Juhannus norppien kanssa

Teksti: Mari Jannela      Kuvat:  Mari Jannela ja Pekka Pouhula

 

Tämä on joka kerta yhtä toivottoman oloista, vaikka tämän on tehnyt satoja kertoja. Katson tavarakasaani kajakkini ympärillä Laatokan rannalla Lahdenpohjassa. Kaikki pitäisi saada sijoitettua kajakin sisään siten, että itsekin vielä mahdun sinne sekaan. Olemme Pekka Pouhulan kanssa varautumassa 10 päivän melontaretkeä varten Laatokalla, joten mukaan on otettava paljon tavaroita ja ruokaa. Yleensä jotain kuitenkin puuttuu ja sitähän ei sitten tarvita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pakkaaminen Lahdenpohjassa (kuva M.Jannela)

Varusteluettelon tekeminen helpottaisi lähtöä, muttei pakkaamista. Katson viereeni ehkä aavistuksen kateellisena, kun Pekka on saanut lähes kaiken jo piilotettua kajakkinsa sisään ja hänellä ovat vielä lisäksi pressu ja vedenpuhdistin enemmän pakattavaa kuin minulla. Toiset ovat pakkaamisneroja tai sitten en vain ole harjoitellut tarpeeksi.

Vihdoinkin valmista, läimäytämme oikeita kämmeniämme yhteen ja irtaannumme rannasta. Käsivitosesta on muodostunut merkki – olemme molemmat valmiina irtautumaan rannasta. Samalla se toimii ikään kuin siunauksena ja keskinäisenä lupauksena keskittymisestä tulevaan retkeen.

Mari lähdössä Lahdenpohjasta

Mari lähdössä Lahdenpohjasta (kuva P.Pouhula)

On juhannusaattoilta ja lähdemme kohti Laatokan aavaa. Päämäärämme on Valamon luostari.

Kajakit liikkuvat hyvin, vaikka lasti on painava. Vesi on hopeaa, kun kauhomme eteenpäin. Kiertelemme kauniita Kilpisaaria ja löydämme meille sopivan kallioniemen Maa-Kilpisaaresta. Vesi on alhaalla ja se tekee painavissa lasteissa olevien kajakkien kanssa rantautumisen haasteelliseksi. Luodolla ovat retken ensimmäiset neljä norppaa. Pekka kaivaa kajakin sisuksista salmiakkiviinaa ja antaa sitä ensin Laatokalle, sitten molemmille kajakeille ja lopuksi otamme pienet ryypyt itsekin. Telttojen pystyttäminen ja aterian valmistus veden puhdistuksineen vievät aikaa sen verran, että pieni juhannuskokkomme syttyy vasta hieman puolenyön jälkeen.

Juhannuskokkomme on varsin pieni

Juhannuskokkomme on varsin pieni (kuva M.Jannela)

Herään teltassa aamuyöllä kylmään. Mietin, mitä kurjuuden maksimointia tämä jälleen on kiskoessani villapaitaa päälleni ja etsiessäni pipoa päähäni. Tämä kesä on ollut ihmeellisen kylmä, tuulinen ja märkä. Tuntuu kuin oikea kesää ei tulisi ollenkaan.

Aamu tuntuu viileältä, kun tulen ulos teltasta. Vedän suosiolla villahousut alle ja pidän pipon päässäni. Ajatukseni aloittaa päivä vedenpuhdistuksella saa äkkinäisen käänteen, kun huomaan lähiluodolla lähes 30 norppaa. Niistä tulee kummallisen kuuloisia örähdyksiä ja välillä ne molskahtelevat veteen kuin yhteisestä käskystä. Öinen viileys unohtuu ja seuraan innoissani norppien elämää. Osa tulee ihmettelemään leiriämme lähemmäs, mutta ne eivät antaudu kunnolla kuvattavaksi. Uteliaana näköisenä ne kohottavat päätään ennen kuin pulahtavat jälleen veden alle. Niitä ei näytä häiritsevän käyskentelymme leirissä, joten norppaleiri jatkaa omia touhujansa ja me omiamme. Välillä huomaan vain viiksien vilahtavan lähivedessä.

Hieraisen silmiäni näenkö oikein, että lähiluodolla on ainakin 20 norppaa

Hieraisen silmiäni näenkö oikein, että lähiluodolla on lähes 30 norppaa (kuva M.Jannela)

Aurinko paistaa lämpimästi ja linnut laulavat, kun suuntaamme kajakkimme Rahmansaarta kohti. Tämä saari tiedetään taisteluista elokuussa 1941. Silloin saarella menehtyi toista sataa sotilasta ja lukuisia haavoittui. Venäläisiä otettiin vangeiksi. Rantaudumme tälle saarelle, jonka ranta on täynnä pyöreitä kiviä. Rantaa kävelemällä löydämme kalasaunan, sotamuistomerkin ja matkamiehen ristin. Levä haiskahtaa vahvasti ja vierailumme jää lyhyeksi.

