesirajaani myöten. Näinkin voi näköjään tehdä Laatokalla itapesun ja mietin vaihtaisinko housut ensin vai pystyttäisinkö teltan. Tällä kertaa olen valinnut telttani oikein. Kupoliteltta on helppo pystyttää ja etsiä sille sopiva paikka. Sitä voi siirrelläkin pystytettynä paikasta toiseen.

50

Nuolisaaren silokalliolle on hyvällä säällä helppoa tehdä leiri (kuva M.Jannela)

Nuolisaarella silokallioita riittää. Herään pilvettömään taivaaseen ja nousevaan aurinkoon. Teltassa on kuumaa. Kalastajat kiirehtivät verkoilleen, kun tulen ulos teltasta. Kuljen kallioilla katselemassa kasveja. Kallionkoloista tunkevat monenväriset kukkaset. Myrkyllinen punakoiso tukeutuu nousevaan kallioon ja sen hedelmät hehkuvat harmaata kalliota vasten. Vihreät hedelmät raakoina ja punaiset kypsinä. Kypsät hedelmät muistuttavat kirsikkatomaatteja. Myös siniset kissankellot, moniväriset orvokit ja monet muut meille tunnistamattomat kukkaset värittävät kallioita. Koivut kellastuvat jo. Kallioissa on hauskoja punaisia raitoja, jotka muodostavat kolmioita ja nuolia. Siitäköhän saari saa nimensä. Makoilen lämpimällä kalliolla ja tuuli hivelee ihoa. Laatokan aurinkoinen ja kiireetön aamu. Nautin.

60

Punakoison hedelmiä ei voi käyttää ravinnoksi (kuva M. Jannela)

Valamoon on helppo mennä tällä säällä. Niin melomme lähes suoraan Luostarinlahden satamaan ja jätämme kajakkimme sataman viereen metsän reunaan. Mukaan vain kamera ja muut tärkeät. Menemme ensin matkailuneuvontaan tarkoituksenamme maksaa edellisen retken teltanpaikat. Silloin se ei onnistunut, koska oikeaa henkilöä ei ollut paikalla. Eikä se onnistu nytkään. Toimiston ovi oli lukossa. Päätämme, että neljättä kertaa emme tulisi paria sataa ruplaa teltanpaikasta tarjoamaan. Yritetty on maksaa majoituksesta riittävän monta kertaa.
Menemme sireenimajaan borssikeitolle, koska tiedämme sen olevan varman valinnan: Mehukasta haudutettua punajuurikeittoa smetanalla ja luostarin leipää, jälkiruuaksi kahvia ja kakkua. Jonotamme evästämme antaen kiireellisimmille tilaa. On outoa nähdä niin paljon turisteja, vielä kiireisen oloisinakin osan heistä. Edellisen kerran olimme päässeet livahtamaan kajakeilla Valamoon, kun muu turistiliikenne oli pysäytetty presidentin vierailun takia. Ruokakioskin nainen on tomera ja kirjoittaa tilausta pikkuruiselle lapulle, jonka hän ojentaa keittoa jakavalle. Sanakaan palvelua ei tule englanniksi tai suomeksi. Saamme oman pöydän pienen siivouksen jälkeen, kuivahtaneet rottinkituolit nasahtavat istuutuessamme. Hakiessani jälkiruokaa viittelöi ruokakioskin nainen tuomaan tarjottimen takaisin välittömästi. Mietin, että olisi korkea aika opetella paikallisten kieltä, joskus on niin noloa, kun äänenpaino nousee ja kädet käy, eikä tahdo tulla tolkkua, mistä nyt on kysymys. On ruuhka-aika ja ymmärrettävä kiire yrittäjällä. Palautan tarjottimen ja hymyilen, saan pienen hymynhäivähdyksen kiitokseksi ripeästä toiminnastani.

70

Luostarialueen uusi upea huvimaja (kuva M.Jannela)

Lähdemme katsomaan, mitä luostarialueelle kuuluu. Valamon omenatarhan sato on kypsymässä ja ostamme niitä viimeisen pussillisen nuorelta neitokaiselta. Kiipeämme korkeat kivirappuset luostarialueelle. Edellämme kulkee mustaan pitkään kaapuun pukeutunut munkki. Kivirappuset ovat iäisyyttä henkivät ja vasempaan reunaan on kulunut askeleista selvät syvänteet. Munkin kaavun helma hyppää jokaisella askelluksella kantapään voimasta. Kangas on hyvin laskeutuvaa ja siksi kankaan hyppäyksistä syntyy hauskasti hyppelehtivä viuhkamainen poimu. Edellisen kerran käydessämme olivat luostarin aukion rakentamistyöt meneillään. Iloksemme huomamme keskusaukion valmistuneen. Huvimaja on korea, kukkaistutukset kauniina ja kivetykset luotisuorassa. Huvimajan kaarrokseen on nostettu pyhittäjäisää esittävä lasimaalaus. Myymälässä on myös tungosta ja ostan sieltä paketillisen tuohuksia tuliaisiksi. Niitä olisi mukava polttaa jouluna ystävien kanssa ja muistella syksyistä retkeä. Tuohuksista nouseva mehiläisvahan tuoksu muistuttaa joulusta.

80

Pyhittäjäisä lasimaalaukseen kuvattuna (kuva M.Jannela)

Olen kolmatta kertaa Valamossa. Ensimmäinen vierailuni oli 90 -luvun alkupuolella katamaraanilla. Yövyimme silloin hotellissa, vaelsimme saarella, kuulimme munkkien laulavan skiitassa ja osallistuimme yön jumalanpalvelukseen. Silloinkin oli elokuu ja muistan kukkaset ja perhoset kedoilla. Erityisesti mieleen nousevat siniset kissankellot, joiden väri muistuttaa pääkirkon kupoleita. Toinen ja nyt kolmas kerta ovat kummatkin kajakeilla. Viehkeää. Mikä vetää Valamoon? Joku kummallinen kirkkaus täällä on. Kaikki värit ja äänet jotenkin hohtavat. Linnut, sammalet, kukat, kalliot, puut, kaikki, aivan kaikki. Luonto tulee aivan iholle. Paikallinen väki käyskentelee sulassa sovussa kiireisiä turisteja sen kummemmin ihmettelemättä. Löytyisiköhän vastausta Saara Finnin kirjasta Valamo -sinisen kukan saari?

90

Sinisen kukan saari (kuva M.Jannela)

Saara Finni kirjassaan Valamo -sinisen kukan saari (Tammi 1990) pohtii Valamon erityisyyttä. Hän haastattelee moskovalaista opasta ja taidemaalaria Sergei Busahinia.
” Valamossa rupesin näkemään koko maailman toisella tavalla. Luonnon ohella täällä on erittäin voimallinen hengellinen kenttä. Koska täällä oli jo 1100 -luvulla luostari, niin maahan on valutettu niin paljon hengen voimaa, että se säteilee kaikkialle, jotka ovat virittyneet ottamaan sen vastaan. Se on tallella.
Oppaan työssä pidän tärkeänä välittää kävijöille sen, miten munkit pitivät huolta luonnosta ja toisistaan. He puhuttelevatkin toisiaan veljiksi. Munkkien elämää ei voi erottaa luonnosta. Se on nimenomaan elämää näillä saarilla, tämän luonnon keskellä.
Tuntuu kuin olisimme vielä kaikkein alimmalla henkisellä kehitysasteella. Ihmisten tavoite on parempi toimeentulo ja mukava elämä. Joka on saanut paljon, haluaa vieläkin enemmän. Hän ei edes huomaa, että on saanut kaiken käyttäen hyväkseen luontoa.
Kaikki vaan tapahtuu koettelemusten ja tuskien kautta. Ihminen oppii arvostamaan luontoa vasta kun on joutunut omissa nahoissaan kokemaan sille aiheuttamansa tuhon synkät seuraukset. Vasta silloin ihminen oppii ymmärtämään kasvien kieltä. Ja kun hän on oppinut puiden, kukkien ja lintujen kielen, silloin hän henkistyy ja tuntee itsensä osaksi luontoa.”
Busahin jatkaa pohdintaansa Valamon vaikutuksesta ihmiseen: ”Tärkeintä elämässä on luovuus. Siihen sisältyy kaikki: rakkaus, usko, se tuikkiva tähti joka valaisee ja auttaa kulkuamme. Elämä ilman luovaa toimintaa on ikävää. Siksi niin monet yrittävät täyttää elämäänsä huvituksilla, toiset taas päätyvät surkeaan loppuun. Luovuutta voi olla kaikessa.
Tietoisuus, että vaikka kuinka vähän, niin kuitenkin luo, yhdistää ihmisen luontoon. Puut, ruoho, linnut oksalta oksalle; luomisessa yhdyt niihin, maahan ja avaruuteen. Elämä ei ole enää tavallista kitkuttamista, koska luot.
Luominen on elämän oppimista. Kun luovan työn avulla opettelet tuntemaan elämää, olet koko ajan liikkeessä eteenpäin. Ehkä samalla rakennat tietä myös niille, jotka seuraavat sinua. He taas jatkavat rakentamaasi tietä kun itse poistut elämästä. He ovat saaneet alkusysäyksensä ja jatkavat liikettä, kulkevat avaamaasi polkua. Tällaisen näkemyksen sisäistäminen on mahtava voima, joka auttaa ihmistä elämään tulevaisuudelle tyhjänpäiväisyyksien sijaan.”

100

Siniset kupolit ja sininen taivas (kuva M.Jannela)

Kiertelemme luostarin muurin ympäristössä ja palaamme satamaan kajakeille vanhan kuusikujan kautta. Hieman syrjemmällä turistialueen ulkopuolella siisteys vaihtuu venäläiseen välinpitämättömyyteen.
– Muovin olisin suonut olla rantautumatta koskaan tälle saarelle, tuhahdan. Olen perinyt isältäni inhon muovia kohtaan ja tällainen luonnon pahoinpitely tekee minut kiukkuiseksi ja siten pilaten tunnelmaa.
– Laatokka on ollut vuosituhansien aikana osana Ruotsia ja osana Venäjää. Täällä ovat asuneet niin karjalaiset, suomalaiset kuin venäläiset. Koska koskaan ei tiedä, ketkä sen rannoilla tulevaisuudessa asuvat, olisi tärkeää aloittaa alueen puhdistaminen. Nykymenolla järven tila vain huononee, mikä ei ole hyväksi kenellekään, Pekka heittää toiveikkaan ajatuksen.

110

Luostarin ikkuna (kuva M.Jannela)

Lähdemme liikkeelle satamasta meloen saaren sisäistä reittiä. Pääsaaren ja Erakkosaaren välissä kulkee sateenkaarenomainen silta. Jokaisella retkellä pitää tehdä joku epävarma reitinvalinta ja tällä kertaa käymme ylimääräisen lenkin Skiitanlahden perällä. Kumpikaan ei edes kommentoi vaan kääntää kajakkinsa tyynesti pussin perällä. Mikäpäs tässä meloessa, kun on hyvä sää, tulipahan tämäkin lahti nähtyä. Niikkanan satamassa on neljä suurta huvialusta. Melomme rannan tuntumassa. Pitkänkallion- ja Jyrkänmäenlahden korkeat punaiset kalliot näyttävät jälleen Valamon luonnon erityisyyden. Korkeaa kalliota on useita kilometrejä. Kallioiden värit vaihtuvat harmaasta punaruskeaan, kultaan ja kupariin. Silloin tällöin harjalla kasvaa yksinäinen mänty, joka on onnistunut tunkemaan juurensa niin syvälle kallionkoloon, että se on pysynyt pystyssä. Ankarat tuulet, talven takertuva lumi ja vähäinen maa-aines ovat muotoilleet niitä kaareviksi, kallelleen ja kierteelleen. Ne ovat taideteoksia. Matka taittuu kuin unessa tai sadussa ja kameramme eivät riitä tallentamaan kallioiden jylhyyttä.

120

Pitkänkallionlahti (kuva M.Jannela)

Etsimme yösijaa. Kiertelemme Reposaaria, mutta niissä olevat valkeat taulut saavat meidät epäilemään rantautumista. Pyörähdämme takaisin ja haluamme kiertää ulompana olevan mielenkiintoisen saaren. On hieman tuulta luvassa ja olisi kiva kuunnella aaltoja ulompana. Saari tunnetaan nimellä Neitonen tai Ihmeellinen. Ja ihmeellinen se onkin. Saaressa on hienot pystysuorat kalliot ympäriinsä ja ainoastaan yksi kohta aavan puolella mistä voisi nousta maihin. Teltoille olisi hyvät paikat 20-30 metriä seinämän päällä. Hieno paikka, mutta jos tulee tai on iso maininki emme pääsisi aamulla turvallisesti kajakkeihin. Hylkäämme kiehtovan ajatuksen tehdä leiri kallion päälle kuunnellaksemme aaltoja ja jatkamme Saralahteen. Koska emme tiedä virallista leiripaikkaa pystytämme telttamme kedolle lähelle rantaa lahden poukaman sijaan. Katselen kaunista auringonlaskua, kun moskovalaiset nuoret tulevat teltalleni keskustelemaan. He ovat saapuneet kävellen luostarilta ja nähneet poukaman puolella olevat kajakkimme. Ensin nuori nainen yrittää venäjän kielellä, mutta vaihtaa sitten sujuvaan englantiin. Hänen kolme kanssamatkustajaansa liittyvät seuraan.
– Mistä sinä olet tullut, kysyy venäläisneitokainen.
– Lähdimme pari vuorokautta sitten Salmesta. Arvaan ettei suomalainen nimi kerro yhtään mitään ja tarkennan. – Itärannalta siis.
Tytön silmät pyöristyvät.
– Oletko saapunut tämän veden poikki? Tuolla pienellä veneellä?
– Kyllä vain. Osaan käyttää pientä venettäni, sitä kutsutaan kajakiksi, vastaan.
Sitten he puhuvat omaa kieltään, josta en ymmärrä. Katseet ovat kuitenkin kauniita ja eleet ihmetteleviä. Neito tulkkaa ja hän kysyy lisää.
– Teidän kajakkinne näyttävät kovin kauniilta, mutta niin pieniltä ja vesi on suuri. Mutta, kuinka vanha sinä olet?
– 53 -vuotta, vastaan ja jään ihmettelemään kysymystä.
Näytänkö jotenkin yltiövanhalta ollakseni kajakilla Valamossa. Onko minulle nokea kasvoissa vai punaseksi kärähtänyt  nenänpää? Tarkennan nopeasti vastaustani, vaikka tiedän hyvin heidän nähneen niemeen saapuessaan meidän molempien kajakit.
– En ole yksin matkalla vaan ystäväni (käyttäen maskuliinista pronominia) on tuolla kukkulan takana omassa teltassansa.
Saan hyväksyviä katseita.
– Aiotteko te meloa vielä takaisin? Menettekö Sortavalaan? Hän jatkaa.
– Lähdemme aamulla kohti itäistä rantaa, meidän auto on siellä. Olemme vielä matkalla yön tai kaksi, riippuen säästä ja tunnelmasta, vastaan valottaen matkasuunnitelmaamme.
Moskovalaiset nuoret toivottavat hyvää yötä ja turvallista matkaa, sen jälkeen kun ovat vielä hetken ihmetelleet elämäntapaani.

130

Saralahden kaunis ja luvaton telttapaikka, taustalla Neitonen, Ihmeellinen (kuva M.Jannela)

Heinäsirkka on päätynyt telttani välikattoon ja soittaa minut hereille. En tohtisi liikahtaakaan ettei soitto loppuisi. Lähdemme matkaan vasta lounaan jälkeen.  Käytän aamun kävelyyn pitkin saaren rantapolkua. Lähdemme Savilahden läpi ja näemme sinne syntyvän koreita rakennuksia, jotka eivät näytä skiitoilta. Sukeltajat ovat myös liikkeellä. Katseemme sukeltajan kanssa kohtaavat jotain matalalla roikkuvaa johtoa tai vaijeria alittaessani ja molempien ihmetys on yhtä suuri. Herää epäilys, että nämä rakennukset saattavat valmistua presidentin lähipiirin käyttöön.
Tämä tapahtuu samalla, kun Valamon saarta tyhjennetään paikallisesta väestöstä Sortavalaan. Vain munkit saavat jäädä Valamon saarelle asumaan.
Koukkaamme Kultaisen lahden kautta, jossa pidämme taukoa. Matkalla näemme petollisia karikoita. Kun aaltoa seuraa niin erottaa sen särkyvän. Ne paikat kannattaa kiertää kaukaa. Kahvivesi valmistuu suhisemalla Pekan kaasutrangialla. Tauon jälkeen saamme meloa edelleen mitä parhaassa säässä. Norpat ilmestyvät vierellemme. Yhtä norppaa suorastaan säikähdän, kun hän tekee voltin aivan kajakkini vieressä. Etsimme leiripaikkaa Ristisaarista iltapäivällä. Lopulta meillä on valittavana saari, jossa on vanha kivinen risti tai saari, jossa on sota-aikaisia rakenteita.
– Valitaan saari, jossa on risti. Jos pitää valita sodan ja uskonnon välillä niin uskonnot ovat kuitenkin pääsääntöisesti rauhan puolella enemmän kuin sota, Pekka sanoo.
– Sopii minulle, en kuulu kirkkoon mutta ajattelen, että sotiminen uskonnon nimissä on sitä, kun uskonnosta on tehty vallan väline ja politiikkaa. Ihmisen mieltä käytetään vääriin tarkoituksiin.
Rantaudumme Ristisaareen ja toteamme, että no niin, rauha voitti sodan.
– Sotasaarella olisi ollut sodan aikaisia rakennelmia muistuttamassa menneistä ajoista, Pekka tuumaa kajakkia rantaan nostaessaan.

140

Rauha voitti sodan ja rantauduimme Ristisaareen (kuva M.Jannela)

Teltat pystytämme jälleen silokallioille. Silokallion reunassa on katajapensaita, joiden takana on niitty. Niityn reunassa on suurikokoinen kivinen risti, jonka alareunassa on vanhalla venäläisillä kirjaimilla kirjoitettu rukous.

Sinun ristillesi me kumarramme
Oi Valtias ja sinun pyhää
ylösnousemistasi ylistämme
(käännös Maria Bondarenko)

150

Ristisaaren kiviristissä on vanhalla venäjän kielellä kirjoitettu rukous (kuva M.Jannela)

Kulutamme iltaa katsomalla aavalle ja norppien leikkiä. He näyttävät keksineen meidät ja pitävät yllä tasaista peliä pää pinnalla, pää veden alla ja kohta sama toisaalla.
Aurinko laskee oranssina pallona. Tuijotamme taivaanrantaan.
– Aavaa katsoessa sitä kokee olevansa jotenkin matonen matkamies maan päällä, Pekka tuumaa.
Sitten on pitkän tovin hiljaista. Norpat vain poskahtelevat.
– Aiemmin koin kaihoa katsoessani kauas, aivan kuin siellä olisi joku saavuttamaton. Nykyään aurinko on enemmänkin symboli tälle hetkelle ja valolle, joka on meissä jokaisessa. Yritän nähdä ja kaivaa esille sen valon meissä. Tuntuu, että aurinko laskee jalkojeni juureen, eikä enää kauas horisonttiin. Hetki on enemmänkin täynnä kiitollisuutta ja iloa, mietiskelen ääneen ja saan Pekan vastaamaan.
– Auringonlaskun tarina on Atlantis -tarussa, jossa mennään vastarannalle ja aloitetaan alusta. Kun lähdet merelle eli Laatokalle sinulla on ikään kuin mahdollisuus aloittaa uusi elämä jättämällä kaiken vanhan taaksesi maalle. Sanotaan, että purjehdusretki alkaa siitä, kun alus irtoaa rannasta tai olet jo perillä, kun alus irtoaa rannasta. Vastaava sanoma löytyy Satumaasta.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois
vaan siivetönnä en voi lentää
vanki olen maan
vain aatoksin mi kauas entää
sinne käydä saa

Lennä laulu sinne missä siintää satumaa
sinne missä mua oma armain odottaa
lennä laulu sinne lailla linnun liitävän
kerro että aatoksissain on vain yksin hän

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois
vaan siivetönnä en voi lentää
vanki olen maan
vain aatoksin mi kauas entää
sinne käydä saan

160

Norpat kuvittavat auringonlaskua Ristisaaressa (kuva P.Pouhula)

Satumaa siis saattelee meidät telttoihimme.
– Ihminen tarvitsee aina vain jonkun härvelin pysyäkseen ilmassa, Pekka huikkaa vielä teltalle mennessänsä.                   Aamu jatkaa poutasäätä. Kävelen kallioilla ihailemassa pieniä pitsimäisiä nyylähaarikoita, jotka kasvavat kallionhalkeamissa. Kukka on pieni, nuppineulanpään kokoinen ja se olisi helppoa tallata, jos ei katsoisi jalkoihinsa. Innostun kuvaamaan vastavaloon ja saan mieleiseni otoksen. Kuva on kruunu tälle retkelle. Olen niin iloinen kuvasta, että sain sen otettua ja vielä ilman jalustaa. Piipahdan vielä ristillä ennen aamiaista. Niityllä on meneillään heinäsirkkojen konsertti.

170

Pitsimäinen nyylähaarikko (kuva M.Jannela)

180

Ristisaaren niityllä soivat heinäsirkat (kuva P.Pouhula)

Pekkakin herää ja tulee ulos teltastansa. Kajakki on vuotanut ja kastellut osan hänen eväistänsä ja hän kuivaa leivänpalasia aamuauringossa kajakin kannella.
– Eiköhän melota tänään autolle. Matka on pitkä, mutta sää on kohtuullinen. Luvassa on hyvää maininkia, hän sanoo.
– Olisin voinut olla kauemminkin, mutta sopiihan se lähteäkin. Tilanteen ja tunnelman mukaan mennään, vastaan.
On turha hangoitella vastaan, jos toinen haluaa pois luonnosta, silloin vain on aika lähteä. Tunnelmaa ei olisi, jos toinen on siellä vastoin tahtoaan tai ajatukset ovat jo toisaalla.
Pakkaamme siis kajakit kotimatkaa varten.

190

Ristisaaren leiripaikka (kuva M.Jannela)

Saamme keinua isoilla laineilla. Pekka suorastaan kiitää laineilla, hänen melansa käy todella harvoin ja minun tekee tiukkaa pysyä hänen perässänsä. Tuossa melontatyylissä on tyylikkyyttä ja kauneutta. Hän käyttää vartaloaan todella hienosti. Rantaudumme tauolle Repoluodolle.
– Tuossa oli retken parasta antia, Pekka sanoo.
Kysyn hänen melontatyylistänsä ja hän vastaa.
– Kun useamman päivän istuu noin pitkillä aavoilla keho tottuu keinumiseen luontevasti, kun ei tarvitse koko ajan pitää tasapainoa. Minulla menee niska kipeäksi, syvät niskalihakset. Kun tekee samaa yksitoikkoista liikettä tarpeeksi pitkään niin se vie ikään kuin transsiin. Tuollainen sopiva keinuminen voi olla myös rahoittavaa, niin kuin lasta kehdossa keinuttaisi.
– Tai lilluisi kuten kohdussa, sanon hymyillen.
Repoluoto on lähes pelkkää kalliota. Muutama laikku hienoa heinää ja kalliokasveja. Maininki särkyy voimalla sileään kallioon jo kaukana rannasta. Luodolla on myös majakka. Linnunkakkaa on niin paljon, että on vaikea löytää jalalle kakatonta kohtaa.

200

Repoluoto on lähes kokonaan pelkkää kalliota (kuva M.Jannela)

Jatkamme keinumista Mantsinsaaren päähän, jossa pidämme lounastauon. Jaamme jäljellä olevia eväitä. Loppusuora Lunkulansaareen autolle on pientä vastatuulta.

Jälleen kerran mietin, mitä Suomi onkaan menettänyt. Jokaisen matkan jälkeen ymmärrän sitä tuskaa enemmän, mitä kodin tänne jättäminen on muodostanut. Ihme, että siitä on puhuttu ja kirjoitettu niin vähän. Ihmisten tuskaa on painettu villaisella, syystäkin. Ymmärrän myös hyvin, miksi moni ei palaa edes katsomaan näitä seutuja. Sukupolvien tuska on siirtynyt soluissa seuraaville sukupolville. Hienointahan tässä on se, että meillä, jotka haluamme ja kykenemme on mahdollisuus saada viisumi ja tulla näille seuduille. Täällä aika aidosti pysähtyy.

Auto on tallella ja rotukoirat kytkettyinä, kun käymme selvittelemässä vartioinnin hintaa. Hyvin sekin toimi, vaikka vaihtorahat meinasivatkin talon isännältä unohtua.

Kotimatka alkaa , kanttarellikauppiaat ovat saapuneet tienvarsille.

 

Valamo Lunkulansaari

Retken reitti

Novgorodista Laatokalle

Teksti: Pertti Rovamo       Kuvat: Pertti Rovamo, Pekka Pouhula

Tutkimusmatka viikinkien suurelle idäntielle

Me suomalaiset tiedämme elävämme ”idän” ja ”lännen” rajalinjalla. Jokainen meistä tuntee henkilökohtaisesti ainakin jollakin tavalla länsinaapurimme Ruotsin, jonka kuningaskunnan osia nykyisen Suomen maakunnat olivat ruotsalaisten maakuntien tapaan runsaat 600 vuotta. Suomalaiset maakunnat eivät olleet siirtomaa-alueita, vaan osa Svean kuningaskunnan vanhaa ydinaluetta, jota meri ja vesireitit sitoivat yhteen.