Rahman-saaressa käytiin kovia taisteluja

Rahmansaaressa käytiin kovia taisteluja (kuva M.Jannela)

Käännämme suuntaa vahvasti itään. Edessä on 10 kilometrin aavan ylitys seuraavalle saarelle. Tuntuu erikoiselta lähteä melomaan, kun määränpäätä ei näy. On vain vettä ja taas kerran vettä. Katson välillä Pekkaa kuin uskoakseni, että liikumme eteenpäin. Jos hänen melansa käy koko ajan, tuskin hän sitä paikallaan pyörittää. Lähes kahden tunnin istumisen aikana ehdin miettiä monia asioita. Esimerkiksi maailmanympäripurjehtijoita. Miten joku voi jaksaa olla ja viihtyä viikkokausia samassa veneessä näkemättä maata? Jalajaa lähestyttyä ihmettelen höyhenellä matkustavaa leppäkerttua. Mistä se on kulkupelinsä keksinyt ja minne se mahtaa olla matkalla? Kelluvia leppäkerttuja tulee rantaa lähestyttäessä koko ajan enemmän. Jokunen norppakin leikkii rantavedessä ja toinen ottaa aurinkoa rantakivillä. Saari on karun näköinen. Rantaudumme jaloittelemaan ja valmistamme aterian. Pekka keittää perunoita kaasukeittimellä ja minä käytän perinteistä trangiaa linssikeiton tekemiseen. Nuotiokattilat ja –pannu taitavat olla turhaan mukana. Polttopuun etsiminen ja kantaminen rannan kivikkoon tuntuu liian työläältä. Evästelemme rannan tuntumassa ja ihmettelemme leppäkerttujen määrää. Saarelta matkaa jatkaessamme näemme lähes lehdettömien puiden ympärillä outoja tummia pilviä, jotka liikkuvat kuten savupatsaat. Ne ovat kirvaparvia, jotka siten selittävät hillittömän leppäkerttuinvaasion.

Leppäkerttuja riittää Jalajan-saarella runsaasti

Leppäkerttuja riittää Jalajan saarella (kuva M.Jannela)

Jätettyämme leppäkerttusaaren matkaamme kohti seuraava saarta, joka on Mökerikkö. Valamon kirkon kupolit kiiltävät horisontissa. Norppien päitä näkyy molemmilla puolilla kajakkia. Mökerikkö näyttää kauniilta jo sitä lähestyttäessä. Korkeat kalliot kiinnittävät huomion sekä poukama, johon näyttäisi olevan helppo rantautua. Poukama on kuitenkin varattu ja jo kauas kuulemme vahtikoiran haukun. Kierrämme kallioisen niemen taakse ja rantaudumme metallisen kyltin viereen, josta emme saa selvää. Ehkä siinä kuitenkaan ei kielletä rantautumista. Saari tuntuu heti kotoisalta. Tänne me jäämme yöksi. Kalliorannalta maasto nousee saniaisten läpi katajaniitylle, jossa kukkivat metsätähdet, kalliokielot, kielot, tervakukat, orvokit ja punainen ruusukin sinnittelee kallion kolossa. Maisema on panoraama Laatokalle. Norpat makoilevat luodolla saaren edustalla. Linnut pitävät kerrassaan upeaa konserttia. Saari henkii sellaista rauhaa, jonne haluamme pysähtyä.

Kalliokieloja on Mökerikön-saarella runsaasti

Mökerikön kalliokieloja (kuva M.Jannela)

Saareen kävellen tutustuessa naapurikukkulalta löytyy suomalaisten rakentamia vartioaseman jäännöksiä. Saaren korkeimman kummun ympäristössä on maan sisään meneviä bunkkereita ja maassa on isokokoista rautaa. Ne lienevät olleet tykkien telineitä. Huipulla on pieni huonokuntoinen rakennus.

Pystytän telttani kallion lipalle. Lipassa on hauskasti yhden ihmisen nukkumapaikka. Ovelta avautuu maisema aavalle. Aurinko laskee pilvettömään taivaanrantaan ja kömmimme telttoihimme. Pekka jää alas rantaan lähelle kajakkeja. Sovimme heräävämme aamulla ajoissa ja lähtevämme liikkeelle varhain ehtiäksemme Valamoon ennen kuin turistiliikenne alkaa.

Marin teltta on maisemapaikalla

Teltta maisemapaikalla (M.Jannela)

Nukun hyvin ja herään puhelimeni herätykseen viideltä. Pukeudun unisena ja laskeudun alas Pekan teltalle. Kuulen teltan läpi, että hän nukkuu vielä sikeästi. Otan vain vedenpuhdistimen ja menen omalle kajakilleni keittämään kahvia. En ajattelekaan herättäväni Pekkaa. Olen elämässäni matkannut monen eri Pekan kanssa ja kaikkia tuntuu yhdistävän eräänlainen aamuäreys. On parempi antaa Pekkojen olla aamulla kaikessa rauhassa. Herään itsekin oikeasti vasta aamukahvini aikana ja kiipeän sitten maisemaan. Linnut pitävät maailman kauneinta konserttia. Orvokit kurkottavat tuulessa kohti aurinkoa. Ne näyttävät varsinaisilta ilokukilta. Värikkäät terälehdet muodostavat iloisen ihmisen kasvot, jotka täydessä hymyssänsä ja silmät sikkuralla katsovat aurinkoon. On kaunis aamu ja hyvä olla.

Orvokit ovat ehkä maailman iloisempia kukkia

Orvokit ovat ehkä maailman iloisimpia kukkia (kuva M.Jannela)

Orvokit

Orvokit (kuva M.Jannela)

Pakkaan majoitteeni ja laskeudun alas. Pekka herää käyskentelyyni. Aamiaisen jälkeen suuntaamme kohti Valamoa. Edessä on jälleen parin tunnin aavan ylitys. Matkalla olisi mahdollisuus poiketa Hanhipaadessa, mutta jätämme sen, koska Pekka on kuullut siellä olevan radioaktiivista säteilyä. Saaren majakka on toiminut ydinenergialla. Geigermittarit kuuleman mukaan värähtävät saaren läheisyydessä. Onneksi meidän ei ole tarvetta mennä sinne, olemme nukkuneet hyvin, käyneet viimeiseksi tarpeillamme lähtiessä ja sää on hyvä, että voimme aivan hyvin meloa suoraan Valamon-saarelle.

Pekka meloo Hanhiluodon-saaren ohi toivottavasti riittävän kaukaa

Melomme Hanhipaaden ohi toivottavasti riittävän kaukaa (kuva M.Jannela)

Valamoon saapuminen ei ole aivan mallisuoritus. Rannat ovat korkeita, louhikkoista kiveä ja vihreää levää on kaikkialla. Vihreä on tosi liukasta. Pekka pääsee maille ensiksi ja nostaa kajakkinsa pystysuoraan kalliolle. Perä jää viistämään vettä. Minä kiskon kajakkini laakakivelle, joka on alle puoli metriä vedenpinnan yläpuolella. Mietimme aluksista tulevia aaltoja, veisivätkö ne kajakit mennessään. Turistilaivoja ja ilmatyynyaluksia ei kuitenkaan näy. Vain joitakin pieniä huviveneitä ajaa ohitsemme. Keitämme kalliolla kahvit ja kävelemme hieman. Saaren rannassa kasvaa komeita honkia, sellaisia joita on Pekka Halosen tauluissa. Kukkameri kallion reunalla on loistossansa: valkeaa, vihreää, punaista ja keltaista. Juhannusruusu kukkii, kuten juhannuksena pitääkin. -Kuuluu kiljahdus, naapuriluodolla oleva venäläisneito on liukastunut vihreään ja pudonnut veteen. Ujostelematta neito riisuuntuu ja läsnäolijat jakavat omia vaatteitaan. Joukossa käy iloinen puheensorina.

Saapuminen Valamon kallioille ei ollut ihan mallisuoritus

Saapuminen Valamon kallioille ei ollut ihan mallisuoritus, Pekan kajakin perä jäi viistämään vettä (kuva M.Jannela)