Mutta millainen ja missä on se ”itä”, jonka äärellä olemme myöskin eläneet?

”Itä” ei merkinnyt tuhat vuotta sitten Moskovaa, jota ei ollut vielä perustettukaan, vaan Olhavajokea pitkin kulkeneen ikivanhan kauppareitin varteen syntynyttä ja pian sen jälkeen ortodoksiseen uskoon kääntynyttä Novgorodia. Kaupunki ei sijaitse Suomesta itään vaan lievästi kaakkoon ja Laatokan karjalaisen asutuksen näkökulmasta katsottuna se sijaitsi Laatokalta 200 km suoraan etelään.”Itä” ei historiallisesti katsoen kerrokaan meille oikeastaan ilmansuunnasta, vaan uskonnollisesta ja sitä laajemmasta kulttuurin perusvireestä.

Läksimme neljissä miehin tutkimaan, millainen tämä suomalaisille hiukan tuntemattomampi ”itä” on ja mitä sen historiasta on yhä näkyvissä. Pekalla oli aloitteentekijän ja melojan homma, Erkki Muukkonen toimi venäjän kieltä taitavana matkailuauton kuljettajana ja eräänä ideointikolmikon jäsenenä. Tämän kirjoittajan tehtäväksi jäi kaivaa esiin paikkojen kulttuurihistoriaa ja valokuvata nykyään olemassa olevia kohteita Ekin kyydissä maitse.

Heinäkuussa 2012 toteutetusta matkasta muodostui hienoa henkistä risteilyä menneen ja nykyisen Venäjän välillä.

Valmistelua, esitöitä

Edeltävä talvi tehtiin karttaharjoituksia ja etsittiin taustatietoa. Jo silloin kävi ilmi, että Olhavajoki (venäjäksi Volhov), Novgorod ja hiukan sen eteläpuolella oleva Ilmajärvi (venäjäksi Ilmeni) ovat Suomen, Ruotsin ja Venäjän historian kannalta keskeisiä paikkoja. Sitä kautta kulki viikinkien itäinen kauppatie, joka toki on paljon viikinkiaikaa vanhempi kauppaväylä. Siksi se tunnetaan myös nimellä ”Suuri idäntie”. Sen kulkuväylän varteen syntyi viikinkiaikana monien kansallisuuksien asuttama Novgorodin kaupunki, joka vähitellen slaavilaistui.

Reissua suunnitellessamme ymmärsimme nopeasti, että tarvitsemme apujoukkoja. Jos Novgorodin ja Olhavajoen historiasta halutaan saada paikan päällä kunnon tietoa, kielitaitomme ei riitä. Saimme tulkiksi joensuulaisen lukiolaisen Veikko Sevrjukovin. Hän on täysin kaksikielinen, koska hänen äitinsä on suomalainen ja isänsä venäläinen. Sattui vielä, että Veikon isovanhemmat asuvat noin Olhavajoen puolivälissä sijaitsevassa Kirishissä. Veikon isovanhempien välityksellä palkkasimme pariksi päiväksi oppaaksemme Ljubov Mihalevan, joka on eläkkeellä oleva historian ja kuvataiteen opettaja. – Kun nämä asiat hoituivat, logistiikka ja käytännön toteutus alkoivat olla hallussa.

Matkaan

Läksimme Rantasalmen Tammenlahdesta lauantaina 21.7.2012 aamulla seitsemältä, ylitimme rajan Svetogorskissa kymmenen maissa. Viipurin tuntumassa katselimme kesäkuun 1944 Talin-Ihantalan suurtaistelun paikkoja ja muistomerkkejä.

002

Suomalaisten Ihantalan taistelun muistoksi tekemä muistomerkki. Taistelu oli pohjoismaiden historian suurin panssaritaistelu. Muistomerkki on tehty luonnon siirtolohkareeseen. Talin – Ihantalan taistelun maasto oli täynnä tällaisia lohkareita. Kivessä on teksti 1944 Ihantalan taistelut. Kunnia sankareille. Alla on sama teksti venäjäksi.

Venäläisten muistomerkki on paljon suomalaisten muistomerkkiä mahtipontisempi, vaikka juuri suomalaisten vaiheille taistelun lopputuloksella oli valtava merkitys. Siellä pysähtyi venäläisten päähyökkäys, tosin senkin jälkeen suomalaiset taistelivat vielä itsenäisyydestään muualla, viimeiseksi Ilomantsissa elokuun alussa 1944.

009

Venäläisten pystyttämä saman taistelun muistomerkki.

Venäläiset eivät suurta hyökkäystään Kannaksella enää uudistaneet, koska kilpajuoksu Berliiniin oli alkanut Normandian maihinnoususta kesäkuun 6. päivä 1944.

Ajoimme Pietariin Viipurista Suomenlahden rantaa Terijoen kautta. Olin kulkenut saman reitin ensimmäisen kerran syksyllä 1971 Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden bussimatkalla Helsingistä Novgorodin kautta Moskovaan.

Siitä matkasta jäi mieleeni kaksi voimakasta mielikuvaa: pidimme taukoa Viipurin asema-aukiolla iltapäivällä, kun kaupunkilaiset pääsivät töistä. Oli kummallista kuunnella satojen kävelevien ihmisten askelten ääntä. En ollut kuullut sellaista pehmeää läpsytystä koskaan, koska niin kotikaupungissani Kuopiossa kuin opiskelupaikassani Helsingissä askelten ääni peittyi autojen äänten alle. Viipurissa henkilöautoja ei silloin näkynyt, jokin bussi kulki joskus, samoin juna. Myös asukkaiden köyhyys ja kaupungin rähjäisyys hyppäsi silmille. Elintasoero Suomen ja Neuvostoliiton rajaseudun välillä oli valtava. Elintasoeron voi Viipurissa edelleen aistia, mutta kaupungin ilme on selvästi kohentunut ja liikenne on siellä nyt yhtä runsasta kuin vastaavan kokoisessa kaupungissa Suomessakin.

Suomenlahden ranta Terijoen seudulla oli 1971 yhtä kaunista hiekkarantaa kuin nytkin, mutta tien varressa oli silloin vain ränsistyneitä puurakennuksia. Kannaksen evakkojen muistelmista lukemani alueen sotia edeltävä vauraus ja loisto oli vain muisto. Vuonna 2012 sama ranta oli täynnä toinen toistaan komeampia ja kalliimpia muureilla ympäröityjä rakennuksia. Se on nyt varakkaiden pietarilaisten vakituisten tai loma-asuntojen aluetta. Arkkitehtuuria leimaa nyt Venäjän nousevan yläluokan pohjoismaisesta rakentamisesta täysin poikkeava tyyli.

Liikenne oli rantatiellä täysin jumissa. Muutaman kymmenen kilometrin matka Terijoelta Suomenlahden yli menevälle uudelle patotielle kesti tuntikausia.

014

Mietteliäs meloja Terijoen hiekkarannalla.

Pato on rakennettu suojelemaan Pietarin kaupunkia toistuvilta tulvilta, jotka johtuvat myrskytuulista. Sopivasta suunnasta puhaltaessaan tuulet painavat Itämeren vedet Suomenlahden pohjukkaan ja ne tulvivat kaupunkiin. Vastaavanlainen ongelma vaivaa Adrianmeren pohjukassa olevaa Venetsiaa, jossa ilmiötä kutsutaan nimellä Aqua alta eli Korkea vesi.

Suomenlahden pato Pietarin edustalla on samalla osa kehätietä, jota pitkin pääsee länsipuolelta Pietarin keskustan ohi eri suuntiin meneville valtateille.

Kun pääsimme patoa pitkin kulkevalle moottoritielle, matka alkoi sujua jouhevasti. Poikkesimme padon puolivälissä olevaan Kronstadtin saareen. Tutustuimme pintapuolisesti samannimiseen kaupunkiin. Siitä oli selvästi tullut eräs Pietarin lähiöistä.

Minun ikäisestäni tuntui erikoiselta, että Kronstadtin keskustaan ja satamaan sai ulkomaalainenkin ajaa vapaasti. Neuvostoliiton aikana koko saari oli ulkomaalaisilta täydellisesti suljettua sotilasaluetta. Saari on kuitenkin yhä Venäjän Itämeren laivaston kotisatama.

Kävimme katsomassa sotasataman lähellä olevassa puistossa seisovaa Pietari Suuren patsasta. Pietari Suuri katsoo siinä länteen Itämerelle.

018

Pietari Suuri tähyää Kronstadtissa Suomenlahdelle. Hän halusi Venäjästä merimahdin.

Hänen suuri visionsa oli tehdä Venäjästä merivaltio. Siksi hän siirsi pääkaupungin sisämaassa sijaitsevasta Moskovasta Suomenlahden perukkaan ja rakennutti sinne nimeään kantavan metropolin. Pietarin kaupungin rakennustyöt alkoivat 1703 silloin vielä Ruotsiin kuuluvalla alueella. Ruotsin pääsotajoukko kuitenkin soti kuninkaansa Kaarle XII johdolla aivan muualla Euroopassa. Ruotsiin kuulunutta Inkerinmaata ei ollut puolustamassa juuri ketään.

Pietari Suuren ratkaisu muutti samalla Suomen aseman. Suomi ei ollut enää vain vähämerkityksinen ja pääosin harvaan asuttu erämaa Ruotsin ja Venäjän ydinalueitten välissä. Suomi oli tullut Venäjälle strategisesti tärkeäksi Pietarin turvallisuuden vuoksi.

Patotien jälkeen käännyimme voimakkaassa ukkosmyräkässä M10 -tielle, joka on Pietarista Moskovaan johtava valtatie. Ajoimme sitä runsaat sata kilometriä kohti Moskovaa.

022

Kaistale kolmekaistaista Patotietä.

Venäläinen liikennekulttuuri on käsittämättömän kaoottinen. Vaikuttaa myös siltä, että valtatien suunnittelija on vaihtunut kymmenen kilometrin välein. Tie kapeni ja leveni täysin mielivaltaisesti. Jokainen suurempi risteys oli omanlaisensa ja tieltä erkaneville tarkoitetut opasteet olivat joskus puoli kilometriä ennen risteystä, mutta usein ne olivat juuri siinä kohdassa, mistä piti kääntyä.

Ohituskulttuuri oli mieletön. Sadan kilometrin matkalla nähtiin sinä iltana kolme tuoretta kolaria, jokin varsin pahan näköinenkin. Yksi kuorma-auto oli kaatunut risteykseen. Kolareita olivat poliisit parhaillaan tutkimassa, joten ne olivat aivan tuoreita. Muutamassa paikassa oli sentään tutkalla ylinopeutta tarkkailevia poliiseja. (Sanottakoon, että nykyisin Venäjällä ei ole enää miliisejä, he ovat nyt muun Euroopan tapaan poliiseja)

Kuskina toimineella Erkillä on lehmän hermot ja hän selvästi tuntee venäläisen tavan ajaa autoa. – minä en lähtisi mistään hinnasta ajamaan omalla autollani Pietarista Moskovaan, en edes sitä 200 kilometriä Pietarista Novgorodiin.

Valtatie kulkee Pietarin jälkeen lähes tasaista hiekkamaata. 90 km ennen Novgorodia käännyimme M10:ltä Kirishiin. Se on 44 kilometriä valtatien pohjoispuolella oleva 60 000 asukkaan teollisuuskaupunki. Tie sinne oli huono. Asfaltissa oli suuria reikiä ja välillä päällyste puuttui, vaikka tie johti suomalaisittain suureen keskukseen. Sen pätkän aikana minulle selvisi, miksi venäläiset suosivat katumaastureita. Tavallinen henkilöauto on noilla teillä onneton kulkuväline ja matkailuautoa piti ajaa erityisen varovasti.

026

Ensikosketus Kirishiin ja kaupungin halki virtaavaan Olhavajokeen.

Veikko vietiin isovanhempiensa Aleksandr ”Sasha” Sevrjukovin ja Aleksandra ”Shura” Sevrjukovan luokse kaupungin keskustaan ja me muut menimme ravintolaan syömään. En muista ravintolan nimeä, se oli Olhavajoen sillan korvassa, juuri ennen kuin kaupunkiin tultiin. Kun menimme ravintolaan, kello oli kymmenen illalla. Muita asiakkaita ei juuri ollut. Saimme kuitenkin ruokaa: salaattia, shaslikkia ja ranskalaisia perunoita. Tilasin myös oluen. Ruoka oli asiallista. Koko lysti maksoi 400 ruplaa/ hlö. Se vastasi silloin kymmentä euroa.

Ruokailun jälkeen veimme Pekankin Veikon isovanhempien luokse. Pekalle oli sieltä varattu oma huone. Me Ekin kanssa yövyimme matkailuautossa lähistöllä olevalla vartioidulla parkkipaikalla. Myöhemmin selvisi, että parkkipaikka näkyi Sashan ja Shuran asunnon ikkunasta. Vartioidusta alueesta muodostui usean seuraavan yön kotipaikka erään täysin läjään ajetun kolariauton vieressä.

Novgorodiin ja vesille

Aamulla suuntasimme Novgorodiin. Matkalla poimimme Olhavajoen sillan korvasta kyytiin oppaaksemme lupautuneen Ljubov ”Ljuba” Mihalevan.

057

Novgorodin Kremlin Olhavajoen rannanpuoleista muuria. Palaveeraamassa Pekka, Ljuba, Veikko ja Eki.

Parkkeerasimme auton torille Novgorodin keskustaan aivan linnoituksen tuntumaan. Pekka osti matkamuistokioskista sortavalaiselle naisystävälleen Rita Aladinalle tuliaisiksi muistolautasen. Sitten teimme pikakierroksen Novgorodin Kremlissä, jotta Pekkakin saisi siitä jonkinlaisen käsityksen.

042

Sofian katedraali Novgorodin Kremlissä (linnoituksessa). Kirkko on rakennettu 1045 – 1050 ja se on koko Venäjän vanhimpia kivirakennuksia.

Pekka laskettiin vesille Novgorodin eteläpuolelta paikasta, jossa Olhavajoki lähtee virtaamaan Ilmajärvestä pohjoiseen kohti Laatokkaa. ”Ilmajärveen laskee 55 jokea. Kaikilla niillä on feminiiniset nimet, Volhov on puolestaan maskuliininen”, kertoo Ljuba. Kielellinen jako ehkä symboloi jokien erilaista voimaa ja merkitystä. Venäjän kielessä substantiiveilla on suku, kuten useimpien eurooppalaisten kielen nimisanoilla. Suomen kieli ei erottele nimisanoja suvun mukaan maskuliineihin, feminiineihin ja neutreihin, joten jako on meille outo ellei jonkin muun kielen opiskelu ole tehnyt siitä tuttua.

Joen toisella puolella, Pekan lähtöpaikkaa vastapäätä, on Rjurikovo Goroditse, ”Ruurikin muinaislinna”. Arkeologisten tutkimusten mukaan paikka oli asuttu jo 800-luvulla. Sen alueen kaivauksissa on löydetty sekä slaavilaisiksi että itämeren suomalaisiksi katsottua esineistöä. On arveltu, että varhaisissa skandinaavisissa lähteissä mainittu Holmgård olisi tarkoittanut tätä paikkaa.

Joka tapauksessa Goroditse tarkoittaa vanhaa venäläistä mäkilinnaa. Arkeologisten kaivausten mukaan paikalla oli 800- ja 900- luvuilla kauppias- ja käsityöläisasustusta. Maallikon silmiin siitä ajasta ei erotu enää mitään. Samalla paikalla kyllä näkyi raunioita, mutta ne ovat 1340-luvulla rakennetun Marian ilmestyksen kirkon jäänteitä. Se kirkko tuhoutui saksalaisten hyökkäyksessä syksyllä 1941, eikä sitä ainakaan toistaiseksi ole rakennettu uudelleen.

Pekka lähti melomaan Pyhän Jurjevin munkkiluostarin rannasta. Luostari on rakennettu vuosina 1119-1130. Luostarin keskellä oleva Pyhän Georgioksen kirkko on luostarin vanhin rakennus, vuodelta 1119.

074

Pekan lähtöpaikka, Pyhän Jurvelin munkkiluostari Olhavajoen niskalla.

Ljuba kertoi, että joen rannassa luostarin eteläpuolella on ns. Perunin kukkula, jolla ennen kristinuskon tuloa sijaitsi slaavilaisten kansojen pakanauskonnon pääjumala Perunin palvontapaikka. Perun oli paitsi salaman ja ukkosen jumala, myös monen muun tärkeän asian, kuten sodankäynnin voimahahmo. Kun novgorodilaiset kääntyivät ortodoksiseen uskoon, Perunin patsas kaadettiin ja heitettiin Olhavajokeen. Nykyään paikalla on 1200-luvulla rakennettu yksikupolinen Marian syntymän kirkko.

Pekan kajakki pakattiin luostarin muurin vieressä ja autossa juotiin lähtötsajut. Sitten kajakki kannettiin rantaan.

083

Kajakki lähtövalmiina ja kamat sen uumenissa.

Kun Pekka pukattiin taipaleelle, sovittiin, että tapaamme Pekan lyhyesti Novgorodin linnoituksen edessä olevalla hiekkarannalla, jotta voimme kuvata Pekan menoa kaupungin keskustassa. Pekka puolestaan kuvaa meloessaan miltä kaupunki näyttää veden pinnan tasolta.

087

Vilkutus ja matkaan.

Novgorodin synty

900-luvulla asutuksen painopiste siirtyi nykyisestä Rjurikovo Goroditsesta nykyisen Novgorodin kaupungin kohdalle, kymmenkunta kilometriä alavirran suuntaan. Siihen muutokseen perustunee kaupungin nimi: Novgorod on suomeksi ”Uusi kaupunki”. Karjalaisten tiedetään kutsuneen kaupunkia nimellä ”Uusilinna”.

Kun ehdimme autolla tapaamispaikkaan, Pekka oli jo siellä.

102

Pekka Novgorodin keskustassa. Taustalla linnoituksen muuria ja kaupungin hiekkaranta. Hymy on herkässä, kun joki kutsuu ja aurinko paistaa.

Jokea pitkin matkaa ei ollut kuin kymmenkunta kilometriä. Me jouduimme autolla hiukan kiertelemään ja jättämään auton linnoituksen taakse samalle torille, jossa olimme jo käyneet. Lyhyen tapaamisen ja valokuvaamisen jälkeen Pekka lähti melomaan.

109

Kuvaparista näkyy selvästi, kuinka sodan arvet ovat parantuneet. Alla olevassa mustavalkoisessa kuvassa sodan tuhoja on ennätetty korjata vain 26 vuotta.

Novgorod 1971

Kuva vuodelta 1971

Me muut käytimme koko iltapäivän vaeltamalla Novgorodin historiallisessa keskustassa joen molemmin puolin. Se on niin hieno ympäristö, että jokaisen suomalaisen pitäisi kokea se edes kerran, samoin kuin Turku, Tukholma, Tallinna ja Pietari. Ne viisi kaupunkia ovat lähialueellamme voimakkaimmin Suomen historiaan vaikuttaneita paikkoja. Kauempana ovat tietenkin monet muut maamme historian kannalta tärkeät kaupungit, kuten Moskova, Berliini ja monet muut.

097

Arkeologista tutkimusta linnoituksessa. Tässä kaivetaan vuodelta 1336 olevan kirkon perustuksia.

Tarujen mukaan Novgorodin perusti 800-luvulla varjagiruhtinas (siis ruotsalainen viikinki) Rurik. Venäjän historian varhaisimmassa kirjallisessa lähteessä, 1100-luvulta peräisin olevassa Nestorin kronikassa, kaupunki mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 859 yhteydessä. Tutkimusten mukaan kaupunki on kuitenkin satakunta vuotta nuorempi, mutta tarut voivat kertoa edellä mainitusta Rjurikovo Goroditsesta. Se oli tarujen kuvaamaan aikaan olemassa ja aivan lähellä.

Joka tapauksessa Novgorod on monta sataa vuotta vanhempi kuin 1200-luvun puolivälissä perustettu Tukholma. Se on samalta ajalta kuin Ruotsin viikinkiaikaisen kaupan keskus ja markkinapaikka Birka, joka sijaitsi Mälaren järven rannalla. Suomen alueella ei ollut silloin ainuttakaan yhtä merkittävää keskusta.

Birka kukoisti 700-900 -luvuilla. Se autioitui 900-luvun lopulla, kun viikinkien idänkauppa hiipui ja idäntien kauppa joutui yhä selvemmin slaavilaistuvan Novgorodin käsiin. Mälarin alueelle syntyi 1000 -luvun taitteessa Sigtuna, joka on Ruotsin vanhin varsinainen kaupunki.

Novgorodista kehittyi nopeasti merkittävä kauppapaikka, josta oli yhteydet Ilmajärveen laskevien jokien ja niiden yläjuoksulla olevien vedenjakaja-alueiden yli etelään Dnjeprille ja sen varrella sijaitsevaan slaavien varhaisimpaan keskukseen Kiovaan. Novgorod olikin varhaisen Kiovan Venäjän toiseksi tärkein keskus.

129

Kauppapuolen tiivis kirkkojen ryhmä. Muutama kirkko on aavistuksen kauempana.

Novgorodista kauppayhteydet kulkivat Dnjeprin ja Kiovan kautta Mustanmeren yli sen ajan Euroopan suurimpaan ja vauraimpaan kaupunkiin Konstantinopoliin, Bysantin keisarikunnan keskukseen, nykyiseen Istanbuliin. Tätä reittiä pitkin ortodoksinen usko saapui Bysantista Novgorodiin.

Toinen kauppareitti vei Ilmajärveltä vedenjakajan yli Volgalle ja sieltä Kaspianmerelle, tarunhohtoisen Silkkitien erääseen läntiseen päätepisteeseen.

Luonnollisesti Novgorodista kulki kauppareitti Olhavajokea pitkin myös pohjoiseen Laatokalle ja Suomenlahdelle ja viimeistään viikinkiaikana nykyiseen Ruotsiin ja siellä ensimmäiseksi Birkaan.

Jos tätä vesireitistöä katsotaan lännestä, viikinkikeskus Birkasta päin, sitä on luontevaa kutsua juttumme alussa mainitulla tavalla ”viikinkien idäntieksi” tai ”suureksi idäntieksi”.

Sofian puoli ja Kauppapuoli

Novgorod irtaantui Kiovan vaikutusvallasta ja oli 1136 – 1478 Novgorodin tasavallan pääkaupunki.

Novgorodin historiallinen keskusta sijaitsee Olhavajoen kahta puolta. Joen länsirannalla olevaa Novgorodin Kremliä, siis linnoitusta, kutsutaan Sofian puoleksi. Sofia tulee kreikan kielen sanasta viisaus, joka ortodoksisessa perinteessä tarkoittaa nimenomaan kirkollista tai hengellistä viisautta. Linnoituksen pääkirkko onkin Sofian katedraali, joka on rakennettu vuosina 1045 -1050. Se on eräs Venäjän vanhimpia kivirakennuksia. Linnoituksessa oli kaupungin hengellinen ja sotilaallinen keskus.

124

Olhavajoen sillalla on merenkulkijan morsian, jota paikalliset kävivät halaamassa ja ottamassa tapahtumasta kuvia. Veikko saatiin taivuteltua kuvaan, vaikka ujous hiukan vaivaakin.

Samalla kohti joen itärannalla on Kauppapuoli, joka oli Novgorodin kauppiaiden ja kansalaisten valtakuntaa. Tällä hetkellä Kauppapuolen keskustan ilmettä hallitsevat lukuisat kirkot, joten äkkiseltään luulisi, että kaupungin hengellinen keskus oli siellä. Niin ei kuitenkaan ole. Kirkkojen tihentymä johtuu siitä, että jokaisella kauppiassuvulla tai -yhteenliittymällä oli paikalla oma kirkko.

Ljuba kertoi, että kirkot olivat monitoimirakennuksia. Ne toimivat paitsi hartauden harjoituksen paikkoina myös kauppiaiden varastoina, yöpymispaikkoina ja tarvittaessa linnoituksina, joita saattoi puolustaa.

Hän myös kertoi, että Novgorodin kirkoissa on yksi tai viisi tornia. Yksi torni symboloin Kristusta, viisi tornia symboloi Kristusta ja neljää Raamatun evankelistaa, Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta.

Kauppapuolen rannassa on valkoinen pylväikkö. Se on jäänne katetusta markkinapaikasta. Jokaisessa pylväikön aukossa oli yhden kauppiaan tilat. Tavallaan markkinapaikka muistutti siis nykyaikaista kauppakeskusta. Ljuba kertoi, että katto tuhoutui toisessa maailmansodassa, hän ei tiedä, pyritäänkö katto joskus rakentamaan uudelleen.

160

Novgorodin vilkas kävelysilta Olhavajoen yli.

Kauppapuolen markkinapaikoilla oli slaavilaisia kauppiaita, mutta myös varjageja, arabeja ja itämeren suomalaisia. Se oli erittäin kansainvälinen paikka.

Ljuba kertoi, että kauppaa koskevat päätökset tehtiin Kauppapuolen kirkkojen välissä olevalla aukiolla, koska oli kaikkien kauppiaiden etu, että tavarat ja ihmiset pääsivät liikkumaan vapaasti. Ideassa on jotain kovin tuttua.