Lepäämme auringossa kalliolla ja huomaan isojen aaltojen tulevan. Vaikea ymmärtää, että pienestä veneestä tulee niin iso aalto. Pekan kajakin perä alkaa heittelehtiä ja aallot yltävät kalliolla oleviin tavaroihin. Onneksi olin jalkeilla ja ehdin saada kajakista kiinni. Pekka rientää pelastamaan muita tavaroita. Selviämme säikähdyksellä ja naapurikallion venäläiset seuraavat vuorostaan meidän tapahtumaketjua. Kun melomme naapurikallion vieraiden ohi, kaikki nauravat toisiaan tervehtien. Lähestymme ensimmäistä skiittaa ja ihmettelemme hiljaista liikennettä. Satamassa oli kolme isoa laivaa, mutta missä ovat katamaraanit? Armeijan iso vene tulee vauhdilla meitä kohti ja kaartaa vierestämme pysähtyen meidän taakse. Kaverit veneessä katsovat pysymmekö pystyssä aluksen aiheuttamassa aallokossa. Ohitamme päävuonon ja yritämme löytää leirintäalueen siinä kuitenkaan onnistumatta. Palaamme päävuonoon ja melomme perille satamaan. Juuri ennen satamaa ohitsemme lipuu valkeita suuria muskeliveneitä. Muskeliveneet ovat samanlaisia, joita olen nähnyt melontaretkellä Pietarin kanavissa ja kerran Laatokalla. Molemmilla kerroilla olin ollut presidentti Putinin kanssa samoilla vesillä. Pietarissa matkamme jopa pysäytettiin Nevajoen suulla presidentin seurueen takia. Jätämme kajakit päävuonon satamaan, ottaen mukaan vain tärkeimmät. Pekka käy pyytämässä viereisen proomun kipparia katsomaan kajakkiemme perään sillä aikaa, kun tutustumme saareen. Meille on varattu paikallinen opas Elena, jonka tapaamme turistineuvonnassa. Elena vahvistaa presidentin läsnäolon. Saarella on niin vähän turisteja, koska alukset eivät kulje vierailun takia. Presidentillä on Valamossa oma skiitta. Elena on kaunis, tyylikkäästi pukeutunut ja hyvin englantia puhuva. Puhe tulvii ja vyöryy munkkien nimineen ja vuosilukuineen. Hänen vaatetuksensa nyörikoristeet tuovat mieleen elokuvan tohtori Zivagosta. Tulee itsellekin arvostettu olo, kun opas on pukeutunut niin arvokkaasti.

Oppaamme Elena asuu Valamon saarella ympäri vuoden

Oppaamme Elena asuu Valamossa ympäri vuoden (kuva M.Jannela)

Elena kertoo talven olevan saarella mukavampi kuin kesän. Silloin täällä on kylmää, metri lunta ja hyvin rauhallista. Laatokka on ollut sulana jo monta talvea, joten maille kuljetaan hydrokoptereilla, jos sinne on asiaa. Valamossa on oma koulu, jossa on 14 oppilasta ja 7 eri opettajaa. Saarella on oma sairaala, jossa käy lääkäri. Päävastuussa sairaalasta on kuitenkin koulutettu terveydenhoitaja. Synnytykset hoidetaan myös omassa pikku sairaalassa. Talvella Elena tekee työtä kulttuuritalossa, koulussa sekä hotellissa ja hän käy opastamassa ulkomailla Nepalissa, Tiibetissä ja Bhutanissa. Hän on saanut koulutuksen Pietarin yliopistossa ja sittemmin erikoistunut opastamiseen. Kierrämme saaren puutarhoissa ja rakennuksilla. Silmiinpistävää on rakentamisen tehokkuus. Puistoista tulee kuin palatsien puutarhoja. Miehet tekevät konetyötä parinkymmenen hengen voimin ja naiset istuttavat kukkasia luotilankaa apuna käyttäen. Elena kertoo, että pääsyvaatimuksena Valamoon töihin tulevilla ovat absoluuttisuus alkoholin ja tupakan suhteen ja se ettei käytä kovia sanoja. Viimeksi mainittu on kuulemma osoittautunut kaikista vaikeimmaksi asiaksi noudattaa.

Kukkaistutuksista tulee kuin palatseissa

Kukkaistutuksista tulee kuten palatseissa (kuva M.Jannela)

Valamossa on nyt tekemisen meininki ja sitä rakennetaan rahalla. Rakennuksia restauroidaan ja uusia skiittoja rakennetaan. Kasvihuonetta lämmitetään aurinkoenergialla ja karjasuojassa asustaa neljä hevosta, lehmiä, kanoja ja kissoja. Laatokan pohjaan on laskettu merikaapeli sähkönsiirtoa varten. Vesi- ja jätejärjestelmää uusitaan parhaillaan. Sataman ranta on kauniisti kivetty ja sen skiitta loistaa kirkkaana. Elena kertoo, että kaiken tämän mahdollistaa sponsoriapu, jota on saatu esimerkiksi sähköyhtiöltä. Valtio huolehtii tieverkostosta, koulusta ja sairaalasta.

Miehet tekevät pihamaata

Miehet tekevät pihamaata (kuva M.Jannela)

Luostari on elänyt ennen omavaraisena. Munkkien hoitamissa puutarhoissa ovat kasvaneet kymmenet eri omena- ja kirsikkapuulajit. Kalaa on pyydetty ja syöty runsaasti. Saarella on ollut jopa oma tiilitehdas. Matkailuneuvonnan yhteydessä olevassa museossa voi nähdä kaikenlaisia tarvekaluja ja esineitä menneiltä ajoilta. Museo on mukavasti toteutettu vanhan tallin heinävintille. Kissa makaa rauhallisesti museon kynnyksellä. Palvelu on siellä ystävällistä ja keskustelu hoituu englanniksi.