Sofian puolen ja Kauppapuolen rakennustaiteelliset muistomerkit muodostavat ainutlaatuisen historiallisen kokonaisuuden, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Moskova valloittaa Novgorodin

Novgorod oli varsin erilainen yhteiskunta kuin Moskovan Venäjä. Viikinkiajan jälkeen Novgorod kuului löyhästi Hansa-liittoon, vaikka ortodoksisella kaupungilla oli ristiriitaisia uskonnollisia, kaupallisia ja sotilaallisiakin intressejä Hansan roomalaiskatolisten kauppiaiden kanssa. Mutta tiivis kauppa myös yhdisti kaupunkeja. Mongolit eivät koskaan valloittaneet Novgorodia, kun taas Moskova oli pitkän aikaa mongolien vallan alla. Novgorod oli sen aikaisen Venäjän vaurainta aluetta.

Vuonna 1478 Moskovan ruhtinas Iivana III Suuri valloitti Novgorodin. Ljuba kertoi, että Iivana III toi kaupunkiin Moskovasta uudet isännät, jotka alkoivat heti muuttaa yhteiskuntajärjestystä.

Ennen Novgorodin valtausta Iivana III oli karistanut Moskovan niskasta mongolien ikeen ja ottanut itselleen arvonimen tsaari. Se on venäjänkieleen muokattu muoto arvonimestä keisari. Näin Iivana III ilmaisi pitävänsä itseään Bysantin viimeisen keisarin perillisenä.

Vain vähän aikaisemmin, 1453, turkkilaiset olivat valloittaneet Konstantinopolin ja tehneet lopun Bysantin keisarikunnasta. Iivana III olikin naimisissa Bysantin viimeisen keisarin sisarentyttären kanssa, joten Iivanan ajatukselle oli ainakin jonkinlaista pohjaa. Myytti Moskovasta kolmantena Roomana elää yhä syvällä venäläisessä sielunmaisemassa. Tämän mytologian mukaan ensimmäinen kristillinen valtakeskus oli Rooma, joka tuhoutui kansainvaelluksiin 400-luvulla. Sen seuraajaksi muodostui Konstantinopoli ja sen kukistuttua kristillisen uskon keskus siirtyi Moskovaan. Tässä myytissä tietenkin unohdetaan roomalaiskatolisen ja ortodoksisen kirkon todelliset historialliset vaiheet.

166

Muurin harja kellotornista katsottuna.

Vielä 1500-luvun puolivälissä Novgorod oli Moskovan ja Pihkovan jälkeen Venäjän laajenevan keisarikunnan kolmanneksi suurin kaupunki.

Sitten 1570 Iivana IV Julma riitaantui Liivinmaan sodan vaatimista sotaväenotoista Novgorodin kanssa niin syvästi, että hän määräsi lähes koko kaupungin väestön tuhottavaksi. Ljuba kertoo, että 1500 ylimystä ja laskematon määrä vähäisempää väkeä tapettiin. Novgorodilaisten päät katkottiin Olhavajoen silloilla. Tarinan mukaan veri värjäsi koko joen punaiseksi ja siksi joki ei mene vieläkään jäähän siltojen kohdalla.

Tästä suoneniskusta Novgorod ei koskaan toipunut entiseen mahtiinsa ja Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen sen keskeinen sijainti vanhan kauppareitin varrella menetti merkitystään. 1727 siitä tuli Novgorodin läänin pääkaupunki ja merkittävä hallinnollinen ja kirkollinen keskus.

170

Sofian katedraalin tornit Kellotornista nähtynä.

Toisen maailmansodan aiheuttama tuho

Toinen maailmasota oli kaupungille aineellisesti Iivana Julman aiheuttamaa tuhoakin totaalisempi. Saksalaiset valtasivat kaupungin syyskuun alussa 1941.

Ljuba kertoo, että sodan jälkeen kaupungissa oli jollakin tavoin jäljellä vain noin 30 rakennusta. Hänen mukaansa silloin mietittiin jopa kaupungin siirtämistä toiseen paikkaan. Historiallisista syistä näin ei kuitenkaan tehty ja linnoitusta alettiin korjata heti sodan jälkeen. Kaupunki on rakennettu uudelleen ja sen historiallisia muistomerkkejä on restauroitu. Samanlaista uudelleenrakentamista ja restaurointia on tehty kaikkialla Euroopassa, mm. myös sodassa täysin tuhoutuneissa Varsovassa, Dresdenissä ja Berliinissä.

188

Ikuinen tuli palaa Novgorodin Kremlissäkin maailmansodan muistoksi.

Enää sodan arvet eivät juuri näy kaupunkikuvassa. Nyt kaupunki on 250 000 asukkaan vireä ja historiallisesta arvostaan tietoinen yliopistokaupunki.

Kun palasimme Novgorodista Kirishiin, poikkesimme M10:n varrella olevalla sotilashautausmaalla. Siellä oli 8 000 neuvostosotilaan muistolaatat, joissa nimet olivat aakkosjärjestyksessä. Minua kosketti se, että siellä oli viidentoista Romanovin nimi. Minun isoisäni nimi oli Nikolai Romanov ja hän oli syntyjään Vienan Karjalasta. Hän sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1923. Joku noista muistolaatan Romanoveista saattoi siis olla kaukainen sukulainen.

220

Tällä sotamuistomerkkialueella M10 – tien varressa oli 8 000 kaatuneen sotilaan nimet.

Eki kertoi, että aivan lähellä, tien toisella puolella, on samanlainen ja suunnilleen yhtä paljon nimiä sisältävä muistomerkki. Vilkkaan liikenteen vuoksi emme ylittäneet tietä ja poikenneet siellä.

Sunnuntai: ensimmäinen melontapäivä

Pekka kertoo: vihdoin pääsin kajakkiin. Tuntui hienolta, kun kajakki irtaantui rannasta. Se on aina melontaretkien paras hetki.

22

Lähtö Olhova joelle, Ilmajärven rannalta. Ljuba, Erkki, Veikko ja Pertti saattoivat matkaan.

Edessä on uusi seikkailu. Nyt minua kiinnosti nähdä, miltä näyttää joki, jota jo viikingit olivat kulkeneet yli tuhat vuotta sitten ja tutkailla näkyykö joelta mitään sen ajan tai historian merkkejä.

Lähtöä varjosti se, että niskassani oli edellisen yön univelka ja matkan rasitukset. Lisäksi olin pari päivää aikaisemmin Erkin luona käydessäni potkaissut tuolin jalkaan keskivarpaani. Ehkä siihen tuli jokin hiusmurtuma. Se ei haitannut kävelyä, mutta havaitsin heti, että se haittasi melontaa. En saanut jalkatuesta kunnon tukea. Melonta-asennosta tuli toispuoleinen. Se pilasi melontafiilistä.

Lähtiessäni Ljuba esitteli reittiä ja kertoi missä hänen mielestään on turvallista yöpyä, missä ei. En sanonut hänelle, mutta ajatuksemme menivät ristiin. Hän neuvoi yöpymään kylässä tai sen lähellä, minä taas halusin yöpyä yksinäisellä paikalla, missä ei ole muita.

080

Pekan ja Ljuban viimeiset karttaharjoitukset ennen vesille lähtöä.

Ljuba kertoi harrastaneensa nuorempana melontaa ja sanoi hiukan kateellisena, että jos hän olisi vähän nuorempi, niin hän lähtisi mukaan.

26

Novgord kajakista katsottuna, kupolit loistaa.

Valokuvaillen matkalla meloskelin hissukseen Novgorodin keskustan hiekkarannalle odottelemaan muuta porukkaa. Kajakkini herätti paikallisessa väessä suurta kiinnostusta.

34

Lähtö kohti Laatokkaa, taustalla vanha kauppapaikka.

Kun hyvästelin muun porukan ja jatkoin matkaa Novgorodin hiekkarannalta, miliisit tulivat pian alumiinisella perämoottoriveneellään viereen ja puhuivat paljon. En ymmärtänyt juuri mitään, vain sen verran, ettei pienveneellä saa liikkua keskellä väylää. Taikasana ”finski turist” toimi taas. En saanut sakkoja. Kun jätin kaupungin taakseni, palasin keskelle jokea, koska muuta liikennettä ei näkynyt.

38

Nykyistä betonista arkkitehtuuria.

Kun nälkä tuli, aloin etsiä rantautumispaikkaa. Ei löytynyt muuta kuin savinen ja rötveikköinen ranta, joka oli ehkä lehmien juottopaikka.

40

Tyypillinen rantautumispaikka, näitäkin oli harvassa. Märkää savea, yök.

Keitin trangialla uusia perunoita, syödäkseni niiden kanssa silliä ja lenkkimakkaraa. Juuri kun perunat olivat kypsiä, ukkonen nousi yläjuoksulta päin. Arvuuttelin, ennätänkö syödä ennen sadetta. En kerennyt. Heitin osan perunoista pois, jotta kerkiän kajakkiin kuivana. Kun läksin melomaan, sadehanat aukesivat ja tuuli yltyi voimakkaaksi. Onneksi se oli myötäinen.

Välillä innostuin mittaamaan gps:n avulla, miten vuolas virta Olhavajoki on. Alkumatkasta virta ja kevyt myötätuuli kuljetti kanoottia noin 3 km/t. Vesi oli likaisen näköistä ja vaahtosi oudosti. Rannat olivat melojan kannalta huonoja, kaikkialla oli pajukkoa ja kaislikkoa, rantautuminen tarpeilleen oli vaikeaa.

Yöpymispaikkaakin oli vaikea löytää. Lopulta löysin savirantaisen pikku poukaman. Joen toisella puolen oli taloja.

46

Yöpymispaikan rantautumispaikka.

Aamulla kävellessäni huomasin, että telttani takana kulki maantie, josta oli pisto leiripaikalleni. Onneksi ketään ei tullut vieraisille ja sain nukuttua yöni rauhassa.

Kun sain teltan pystyyn, soitin naisystävälleni Ritalle Sortavalaan ja tiedotin Veikolle matkan edistymisestä. Tein iltapalaksi lämminkupin. Nytkin alkoi sataa juuri, kun vesi kiehui. Painuin telttaan lukemaan ja nukkumaan. Ilta oli ihanan viileä.

Etenin päivän aikana noin 40 km. Matkaan kului seitsemän tuntia taukoineen. Etenin siis kaikkiaan 5,7 km/t.

Kirishissä ja saunassa datshalla

Heräsimme Ekin kanssa maanantaina Kirishissä ja nautimme matkailuautossa aamupalan kaikessa rauhassa. Olimme luvanneet Veikolle, ettemme hätyytä häntä ennen puolta päivää. Ohjelma oli ollut hänellekin toistaiseksi hyvin rankka.

Tapasimme Veikon ja Shuran puolilta päivin. Mietimme, mitä tekisimme. Pekka oli melomassa ja Novgorod oli koettu. Shura ehdotti, että hän näyttää meille Kirishiä. Se sopi tietenkin erinomaisesti.

Harmiksemme osoittautui, että Kirishin museo oli maanantaisin suljettu.

Shura kertoi, että koko paikkakunta tuhoutui sodan aikana täysin. Se oli siihen aikaan maanviljelysseutua. Seudulle alettiin rakentaa kaupunkia 1960-luvulla. Vuonna 2015 kaupunki täyttää 50 vuotta. Siellä on nyt noin 60 000 asukasta. Kaupungin suurimmat työnantajat ovat öljynjalostama ja voimalaitos. Öljynjalostamo keskellä maaseutua kuulostaa oudolta, mutta alueen halki kulkee öljyputki.

Shura muutti kaupunkiin opettajaksi vuonna 1967 ja on nyt eläkkeellä matematiikan opettajan työstä. Veikon isä Juri, samoin kuin hänen nyt Pietarissa asuva sisarensa Svetlana, ovat syntyneet kaupungissa.

Koska museo oli kiinni, kävimme taidenäyttelyssä, jossa oli esillä lähinnä lasten töitä; hienoja sinänsä.

Keskustelimme, mihin pääsisimme pesulle hikisten autoilupäivien jälkeen. Shura kertoi, että kaupungissa on uimahalli, mutta sinne vaaditaan hygieniapassi. Oli selvää, ettemme voineet siihen hätään saada sellaista. Hahmottui suunnitelma, että menemme Shuran ja Sashan datshalle saunomaan ja syömään. Sovimme Ekin kanssa, että me maksamme ruokatarvikkeet. Ei ole kohteliasta noin vain putkahtaa syömään ilman tuliaisia. Kävimme kaupassa, ostimme ruokatarpeita ja lopuksi kävimme erittäin siististä hallista tai lihakaupasta hankkimassa shaslikkitarpeet Shuran ohjeiden mukaan. Suuntasimme muutaman kymmenen kilometrin päässä olevalle datshalle.

Sasha oli jo siellä tekemässä hommia kasvimaalla. Datsha muistutti hiukan suomalaista siirtolapuutarhaa. Se oli todellisessa tehoviljelyssä. Viljelemätöntä tilaa ei ollut kuin välttämättömien kulkuväylien kohdalla. Koristekasvit kuitenkin mahtuivat hyötykasvien sekaan säteilemään kauneutta ympärilleen.

227

Veikon ukki Sasha datshallaan.

Sasha viritti saunaan tulet ja laittoi vedet. Shura alkoi valmistaa ateriaa. Hän kertoi olevansa perheen shaslikkimestari.

240

Veikon isoäiti Shura valmistaa shaslikkia.

Veikko esitteli meille isovanhempiensa viljelyksiä ja tarjosi kasvukauden vaiheeseen sopivia maistiaisia.

Taivaallisen saunan jälkeen kokoonnuimme Shuran loihtiman pitopöydän ääreen. Tarjolla oli shaslikkia, perunaa ja oman kasvimaan antimia. Keskusteluissa kävi ilmi, että Sasha oli ollut pienenä lapsena Leningradissa koko piirityksen ajan. Hänen isoisänsä ja isoäitinsä kuolivat kaupungissa nälkään. Sashan isä puolusti kaupunkia ja äiti hoiti lapsia. Siksi Sasha saa korotettua eläkettä.

243

Pitopöytä Sevrjukovien datshalla.

Lähes 900 päivää kestänyt Leningradin piiritys on eräs Neuvostoliiton historian kipupisteitä. Saksalaiset onnistuivat jo syyskuun alussa 1941 katkaisemaan maayhteyden Leningradista Laatokan eteläpuolitse muuhun neuvostoliittolaisten hallitsemaan alueeseen ja piiritys alkoi. Alkuaan saksalaisten tavoite oli vallata kaupunki ja hävittää se kokonaan, mutta sitkeän vastarinnan vuoksi he päättivät suunnata päävoimansa syksyllä 1941 Moskovan valtaamiseen ja ryhtyivät piirittämään kaupunkia. Piiritys päättyi vasta tammikuussa 1944.

Suomalaiset eivät ole aivan viattomia tapahtumaketjuun, sillä suomalaiset valtasivat kesällä 1941 Karjalan kannaksen, mutta Suomen sodanjohto pysäytti hyökkäyksensä Leningradin pohjoiselle puolustuslinjalle, eivätkä Suomen ilmavoimat pommittaneet koko sodan aikana piiritettyä kaupunkia. Pyyteet saattoivat olla itsekkäätkin, koska kaupunkisodassa suomalaisten tappiot olisivat voineet olla maamme kannalta sietämättömät. Suomen sodanjohto ei myöskään sallinut saksalaisten tuovan joukkojaan Kannakselle ja hyökkäävän suomalaisten asemien kautta kaupunkiin. Näillä ratkaisuilla saattoi olla kauaskantoinen merkitys maamme myöhemmille kohtaloille.

Leningradin piirityksessä kuoli ainakin 641 000 ihmistä, valtaosa heistä oli siviileitä, jotka kuolivat nälkään tai kulkutauteihin. Talvi 1941-1942 oli kaikkein pahin. Vähitellen siviileitä evakuoitiin kaupungista Elämäntietä pitkin. Kesäisin huolto ja evakuointi tapahtui lautoilla ja talvisin aurattua jäätietä pitkin, vaikka reitti oli koko ajan saksalaisten tulituksen alla.

Sasha kertoi myöhemmistä vaiheistaan, että hän on koulutukseltaan sähköinsinööri ja oli uransa lopulla johtamassa Pietarin suojaksi rakennetun padon sähkötöitä, siis sen padon, jota pitkin mekin ajoimme.

Sasha ja Shura kertoivat, että heidän datshansa päärakennus oli palanut edellisenä talvena. Rakennuksessa ei ollut sähköjä, joten se oli sytytetty tahallaan. He olivat remontoineet saunatuvasta asumiseen kelpaavan tilan.

Elämä datsha-alueella näytti vilkkaalta ja sinne kulki Kirishistä bussi kerran tunnissa. ”Tämä ei ole arvostetuimpia datsha-alueita, koska tämä ei ole järven tai joen rannalla, mutta meidän tarpeisiin tämä riittää hyvin”, kertoo Shura.

Ruokailun aikana Pekka alkoi soitella ja halusi pois joelta. Yritimme taivutella hänet jatkamaan suunnitelmien mukaan. Kävi ilmi, ettei se onnistu. Veimme Sevrjukovin väen Kirishiin ja läksimme hakemaan Pekkaa runsaan sadan kilometrin päästä.

245

Pekan helpotuksen huokaus, kun pääsi joelta pois.

Hän löytyi sovitusta paikasta erään sillan alta. Kun Pekka pääsi autoon, hän oli kireä kuin viulunkieli. Eki keksi tarjota hänelle bortsh-keiton eräässä kahvilassa tien varressa. Vähitellen kireys alkoi sulaa ja hän pystyi keskustelemaan kokemuksistaan ja suunnittelemaan huomista. Sen verran saatiin sovituksi, että lähdemme seuraavana päivänä autolla Staraja Ladogaan ja mukaan otetaan Ljuba ja Shura. Kun pääsimme Kirishiin, Pekka painui suoraan Sevrjukoveille koisaamaan.

252

Kajakki matkailuauton katolle ja Kirishiin.

Me ajoimme auton tutulle parkkipaikalle. Keskustelimme Ekin kanssa viikinkien idäntiestä, uskonnoista ja Lennart Merestä. Puolen yön maissa asetuimme yöpuulle.

Maanantai: toinen melontapäivä

Nousin teltasta hyvin nukutun yön jälkeen. Olin nukkunut yksitoista tuntia. Univelat alkoivat olla maksettuja. Tosin havahduin yöllä välillä outoihin lintujen tai eläinten ääniin.

Aamu oli aurinkoinen mutta kostea. Kun pääsin vesille, navakka myötätuuli ja virta kuljettivat yhdessä kajakkia noin 4,5 km/t. Loppupäivästä ilmainen kyyti hidastui 2,5 kilometriin tunnissa. Koska joella ei voi eksyä, olin liikkeellä karkealla kartalla. Silti kartan karkeus yllätti. Pietarin ja Moskovan välisen M10 tien siltaa ei kartalla ollut. Kajakista katsottuna muusta ei voinut olla kyse, koska sillalla oli parhaimmillaan yhtä aikaa seitsemän rekkaa menossa itään.

42

Pietarin ja Moskovan välisen M10 tien silta.

Koko päivän maisemat olivat tylsiä, eikä rantautumispaikkoja juuri ollut. Jos jossain oli hyvä ranta, siinä oli joko datsha tai paikallista väkeä kalassa. Päivällä kävin savuporokeitolla maissa. Taas toistui tälle reissulle tyypillinen asia: rupesi satamaan juuri, kun ruoka oli valmista. Nyt sade kasteli ennen kuin pääsin kajakkiin.

Venäläisestä puhelimestani olivat loppuneet ruplat, joten laitoin tekstarin suomalaisesta kännykästä Ritalle Sortavalaan ja pyysin häntä laittamaan lisää ruplia venäläiseen kännykkääni. Kun saldo menee nollille, venäläisellä puhelimella ei voi soittaa kuin hätäpuheluita.

44

Tyypillistä rantamaisemaa.

Melominen alkoi kypsyttää. Halusin pois joelta. Keli oli harmaa, rannat olivat huonoja, rantautumispaikkoja ei juuri ollut, satoi ja tuuli, varvaskin vaivasi. Onneksi Veikko soitti. Sovin Ekin kanssa, että he hakevat minut erään sillan alta.

54

Merenneito kajakkini ja minun sateensuoja.

Oli hyvä, ettei siellä tarvinnut odotella kauan kyytiä, koska silloinkin satoi ja tuuli voimakkaasti. Päivän kuluessa taitoin taivalta 51 km. Aikaa siihen kului kahdeksan tuntia. Etenin siis 6,4 km/t taukoineen.

Löysihän Eki, vanha Venäjän konkari, minut sillan alta. Odotellessa ennätti kuitenkin tulla vilu. En viitsinyt vaihtaa vaatteita. Olin ärtyisällä tuulella, väsytti, perse oli märkä, oli kylmä ja nälkä. Ekin tarjoama kuuma borssi helpotti oloa kummasti.

Oli ihana päästä Veikon Babuskan luo nukkumaan. Ennen sitä pääsin kylmään suihkuun, minulle tarjoiltiin saslikkia ja teetä. Lopuksi vielä napsut lääkevodkaa. Vatsalääkkeen siitä teki se, että vodkaan oli liotettu rätvänän juuria.

Volhovin voimalaitos

Tiistai valkeni pilvipoutaisena. Yhdeksältä haimme ensin Shuran, Pekan ja Veikon, matkalta poimimme kyytiin Ljuban ja ajoimme Volhovin voimalaitokselle.

Tutustuimme voimalaitosmuseoon, joka sijaitsi voimalaitoksen suunnittelijan ja sen rakentamista johtaneen insinööri G.O.Kraftion rakentamisen aikaisessa asuintalossa voimalaitoksen tuntumassa.

269

Eräs näyttelyhuone Volhovin voimalaitoksen museossa. Kuvassa on museon opas. Lenin on maalauksessa oikealla ja patsaana vasemmalla.

Museo yllätti heti ensi askeleilla. Nykyään Venäjällä näkee harvoin näyttelyä, jossa Lenin on niin keskeisesti esillä kuin täällä. Hämmästyksestä toivuttuani perusteltu syykin Leninin esiin nostamiseksi selvisi. Volhovin voimalaitos oli Neuvostoliiton ensimmäinen suureen jokeen rakennettu voimalaitos. G.O.Kraftio oli Lenin tuttuja ja hän käynnisti voimalaitoksen suunnittelun heti vallankumouksen jälkeen jo vuonna 1918 sisällissodan vielä riehuessa. Voimalaitoksen tekniikka oli ruotsalaista. Voimala valmistui vuonna 1926. Se on sittemmin peruskorjattu suomalaisvoimin.

Leninin iskulause Neuvostoliiton kehittämisestä kuului: ”sosialismi on yhtä kuin neuvostovalta ja koko maan sähköistäminen”. On helppo ymmärtää, millainen silmäterä tämä voimalaitostyömaa oli Leninille. Hän tosin ei ennättänyt nähdä voimalaitoksen valmistumista, koska hän kuoli kaksi vuotta aikaisemmin.

G.O.Kraftio oli myöhemmin rakentamassa Syvärin voimalaitosta ja sodan aikana hän työskenteli Siperiassa. Hänestä tuli myöhemmin akateemikko. Volhovin kaupungissa, voimalaitoksen tuntumassa on G.O.Kraftion patsas.

Volhovin voimalaitos on toisessakin suhteessa äärimmäisen tärkeä Neuvostoliiton historiassa.

56

Volhovin voimalaitos.

Kenraali Kirill Meretskovin johtama Leningradin piirityksen ulkopuolelle jäänyt Olhavan rintama onnistui pysäyttämään saksalaisten etenemisen Kirishin ja Volhovin väliin ja pitämään hallussaan Volhovin voimalaitoksen ja noin sata kilometriä Laatokan itärantaa. Sitä kautta kulki Laatokan yli Elämäntieksi kutsuttu heiveröinen huoltoyhteys piiritettyyn Leningradiin.

Sortavalalaisen Rita Aladinan tytär Inna Aladina, joka osaa sujuvasti suomea, selvitteli meille hiukan energian merkitystä Leningradin piirityksessä. Hän kertoo, että ensimmäisenä talvena 1941-1942 kaupungissa toimi vain muutama voimalaitos. Sinä talvena energian saamiseksi kaupungissa purettiin puutalot, hakattiin puistojen puut ja aloitettiin turpeen nosto kaupungin laitamilla. Silti energiaa riitti vain sairaaloiden ja leipomoiden toimintaan.

Vähitellen voimalaitoksia saatiin korjatuksi pommitusten jäljiltä ja Laatokan pohjaa pitkin kulki kaapeli kaupunkiin. Talvella 1942-1943 kaapeli kaupunkiin kulki myös jäätä pitkin, joten kaupunkiin tuli ulkopuolelta sähkö kahta kaapelia pitkin. Siksi sairaalat, hallinnolliset rakennukset ja asuintalotkin saivat sähköä ja jopa raitiovaunut kulkivat. Elämä piiritetyssä kaupungissa helpottui edes vähän.

Kirishistä Volhovin kaupunkiin ja edelleen Staraja Ladogan kautta Laatokan rantaan kulkevan tien varrella on rintamalinjan kohdalla sotamuistomerkki, joka on paikalliseen muistomerkkikulttuuriin nähden yllättävän vaatimaton, kun ottaa huomioon, että juuri täällä olivat eräät Leningradin piirityksen ratkaisun avaimet.

Staraja Ladoga

Ajoimme Staraja Ladogaan (nimi tarkoittaa Vanhaa Laatokkaa). Se sijaitsee Olhavajoen varrella 13 km Laatokan rannasta etelään. Nyt paikka on pieni kylä, mutta se oli kaupunki vuoteen 1703. Seuraavana vuonna Pietari Suuri perusti Novaja Ladogan (Uuden Laatokan) Olhavajoen suulle. Silloin aikaisempi Ladoga sai nimen Staraja Ladoga.

302

Staraja Ladogan linnoitus 1400 – 1500 -luvuilta. Etualalla on Ladozhka joki. Olhava virtaa linnoituksen takana. Tällä samalla paikalla on ollut aikoinaan puinen linnoitus.

Ensi töiksemme menimme nauttimaan teetä ja lettuja ravintola ”Ruhtinas Rurikiin”. Ravintolan seinällä oli Rurikin sukutaulu ja suurelta videonäytöltä näytettiin koko ajan viikinkilaivoja purjehtimassa Olhavajoella. Legenda viikinkiruhtinas Rurikin roolista niin Staraja Ladogan kuin Novgorodinkin perustajana elää siis täälläkin.

Tiedetään suunnilleen varmasti, että viikinkiaikainen kaupunki perustettiin Staraja Ladogan paikalle jo 700-luvun puolivälissä. Sen synty on ajoitettu vuoteen 753. Kaupungissa asui alkuvaiheessa ainakin skandinaaveja ja itämerensuomalaisia, mutta viimeistään 900-luvulla myös slaaveja.

309

Staraja Ladogan linnoituksen kirkko on sisäpihalla.

Skandinaavit nimittivät kaupunkia Aldeigjuborgiksi eli Aldeigjun linnaksi. Kaupunki paloi 860 -luvulla todennäköisesti valtausyrityksen seurauksena. Nestorin kronikan mukaan kaupunki oli tuolloin varjagiruhtinas Rurikin hallituskaupunki. Paikka oli 950-luvulle asti eräs Itä-Euroopan tärkeimmistä kauppapaikoista. Vähitellen kaupan painopiste siirtyi Novgorodiin.

Varjagiruhtinas Rurik on tarunhohtoinen hahmo, jonka historiallisuudesta ei olla aivan varmoja. Jos hän on todellinen hahmo, hän on elänyt noin vuosien 830 ja 880 välillä. Hänen kerrotaan ottaneen haltuunsa Laatokanlinnan eli nykyisen Staraja Ladogan linnoituksen ja perustaneen Novgorodin, mutta kuten edellä on mainittu, hänen perustamakseen arveltu keskus lienee sijainnut Rjurikovo Goroditshen paikalla.

Ruokailun jälkeen suuntasimme hiukan kaupungin eteläpuolella olevaan Pyhän Nikolain luostariin. Se oli toiminut neuvostoaikana traktorikorjaamona ja päässyt kamalaan kuntoon. Sitä restauroitiin parhaillaan. Luostarin sisään kuitenkin pääsi.

Kun Staraja Ladoga täytti vuonna 2003 1250 vuotta, Putin vieraili kaupungissa ja nimitti sen ”Venäjän vanhimmaksi pääkaupungiksi”. Hänen vierailuaan varten joen rantaan luostarin viereen rakennettiin massiivinen laituri, jotta valtion päämies pääsi laivasta maihin. Hän lahjoitti luostariin loisteliaan kattokruunun, joka on jo paikoillaan restauroitavassa kirkossa.

347

Putinin Pyhän Nikolain luostarin kirkkoon lahjoittama kattokruunu.

Staraja Ladogan seutu on arkeologisesti eräs Venäjän kiinnostavimmista seuduista. Siksi alueelle on perustettu laaja museokokonaisuus.

Tutustuimme myös Staraja Ladogan linnoitukseen. Nykyinen linnoitus on rakennettu 1500-luvulla liuskekivestä, jota on saatu Olhavajoen rantapenkereestä. Linnoitus sijaitsee samalla paikalla, jossa on ollut ensimmäiset puiset varustukset jo kaupungin perustamisen aikaan. Paikka on strategisesti hyvä, korkea niemi on Olhavajoen ja siihen lännestä laskevan pienemmän Ladozhka -nimisen joen kainalossa.

Poikkesimme myös katsomassa Staraja Ladogan pohjoispuolella olevaa kirkkoa. Kirkon alapuolella joen rannassa on ihmeitä tekevä lähde. Jos siinä kylpee, saa syntinsä anteeksi ja kaikki sairaudet paranevat. Kun kävimme paikalla, lähteessä oli eräs henkilö kylpemässä ja useat ihmiset hakivat vettä altaaseen pulputtavasta putkesta.

352

Tähän kaivoon valuu pyhää vettä yläpuolella olevan kirkon alla. Jos haluaa synnit anteeksi, voi kylpeä suuremmassa altaassa. Sen äärellä oli pukeutumiskoppikin.

Kirkon lähistöllä on kolme kurgaania tai sopkaa. Tällaisia kumpumaisia muinaishautoja on seudulla kymmenittäin, mutta nämä kolme ovat helpoimmin turistin tavoitettavissa, koska ne ovat tien varressa.

340

Näissä kummuissa on ollut lapioimista yli tuhat vuotta sitten.

Paluumatkalla poikkesimme Volhovin kaupunkiin. Se on tavanomainen neuvostokaupunki, jonka suurin työnantaja on alumiinitehdas joka saa energiansa viereisestä voimalasta.

Voimalaitoksen ohi kulkeva kanava on selvästi vähällä käytöllä. Havaintoa tukee, ettei Pekka nähnyt melontansa aikana joella yhtään rahtilaivaa. Novgorodin keskustassa sen sijaan oli kohtalaisen vilkasta turisteille tarkoitettua lähiristelyliikennettä.

358

Volhovin voimalaitoksen ohittava kanava. Näyttää siltä, että kanavan käyttö on vähäistä.

Kanavalla ei ollut henkilökuntaa, mutta voimalaitoksen vartija sanoi, että siellä pitäisi olla sulkuvahdin töissä. Hänen mielestään kanavasta pääsee läpi ilmaiseksi. Epävarmaksi tieto kuitenkin jäi. Jos joskus tulisi tarve kulkea jokea kajakilla tai veneellä yksityiskohdat on syytä varmistaa.

363

Luonnontilaisen Olhavajoen vesi on murtautunut tällaisten kalkkikivikallioiden läpi, joten joessa on ollut huomattavia koskia.

Kun palasimme Kirishiin, hyvästelimme Ljuban ja kiitimme häntä kovasti saamastamme avusta. Yövyimme entisin kujein, Veikko ja Pekka asunnossa ja me Ekin kanssa autossa. Illalla jäi auton ohjaamon ikkuna hiukan raolleen, joten pääsimme pitämään illan päätteeksi hyttysten tappajaiset.

Hyvästit kirishiläisille

Keskiviikkoaamuna yhdeksältä poimimme Veikon kyytiin ja hyvästelimme vanhat Sevrjukovit. Pekka lähti melomaan puoli kahdeltatoista Staraja Ladogan lähellä olevan Pyhän Nikolain luostarin rannasta.

369

Pekan lähtövalmisteluja Pyhän Nikolain luostarin parkkipaikalla. Varusteet muutaman tunnin melontaa varten ovat niukat.

Kävimme kurgaaneilla kuvaamassa, kun yksinäinen meloja suuntaa Olhavajokea ohitsemme kohti Laatokkaa.

388

Pekka meloo kurgaanien ohi. Pyhän lähteen kirkko taustalla.

389

Vasemmalla ylhäällä siintää Staraja Ladogan linnoitus. Sieltä on voinut varsin hyvin hallita liikennettä joella.

Me olimme autolla Novaja Ladogan Veneilyklubilla kahden maissa. Meiltä tultiin kuitenkin perimään parkkimaksua, vaikka olimme aikeissa syödä klubilla. Myös kanootin nosto olisi ollut maksullinen. Rahastaminen rupesi nyppimään.

400

Pekka saapuu Novaja Ladogaan.

Sovimme puhelimitse, että Pekka melookin Novaja Ladogassa olevan Laatokankanavan suulle. Nostimme hänet vedestä ja pakkasimme auton. Kävimme Novaja Ladogan satamassa katsomassa laivaston sankareille pystytettyä muistomerkkiä.

426

Leningradin piirityksen aikaisen Elämäntien muistomerkki Novaja Ladogan satamassa. Kiveen on hakattu, mistä huoltoreitit kulkivat Laatokan yli saarrettuun kaupunkiin.

He auttoivat osaltaan Leningradin puolustusta Laatokalla, mm. pitämällä Elämäntietä auki. Lopuksi kävimme kaupungilla syömässä.

Meloen Vanhasta Uuteen Ladogaan

Pekka kertoo: Läksin melomaan Pyhän Nikolain luostarin rannasta Staraja Ladogan yläpuolelta. Siellä oleva massiivinen laituri on rakennettu Putinin vierailua varten. Hän tuli luostariin ja Staraja Ladogaan laivalla Pietarista.

74

Veikko ja Pertti saattelemassa ”Putinin” laiturilla.

Meloskelin Staraja Ladogan linnoituksen ohi ja sen pohjoispuolella olevat joen rannan kurgaanit näkyivät vesille hyvin. Mietin, että sama näkymä on ollut siinä yli tuhat vuotta.

76

Starja Ladogan vanha kirkko.

62

Veikko harrastaa parkouria 1000 vuotta vanhoilla muureilla.

Joen maisemat eivät juuri muuttuneet, mutta asutusta alkoi olla yhä tiheämmin.

Oli sovittu, että tavataan Kalastusklubilla, joka oli minulle ja Ekille Laatokan kierrokselta tuttu paikka. En ollut muistanut varoittaa muutaman sadan ruplan maksuista. Nehän eivät merkinneet Suomen rahassa mitään. Kohtaamispaikkaa kuitenkin vaihdettiin. Melojaa se harmitti.

82

Aunus laiva, rantasalmelaisen Kyösti Savirannan isän työpaikka 30-luvulla. Nykyään laiva toimii muistomerkkinä.

Lopulta Laatokka aukesi kajakkini edessä ja ajatukseni lensivät järven toiselle puolelle. Siellä on Sortavalan saaristossa melojalle hienot rantautumispaikat. Tuntui, että kajakkinikin halusi mennä sinne, mutta nyt piti kääntyä vasemmalle kanavaan ja suunnata kohti Rantasalmea.

84

Laatokka avautuu lopulta kajakin keulan edessä.

Viimeinen yö Siestarjoella Leniniä muistellen

Kun jatkoimme Novaja Ladogasta kohti Suomea, poikkesimme matkalla Slisselburgin kaupungissa ja vilkaisimme rannalta Pähkinäsaaren linnoitusta Nevan niskalla. Se on saari, jossa 1323 solmittiin ensimmäinen kirjallinen rauhansopimus Novgorodin ja Ruotsin välillä. Siihen aikaan saaressa oli puinen linnoitus.

Pähkinälinna2

Pähkinälinna Laatokalta päin nähtynä.

Ajoimme Pietariin Veikon serkkujen luokse ja teimme hiukan ostoksia. Serkkujen isä, joka on myöskin nimeltään Aleksandr opasti meidät Karjalan kannakselle levikkeelle, jota hän piti turvallisena yöpymispaikkana. Olimme siellä 22.30. Veikko lähti Alaksandrin kanssa Pietariin. Sovittiin, että hänen tätinsä Svatlana tuo hänet aamulla luoksemme.

467

Veikon Svetlana -tädin ja serkkujen asuinympäristöä Pietarissa.

Kävimme vielä kolmestaan katsomassa Leninin piilopaikkana 1917 palvelleen heinäsuovan kopiota ja muistomerkkiä. Heinäsuova oli Siestarjärven rannalla. Sitä ihmetellessä tuli jotenkin apea olo. Heinäsuovan lähelle oli neuvostoaikana rakennettu valtava parkkialue ja opastaulut suuria pyhiinvaelluksen tekeviä turistijoukkoja varten. Nyt siellä ei ollut muita kuin meidän automme. Heinäsuovaa ei kuitenkaan ollut päästetty rapistumaan.

480

Leninin heinäsuova Siestarjärven tuntumassa.

Pekka pystytti teltan Siestarjärven rantaan, Eki ja minä yövyimme autossa ja kuuntelimme kuinka ukkonen kulki lähistöltä ohitsemme.

Aamulla heräsimme puoli kymmeneltä. Veikko käväisi hiukan ennen kymmentä tätinsä Svetlanan kanssa hakemassa tavaransa autosta. Hän olikin päättänyt jäädä muutamaksi päiväksi serkkujensa luokse.

Matkalla kotiin poikkesimme Ilja Repinin kotimuseossa ja söimme Viipurissa. Tammenlahdessa olimme illalla hiukan jälkeen yhdeksän.

Loppumietteitä

Tärkein johtopäätös on, että meille sattui reissun toteutuksessa tavaton onni: Veikko, hänen isovanhempansa ja Ljuba Mihaleva avasivat koko seudun historiaa ja nykyisyyttä tavalla jota ei olisi pelkkänä turistina ollut mitenkään mahdollista kokea. Se mitä saimme viikosta irti, vaati paitsi esitöitä, Veikon erinomaista kielitaitoa myös siellä syntyneitä henkilökohtaisia suhteita paikallisiin ihmisiin. Ei meillä ilman Veikon isovanhempia ja Ljubaa olisi ollut pääsyä Novgorodin ja koko sen seudun kokemus- ja tarinaperinteeseen. Kaikki olisi pitänyt lukea kirjallisista lähteistä, eikä sillä tavalla saa paikkoihin henkilökohtaista suhdetta.

Viikon retki tuotti sen tuloksen, mitä läksimme hakemaan: ainakin hahmotelman siitä, millainen Suomesta auringon nousun puolella oleva ”itä” oikein on, ja miten se on tuhannen vuoden aikana muuttunut. Venäjän historian kannalta voi jossitella, kuinka toisenlainen yhteiskunta naapurissamme olisi, jos Novgorod olisi valloittanutkin Moskovan, eikä niin kuin tapahtui.

60

Staraja Ladogan linnan sisäpihalla oleva museoitu puinen kirkko.

Olhavajoki ei ole pieni puronen. Pekka tutki jokien keskivirtaamia ja sai selville, että Olhavan keskivirtaama on hieman suurempi kuin Vuoksen, noin 600 m3/s. Syvärin keskivirtaama on 790 m3/s. Ja Nevan – joka laskee kaikkien näiden jokien ja monen pienemmän joen vedet Laatokasta Suomenlahteen – keskivirtaama on 2 500 m3/s.

Olhavajoki on tarjonnut ikiajat erinomaisen kulkuväylän niin kauppiaille kuin sotajoukoillekin.

Nykyisen Volhovin voimalaitoksen seutuvilla on entisaikaan ollut pitkä koskijakso, jossa joen vedet tunkeutuvat kalkkikivikallioiden läpi. Tutkijat painottavat, ettei Idäntietä ole välttämättä kuljettu niin, että samalla aluksella olisi kuljettu koko reitistö läpi tai että edes sama kauppias olisi kulkenut kauppareitin päästä päähän. Siksi Novgorodista muodostui eräs keskeinen etappi ja matkojen solmukohta.

Vaikka Pekka ei melonutkaan koko matkaa, voimme kokemuksemme perusteella sanoa, ettei viikinkiaikainen tai Novgorodin suuruuden aikainen sotajoukkokaan tarvinnut taipaleen taittamiseen Novgorodista Laatokalle kuin korkeintaan 4-5 päivää, vaikka se olisi lähtenyt liikkeelle itse kaupungista eikä sitä olisi koottu johonkin lähempänä kohdetta olevaan paikkaan. Jos taipaleella on pidetty kiirettä, kuljetaan osin yölläkin, Novgorodista ennättää Laatokalle 2-3 päivässä, Suomenlahdelle viikossa.

Niinpä ”idän” valtakeskus Novgorod oli jo yli tuhat vuotta sitten aivan nykyisen Suomen tuntumassa. Ei siis ihme, että idästä on maahamme tullut paljon vaikutteita, ja että sen seudun tapahtumat ovat vaikuttaneet niin voimakkaasti maamme vaiheisiin.

Nykypäivän lihasvoimin liikkuvalle retkeilijälle Olhavajoki ei ole kiinnostava kohde, koska maisema on yksitoikkoinen ja rannat hankalat pysähtyä. Volhovin voimalaitos on muuttanut maisemaa rajusti, vaikka mitään suurta säännöstelyallasta joen varressa ei olekaan nähtävissä. Jos taas matkaa taittaa kulttuurihistoria mielessään, seutu on erittäin kiintoisa. Ilmajärvelle, Novgorodiin ja Olhavajoen varrella oleviin kyliin ja kaupunkeihin kannattaa jokaisen suomalaisen suunnata.

Pekan – siis melojan näkökulmasta joelle näkyvät vanhimmat ihmisen tekemät rakennelmat ovat kurgaanit, joista muutamat erottuvat upeasti. Seuraava säilynyt kerrostuma ovat tietenkin joen varren vanhimmat kirkot.

78

Staraja Ladogan kurgaanit joelta nähtynä.

”Jos jokivarren näkymistä poistaa talot ja viljelykset ja vaihtaa niiden tilalle metsän, saatoin hyvin kuvitella liikkuvani viikinkien kanssa samaa jokea. Karjalassa olen nähnyt paljon vanhempia merkkejä muinaisista ihmisistä, Äänisen kalliopiirrokset ovat 5000 – 8000 vuotta vanhoja. Laatokan pohjoisrannalla olen käynyt Mäkisalon linnavuorella, jossa on viikinkiaikaisen linnan perustuksiakin vielä nähtävissä. Ne kertovat tavalliselle ihmisellekin havainnollisesti ihmisen pitkästä vaikutuksesta alueella”, pohtii Pekka.

Vottovaara

Teksti: Pekka Pouhula            Kuvat: Pekka Pouhula, Inna Aladina, Mari Jannela

Vottovaara sijaisee Karjalan tasavallassa, Porajärven pohjoispuolella. Vaaran korkeus on 417 metriä. Viimeinen nousu tieltä on noin 200 metriä ja matkaa on n. 2,5 km. Vottovaara on eksoottinen ja mystinen paikka. Se on suosittu matkailukohde ja ainoa hankaluus sinne pääsemiseksi ovat huonot tiet. Vottovaaran laella oli muutama vuosi sitten metsäpalo ja sen ansiosta maisema on nykyään vieläkin eksoottisempi.

 

10_kartta

Niirala – Himola 280 km. Himola – Vottovaara 20 km.

11

Himolan kylässä sijaitsee Vottovaara oppaan Aleksanterin tukikohta.

Rita nousi autosta tarkistamaan, missä kunnossa silta on, eli hän ei uskaltanut istua auton kyydissä. Tällä reissulla olin omalla autolla liikkeellä, Skoda Octavia Scout:lla. Aleksanteri sanoi, että voin mennä Vottovaaraan omalla autolla koska oli hyvä syksy ja oli satanut vain vähän ja tie oli ”hyvässä” kunnossa.
Keväisin normaali autolla ei ole mitään asiaa noille teille. Aleksanterilla on hyvä kyytipalvelu, hän vie ja hakee sovitusti.

12

Ensimmäinen matka syksyllä 2013, menimme omin päin Joukon maasturilla. Silloin etsimme Vottovaaran karkean kartan avulla. Nousimme jyrkimmästä kohdasta ylös. Keijo ja Jouko pitävät lepotaukoa Vottovaaran rinteellä, samalla minäkin sain pitää tarpeellisia taukoja.

14

16

Vottovaaran rinteeltä avautui näkymä syysväreissä olevaan maisemaan.

18

Vaaran päällä oli perinteinen kulkijoiden toivomuspuu.

Ensimmäisellä matkalla 2013, kun pääsimme ylös alkoi saman tien satamaan, mietin otanko kuvia ollenkaan, kun sataa ja on harmaata. Otin onneksi kuitenkin muutaman kuvan vaikka pelkäsin kameran kastuvan. Jälkeenpäin kiitin itseäni tästä kuvasta. – Aina kun katselen tätä kuvaa niin mietin että olisipa taustalla täysikuu ja susi ulvomassa kallion päällä!

20

22

Vottovaaran seitakivi. Näitä on useita satoja, pienempiä ja isompia. Toiset sanovat, että nämä olisi ufojen tekemiä, toiset että jääkausi on nämä aikaansaanut.

24

Vappuna 2014 oli lunta vielä paikoin.

26

Vottovaaran ”klonkku”. Vottovaaran laella on paljon vänkyräpuita. Talvella vahva tykkylumi painaa latvan sykkyrälle. Joidenkin mielestä puut kasvavat väärinpäin.

28

Minun mielimaisemani syksyllä 2014.

30

Tässä isomman puoleinen seitakivi, Inna pitelee kiveä.

32

Minun mielimaisemani vappuna 2014, tuli lumisade ja maisema muuttui vaalean harmaaksi.

36

Syksyllä 2014 nousi aamulla sumu ja maisemasta tuli aavemainen.

38

Sumu haihtui nopeasti.

40

Inna poseeraa seitakiven päällä vappuna 2014.

42

Vottovaaran laelta löytyy pikkuinen järvi, jossa on juomakelpoinen vesi.

44

Inna on ”vahva” nainen. Vottovaaralta löytyy sileitä kivipintoja monesta paikkaa.

46

Maisema vappuna 2015, ”ensi” -lumi peitti maiseman.

52

Kevätkarpaloita.

54

Vottovaaralta löytyy luonnonuskovien jättämiä esineitä sieltä täältä.

64

Vottovaaran kuuluisat portaat. Moskovolainen perhe retkeili samaan aikaan keväällä 2015. Nämä portaat löytyi vasta neljännellä kerralla. Aleksanteri oli oppaana moskovalaisille ja me lyöttäydyttiin samaan ryhmään. Oikeasti tarvitaan kumisaappaat, kävellään suon yli.

66

Portaille oli jätetty muistoesine.

70

Oksiin oli ripustettu erilaisia esineitä.

72

Isoin seitakivi on nimeltään Ukko. Kuvasta löytyy ukon kasvot. Ukon vieressä pidetään kesäaikaan auringonlaskun aikaan usein palvontamenoja, laulua rummunsoiton säestyksellä.

76

Ukon vieressä olevia muistoesineitä.

80

Meikäläinen aamupalalla vappuna 2014. Kylmä aamu pakkasen puolella.

82

Muistoesine.

 

Juhannus norppien kanssa

Teksti: Mari Jannela      Kuvat:  Mari Jannela ja Pekka Pouhula

 

Tämä on joka kerta yhtä toivottoman oloista, vaikka tämän on tehnyt satoja kertoja. Katson tavarakasaani kajakkini ympärillä Laatokan rannalla Lahdenpohjassa. Kaikki pitäisi saada sijoitettua kajakin sisään siten, että itsekin vielä mahdun sinne sekaan. Olemme Pekka Pouhulan kanssa varautumassa 10 päivän melontaretkeä varten Laatokalla, joten mukaan on otettava paljon tavaroita ja ruokaa. Yleensä jotain kuitenkin puuttuu ja sitähän ei sitten tarvita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pakkaaminen Lahdenpohjassa (kuva M.Jannela)

Varusteluettelon tekeminen helpottaisi lähtöä, muttei pakkaamista. Katson viereeni ehkä aavistuksen kateellisena, kun Pekka on saanut lähes kaiken jo piilotettua kajakkinsa sisään ja hänellä ovat vielä lisäksi pressu ja vedenpuhdistin enemmän pakattavaa kuin minulla. Toiset ovat pakkaamisneroja tai sitten en vain ole harjoitellut tarpeeksi.

Vihdoinkin valmista, läimäytämme oikeita kämmeniämme yhteen ja irtaannumme rannasta. Käsivitosesta on muodostunut merkki – olemme molemmat valmiina irtautumaan rannasta. Samalla se toimii ikään kuin siunauksena ja keskinäisenä lupauksena keskittymisestä tulevaan retkeen.

Mari lähdössä Lahdenpohjasta

Mari lähdössä Lahdenpohjasta (kuva P.Pouhula)

On juhannusaattoilta ja lähdemme kohti Laatokan aavaa. Päämäärämme on Valamon luostari.

Kajakit liikkuvat hyvin, vaikka lasti on painava. Vesi on hopeaa, kun kauhomme eteenpäin. Kiertelemme kauniita Kilpisaaria ja löydämme meille sopivan kallioniemen Maa-Kilpisaaresta. Vesi on alhaalla ja se tekee painavissa lasteissa olevien kajakkien kanssa rantautumisen haasteelliseksi. Luodolla ovat retken ensimmäiset neljä norppaa. Pekka kaivaa kajakin sisuksista salmiakkiviinaa ja antaa sitä ensin Laatokalle, sitten molemmille kajakeille ja lopuksi otamme pienet ryypyt itsekin. Telttojen pystyttäminen ja aterian valmistus veden puhdistuksineen vievät aikaa sen verran, että pieni juhannuskokkomme syttyy vasta hieman puolenyön jälkeen.

Juhannuskokkomme on varsin pieni

Juhannuskokkomme on varsin pieni (kuva M.Jannela)

Herään teltassa aamuyöllä kylmään. Mietin, mitä kurjuuden maksimointia tämä jälleen on kiskoessani villapaitaa päälleni ja etsiessäni pipoa päähäni. Tämä kesä on ollut ihmeellisen kylmä, tuulinen ja märkä. Tuntuu kuin oikea kesää ei tulisi ollenkaan.