Valamon museo on viehättävästi rakennettu hevostallin vintille

Valamon museo on viehättävästi rakennettu hevostallin vintille (kuva M.Jannela)

Käymme myös lyhyesti pääkirkossa. Valamon luostarin perustajana pidetään munkki Sergeitä ja karjalaissyntyistä munkki Hermannia vuonna 992. Puen ylleni portilta saamani kietaisuhameen ja peitän pääni takin hupulla. Kirkossa on valokuvaaminen kielletty. Pysähdymme alakirkossa parin ikonin kohdalle. Ensimmäinen on Neitsyt Marian ikoni, jonka alkuperäinen kappale on Suomen Uuden Valamon luostarissa. Tämän jäljennöksen vieressä on pieni jäljennös, joka on käynyt avaruudessa. Elena kertoo astronautin pitäneen ikonia sylissänsä epäonnisen laskeutumisen aikana ja selvinneen hengissä. Siksi pikku ikoni on saanut kunniapaikan pääkirkon Neitsyt Marian ikonin vieressä. Toinen mieliin painuva ikoni on parantajaikoni. Ikonin edessä roikkuu koruja, joita rukoilijat ovat jättäneet tai lähettäneet myöhemmin. Koruista sulatetaan ikoneille kehyksiä.

Neitsyt Marian ikonin kuva talvihotellin seinällä

Neitsyt Marian ikonin kuva talvihotellin seinällä (kuva M.Jannela)

Käymme yläkirkossa, joka on kesäkirkko ilman lämmitystä. Alakirkko on talvikirkko lämmityksineen. Palvelus on meneillään ja hieman häiritsee se, että ääni tulee äänentoistolaitteiden kautta. Kirkon akustiikka ei pääse oikeuksiinsa. Koen olevani alipukeutunut palvelukseen osallistuakseni ja poistun nopeasti. Kirkossa on runsaasti väkeä. Miehet sijoittuvat oikealle ja naiset vasemmalle tehden ristimerkkiä säännöllisin välein ja välillä kumartaen. Tunnelma on vähintäänkin harras.

Valamon pääkirkon kupolit ovat samaa väritystä kuin Laatokka ja sitä ympäröivät kumpupilvet

Valamon pääkirkon kupolit ovat samaa väritystä kuin Laatokka ja sitä ympäröivät kumpupilvet (kuva M.Jannela)

Viimein Elena vie meidät ruokailemaan talvihotellin ruokalaan. Ravintola on kiinni, mutta meille järjestyy maittava ateria. Siellä hyvästelemme Elenan ja varmistamme vielä leirintäalueen sijainnin sekä Hanhipaaden mahdollisen ydinsäteilyn. Elena vahvistaa asian ja näyttää sitten kartalta, minne voimme pystyttää telttamme Valamon saarella. Saavuttuamme satamaan ovat kajakkimme tallella, vaikka vartioivan proomun kapteeni ja proomu ovat poissa. Matkalla leirintäalueelle näemme kalastajan nostamassa matalaa verkkoa, joka oli tulvillaan kalaa. Pystytämme teltat lähelle kajakkeja olematta ollenkaan varmoja olemmeko oikealla paikalla. Aurinko laskee jälleen pilvettömään taivaan rantaan.

Aurinko laskee leirintäalueella

Aurinko laskee leirintäalueella (kuva M.Jannela)

Aamulla lähdemme kävellen kylälle, vien kamerani lataukseen matkailuneuvontaan ja menemme sen jälkeen aamiaiselle puutarhaan. Tilaamme borssikeittoa smetanalla, leipää ja jälkiruoaksi kahvia ja kakkua. Borssikeitto on taivaallisen hyvää. Istumme puutarhan sireenimajassa tuoksun keskellä. Linnut laulavat ja nautin todella siitä äänimaailmasta. Valamon saarten lintujen ääni kuulostaa jotenkin erilaiselta, aivan kuin heillä olisi aivan oma murre. Se on heleää ja kirkasta kaiken rauhallisuuden ja sireenien tuoksun keskellä.

Valamon puutarhassa on rauhallista

Valamon puutarhassa on rauhallista (kuva M.Jannela)

Aamiainen on pitkä. Sireenimajan pehmustettuihin puutarhatuoleihin hyvien antimien äärelle unohdumme keskustelemaan elämästä ja sen etsimisestä. Pekka toteaa ihmisten etsivän, kuka mitäkin, ikuista onnea, jota ei ole. Elämä on luonne ja asennekysymys, hän toteaa lopuksi. Minulle tässä miljöössä nousevat mieleen sanat – tulkaa lasten kaltaisiksi.