Aamu tuntuu viileältä, kun tulen ulos teltasta. Vedän suosiolla villahousut alle ja pidän pipon päässäni. Ajatukseni aloittaa päivä vedenpuhdistuksella saa äkkinäisen käänteen, kun huomaan lähiluodolla lähes 30 norppaa. Niistä tulee kummallisen kuuloisia örähdyksiä ja välillä ne molskahtelevat veteen kuin yhteisestä käskystä. Öinen viileys unohtuu ja seuraan innoissani norppien elämää. Osa tulee ihmettelemään leiriämme lähemmäs, mutta ne eivät antaudu kunnolla kuvattavaksi. Uteliaana näköisenä ne kohottavat päätään ennen kuin pulahtavat jälleen veden alle. Niitä ei näytä häiritsevän käyskentelymme leirissä, joten norppaleiri jatkaa omia touhujansa ja me omiamme. Välillä huomaan vain viiksien vilahtavan lähivedessä.

Hieraisen silmiäni näenkö oikein, että lähiluodolla on ainakin 20 norppaa

Hieraisen silmiäni näenkö oikein, että lähiluodolla on lähes 30 norppaa (kuva M.Jannela)

Aurinko paistaa lämpimästi ja linnut laulavat, kun suuntaamme kajakkimme Rahmansaarta kohti. Tämä saari tiedetään taisteluista elokuussa 1941. Silloin saarella menehtyi toista sataa sotilasta ja lukuisia haavoittui. Venäläisiä otettiin vangeiksi. Rantaudumme tälle saarelle, jonka ranta on täynnä pyöreitä kiviä. Rantaa kävelemällä löydämme kalasaunan, sotamuistomerkin ja matkamiehen ristin. Levä haiskahtaa vahvasti ja vierailumme jää lyhyeksi.

Rahman-saaressa käytiin kovia taisteluja

Rahmansaaressa käytiin kovia taisteluja (kuva M.Jannela)

Käännämme suuntaa vahvasti itään. Edessä on 10 kilometrin aavan ylitys seuraavalle saarelle. Tuntuu erikoiselta lähteä melomaan, kun määränpäätä ei näy. On vain vettä ja taas kerran vettä. Katson välillä Pekkaa kuin uskoakseni, että liikumme eteenpäin. Jos hänen melansa käy koko ajan, tuskin hän sitä paikallaan pyörittää. Lähes kahden tunnin istumisen aikana ehdin miettiä monia asioita. Esimerkiksi maailmanympäripurjehtijoita. Miten joku voi jaksaa olla ja viihtyä viikkokausia samassa veneessä näkemättä maata? Jalajaa lähestyttyä ihmettelen höyhenellä matkustavaa leppäkerttua. Mistä se on kulkupelinsä keksinyt ja minne se mahtaa olla matkalla? Kelluvia leppäkerttuja tulee rantaa lähestyttäessä koko ajan enemmän. Jokunen norppakin leikkii rantavedessä ja toinen ottaa aurinkoa rantakivillä. Saari on karun näköinen. Rantaudumme jaloittelemaan ja valmistamme aterian. Pekka keittää perunoita kaasukeittimellä ja minä käytän perinteistä trangiaa linssikeiton tekemiseen. Nuotiokattilat ja –pannu taitavat olla turhaan mukana. Polttopuun etsiminen ja kantaminen rannan kivikkoon tuntuu liian työläältä. Evästelemme rannan tuntumassa ja ihmettelemme leppäkerttujen määrää. Saarelta matkaa jatkaessamme näemme lähes lehdettömien puiden ympärillä outoja tummia pilviä, jotka liikkuvat kuten savupatsaat. Ne ovat kirvaparvia, jotka siten selittävät hillittömän leppäkerttuinvaasion.

Leppäkerttuja riittää Jalajan-saarella runsaasti

Leppäkerttuja riittää Jalajan saarella (kuva M.Jannela)

Jätettyämme leppäkerttusaaren matkaamme kohti seuraava saarta, joka on Mökerikkö. Valamon kirkon kupolit kiiltävät horisontissa. Norppien päitä näkyy molemmilla puolilla kajakkia. Mökerikkö näyttää kauniilta jo sitä lähestyttäessä. Korkeat kalliot kiinnittävät huomion sekä poukama, johon näyttäisi olevan helppo rantautua. Poukama on kuitenkin varattu ja jo kauas kuulemme vahtikoiran haukun. Kierrämme kallioisen niemen taakse ja rantaudumme metallisen kyltin viereen, josta emme saa selvää. Ehkä siinä kuitenkaan ei kielletä rantautumista. Saari tuntuu heti kotoisalta. Tänne me jäämme yöksi. Kalliorannalta maasto nousee saniaisten läpi katajaniitylle, jossa kukkivat metsätähdet, kalliokielot, kielot, tervakukat, orvokit ja punainen ruusukin sinnittelee kallion kolossa. Maisema on panoraama Laatokalle. Norpat makoilevat luodolla saaren edustalla. Linnut pitävät kerrassaan upeaa konserttia. Saari henkii sellaista rauhaa, jonne haluamme pysähtyä.

Kalliokieloja on Mökerikön-saarella runsaasti

Mökerikön kalliokieloja (kuva M.Jannela)

Saareen kävellen tutustuessa naapurikukkulalta löytyy suomalaisten rakentamia vartioaseman jäännöksiä. Saaren korkeimman kummun ympäristössä on maan sisään meneviä bunkkereita ja maassa on isokokoista rautaa. Ne lienevät olleet tykkien telineitä. Huipulla on pieni huonokuntoinen rakennus.

Pystytän telttani kallion lipalle. Lipassa on hauskasti yhden ihmisen nukkumapaikka. Ovelta avautuu maisema aavalle. Aurinko laskee pilvettömään taivaanrantaan ja kömmimme telttoihimme. Pekka jää alas rantaan lähelle kajakkeja. Sovimme heräävämme aamulla ajoissa ja lähtevämme liikkeelle varhain ehtiäksemme Valamoon ennen kuin turistiliikenne alkaa.

Marin teltta on maisemapaikalla

Teltta maisemapaikalla (M.Jannela)

Nukun hyvin ja herään puhelimeni herätykseen viideltä. Pukeudun unisena ja laskeudun alas Pekan teltalle. Kuulen teltan läpi, että hän nukkuu vielä sikeästi. Otan vain vedenpuhdistimen ja menen omalle kajakilleni keittämään kahvia. En ajattelekaan herättäväni Pekkaa. Olen elämässäni matkannut monen eri Pekan kanssa ja kaikkia tuntuu yhdistävän eräänlainen aamuäreys. On parempi antaa Pekkojen olla aamulla kaikessa rauhassa. Herään itsekin oikeasti vasta aamukahvini aikana ja kiipeän sitten maisemaan. Linnut pitävät maailman kauneinta konserttia. Orvokit kurkottavat tuulessa kohti aurinkoa. Ne näyttävät varsinaisilta ilokukilta. Värikkäät terälehdet muodostavat iloisen ihmisen kasvot, jotka täydessä hymyssänsä ja silmät sikkuralla katsovat aurinkoon. On kaunis aamu ja hyvä olla.

Orvokit ovat ehkä maailman iloisempia kukkia

Orvokit ovat ehkä maailman iloisimpia kukkia (kuva M.Jannela)

Orvokit

Orvokit (kuva M.Jannela)

Pakkaan majoitteeni ja laskeudun alas. Pekka herää käyskentelyyni. Aamiaisen jälkeen suuntaamme kohti Valamoa. Edessä on jälleen parin tunnin aavan ylitys. Matkalla olisi mahdollisuus poiketa Hanhipaadessa, mutta jätämme sen, koska Pekka on kuullut siellä olevan radioaktiivista säteilyä. Saaren majakka on toiminut ydinenergialla. Geigermittarit kuuleman mukaan värähtävät saaren läheisyydessä. Onneksi meidän ei ole tarvetta mennä sinne, olemme nukkuneet hyvin, käyneet viimeiseksi tarpeillamme lähtiessä ja sää on hyvä, että voimme aivan hyvin meloa suoraan Valamon-saarelle.

Pekka meloo Hanhiluodon-saaren ohi toivottavasti riittävän kaukaa

Melomme Hanhipaaden ohi toivottavasti riittävän kaukaa (kuva M.Jannela)

Valamoon saapuminen ei ole aivan mallisuoritus. Rannat ovat korkeita, louhikkoista kiveä ja vihreää levää on kaikkialla. Vihreä on tosi liukasta. Pekka pääsee maille ensiksi ja nostaa kajakkinsa pystysuoraan kalliolle. Perä jää viistämään vettä. Minä kiskon kajakkini laakakivelle, joka on alle puoli metriä vedenpinnan yläpuolella. Mietimme aluksista tulevia aaltoja, veisivätkö ne kajakit mennessään. Turistilaivoja ja ilmatyynyaluksia ei kuitenkaan näy. Vain joitakin pieniä huviveneitä ajaa ohitsemme. Keitämme kalliolla kahvit ja kävelemme hieman. Saaren rannassa kasvaa komeita honkia, sellaisia joita on Pekka Halosen tauluissa. Kukkameri kallion reunalla on loistossansa: valkeaa, vihreää, punaista ja keltaista. Juhannusruusu kukkii, kuten juhannuksena pitääkin. -Kuuluu kiljahdus, naapuriluodolla oleva venäläisneito on liukastunut vihreään ja pudonnut veteen. Ujostelematta neito riisuuntuu ja läsnäolijat jakavat omia vaatteitaan. Joukossa käy iloinen puheensorina.

Saapuminen Valamon kallioille ei ollut ihan mallisuoritus

Saapuminen Valamon kallioille ei ollut ihan mallisuoritus, Pekan kajakin perä jäi viistämään vettä (kuva M.Jannela)

Lepäämme auringossa kalliolla ja huomaan isojen aaltojen tulevan. Vaikea ymmärtää, että pienestä veneestä tulee niin iso aalto. Pekan kajakin perä alkaa heittelehtiä ja aallot yltävät kalliolla oleviin tavaroihin. Onneksi olin jalkeilla ja ehdin saada kajakista kiinni. Pekka rientää pelastamaan muita tavaroita. Selviämme säikähdyksellä ja naapurikallion venäläiset seuraavat vuorostaan meidän tapahtumaketjua. Kun melomme naapurikallion vieraiden ohi, kaikki nauravat toisiaan tervehtien. Lähestymme ensimmäistä skiittaa ja ihmettelemme hiljaista liikennettä. Satamassa oli kolme isoa laivaa, mutta missä ovat katamaraanit? Armeijan iso vene tulee vauhdilla meitä kohti ja kaartaa vierestämme pysähtyen meidän taakse. Kaverit veneessä katsovat pysymmekö pystyssä aluksen aiheuttamassa aallokossa. Ohitamme päävuonon ja yritämme löytää leirintäalueen siinä kuitenkaan onnistumatta. Palaamme päävuonoon ja melomme perille satamaan. Juuri ennen satamaa ohitsemme lipuu valkeita suuria muskeliveneitä. Muskeliveneet ovat samanlaisia, joita olen nähnyt melontaretkellä Pietarin kanavissa ja kerran Laatokalla. Molemmilla kerroilla olin ollut presidentti Putinin kanssa samoilla vesillä. Pietarissa matkamme jopa pysäytettiin Nevajoen suulla presidentin seurueen takia. Jätämme kajakit päävuonon satamaan, ottaen mukaan vain tärkeimmät. Pekka käy pyytämässä viereisen proomun kipparia katsomaan kajakkiemme perään sillä aikaa, kun tutustumme saareen. Meille on varattu paikallinen opas Elena, jonka tapaamme turistineuvonnassa. Elena vahvistaa presidentin läsnäolon. Saarella on niin vähän turisteja, koska alukset eivät kulje vierailun takia. Presidentillä on Valamossa oma skiitta. Elena on kaunis, tyylikkäästi pukeutunut ja hyvin englantia puhuva. Puhe tulvii ja vyöryy munkkien nimineen ja vuosilukuineen. Hänen vaatetuksensa nyörikoristeet tuovat mieleen elokuvan tohtori Zivagosta. Tulee itsellekin arvostettu olo, kun opas on pukeutunut niin arvokkaasti.

Oppaamme Elena asuu Valamon saarella ympäri vuoden

Oppaamme Elena asuu Valamossa ympäri vuoden (kuva M.Jannela)

Elena kertoo talven olevan saarella mukavampi kuin kesän. Silloin täällä on kylmää, metri lunta ja hyvin rauhallista. Laatokka on ollut sulana jo monta talvea, joten maille kuljetaan hydrokoptereilla, jos sinne on asiaa. Valamossa on oma koulu, jossa on 14 oppilasta ja 7 eri opettajaa. Saarella on oma sairaala, jossa käy lääkäri. Päävastuussa sairaalasta on kuitenkin koulutettu terveydenhoitaja. Synnytykset hoidetaan myös omassa pikku sairaalassa. Talvella Elena tekee työtä kulttuuritalossa, koulussa sekä hotellissa ja hän käy opastamassa ulkomailla Nepalissa, Tiibetissä ja Bhutanissa. Hän on saanut koulutuksen Pietarin yliopistossa ja sittemmin erikoistunut opastamiseen. Kierrämme saaren puutarhoissa ja rakennuksilla. Silmiinpistävää on rakentamisen tehokkuus. Puistoista tulee kuin palatsien puutarhoja. Miehet tekevät konetyötä parinkymmenen hengen voimin ja naiset istuttavat kukkasia luotilankaa apuna käyttäen. Elena kertoo, että pääsyvaatimuksena Valamoon töihin tulevilla ovat absoluuttisuus alkoholin ja tupakan suhteen ja se ettei käytä kovia sanoja. Viimeksi mainittu on kuulemma osoittautunut kaikista vaikeimmaksi asiaksi noudattaa.

Kukkaistutuksista tulee kuin palatseissa

Kukkaistutuksista tulee kuten palatseissa (kuva M.Jannela)

Valamossa on nyt tekemisen meininki ja sitä rakennetaan rahalla. Rakennuksia restauroidaan ja uusia skiittoja rakennetaan. Kasvihuonetta lämmitetään aurinkoenergialla ja karjasuojassa asustaa neljä hevosta, lehmiä, kanoja ja kissoja. Laatokan pohjaan on laskettu merikaapeli sähkönsiirtoa varten. Vesi- ja jätejärjestelmää uusitaan parhaillaan. Sataman ranta on kauniisti kivetty ja sen skiitta loistaa kirkkaana. Elena kertoo, että kaiken tämän mahdollistaa sponsoriapu, jota on saatu esimerkiksi sähköyhtiöltä. Valtio huolehtii tieverkostosta, koulusta ja sairaalasta.

Miehet tekevät pihamaata

Miehet tekevät pihamaata (kuva M.Jannela)

Luostari on elänyt ennen omavaraisena. Munkkien hoitamissa puutarhoissa ovat kasvaneet kymmenet eri omena- ja kirsikkapuulajit. Kalaa on pyydetty ja syöty runsaasti. Saarella on ollut jopa oma tiilitehdas. Matkailuneuvonnan yhteydessä olevassa museossa voi nähdä kaikenlaisia tarvekaluja ja esineitä menneiltä ajoilta. Museo on mukavasti toteutettu vanhan tallin heinävintille. Kissa makaa rauhallisesti museon kynnyksellä. Palvelu on siellä ystävällistä ja keskustelu hoituu englanniksi.

Valamon museo on viehättävästi rakennettu hevostallin vintille

Valamon museo on viehättävästi rakennettu hevostallin vintille (kuva M.Jannela)

Käymme myös lyhyesti pääkirkossa. Valamon luostarin perustajana pidetään munkki Sergeitä ja karjalaissyntyistä munkki Hermannia vuonna 992. Puen ylleni portilta saamani kietaisuhameen ja peitän pääni takin hupulla. Kirkossa on valokuvaaminen kielletty. Pysähdymme alakirkossa parin ikonin kohdalle. Ensimmäinen on Neitsyt Marian ikoni, jonka alkuperäinen kappale on Suomen Uuden Valamon luostarissa. Tämän jäljennöksen vieressä on pieni jäljennös, joka on käynyt avaruudessa. Elena kertoo astronautin pitäneen ikonia sylissänsä epäonnisen laskeutumisen aikana ja selvinneen hengissä. Siksi pikku ikoni on saanut kunniapaikan pääkirkon Neitsyt Marian ikonin vieressä. Toinen mieliin painuva ikoni on parantajaikoni. Ikonin edessä roikkuu koruja, joita rukoilijat ovat jättäneet tai lähettäneet myöhemmin. Koruista sulatetaan ikoneille kehyksiä.

Neitsyt Marian ikonin kuva talvihotellin seinällä

Neitsyt Marian ikonin kuva talvihotellin seinällä (kuva M.Jannela)

Käymme yläkirkossa, joka on kesäkirkko ilman lämmitystä. Alakirkko on talvikirkko lämmityksineen. Palvelus on meneillään ja hieman häiritsee se, että ääni tulee äänentoistolaitteiden kautta. Kirkon akustiikka ei pääse oikeuksiinsa. Koen olevani alipukeutunut palvelukseen osallistuakseni ja poistun nopeasti. Kirkossa on runsaasti väkeä. Miehet sijoittuvat oikealle ja naiset vasemmalle tehden ristimerkkiä säännöllisin välein ja välillä kumartaen. Tunnelma on vähintäänkin harras.

Valamon pääkirkon kupolit ovat samaa väritystä kuin Laatokka ja sitä ympäröivät kumpupilvet

Valamon pääkirkon kupolit ovat samaa väritystä kuin Laatokka ja sitä ympäröivät kumpupilvet (kuva M.Jannela)

Viimein Elena vie meidät ruokailemaan talvihotellin ruokalaan. Ravintola on kiinni, mutta meille järjestyy maittava ateria. Siellä hyvästelemme Elenan ja varmistamme vielä leirintäalueen sijainnin sekä Hanhipaaden mahdollisen ydinsäteilyn. Elena vahvistaa asian ja näyttää sitten kartalta, minne voimme pystyttää telttamme Valamon saarella. Saavuttuamme satamaan ovat kajakkimme tallella, vaikka vartioivan proomun kapteeni ja proomu ovat poissa. Matkalla leirintäalueelle näemme kalastajan nostamassa matalaa verkkoa, joka oli tulvillaan kalaa. Pystytämme teltat lähelle kajakkeja olematta ollenkaan varmoja olemmeko oikealla paikalla. Aurinko laskee jälleen pilvettömään taivaan rantaan.

Aurinko laskee leirintäalueella

Aurinko laskee leirintäalueella (kuva M.Jannela)

Aamulla lähdemme kävellen kylälle, vien kamerani lataukseen matkailuneuvontaan ja menemme sen jälkeen aamiaiselle puutarhaan. Tilaamme borssikeittoa smetanalla, leipää ja jälkiruoaksi kahvia ja kakkua. Borssikeitto on taivaallisen hyvää. Istumme puutarhan sireenimajassa tuoksun keskellä. Linnut laulavat ja nautin todella siitä äänimaailmasta. Valamon saarten lintujen ääni kuulostaa jotenkin erilaiselta, aivan kuin heillä olisi aivan oma murre. Se on heleää ja kirkasta kaiken rauhallisuuden ja sireenien tuoksun keskellä.

Valamon puutarhassa on rauhallista

Valamon puutarhassa on rauhallista (kuva M.Jannela)

Aamiainen on pitkä. Sireenimajan pehmustettuihin puutarhatuoleihin hyvien antimien äärelle unohdumme keskustelemaan elämästä ja sen etsimisestä. Pekka toteaa ihmisten etsivän, kuka mitäkin, ikuista onnea, jota ei ole. Elämä on luonne ja asennekysymys, hän toteaa lopuksi. Minulle tässä miljöössä nousevat mieleen sanat – tulkaa lasten kaltaisiksi.

Haemme kamerani ja toteamme lähdön jotenkin lipsahtaneen myöhäisemmäksi, kun olimme suunnitelleet. Sireenimaja huumasi meidät keskustelun äärelle. Kävelemme kuitenkin kaikessa rauhassa kilometrit leirintäalueelle ja nautimme polun kukkaloistosta. Olemme aamulla pakanneet kajakit valmiiksi, joten pääsemme nopeasti vesille. Pekka on tarkistanut säätiedot ja toteaa meillä olevan aikaa seuraavaan aamuun järjestää itsemme suojaisemmille paikoille. On luvassa kovaa tuulta ja sadetta ja silloin ei sovi olla aavalla. Lähdemme Uuksun suuntaan ajatuksena katsella matkalla olevia saaria. Osa saarista on sellaisia joihin maihinnousu on kielletty. Se johtuu saarilla asuvista munkeista.

Pekka tutkii säätiedot tarkkaan ennen aavalle lähtemistä

Pekka tutkii säätiedot tarkkaan ennen aavalle lähtemistä (kuva M.Jannela)

Ensimmäinen munkkien asuttama saari on Pyhityssaari. Sen rannat ovat korkeaa kalliota ja kallion päällä näkyy Aleksanteri Syväriläisen skiitta. Kalliolla seisoo munkki mustassa kaavussansa ja hän seuraa lähestymistämme. Saapuessamme näköetäisyydelle munkki tervehtii meitä lempeästi kättänsä nostaen. Oliko se tervehdys vai siunaus, ele on kuitenkin hyvin lämmin. Matkaa jälkeenpäin ajateltuna jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu paremmalta. Joillakin saarilla asuu skeemamunkkeja, he ovat ikääntyneitä ja hengellisesti pitkälle edenneitä munkkeja, jotka ovat vapautettu yhteisön velvollisuuksista.

Pyhityssaaren kalliolta munkki tervehti ohikulkijoita

Pyhityssaaren kalliolta munkki tervehti ohikulkijoita (kuva M.Jannela)

Pidämme taukoa seuraavassa saaressa, joka on Bajonnoin saari, saarta kutsutaan myös Herrainsaareksi. Norpat odottavat rantakivillä päästäkseen leikkimään kanssamme kuurupiiloa. Molskista, olen tässä, ota kuva ja juuri kun kamerani on laukaisuvalmis ne sukeltavat. Pekka jaksaa leikkiä hieman kauemmin heidän kanssaan. Teemme ateriat uskollisena resepteillemme. Pekka keittää perunoita ja minä valmistan linssikeittoa kaalista, kesäkurpitsasta, sipulista ja porkkanoista. Aterian jälkeen pieni lepo ja matkaan. Keli on mainio, päätämme lähteä aavan yli kohti Vihreäsaarta suoraan pohjoiseen, saisimme siten pientä apua myötätuulesta.

Melon hieman edellä ja jään sitten odottamaan Pekkaa. Rannasta lähdettyä Pekan kajakin evän säätövaijeri on mennyt poikki ja kajakki ei kuje suoraan. Pystyn vesillä pujottamaan narun evään ja matkamme voi jatkua. Melominen ei onnistuisi ensikertalaiselta, jolloin evää säädetään narulla sylistä. Matka jatkuu ja aavalla aukeaa meille aivan uskomaton näky. Joka puolella ympärillämme on valkoisen ja sinisen sävyisiä kumpupilviä. Veden ja taivaan rajan voi erottaa vain pilvistä. Saamme meloa satumaista pilvimelontaa kymmenisen kilometriä.

Pilvimelontaa

Pilvimelontaa (kuva M.Jannela)

Matka taittuu kevyesti, kunnes vasemmalta alkaa lähestyä valkoinen seinä. Joku pilvistä on päättänyt laskeutua alas. Pekka meloo viereeni ja sanoo, että tuolta tulee se Laatokan kuuluisa usva. Se tulee vauhdilla ja emme tulisi ennättämään Vihreäsaareen ennen sitä, koska matkaa oli vielä yli neljä kilometriä. Käännän kompassiin suunnan varmuudeksi keskelle saarta, ettemme menisi päästä ohi. Pekalla on tietenkin GPS–paikannin.

Usva ottaa Vihreäsaaren viereisen Munatsu saaren nopeasti sisäänsä ja kohta meidätkin. Väistämättä tulee mieleen japanilaisen elokuvan Prinsessa Kaguan tarun loppukohtaus, kuinka maailmasta poistutaan pilviin ja usvaan. Melkein kuulen harppujen soivan.

Laatokan usva tulee nopeasti

Laatokan usva tulee nopeasti (kuva M.Jannela)

Usvaseinämän ohitettuamme aurinko alkaa olla alhaalla ja lähestymme saaren päätä. Auringonlaskussa kivellä makaavat norpanpoikaset päästävät kuvausetäisyydelle illan viimeisten auringon säteiden kimaltaessa niiden kosteassa nahkassa. Pääsen niin lähelle, että saan sanoa katsoneeni norppaa silmiin, kunnes minua säikähtäneenä ne pudottautuvat sitten veden alle. Olen nähnyt Laatokan 2000 – 3000 norppayksilöstä aika monta.

Mari pääsee lähelle auringonlaskussa lähelle norppia.

Mari pääsee lähelle norppia (kuva P.Pouhula)

Norpanpoikaset auringonlaskussa

Norpanpoikaset auringonlaskussa (kuva M.Jannela)

Taivaan värimaailma on punaisesta kultaan ja kaikkea siltä väliltä. On pakko päästä maihin, vaikka Vihreäsaari tekee kaikkensa, ettei sinne pääsisi. Saaren pää on hillitöntä pään kokoista kivikkoa, vihreää ja liukasta. Kajakille ei tahdo löytyä reikää ja turhaa kuvitella pysyvänsä pystyssä vihreiden kivien päällä. Pekka pääsee ensin ulos ja minun osakseni jää kiertää niemen taakse ja tulla sieltä maille.

Vihreäsaaren rantakivikkoa

Vihreäsaaren rantakivikkoa (kuva M.Jannela)

Kävelemme saarella yli metsäpaloalueen ja löydämme mukavan paikan, mihin voisimme perustaa leirin. Vähän matkan päässä on kuitenkin asuttu kalasauna, joten palaamme kajakeille sen päätöksen kera, että jatkaisimme vielä melontaa kymmenen kilometriä mantereelle lähelle Impilahtea.

Pekka on löytänyt kajakille sopivan kolon kivien välistä

Pekka on löytänyt kajakille sopivan kolon kivien välistä (kuva M.Jannela)

Kello on yli puolenyön, kun työnnämme kajakit vesille. Taivaanranta alkaa tummua ja nousevan auringon valon kontrasti on mitä mahtipontisin. Matka taittuu ja väri vaihtuu pehmeän syvän siniseksi. Taivaanrannassa on vain muutamia tulikärpäsen siiveniskuja, kun manner alkaa lähestyä. Menemme yökylään Impilahden Paroininsalmeen. Salmi sijaitsee hevosenkengän muotoisessa laguunissa jonka keskellä on pisaranmuotoinen saari. Koko laguunin sekä saaren seinämät ovat vedestä nousevaa pystykalliota. Laguunin perältä löytyy yksi kalliohylly, josta pääsee ylös ja jonne voi leirin rakentaa. Kello on puoli kaksi yöllä.

Pekka meloo auringonlaskussa

Pekka meloo auringonlaskussa (kuva M.Jannela)

Olisin voinut harkita telttaani paikkaa tarkemmin. Kovaa tuulta ja sadetta odottaessa tungin telttani samaisen pressukatoksen alle, jossa Pekankin teltta oli. Teltan alla kalliossa oli kuitenkin möykky ja se aiheutti sen, että valuin hetkessä teltan perälle. Oikeastaan en nukkunut vaan kiemurtelin. Teltat olivat niin lähekkäin, että kuulin toisen hengityksen ja mahan murinan. En jaksanut lähteä siirtämään teltan paikkaa. Kupoliteltan siirtäisin hetkessä.

Mahtava päivä ja väsymys pyörittivät ajatuksia. Mietin kuinka vatsalaukun äänteleminen, pieraisut, kuorsaaminen, hampaiden narskuttaminen ja röyhtäisyt ovat kuitenkin ihmisen normaalia ääntelyä, niissä ei pitäisi olla mitään hävettävää. Mutta se millaisia sanoja ihminen muodostaa äänihuulillaan, niitä soisi useammin hävettävän.

Paroinin salmen kallioita

Paroinin salmen kallioita (kuva M. Jannela)

Aamu sarasti meille vasta vähän ennen puolta päivää. Jos retki oli ollut tähän saakka hienoa luonnon hekumointia ja kaunista elokuvaa, nyt elokuvan tyylilaji oli muuttunut toiseksi. Edellisen päivän sireenimaja, munkin tervehdys, pilvimelonta, usva, auringonlaskun norpat ja vielä melominen auringonlaskusta sen nousuun olivat niin suurta tajuntaan pysyvästi jäävää elämystä, että siitä seuraa retkeilykrapula. Kymmenesosakin olisi riittänyt tekemään hienon melontapäivän, mutta kaikki samassa päivässä vaatii jo hieman sulattelua. Miten mikään voi tuntua enää miltään eilisen jälkeen! Kumpikaan ei meistä ole puhetuulella ja kävelemme saarella omia reittejämme. Valokuvaan, ihailen ja ihmettelen maisemaa ja sitä, kuinka harmaa väri saa kaiken muun värin loistamaan. Saarelle kallioon on muodostunut hauskasti portaita, joita pitkin on helppoa kulkea. Vaihdan teltan paikkaa ja menen nukkumaan.

 

Harmaa väri saa muut värit loistamaan

Harmaa väri saa muut värit loistamaan (kuva M.Jannela)

Yleensä retkeilykrapula tulee vasta melontakauden jälkeen marras- joulukuussa tai pidemmän upean reissun jälkeen. Nyt se iski kesken matkan. Lepäämme seuraavaan päivään ja lähdemme sitten levänneenä ja hyväntuulisina kohtalaisen kovaan tuuleen jatkamaan matkaa. Pekan kajakissa on jälleen ongelmia ja käännymme aavalta tuulensuojaan sitä korjaamaan. Sitä seuraava uusi yritys aavalle saa meidät huomaamaan aaltojen olevan jo niin korkeita ja syviä, että näköetäisyyden toiseen pitäminen on hankalaa. Käännymme Impilahden vuonoon pitämään palaveria. Koskimelojille, jotka vähättelevät retkimelontaa, soisin mahdollisuuden kokeilla melontaa tuollaisen vuonon suulla, kun vesi oikein pakkautuu kunnon aallokoksi.

Retkeä olisi vielä tarkoitus jatkaa neljä päivää ja autokin Lahdenpohjassa. –Takana on niin upea reissu, niin eiköhän jätetä tähän. Tuolla aavalla melominen on yhtä taistelua vastatuuleen ja keskittymistä rikkinäisen evän kanssa. Nyt jää reissusta hyvä maku, Pekka tuumaa. Vilkaisen rantakallioon iskeytyviä tyrskyjä miettien, että liian lähelle rantaa ei sovi päätyä kajakin kanssa tai ilman sitä. Niin päätämme meloa Impilahteen ja ottaa sieltä kyydin auton hakua varten Lahdenpohjasta. Matkalla pidämme vielä tauon Pullinvuorella, joka on tunnettu harjoittelupaikka kiipeilijöiden keskuudessa. Pullinvuoren juurella Pekka jää miettimään vielä isoja aaltoja. -Tuntuu, kuin olisi kolmen metrin aallon harjalla, kun edessä ovat vesilaakso ja vesiseinä. Siinä kokee luonnon mahtavan voiman.

 

Kalliolla harrastetaan kiipeilyä.

Pullivuorella harrastetaan kiipeilyä (kuva P.Pouhula)

Pekka lähtee auton hakuun. Auton hakeminen kestää nelisen tuntia ja siirrän sillä aikaa tavarat kajakeista ja kajakit tien varteen. Olen todella iloinen kevyistä vain 14 ja 16 kiloa painavista kajakeistamme. Ohikulkevat ihmiset pysähtyvät juttelemaan ja aika kuluu nopeasti. Joku hakee vettä, toinen menee kalaan verkoille, kolmas tulee lapsenlapsen kanssa ongelle kissalle kaloja pyytämään ja moskovalaiset pyöräilijätkin pysähtyvät juttelemaan ja kysymään tietä. Impilahti on kylä kauniilla paikalla ja siinä maisemassa viihtyy. Väistämättä tulee mieleen jälleen kerran, mitä Suomi onkaan menettänyt. Toisaalta, jos Impilahti olisi Suomea olisivatko rannat täynnä kesämökkejä ja omakotitaloja? On varmaankin ehkä ihan hyvä näin, kaikella on kuitenkin oma tarkoituksensa.

Kajakit ja Mari odottavat Impilahdessa.

Impilahdessa oli aikaa odotella ja seurata kyläläisten toimia. Kajakkien rinnalla on vedenhakuväline (kuva M.Jannela)

Meloen Piessan nokan kalliopiirroksille

Teksti: Pertti Rovamo    Kuvat: Pekka Pouhula

Pitkin kevättalvea Pekka Pouhula suunnitteli Risto Partasen kanssa kesän 2013 retkiä Karjalan vesille. Pekan haave oli nähdä lopulta Äänisen itärannan kalliopiirrokset.

”Suunnittelimme retkeä Vodlajärvelle. Sieltä oli tarkoitus laskea Vodla-jokea pitkin Ääniselle ja käydä katsomassa kalliopiirroksia Piessan nokassa. Ajankohdaksi sovimme jo vakiintuneeseen tapaan juhannuksen seudun. Kun keväällä selvittelimme käytännön asioita, Vodlajärven kansallispuiston johtaja varoitti lähtemästä laskemaan jokea yksin. Joen varrella on pari kylää, joissa on paljon työttömiä alkoholisteja. Hänen mielestään riski tulla ryöstetyksi on iso. Luovuimme joenlaskusta. Päätimme retkeillä viikon Vodlajärven kansallispuistossa”, kertoo Pekka.

Lisää mutkia tuli matkaan, kun kevään ensimmäisellä yhteisellä retkellä Risto ryhtyi soutaen ottamaan mittaa kajakilla edenneestä Pekasta. Riston ranteet kipeytyivät niin pahasti, ettei hänen soutamisestaan tullut mitään koko sen kesän aikana.

Jotta retkeä ei olisi tarvinnut perua, Risto houkutteli soutajiksi Petroskoista Igor Dementevin ja hänen poikansa Iljan. Risto toimi peränpitäjänä. Pekka oli liikkeellä kajakillaan. Igor ja Ilja eivät kuitenkaan innostuneet soutamisesta ja seurue keskeytti retken parin päivän jälkeen. Petroskoilaiset saatettiin Salskissa kantosiipialukseen.

”Houkuttelin Ristoa lähtemään vielä kalliopiirroksille, mutta hänen ranteensa eivät kestäneet. Hän jäi yöksi Salskin kylälle. Läksin illalla yksin melomaan piirroksille. Sovittiin, että tulen viimeistään seuraavan päivän iltana takaisin. Matkaa Piessan nokkaan oli parikymmentä kilometriä”, kertoo Pekka.

Kohti Piessan nokkaa

”Kun pääsin selälle, edessä näkyi niemen nokka. Ajattelin, ettei tuonne olekaan pitkä matka. Se oli kuitenkin toinen paikka, nimeltään Musta niemi. Vasta sen jälkeen näkyi tavoitteeni Piessan nokka. Hetken iski uskon puute: se onkin noin kaukana. Ison veden äärellä mittakaavat pitää opetella joka kerta uudelleen”.

110

Piessan nokka häämöttää taivaanrannassa.

”Täysikuu nousi itäiselle taivaalle, oli superkuun aika. Näin hämärällä järvellä kuinka isoja purjeveneitä meni Piessan nokkaan. Kun pääsin puolen yön maissa niemen tuntumaan, sen suojaan oli kokoontunut kymmenkunta purjevenettä ja rantahietikolle oli sytytetty iso nuotio. Sieltä kuului kovaäänisen juhlimisen ääniä ja kohta alkoi kuulua sellaista pauketta, että tuntui kuin sota olisi alkanut. Välillä tuntui, kuin tykillä olisi ammuttu. Mietin, että toivottavasti eivät ammu kovilla järvelle päin, koska rannalta tuskin pystyi näkemään yksinäistä melojaa hämärässä maisemassa”, kuvailee Pekka.

115

Regatta kokoontunut Piessan nokan pohjoispuolelle.

Pekka meloi Piessan nokan toiselle puolelle ja etsi rauhallista leiripaikkaa. Hän löysi sellaisen, paikasta, jossa kallioinen niemi vaihtui hiekkarannaksi. Pekka kuuli, että yöllä rannalla kulki ihmisiä. Ehkä he olivat yökävelyllä olevia purjeveneiden miehistön jäseniä.

118

Leiripaikka niemen etelän puoleisella rannalla.

Pekka heräsi varhain ja lähti kävellen etsimään piirroksia. Hän joutui kuitenkin taittamaan taivalta myrskyn kaataman ryteikön läpi.

120

Myrsky oli käynyt. Polkua piti vähän haeskella.

”Etsin piirroksia puolisen tuntia ennen kuin löysin ne. Ennätin jo ajatella, tuliko taas hukkareissu. Kun löysin ensimmäisen piirroksen, tunsin hienoa löytämisen riemua. Piirroksia oli runsaasti ja varsinkin Piessan näkeminen oli mieliinpainuva. Oli hieno tunne, kun tajusi, että sillä paikalla oli oleillut ihmisiä jo yli 5 000 vuotta sitten”, kuvailee Pekka.

122

Ensimmäinen piirros jonka löysin.

126

Piessa eli paholainen eli kotoisasti Hiisi. Tuonelan olento ellei suorastaan kuoleman haltija itse.

Luoteis-Venäjän kalliopiirrokset

Tämän kirjoittaja on myös käynyt katsomassa Piessan nokan kalliopiirroksia laivalla Salskin kylästä erään toimittajaryhmän kanssa. Olin siellä joitakin vuosia ennen Pekkaa.

Piirrokset ovat erittäin vaikuttava viesti ”vesilinnun kansalta”. Äänisen ja muiden Luoteis-Venäjän kalliopiirrosten innoittamana kirjailija ja sittemmin Viron ensimmäinen presidentti Lennart Meri antoi 1970-luvulla tekemänsä suomalais-ugrilaisten kansojen muinaisuudesta kertovat tv-dokumentin nimeksi ”Vesilinnun kansa”. Nimellä hän tahtoi korostaa veden ja vesilintujen keskeistä asemaa suomensukuisten kansojen mytologiassa. Esittäähän lähes puolet löydetyistä kuvista joutsenia.

128

Joutsenia. Joutsen osallistuu mahdollisesti kuoleman jälkeen sielun säilyttämiseen.

Luoteis-Venäjällä on kaksi kalliopiirrosaluetta. Niiden välinen etäisyys on runsaat 300 kilometriä. Toinen alue on Äänisen itärannalla, toinen Uikujoen suualueella Vienanmeren rannalla. Kymmenen vuotta sitten laskettiin, että niissä on noin 2 100 kuvaa.

Karjalan Sanomat kertoi 6.5.2015, että Venäjän tiedeakatemian Karjalan haaraosaston tutkija Nadezda Lobanova on löytänyt kymmenen vuoden aikana Äänisen alueelta noin 800 kuvaa lisää.

Suomesta ei ole löydetty kalliopiirroksia, täällä on sen sijaan kalliomaalauksia. Ero on se, että piirrokset on hakattu kallioon, maalaukset on nimensä mukaisesti maalattu kallioon. Piirrokset ovat yleensä silokalliossa veden äärellä, Lobanovan mukaan harvoin 700 metriä kauempana rannasta. Kalliomaalaukset ovat myös veden äärellä, mutta ne sijaitsevat aina lähes pystysuorassa kallioseinämässä.

Aiheissa on samankaltaisuutta mutta myös eroja. Siinä missä kalliopiirrosten keskeinen aihe on joutsen, kalliomaalausten keskeinen aihe on hirvi.

132

Hirvi.

Äänisen rannalla kalliomaalauksia on Lobanovan mukaan 21 kilometrin pituisella matkalla.

Verrattuna Norjan, Ruotsin tai Suomen kalliotaiteeseen, Luoteis-Venäjältä tunnetaan vähän kohteita, joissa piirroksia on, mutta ne jotka tunnetaan ovat kuvamäärältään suuria. Suomessa taas monissa kohteissa on vain muutama maalaus. Poikkeuksen tekevät mm. Astuvansalmen ja Hossan Värikallion suuret kuvaseinät.

Piirrosten ”löytyminen”

Paikallinen väestö on luonnollisesti tiennyt piirrosten olemassa olosta, mutta tieteelle ja tutkimukselle ne ”löysi” vuonna 1848 baltiansaksalainen geologi Constantin Grenwink Karjalaan ja Arkangelin lääniin tekemällään tutkimusretkellä. Hän teki piirroksista muutaman luonnoksen ja piti 1854 aiheesta luennon Venäjän tiedeakatemiassa. Hän toi piirrokset julkiseen tietoisuuteen, mutta varsinainen tutkimus antoi odottaa itseään.

Aleksandr Linevski puolestaan löysi 1926 Vienanmeren kalliopiirrokset ja hän teki Luoteis-Venäjän kalliotaiteen lopullisesti tunnetuksi Neuvostoliitossa. 1980-luvulta alkaen Äänisen kalliotaiteen tutkimus on vilkastunut Väinö Poikolaisen johtaman Viron muinaistaideseuran tutkimusten ansiosta. Lennart Meren varhaisempi tv-dokumentti on tietenkin linkki seuran kiinnostuksen heräämiseen.

Piessan nokan kuvakenttä

Nadezda Lobanova tiivistää Karjalan Sanomissa saman kokemuksen, jonka olemme Pekan kanssa todenneet, että ”Piessanniemellä on ihmeellisen kaunis maisema, joka on pääosin säilynyt samanlaisena kuin se oli tuhansia vuosia sitten.”

Besov-Nosin kuvakentän keskeinen hahmo on suurikokoinen ihmishahmo keskellä piirroskenttää. Paikallisen ovat kutsuneet sitä ”Piessaksi”, jonka voisi suomentaa piruksi, paholaiseksi tai kotoisemmin hiideksi. Venäjänkielinen Besov-Nos tarkoittaa ”Pirunniemeä”. ”Piessan” kuvan halkaisee kalliohalkeama ja voi ajatella, että hahmo on jonkinlainen siirtymäpaikka mytologisen ajattelun ”aliseen maailmaan”, tuonelaan.

124

Piessan hahmo näkyy erittäin huonosti vesille. Hahmo on kuvan keskellä halkeaman kohdalla.

Lobanovalle Piessa ei ole piru. ”Minulle se on kuoleman jumalatar. Tosin tutkijat eivät koskaan pääse yksimielisyyteen siitä, mistä kuva kertoo, ei edes siitä, onko kyseessä nainen vai mies. Kysymykseen voi vastata varmasti vain, jos voi kulkea ajassa taaksepäin ja puhua muinaisihmisen kanssa”, Lobanova pohtii.

Muinaisen ihmishahmon ”Piessan” päälle ovat myöhemmin ilmeisesti läheisen Muromajärven luostarin munkit hakanneet ortodoksisen ristin. Kuvakentässä on myös se erikoisuus, että Piessan molemmin puolin on kaksi poikkeuksellisen suurta eläintä: kala (ehkä monni tai sampi) ja lisko (ellei se sitten ole saukko). Kuvakentässä on luonnollisesti joutsenia ja mystisiäkin merkkejä.

130

Sampi.

Australialainen kalliotaidetutkija Robert Bednarik on ajoittanut kallion mikroeroosiotutkimukseen pohjautuen Piessan nokan piirrokset 3 000 – 5 000 vuotta vanhoiksi. Lobanova puhuu 7 000 vuoden takaisista piirroksista. Arvoituksia siis riittää.

Kalliopiirrosten tulevaisuus

Karjalan Sanomien haastattelussa Lobanova sanoo, että vielä nyt Piessan nokan piirrokset ovat hyvässä kunnossa, vaikka se on merkittävä turistikohde.

”Vandalismia riittää, mutta nyt ainutlaatuinen ympäristö kärsii ihmisen vaikutuksesta enemmän kuin itse kalliopiirrokset. Rannoilla ajetaan maastureilla. Yhdessä maasturiryhmässä voi olla parikymmentä autoa. Sen vuoksi rantaviiva luhistuu ja rantavyöhykkeen dyynit tuhoutuvat. Maastureiden kuljettajat myös kaatavat puita päästäkseen ajamaan ja pesevät autonsa järvessä. Autojen pyörät tuhoavat metsän pintakasvillisuutta”, Lobanova kuvaa.

Hänestä roskaaminen on suuri ongelma.

”Ryhmät saattavat asustaa Piessan nokassa monta päivää ja turistit jättävät roskat ympäristöön. Vuonna 2011 eräs kuljettajien ryhmä järjesti talkoot ja keräsi roskat pois. Viikon kuluttua roskia oli kuitenkin yhtä paljon kuin ennen talkoita”, Lobanova kertoo Karjalan Sanomissa.

Samassa artikkelissa Lobanova sanoo, että Piessan nokan alue pitää aidata ja tehdä siihen portti, jotta turistit eivät aja autolla ainutlaatuisella alueella. Aikoinaan paikalliset ihmiset toimivat alueen vartijoina, mutta rahan puutteen vuoksi heidät irtisanottiin. Hän kritikoi, että monet viranomaiset eivät ymmärrä kalliopiirrosten arvoa.

Pekan matka jatkuu

”Ihailtuani kuvia toista tuntia palasin leiriini. Kun meloin kohti Salskia, purjeveneissä oli rauhallista. Olisiko väellä ollut kankkunen? Yhdessä veneessä oli Suomen lippu. Meloin seuraavaan kallioiseen niemeen aamupalalle”, kertoo Pekka.

134

Kun hän käveli pitkin rannan silokallioita, hän löysi taas kalliopiirroksia.

138

Kalliopiirrosalue. Olipa historiallinen aamukahvin paikka

”Niitä oli runsaasti. Tuli taas löytöretkeilijän tunne. Aamuauringossa piirrokset erottuivat hyvin. Löysin myös eroottisen piirroksen, jossa oli selvästi ”Aatami ja Eeva” tositoimissa. Myös toiminnan tulos näytettiin samassa kuvassa.”

140

Mela, hirvi ja paljon muita piirroksia. Osa mystisiä ja henkiolentoja.

142

Aatami ja Eeva. Toimitus ja sen seuraus näytetään samassa kuviossa. Kolmisormiset hahmot ovat tuonpuoleisia olentoja

144

Peura, majava, auringon merkkejä ym.

Pekka meloskeli takaisin Salskiin leppoisassa kelissä. Risto oli nukkunut autossaan keskellä kylää ja valitteli, että yö oli ollut levoton. Illasta nuoriso oli metelöinyt ja aamuyöstä lehmät olivat kierrelleen tutkimassa autoa.

Paluu Peurasaaren kautta Suomeen alkoi.

Äänisen kierros – harjoitus Laatokkaa varten

Teksti: Pertti Rovamo   Kuvat: Pekka Pouhula

Pekka Pouhulan nettijulkaisu alkaa hänen suuresta toteutuneesta unelmastaan, Laatokan kiertämisestä kajakilla. Sitä tarinaa edelsi kuitenkin melkein yhtä vaativa harjoitus, Suur-Äänisen kiertäminen kesällä 2010. Äänisen pohjoisosissa on pitkiä vuonoja. Niitten koluaminen jäi suosiolla ohjelmasta.

Ajatus Äänisen kiertämisestä syntyi edellisenä talvena, kun Pekka oli korjaamassa Riston tietokonetta. Pekan tavoitteena oli Laatokan kiertäminen, mutta Risto halusi Ääniselle, koska oli ollut siellä useita kertoja kalassa venäläisten ystäviensä kanssa. Pekka päätti ottaa Äänisen kiertämisen harjoituksena Laatokan kiertämistä varten.

Risto ei kuitenkaan ole kajakkimeloja, joten hänen välineekseen valikoitui Pekan puinen 5-metrinen soutuvene, jonka on veistänyt kesälahtelainen Arvo Ketolainen. Vene osoittautui niin hyväksi, että Risto hankki seuraavaksi kesäksi itselleen samanlaisen.

”Joskus kalareissuilla oli käynyt mielessä, että olisi mukava soutaa Äänistä. Kun Pekka ehdotti yhteistä retkeä, innostuin asiasta. Yritin etsiä kaveria toisiin airoihin, mutta ketään ei löytynyt. Niinpä läksin yksin”, kertoo Risto.

”Houkuttelin Ristoa mukaan myös retken tarjoamilla kalastusmahdollisuuksilla. Jos edetään päivittäin vain kolmisenkymmentä kilometriä, iltaisin jää aikaa kalastukseen ja ympäristöön tutustumiseen”, kuvaa ennakkotunnelmia puolestaan Pekka.

Molemmilla oli suhteita Venäjän Karjalaan

Kyseessä ei ollut hyppy tuntemattomaan. Pekka Pouhulalla on pitkäaikainen naisystävä Rita Aladina Sortavalassa sekä kymmenvuotinen kokemus lyhyemmistä melontaretkistä Laatokalla. Risto Partasella on urheiluharrastusten kautta syntyneitä ystävyyssuhteita Petroskoihin. Hänen hyviä kavereitaan ovat petroskoilaiset Igor Dementev ja Leonid Klyslov. Risto puhuu kohtalaisesti venäjää, Pekka vähemmän.

”Ymmärrän sanoja, mutten puhu venäjää sujuvasti. Meillä on Ritan kanssa aivan oma sekakielemme. Vaikka olen usein liikkunut Laatokalla yksin, olen tullut hyvin toimeen. Jos sanat eivät riitä, pitää turvautua elekieleen. Kohtaamani ihmiset ovat olleet hyvin ystävällisiä. Jos minulla on ollut ongelma, olen aina saanut apua paikalliselta väeltä”, kertoo Pouhula.

Tällä retkellä Riston osaksi päätyi luontevasti kauppa-asioiden ja muiden kontaktien hoitaminen, Pekka puolestaan piti Riston poissa ollessa silmällä heidän retkivarusteitaan.

Turvaverkon vuoksi retkeläiset saattoivat luottaa siihen, että jos isompia ongelmia tulee, joku tulee Petroskoista autolla hätiin tarvittaessa järven vastarannallekin. Apua ei retkellä koskaan tarvittu.

Retken kulku

Retkeläiset lähtivät Petroskoista. Tosin sinne pääseminen vaati hiukan säätöä. Värtsilän tullissa tuli hidasteita, koska auto oli Riston, peräkärry, kajakki ja vene olivat Pekan. Selvittelyihin kului pari tuntia, mutta asiat hoituivat lopulta, kuten Venäjällä yleensä. Kuoppaiset tietkin hidastivat matkaa ja veneen kiinnitysremmit katkeilivat. Niinpä retkeläiset olivat Petroskoin hotelli Pohjolassa vasta kolmelta aamuyöllä. Auto ja muut kulkuvälineet vietiin vielä rautatieaseman vartioidulle pysäköintipaikalle.