Haemme kamerani ja toteamme lähdön jotenkin lipsahtaneen myöhäisemmäksi, kun olimme suunnitelleet. Sireenimaja huumasi meidät keskustelun äärelle. Kävelemme kuitenkin kaikessa rauhassa kilometrit leirintäalueelle ja nautimme polun kukkaloistosta. Olemme aamulla pakanneet kajakit valmiiksi, joten pääsemme nopeasti vesille. Pekka on tarkistanut säätiedot ja toteaa meillä olevan aikaa seuraavaan aamuun järjestää itsemme suojaisemmille paikoille. On luvassa kovaa tuulta ja sadetta ja silloin ei sovi olla aavalla. Lähdemme Uuksun suuntaan ajatuksena katsella matkalla olevia saaria. Osa saarista on sellaisia joihin maihinnousu on kielletty. Se johtuu saarilla asuvista munkeista.

Pekka tutkii säätiedot tarkkaan ennen aavalle lähtemistä

Pekka tutkii säätiedot tarkkaan ennen aavalle lähtemistä (kuva M.Jannela)

Ensimmäinen munkkien asuttama saari on Pyhityssaari. Sen rannat ovat korkeaa kalliota ja kallion päällä näkyy Aleksanteri Syväriläisen skiitta. Kalliolla seisoo munkki mustassa kaavussansa ja hän seuraa lähestymistämme. Saapuessamme näköetäisyydelle munkki tervehtii meitä lempeästi kättänsä nostaen. Oliko se tervehdys vai siunaus, ele on kuitenkin hyvin lämmin. Matkaa jälkeenpäin ajateltuna jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu paremmalta. Joillakin saarilla asuu skeemamunkkeja, he ovat ikääntyneitä ja hengellisesti pitkälle edenneitä munkkeja, jotka ovat vapautettu yhteisön velvollisuuksista.

Pyhityssaaren kalliolta munkki tervehti ohikulkijoita

Pyhityssaaren kalliolta munkki tervehti ohikulkijoita (kuva M.Jannela)

Pidämme taukoa seuraavassa saaressa, joka on Bajonnoin saari, saarta kutsutaan myös Herrainsaareksi. Norpat odottavat rantakivillä päästäkseen leikkimään kanssamme kuurupiiloa. Molskista, olen tässä, ota kuva ja juuri kun kamerani on laukaisuvalmis ne sukeltavat. Pekka jaksaa leikkiä hieman kauemmin heidän kanssaan. Teemme ateriat uskollisena resepteillemme. Pekka keittää perunoita ja minä valmistan linssikeittoa kaalista, kesäkurpitsasta, sipulista ja porkkanoista. Aterian jälkeen pieni lepo ja matkaan. Keli on mainio, päätämme lähteä aavan yli kohti Vihreäsaarta suoraan pohjoiseen, saisimme siten pientä apua myötätuulesta.

Melon hieman edellä ja jään sitten odottamaan Pekkaa. Rannasta lähdettyä Pekan kajakin evän säätövaijeri on mennyt poikki ja kajakki ei kuje suoraan. Pystyn vesillä pujottamaan narun evään ja matkamme voi jatkua. Melominen ei onnistuisi ensikertalaiselta, jolloin evää säädetään narulla sylistä. Matka jatkuu ja aavalla aukeaa meille aivan uskomaton näky. Joka puolella ympärillämme on valkoisen ja sinisen sävyisiä kumpupilviä. Veden ja taivaan rajan voi erottaa vain pilvistä. Saamme meloa satumaista pilvimelontaa kymmenisen kilometriä.

Pilvimelontaa

Pilvimelontaa (kuva M.Jannela)

Matka taittuu kevyesti, kunnes vasemmalta alkaa lähestyä valkoinen seinä. Joku pilvistä on päättänyt laskeutua alas. Pekka meloo viereeni ja sanoo, että tuolta tulee se Laatokan kuuluisa usva. Se tulee vauhdilla ja emme tulisi ennättämään Vihreäsaareen ennen sitä, koska matkaa oli vielä yli neljä kilometriä. Käännän kompassiin suunnan varmuudeksi keskelle saarta, ettemme menisi päästä ohi. Pekalla on tietenkin GPS–paikannin.

Usva ottaa Vihreäsaaren viereisen Munatsu saaren nopeasti sisäänsä ja kohta meidätkin. Väistämättä tulee mieleen japanilaisen elokuvan Prinsessa Kaguan tarun loppukohtaus, kuinka maailmasta poistutaan pilviin ja usvaan. Melkein kuulen harppujen soivan.