Petroskoi on Äänisen länsirannalla sijaitseva Karjalan tasavallan pääkaupunki, jossa on nyt noin 260 000 asukasta. Se on Pietari Suuren vuonna 1703 perustama järvimalmin rikastuspaikka. Siitä tulee kaupungin venäjänkielinen nimi Petrozavods, Pietarin tehdas. Kaupunki on siis samanikäinen kuin Pietari Suuren samana vuonna perustama Pietari Nevan suulla.

Petroskoin nimi on karjalankielinen. Kaupunki on nyt yliopistokaupunki ja siellä ilmestyy venäjänkielisten lehtien lisäksi kaksi suomenkielistä lehteä: sanomalehti Karjalan Sanomat ja aikakauslehti Carelia, joka aiemmin tunnettiin nimellä Punalippu.

Jatkosodan aikana suomalaiset miehittivät kaupungin ja antoivat sille nimeksi Äänislinna. Sitä vaihetta kesti kolme vuotta. Petroskoin miehityksestä on suppea kuvaus Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassakin samoin tietenkin Edvin Laineen samannimisessä klassikkoelokuvassa.

Äänisen kierros3

Äänisen kierroksen reitti 2010.

Pekan retkipäiväkirja toimii tarinan runkona ja lainaukset ovat sieltä, ellei erikseen mainita.

Ensimmäinen päivä

”Nousimme ylös puoli yhdeksältä, söimme aamupala ja haimme auton. Parkkialueella oli joku mies ottamassa veneestä mittoja. Ehkä hän suunnitteli tekevänsä tai teettävänsä samanlaisen?”

”Kävimme Igorin kotona kahvilla ja ajoimme hänen datsalleen Solomannin lähiöön. Igor lämmitti saunan. Saunomisen jälkeen laskimme alukset vesille. Minä korkkasin rannalla balsamivodkan, kaadoin sitä molempien kuksaan, tilkan veneeseen ja kajakin kannelle ja lopuksi tilkan Ääniseen. Kopsautimme kuksia ja toivotin suosiollisia tuulia. Igor ja Leonid hämmästelivät, tekevätkö suomalaisetkin tuollaisia lähtörituaaleja.”

Pekka kertoo oppineensa seremoniat eräältä retkikaveriltaan, tutkija Hannu Ryhäseltä.

Vene on lastattu ja lähtövalmis.

Retkeläiset lähtivät vesille puoli kahdelta. Ainakin alkuun seremoniat tuntuivat tuottavan tulosta. Ilma oli suosiollinen, lämmintä oli parikymmentä astetta ja tuuli heikkoa 1-3 m/s. Ensimmäisen päivän taipaleeksi riitti 17 km. Välillä he pitivät yhden tauon. Kun Petroskoin kaupunki alkoi lahden toisella puolella mennä piiloon, alkoi leiripaikan etsintä. Se löytyi Kaivosaaresta. Siellä he nukkuivat pois univelkojaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Petroskoi jäi taakse. Toivottavasti nähdään parin viikon päästä, ajateltiin.

”Ristolle oli tullut päivän aikana kolme rakkoa käsiin. Suurin puhkaistiin mummoni neuvomalla tavalla eli neulan avulla pujotetaan villalanka rakon läpi ja sen annetaan olla yön ajan paikoillaan. Aamulla rakko on kuiva ja vanha nahka jää uuden suojaksi.”

Toinen päivä

”Nousimme puoli seitsemältä. Risto havaitsi aamutoimien ohessa puussa olevan lokin pesän. Sellainen pesäpaikka on lokille tavattoman harvinainen. Aamupalan jälkeen aloimme suunnitella päivän reittiä. Kummallakin oli samanlainen 1:200 000 kartta, jota tutkailimme. Sovimme, missä tapaamme, koska Risto halusi lähteä nopeasti ja minä puolestani olen aamuisin hitaasti käynnistyvää tyyppiä.”

”Risto lähti soutamaan vajaan tunnin ennen minua hienossa puolipilvisessä säässä. Tuuli oli yhtä heikkoa kuin edellisenäkin päivänä.”

”Meloskelin sovittua reittiä ja rupesin parin tunnin päästä katselemaan, missä Risto on. En havainnut häntä. Ennätin jo ajatella, onko sattunut jotain vai olemmeko eksyneet toisistamme. Ääninen vaikutti valtavalta. Lopulta näin Riston veneen kaukana oikealla puolellani. Kun tavoitin Riston, hän kertoi valinneensa hyvässä säässä toisen reitin, joka kulkee selän puolelta saarten ohi ja ajatelleensa, että minäkin teen saman valinnan.”

”Ripitin Ristoa, mitä olisi voinut tapahtua, kun hän ei noudattanutkaan sovittua suunnitelmaa. Taisi hänkin hiukan tuohtua, mutta sanailu meni mielestäni sen piikkiin, että olimme ensimmäisen kerran yhteisellä retkellä, emmekä vielä tunteneet toisiamme. Emme myöskään tienneet, miten kajakin ja soutuveneen yhteispeli sujuu.”

”Tauon jälkeen jatkoimme pohjoiseen. Kontupohjan vuonon suulla selältä tuli hinaaja, joka veti kolmea proomua. Letka näytti kulkevan hitaasti. Meloin nopeasti hinaajan editse. Risto yritti soutaen samaa, mutta hänen vauhtinsa oli minua hitaampi. Hinaajasta huudettiin kovaäänisellä venäjäksi jotain, joka mielestäni tarkoitti ’odota, älä souda eteen’.”

”Risto teki, kuten käskettiin. Hinaajasta oli puolenkymmentä uisteluvapaa sivuplaanareiden avulla vedessä, kalassa hekin siis samalla olivat. Jälkeenpäin naureskelin Ristolle, että ’siinä suomalainen huligaani häiritsi kaupallista merenkulkua’.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risto soutaa tyynellä Äänisellä.

Leiripaikka löytyi puoli seitsemältä Sjar -nimisestä saaresta.

”Koska meloskelin edellä, valitsin leiripaikan. Rupesi satamaan, välillä tuli kunnon kuurojakin.”

”Oli juhannusaatto, joten mekin ryhdyimme tulien tekoon. Sateessa saimme aikaan pienen nuotion. Otimme sytykkeitä samasta pystypuusta, josta paikallisetkin olivat niitä veistelleet. Minusta se tuntui kummalliselta tavalta. Kävimme laskemassa viisi metriä korkean 18-millisen muikkuverkon syvälle, koska Risto ajatteli muikkujen olevan siihen aikaan vuodesta syvällä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Paikallinen sytykepuu.

”Kävellessämme leirin lähellä kohtasimme metallisen häkkyrän, jonka tarkoitusta emme ymmärtäneet. Myöhemmin retken aikana selvisi, että se oli majakan yläosa. Löysimme myös montun, jossa oli poltettu iso kasa akkuja. Ehkä nekin olivat peräisin majakasta. Majakka oli siirretty sieltä jonnekin.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Metalli häkkyrä, ihmeteltiin mikähän tämä on, myöhemmin asia selvisi.

Kolmas päivä

”Kuulin unen läpi, kuinka Risto kävi aamuyöllä kokemassa verkkoa. Tuuli oli yöllä kääntynyt etelään, eikä hän löytänyt verkkoaan tuulen suunnastakaan. Aamulla Risto kertoi naaranneensa sitä pari tuntia.”

Kun retkeläiset jatkoivat aamutoimien jälkeen matkaa, he etsivät verkkoa vielä puolitoista tuntia ja löysivätkin sen lopulta. Verkko olikin kulkeutunut vastatuuleen. Ehkäpä vedenalaiset virtaukset kulkivat päinvastaiseen suuntaan. Saalista he kuitenkin saivat: neljä kiiskeä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Onnellinen verkon löytäjä.

”Verkon merkintä on Venäjällä oma taiteenlajinsa. Merkin täytyy olla niin huomaamaton, ettei sitä löydä kuin omistaja. Me täytimme ruskean muovipullon vedellä niin, että siitä näkyi vain pieni osa.”

Retkeläiset ylittivät kahdeksan kilometrin mittaisen selän. Sumu nousi hiljalleen matkan aikana.

”Tulimme Lismanlahden pohjoisrannalle, samoille seuduille, jossa Risto oli joskus käynyt kalassa. Oikea polveni kipeytyi hitaasta melonnasta, koska sumussa en uskaltanut jättää Ristoa silmistäni ettemme olisi eksyneet toisistamme.”

Siellä retkeläiset pitivät taukoa ja Risto irvaili, koska Pekka ei tarkalleen tiennyt missä he olivat. Hän taas muisti paikan aiemmalta kalareissultaan.

Jatkaessaan matkaa he ohittivat kalankasvatusaltaita ja näkivät kalasääskiä, joilla oli siellä varmaankin erinomaiset ruokailupaikat.

Retkeläiset leiriytyivät Kizin lähelle Rovguba -nimiseen lahteen. Paikka ei ollut kovin hyvä. Ranta oli jyrkkä, maasto oli rehevää ja itikoita paljon. Varsinkin Risto kärsi niistä huomattavasti.

Neljäs päivä

”Tuuli voimistui yöllä ja havahduin siihen, että aallot rupesivat hakkaamaan venettä rantakiviin. Herätin Riston ja vedettiin vene paremmin maihin. Saimme taas opetuksen, ettei koskaan tiedä, miten olosuhteet saattavat yöllä muuttua. Siksi vene ja kajakki pitää vetää aina niin korkealle maihin ja sitoa kiinni, ettei niille voi tapahtua mitään.”

Satoi koko yön. Retkeläiset nukkuivat pitkään ja lähtivät vasta puolen päivän aikaan ja etenivät Kizin saarelle.

Kizin saari on Unescon maailmanperintökohde. Saari on viisi kilometriä pitkä ja 800 metriä leveä. Siellä on useita kulttuurihistoriallisesti merkittäviä puukirkkoja.

Kizi

Kizi, ensimmäinen tärkeä kohde saavutettu.

”Risto lähti tutustumaan saaren kirkkoihin ja rakennuksiin, minä jäin rantakahvilaan vartioimaan tavaroita. Risto kertoi tavanneensa veneentekijän, jolle hän oli sanonut olevansa kiertämässä soutuveneellä Äänistä. Tämä oli arvellut reissuun kuluvan kaksi kuukautta. Hän ei ollut millään uskoa, että matkasta oli tarkoitus selvitä kahdessa viikossa. Kun Risto palasi, alkoi ukkostaa. Odotimme tunnin, että se meni ohi. Osoittautui, että olin ollut huono veneen vahti. Varikset olivat käyneet repimässä roskapussin ja levittäneet roskat pitkin venettä. Vahti sai ansaittuja moitteita.”

Retkeläiset jatkoivat matkaa ja kierivät Kizin saaren pohjoispuolelta. Rannoilla oli hienoja vanhoja karjalaistaloja. Ilmakin parani, aurinko paistoi ja tuuli leppeästi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vanhoja karjalaistyylisiä taloja.

Leiripaikka löytyi Eteläisestä Peurasaaresta. Myöhemmin heille selvisi, että saaressa olisi ollut muinainen kalmisto, jossa on 8 000 vuotta vanhoja hautoja. Saari näytti olevan kalastajien vakituinen leiriytymispaikka

”Sinä iltana pohdimme, kierrämmekö oikeasti Äänisen vai palaammeko takaisin Petroskoihin. Päätimme lopullisesti kiertää järven. Sovimme aikaisesta lähdöstä, koska edessä olisi 18 km:n mittaisen selän ylitys. Minua vaivasi, miten niin pitkä matka sujuisi ilman maataukoa, jalkojen puutuminen huolestutti samoin se, tuleeko rakon kanssa ongelmia. Mietin myös Riston jaksamista. Lopulta päätin, että hyppään aamulla veneen etuairoihin ja otamme kajakki hinaukseen. Jälleen leiripaikassa oli hyttysiä riesaksi asti.”

Viides päivä

”Nousimme kolmelta ja läksimme vesille varttia vaille viisi. Itikat seurasivat järvelle pitkän matkaa. Aamu oli kuitenkin kauniin aurinkoinen. Laitamyötäinen tuuli puhalsi 2-4 m/s. Tuuli oli siis kevyttä, mutta aallokko oli paljon isompaa kuin mihin olin Saimaalla tottunut. Selän ylittämiseen kului kolme tuntia. Vauhtimme oli varsin hyvä, keskimäärin 6 km/t.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kajakki hinauksessa. Risto hätistelee viimeisiä itikoita.

”Käsiini tuli yksi rakko, vaikka olin teipannut sormeni. Risto pitää teippaamista hyvänä, minusta se on turhaa. Näytti rakkoja tulevan teippaamisesta huolimatta Ristollekin, mutta häntä se ei näyttänyt haittaavan.”

”Pidettiin taukoa Tsurostrov -saaressa, jota me kutsuimme laguunisaareksi. Rannalla oli ankkurissa iso purjelaiva. Nukuimme pari tuntia. Saaressa oli hieno hiekkaranta ja Risto käveli siellä paljain jaloin. Varoittelin lasinsirpaleista, joita oli pitkin rantaa. Risto tuumasi, etteivät ne haittaa, jos eivät osu pahaan paikkaan. Minä tulistuin hiukan, koska mihin olisimme sieltä voineet lähteä haavaa ompeluttamaan, jos jotain olisi sattunut.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laguunisaaren paikallinen purjelaiva.

”Purjelaivasta tuli äiti ja tytär katsomaan ketä oli tullut pienellä veneellä niemen kärkeen. He kävivät siinä uimassakin. Oli mukava katsella venäläistä naiskauneutta.”

”Pohdiskelin, että jatkossa emme enää ylitä 18 km:n selkää vaan etenemme rantoja pitkin. Laskeskelin, että jos joka päivä kuljemme 30 km, meiltä kuluu retkeen vielä 11 päivää. Riston työ vaati, että hänen täytyi päästä siinä ajassa kotiin.”

Tuuli kääntyi tauon aikana vastaiseksi. Jatkettuaan matkaa retkeläiset ohittivat hienoja hiekkaniemiä ja -rantoja ja runsaasti kalastajien vakiintuneita leiripaikkoja. Alue onkin suosittua lohenuistelualuetta. Risto haaveili myös mahdollisuudesta tulla sinne syksyllä kalaan siian ja muikun kudun aikoihin.

”Vastatuulta oli 4-6 m/s. Mietin kuinkahan Risto jaksaa vetää vasta-aaltoon. Kuulin kuinka vene jysähti aina aallon pohjalle ja sen vauhti pysähtyi joka kerta hetkeksi kokonaan. Risto vain souti. Ajattelin, että onpa sitkeä sissi”.

Leiripaikaksi valikoitui pienen Gaibisci saaren soraranta.

Kuudes päivä

”Risto lähti taas hiukan aikaisemmin. Pidettiin taukoa kallioisella niemellä. Sellainen on melojalle ihanteellinen rantautumispaikka. Siellä kasvoi kallion halkeamassa villiä ruohosipulia. Keli oli erinomainen.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruohosipulia kasvoi useilla saarilla. Arvelimme ovatko kalastajat joskus muinoin tuoneet vai kasvaako villinä.

Retkeläiset meloivat Vodla-joen suulle, Shalskin kylään ja etenivät hiukan jokea ylös, kunnes erään talon laiturilla oli vanhempi nainen. Risto kyseli kauppaa. Useiden vaiheiden jälkeen selvisi, että kauppa on jonkin matkan päässä. Risto lähti sinne kävellen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risto kyselemässä kauppaa.

”Minä makoilin vahtimassa kamojamme. Oli leppoisa kesäpäivä ja ympärillä idyllinen kylämaisema.”

”Risto oli ostanut muikkuja ja ryhtyi kokkaamaan. Sama vanhempi nainen tuli katsomaan puuhiamme. Hän lupasi siivota muikut. Annoimme muikkujen päät hänelle kissanruoaksi, koska hän ei suostunut ottamaan rahaa vastaan. Risto teki rantasalmelaiseen tapaan rantakalaa, eli laittoi keittoon vain muikkuja, voita ja suolaa. Nainen puisteli päätään ja kävi hakemassa keittoon jotain vihreää. Kun söimme, hän puisteli päätään tarkoittaen selvästi, että onpa pojilla huonot ruoat.”

”Etenimme viitisen kilometriä läheiseen saareen ja keittelimme teet. Otimme saaressa parin tunnin nokosetkin.”

”Jatkoimme matkaa ja yritin seurata kartasta, missä Äänisen kuuluisat kalliopiirrokset ovat. Arvelin, että niistä näkyisi jotain merkkejä luonnossakin, ovathan ne niin kuuluisia nähtävyyksiä, että jotain jälkiä runsaista kävijöistä voisi näkyä. Etenimme rantoja pitkin ja eräässä kallioisessa niemessä istui vanha mies ongella. Risto kysyi häneltä, tuleeko kalaa.”

Myöhemmin retkeläisille selvisi, että juuri se oli Besov-Nosin niemi, missä ovat Äänisen upeimmat kalliopiirrokset. Niemessä on myös suuri mustavalkoiseksi rapattu majakka, joten jos tietää mitä etsiä, paikka on hyvin helppo löytää.

”Silloin harmitti vietävästi, että missasimme Äänisen kuuluisimman piirroskohteen. Etenimme pienelle Gurin saarelle. Se oli retkemme paras leiripaikka. Kalliorannat olivat upeita, auringonlasku oli hieno ja yöllä oli täysin tyyntä ja lähes täysikuu. Jälkeenpäin selvisi, että tuossakin saaressa olisi ollut kalliopiirroksia.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Retken hienoin leiripaikka.

Paikkasi Pekkakin virheensä myöhemmin ja kävi melomalla katsomassa Besov-Nosin kalliopiirroksia. Äänisen kalliopiirroksista kerrotaan tarkemmin sen tarinan yhteydessä.

Seitsemäs päivä

”Minun piti oikein katsoa kännykästä, mikä viikonpäivä on menossa. Loma tuntuu silloin hyvältä, kun on päässyt kalenterista eroon. Äänisen vesi oli neljätoista asteista ja ilma aamulla neljä astetta lämpimämpää. Kaikki muukin oli hyvin. Lisäksi aamupalan pöydäksi ja istuimiksi löytyivät sopivat kivet. Telttakin oli yöllä tasaisella kalliolla. Nykyvälinein voi leiriytyä melkein missä vain, jos on hyvä makuualusta.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pekan mieluisin leiriytymisympäristö.

Risto lähti soutamaan varttia ennen Pekkaa. Puolen tunnin kulutta retkeläiset olivat yhdessä. Siitä seudusta alkoi yhtäjaksoinen hiekkaranta, joka jatkui sitten noin sata kilometriä. Eroosio oli kaatanut rannoille puita sikin sokin.

”Se oli myös retken ensimmäinen paarmapäivä. Risto laski tappaneensa 70 – 100 paarmaa, minä uskon tappaneeni hiukan vähemmän, ehkä 30 – 50. Ne lensivät rannasta jopa puolentoista kilometrin päähän. Kerrotaan, että niillä on infrapunanäkö, jonka avulla ne erottavat lämpimän kohteen ja lähempää haistavat hengityksestä vapautuvan hiilidioksidin. Soutajaa ne haittasivat enemmän kuin melojaa, koska paljasta pintaa on soutajalla enemmän. Riston mukaan paarmat olivat todella ovelia. Kaksi kiersi koko ajan pään ympärillä. Jos yhden sai hengiltä, veneen pohjalta nousi uusi tilalle. Riston mukaan niitä oli siellä koko ajan odottamassa vuoroaan.”

”Ensimmäisellä tauolla näimme hiekkarannassa suden jäljet. Oletimme otuksen sudeksi, koska lähimpään kylään oli parikymmentä kilometriä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suden jäljet, Äänisen itärannan hiekkarannalla.

”Kaikki rannat olivat täynnä roskia, enimmäkseen muovipulloja. Kippaavatkohan paikalliset roskansa järveen? Miten niin suuri roskien määrä voi muuten olla mahdollista?”

”Kartan mukaan silläkin seudulla olisi pitänyt olla kalliopiirroksia, mutta kaikkialla oli vain hiekkarantaa.”

Retkeläiset meloivat vanhan Muromin luostarin ohi. Sitä restauroitiin parhaillaan. Illalla he leiriytyivät hiekkarannalle, jossa olisi ollut polttopuuta tolkuttomasti yli tarpeen. Päivän mittaan kännykkäviestit kulkivat, mutta puhe ei. Aamulla oli ollut paras mahdollinen sää, mutta vähitellen lämpötila nousi hellelukemiin ja tuuli tyyntyi. Seuraavan päivän suunnitelmia piti muuttaa. Oli syytä lähteä mahdollisimman varhain. Keskipäivän helteessä vaeltaminen olisi liian raskasta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leiri polttopuiden keskellä.

Kahdeksas päivä

”Heräsimme puoli neljältä ja läksimme liikkeelle viideltä. Hyppäsin taas etuairoihin ja kajakki otettiin hinaukseen. Oli ensimmäinen päivä, jolloin mielestäni alkoi ilmetä turnausväsymystä. Meiltä molemmilta meinasi loppua usko ja retkeilyn riemu oli kadoksissa. Alkoi tuntua, eikö tämä kierros lopu koskaan. Oli kuitenkin parempi jatkaa kuin kääntyä takaisin. Olimme jo niin pitkällä.”

Tämän kirjoittaja on tehnyt paljon pitkiä vaelluksia hiihtäen, kävellen ja soutaen. Olen noudattanut aina jo 1930-luvulta alkaen retkeilyoppaissa kerrottua ohjetta: suunnilleen joka neljäs päivä kannattaa pitää taukoa vaeltamisesta. Ei silloin tarvitse makoilla, vaan keksiä vaihtoehtoista liikunnallista ohjelmaa. Kokemukseni mukaan tuon rytmin noudattaminen estää hyvin tehokkaasti turnausväsymyksen syntymistä. Kolmen viikon tai kuukauden vaelluskaan ei ala tympiä, kun päivät eivät ole aina samanlaisia. Se mitä Pekan päiväkirja sanoo seuraavaksi on joka tapauksessa erittäin totta ja tukee esittämääni asiaa.

”Pitkän vaelluksen rasitus on erilainen kuin vaikkapa maratonin juokseminen tai muu ”lyhyen” matkan rasitus. Pelkkä yöuni ei riitä palauttamaan, jos joka päivä vaelletaan.”

”Päivällä lepäsimme korkean hiekkatörmän juurella. Risto elvytti jalkojaan ja kiipesi ylös. Seinämässä oli runsaasti törmäpääskyn pesiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Törmäpääskyn pesiä.

Taukoa pidettiin tuulelta suojaisessa paikassa. Kun jatkoimme matkaa, havaitsimme, että kohta saamme soutaa tosissamme. Vaikka tuulta ei yleisesti ottaen ollut kuin ehkä 5 m/s, niemi ehkä voimisti ilman virtausta ja nosti sen edustalle yllättävän voimakkaan aallokon. Kun ohitimme pahimman paikan, nimesimme niemen ”Hyväntoivon niemeksi”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

”Hyväntoivon niemi”

Retkeläiset soutivat aamupäivällä kymmeneen saakka ennen kuin helle kävi liiaksi voimille. He rantautuivat, söivät, nukkuivat ja jatkoivat vasta puoli yhdeksältä illalla.

”Noin 2-4 m/s puhaltanut tuuli oli laitavastaista. Vauhtimme oli vain 3,5 km/t, aallokko ja kuumuus hidastivat menoa. Jaksoin soutaa vain illalla kymmeneen saakka, sitten hyppäsin kajakkiin. Sanoin, että nyt riittää airojen heiluttelu, selkä ei tykännyt soutamisesta ja käsiin tuli rakkoja. Tuntuipa melominen kevyeltä soutamiseen verrattuna.”

Matka jatkui mantereen suojassa lähes tyynessä. Retkeläiset mittasivat gps:n avulla vetojen lukumääriä sadalla metrillä. Ristolle kertyi niitä 27, Pekalle 53. He myös ihailivat hienoa luonnonnäytelmää, kun ukkonen kulki ohi järven toisella puolella.

Leiripaikka löytyi Volgan kanavan läheltä.

”Oli outoa katsella, kun keskeltä hiekkarantaa putkahteli laivoja toisensa perään. Kun vertaa Saimaan laivaliikenteeseen Äänisen ja Laatokan laivaliikenne on vilkkaudessaan aivan toista luokkaa.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risteilylaiva putkahti rannasta.

Yhdeksäs päivä

Jälleen oli aikainen herätys ja retkeläiset lähtivät vesille kuuden jälkeen. Sää jatkui helteisenä ja täysin tyynenä. Ilma oli painostava ja enteili ukkosta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Riston aamuvenyttely. Taustalla risteilylaivoja tulossa Vytegrasta.

”Olimme katsoneet kartasta, että seuraavassa Goljasin kylässä käydään kaupassa. Kun saavuimme sinne, se olikin vain muutaman talon rypäs, jossa ei ollut kauppaa. Rannalla sattui olemaan mies, jolla oli Lada. Hän kertoi, että kauppa on seitsemän kilometriin päässä. Kehotin Ristoa maksamaan miehelle kaupassa käynnistä. Niin tapahtui. Mies kertoi olevansa töissä Vytegran läheltä lähtevällä kanavalla, joka on osa Volgan ja Itämeren välistä vesitietä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pikkukylän rauhallista maisemaa.

”Jäin rannalle vartioon. Laskeskelin joutessani loppumatkaa. Jäljellä oli noin 160 km. Se ennusti vielä viittä retkipäivää. Kun jatkoimme matkaa, upea ukkoskuuro kasteli meidät ja helpotti kuumuutta.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helpotusta helteeseen, ukkoskuuro.

”Kahden aikaan iltapäivälle vetäydyimme viettämään siestaa erään kylän uimarannalle. Oli painostava ilma ja ukkonen meidät herättikin. Jatkoimme matkaa seitsemältä illalla. Oli upea aurinkoinen ilta. Matkan aikana tuuli yltyi vastaiseksi, ehkä sen voimakkuus oli 2-3 m/s. Puolen yön aikaan leiriydyimme ”Uusi nokka” -nimiseen niemeen.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hiekkarannan eroosion vaikutus näkyy hyvin. Aallot syövät hiljalleen hiekkarantaa.

Kymmenes päivä

”Nukuimme pitkään ja heräilimme vasta kymmenen maissa. Olimme niemessä tuulelta suojassa, mutta arvioimme tuulen voimakkuudeksi selällä 6- 10 m/s, se oli meille aivan liikaa. Päätimme pitää lepopäivän. Makoilimme ja nukuimme. Se oli tarpeen. Ennusteen mukaan tuulen piti tyyntyä illaksi. Selällä näkyi edelleen vaahtopäitä. Risto rupesi suunnittelemaan, että jatkamme matkaa heti, kun tuuli tyyntyy, vaikka edessämme on kuudentoista kilometrin mittaisen selän ylitys.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aallot työntävät rantaan pienen töyrään. Suomaisema jatkuu silmän kantamattomiin.

Yhdestoista päivä

”Pitkän neuvottelun jälkeen läksimme liikkeelle puolen yön jälkeen. Risto riensi soutamaan ennen minua, vaikka yritin taivutella, että lähdetään yhtä matkaa. Huusin hänen peräänsä, että souda sovittua reittiä, vaikka mikä olisi.”

”Läksin puolisen tuntia Riston jälkeen. Kun tulin niemen suojasta, havaitsin, että onpa iso aallokko. Kajakki suorastaan kiipesi aaltoja ylös. Tuuli oli tyyntynyt, mutta aallokko ei ollut ehtinyt rauhoittua. Oli hämärää, enkä nähnyt Ristoa. Meillä kummallakaan ei ollut minkäänlaista valoa tai kirkasta vaatetusta.”

”Oli pakko vain meloa sovittua reittiä. Monenlaisia ajatuksia tuli mieleen, kun Ristoa ei näkynyt. Tuntui, että yö vain hämärtyi ja aallot kasvoivat. Välillä tuli niin suuria aaltoja, että ne kastelivat melojan kasvotkin.”

”Runsaan tunnin kuluttua tavoitin Riston. Hänen etenemisensä vastatuuleen oli taas hurjan näköistä. Vene jysähteli aaltoihin ja vauhti pysähtyi silloin kokonaan. Mietin, miten Risto kestää tuota, koska veneessä ei voi syödä tai juoda mitään, tai vene ajautuu nopeasti taaksepäin. Kajakilla oli paljon helpompaa.”

”Yöllä Syvärin kanavasta tuli rahtilaivoja jonossa ja reittimme menivät ristiin. Risto päätti kokeilla spurttia kahden rahtilaivan välistä. Siitä tuli pitkä spurtti ja Risto sai soutaa aivan äärirajoillaan. Mietin näkivätkö laivojen miehistöt meidät tutkassaan. Tuskinpa. Eikä heille ehkä putkahtanut mieleenkään, että joku hullu voi olla liikkeellä pienveneellä Äänisellä keskellä yötä.”

”Näimme myös, kun kaksi risteilylaivaa kohtasi toisensa. Ne laittoivat silloin juhlavalaistuksen päälle. Sitä oli komea katsella kauempaa ja miettiä, etteivät laivoissa olevat arvanneet, että heitä oli retkeläisiä tarkkailemassa.”

”Minulle tuli kylmä, kun meloin hitaasti Riston tahtiin. Viiden maissa aamulla päästiin vastarannalle ja pidettiin tauko. Jopa maistuivat miehille eväät. Risto totesi, ettei enää koskaan näin pitkiä etappeja vastatuuleen. Minä mietin, että lähtöpäätös siinä kelissä oli retkemme suurin virhe. Siinä olisi voinut käydä erittäin huonosti, jos voimat olisivat loppuneet – Olisihan tietysti voinut palata takaisin myötätuuleen.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Majakka, sen huipussa oli tutunnäköinen metalli häkkyrä.

Retkeläiset jatkoivat matkaa kahden aikaan iltapäivällä helteisessä säässä ja leiriytyivät illalla hienoon hiekkaiseen poukamaan. Tarmoa löytyi vielä sen verran, että he kävivät laskemassa verkon, vaikka olikin muikunpyyntiin liian matalaa.

Kahdestoista päivä

”Aamulla Risto kävi kokemassa verkon. Saaliina oli 12 kiiskeä. Ne jätettiin ketuille tai linnuille. Risto lähti jälleen ensin ja minä puoli tuntia myöhemmin. Pysähdyimme Soutjärven kylän yleisellä uimarannalla. Hellepäivänä siellä oli paljon väkeä. Jäin taas pitämään tavaroita silmällä, kun Risto lähti kävellen kauppaan, jonne oli reilun parin kilometrin matka.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vartijalla oli tällä kertaa paljon katseltavaa.

”Risto toi kassillisen ruokaa, mutta oli unohtanut minun toivomani suskat eli pikku rinkelit. Olin kehottanut Ristoa kirjoittamaan, mitä tarvitaan, hän sanoi muistavansa. En kehdannut asiasta kummemmin keljuilla, koska Risto toi minulle Baltika -olutta, joka maistui siinä tilanteessa erittäin hyvälle.”

”Juominen olikin jäänyt reissun aikana niukaksi, koska mukaan ottamamme juomat loppuivat ensimmäisen viikon jälkeen. Sitten juotiin suoraan Äänisestä. Pohdimme, miten puhdasta vesi mahtaa olla, mutta kumpikaan meistä ei saanut vatsaoireita. Äänisen vesi oli viileää, vaikka oli kova helle, päivisin oli jopa 36 astetta”

Seuraavalla tauolla retkeläiset söivät rannalla hyvin ja pitivät reilut ”ruokaperräiset”.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Risto ottaa kunnon päiväunet. Tämä hetki oli kuulemma retken hankalin, väsytti tosi paljon, joten lepo teki hyvää.

”Sinä päivänä Risto sanoi ääneen ensimmäisen kerran, että soutaminen saisi jo loppua. Kuten edellä olevasta käy ilmi, olin ollut tunnistavinani turnausväsymyksen jo muutamaa päivää aikaisemmin. Minulla oli vaikutelma, että Risto souti enää pelkällä sisulla.”

Jälkikäteen Risto on kertonut, että alkumatkasta kipeytyivät kämmenet, koska ne olivat rakoilla, sen jälkeen kipeytyivät ranteet ja tässä matkan vaiheessa niska. Soutaminen oli silloin jo erittäin hankalaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Soutajan teipatut kädet.

Retkeläiset jatkoivat vasta kahdeksalta illalla. Kolmen tunnin etenemisen jälkeen he pystyttivät leirin Jänislahteen. Pekalta kipeytyivät selkä ja jalat hitaan melonnan vuoksi. Ensimmäisen kerran retkeläiset alkoivat puhua Suomeen paluun yksityiskohdista. Petroskoihin oli enää kahden päivän matka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieno ilta. Ei ollut Äänisen aaltoja.

”Yöllä lauloi kehrääjä. Minusta se on kesäyön hienoimpia ääniä.”

Kolmastoista päivä

”Heräsimme viideltä ja läksimme matkaan tuntia myöhemmin. Risto näki kahden lohen hyppäävän. Hän heitti uistimen heti veteen ja souti hyppypaikalle. Puolen tunnin uistelu ei tuottanut tulosta.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hieno aamu, hellepäivä taas tulossa.

Retkeläiset etenivät kymmeneen saakka, sitten helteinen ja tyyni sää pakotti rannalle pieneen saareen, jonka ranta oli kehno. He joutuivat siirtämään telttaa kolmeen kertaan, jotta se pysyi varjossa.

”Teltassa oli kuuma kuin saunassa, mutta ulkona oli valtavasti sääskiä. Oli vaikea päättää kummassa oli parempi olla. Teltassa sai kuitenkin hiukan nukuttua. Näitten ongelmien vuoksi ostin myöhemmin itselleni riippumaton”

”Läksimme illalla seitsemältä jatkamaan matkaa. Melonta sujui mukavasti, kun taitoin taivalta omaa tahtiani ja pidin aina Ristoa odotellessani reilun tauon kajakissa istuskellen. Tuuli virisi myötäiseksi. Oli kuitenkin edelleen hyvin kuumaa, mittarin mukaan 34 astetta. Kun leiriydyimme, otimme viimeisen illan kunniaksi viskipaukut unilääkkeeksi.”

Neljästoista päivä

Heräsimme viideltä. Aamupalan aikaan tuli vanha mies pyörällä pitkin rantaa. Hän oli menossa kokemaan pyydyksiään. Risto jututti miestä ja kuulimme ensimmäiset uutiset ulkomaailmasta kahteen viikkoon. Ristoa harmitti, kun hän kuuli, että hänen suosikkijoukkueensa Italia oli pudonnut jalkapallon MM-kisoista. Käänsin puukkoa haavassa sanomalla, ettei siitä näyttelijäporukasta ole parempaan, pitää osata pelatakin. Siitä saatiin tietysti hyvä sanailun aihe.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

sieltähän se Petroskoi rupesi vihdoin näkymään.

”Risto lähti vesille aamulla puoli seitsemältä, minä puolisen tuntia myöhemmin. Risto souti rivakasti, ehkä hän yritti tiputtaa minut ja olla ensin Petroskoissa. Sain hänet kuitenkin kiinni, kajakki on sen verran nopeampi.”

”Petroskoin satamassa Risto kävi ostamassa jäätelöt, blinit ja kylmät limsapullot. Vieläkin muistan kuinka ihanaa oli pitkästä aikaa syödä jotain kylmää. Toinen vahva mielikuva Petroskoista on, kun odottelin Ristoa ja vartioin varusteitamme, niin kaksi nuorta hyvin kaunista nuorta naista kysyi saavatko he ottaa kuvan merenneito -kajakistani. He kuvasivat toisiaan kajakkini kanssa. Silloin minun olisi pitänyt ottaa heistä kuva kajakkini kanssa. Tilaisuus meni ohi, eikä toistu, onneksi se on muistissani.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alukset parkissa Petroskoin sataman vieressä.

”Rantatiellä kulki myös vanhoja miehiä. He olivat kiinnostuneita Ketolaisen puuveneestä. Ehkä siinä paljastui sukupolvien ero. Otin kuitenkin muutaman kuvan kajakista Petroskoin rantakadusta, tuskinpa monella on kuvaa siitä kuvakulmasta. Vesiltä erottui myös hieno kontrasti, kun uuden hienon hotellin vieressä oli vanha puutalo”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Petroskoi rantabulevardin Kalastajat-veistos.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uutta ja vanhaa vierekkäin.

Retkeläiset olivat Igorin datsalla jo puoli kahdelta päivällä. Risto otti päiväunet ja sinä aikana sauna lämpeni.

”Tuntui hyvälle peseytyä kunnolla. Sitten haettiin Riston auto ja peräkärry naapurin pihalta. Sen ympärille oli kasvanut nokkosia ja Risto paineli autoon paljain jaloin. Hän tuumasi, että nokkoset eivät haittaa, taisivat ne kuitenkin hiukan haitata.”

”Igor ja Leonid ihmettelivät jälleen, kun kaadoin loput balsamivodkasta Ääniseen kiitokseksi hyvästä retkestä. Igorista oli hyvin erikoista, että sama pullo oli kulkenut mukana koko matkan ja siinä oli vieläkin hiukan jotain jäljellä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kiitosseremonia retken päätyttyä.

”Mentiin Igorin kotiin ja syötiin siellä. Minä menin vuorostani nukkumaan, mutta nukuin huonosti, koska oli kuuma ja kuului outoja ääniä. Risto katsoi MM-jalkapalloa Igorin kanssa. Pienen iltapalan jälkeen läksimme yhdeltä yöllä kohti Suomea. Olimme kotona Koisuanniemessä jo kahdeksalta, kun rajamuodollisuudet sujuivat aamuyöstä sujuvasti.”

Google Earthin mukaiset päivämatkat

1. päivä 17,0 km
2. päivä 41,3 km
3. päivä 31,3 km
4. päivä 30,6 km
5. päivä 28,8 km
6. päivä 41,8 km
7. päivä 35,1 km
8. päivä 38,5 km
9. päivä 38,8 km
10. päivä –
11. päivä 39,5 km
12. päivä 44,0 km
13. päivä 36,0 km
14. päivä 32,0 km

YHTEENSÄ 454,7 km. Keskimääräinen päivämatka 32,5 km.

”Laskin, että Risto teki retkellä 122 850 vetoa ja minä 241 150 vetoa. Jos soutamisen yksi veto vastaa noin neljän kilon rasitusta ja melojan veto noin kiloa, Riston rasitukseksi tulee keskimäärin 35 100 kiloa/ päivä ja minun rasituksekseni noin 17 225 kiloa/päivä. Minusta se, että melominen on noin puolet kevyempää kuin soutaminen tuntuu perstuntumalta oikealta. – Tämähän on vain summittainen arvio”, pohtii Pekka.

Jälkimietteitä

Tarinan lukijalle nousee mieleen, mitä Äänisen seudun kyläkaupoista voi hankkia?

”Ostin aina tomaatteja, kananmunia ja makkaraa, säilykkeinä lihaa ja kalaa sekä aina vain 250 gramman paketin voita, jotta se säilyisi kuumuudessa pari seuraavaa päivää. Ensimmäisestä kaupasta ostin kaksi pulloa olutta. Toisella kauppareissulla ostin kuusi pulloa. Kun oli kuuma, pantiin joskus pullo puoliksi”, kertoo Risto.

”Sen verran meillä oli tekniikkaa käytössä, että velipoika laittoi tekstiviestinä aina iltaisin seuraavan kahden päivän tuuliennusteet. Kun helteet alkoivat, pyysin myös tiedon lämpötiloista, ja lopulta ennusteen sademääristäkin. Se oli amerikkalainen Windfinder.com -sivusto, mistä tiedot löytyivät”, kertoo Pekka.

”Hellejakson aikana retkeilimme kahdessa osassa. Ensin edettiin varhain aamulla, keskipäivällä vietettiin siestaa ja taas illalla vaellettiin”, kuvaa Risto päivärytmiä.

Vierastavatko paikalliset järviään?

Suomessa melonta- ja soutuharrastus ovat suosittuja, mutta runsaan kymmenen vuoden aikana Pekka Pouhula on tavannut Karjalassa hyvin harvoin muita vesilläliikkujia kuin paikallisia kalastajia. Äänisen kierroksella he eivät kohdanneet yhtään retkeilijää.

Se on kummallista, koska vanha karjalaisväestö on asunut Äänisen ympäristössä iät ja ajat ja varmasti he ovat hyödyntäneet järveään. Voisivatko neuvosto-ajan rajoitukset jotenkin olla ilmiön selitys?

”Ehkä vesillä liikkumisen kulttuuri on syystä tai toisesta katkennut ja se on muualta tulleelle väelle vierasta. Laatokalla retkeilijöitä tai huviveneilijöitä sentään on harvakseltaan, mutta minulle on syntynyt käsitys, että sielläkin useimmat heistä ovat Pietarista tai Moskovasta,”, arvioi Pekka.

”Voi kyse olla siitäkin, että huvin vuoksi luonnossa liikkuminen on monille vierasta. On sellainen vaihe ollut Suomessakin, jolloin huvikseen melomaan, retkeilemään tai hiihtämään lähtevää pidettiin omituisena. Arkipäivän pakolliset askareet luonnossa riittivät”, pohtii Pouhula.

”Riston kaveritkin Petroskoissa olivat sitä mieltä, ettet kai sinä tosissasi aio soutaa, ota ihmeessä pieni perämoottori mukaan”, naurahtaa Pouhula.

Lihasvoimin liikkumisen hienoushan on juuri siinä, että silloin ihminen tajuaa ympäristön mittasuhteet. Kun kiertää omin voimin Äänisen, ymmärtää konkreettisesti, että se on suuri järvi. Mutta se ei ole kuitenkaan inhimillisesti mahdoton tehtävä.

Venäläinen roskaamisen perinne

Olen itsekin liikkunut Venäjällä ja nähnyt sikäläisen tavan jättää retkillä roskat maastoon. Mitään jätehuoltoa ei tunnu olevan. Miltä tilanne Äänisellä näytti?

”Roskia riittää. Siellä olisi siivoamista. Jospa löytyisi tarpeeksi ihmisiä, jotka kiertäisivät rannat kesäaikana. Joka paikassa on pulloa, säilykepurkkia, muovipussia, shampoopulloa ja maitotölkkiä”, kuvaa Risto

”Minusta on ruvennut näyttämään, etteivät ne roskat ainakaan pääosin ole vesilläliikkujien tai kalastajien tuotosta, vaan kylistä tietoisesti kipataan jätteet järveen. Sitten tuuli ja aallokko tuovat niitä rannoille. Itärannalla ei tarvinnut päätä kääntää, kun hiekkarannalla oli parikymmentä muovipulloa, vaikka autiota hiekkarantaa oli kymmeniä kilometrejä kumpaankin suuntaan. Ja aina kun nousi rannalle, aina siinä oli pullo. Ymmärtäisin jos kalastajien leiripaikan ympärillä olisi roskia, mutta, kun niitä oli kaikkialla. Kalastajat laittavat jätteet omiin kasoihinsa. Ilmiön syy täytyy olla jokin muu asia”, pohtii Pekka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viikon ”luontokuva”

Veneen ja kajakin erilaiset ominaisuudet

Oman erityispiirteensä Pekan ja Riston retkeen aiheutti se, että soutuveneellä ja kajakilla on paljon erilaisia ominaisuuksia. Retken kannalta tärkein asia oli, että kajakki on selkeästi nopeampi, joskin se vaatii harjaannusta ja hyvää melontatekniikkaa. Soutamaan oppii jokainen varttitunnissa.

”Minulla kipeytyi selkä ja jalat, jos menimme samaa tahtia. Melominen ei silloin ollut rentoa, vaan jonkinlaista jarruttelua. Teinkin niin, että meloin aina jonkin matkaa omaa perusvauhtiani ja sitten odottelin. Suurilla selillä ei voinut kadottaa näköyhteyttä. Miten toisen löytää, jos hän tekee suunnistusvirheen tai sattuu jotain yllättävää. Puhelimet eivät Äänisen itärannalla enimmäkseen toimineet”, kertoo Pekka Pouhula.

”Selkeissä paikoissa ja hyvällä säällä sovimme missä menemme maihin. Minä läksin usein tuntia aikaisemmin leiripaikalta ja jos Pekka ennätti ohi, hän keitteli rannalla teet valmiiksi”, naurahtaa Risto Partanen.

”Oli siinäkin riskinsä. Mietin joskus, että jos Risto on 40 minuuttia edellä ja minulta katkeaa mela, soutaakohan se takaisin”, vastaa Pekka Pouhula.

Turvallista, mutta harkintaa pitää olla

Molemmat ovat retkeilleet vuosia Venäjän Karjalassa, usein yksin. He ovat sitä mieltä, että retkeily siellä on turvallista. Kummallekaan ei ole koskaan sattunut mitään uhkaavaa.

”Mutta pitää käyttäytyä järkevästi. Ei pidä panna leiriä pystyyn kaupungin uimarannalle eikä aivan kylän läheisyyteen. Kylissäkin voi leiriytyä, mutta silloin pitää olla jonkin ihmisen pihassa ja hänen luvallaan. Rita on sanonut nyrkkisäännöksi, että yötä pitää olla saaressa. Sinne ei autoilija tai muu satunnainen kulkija pääse ilman venettä. En ole koskaan nähnyt huligaaneja vesillä. Ne, jotka siellä liikkuvat, ovat kalastajia tai retkeilijöitä, normaaleja ihmisiä. Tavalliset venäläiset ovat todella ystävällisiä”, luonnehtii Pekka Pouhula.

Ääniseltä oli käytettävissä ylimalkainen kartta, jonka mittasuhde oli 1: 200 000. Se on lihasvoimin liikkuvalle aika karkea, yksi sentti kartassa vastaa kahta kilometriä luonnossa.

”Piti opetella mittakaava järveltä katsottuna. Täytyi tajuta, että 30 km:n päässä oleva kohde ei voi veden pinnan tasoon näkyä. Jos kartassa oli 30 km:n päässä saari tai niemi ja näet edessäsi saaren tai niemen, kyse ei voi olla samasta paikasta”, sanoo Pouhula.

Laatokasta puolestaan sai aivan tavallisesta Sortavalan kirjakaupasta huomattavasti tarkemman 1: 100 000 kartan. Sillä saattoi jo mainiosti suunnistaa.

Byrokratian koukerot ja elämäntapojen ero

Suomalaisesta näkökulmasta Venäjällä kenties käytännössä hankalin asia retkeilijän kannalta on, ettei passi ja viisumi riitä retkeilijälle. Ei riitä, että retkeilijä on luvallisesti maassa. Lisäksi pitää rekisteröityä. Suomessa ei tunneta tällaista menettelyä. Kun Suomessa turistilla on passi ja viisumi, hän voi liikkua maassa aivan vapaasti.

”Äänisen retkemme aikaan maassa sai olla rekisteröitymättä kolme päivää, mutta jos välissä on viikonloppu, lauantai ja sunnuntai, niitä ei lasketa, joten retki saattoi kestää viisikin päivää, mutta sen ajan kuluessa on palattava Koti-Suomeen tai palatessa rajalla tulee vaikeuksia”, kertoo Risto Partanen.

Nyt määräykset ovat muuttuneet niin, että maassa saa olla seitsemän arkipäivää ilman rekisteröitymistä. Jos retki alkaa lauantaina ja sen ajalle osuu toinenkin viikonloppu, retki voi nykyään siis kestää yksitoista päivää ilman rekisteröitymistä. Se parantaa jo selvästi retkeilymahdollisuuksia Karjalassa.

”Usein asia kannattaa hoitaa niin, että retkeläinen viettää ensimmäisen yön hotellissa ja rekisteröityy siellä. Näin me reissullamme teimme, koska retki kesti kaksi viikkoa. Me yövyimme Petroskoissa hotelli Pohjolassa. Se maksoi 40-50 euroa.”

”Minä olen ottanut löysemmin nämä määräykset. Olen ajatellut, että kärsin mahdollisen sakon. Rekisteröinti hotellissa maksaa käytännössä saman. Olen usein ollut Venäjällä kauemmin. Olen katsonut, mitä ne tullissa tekevät. Yhdet sakot olen saanut. 5-6 kertaa ovat laskeneet läpi. Sakko oli sillä kerralla 30 euroa, nyt se voi olla vähän suurempi. Suurin haitta on, että tullissa menee 1,5-2 tuntia. Olen kuullut, että Värtsilä on tarkin tulli rekisteröinnin suhteen”, kertoo Risto Partanen.

”Toinen byrokraattinen asia liittyy autoon. Jos menet autolla, joudut täyttämään sitoumuspaperin, jossa lupaat tuoda saman auton takaisin. Siihen saa yleensä kaksi viikkoa aikaa. Nyt me saatiin kolme viikkoa ilman erityistä anomusta. Jos auto on Venäjällä liian kauan, se seisoo jonkin aikaa tullissa. Omatoimiretkeilijän täytyy tietää tämmöiset asiat. On erittäin suuri apu on, jos on joku venäläinen tuttava, jolle voi ongelmien ilmaantuessa soittaa”, tiivistää Risto.

”On Suomen ja Venäjän välillä meidän näkökulmastamme muitakin selkeitä käytännön elämän eroja. Meidän silmissämme Venäjä on usein yhteiskunta, jossa mikään ei tunnu toimivan, mutta kaikki aina jotenkin järjestyy. Systeemiin pitää mukautua ja liikkua sen ehdoilla. Kyllä asiat hoituvat, mutta tapaa, millä ne hoituvat, ei voi etukäteen arvata. Länsimaalaisen on aivan turha suunnitella kaikkea ennakkoon, koska ei voi tietää, mitä kulloinkin tapahtuu”, tiivistää Pekka Pouhula.

Mikä parasta Äänisellä

Kun Pekka ja Risto pohtivat, mitkä olivat retken hienoimpia kohteita ja elämyksiä, yksimielinen arvio oli että vaikuttavimpia paikkoja olivat itse Petroskoin kaupunki, Kizin saari ja Äänisen itärannan loputtomat hiekkarannat.

Mielenkiintoista oli sekin, että puinen soutuvene kiinnosti kovasti vanhempaa väkeä, kajakki puolestaan nuorisoa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihanteellinen kajakin rantautumispaikka. Tätä paikkaa meloja muistelee vielä pitkään.

Se retkeläisiä jäi harmittamaan, että he onnistuivat sohlaamaan niin, etteivät löytäneet Äänisen maineikkaita kalliopiirroksia, vaikka meloivat aivan Besov-Nosin niemen ohi ja leiriytyivät siellä olevien kalliopiirrosten lähistöllä.