Laatokan usva tulee nopeasti

Laatokan usva tulee nopeasti (kuva M.Jannela)

Usvaseinämän ohitettuamme aurinko alkaa olla alhaalla ja lähestymme saaren päätä. Auringonlaskussa kivellä makaavat norpanpoikaset päästävät kuvausetäisyydelle illan viimeisten auringon säteiden kimaltaessa niiden kosteassa nahkassa. Pääsen niin lähelle, että saan sanoa katsoneeni norppaa silmiin, kunnes minua säikähtäneenä ne pudottautuvat sitten veden alle. Olen nähnyt Laatokan 2000 – 3000 norppayksilöstä aika monta.

Mari pääsee lähelle auringonlaskussa lähelle norppia.

Mari pääsee lähelle norppia (kuva P.Pouhula)

Norpanpoikaset auringonlaskussa

Norpanpoikaset auringonlaskussa (kuva M.Jannela)

Taivaan värimaailma on punaisesta kultaan ja kaikkea siltä väliltä. On pakko päästä maihin, vaikka Vihreäsaari tekee kaikkensa, ettei sinne pääsisi. Saaren pää on hillitöntä pään kokoista kivikkoa, vihreää ja liukasta. Kajakille ei tahdo löytyä reikää ja turhaa kuvitella pysyvänsä pystyssä vihreiden kivien päällä. Pekka pääsee ensin ulos ja minun osakseni jää kiertää niemen taakse ja tulla sieltä maille.

Vihreäsaaren rantakivikkoa

Vihreäsaaren rantakivikkoa (kuva M.Jannela)

Kävelemme saarella yli metsäpaloalueen ja löydämme mukavan paikan, mihin voisimme perustaa leirin. Vähän matkan päässä on kuitenkin asuttu kalasauna, joten palaamme kajakeille sen päätöksen kera, että jatkaisimme vielä melontaa kymmenen kilometriä mantereelle lähelle Impilahtea.

Pekka on löytänyt kajakille sopivan kolon kivien välistä

Pekka on löytänyt kajakille sopivan kolon kivien välistä (kuva M.Jannela)

Kello on yli puolenyön, kun työnnämme kajakit vesille. Taivaanranta alkaa tummua ja nousevan auringon valon kontrasti on mitä mahtipontisin. Matka taittuu ja väri vaihtuu pehmeän syvän siniseksi. Taivaanrannassa on vain muutamia tulikärpäsen siiveniskuja, kun manner alkaa lähestyä. Menemme yökylään Impilahden Paroininsalmeen. Salmi sijaitsee hevosenkengän muotoisessa laguunissa jonka keskellä on pisaranmuotoinen saari. Koko laguunin sekä saaren seinämät ovat vedestä nousevaa pystykalliota. Laguunin perältä löytyy yksi kalliohylly, josta pääsee ylös ja jonne voi leirin rakentaa. Kello on puoli kaksi yöllä.

Pekka meloo auringonlaskussa

Pekka meloo auringonlaskussa (kuva M.Jannela)

Olisin voinut harkita telttaani paikkaa tarkemmin. Kovaa tuulta ja sadetta odottaessa tungin telttani samaisen pressukatoksen alle, jossa Pekankin teltta oli. Teltan alla kalliossa oli kuitenkin möykky ja se aiheutti sen, että valuin hetkessä teltan perälle. Oikeastaan en nukkunut vaan kiemurtelin. Teltat olivat niin lähekkäin, että kuulin toisen hengityksen ja mahan murinan. En jaksanut lähteä siirtämään teltan paikkaa. Kupoliteltan siirtäisin hetkessä.

Mahtava päivä ja väsymys pyörittivät ajatuksia. Mietin kuinka vatsalaukun äänteleminen, pieraisut, kuorsaaminen, hampaiden narskuttaminen ja röyhtäisyt ovat kuitenkin ihmisen normaalia ääntelyä, niissä ei pitäisi olla mitään hävettävää. Mutta se millaisia sanoja ihminen muodostaa äänihuulillaan, niitä soisi useammin hävettävän.

Paroinin salmen kallioita

Paroinin salmen kallioita (kuva M. Jannela)

Aamu sarasti meille vasta vähän ennen puolta päivää. Jos retki oli ollut tähän saakka hienoa luonnon hekumointia ja kaunista elokuvaa, nyt elokuvan tyylilaji oli muuttunut toiseksi. Edellisen päivän sireenimaja, munkin tervehdys, pilvimelonta, usva, auringonlaskun norpat ja vielä melominen auringonlaskusta sen nousuun olivat niin suurta tajuntaan pysyvästi jäävää elämystä, että siitä seuraa retkeilykrapula. Kymmenesosakin olisi riittänyt tekemään hienon melontapäivän, mutta kaikki samassa päivässä vaatii jo hieman sulattelua. Miten mikään voi tuntua enää miltään eilisen jälkeen! Kumpikaan ei meistä ole puhetuulella ja kävelemme saarella omia reittejämme. Valokuvaan, ihailen ja ihmettelen maisemaa ja sitä, kuinka harmaa väri saa kaiken muun värin loistamaan. Saarelle kallioon on muodostunut hauskasti portaita, joita pitkin on helppoa kulkea. Vaihdan teltan paikkaa ja menen nukkumaan.

 

Harmaa väri saa muut värit loistamaan

Harmaa väri saa muut värit loistamaan (kuva M.Jannela)

Yleensä retkeilykrapula tulee vasta melontakauden jälkeen marras- joulukuussa tai pidemmän upean reissun jälkeen. Nyt se iski kesken matkan. Lepäämme seuraavaan päivään ja lähdemme sitten levänneenä ja hyväntuulisina kohtalaisen kovaan tuuleen jatkamaan matkaa. Pekan kajakissa on jälleen ongelmia ja käännymme aavalta tuulensuojaan sitä korjaamaan. Sitä seuraava uusi yritys aavalle saa meidät huomaamaan aaltojen olevan jo niin korkeita ja syviä, että näköetäisyyden toiseen pitäminen on hankalaa. Käännymme Impilahden vuonoon pitämään palaveria. Koskimelojille, jotka vähättelevät retkimelontaa, soisin mahdollisuuden kokeilla melontaa tuollaisen vuonon suulla, kun vesi oikein pakkautuu kunnon aallokoksi.

Retkeä olisi vielä tarkoitus jatkaa neljä päivää ja autokin Lahdenpohjassa. –Takana on niin upea reissu, niin eiköhän jätetä tähän. Tuolla aavalla melominen on yhtä taistelua vastatuuleen ja keskittymistä rikkinäisen evän kanssa. Nyt jää reissusta hyvä maku, Pekka tuumaa. Vilkaisen rantakallioon iskeytyviä tyrskyjä miettien, että liian lähelle rantaa ei sovi päätyä kajakin kanssa tai ilman sitä. Niin päätämme meloa Impilahteen ja ottaa sieltä kyydin auton hakua varten Lahdenpohjasta. Matkalla pidämme vielä tauon Pullinvuorella, joka on tunnettu harjoittelupaikka kiipeilijöiden keskuudessa. Pullinvuoren juurella Pekka jää miettimään vielä isoja aaltoja. -Tuntuu, kuin olisi kolmen metrin aallon harjalla, kun edessä ovat vesilaakso ja vesiseinä. Siinä kokee luonnon mahtavan voiman.

 

Kalliolla harrastetaan kiipeilyä.

Pullivuorella harrastetaan kiipeilyä (kuva P.Pouhula)

Pekka lähtee auton hakuun. Auton hakeminen kestää nelisen tuntia ja siirrän sillä aikaa tavarat kajakeista ja kajakit tien varteen. Olen todella iloinen kevyistä vain 14 ja 16 kiloa painavista kajakeistamme. Ohikulkevat ihmiset pysähtyvät juttelemaan ja aika kuluu nopeasti. Joku hakee vettä, toinen menee kalaan verkoille, kolmas tulee lapsenlapsen kanssa ongelle kissalle kaloja pyytämään ja moskovalaiset pyöräilijätkin pysähtyvät juttelemaan ja kysymään tietä. Impilahti on kylä kauniilla paikalla ja siinä maisemassa viihtyy. Väistämättä tulee mieleen jälleen kerran, mitä Suomi onkaan menettänyt. Toisaalta, jos Impilahti olisi Suomea olisivatko rannat täynnä kesämökkejä ja omakotitaloja? On varmaankin ehkä ihan hyvä näin, kaikella on kuitenkin oma tarkoituksensa.

Kajakit ja Mari odottavat Impilahdessa.

Impilahdessa oli aikaa odotella ja seurata kyläläisten toimia. Kajakkien rinnalla on vedenhakuväline (kuva M.Jannela)

4 kommenttia artikkeliin ”Juhannus norppien kanssa

  1. Kuin olisi ollut mukana. Teksti soljuu ja poimii myös ihanat pienet yksityiskohdat. Impilahti on ollut aikoinaan haukankasvattajien paikka, sillä noilta korkeilta kallioilta on ollut mahdollista ottaa kasvatiksi haukanpoikasia ja kouluttaa ne metsästyshaukoiksi lähi-itään. Tämä siis jo satoja vuosia sitten. Yksi perhe saattoi elää vuoden kouluttamastaan metsästyshaukasta saaduilla tuloilla. Hinoa, että Laatokka on entisensä, sen harmaat sävyt ovat porautuneet ilmeisesti geeneihin asti.

    1. Kiitos, olipa mielenkiintoista tietoa! Lämmin kiitos kommentoinnista!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *