Kaikki kirjoittajan Pekka Pouhula artikkelit

Pörrrhölä`s dream – around Lake Ladoga in 18 days

Text by: Pertti Rovamo (translated by Inna Aladina)      Photos by: Pekka Pouhula

The first time an experienced Finnish kayaker Pekka Pouhula (aka Pörrrhölä in the kayakers` community) saw grand rocky landscapes and endless water face of Lake Ladoga was on the Midsummer`s eve in 1999. Together with his Russian sweetheart Rita, he went to celebrate this holiday to a sandy beach on the northern shore of Ladoga. He fell in love with Ladoga at first sight. That was the moment when the dream to take a kayak trip around Ladoga was born. That dream came true in summer 2011. The tour took 18 days and 573 km of paddling. Pekka spent most of the tour alone.

Midsummer`s eve 1999. On a rocky shore near the village of Vuorio.

By the time the tour started, Pekka had already explored the northern part of Ladoga famous for its skerries and fjords, either alone or with a bunch of friends. The crucial general rehearsal of Ladoga tour took place on another big lake, Lake Onego. In summer 2010, Pekka and his fellow Risto Partanen, also from Rantasalmi, Finland, made the tour around Onego. Pekka went by his kayak, and Risto chose the 5-meter-long wooden boat, handmade by a craftsman from Kesälahti Arvo Ketolainen. The tour lasted 2 weeks with the overall distance of 450 km. Pekka started to have a lingering hope that Ladoga can also be kayaked around.

Rita, a resident of Sortavala, introduced Pekka to the local lifestyle and neighborhood. She never accompanied him during kayaking trips, but during short-time outings she kept his company with pleasure.
The tour around Ladoga was not only a test of Pekka`s physical abilities, but also an immersion into the history of Russia and Finland, as the tour passed through some significant historical sites.

Beginning of the tour in the company of two row boaters

Pekka came up with a single trip, because it came out that no one of his friends was ready to sacrifice their summer vacation. An additional problem was that no one could predict precisely how many days such a trip would take. Weather is something you don`t choose. A sensible guess was that the trip would last about 3 weeks or more. Lake Ladoga is really huge, and over its endless water face the wind is the determinant factor of getting ahead.

Conducting the trip alone brought certain difficulties with food supply. Although there were some villages on the lake shore, one couldn’t just leave all the gear and go to a shop.

Risto Partanen, who accompanied Pekka on the Onego tour previous summer, suggested he would join the first part of the tour. He also tempted another citizen of Rantasalmi Erkki Muukkonen to come along. Erkki has a summer cottage on the eastern shore of Ladoga and a motorhome that could be used later on to deliver provisions.

The official start photo of Pekka Pouhula, Risto Partanen and Erkki Muukkonen

Sortavala – a small and vibrant cultural centre

The tour started in Sortavala, a small town located on the northern shore of Lake Ladoga. Sortavala was founded in 1632, right after Sweden had conquered the Käkisalmi county of Russia.
A century later, Sweden lost that territory, and Sortavala lost the status of being a town. The pendulum of history swung to a new position, when in 1809 Finland including the territory of Sortavala was included into the Russian Empire. Thus so called Old Finland, conquered in the XVIII century, became a part of a new administrative unit within the Russian Empire, the Grand Dutchy of Finland. In 1811, this event predetermined formation of Finland, which Finns believe to be the only, original, and true Finland.
Sortavala grew into a cultural and spiritual center of Ladoga Karelia area. There functioned a men’s and a women’s pedagogical seminary, where a significant part of all Finnish folk school teachers were educated. The town had prosperous industry and a big trade harbor. Although Sortavala wasn`t the biggest settlement of Finland, it was of great importance being a cultural center. In 1939, the population of Sortavala was about 10 000 people. Nowadays about 18 000 people live there.

Risto and Erkki started their route vigorously

So, friends started from the Piipunpiha hotel, located on the lake shore, on the 23th of June at 9.50 P.M. Travel arrangements took more time than had been planned, but still it was decided to start the tour the same day, just to take on a rhythm. Erkki`s motorhome was left at a hotel parking, which cost 200 rubles (around 5 euro per day).

Pekka at the start. 3 weeks of kayaking are ahead

Midsummer on the Vahtimäki rock and war memories on Petäjäsaari Island

Sortavala`s most magnificent sceneries are in the Honkasalo fjords and Vahtimäki rock (meaning Watch Rock in Finnish). The travelers landed on an island and climbed the top of Vahtimäki rock to celebrate Midsummer`s eve. In 1893, traveler, photographer and writer I.K. Inha was exactly at the same place imprinting landscapes in photographs. From his point of view, those were the most notable travelling destinations of Finland, alongside with Imatra waterfall, Paanajärvi lake and Punkaharju ridge.

Expedition to a historic site on the eve of the Midsummer

Vahtimäki was one of the watch rocks, which helped to warn about enemies by lighting fire on the top. Vahtimäki is 75 meters above Ladoga level.
The travellers burned a small bonfire, like local people did centuries ago. They knew that for making bonfire they could get 2 000 ruble fine, but this regulation does not usually prevent them or other tourists from making fire.

Midsummer fire, men tremble with fear of fines

Additionally, Risto defied another law: he put a fishing net in the lake before going to sleep, and in the morning, the travelers had three big perches and several small whitefishes for breakfast. The amount was not too big for poaching, but such a variety to tourists` meal is always warmly welcome.
On the Midsummer Day, travelers saw a herd of 20-30 Ladoga seals, resting on the rocks. In the evening, they set a camp on Petäjäsaari Island.
Petäjäsaari is situated within an archipelago near the town of Pitkäranta. The island is one and a half kilometers long and a half kilometer wide. For the citizens of Rantasalmi, Petäjäsaari is a significant and touching place. Seven days before the end of the Winter War (the war between Finland and the Soviet Union within the II World War), on March 6, 1940, there was a bloodshed battle that took away lives of 117 Finns. There were fought literally to the last man. All wounded survivors were later evacuated.

Erkki holds a speech at a Finnish memorial and presents pieces of war history

46 of them were from Rantasalmi, and 23 were from Nilsiä. Human losses of Rantasalmi became the biggest loss for one municipality in one day.
”We visited the residents of Rantasalmi and the memorial plaque at the Russians memorial. Even now, when we walked on the island, we felt shell splinters under our feet,” says Pekka Pouhula.
Maybe it was because of those war memories, but around midnight Pekka heard someone walking by his tent, and Erkki heard some metal clang. Or was it just a dream?
Next day, Erkki and Risto went to a shop in Pitkäranta, and Pekka stayed on the shore keeping an eye on the boats and gear. It started raining, and the travelers decided to spend the last night together at a tourist village on Lunkulansaari Island.

The island of Pusunsaari. Paper mill industrial area

It cost 5000 rubles (about 120 euros) to rent a decent cabin with a sauna. It was nice to sleep on real sheets for a change. Next morning, Risto and Erkki went their own way back to Sortavala, and Pekka continued his trip around Ladoga alone.

Difficulties and hospitality

The lonely man’s journey started gloomily. It was getting foggy, so Pekka had to rely on his GPS navigator. Head wind was blowing 3-6 m/s, although the forecast was different. Lunch break felt clammy and miserable. It soon became clear that things were even more miserable.
”Waves were going rather high, and water was getting all the time inside my kayak through the sprayskirt, that wasn`t set tightly. I fixed the skirt, but it did not seem to help – all my stuff was getting wet. I realized there was a leak somewhere in the kayak,” he says.
”When I was pulling off from the shore, waves pressed the kayak against a rock, resulting in two small rifts. The kayak was heavily loaded, bearing 60-80 kilos of gear and myself, so it wasn`t surprising that light and thin material cracked.”
”I removed water with a sponge every fifteen minutes. In the end, about 6 o`clock I found a site with benches, a table and a fireplace. I got ashore. After a while, an angry dog came barking, and later on an angry man showed up. He explained that I was not allowed to come ashore there. When I opened my mouth and said something in my poor Russian, the man asked, ”Finland?” ”Da, da,” I replied.
”The tone changed immediately. I was allowed to stay on the shore. The man introduced the dog as Nika and himself as Roman. He brought me some firewood and I made a fire. I patched the rifts using diolen patches and epoxy. They worked quite well till the end of the trip.
I made a midnight snack, put up my tent and was getting ready for sleep when Roman came back. She had called her mother, Olga. She told his son to heat the sauna. Soon, they offered food and vodka. Forced to sleep in sauna rooms, even the tent would have been nicer to me. Communication became easier, when Olga called a Finnish talented friend in St. Petersburg, who translated for us by phone. I also charged my cell phone.

The sauna, a massage table and a large tub on the left. Steam was amazing.


A “small” dinner after the sauna. Great steam bath.


In the morning, I was offered porridge and goat’s milk. In the yard, there were pigs, chickens, goats, sheep, rabbits, pheasants, and quail. For a goodbye I got a hug and a fresh chicken egg right from a hen.”, describes Pekka.
Olga and Roman’s dacha was in Rajakontu, where the border between Finland and Russia was until 1940. Ladoga 1811-1940 was divided roughly in half between Russia and Finland.

Along a sandy eastern shore

During the day, Pekka covered quite a long distance along the sandy shores near Olonets. As he was approaching the Svir River mouth, shores were getting more and more reedy. There was no suitable place for a night camp. Finally, Pekka found a small sandy bay and got ashore.

Such a landscape can be seen for 100 km.

That night, the previous evening`s situation repeated, however, with some frightening shades.
”I had already pitched my tent, when I noticed a fishing hut in the nearby woods. I approached the hut and helloed. No answer. The door was ajar, and I opened it a little bit more. I heard voices inside. Wondering what to do, I returned to the shore. I was tired, I did not want to continue my way that day anymore, because I had already changed to dry clothes, and I was not sure how far it would take to the next suitable place for a night camp. Finally, I decided to stay. I thought it would be reasonable to report to the hut inhabitants, that there would be a tourist staying overnight on the shore.

The hut (night picture)


I knocked on the door, and a man appeared on the threshold. He was about 30 years old, drunk and wearing underpants. But once I started to speak, he replied friendly: ”Finski turist?” (”Finnish tourist?”). He invited me inside and offered some tea. There was also a woman who was introduced to me as his wife. They started to persuade me to spend the night on a plank bed inside the hut. I explained my refusal with the fact that I had already pitched up my tent.
The man had a stitched wound under his eye, and the woman limped. Getting to sleep, I took a puukko knife with me to the tent. But the night passed calmly, and I slept well: the air was cool and fresh.
In the morning, the man complained of a hangover. I prepared my breakfast quickly and, as quietly as possible, packed my stuff and left. I decided that it would be better not to attract unnecessary attention to my departure.”
“After this trip, I told my friend Risto Partanen about that evening; he speaks Russian well and knows Russian culture much better than me. Risto commented, that if he were in my shoes he would not have knocked on the hut door. Rita also noted that my actions tended to be too self-confident and, let us say, thoughtless. However, in general, in their opinion, it was relatively safe to move around on the sparsely-populated countryside in Russia.”
Analyzing both cases, Pekka came to the conclusion that Russians mostly regard to Finnish tourists with some respect. At least, he received warm reception at accidental meetings. It would be nice to see a similar attitude to Russian tourists in Finland.
Pekka considers hospitality to be one of the most typical features of Russian culture. When a guest comes to a house, he/she is taken care of in every possible way. When Russians offer help to a Finnish tourist, they do not expect any reward, since they do it out of hospitality. However, you can always offer some money as a sign of gratitude, but if a Russian refuses, you should never insist, since this can be perceived as an insult. An excellent option is to have a return gift in stock, but as it is not difficult to understand, on a many-day kayak trip, you cannot take a lot of extra stuff with you.

Olonets, traditional Karelian territory

So-called Olonets Karelia, located south of the old Finnish border, never used to be a part of Sweden or Finland, except for a few years during the Second World War, when it was occupied. This is the land where Karelians traditionally lived.
The town of Olonets is one of the oldest settlements in the North of Russia. The first written mention of it dates back to 1137, what is 10 years earlier than the first mentions of Moscow.
Olonets is not located on Lake Ladoga shore, but is further inland, at the confluence of the Olonka and the Megrega rivers. Today, the town`s population is 11.5 thousand people. Approximately 60% of them are Karelians, and about 10% are Finnish speaking. Thus, in the Olonets area, it is quite possible to manage only with Finnish – you are quite likely to be understood.

Someone went fishing and never returned to get the car

After Olonets, the shores of Ladoga turned out to be more and more difficult for a kayaker: a wide belt of reeds occupied the coast waters, and it became increasingly wider.
So, Pekka had to make his way to the shore through dense reeds. He knew that soon there would be the territory of Nizhnesvirsky strict nature reserve in front of him, where it was not allowed to stay overnight. At the same time, he would not manage to get to the Svir mouth by nightfall.

Kayak in a ”dock” in the kingdom of horseflies

The shore was so bad that Pekka had to unload his kayak standing right in the water in the middle of the reeds. Those reed jungles were home for thousands of horseflies and other blood-sucking insects. Next morning, with similar difficulties and still surrounded by horseflies, he packed things back into the kayak and started on.

Sandy beach of Svyr Nature Reserve


By the evening, I reached the mouth of the Svir River, which connects Onego and Ladoga lakes, and settled in hotel ”Svirskaya”. A friendly hotel owner volunteered to help me unload my stuff from the kayak. Rita helped solve the difficulties of communication by phone.
A night in the hotel cost only 2 thousand rubles, breakfast – 250 rubles. It was about 55 euros, as to the exchange rate of that day.

Lively traffic on the canal


Kayaking along the Ladoga canal

Between the mouths of the Svir and the Neva, along the southeastern coastline of Ladoga, there are two lockless canals going parallel to each other. One of the most important trading waterways of the Russian Empire passed via Ladoga: it stretched from the Volga River through the Volkhov and the Neva rivers to the Baltic Sea. The Ladoga section of that trade way was the most dangerous for the ships. The huge lake in this place is shallow, shores are stony, and most importantly – open to all storms, since there is no protection such as islands or skerries, as in the northern part of the lake.
The Old Ladoga Canal, also called Petrovsky, as it was named after Peter I, was 111 km long. The canal was open for vessels in 1731, and it connected the Volkhov River (at the mouth of which the city of Novaya Ladoga is located) with the Neva river (at the spot where it flows through Shlisselburg). At the beginning of the XIX century, the canal was extended from the Volkhov River to the north, up to the mouth of the Svir river.
Due to the gradual land uplift, the Staraya Ladoga canal became very shallow, and in 1861-1866, a new canal was built between the Ladoga and the old canal, named New Ladoga Canal or the canal of Alexander II.

White lateral sign. If anyone wonders where the Finnish white / red navigation signs come from, so they come from here


With the development of the railways, waterways lost their significance. Now one of the two Ladoga canals is completely overgrown, and the second one is used only by small vessels.
Pekka did not manage to find out in advance whether he could use the canal or not. The owner of the hotel had no idea in what condition the canal was (according to Pekka`s observations, Russian people generally have strikingly poor knowledge about their home area), but he tried to help and took Pekka on his quad bike to a friend who confirmed that it was possible to move along the canal on a kayak.
Moving along the canal was not easy. There was not a single breathe of wind, and the surface of water was stuffy and hot. The situation was complicated by the fact, that the steep banks of the canal did not allow to land for a short break. For the whole day, Pekka managed to make a break only twice – in both cases a fallen tree was found near the shore, allowing to stop for a while.

2 km straight forward, a small turn, again a straight line 1-3 km, and so on all the time. Hot and stuffy. One can get some shadow only by approaching the trees growing on the shore.


Shallow muddy water and comforting shopping in the end

”After good 20 kilometers, near the village of Voronovo, I noticed a beach where I could get ashore. There was also a waterway to Ladoga, and I decided to return to the lake, dreaming to find a normal sandy beach for the night camp,” says Pekka.
”Fortunately, before going back to Ladoga, I had lunch and some rest. Over more than 20 kilometers, the shore of Ladoga remained unusually bad. Only once it was possible to warm up, having moored to a large piece of wood, sticking out near the shore. At the distance of 10 meters from the shore, the kayak nose got bogged down in thick mud, and it was not possible to advance further even with the help of a paddle.

A “relief tree”. It saved from worse problems.


The heat was around 30 Co, the water was also warm, and the water supply was coming to an end. It became clear that I needed to try to get to the town of Syasstroy, located at the mouth of the river Syas. Approaching the shore, I noticed a building and three men. I asked them where to find the nearest store. Men, apparently, did not particularly understand the question, but pointed to the building.

Fishmonger Andrei and his employee


The building turned out to be a fish store. The owner of the store Andrey immediately understood my situation. Without any requests from my side, he told the seller to guard my kayak left on the shore and took me by his car to a store, which was about 5 km away. At the same time, he dropped three of his workers at the gate of a facility that looked like a labor colony. In the store, I bought 3 liters of water, an ice cream and some non-alcoholic beer.
When we returned, Andrey made some tea and offered me cold tap water. I drank some, and surprisingly there were no consequences for my stomach. Andrey gave me a tour around his house, which was under repairs at that time, and on the way, he put a few packs of bills lying on the table into a box.
I called Rita and asked her to book a room at the Fishing and Hunting Club in Novaya Ladoga.

Final stop after a long day. Pekka drank 2 bottles of Baltika-0 at the counter, and it was sooo good


I made a decision to continue along the canal. At that spot, the canal was practically straight for almost 10 kilometers, so that the dome of the Novaya Ladoga church could be seen ahead all the way. Around midnight, I finally reached the club. The room was very hot and smelled sewerage. But the refrigerator worked, and I put my foodstuff there. The kitchen was closed, so I did not get any supper. The room cost 900 rubles (22 euros).

Novaya Ladoga – a turning point on the trade route from the Varangians to the Greeks

Pekka spent the next day in Novaya Ladoga waiting for Erkki and Anneli, who were supposed to deliver him some food for the rest of the trip. At a certain point, he realized he looked rather odd wearing his travelling clothes at that hotel, so he took a taxi and went to the local market to get a T-shirt and shorts.

The first kayak callous in life


All day, he just rested, wrote text messages, read the ”Lord of the Rings” and studied the map of Ladoga.

Kayaker’s goods in a hotel room


Novaya Ladoga (“New Lagoda”) is a town with a population of about 11,000 people, located at the mouth of the Volkhov River. Despite its name, it’s not a young city at all. Already in the XV century, there was a settlement, although it received a status of a town only in 1704. A town with the name Staraya Ladoga (“Old Ladoga”) is located 13 km upstream the Volkhov river. It was one of the oldest significant centers of trade, through which went the trade route ”from the Varangians to the Greeks”, the most important trade route of the Varangians, as Slavic peoples called the Vikings. Archaeologists assume, that Staraya Ladoga was founded in 753. In 2003, the town celebrated its 1250th anniversary and Putin gave it the title of the oldest city in Russia.
The Volkhov River flows into the Ladoga Lake in its southern part. Namely at the mouth of the Volkhov river the trading routes of the Vikings, starting from the territory of modern Sweden, turned south. After crossing the watershed, trade routes ran along the Dnieper river through Kiev towards Constantinople and the Mediterranean Sea.
On the bank of the Volkhov river, a hundred kilometers to the south from Staraya Ladoga, there is also a city of Novgorod, the capital of the Novgorod State, also considered to be one of the oldest cities in Russia. Through Novgorod, Orthodoxy came to Karelia. In the ”Tale of the Past Years”, Novgorod was first mentioned in the description of the year 859.
In 1136 – 1478, Novgorod was the capital of the Novgorod Republic. Sweden and Novgorod had a serious geopolitical struggle for the territory in the area of Ladoga. Later, Novgorod was annexed to the Grand Duchy of Moscow.
Today, there live 220 000 people. The city boasts numerous ancient Russian historical sites. The one interested in history and culture should definitely take a trip from Novgorod through Ladoga to Saint Petersburg.
After studying the map, Pekka decided to ask Erkki and Anneli to give him a lift to Shlisselburg by car. According to the map, the coastline between Novaya Ladoga and Shlisselburg was even shallower than on the previous segment of the trip.
”In order not to get stuck in mud and waterweeds all the time, I would have to keep a kilometer distance from the shore, not having the slightest idea of ​​where it would be possible to get ashore. The prospect of continuing along the canal did not look bright either, as no one could tell whether there was an opportunity to get ashore. In general, the surrounding area looked strange on the map: there seemed to be a number of very small settlements along the canal, and closer to Shlisselburg – a rather large territory occupied by summer cottages, but at the same, time no regular road, and it remained unclear whether those settlements were inhabited or not. Because of the concern that there would be no suitable place to spend the night on the banks of the canal or even any possibility of getting out of it – taking into account that there were more than 100 kilometers ahead – I decided not to take that risk. You can be a little crazy, but not a fool,” Pekka summed up.

From Slisselburg to the north

Pekka arrived at Shlisselburg at about 9 pm. and spent a few more hours to get to Ladoga. The weather was magnificent, warm and calm, but still Pekka had to sweat for a while: in Shlisselburg the Neva starts from Lake Ladoga, and the counter flow there turned out to be very strong. The Neva is a powerful river carrying the waters of Ladoga, Onego and Saimaa lakes and numerous rivers through St. Petersburg to the Gulf of Finland. The difference in the altitude between Ladoga and the Gulf of Finland is 4 meters. There are no rapids on the Neva.

Oreshek Fortress. Restoration is going on. Strong counter flow of about 10 km / h


From the point of view of Finnish history, the Fortress of Oreshek (“Nut” fortress in Russian), the heart of Schlisselburg, was of great importance. Novgorod prince Yuri Danilovich founded it in 1323 on an island strategically important for defense and trade. The same year, the first peace treaty between Novgorodians and Swedes was signed in the fortress (so-called Orekhovsky Truce).
During the centuries, the fortress was destroyed and rebuilt many times. It has looked like now since 1514-1525. The fortress had a shape of a polygon 300 meters long and 150 meters wide, with seven towers along the perimeter and a three-tower internal citadel. Currently, the fortress is under reconstruction.
In terms of its historical impact and advantageous location, Oreshek is comparable to the fortress of Olavinlinna in Savonlinna, Finland. Both fortresses were alternately controlled by Sweden and Russia.
The fortress lost its military importance when Peter the Great decided to link the further path of Russia’s development with the Baltics and Europe. He founded a new capital on the marshy banks of the Neva, on the territory of Ingermanlandia, which had been dominated by Sweden for a long time and inhabited by people speaking the dialect of the Finnish language.
This happened as a result of the Northern War (1700-1721), which Peter I waged against Sweden, led by the young King Charles XII. By the beginning of 1703, Peter I managed to win back the whole territory along the Neva river from Sweden, and 10 years later, Russian troops conquered the territory of today’s Finland for the first time, and some of it remained in the Russian Empire as a result of the truce, concluded in 1721. The period of the military campaign on the territory of Finland is called ”great hatred”.

Ladoga cruise ship

Lateral sign. On Sunday evening there were about a hundred fishermen.


Taking refuge from wind, military zone

When Pekka finally came out from the Neva to Ladoga, the night sky already started to lighten and the wind rose. In that part of Ladoga the shore was marked on the map with a red dotted line. From the kayak, Pekka saw that the road running along the shore was interrupted by a checkpoint, and a man in uniform opened the gate for each passing car.
Before the trip, Pekka tried to find out from his Russian friends whether there were any closed military zones near the shores of Ladoga. That one, at least, looked just like a military zone. However, judging by the responses of friends, there was no official information on such restricted areas. After the end of the trip, Pekka finally managed to find out that the territory behind the gate was once a military base of chemical protection troops. What is there now remained undefined.
The wind strengthened rapidly and blew from the north-west, from the side of the open Ladoga. It was necessary to find a place for spending the night, and quickly.
The coast was shallow and very stony, but behind one of the capes there was a suitable place that someone had already used as a camp. Pekka set the tent so that it could not be seen from the water. For some reason, that evening Pekka was prone to anxiety. The feeling intensified when, after a while, Pekka noticed light going from under the water, as if a bright spotlight was switched on under the water. Submarine?

Part of some unknown apparatus in the forest near the shore.


The day passed in waiting for the wind to abate or change its direction. Neither one nor the other happened. At some point, Pekka`s attention was drawn to a bright object moving parallel to the surface of the water far from the shore. However, there turned out to be nothing mysterious: through binoculars Pekka saw a bunch of balloons, that apparently flew away from their owner.
The next morning the wind went a little down, whitecaps on the waves were no longer seen. Quick breakfast, packing up – and a jump into the kayak. However, immediately it became clear that the wind was again growing in strength. It was frustrating, but there was no other option than to return to the old place. Pekka set up the tent again, hung up the hammock and decided to relax and take it easy. “They say, hammock is very good for the back,” Pekka laughs.
Pekka set the alarm for 3.15 a.m. The wind again seemed to be going down. An hour later Pekka was already in his kayak. On the lake there were large waves that struck the board of the kayak, so it was necessary to be concentrated all the time, paying attention to each wave.
The beach remained shallow and rocky, summer cottages constantly came across on the shore.
After a couple of hours a suitable place came up, and Pekka decided to go ashore – the wind intensified again, and in the second half of the day there was not much chance of its going down. Apparently, Pekka did not yet leave the suspicious military zone marked on the map, so he tried to place the tent and things again so that they could not be seen from the water.
Pekka spent the rest of the day lying in the hammock, reading and listening to the sound of waves.
About 3 o’clock in the morning not far from the shore an air-cushion vessel, judging by the sound of its engine, was going round for a long time. “If they were looking for me, at least they did not find me,” Pekka laughs.

Towards the Burnaya river

The fifteenth day of the journey began well, a gentle headwind was blowing, and by 9 am. Pekka had already started out. The plan was to go a long way during the day.

Hotel on the river Burnaya. A nice place for a modest rest. Water in the river Burnaya comes from the same water system to which Pekka`s home lake Haukivesi belongs.


For about 20 km, Pekka could see the consequences of last year’s summer storms that hit the shores. The storms went through Finland also, and apparently caught a major piece of the Karelian Isthmus too. A lot of fallen trees could be seen. “I would not want to find myself on the water in such a wind,” Pekka comments.
By the end of the day, Pekka crossed the former border of Finland and soon reached a small village of Solovyevo, where a hotel was available, according to his knowledge. “I asked Rita to book me a room by phone, but the hotel did not respond. I had to sort it out myself. In the courtyard of the hotel, I was first met by three dogs, who barked and sniffed me, but then let me pass. They were followed by two women. I managed to take a room,” says Pekka.
“The hotel turned out to be quite good, I was allowed to put my food in a hotel fridge, which was even switched on specially for me. For dinner I had borsch, pelmeni, bread, some beer, and bottled water.
The bed was comfortable, but there was no hot water in the tap. However, I was quite ready for that, since I was aware of seasonal outages of hot water in Russia.
For breakfast, they offered me omelet of five eggs and some bread. All services – one night accommodation with food – cost 2000 rubles (about 50 euros). I can definitely recommend this hotel for an unpretentious vacation,” Pekka concludes.
The village of Solovievo (Finnish name Taipale) is located at the mouth of the river Burnaya (in Finnish also called Taipale), which is the largest branch of the lake-river system of Vuoksa. Part of the Vuoksa waters enter Ladoga through the old riverbed, located north of Priozersk, but the main water flow goes here. The old riverbed lost its importance in the middle of the 19th century, when the Vuoksa waters were redirected to Lake Suvanto to expand the arable land, and thence to the Burnaya river.
During the Winter War, a segment of the famous Mannerheim Line was built along the banks of the 11-kilometer-long Burnaya river.

Towards Sortavala and rocky shores

In Solovyovo, Pekka started to feel that there was only a final throw to do before he would see familiar northern shores of Ladoga.

A seal is waiting for a kayaker


The morning was hot and windless. The first two hours paddling felt unusually difficult. At the first break on the shore, Pekka discovered that his kayak had dragged a massive bunch of water lilies and waterweeds behind.
Kovenets Island and its monastery were in sight, but I rejected the idea of disembarking, I was urged to move on.

Another unknown construction on one of the islands


There were traces of that strong wind that I was waiting two days ago: plastic bottles, some wrappers and other rubbish, nailed by the wind etc. were floating. Apparently, people just drop that garbage from cruise ships, as there are no settlements nearby.
“In the evening, I had to pass around another guarded area with observation towers on the shore. I did not dare to get my camera and take any pictures. For the night camp, I chose a sandy beach, which I regretted the very next morning when the night dew soaked up the sand. Wet sand stuck absolutely all over things,” Pekka complains.
On the way to Priozersk, one can easily find traces of the war on the shore: anti-tank fortifications, monuments, etc.
Soon I passed Priozersk by, a town with a population of about 20 000 people, located at the mouth of the Vuoksa. The old name of the town, Korela, may have something to do with the origin of the word ”Karelia”. First settlements of the Ladoga Karelians were located there, expanding later to the Eastern Finland.

Someone lost it?


In Novgorod, chronicles Korela was first mentioned in 1143, and already in the 13th century a fortress was built here. In the XV century, Korela was mentioned as the second largest city of the Novgorod principality.

My grand-aunt used to live on the other side of this island. A hammock on this shore is the best option for sleeping.

Pekka spent the last night in the neighborhood of Lahdenpohja. In his diary, he wrote: ”FABULOUS ROCKS.” In large letters. Here began the familiar northern part of Lake Ladoga.
The final leg of the journey was easy. The weather was fine, a small wind was blowing from the east. On the pier of Sortavala, Rita was meeting Pekka with her brother. ”Babushka”, Rita’s mother, had already heated up her sauna and prepared a birch twist. “Washing myself clean felt simply divine. According to those whom I met, I looked a bit like a devil, so I shaved my beard right in the sauna so as not to frighten people,” says Pekka.

The dream is fulfilled. Ladoga is went around along the coastline.

“During the evening, I drank about 3 liters of water, and another 5 the next day. I did not have to visit the toilet almost at all. Heat combined with physical activity thoroughly disordered the fluid balance in my body.”
The dream had come true. Ladoga was went around.

Double-natured landscapes of Ladoga

Only after passing along the entire shore of Ladoga, you realize how diverse this lake is. The northern part of the coast, the former Finnish territory, is rocky, riddled with famous skerries. In the Olonets area, there is a long sandy shoreline. The southern part of the lake is very shallow, and in order to get to the shore, one needs to wade through reeds and small stones, what is very inconvenient when kayaking. As it turned out, Ladoga canals are quite passable, but it is not possible to get ashore at any moment.

A difficult place to land


Northern part Ladoga is very deep, in some places it is over 200 meters. In the southern part, it is shallow; therefore, the banks are densely covered with reeds.
The history of the northern part of Ladoga brings so-called Lost Karelia to memory, the territory lost by Finland. Olonets will tell you about Karelian culture, and the southern shore – from the mouth of the Svir to Shlisselburg – tells about the history of Russia. In fact, such a journey makes you realize how close Finland is to the place of origin of the Russian state, and how closely the histories of our countries are intermingled. In just a few days, you can go kayaking from places that are significant for Russian history, to places that are significant for Finland.

Weather conditions on a big lake

The most important factor of any trip along such a large lake is, of course, the weather. It’s even surprising that during the incomplete three weeks of traveling I became a hostage of the wind once only.
If the wind blows from the open lake, the waves can be so huge that it’s better not to go out to the lake in a kayak or a boat. One always needs to be prepared for a sudden or strengthening wind. In the southern part of the lake, another problem is finding a place to go ashore. On the Ladoga canals, the wind is not a threat, but it is very difficult to find a place to get ashore and spend a night.
”The best time for such a trip is around Juhannus holiday (Ivanov’s day), when the wind tends to subside by night, and on a white night you can travel almost as during the day. Closer to July and until the end of summer, the beaches are flooded with tourists, mainly from St. Petersburg and Moscow. This time is extremely difficult for finding a comfortable natural beach, where there would not be anybody’s tent,” describes Pekka.

Local people are afraid of the lake

In general, Pekka came to the conclusion that modern inhabitants of the shores of Ladoga have no tradition of developing the lake and moving along it. Most of the population comes from other places, after the II World War refugees from Ukraine and Belarus were moved here. People moved to Karelia from war-ravaged territories, to the settlements, where empty houses remained after the evacuation of Finnish people.
”A huge lake remains and alien and frightening thing for them. A couple of generations are not enough to change this attitude. Of course, there are fishermen, and just people who have boats, but Lake Ladoga is unfamiliar to most people there. So, Rita, accompanying me every time in another lake trip, somehow believes that I’m very risky there, and I can be killed.”


On this trip, Pekka used a hand-built kayak, a very light (only 14 kg) version of the Artisan model with additional space in the back deck for storing camping gear.
A water filter is also necessary. You can`t take enough water for 3 weeks in a kayak. In most places, water of Ladoga is probably quite suitable for drinking, but near settlements, I would not recommend anyone to drink it. Besides, when water blooms, then boiling will not help, because water becomes toxic. Some algal blooms are normal in Ladoga in summertime.
The MSR filter coped with its task perfectly, but after 3 weeks of use it had to be washed with a hard brush.
For navigation, Pekka normally uses maps and a compass, but in foggy weather and in order to determine the direction of the start, he also used a GPS navigator. Still, one should never count on a navigator alone: indeed electric appliances and water are not the best friends.
Before the trip, Pekka managed to buy a good 6-page map of Ladoga with 1: 100 000 scale in the Aino bookstore in Sortavala, and it was quite sufficient to go with.
Pekka took two mobile phones with him. One with a Finnish sim card, and the other had a Russian Megaphone one. On the eastern shore of Ladoga, there were 3 days, when both phones were out of range. No such problems near inhabited areas, of course.

Safety issues

“When I tell people about this trip, almost everyone is surprised that I did it alone. I do not see anything strange in this. On my home lake Haukivesi, I always go on a kayak all alone. It is easy: you are ready to go wherever you want, and you don`t need to fit in anyone else`s plans”, tells Pekka.
Of course, it is necessary to prepare for such a trip, so that you can be really ready to cope with possible difficulties all alone. It’s not as simple as it might seem at the first glance.
Most people unfamiliar with water trips have an incorrect idea of safety. In fact, the presence of a companion does not greatly increase the level of security. Of course, in some cases, a companion can provide a second opinion in a situation of a difficult decision-making. On the other hand, if the error does happen, there will be more victims.
Water tourism, like tourism in general, always carries certain risks. But there is a risk even when we are at home, there is no absolute safety. “I was well aware of the fact that if something happens to me, I can blame only myself, and no one else,” Pekka laughs.
“It seems to me that now people try to impose responsibility on the others too often. When one has a phone, he can easily go anywhere being sure, that if he gets tired or sick, he can call rescuers at any time, and they will take you away on a rescue helicopter.”
When Pekka goes hiking or kayaking, he tries to focus more on the thinking of people who discovered new lands, collected folklore or studied nature. Any trip should be carefully prepared, possible difficulties are taken into account, equipment is to be reliable. When the trip begins, you find yourself on your own, even if there is a fellow nearby. You need to think about your actions. A minor injury or damage to equipment can be a serious problem. It is very important to be aware of the limits of your abilities. You should never plan GGG beyond your strengths or physical abilities or to go kayaking in bad weather.
Of course, on open water, the skills of moving on a kayak must be firm. If you cannot make an Eskimo coup in a loaded kayak, this must be taken into account before venturing into the water in unfavorable weather. For example, Pekka cannot boast of such a skill, so he makes decisions in accordance with this.
Pekka`s security plan was based on the help of other people: Rita in Sortavala helped remotely, and Erkki and Anneli could relatively quickly come to the rescue by their camper. If he got sick, Pekka would receive help, although not immediately.
Planning the trip, Pekka crossed some parts of the coastline by car looking for hotels to spend several nights. Between Novaya Ladoga and Shlisselburg there was no way to get close to the water – there was no road network.
”Rescue services in Russia are called by the same number as in Finland – 112, but I did not really count on that, because I could not explain everything in Russian by phone. In case of emergency, I planned to call first of all to friends who would have already called for help.,” explains Pekka.

* * *

Pekka Pouhula`s summary of his trip: ”Indeed, Ladoga is a huge mass of water, a vast and a deep lake. In some places, there were more than 200 meters below. This is an inexpressible feeling.”


Day                                      Distances                                 Time spent

1.                                           9 km                                                 2 hours

2.                                        17 km                                                7 hours

3.                                         37 km                                                8 hours 5 min

4.                                         34 km                                                 7 hours

5.                                         36 km                                                  8 hours 10 min

6.                                        46 km                                                  9 hours 15 min

7.                                        30 km                                                  8 hours

8.                                        39 km                                                  4 hours 10 min

9.                                        63 km                                                 15 hours 30 min

10.                                       0 km

11.                                     31 km                                                    5 hours 30 min

12.                                       0 km

13.                                       0 km

14.                                     15 km                                                    2 hours 30 min

15.                                      50 km                                                 11 hours

16.                                       45 km                                                 11 hours 20 min

17.                                       67 km                                                  15 hours 45 min

18.                                       53 km                                                  10 hours 15 min

Total:  573 km                                            125,5 hours (4,6 km/h with breaks)

Paddling strokes: 298 000. If one stroke corresponds 1 kg of resistance power, physical exercise makes 2500 kg/hour.

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu!

Teksti ja kuvat: Helena Puonti           Aloituskuva: M.Jannela

Matkaa Karjalaan suunniteltiin pitkin talvea. Vielä viime hetkellä virukset olivat kaataa suunnitelmat. Matkaan kuitenkin lähdettiin. Kajakit keimailivat autojen katolla.
Kartanlukutaitomme ansiosta koimme matkalla monta yllätystä. Eri asteiset kuoppatiet säätelivät vauhtiamme. Perille päästiin – Isäni syntymäseudulle. Saatoin kuvitella hänen juoksevan vastaani paitaressuna, Mummon ja Paapan kotiaskareissa nuoruuden voimissaan, kalassa – Äyräpää-jävellä tai Vuoksella, iltapuhteella …
Saavuimme majapaikkaamme. Se oli kauniilla paikalla Vuoksen rannassa, siisti ja hyvin hoidettu ympäristö. Teresa, majatalon emäntä, ihmetteli, miten yksinäinen nainen voi löytää heidän kalastajien ”hotellin”. Pidin Teresasta. Hän on hyvin ystävällinen ja lämmin ihminen. Matkaseurueeseemme kuului Pekka, joka oli järjestänyt kaiken sekä Mari, joka sulautui joustavasti kaikkiin rooleihin. Flunssaväsymykseni takia hän toimi mm autonkuljettajanani. Ystävystyimme. Tiesin, että voin luottaa Mariin ja Pekkaan. Mari ja Pekkakin päättivät yöpyä hotellissa.
Matkaan lähti myös isompi Joensuun Kauhojien joukko, joita tapasimme matkalla silloin tällöin.
Aamulla heräsimme viivytellen. Laitoimme kalastajien keittiössä aamiaisen ja pakkasimme kajakit matkaan. Kalastajat olivat jo nousseet aiemmin ja ylpeänä esittelivät Vuoksen kalasaaliitaan.
Koleasta ja sateisesta alkukesästä huolimatta aurinko sädehti puiden välistä ja sininen taivaan kansi kuvastui veteen. Vuoksi virtaa koko ajan, lieneekö sillä milloinkaan aikaa tyyntyä. Vuoksi joki on leveä kuin järvi. Hyvin olisin voinut kuvitella olevani Saimaalla.
Verkkaisesti lipuivat kajakkimme Vuoksen rantaviivaa seuraten. Tavoitteena oli Äyräpää-järvi. Isäni ikävöi usein Karjalaan. Loppumetreillä lähimuistin heikentyessä hän ”asuikin” siellä. Isä muisteli usein linturikasta Äyräpää-järveä. Kartan mukaan Äyräpää-järven rannat ovat soistuneet. Salmenkaita-joki laskee Äyräpää-järven vesiä Vuokseen. Meloimme Salmenkaitaa pitkin ylävirtaan 13 (-16) km. Joki poimuili tasaisen leveänä ja syvänä. Suvantopaikkojakin löytyi, jolloin rannan puut näyttivät kasvavan terävinä alaspäin. Tuomet kukkivat. Linnut seurasivat matkaamme. – Joki näytti kulkevan erämaassa. Vain joen suistossa oli taloja, ihan lähekkäin rakennettuja, pienet kasvimaatilkut väleissä suloisesti epäjärjestyksessä. Paikoitellen rannoilla oli vaatimattomia mökkikyhäelmiä, joissa oli kalastajia tai perheitä. Vilkutimme kaikille, ja yleensä saimme tervehdyksen takaisin. Joen keskivaiheilla oli muutamia huviloita, teräsverkoilla tai muuten eristettynä.
Joessa oli kaksi koskea. Päätimme jo heti kantaa kajakit ensimmäisen kosken ohi. Ajauduin kuitenkin niin lähelle, että vesi alkoi ahnaasti viedä kajakkiani. Ihan viime hetkessä sain voimaa tempautua irti kosken kattilasta. Kyllä ihminen on avuton luonnon voimien edessä. Pahimmassa tapauksessa veden pyörre olisi ohjannut kajakkini kiveen ja särkenyt sen. Ainakin olisin kastunut.
Kosken rannalla ruokailimme. Jokainen heitti kattilaan jotakin repustaan, ja niin saimme maukkaan ja ravitsevan keiton.
Toisenkin kosken kohdalla meidän oli antauduttava ja kannettiin kajakit rantaa pitkin.
Melonta jatkui. Lähestyessämme Äyräpää-järveä iltapäivä oli jo pitkällä. Vastavirtaan melominen oli kuluttanut voimamme. Saavuimme joen alkulähteille. Kaislikko joen rannoilla kasvoi. Lopuksi oli vain pieni uoma kaislikon keskellä, kunnes sekin loppui. Edessä ja sivuilla oli silmänkantamattomiin hyllyvää kaislikkomätästä. Olisi pitänyt olla viidakkoveitsi tien raivaamiseksi. Mahdollisesti veden pinnalla oleva mätäskerros ei silti olisi päästänyt meitä etenemään. Luonnon voimat voittivat taas. Olisi pitänyt olla helikopteri. Äyräpää-järvi säilytti salaisuutensa. Se suojaa lintujaan. Niillä on todellinen pesimärauha.
Viivähdimme paikassa hetken, nautiskelimme. Käänsimme sitten kajakkimme ja antauduimme virran vietäväksi. Se tuntui ylävirtaan ponnistelun jälkeen uskomattomalta. Virta vei meitä lempeästi kotiin päin. Laskimme kosketkin, eivätkä ne edes tuntuneet suurilta. Aurinko paistoi. Tuomi kukki. Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Rantojen puut ja lehvästöt muodostivat veteen heijastuessaan alati vaihtuvan näkymän. Isänikin on nähnyt nämä – ja varmasti iloinnut niistä.
Kahdessa tunnissa olimme virran keinussa leväten laskeneet koko joen. Jonkin verran oli vielä matkaa Vuoksen rantaa pitkin. Illan suussa olimme takaisin majapaikassamme.
Seuraavana päivänä ajelimme kylille. Talot ja pihat ovat kaikkialla lähekkäin, tuskin minkään kaava-arkkitehdin suunnittelemana. Sammaloituneita entisten talojen kivijalkoja näkyi entisen elämän muistona. Kylät olivat asuttuja. Elämä jatkuu niissä – omalla mallillaan.
Palailin yksin kotiin. Mari ja Pekka saattoivat minut alkuun. Emme menneet nytkään valitsemaamme tietä, vaan tie valitsi meidät. Pääsin kuitenkin kommelluksitta kotiin.
Kotiin palattuani ymmärsin. Savonlinnan luonto on hyvin samankaltaista kuin Karjalassa. Olen viettänyt lapsuuteni Pohjanmaalla ja tänne asetuttuani olen erityisesti viihtynyt Saimaan maisemassa. Varmaankin esi-isieni maisema on piirtynyt geenieni epitooppeihin ja Savonlinna on Karjalani. Olin tullut kotiin.

​Pekka ja Mari matkalla Salmenkaitajoella


​Koskien kohdalla kannoimme kajakit ylävirtaan ja alaspäin laskettelimme virran mukana. Kesäpäivä oli lämmin ja kaunis.​


​Vuoksi virtaa

100 kuvaa Laatokalta


Teksti ja kuvat: Pekka Pouhula
Toimittaja: Pertti Rovamo

Päätin osallistua Suomen satavuotisjuhlintaan valitsemalla sata kuvaa Laatokalta. Valtaosa kuvista on ottamiani, mutta jotkut kuvat ovat ottaneet retkikaverini.
Valtioneuvoston kanslia on 15.8.2017 hyväksynyt kuvasarjani Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 ohjelmaan. Sain samalla käyttööni virallisen Suomi 100 -tunnuksen.
Olen retkeillyt Laatokalla lähes parinkymmenen vuoden ajan. Kohtasin vuonna 1999 suunnilleen yhtä aikaa sortavalalaisen naisystäväni Rita Aladinan ja Laatokan. Kaikkiaan olen tehnyt melonta- ja souturetkiä tuolle Euroopan suurimmalle järvelle noin neljäkymmentä. Kuvia on arkistossani noin 5000.
Olen aina ollut vaelteleva ihminen. Kouluvuosinani taipumukseni aiheutti kotona kahnauksia, koska vanhempani eivät pitäneet siitä, että olin aina liikkeellä.

Minulle on merkinnyt paljon se, että Laatokka on järvi, ei meri. Meri on minulle liian rannaton, vaikka melko rannatonhan Laatokkakin tietysti on. Mutta on siellä aina ranta.

Laatokan pohjoisranta kuului pitkän aikaa Suomeen. Siksi valitsin kuvani nimenomaan siltä alueelta. Laatokan pohjoisosa on mielimaisemani vaaroineen ja suurine korkeuseroineen. Kun astuu maihin ja kiipeää vaarojen laelle, järvimaisemaan saa aivan toisen ulottuvuuden. Ehkäpä kuvieni avulla sellainenkin ihminen, joka ei ole siellä liikkunut, saa aavistuksen alueen ihanasta luonnosta ja sen hienoista näkymistä.

Ehkä pienen vivahteen kiinnostukseeni Laatokkaan antaa sekin, että äitini suku on peräisin Jaakkimasta, Laatokan länsirannan tuntumasta. Mutta he olivat kuivan maan ihmisiä ja itse asiassa pelkäsivät suurta järveä. Innostukseni vesiretkeilyyn on siis muuta perua. Mutta sukutarinoitani Jaakkimasta on blogini osassa ”Tarinoita”.

Laatokan eteläinen osa on aivan toisenlaista maisemaa. Sieltäkin on kuvia ja kertomuksiani, koska olen kiertänyt järven melomalla. Tärkein kertomus siitä on nimeltään Laatokan kierros.

Sadan kuvan valitseminen oli yllättävän vaikeaa ja monta mukavaa ja muistamisen arvoista paikkaa piti jättää pois. Olen valinnut kuvat pikemminkin muistojeni kuin kuvien laadun perusteella.

Alla kartta Laatokan pohjois-osasta jossa näkyy kuvauspaikat.


Honkasalon saari on tunnettu ennen muuta kujasistaan. Kun Sortavalasta mennään Valamoon, Honkasalo on kaupungin edustan saariston ulommaisia saaria ennen laajaa ulappaa. Sieltä on matkaa Valamoon vielä 20 km.

Kujaset ovat kalliorantaisia pikku vuonoja. Niitä on viisi kappaletta. Olen ajatellut, että ne ovat Väinämöisen käden jäljet, kun maailma luotiin. Uskon, että Väinämöinen nousi maihin tässä kohtaa, otti tukea tuoreesta maasta ja niin hänen sormensa uursivat kujaset kallioon.

Honkasalo on nykyään suosittu matkailukohde. Retkeili8jät tulevat sinne veneillään ja kajakeillaan. Jo Suomen aikaan paikalliset ihmiset tekivät sinne veneretkiä Sortavalasta. I.K.Inha kävi kuvaamassa Honkasalon kujasia vuonna 1893.

Mielestäni nämä näkymät ovat eräitä entisiä kansallismaisemiamme. Onneksi maisema on vieläkin olemassa ja myös suomalaisten nautittavissa. Tosin sinne pääseminen on hieman haasteellista niin kesällä kuin talvellakin.

Tämä kuva päätyi Rovamon Pertin ansiosta Erälehden kansikuvaksi.

Kuin timantit kimmeltäisivät

Tätä kujasten näkymää katselin riippumatosta yhden aurinkoisen kesäpäivän

Juri Sevrjukov ja Mari Jannela saapuvat meloen kujasille

Juri on laskeutumassa köyden varassa kujasten kallioseinämää. Punaisena pisteenä erottuva Juri ilmentää samalla paikan mittasuhteita.

Saaren nokassa erottuu ortodoksiselle uskolle ominainen matkamiehen risti.

Laivasaari. Tämäkin oli I.K.Inhan kuvauskohteita

Näkymä Laivasaaren laelta. Saari on vaikeapääsyinen, koska rannat ovat niin jyrkkiä. Monen vuoden empimisen jälkeen kiipesin saaren huipulle.

Honkasalossa on kujasten lisäksi toinenkin nähtävyys, Vahtimäki. Kuvassa on näkymä Vahtimäeltä Sortavalan suuntaan. Täällä oli viikinkiajalla tähystyspaikka, josta oli näköyhteys Sortavalan Paasonvuorelle..

Ensimmäisen talviretkeni leiripaikka. En vielä tiennyt talviretkeilystä juuri mitään. Silloin palelsi oikeasti. Silti retkestä jäi hyvät muistot, eikä se jäänyt viimeiseksi talviyökseni luonnon helmassa.


Kaarnesaaressa on mahtava kallionhalkeama


Valamo on saariryhmä keskellä Laatokan pohjoisosaa. Joka puolelta sinne on melontamatkaa parikymmentä kilometriä. Avonaisia selkävesiä on vähiten, jos lähtee liikkeelle Salmin Lunkulansaaresta. Valamon itäpuolella on saaria, jotka antavat vesiretkeilijälle sopivia tauko- tai suojapaikkoja. Pisin avovesiosuus on kahdeksan kilometriä.

Valamon saaristossa on Laatokan norppien tihein kanta. Suurimmassa laumassa, jonka olen nähnyt, norppia oli 40-50 kappaletta.

Kun Valamoon meloo tai soutaa, mieleen nousee väistämättä harras tunnelma, koska tietää tulevansa pyhään paikkaan.

Valamoon ei pääse kuin hyvällä säällä. Jos tuulee yli 5 m/s on parempi odotella tukevalla maalla tuulen tyyntymistä.

Valamoon kuljetetaan turisteja isoilla kantosiipialuksilla Sortavalasta, Käkisalmesta ja muistakin satamista. Isot jokiristeilyalukset tulevat sinne Pietarista ja Moskovasta.

Pyhän Niolauksen skiitta eli Nikolski juhannusyönä.

Tarkkasilmäinen erottaa taivaanrannasta Valamon valkoiset kirkot. Näin kirkkaalla säällä ne erottuvat harvinaisen selvästi.

Rita Valamossa. Taustalla on Pyhän Nikolaoksen skiitta eli Nikolski.

Valamon Öljymäen kappeliin johtaa leveä polku. Pentti Patosalmi zoomailee.

Näkymä Ristisaaresta Valamoon päin.


Valamon saaristossa on kilometrikaupalla tällaisia pystysuoria kalliorantoja. Niille rantautuminen on mahdotonta.

Maarian kämmeköitä

Mainingit kohahtelevat matalikolle tullessaan.

Aamupalaa syödessäni olen usein nähnyt tällaisen ilmestyksen. Siinä on ”kalastuksenvalvoja” tarkistamassa kuka kolistelee. Norppa on vaikea kuvauskohde, koska aina, kun nostat kameran ottaaksesi kuvan, se sukeltaa.


Kyseessä on pikkuinen saari Impilahden edustalla. Löysin luodon nimen vanhoista kartoista.

Onko tämä jokin muistokivi? Luonnonkivi on punaista graniittia ja arvioin sen painoksi noin 2 600 kg. Kivi on kummallisen muotoinen ollakseen jääkauden tuoma.


Vanhoissa kirjoissa kerrotaan, että kun Sortavalasta kuljettiin Valamoon, tämä oli viimeinen suojainen luonnonsatama ennen Valamoa. Valamo häämöttää taivaan rannassa.

Paikka on toiminut myös kalastajien tukikohtana. Näkymät ovat samantapaisia kuin Honkasalon kujasilla.

Saarelta on löydetty n 150 erilaista sammallajia. Osa kasvaa vain tällä saarella, tosin Sveitsin Alpeilta on löydetty muutama sama laji.


Se on Lahdenpohjan edustalla Lumivaaran kuntaan kuulunut saari. Saari on iso, siellä on aikoinaan ollut kansakoulukin. Iso-tätini asui täällä.

Kilpisaaret. Aamutuimaan norppiakin on näkyvissä.

Pekat Pouhula ja Turunen Kuhkaan saaren männikössä. Kuva: Mari Jannela.

Iso-tätini talon perustuksia


Iso saari on Läskelän edustalla. Korkeat mäet näkyvät kauas. Saari on mahtavan näköinen kaukaakin katsottuna. Saaressa on linnan rauniot, mutta ne ovat hankalan kiipeämisen takana. Kapuamiseen kuluu helposti pari tuntia, mutta näkymät palkitsevat.

Etualalla Mäkisalo. Taaempi on Pekanmäki. Kuvassa näkyvä pystysuora seinämä on nimeltään Pekanriutta. Paikallinen nimitys poikkeaa suomen kielen vakiintuneesta riutta -sanan merkityksestä. Nykysuomen sanakirjan mukaan riutta on vähän tai ei ollenkaan vedenpinnan yläpuolelle kohoava pitkähkö hiekka- koralli- tai kalliokari. Sama lähde kertoo kuitenkin, että Laatokan-Karjalassa, Lapissa tai Kuusamossa se tarkoittaa korkeaa, äkkijyrkkää usein etelänpuoleista vuorenrinnettä.


Mäkisalon Linnamäki

Mäkisalon Linnamäen viikinkiaikaisen linnan perustuksia.

Tästä paikasta on vahdittu viikinkien liikkumisia yli tuhat vuotta sitten


Pitkärannan saaristossa sijaitseva puolitoista kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä Petäjäsaari oli rantasalmelaiselle seurueelle erityisen koskettava paikka, koska siellä käytiin seitsemän päivää ennen Talvisodan päättymistä, 6. maaliskuuta 1940, ankara taistelu, jossa yhden päivän aikana kaatui 117 suomalaista. Siellä taisteltiin sananmukaisesti viimeiseen mieheen. Kaikki elävänä saaresta selvinneet olivat hiukan aiemmin evakuoituja haavoittuneita.

6.3.1940 saaressa kaatuneista 46 oli rantasalmelaisia ja 23 nilsiäläisiä. Rantasalmelaisten menetykset olivat Suomessa toisen maailmansodan pahin miestappio yhden kunnan osalle samana päivänä.

Kuva on Petäjäsaaren muistomerkin siunaustilaisuudesta.

Risto Partanen ja Erkki Muukkonen ovat soutamassa läpi harmaan kiven.

Talvinen näkymä Petäjäsaaresta. Taustalta näkyy, että Laatokan selkä on sula.


Vuori sijaitsee lähellä Sortavalaa Riekkalan saaren Tokkarlahdessa. Myös I.K.Inha kävi näitä maisemia kuvaamassa.

Ritan tytär Inna Aladina Riekkalansaaren Riuttavuorella.

Pekka Pouhula Riuttavuorella. Taustalla näkyy Tokkarlahti. Kuvan on ottanut Inna. Sattumalta I.K.Inhalla on samantapainen kuva.



Mökerikkö. Teltta tasaisella kalliolla.

Kajakit Rahman kivikkorannalla

Kuvassa on tyypillinen Laatokan riutta.

Impilahden Pullinvuori. Kohosen Tauno meloo esi-isiensä maisemissa.

Ensimmäinen kunnollinen kuvani Laatokan norpasta. Yllätin sen päiväunilta.

Nyylähaarikka. Melko harvinainen hieno hentoinen kasvi, joka kasvaa kallionkolossa yksinään.




Kerrotaan, että toiveet toteutuvat, kun ryömii tämän läpi.

Olisiko kallio muinoin oksentanut?

Kun lähdetään Sortavalasta, tästä aukeaa ensimmäinen näkymä aavalle Laatokalle.

Jäätelit jäätyneet kuvioiksi

Risto Partanen leikkii jääteleillä Sorolansaaren rannassa.

Näkymä Uimosenahonmäeltä Laatokalle. Kirjavalahti.

Näkymä Sortavalan Kuhavuorelta Läppäjärvelle.

Talvimaisemaa Laatokalle Winterin huvilan terassilta

Riekkalansaaren Papinmäki. Näkymä Laatokan Läppäjärvelle Sortavalan kaupungin vierestä. Täälläkin on matkamiehen risti.

Ristiaallokkoa. Aallot iskevät vastakkaisista suunnista toisiaan vasten


Sumu vyöryy nopeasti eteenpäin. Nyt se on peittämässä Munatsun saarta

Sumurintama kehittyy. Tässä vaiheessa on jo syytä ottaa kompassi esiin ja tarkistaa suunta..

Jannelan Mari pääsi näin lähelle norppia kuvaamaan.

Blogin pitäjä uimassa Laatokassa. Paikalliset kertovat, että tässä kohti on vettä alla 200 metriä. Ei tarvinnut pelätä, että kolhii itsensä pohjaan. Läksin uimaan eräällä reissulla vuokraamamme laivan kannelta. Laivasta järvi näytti tyyneltä, mutta aallot olivatkin isoja ja tuuli alkoi kuljettaa laivaa. Tuli pieni kiire laivaan takaisin laivaan.

Synttärimatkani Altaille syyskuussa 2006

Tarina ja kuvat: Pekka Pouhula
Toimittaja: Pertti Rovamo

Ystäväni, valokuvaaja Tauno Kohonen oli houkutellut minua pitkään Altaille. Hän kehui alueen luontoa ja maisemia, lopulta uskoin. Lupasin lähteä hänen vetämälleen Kontiki-toursin matkalle. Mutta kesän kuluessa matkan kohteeksi vaihtuikin Kamtsatka ja ajankohta synttäreitäni aikaisemmaksi. Niinpä päädyin omatoimimatkaan. Sortavalalainen naisystäväni Rita Aladina rupesi pyynnöstäni järjestelemään synttärimatkaani.

Hän soitteli pitkin ja poikin Venäjää ja löysi lopulta Altain alueelta Bijskista Maximin ja sopi hänen kanssaan matkan järjestelyistä. Hän sopi kahdeksan päivän kiertomatkasta Altain vuoristossa. Tunsin itseni ruhtinaaksi, koska käytössäni oli opas (Maxim), kuski, kokki, apuopas ja tulkki (Rita). Kulkuvälineenä oli iso maastoauto ja sen katolla kumivene moottoreineen. Teltat, makuupussit, muut varusteet ja ruoat kuuluivat hintaan. Meidän ei myöskään tarvinnut osallistua telttojen pystytykseen tai ruoan valmistukseen.

Omatoimimatka oli selvästi Kontiki-toursin matkaa halvempi. Nyt matka maksoi 1 600 euroa/henkilö, ja koska meitä oli kaksi maksavaa asiakasta, Rita ja minä, kustannukset olivat yhteensä 3 200 euroa. Valmismatkana se olisi maksanut meiltä 4 800 euroa. Hinnat ovat tietysti siltä ajalta.

Tutkimusmatkailija Granön jalanjäljillä

Taunon vinkistä luin ennen matkaa suomalaisen maantieteilijän ja tutkimusmatkailijan Johannes Gabriel Granön (1882-1956) kirjan Altai. Se ilmestyi alkuaan kaksiosaisena vuosina 1919 ja 1921. Suomalaisen Kirjallisuuden seura julkaisi teoksen vuonna 1993 yhtenä niteenä. Sen toimitustyössä auttoi hänen poikansa Olavi Granö. Minulla on tämä jälkimmäinen teos.

Syysreissuni säät olivat vaihtelevia. Alhaalla laaksoissa oli vielä täysi kesä ja helteistä. Vuoristossa satoi ensilumi. Eräänä aamuna maa oli valkoinen ja yö oli ollut hyvin kylmä. Rita sanoi aamulla harmissaan ja kylmissään, että tällä rahalla olisi päässyt pariksi viikoksi lämpimäänkin. Hätäpäissäni lupasin seuraavaksi talveksi matkan lämpimään. Kävimmekin Egyptin Hurgadassa.

Matkani aikana ruska oli vuoristossa kauneimmillaan. Oli hienoa katsella, kun iso laakso oli täynnä hehkuvia lehtikuusia ja niiden taustalla säteilivät valkohuippuiset vuoret. Kaiken kruunasivat auringon säteet värikylläiseen maisemaan.

Vuoristoteiden vaarat

Hurjin kokemus oli Tŝulysmajoen jokilaakson ainoa tie. Hurjin jakso oli kolme ja puoli kilometriä pitkä serpentiinitie alas vuorilta. Se oli kapea, ilman kaiteita ja ohituspaikkoja. Kuski katsoi tarkkaan onko vastaantulijoita. Kokkinamme toiminutta Olgaa pelotti niin, että hän lauloi jotain laulua koko laskeutumisemme ajan.

Olihan se pelottavaa. Kun katsoin sivuikkunasta, joskus näkyi pelkkää hiekkaista vuorenseinää ja mutkan jälkeen pelkkää tyhjyyttä. Laskeutumisen lopussa kuski epäonnistui vaihtamisessa (Uatzissa ei ole synkronoitua vaihteistoa, joten vaihtaa piti välikaasulla). Hän joutui äkkiä painamaan jarrua. Lensin pää edellä auton etuseinään onneksi kymmenen senttiä jonkin kotelon viereen. Ei käynyt kuinkaan, vaikka otsa aristikin myöhemmin. Kaikki säikähtivät, varsinkin vastuussa ollut Maxim.

Retken varusteet ja muonitus

Retkivarusteet olivat vaatimattomat, yleensä riittävät, mutta pakkasyönä palelsi. Teltta oli kohtuullinen, mutta makuualustoina oli 2-3 vanhaa makuupussia. Se varsinainenkin oli varsin vaatimaton kesäpussi.

Kerran retken aikana päästiin saunaan Aktrun kansainvälisen säähavaintoaseman lähellä. Saunassa oli kertalämmitteinen kiuas, jota lämmitettiin saunan ulkopuolelta. Sauna oli kuuma ja nokinen. Lämmintä vettä ei ollut. Viereisen pienen lammen vesi oli hyvin kylmää, varmaankin se tuli jäätiköltä.

Ruoka oli vaatimatonta retkimuonaa. Se oli ymmärrettävää. Mehän yövyimme ja ruokailimme luonnossa. Aamuisin tarjoiltiin teetä, leipää ja murukahvia. Minulla oli mukanani tsuskia, pieni rinkeleitä.

Pääateriana oli saslikkia tai keittoa, joissa oli yleensä säilykelihaa ja perunoita. Lisukkeeksi tarjottiin leipää, makkaraa ja juustoa sekä salaattia majoneesin kera.

Vesi ja keitot keitettiin sankoissa nuotiolla.

Aktas-nimisessä kylässä oli tarkoitus ostaa tomaatteja ja kurkkuja, mutta niitä ei kaupassa ollut. Kylä oli pieni.

Eräänä iltana Maxim sanoi, että nyt tehdään saamistamme taimenista jotain hyvää. Odotin innokkaasti ja seurasin, mitä Maxim teki. Hän aukaisi kalat, poisti suolet ja huuhteli hyvin. Hän ripotteli suolaa kalaan pintaan ja vatsaonteloon. Viiden minuutin päästä hän sanoi, että nyt on valmista. Hän paloitteli noin 25 -senttisen kalan neljään osaan ja antoi minulle pään, jossa roikkui kalan sydän verisuonen päässä.

Kerroin Ritalle, etten kykene syömään sitä. Keksin pikaisesti tekosyyn, että minulle on pienenä opetettu, ettei raakaa kalaa saa syödä matovaaran vuoksi. Rita tulkkasi tilanteen hienosti. Maxim ei loukkaantunut vaan söi itse pääkappaleen. Se oli hänestä kalan paras osa. Minua se ei houkutellut. Maistelin kalan keskiosaa ja se menetteli.

Maxim neuvoi, jos pala ei ole tarpeeksi suolaista, kastele sormenpäätä pöydällä olevaan suola-astiaan ja hiero suolaa kalan pintaan. Hän kertoi, että paras kalaresepti on kuin talvella nostaa taimenen avannosta ja syö saman tien niskapalan pippurin ja suolan kera.

Kun palasin Suomeen, kukaan ystävistäni ei ollut kuullutkaan viiden minuutin suolauksesta. Eräs perhokalastaja tosin kertoi 20 minuutin suolakalasta

Ehkä retkimuona oli kuitenkin rasitukseen nähden hiukan niukkaa, koska paluumatkalla junassa Moskovan ja Petroskoin välillä, minä halusin koko ajan syödä. Ostimmekin Syvärin asemalta venäläisiä umpipiiraita ja savukalan. Kyllä maistui.

Rita puolestaan halusi vain nukkua junan pehmoisessa ja lämpimässä vuoteessa. Hän naureskeli jälkeenpäin, etten antanut hänen nukkua, koska koko ajan piti etsiä syömistä. .


Retki oli raskas, koska se kesti kymmenen päivää, kaksi meni matkoihin ja kahdeksan päivää oltiin maastossa. Jokainen yö vietettiin eri paikassa. Mutta Altain monipuolinen alue oli näkemisen ja kokemisen arvoinen.

Matkan järjestelyt olivat sinänsä erinomaiset. Hiukan jäi harmittamaan, kun sovittu ratsastusretki jäi pois. Paikallinen ihminen ei tullut hevosineen sovittuun paikkaan. Emme myöskään ehtineet Ulagan museoon, koska aikataulu jätätti.

Rita kertoi jälkeenpäin, että hän oli tilannut matkan suomalaisen matkatoimiston johtajalle (siis minulle). Rita oli kertonut, että tulen katsomaan voiko suomalaisia turisteja tuoda Altaille. Ehkäpä tällä asialla oli vaikutusta palvelun laatuun.

Joku kysyi jälkeenpäin, että ahdistivatko vuoret. En heti ymmärtänyt kysymystä. Käytyäni Kaukasuksella ymmärsin tarkoituksen. Altai ei ahdistanut, koska laaksot ovat avarampia ja vuoret loivempia. Silmäkulmassa ei ollut koko ajan tummaa vuorta, kuin uhkaamassa olevaa ukkospilveä.

Vuoriston syksyinen ruska painui mieleen. Kun laskeuduimme vuoren rinnettä, näin kuinka lehtikuuset vaihtoivat väriä. Ylhäällä ne olivat keltaisia ja alhaalla vihreitä. Jossain kohtaa vaikutti, että joku oli liukuvärjännyt kuuset, niiden latvat olivat keltaisia ja tyvet vielä aivan vihreitä. Se tuntui erikoiselta ilmiöltä.

Laitan tähän lopuksi linkin reissunkin tunnelmia kuvaavaan suosittuun suomalaiseen iskelmään, jonka nimi on Yö Altailla. Sävel ja sanat ovat Valto Tynnilän ja Martti Jäppisen. Iskelmä on tehty alkuaan 1930-luvun alussa, mutta levytetty sittemmin moneen kertaan. Se löytyy netistä ja alkaa:

”Nuo Altain huiput siintelee
tasolla pilvien.
Ja vuoripuro solisee
alla vanhain pyökkien.
Ah aurinkoiset hetket vuoritiellä
rintehillä iki-vuorten mykkien,
Kun kahden kuljimme siell’ riemumiellä
sydämet rakkautta sykkien”….

Karttapiirros retkestäni. Se antaa käsityksen kuinka kaukana Suomesta Altain seutu on. Aikaerokin on neljä tuntia, kesällä tuntia vähemmän, koska Venäjällä ei ole talvi- ja kesäaikaa.


Reissumme autona toimi maastokuorma-auto Uaz. Se pystyy kulkemaan metrisessä vedessäkin. Siksi kuvan tilanteessa oli helpompaa ajaa paikalliseen tapaan puron pohjaa kuin  huonokuntoista tietä pitkin. Auton katolla on kumivene, jota reissun aikana käytettiin. Sillä teimme myös parin päivän mittaisen osan paluumatkastamme Teleskoje –järven vesistöä pitkin. Kuva on myös kollaasi. Vasemmalla ylhäällä on pääopas Maxim, toisessa laidassa kuski Andrei, alapuolella Pekka, alarivissä kokki Olga, tulkki Rita ja apupoika Volodja.

Ensimmäisenä aamuna maisema yllätti. Katun -joen rannalla oli upea ruska. Katun yhtyy Ob-jokeen Bijskin kohdalla. Ob laskee lopulta Jäämereen.

Kohtasimme tutun tuntuista rantamaisemaa. Rita ja venäläiset yleensäkin rakastavat koivikkoa, me suomalaiset useimmiten männikköä.

Katun -joella käytiin laskemassa koskia kumiveneellä. Se oli tyypillinen turisteille tarkoitettu ohjelmapaketti. Kuvassa on jokivarren kylä joka kuului korvissani tutulta. Sen nimi oli Manzherok, minulle siis Manserock.

Altain vuoristoa ilta-auringossa. Vuoret kiinnostivat paljon tasaisemman maan kasvattia. Tämä oli ensimmäinen reissuni vuoristoiselle seudulle.

Kun leiriä pystytettiin, kävelimme Ritan kanssa lähimaisemissa. Syksyllä maisema oli sävyiltään ruskeaa ja kuivaa. Yllättäen jossain kukki kasveja, pääosin outoja. Eräs, joka on tunnistettu on Rhododendron, sekin kukki, vaikka oli syyskuun loppupuoli.

Valtatie M52 seuraa Ursul-joen vartta. Chuya Hihgway kulkee Novosibiskistä Mongolian rajalle. Se on osa vanhaa Siperian silkkitietä. Granö kutsuu samaa tietä Tŝujan tieksi.

Aamulla näin kuinka paikallinen mies meni ilmeisesti töihinsä hevosella ja hänellä oli koira kaverinaan. Kaiketi he olivat menossa paimentamaan lehmiä, lampaita tai hevosia.

Synttäripäiväni aamu. Kuohuviinin ja juhlapuheitten jälkeen löysin aamukävelyllä näin hienon paikan käsien pesua varten. Joki on Ursul.

Kun nousimme yhä ylemmäs, Altain vuoristo alkoi näkyä koko komeudessaan. Vuorten harjanteilla kasvaa vihreitä puita, mutta rinteet ovat paljaat.

Ihanan karu jokimaisema. Veden poikkeuksellisen sävyn aiheuttaa jokin mineraali jota liukenee kallioista. Keskellä harmaata tai ruskeaa maisemaa pistää siellä täällä silmään jokin erityinen väriläiskä.

Vanhoja kalliopiirroksia Altain ylätasangolla, Kalbak-Taš puistossa. Paikallisen selityksen mukaan kyseessä on Äiti Maa eli maaemo. Alueen kalliopiirroksia on pitkältä ajalta. Vanhimmat ovat seitsemän tuhatta vuotta vanhoja ja nuorimmat noin tuhat vuotta sitten tehtyjä. Vasemmalla ylhäällä on Maral-hirvi. Aikoinaan se oli tärkeimpiä saaliseläimiä. Nyt se on suojeltu ja harvinainen. Oikealla ylhäällä Vuorikauris. Vasemmalla alhaalla on metsästäjä jousineen. Oikealla alhaalla: Arvoituksellisessa kuvassa on kaksi ihmishahmoa. Tauno Kohonen luonnehti päiden muotoa avaruusolioiden kypärän muotoisiksi. Kallion oikeassa reunassa on jonkun nykyisen turistin puumerkki. Häiriköitä piisaa näköjään joka paikkaan.

Tässä kuvassa hahmottuu hyvin tutkimusmatkailija Granön mietelmä Altailta: Vuorella on kaksi puolta, valon ja varjon puoli, toinen on vihreä ja toinen ruskea. Puillakin on valoisa ja varjoisa puoli, varjossa on helteellä hyvä levätä. Monessa kulttuurissa korostetaan, että asioilla on kaksi puolta. Kiinalaiset ilmaisevat sitä käsitteillä jing ja jang.

Kivestä veistetty vanhan haudan vartija. Sille on piirretty miekka vyölle. Mallina ja patsaan mittana toimii Olga. Lähistöllä oli myös asuinpaikan perustukset.

Vanha Venäjän ja Kiinan välinen valtatie. Granö kirjoitti tästä tiestä: Kun kaksi hevosmiestä rattaineen kohtasi toisensa, seurasi kiistely kumpi antaa tietä eli peruuttaa.

Nykyään Mongoliaan menevä tie on tällainen. Se on harvinaisen hyväkuntoinen asfalttitie. Kuvassa on myös paikalliseen tapaan tehty kuolonkolarin muistomerkki. Se on keräily auton osista ja kukitettu.

Vanhalle koskimelojalle esiteltiin Tŝuja -joen kuohuja. Eivät olisi minun taidoillani laskettavissa.

Tŝuja -joen silta. Ajettiin yli ja silta kesti.

Pienen joen rantakuusikossa tuli kotoinen olo, jos ei nostanut liikaa katsettaan, etteivät vuoret näkyneet.

Ensimmäisen kerran kohtasimme lumihuippuisia vuoria.

Telttaleiri lehtikuusimetsikössä Aktrun lähellä. Oli ihana kävellä koko alueen peittävällä pehmeällä neulasmatolla. Minulle uusi telttailukokemus.Mahtava öinen tähtitaivas painui syvästi mieleeni.

Aktrun jäätikön huuruja.

Ollaan kapuamassa Aktrun jäätikölle. Apupojan selässä olivat kaikkien tavarat. Volodja ei valittanut yhtään vaan oli koko ajan yhtä iloinen kuin muutkin. Maxim oli kotonaan näissä maisemissa. Näin ensimmäisen kerran kuinka vuorenrinnettä lasketellaan alas seisaaltaan pelkän vaelluskepin avulla.

Aktrun jäätikkö 2 200 metrin korkeudessa.

Jäätikön ympärillä olevia vuoria. Oli yllättävää kuinka äänekkäitä vuoret olivat, koko ajan kuului jotain, esim. kivet vyöryivät rinteitä alas.

Aktrun yläosaa. Täältä jäätikkövirta saa alkunsa.

Aamupala kylmän yön jäljiltä, lumisateessa. Porukka ei ollut oikein iloissaan.

Maisema muuttui ensilumen jälkeen.

Hätätilaministeriön työntekijä ajoi vastaan ja jäi haastelemaan Maximin kanssa.

Ensilunta ruusunmarjapensaissa. Meidän piti ennen lähtöämme allekirjoittaa paperi, jossa lupasimme, ettemme laita omin päin suuhumme luonnosta mitään marjoja tai muuta, koska osa niistä on erittäin myrkyllisiä. Sellaisia ovat mm. marjasinikuusamat.

Käytiin välillä Ritan kanssa kävelemässä, koska Uazin penkit olivat erittäin kovat. Auringon pilkahdukset tekivät maisemasta vielä hienomman.

Yläaron maisemaa ensilumen jälkeen

Tyrnimarjoja. Ne olivat mehukkaita ja suupielestä valui mehu rinnuksille, kun söi suoraan oksasta. Pensaissa ei ollut piikkejä haittaamassa syömistä.

Eräs Kurai -kylän talo. Jokaisessa talossa oli kotieläimiä, lehmiä, vuohia, kanoja ja sikoja. Varmaankin elettiin aika pitkälti omavaraistaloudessa.

Tyttöjä koulusta tulossa. Varusteista päätellen lumi oli yllättänyt kesken koulupäivän. Yritin ottaa heistä kuvia, mutta ujot tytöt juoksivat hihittäen karkuun.

Aksai -kylän keskustassa naudat käyskentelivät omassa rauhassaan.

Hautakurgaaneja. Niiden jäämistöä esitellään paikallisessaPazyryk etnografisessa museossa.  Kurgaanit ovat skyyttien kuudennalta kolmannelle vuosisadalle ennen ajanlaskumme alkua tekemiä.

Pazyrykin Kurgaanit
Kalbak-Taš puistossa olevat kivipiirrokset

Tŝulysman jokilaakson ainoa tie. Tällä tiellä pelotti ja Olga lauloi koko matkan ajan.

Tŝulysmajoen tie ylhäältä katsottuna. Alhaalla erottuu asumus, jonka pihalla on aura-auto. Talvella seudulla on kuulemma vähän lunta, koska ilmasto on mantereinen, mutta tuuli kinostaa lunta paikoin suuriinkin kinoksiin. En kadehtinut aura-auton kuljettajaa, jos hän joutuu auraamaan serpentiinitien. En tosin tiedä, onko se talvella käytössäkään.

Tŝulysman jokilaaksoa, Pilvetkin liikkuivat alapuolellamme. Tämä oli retkeni vaikuttavin näkymä.

Tŝulysman jokilaaksoa. Tuota voisin minäkin lasketella kajakilla.

Joen rantamilta ei tahtonut löytyä teltoille tasaisia paikkoja. Paimenkoira kävi tutustumassa leiriläisiin. Maxim kävi ostamassa paikalle sattuneilta kalastajilta taimenia.

Kolme paikallista paimenta tuli vastaan pienen lehmälauman kanssa. Heillä näkyi olevan paljon varusteita mukanaan. Missään ei näkynyt autoja, hevosia sitäkin enemmän. Taustalla erottuu kaksilankainen sähkölinja. Pitkässä linjassa mahtaa olla sähkökatkoja.


Ensilumi erottuu vuorilla, laaksossa puolestaan oli lämmintä

Paikallinen kirkko. Sen pihassa on perinteinen kesäjurtta, jota käytetään kesäkeittiönä, etteivät rakennukset lämpiä helteillä turhaan. Kylän nimi on Koo.

Silmääni hivelevä altailainen hevoslauma. Sellaista en ollut ennen nähnyt. Täällä hevoset ovat arkikäytössä ja niitä kasvatetaan ja myydään.

Syksyllä jokien vedet ovat alimmillaan. Tämä on Tŝulysmaan laskeva sivujoki..

Leiripaikkamme Tŝulysman rantamaisemissa puiden varjossa. Täältäkin löytyi kukkivia kasveja. Ihmettelin, kun Alppivuokko oli kukassa, mutta se kukkii täällä kaksi kertaa vuodessa.

Kumiveneemme lähtövalmiina. Siirryimme vesille. Kuski ja apupoika lähtivät ajamaan autoa takaisin. He kertoivat myöhemmin, että he ajoivat paluumatkaa kaksi päivää muutaman tunnin yöunilla. He ennättivät kohtauspaikkaamme Artubasin alapuolelle juuri ja juuri ennen meitä.

Maxim vie Tauno Kohosen kirjettä, jossa Taunon edellisellä matkallaan tapaamansa ihmiset asuivat. Kylän nimi on Balykĉa.

Balykĉa joelta nähtynä.

Teleskoje järvi (Altun-Köl) avautuu. On aika erilaista järvimaisemaa kuin Haukivedellä.

Vuoret ovat korkeita ja ensilumen kuorruttamia. Niillä on harmaan valkoista ohimoilla, sellaista alkoi omilla ohimoillanikin olemaan.

Aamukävelyllämme hevosia käveli rannalla. Ensin luulimme niitä villihevosiksi, mutta toisella oli naru kaulassa.Rita pelkäsi hevosia ensin, mutta uskalsi kuitenkin viedä niille leipäpalan.

Teleskoje järven rannat ovat jyrkät. Yritin jossain nousta ylös vuorelle, mutta rinne oli liian jyrkkä, yrityksestä tuli vain kuuma.

Eräs harvoja paikkoja missä pääsi jaloittelemaan.

Rita ja minä Korbun vesiputouksella. Näinkin vähän veden aikaan se oli mahtavan näköinen ja kuuloinen. Se on merkittävä altailainen turistikohde.

Teleskoje -järveltä löytyi nuotiopaikka. Jälkien perusteella se on suosittu leiripaikka. Sinne selvästi tehdään järveä pitkin järjestettyjä veneretkiä.

Teleskoje -järven pohjoisosaa. Paikalliset kertoivat, että järvellä tuulee aamupäivällä pari kolme tuntia pohjoisesta etelään. Meillekin sattui oikein vaahtopäitä. Iltaisin tuulee vastaavasti etelästä pohjoiseen.

Matkan järjestäjät iloitsivat, kun retki onnistui hyvin. Olin minäkin juhlatuulella.

Altain pääkaupungissa (GornoAltaisk) puutarhat kukoistivat ja kesä jatkui edelleen helteisenä.



Puusoutuveneellä Äänisen aalloilla

Toimittanut Pertti Rovamo

Oheisen tarinan kertoja on kesälahtelainen puuveneveistäjä Arvo Ketolainen. Hänen veistämänsä veneet ovat toistuvasti menestyneet loistavasti ERÄ-lehdelle tekemissäni soutuvenetesteissä.

Tarinan kohteena oleva Kizhin saari on Äänisen pohjoisosissa oleva ulkoilmamuseo, jonne on saaren alkuperäisten 1700-luvulta peräisin olevien puukirkkojen tuntumaan siirretty arvokkaita puurakennuksia Äänisen seudulta. Se on myös Unescon maailmanperintökohde. Kizhi on Venäjällä hyvin suosittu matkailukohde. Saareen on Petroskoista, 70 km:n päästä, nopea kantosiipialusyhteys. Siellä käy myös risteilyaluksia eri puolilta Venäjää. Jonkin verran siellä vierailee ulkomaalaisiakin.

Kizhin maisemaa kellotapulista. Kuva P.Pouhula


Tämä on kertomukseni kolmen suomalaismiehen matkasta kesällä 2016 Ääniselle, Kizhin saarelle. Siellä järjestetään vuosittain perinneveneiden soututapahtuma. Paikka ja tapahtuma ovat kiehtoneet kauan minuakin.

Viime kesäksi saimme kokoon sopivan porukan. Rantasalmelainen Pekka Pouhula on kokenut meloja, soutaja ja retkeilijä. Hän oli osallistunut Kizhin soutuihin pari vuotta aikaisemmin, mutta hän on myös liikkunut runsaasti Laatokalla ja Äänisellä sekä eri vesistöissä Suomessa ja ulkomailla. Ystäväni, kesälahtelainen Kari Pennanen on myös liikkunut laajasti Venäjän Karjalassa. Hän liikkuu sujuvasti maalla ja vesillä, tarvittaessa ilmassakin. Minä toimin retkellä lähinnä venevastaavana.

Matka tapahtui elokuun alkupuolella ja kesti torstaista sunnuntaihin. Kokoonnuimme veistämölläni. Matka tehtiin Pekan autolla ja trailerin päällä kulki hänelle muutama vuosi sitten veistämäni viisimetrinen puusoutuvene.

Pakkasimme veneveistämön pihassa varusteita. Mukaan piti saada kaikki tarpeellinen ja vähän tarpeetontakin. Pekka toimi varustelun ohjaajana.

Pian suunnistimme Niiralan rajanylityspaikkaa kohti. Vaikka auto ja vene olivat täynnä tavaraa, rajamuodollisuudet sujuivat joutuisasti ja matka jatkui kohti Sortavalaa. Vähän ennen kaupunkia käännyimme Laatokan pohjoispuolitse Petroskoihin vievälle tielle. Pidimme matkan varrella vain pieniä taukoja, koska tarkoituksemme oli päästä Ääniselle ennen pimeän tuloa.

Läheltä Karhumäkeä käännyimme kohti Äänistä, mutta matkaa oli vielä jäljellä sata kilometriä. Tiellä oli kuoppia ja mutkia – perävaunu hyppi ja kallisteli välillä niin, että epäilin jo jääkö veneestä ja varusteista mitään jäljelle. Viimein saavuimme Äänisen rantaan pieneen Velikaja Cuban kylään. Pekka tunsi seudun ja sieltä eräässä talossa asuvan tapahtuman järjestäjiin kuuluvan Vladimirin. Hän ei ollut kotona, mutta perheen naisväki ja lapset olivat. Saimme heti tutustua venäläiseen vieraanvaraisuuteen. Meille Pekkaa lukuun ottamatta tuntemattomille retkeilijöille taiottiin heti teepöytä koreaksi.

Kestityksen jälkeen lastasimme tavarat veneeseen , jätimme auton ja trailerin talon pihaan ja läksimme Ääniselle. Vene ui aika syvällä, olihan meillä mukana kolmen miehen tavarat usean päivän luontoretkelle. Panimme pian 2 hv:n perämoottorin hurisemaan, koska matkaa Kizhin saarelle oli 22 kilometriä. Soutamalla emme olisi ennättäneet perille seuraavaan aamupäivään mennessä. Veneessä oli aikaa parantaa maailmaa.

Tuuli oli illaksi tyyntynyt, mutta järvellä kulki loivia maininkeja, joten tunsi kyllä olevansa suuremmalla vedellä. Hämärsi jo, kun löysimme sopivan saaren, johon leiriydyimme yöksi. Minulle tuli mieleen armeija-ajat, kun melkein käsikopelolla piti etsiä tavaroita.

Aamun valjettua teimme pakolliset kuviot ja suuntasimme kohti Kizhiä. Venematkaa oli jäljellä noin puolet. Pikku hiljaa Kizhin kuuluisat kirkontornit alkoivat häämöttää horisontissa. Puikkelehdimme isompien ja pienempien laivojen välistä rantaan.


Perjantain ohjelmassa oli venemestarien kilpailu, johon osallistuin. Olimme liikkeellä Pekan veneellä, mutta sehän oli minun veistämäni, joten saatoin osallistua. Kilpailua varten vene piti tyhjentää varusteista ja vetää rannalle, jotta viisi tuomaria saattoivat arvostella veneet. Veneitä oli monenlaisia: oli ruuhia, tuohestakin tehty vene, Äänisen venemalleja ja minun Kesälahden Pyhäjärven perinteinen mallini. Veneeni sijoittui toiseksi omassa sarjassaan. Sain palkinnoksi kunniakirjan ja Makitan kuviosahan.


Koska Kizhin saaressa ei saanut yöpyä, menimme läheiselle leirintäalueelle odottamaan lauantaista soutukilpailua.

Soutukilpailun aamuna taivas näytti synkältä Lähdimme soutamaan leirintäalueelta kilpailupaikalle. Matkalla rupesi satamaan, mutta olihan meillä hiukan varusteita sateen varalle.

Rannassa oli edellispäivän kilpailuun osallistuneiden veneiden lisäksi muutama historiallinen purjelaiva juhlistamassa tapahtumaa. Onneksi paikalla oli muutama suomenkieltä puhuva, joten käytännön asiat saatiin selviksi.

Lähtöjä oli kolme ja meidän vuoromme tuli viimeisessä lähdössä. Kilpailumatka oli kaksi kilometriä.

Pekka ja Kari soutivat, minä ohjasin melalla ja välillä lykin melalla lisää vauhtia. Silmälaseissa olisi pitänyt olla pyyhkijät, kun näkökenttä sumeni kaatosateessa.

Iltapäivällä oli palkintojen jako. Sarjoja oli useita, mutta tulimme taas toiseksi omassa sarjassamme ja olimme tyytyväisiä sijoitukseen. Veneen keulassa oli Suomen lippu, joten erotuimme joukosta. Useita lehtimiehiä ja -naisia kävi haastattelemassa ja kuvaamassa meitä. Mm. Carelia -lehden lokakuun numerossa oli juttu soudustamme. Numero esitteli muutenkin laajasti Kizhin saarta.

Pakkasimme kastuneet varusteet veneeseen ja läksimme palaamaan autollemme. Sää oli parantunut ja kiersimme Kizhin saaren toiselta puolen pohjoista kohti. Pakkasimme varusteet autoon ja veneen trailerille illalla, koska seuraavana päivänä olisi ollut Velikaja Cubassa puolelta päivin toinen soutukilpailu, emmekä olisi päässeet pois ennen iltapäivää.

Ajettiin jonkin matkaa kohti Suomea ja tehtiin yöleiri Muurmanskin tien tuntumaan. Sunnuntai-aamuna jatkoimme matkaa. Pekka tiesi Kotaselästä hyvän kahvipaikan. Pysähdyimme siihen. Paikalle sattui Karin tuttu puukirkkojen suunnitteluun ja rakentamiseen erikoistunut Sergei Volov vaimonsa kanssa. Hän asuu Rautalahdessa lähellä Sortavalaa.

Sergei kiinnostui tekemästäni veneestä niin paljon, että hän tuli vaimonsa kanssa seuraavana päivänä veistämölleni Kesälahdelle ja sovittiin venetilauksesta. Sovimme, että varaan tarvikkeet soutuvenettä varten, he hakevat ne Rautalahteen. Minä menen sinne tekemään veneen, koska valmiin veneen tullimaksut olisivat olleet liian korkeat.

Tätä kirjoittaessani vene on veistetty ja se on tulevana kesänä valmis Laatokan aalloille.

Kesälahdella 23.12.2016.
Arvo Ketolainen

Ketolaisen veistämä puusoutuvene. Nimi annettu Äänisen mukaan. OneGo = Оне́го = Onego. Kuva Aleksandr Rodkin.

Arvo ohjastaa tarkasti. Kuva K.Pennanen

Arvon vene keräsi kiinnostuneita. Kuva K.Pennanen

Arvo pokkaa II-palkinnon perinteisten veneentekijöitten kilpailusta. Regatan johtaja Juri Naumov onnittelemassa Arvoa. Kuva Aleksandr Rodkin.

Kizhin regatan 2016 perinneveneiden soutukilpailun hopeajoukkue. Kari Pennanen, Arvo Ketolainen ja Pekka Pouhula. Kuva Aleksandr Rodkin.

Pekka Pouhula, Kari Pennanen, Aleksandr Hudilainen (Karjalan tasavallan päämies) ja Arvo Ketolainen. Kuva Dmitry Dyugay.



Minulle jäi vuoden 2014 regatasta hienot muistot. Hyvällä säällä yleisöä oli useita satoja. Ihmiset olivat tulleet paikalle lähiseudun kylistä.

Minulla on ollut pitkään Arvon veistämä erinomainen vene. Käyn aina silloin tällöin hänen luonaan juttelemassa, ostamassa tervaa ja muita venetarvikkeita. Kerroin hänelle vuoden 2014 regatasta ja huomasin, että hän kiinnostui niin paikasta kuin tapahtumastakin. Hän sanoi, että jospa sinne joskus pääsisi. Niinpä innostuin junailemaan uutta retkeä Kizhin tapahtumaan.

Retkelle piti löytää toinen soutaja, koska Arvo arveli, ettei hän enää ryhdy kilpasoutajaksi. Ensin taivuttelin mukaan edellisen reissun soutukaveriani Ristoa, mutta hänellä oli keikka Inariin samaan aikaan. Kysyin Arvolta, olisiko hänen kaveripiirissään kolmatta miestä porukkaan. Kari Pennanen innostui asiasta.

Räätälöin retken niin, että se palveli Arvon kiinnostuksia. Hän pääsi mukaan perjantain veneenrakentajien kilpailuun, johon minä en tietenkään olisi voinut osallistua.

Vuoden 2016 tapahtuma oli mielestäni latteampi kuin edellinen, jossa olin, koska kurjan sään vuoksi yleisöä oli paljon edellistä kertaa vähemmän.

Tapahtuman aikana minunkin venäläiseen Megafon -puhelimeeni tuli hätäministeriön varoitus myrskytuulesta. Kyselin suomenkieltä taitavilta, mitä tämä voi tarkoittaa. He kohauttelivat olkapäitään ja sanoivat, että se voi olla totta tai sitten ei. Nyt se oli totta. Nousi valtava tuuli, joka kesti viisi tai kymmenen minuuttia. Se irrotti Kizhin rannan lähellä ankkurissa olleen kolmemastoisen purjelaivan ja uhkasi työntää sen rantaan. Onneksi laivan vahti sai koneen käyntiin ja onnistui ajamaan laivan ulos turvaan.

Sateessa käydyn kilpailun aikana huomasin, ettei Goretex-pukuni enää pidä vettä. Maalissa oli varsin kostea olo.

Lopuksi: Olen käynyt Sergei Volovin kirkossa Nevan varrella. Kirkosta lukuisine torneineen on kuva blogini ”Nevajoki” yhteydessä. Tarina kertoo Nevajoen melonnasta, mutta tarinassa kerrotaan myös, että kirkko on vuodelta 2005.

Pekka Pouhula

Мечта простого финна, или Вокруг Ладоги за 18 дней

Текст: Пертти Ровамо (свободный пересказ Инны Аладиной), Фото: Пекка Поухула

Впервые опытный каякер Пекка Поухула (в не таком уж и узком кругу финских каякеров известный под именем Пёрррхола) увидел бескрайние просторы Ладожского озера и таинственные ладожские шхеры в 1999 году. Знакомство жителя финского городка Рантасалми с крупнейшим озером Европы состоялось на пляже неподалеку от поселка Вуорио Сортавальского района, куда он отправился праздновать Иванов день (Юханнус в финской культуре) вместе со своей русской дамой серца Ритой и ее ребенком. «Я влюбился в это озеро с первого взгляда. У меня тут же появилась мечта обойти на каяке всё озеро вдоль берега по периметру – едва ли многие делали это раньше.» Мечта осуществилась летом 2011 года. Путешествие заняло 18 дней. Пройдено по воде было 573 километра. Большую часть путешествия Пекка провёл в одиночку.

Иванов День 1999. На скалистом берегу у поселка Вуорио.

В течение нескольких лет я обошел на каяке все окрестности Сортавалы, то есть Северное Приладожье – один или в компании друзей. Генеральная репетиция путешествия мечты состоялась летом 2010 года, только озеро было выбрано другое – Онежское. Я обошел его на каяке по периметру со своим другом Ристо Партаненом, причем Ристо сопровождал меня не на каяке, а на пятиметровой деревянной лодке работы мастера из Кесялахти Арво Кетолайнена. Путешествие заняло 2 недели, за которые было пройдено 450 километров. Такой опыт позволял рассчитывать на то, что и Ладогу можно обойти по периметру.

Моя сортавальская подруга хоть и не принимала активного участия в длительных водных путешествиях, но поддерживала мою идею и сопровождала в небольших вылазках по ладожским шхерам.

Путешествие вокруг Ладоги было не только проверкой физических возможностей, но и путешествием по местам, значимым для истории как России, так и Финляндии.

Начало путешествия втроем

Осуществлять путешествие своей мечты в одиночку мне пришлось по банальной причине – не нашлось людей, которые могли бы коротким северным летом выделить для этого достаточное количество времени. Ведь невозможно было точно рассчитать количество дней, требующихся на прохождение маршрута – погоду не купишь, а на воде именно она играет решающую роль. По моим предварительным оценкам, могло потребоваться около 3 недель, а то и больше. Когда идешь по открытой воде, главным фактором скорости и даже самой возможность продвижения вперед становится ветер.

Длительное путешествие в одиночку упиралось в такую проблему, как обеспечение продуктами и водой. По своему опыту я уже знал, что населенные пункты, по карте расположенные на берегу, на самом деле вовсе не обязательно находятся прямо у кромки воды. Как сходить в магазин, когда некому остаться на берегу охранять каяк и снаряжение?

Помочь мне решил Ристо, с которым мы вместе путешествовали годом ранее по Онеге, и ещё один житель Рантасалми Эркки Муукконен, у которого был кемпер и дача в Олонце. Они взяли на себя обеспечение меня припасами на первом отрезке пути.

Пекка, Ристо и Эркки – перед стартом.


Сортавала – маленький центр русско-финской культуры

Местом начала путешествия стал городок Сортавала в Северном Приладожье. Город был основан в 1632 году вскоре после того, как Швеция получила по результатам Столбовского мира приличный кусок Западного и Северного Приладожья.

Спустя столетие Швеция потеряла эту территорию, а Сортавала – статус города. Маятник истории качнулся в направлении России, когда в 1809 году территория Финляндии была присоединена к Российской империи, а т.н. «Старая Финляндия», завоеванная (с точки зрения России) в XVIII веке, вошла вместе с остальной частью Финляндии в состав единой административной единицы, автономного Великого княжества Финляндского. Так, в декабре 1811 года сформировалась территория, которую и сегодня в Финляндии считают единственно правильной, «настоящей» Финляндией.

Сортавала стала культурным центром Приладожья. В городе действовали мужская и женская учительские семинарии, в которых получила образование значительная часть учителей народных школ Финляндии. В Сортавале была развита промышленность и действовал порт. Для Финляндии Сортавала стала значительным духовным центром, хотя город оставался относительно небольшим. На момент 1939 года в городе и ближайших окрестностях проживало около 10 000 человек. В настоящий момент в городе проживает около 19 000 человек.

Ристо и Эркки бодро начали маршрут.

Мы спустили лодку и каяк на воду у сортавальской гостиницы «Пийпун Пиха» 23 июня в 21.50. Кемпер Эркки с прицепом оставили на автостоянке при гостинице (200 руб/сутки, по курсу того времени около 5 евро/сутки). Ладогу решили обходить по часовой стрелке.

Я на старте, впереди 3 недели пути

Несмотря на то, что сборы затянулись и выезд получился поздним, было решено все же стартовать, чтобы войти в походный ритм с первого дня. Через пару часов нашелся подходящий остров для разбивки первого лагеря. Погода была пасмурная, то и дело начинал моросить дождь.

Иванов день на Сторожевой горе и следы военной истории на острове Петяясаари

Самые потрясающие пейзажи Северного Приладожья можно увидеть в районе острова Хонкасало и Сторожевой горы (финское название Вахтимяки) – там взору открываются ладожские шхеры. Пройдя через узкий заливчик, мы разбили лагерь и взошли на Сторожевую гору, чтобы символически отпраздновать канун Иванова дня. Фотограф и писатель И.К. Инха фотографировал ладожские шхеры с этой же горы ещё в 1893 году, считая их одной из наиболее значимых природных достопримечательностей Финляндии, наряду с водопадом Иматранкоски, озером Паанаярви и кряжем Пункахарью.

На историческом месте в канун Иванова дня.

Сторожевая гора на острове Хонкасало еще в давние времена служила местом, откуда подавался сигнал о приближении врагов при помощи разжигания костра. Гора возвышается над поверхностью озера более чем на 75 метров.

Мы разожгли небольшой костер – традиция в Иванов день. А вообще, за розжиг открытого огня можно и получить штраф в размере 2000 рублей, что, впрочем, не мешает отдыхающим в Приладожье разводить костры.

Костер в честь Иванова дня. Рискуем штрафом за разведение огня.

Самый незаконопослушный из компании, Ристо, ещё и опустил с вечера в воду две сети, вытащив их утром с тремя крупными окунями и несколькими ряпушками. До браконьерства не дотягивает по масштабам, а путешественникам какое-никакое разнообразие в рационе.

В Иванов день по пути встретились греющиеся на камнях нерпы – 20-30 особей; вечером мы разбили лагерь на острове Петяясаари.

Петяясаари – остров в районе Питкяранты длиной в полтора и шириной в полкилометра. Этот остров имеет особое значение для жителей финского Рантасалми: за 7 дней до окончания Зимней войны, 6 марта 1940 года, на острове прошло ожесточенное сражение, в котором за один день погибло 117 финнов. Сражались в прямом смысле до последнего человека. Немногие уцелевшие были ранеными позднее эвакуированы за линию фронта.

Эркки произносит речь у памятника финским солдатам. Эркки увлекается историей и посвятил много времени изучению сражения на острове Петяясаари.

В числе погибших на острове Петяясаари было 46 жителей Рантасалми и Нильсиа. Печальная военная статистика говорит, что это была самая мастштабная гибель солдат в один день для одного муниципалитета за всю Вторую мировую войну.

Мы побывали у мемориальной доски в честь погибших финнов и у памятника русским солдатам. Когда идешь по острову, под ногами до сих пор чувствуются осколки снарядов.

Видимо, воспоминания о военной истории нас сильно впечатлили, но около трёх часов ночи мне послышались шаги возле моей палатки, а Эркки просыпался среди ночи от металлического лязга. Привиделось?

На следующий день Эркки и Ристо высадились в Питкяранте для похода в магазин, а я остался охранять снаряжение. Вскоре начался дождь, и мы заспешила к месту последней запланированной совместной ночевки – к турбазе на острове Лункулансаари.

Пусунсаари, Питкяранта. Промзона ЦБК.

За 5000 руб. (около 120 евро) сняли симпатичный коттедж с сауной. Приятно бывает для разнообразия поспать в нормальной постели. Наутро Ристо и Эркки обогнули остров Мантсинсаари и направились в обратный путь к Сортавале. А я продолжил путь в одиночестве.

Первые трудности и гостеприимство

Первый день в одиночестве дался нелегко. С самого утра вокруг был густой туман, так что ориентироваться приходилось исключительно по GPS. При этом дул встречный ветер со скоростью около 3-6 м/с, чего в прогнозе и вовсе не было. Дневная остановка на обед была не слишком радостной. Позднее радости ещё поубавилось.

В условиях довольно сильного волнения на озере сзади и сбоку в каяк попадала вода. Я поправил неплотно уложенную «юбку», но вода продолжала попадать внутрь каяка – вещи промокали. Я понял, что где-то есть течь.

При спуске на воду после обеденного перерыва каяк притянуло волной к скале, и в левом борту образовалось два небольших отверстия. Каяк был тяжело нагружен – 60-80 килограмм вещей плюс мой вес. Неудивительно, что тонкий борт не выдержал.

Каждую четверть часа мне приходилось останавливаться и удалять воду при помощи губки. Около 6 часов вечера я приметил место на берегу, где были установлены скамейки, стол и кострище. Причалил. Буквально через минуту рядом залаяла собака и подошел мужчина, который начал объяснять, что здесь нельзя причаливать к берегу. Как только я открыл рот, чтобы попытаться объясниться на своём ломаном русском, мужчина спросил: «Финланд?». «Da, da,» – ответил я.

Мужчина сразу же изменил интонацию. Мне разрешили переночевать в этом месте. Хозяина, как оказалось, зовут Романом, а собаку – Никой. Роман привёз для меня тележку дров и разжег костер. Я в это время заделывал пробоину в каяке при помощи полиэстеровой заплатки и эпоксидной смолы. Конструкция прекрасно продержалась до конца путешествия.

Я приготовил себе ужин, поставил палатку и уже готовился пойти спать, когда вернулся Роман. Он позвонил своей матери, Ольге. Та приехала, растопила сауну и приготовила веник. На столе внезапно появилась еда и водка. Меня буквально заставили переночевать в предбаннике, хотя мне, если честно, было бы гораздо удобнее в своей палатке. Хозяева разрешили подзарядить мой телефон от их генератора. Ольга позвонила в Санкт-Петербург своей подруге, говорящей на финском, и с помощью такого телефонного перевода общение пошло легче.

Баня. Слева массажный стол и большая ванна. Пар отличный.

«Скромный» ужин после бани.На завтрак меня угостили кашей и козьим молоком. Обнаружилось, что семья держит свиней, кур, коз, овец, кроликов и даже перепелов и фазанов. На прощание меня обняли и вручили свежее, прямо из-под курицы, яйцо.

Дача Ольги и Романа располагается в районе поселка Погранкондуши, где до 1940 года проходила граница между Финляндией и СССР. Граница также проходила и по озеру: Ладога была условно разделена пополам.

Вдоль песчаного восточного берега

В течение дня я прошел довольно длинную дистанцию вдоль знаменитого песчаного берега в районе Олонца. При приближении к устью Свири береговая линия стала меняться – появились заросли тростника. Долгое время не было видно подходящего места для лагеря. В конце концов впереди показалась бухточка с песчаным берегом.

Такой пейзаж можно увидеть на протяжении 100 км.

В этот вечер ситуация развивалась почти как в предыдущий, только в несколько более пугающих тонах.

Уже после того, как я поставил палатку, заметил в прибрежном лесу рыбацкую хижину. Я подошел и окликнул потенциального обитателя. Никто не отозвался. Задвижка на двери была снята, и когда я приоткрыл дверь, изнутри послышался голос. Я вернулся на берег и стал думать, что же теперь делать. Я устал, и продолжать путь уже не хотелось – я успел переодеться в сухую одежду, да и неизвестно, как долго пришлось бы искать другое подходящее место. Решил всё-таки остаться. Подумал, что разумно было бы еще раз подойти к хижине и сообщить, что на берегу остановится на ночь турист.

Хижина (ночью подошел и сделал снимок)

Я постучал в дверь, и на пороге показался хмурый нетрезвый мужчина около 30 лет. В кальсонах. Но когда я заговорил, его тон сменился на дружелюбный: «Финский турист?». Он пригласил меня зайти внутрь и предложил чаю. Внутри хижины также обнаружилась женщина, которую представили как жену. Они стали уговаривать меня переночевать на койке в хижине. Я отговорился тем, что уже успел поставить палатку.

У мужчины под глазом были наложены швы на какую-то рану. Женщина прихрамывала. Отправляясь спать в свою палатку, я захватил с собой нож-финку, опасаясь этой странной парочки. Но ночь прошла спокойно, да и спалось хорошо: воздух был прохладным и свежим.

С утра мужчина пожаловался на похмелье. Я быстро приготовил завтрак и, насколько мог по-тихому, собрался и уехал. Решил, что лучше не привлекать к своему отъезду лишнего внимания.

Уже после завершения путешествия я рассказал об этом вечере своему другу Ристо Партанену, который неплохо говорит по-русски и гораздо лучше знаком с русской культурой. Ристо прокомментировал, что на моем месте он не стал бы стучаться в хижину. Рита тоже отметила, что действовал я не слишком обдуманно. Однако в целом, по их мнению, в малообжитых районах можно перемещаться относительно безопасно.

Анализируя оба случая, я пришел к выводу, что русские в целом относятся к финским туристам с некой долей уважения. По крайней мере, мне оказывали при случайной встрече вполне радушный прием. Было бы хорошо видеть аналогичное отношение к русским туристам в Финляндии.

Вообще, я считаю гостеприимство одной из наиболее характерных черт русской культуры. Когда гость заходит в дом, о нем всячески заботятся. Если русский предлагает финскому туристу помощь, он не рассчитывает на вознаграждение, а делает это из гостеприимства. Впрочем, деньги всегда можно предложить в качестве благодарности, но если русский будет от них отказываться, настаивать слишком долго не стоит, так как это может быть воспринято как оскорбление. Отличный вариант – иметь в запасе ответный подарок, но, как нетрудно понять, при многодневном путешествии на каяке много лишнего с собой не возьмешь.

Олонец – территория карелов

Так называемая Олонецкая Карелия, расположенная к югу от старой финской границы, никогда не являлась частью Швеции или Финляндии, кроме нескольких лет во время Второй мировой войны, когда она была оккупирована. Это земли, на которых традиционно проживали карелы.

Город Олонец был одним из старейших поселений Севера России. Первые письменные упоминания о нем относятся к 1137 году, то есть за 10 лет до первых упоминаний Москвы.

Олонец расположен не на берегу Ладоги, а дальше вглубине материка, в месте слияния рек Олонка и Мегрега. Сегодня в городе проживает 11,5 тысяч человек. Приблизительно 60% из них – карелы, а около 10% финноговорящие. Таким образом, в Олонецком районе вполне можно обойтись одним только финским – кто-нибудь да поймет.

Кто-то уехал на рыбалку, а машину так и не забрал.

После Олонца берега Ладоги становятся все более сложными для каякера: широкий пояс зарослей тростника вдоль берега становится все шире.

Вот и на следующий день мне пришлось пробиваться к берегу через густые заросли тростника. Я знал, что впереди начинается территория Нижне-Свирского заповедника, где нельзя останавливаться на ночь. А до устья Свири в этот день мне было не успеть.

Каяк в царстве слепней.

Берег был настолько неудобный, что каяк пришлось разгружать, стоя прямо в воде посреди тростника. Слепней в этих зарослях обитали целые тучи. Утром с не меньшими сложностями и по-прежнему в окружении целого облака слепней я запаковал вещи обратно в каяк и тронулся дальше.

Песчаный берег Нижне-Свирского заповедника.

К вечеру я добрался до устья реки Свирь, которая соединяет Онежское и Ладожское озера, и заселился в гостиницу «Свирская». Приветливый хозяин гостиницы вызвался помогать мне выгружать вещи из каяка. Рита по телефону помогла разрешить трудности коммуникации.

Сутки в гостинице обошлись всего в 2 тысячи рублей, завтрак – 250 рублей. По тогдашнему курсу вышло около 55 евро.

На канале оживленное движение

Вдоль Ладожского канала

Между устьями Свири и Невы вдоль юго-восточной береговой линии Ладоги параллельно друг другу тянутся два бесшлюзных канала. Через Ладогу проходил один из важнейших торговых водных путей Российской империи: он тянулся от Волги через реки Волхов и Неву к Балтийскому морю. Отрезок пути, проходящий по Ладоге, был самым опасным для судов. Огромное озеро в этом месте мелкое, берега каменистые, а главное – открытое всем штормам, так как здесь нет защиты в виде островов или шхер, как в северной части озера.

Староладожский канал, называемый также в честь Петра I Петровским, имел протяженность 111 км. Движение по нему было открыто в 1731 году, и он соединял реку Волхов (в устье которой расположен город Новая Ладога) с Невой (в месте ее протекания через город Шлиссельбург). В начале XIX века канал был продлен от реки Волхов на север, до устья Свири.

Из-за постепенного подъема береговой линии Староладожский канал обмелен, и в 1861-1866 гг между берегом Ладоги и старым каналом был построен новый, получивший название Новоладожского или канала Александра II.

Белое сооружение – часть латеральной системы для навигации по каналу.

С развитием железной дороги водные пути утратили свою значимость. Теперь из двух ладожских каналов один полностью зарос, а второй используется только маломерными судами.

Мне не удалось заранее выяснить, можно ли мне будет использовать канал для передвижения. Хозяин гостиницы понятия не имел, в каком состоянии находится канал (по моим наблюдениям, в России вообще поразительно часто люди крайне плохо знают родной край), однако старался помочь и повез меня на квадроцикле к своему знакомому, который подтвердил, что на каяке по каналу можно пройти.

Движение по каналу было непростым. Канал совершенно не продувался ветром, и у поверхности воды было душно и жарко. Осложняло ситуацию то, что крутые берега канала не позволяли причалить для отдыха. За весь путь удалось сделать только две остановки – в обоих случаях у берега встречалось поваленное дерево, у которого можно было причалить.

2 км по прямой, небольшой поворот, снова прямой отрезок 1-3 км, и так всё время. Жарко и душно. Передохнуть от солнца можно только приблизившись к тени деревьев, растущих на берегу.

Илистые берега и поход в магазин

Через добрые 20 километров неподалеку от деревни Вороново нашелся пляж, где можно было сойти на берег. Там же был выход к Ладоге, и я решил вернуться в озеро, мечтая найти нормальный песчаный берег для ночевки.

К счастью, до выхода в Ладогу я пообедал и отдохнул. На протяжении более чем 20 километров берег Ладоги оставался непривычно плохим. Только один раз удалось размяться, причалив к крупной коряге, торчавшей вблизи берега. Уже в 10 метрах от берега нос каяка увяз в густой тине, и даже при помощи весла продвинуться дальше не удалось.

Вынужденный ”туалет”. Хорошо, что хотя бы это дерево нашлось.

Жара стояла под 30 градусов, вода тоже была теплая, а запасы питья подходили к концу. Стало понятно, что нужно попытаться попасть в город Сясьстрой, расположенный в устье реки Сясь. Подплывая к берегу, я заметил какое-то здание и трех мужчин. У них и спросил, где найти ближайший магазин. Мужчины, судя по всему, не особо поняли вопрос, но указали на здание.

Хозяин рыбного магазина Андрей и продавец

Здание оказалось рыбным магазином. Хозяин магазина Андрей сразу понял мою ситуацию. Без всяких просьб с моей стороны он сказал своему продавцу сторожить оставленный на берегу каяк и повез меня в магазин, до которого было километров 5. Правда, тем же рейсом он подбросил троих своих работников к воротам учреждения, похожего на трудовую колонию. В магазине я купил 3 литра воды, мороженое и безалкогольное пиво.

По возвращению Андрей заварил чай и предложил мне холодной воды из-под крана. Я попил, и на удивление последствий для желудка не было. Андрей провел мне экскурсию по своему дому, где в это время шел ремонт, на ходу ловко задвинув в ящик несколько пачек купюр, лежавших на столе.

Я позвонил Рите и попросил ее забронировать по телефону номер в рыболовно-охотничьем клубе в Новой Ладоге.

Конечная остановка после долгого дня. Выпил за стойкой 2 бутылки Балтики-0, и это было ооочень кстати.

Я принял решение продолжить движение по каналу. В этом месте на протяжении почти 10 километров он практически прямой, и купол новоладожской церкви виднелся впереди все время. Около полуночи я добрался до клуба. В номере оказалось очень жарко, почему-то пахло канализацией. Но зато работал холодильник, куда я и сложил свои продукты. Поесть ночью уже не удалось – все было закрыто. Номер обошелся в 900 рублей.

Новая Ладога – перевалочный пункт торгового пути викингов

Следующий день я провел в Новой Ладоге в ожидании Эркки и Аннели, которые должны были подвезти мне продукты. Съездил на такси на рынок за футболкой и шортами, так как понял, что в своей походной одежде смотрюсь в гостинице странно.

Первая в жизни честно заработанная в каяке мозоль

Весь день я только отдыхал, писал смс, почитывал «Властелина колец» и изучал карту Ладоги.

Походные вещи в номере гостиницы

Новая Ладога – город с населением около 11 000 человек, расположенный в устье реки Волхов. Несмотря на название, это вовсе не молодой город. Поселение здесь было еще в XV веке, хотя стату города оно получило только к 1704 году. А город с названием Старая Ладога расположен в 13 км выше по течению Волхова. Это был древнейший крупный центр торговли, через который проходил путь «из варяг в греки», важнейший торговый путь викингов. По предположениям археологов, Старая Ладога была основана в 753 году. В 2003 году город отметил свое 1250-летие и получил от Путина звание старейшего города России.

Река Волхов впадает в Ладожское озеро в его южной части. Именно в устье Волхова торговые пути викингов, начинавшиеся с территории современной Швеции, поворачивали на юг. После пересечения водораздела торговые пути шли по Днепру через Киев по направлению к Константинополю и Средиземному морю.

На берегу Волхова, в сотне километров южнее Старой Ладоги, находится и Великий Новгород, также считающийся одним из старейших городов России. Через Новгородское княжество в Карелию пришло православие. В «Повести временных лет» Новгород впервые упоминается в описании 859 года.

В период 1136 – 1478 Новгород был столицей Новгородской республики. Швеция и Новгород вели нешуточную геополитическую борьбу территории в районе Ладоги. Позже Новгород был присоединен к Московскому княжеству.

Сегодня в Новгороде проживает 220 000 человек. В городе сохранилось множество достопримечательностей, связанных с древнерусской историей.

Поразмышляв над картой, я решил попросить Эркки и Аннели отвезти меня на машине в Шлиссельбург. Судя по карте, между Новой Ладогой и Шлиссельбургом было еще более мелко, чем на предыдущем отрезке пути. Чтобы постоянно не застревать в тине и водорослях, нужно было бы держаться в километре от берега, не имея ни малейшего представления о том, где появится возможность сойти на берег. Перспектива продолжить путь по каналу тоже не радовала, поскольку никто так и не смог подсказать, есть ли там возможность подняться на берег. Вообще, по карте выглядело все странно: вдоль канала вроде бы располагалось несколько совсем небольших поселений, а ближе к Шлиссельбургу – довольно большое скопление дачных поселков, но при этом на карте не было видно ни одной нормальной дороги, и были ли эти поселки заселены, оставалось под вопросом. Из опасений, что на берегах канала не найдется подходящего места для ночевки или даже возможности из него выбраться – а впереди было более 100 километров – я решил не рисковать. Можно быть немного сумасшедшим, но не дураком.

От Шлиссельбурга на север

После автомобильной заброски в Шлиссельбург, куда я попал уже около 9 часов вечера, я потратил еще несколько часов, чтобы выйти в Ладогу. Погода была великолепная – тепло и безветренно, однако мне пришлось попотеть: в районе Шлиссельбурга Нева берет начало из Ладожского озера, и встречное течение там оказалось очень сильным. Нева – мощная река, несущая через Санкт-Петербург в Финский залив воды Ладожского, Онежского, Сайменского озер и многочисленных рек. Разница высот между Ладогой и Финским заливом составляет 4 метра. Порогов на Неве нет.

Крепость Орешек. Идет реставрация. Сильное встречное течение около 10км/ч

С точки зрения финской истории, шлиссельбургская крепость Орешек имеет большое значение. Она была основана еще в 1323 году новгородским князем Юрием Даниловичем на острове, стратегически важном с военной и торговой точки зрения. В тот же год в крепости был подписан первый мирный договор между новгородцами и шведами, так называемый Ореховский мир.

За историю своего существования крепость была множество раз разрушена и отстроена заново. Современный облик она обрела в 1514-1525 годы. Крепость имела форму многоугольника длиной 300 м и шириной 150 м, с семью башнями по периметру и трехбашенной внутренней цитаделью. В настоящее время в крепости идут работы по реконструкции.

По своей истории и значимости расположения Орешек напоминает крепость Олавинлинна в городе Савонлинна. Обе крепости поочередно находились под управлением Швеции и России.

Крепость утратила свое военное предназначение, когда Петр I решил связать дальнейший путь развития России с Балтикой и Европой и основал новую столицу на болотистых берегах Невы – на территории Ингерманландии, находившейся долгое время во власти Швеции и населенной народом, говорившем на диалекте финского языка.

Произошло это в результате Северной войны (1700-1721), которую Петр I вел против Швеции, возглавляемой молодым королем Карлом XII. К началу 1703 года Петру I удалось отвоевать у Швеции всю территорию вдоль русла Невы, а еще через 10 лет русские войска впервые завоевали территорию современной Финляндии, а часть ее осталась в Российской империи и по результатам заключенного в 1721 году мира. Период военной кампании на территории Финляндии называют «великим лихолетьем» (или «большой ненавистью» по другому варианту перевода).

Круизный теплоход на Ладоге


Знак фарватера. В вечер воскресенья рыбаков было около сотни.


В поисках укрытия от ветра – рядом с военной базой

Когда я наконец вышел из Невы в Ладогу, ночное небо уже начало светлеть и поднялся ветер. В этой части Ладоги берег был отмечен на карте красной пунктирной линией. С каяка я видел, что проходящая вдоль берега дорога прерывалась каким-то пропускным пунктом, и человек в форме открывал ворота для каждой проезжающей машины.

Я заранее пытался узнать у своих русских знакомых, есть ли у берегов Ладоги закрытые военные зоны. Эта, по крайней мере, выглядела именно такой. Однако судя по ответам знакомых, официальной информации о таких закрытых зонах не нашлось. Уже после завершения поездки мне удалось, наконец, выяснить, что территория за воротами была когда-то военной базой войск химзащиты. Что там расположено теперь, осталось непонятным.

Ветер быстро усиливался и дул с северо-запада, то есть со стороны открытой Ладоги. Нужно было найти место для ночевки, причем быстро.

Берег оказался мелким и очень каменистым, но за одним из мысов нашлось подходящее место, которое кто-то уже использовал для разбивки лагеря. Я поставил палатку так, чтобы ее не было видно с воды. Не покидало ощущение беспокойства. Беспокойство усилилось, когда через некоторое время из-под воды виднелся свет, как если бы под водой загорелся яркий прожектор.

Часть какого-то неведомого агрегата в лесу неподалеку от берега.

День прошел в ожидании стихания или смены направления ветра. Ни того, ни другого не произошло. В какой-то момент внимание привлек какой-то яркий предмет, двигавшийся параллельно поверхности воды вдали от берега. Однако, ничего таинственного там не оказалось: в бинокль удалось разглядеть связку воздушных шариков, видимо, улетевших от владельца.

Следующим утром ветер немного стих, барашков на волнах уже не было видно. Быстрый завтрак, сборы – и в каяк. Но почти сразу же стало понятно, что ветер снова становится по-прежнему сильным. Обидно, но пришлось вернуться на старое место. Снова поставил палатку, повесил гамак и расслабился. Гамак, говорят, полезен для спины.

Я поставил будильник на 3.15 ночи. Ветер снова вроде бы уменьшился. Через час я уже был в каяке. На озере были крупные волны, которые ударяли в борт – приходилось идти сосредоточенно, обращая внимание на каждую волну.

Берег по-прежнему был мелким и каменистым, постоянно попадались дачи.

Через пару часов попалось подходящее место, и я решил сойти на берег – ветер снова усилился, а во второй половине дня шансов на его стихание было мало. Я еще не достаточно удалился от подозрительной военной зоны, отмеченной на карте, поэтому снова постарался разместить палатку и вещи так, чтобы их не было видно с воды.

Оставшийся день я лежал, читал и слушал шум волн.

Около 3 часов ночи неподалеку от берега довольно долго разъезжало какое-то судно – на воздушной подушке, судя по звуку двигателя. Если искали меня, то, по крайней мере, не нашли.

Гостиница на реке Бурная

Пятнадцатый день пути начался хорошо, дул несильный встречный ветер, и уже к 9 утра я вышел на воду. В планах было пройти за день довольно большое расстояние.

Гостиница на реке Бурная. Неплохое место и для обычного отдыха. А вода в реке Бурная – из той же водной системы, к которой принадлежит озеро Хаукивеси в моем родном городе Рантасалми.


На протяжении около 20 км на берегу были хорошо видны последствия прошлогодних бурь, которые прошлись и по Финляндии, и, видимо, по Карельскому перешейку. Виднелось множество поваленных деревьев. Не хотелось бы оказаться при таком ветре на воде.

К концу дня я пересек бывшую границу Финляндии и вскоре добрался до небольшого поселка Соловьево, где была гостиница. Я просил Риту забронировать мне в номер, но в гостинице упорно не брали трубку. Пришлось выяснять ситуацию самому. Во дворе гостиницы сначала меня встретили три собаки – облаяли, обнюхали, пропустили, а следом вышли две женщины. Номер снять удалось.

Гостиница оказалась очень даже неплохая, мне разрешили сложить свои продукты в гостиничный холодильник, причем его даже включили специально для меня. На ужин предложили борщ, пельмени, хлеб, пиво и бутилированную воду.

Правда, горячей воды в душе не было, но к этому я был готов, так как о сезонных отключениях горячей воды мне известно.

На завтрак дали омлет из пяти яиц и хлеб. Все удовольствие – ночевка вместе с едой – обошлось в 2000 рублей (около 50 евро). Однозначно могу порекомендовать эту гостиницу для непритязательного отдыха.

Поселок Соловьево (финское название Тайпале) находится в устье реки Бурная (по-фински тоже Тайпале) – крупнейшей ветки озерно-речной системы Вуоксы. Часть вод Вуоксы попадает в Ладогу по старому руслу, расположенному севернее, в районе Приозерска, но основной сток находится здесь. Старое русло утратило свое значение в середине XIX века, когда для расширения пахотных земель воды Вуоксы были направлены в озеро Суванто, а оттуда в Бурную.

Во время Зимней войны по берегам 11-километровой Бурной проходила линия Маннергейма.

По направлению к Сортавале и скалистым берегам Северного Приладожья

В Соловьево стало появляться ощущение, что впереди остался финальный бросок и скоро появятся знакомые берега.

Нерпа изучает каякера

С утра было жарко и безветренно. Первые два часа пути было ощущение, что грести непривычно тяжело. На первом же перерыве на берегу обнаружилось, что за каяком тащилась увесистая связка кувшинок и водорослей.

Виднелся остров Коневец с монастырем, но от идеи заходить на остров я отказался – нетерпение уже подгоняло только вперед.

Еще одна неведомая конструкция на одном из островов.

Виднелись следы сильного ветра, стихания которого я ожидал два дня назад: в воде плавали пластиковые бутылки, какие-то обертки и прочий мусор, прибитый ветром. Видимо, сбрасывают этот мусор с круизных теплоходов, так как населенных пунктов рядом нет.

Вечером пришлось огибать очередную охраняемую зону, где на берегу виднелись наблюдательные вышки. Не решился даже доставать фотоаппарат. Для ночного лагеря я выбрал песчаный берег, о чем сильно пожалел следующим утром, когда ночная роса промочила песок. Мокрый песок облепил абсолютно все вещи.

На пути к Приозерску на берегу встречались следы войны: противотанковые укрепления, памятники.

Вскоре я прошел мимо Приозерска – города с населением около 20 000 человек, расположенного в устье Вуоксы. Старое название города, Корела, возможно, имеет отношение к происхождению слова «Карелия». Именно здесь располагались первые поселения ладожских карел, заселивших впоследствии восточную Финляндию.

Кто-то потерял?

В Новгородских хрониках Корела впервые упоминается в 1143 году, а уже в XIII веке здесь была построена крепость. В XV веке Корела упоминается как второй по величине город Новгородского княжества.

Моя двоюродная бабушка жила на другом конце этого острова. Гамак на таком берегу – лучший вариант для сна.

Последнюю ночь я провел в окрестностях Лахденпохьи. В дневнике записал: ”ПОТРЯСАЮЩИЕ СКАЛЫ”. Крупными буквами. Здесь начиналось уже хорошо знакомое Северное Приладожье.

Последний переход прошел играючи. Погода была отличная, небольшой ветер дул с востока. На причале Сортавалы встречала Рита со своим братом. «Бабушка», мама Риты, уже растопила баню и приготовила веник. Помыться в бане было просто божественно. По мнению встречающих, внешне я слегка напоминал черта, так что сбрил бороду прямо в бане, чтобы не пугать людей.

Мечта исполнена. Ладога пройдена вдоль всего берега.

За вечер я выпил около 3 литров воды, а на следующий день ещё 5. В туалет при этом почти не приходилось ходить. Жара в сочетании с физической нагрузкой основательно попутала баланс жидкостей в организме.

Такая разная Ладога

Только пройдя вдоль всего берега Ладоги, осознаешь, насколько разнообразно это озеро. Северная часть побережья, бывшая финская территория, скалиста, изрезанная знаменитыми шхерами. В районе Олонца берег песчаный. В южной части озера очень мелко, и чтобы попасть на берег, нужно продираться через заросли тростника и мелкие камни – очень неудобно для передвижения на каяке. Ладожские каналы, как оказалось, вполне проходимы, но сойти на берег в любой момент не получится.

Сложный выход на берег

В северной части Ладога очень глубокая, местами более 200 метров. В южной части мелко, и оттого берега густо поросли тростником.

Если изучать берега, то в северной части озера можно вспомнить Утраченную Карелию – потерянную Финляндией территорию; Олонец расскажет о карельской культуре, а южный берег – от устья Свири до Шлиссельбурга – это уже история российского государства. По сути, в таком путешествии осознаешь, насколько близка Финляндия расположена к центрам зарождения и развития российского государства, и насколько тесно соприкасаются истории наших стран. Всего за несколько дней можно на каяке пройти от мест, значимых для русской истории, до мест, значимых для финской.

Здесь также осознаешь, что нынешнее государство не появилось из ниоткуда, а строилось поэтапно, на протяжении веков, разбрасывая везде свидетельства этого строительства. На моем маршруте можно было увидеть поселения, стоявшие на крупнейшем северном торговом пути. Для любителя истории здесь есть на что посмотреть.

Погода большого озера

Самый важный фактор любого путешествия по такому большому озеру – это, конечно, погодные условия. Даже удивительно, что за неполные три недели путешествия я всего один раз стал заложником ветра.

Если ветер дует со стороны открытого озера, волны могут быть такими огромными, что на каяке или лодке на озеро лучше не выходить. Всегда нужно быть готовым к внезапному появлению или усилению ветра. В южной части озера отдельную проблему составляет поиск места, где можно сойти на берег. На Ладожских каналах ветер не угрожает, но найти место для выхода на берег и тем более для ночевки очень сложно.

Лучшее время для такого путешествия – в районе праздника Юханнус (Иванов день), когда к ночи ветер, как правило, стихает, и в белую ночь можно перемещаться почти так же просто, как и днем. Ближе к июлю и до конца лета берега заполоняют туристы, в основном из Санкт-Петербурга и Москвы. В это время крайне сложно найти удобный естественный берег, где бы уже не стояла чья-нибудь палатка.

Жители Карелии опасаются озера

В целом я пришел к выводу, что у современных жителей берегов Ладоги нет традиции освоения озера и перемещения по нему. Большая часть населения родом из других мест, после войны сюда переселялись жители Украины и Белоруссии. С разоренных войной территорий люди перемещались в Карелию, где остались пустые дома.

Большое озеро так и осталось для них чуждым и пугающим элементом. Пары поколений недостаточно, чтобы изменить это отношение. Конечно, есть и рыбаки, и просто люди, имеющие лодки, но массово жителям Приладожья это озеро практически незнакомо. Так и Рита, провожая меня каждый раз в очередной озерный поход, почему-то считает, что я сильно рискую там убиться.


В этот поход я ходил на каяке, изготовленном вручную, очень легкой (всего 14 кг) версии модели Artisan с увеличенным пространством в задней части для хранения походного снаряжения.

Походный фильтр для воды – необходимая вещь. В каяк с собой не возьмешь запас воды на 3 недели. Местами вода в Ладоге, наверное, вполне пригодна для питья, но вблизи городов я бы никому не рекомендовал рисковать. А когда вода цветет, то и кипячение не поможет, такая вода токсична.

Фильтр MSR справился со своей задачей на отлично, но после 3 недель использования отмывать его пришлось долго жесткой щеткой.

Для навигации хватало карты и компаса, но в тумане и для определения направления старта я пользовался и GPS-навигатором. Рассчитывать на один лишь навигатор не стоит: электроприборы на воде – не самый надежный друг.

Перед поездкой удалось купить в книжном магазине «Айно» в Сортавале неплохую 6-страничную карту Ладоги масштабом 1: 100 000, и ее было вполне достаточно.

Я брал с собой два мобильника. В одном была финская сим-карта, в другом – российский «Мегафон». В районе Олонца на протяжении трех дней не ловил ни один телефон. Вблизи населенных пунктов, естественно, такой проблемы не было.

О безопасности

Когда я рассказываю об этом путешествии, практически все удивляются тому, что я был один. Сам я не вижу в этом ничего странного. У себя дома, на озере Хаукивеси, я всегда хожу на каяке в полном одиночестве. Захотелось на воду – собрался и пошел, и не нужно звать компанию.

При этом, конечно, к такому путешествию необходимо подготовиться так, чтобы действительно быть готовым справиться в одиночку с возможными сложностями. Это не так просто, как может показаться на первый взгляд.

Большинство людей, незнакомых с водными походами, имеют не совсем верное представление о безопасности. На самом деле, наличие компаньона не сильно повышает уровень безопасности. Конечно, в некоторых случаях компаньон может предостеречь от неверной оценки ситуации и принятия решения. С другой стороны, если ошибка все-таки случится, то и жертв будет больше, чем одна.

Водный туризм, как и туризм в целом, это всегда несет определенные риски. Но риск есть даже когда мы сидим дома, абсолютной безопасности не существует. Отправляясь в это путешествие, я хорошо осознавал, что если со мной что-то случится, то виноват буду только я сам, а не кто-то другой.

Мне вообще кажется, что сейчас люди слишком часто стараются перекладывать ответственность на других. Когда у каждого есть телефон, можно легко пойти куда угодно с мыслью, что если устанешь или заболеешь, можно в любой момент позвонить спасателям и они заберут тебя на своем спасательном вертолете.

Когда я иду в поход, стараюсь больше ориентироваться на мышление людей, которые когда-то открывали новые земли, собирали фольклор или изучали природу. Любой поход должен быть тщательно подготовлен, возможные трудности учтены, снаряжение надежно. Когда поход начался, ты оказываешься сам по себе, даже если рядом есть товарищ. Нужно обдумывать свои действия. Небольшая травма или повреждение снаряжения могут стать серьезной проблемой. Очень важно осознавать предел своих возможностей. Никогда нельзя планировать непосильный по расстоянию переход или отправляться в путь в плохую погоду.

Естественно, на открытой воде навыки перемещения на каяке должны быть уверенными. Если вы не владеете навыком эскимосского переворота в груженом каяке, это обязательно нужно учитывать, прежде чем рискнуть выйти на воду в не слишком благоприятную погоду. Я, например, таким приемом не владею и принимаю решения в соответствии с этим.

Мой план безопасности основывался и на помощи других людей: Рита в Сортавале помогала дистанционно, а Эркки и Аннели могли бы относительно быстро прийти на помощь, передвигаясь на своем кемпере. Если бы я заболел, план действий на этот случай у меня был.

Планируя путешествие, я побывал на машине в некоторых частях береговой линии и присмотрел гостиницы для некоторых ночевок. Между Новой Ладогой и Шлиссельбургом не было возможности приблизиться к воде – там банально не было дорог.

Спасательные службы в России вызываются по тому же номеру, что и в Финляндии – 112, но на это я не очень рассчитывал, так как объясниться по-русски по телефону все равно бы не смог. В случае возникновения чрезвычайной ситуации я планировал звонить прежде всего друзьям, которые бы уже позвали на помощь.


Подводя итоги, могу сказать, что Ладога – это огромная масса воды, обширное и глубокое озеро. Под килем местами было более 200 метров. Это непередаваемое ощущение.


Путешествие кратко:

День Пройденное расстояние Время в пути

1.        9 км         2 ч

2.      17 км        7 ч

3.     37 км         8 ч

4.     34 км         7 ч

5.      36 км         8 ч

6.      46 км         9 ч

7.      30 км         8 ч

8.      39 км        4 ч

9.      63 км      15 ч

10.      0 км

11.     31 км     5,5 ч 

12.      0 км

13.      0 км

14.     15 км     2,5 ч

15.      50 км    11 ч

16.     45 км     11 ч

17.     67 км     16 ч

18.      53 км     10 ч

Всего: 573 км 125,5 ч (4,6 км/ч без учета остановок)

Около 298 000 гребков веслом. Если сопротивление воды при одном гребке составляет 1 кг, физическая нагрузка получается 2500 кг/час.



Meloen vai soutaen?


Teksti: Pekka Sihvonen     Kuvat: Maarit Sihvonen ja Pekka Pouhula

Melomista parikymmentä vuotta jonkin verran harrastaneena minulle heitettiin haaste arvioida melomista suhteessa soutamiseen.Soutamista ylipäätään olin kokeillut vuosien varrella varsin vaatimattomasti. Lähdin siis retkelle ennen kaikkea melojana. Ennakkoon ajattelin, että soutuveneeseen astun vain hätätilanteessa.

Olimme pienellä ryhmällä melontaretkellä Laatokalla Valamon saaristossa heinäkuussa 2016. Meillä oli matkassa turvaveneenä savolaismallinen kahden airoparin soutuvene varustettuna pienellä perämoottorilla. En ollut aiemmin edes nähnyt kyseistä venettä saati, että minulla olisi ollut kokemusta sen soutamisesta.


Pekka Sihvonen, Pekka Pouhula, Maarit Sihvonen ja Mari Jannela Valamossa.

Matkaan lähdettiin Salmin Lunkulansaaren pohjoispäästä lauantai-iltana klo 21. Kolme melojaa ja yksi soutumies suuntasivat aluksi kohti Mantsinsaaren pohjoiskärkeä. Kokenut Laatokan meloja Pekka Pouhula tarttui vahvoin ottein airoihin ja alkoi hitaasti mutta määrätietoisesti soutaa venettään eteenpäin. Ajattelin, että täytyy olla vähän kaheli tyyppi, kun tuollaista raskasta venettä aikoo Valamoon asti soutaa! Olihan perässä moottorikin! Veneen tyhjäpaino on noin 115 kg ja nyt täydessä lastissa yhdellä soutajalla kokonaismassa oli yli 300 kg! Edettyämme noin 8 km pidettiin tauko. Sen jälkeen olisi edessä vielä noin 8 km ennen jaloittelumahdollisuutta. Jo tuossa vaiheessa ajattelin mielessäni, että on tuo kyllä ihme kaveri, kun jaksaa soutaa jäämättä melojien vauhdista. Myöhemmin retken aikana Pekka kertoi veneensä menestyksestä soutuveneiden testivertailuissa (mm. Erälehden testivoittaja 1995 ja kakkonen 2002)! Eli meillä oli matkassa soutuominaisuuksiltaan erinomainen yksilö. Sen sain itsekin myöhemmin kokea.


Pekka soutamassa Valamon länsipuolella kohti eteläistä leiripaikkaa.

Mantsinsaaren nokasta matka jatkui kevyessä myötätuulessa suoraan länttä ja Repoluotoa kohti. Se on pieni pahainen lokkien valtaama luoto keskellä aavaa Laatokkaa. Kello on yksi yöllä, emmekä voi jäädä luodolle yöksi. Matka jatkuu. Säälin soutajakaimaa ja ehdotan, että voisin tulla toiseksi soutajaksi. Näin pääsisimme joutuisammin seuraavaan kohteeseen Ristisaarille, sinne on matkaa noin 8 km. Laitamme kajakkini ”Kipon Pekan” hinaukseen ja istun itse toiseksi soutajaksi ”OneGo” -veneeseen. Nimi viittaa Ääniseen venäjän kielellä. Vene on tosiaan kokenut myös Äänisen aallot ja Suomenlahden ylityksen!

Pekka antaa minulle soutuhanskat. Ne ovat pikkuisen tiukat, mutta menevät silti käteen. Vene ja airot on vastikään tervattu. Saankin jo heti alkuun tahroja tervasta. Se ei haittaa, kun tartun uteliaana airoihin ja alan opetella tahdissa soutamista. Pekka sanoo, että hän määrää tahdin ja suunnan, minun tarvitsee vain soutaa mukana. Välillä airot kyllä kolisevat yhteen, kun en huomaa pitää varaani seuratessani melojien etenemistä.


Pariairosoutua Laatokalla. Airoissa Pekka Pouhula ja Pekka Sihvonen.

Aika pian huomaan, että veneen meno on joutuisaa ja sujuvaa. Pekkakin toteaa, että kaksin soutaminen antaa todella paljon lisävauhtia etenemiselle. Soutaminen tuntuu yllättävän mukavalta melomisen jälkeen. Ensinnäkin jalkatilat ovat runsaat. Jalkoja voi välillä vapaasti liikutella, se estää niiden puutumisen. Itselläni tahtoo meloessa varsinkin oikea jalka puutua. Ehkä melontatekniikassani on hiomista? Iso soutuvene on vakaa kulkupeli kajakkiin verrattuna. Toki en ole vielä koskaan kajakilla meloessa kaatunut, mutta omat rajani tunnistan. Raja, jolloin en lähde melomaan, tulee eteen aikaisemmin kuin tällä soutuveneellä kaksin soutaessani. Sen joudun omakohtaisesti myöhemmin retken aikana kokemaan. Soutaminen on toki fyysisesti raskaampaa kuin melominen, mutta omat hyvät puolensa siinä kiistatta on.


Aleksanteri Syväriläisen erakkoluola.

Ristisaarilla pääsimme vihdoin neljän maissa aamulla nukkumaan muutamaksi tunniksi jatkaaksemme matkaa kohti Valamon pääsaarta. Myötätuuli oli voimistunut sen verran, että aallokko ei enää houkutellut minua kajakkiin. Naiset sen sijaan olivat innolla lähdössä melomaan. Pekan kanssa jatkoimme soutamista auringon paistaessa aika lailla kuumasti. Laatokalla pitäisi aina muistaa käyttää aurinkovoiteita. Sen huomasin ikävästi illalla, kun reiteni hohkasivat punaisina auringon paahdettua niihin koko soutupäivän ajan. No, sen jälkeen ei aurinkoa enää juuri näkynyt, kun sade ja tuulet tulivat. Ennen Valamoa pysähdyimme Pyhityssaareen, jossa on erakkomunkki Aleksanteri Syväriläisen skiitta ja erakkoluola. Pyhityssaari on nähtävyytenä erikoisen hieno ja tunnelmaltaan erityinen, varmaankin juuri pyhä nimensä mukaisesti. Matka Ristisaarilta Valamon teltta-alueelle on noin 20 km. Soudimme Pekan kanssa Ristisaarilta Pyhityssaareen noin 13 km. Loput 7 kilometriä taitoin taas meloen.


Valamon pääkirkko idästä päin kuvattuna.

Leiriytymisestä Valamon leirintäalueelle nro 1 reilun kilometrin päähän Nikolskin skiitasta ja Valamon pääkirkosta tulikin sitten vähän pidempi kuin olimme suunnitelleet – sään takia. Samassa telttapaikassa olimme kaikkiaan neljä yötä ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa Valamon pääsaaren läpi Niikkanan kautta kohti toista leirintäaluetta, joka sijaitsee pääsaaren etelänurkassa. Matkaa kertyi tästä etapista 19 km, jonka itse meloin ja Pekka souti yksin. Sieltä matka jatkui yön jälkeen Palinsaaren ja Ristisaarten kautta Mantsinsaaren länsirannalle ukkospilviä vältellen. Tämä oli pisin päivätaival (noin 34 km), josta vain alkumatkan nautiskelin meloen. Aallokon kasvettua itselleni epämiellyttävän haastavaksi nousin veneeseen naisten jatkaessa meloen.


Tähtisilmän Mari lepäilemässä Valamon saaristossa.

Seuraavana aamuna länsituuli puski edelleen vahvasti Mantsin rantaan. Tiesin heti etten lähde tuohon merenkäyntiin melomaan. Pekan kanssa saimme veneen vesille ja aloimme moottoriajolla ottaa aaltoja vastaan ja edetä kohti Mantsinsaaren pohjoiskärkeä. Soutaen homma olisi kyllä ollut aika vaikeaa. Naiset urhoollisesti lähtivät kajakeilla liikkeelle ja etenivätkin ripeästi niin, että meillä veneen kanssa meni tovi ennen kuin saimme näköhavainnon heistä. Mantsinsaaren kärjessä on laaja ilkeä matalikko, joka nostatti aallot entistä korkeammiksi. Pian näin kajakin parinsadan metrin päässä kuohujen keskellä valkoinen pohja kohti taivasta vierellään meressä kelluva meloja. Jouduin eka kertaa tositilanteessa pelastamaan melojaa vedestä veneeseen. Pekan taitavassa ohjauksessa kaikki sujui hyvin ja rauhallisesti eikä pieniä tarvikemenetyksiä lukuun ottamatta mitään vahinkoja tullut. Ranta oli lähellä ja nopean kuivattelun jälkeen jatkoimme meloen saaren suojaista puolta kohti Lunkulansaarta ja siellä odottavia autoja. Kaiken kaikkiaan Valamoretken kokonaispituudeksi tuli noin 109 km.

Summa summarum – meloen vai soutaen?

Kokemuksena soudun ja melonnan vuorottelu oli todella positiivinen yllätys. Me kajakkimelojat helposti vähättelemme soutajia ja pidämme soutamista tylsänä ja rankkana. Vaikka melojan rintamasuunta on ylivertainen soutajaan nähden, niin molemmilla on silti hyvät näkymät. Soutajan liikkumisvapaus ja – mahdollisuus veneessä tuo mukavuutta matkantekoon. Pitkillä retkivaelluksilla kahdella airoparilla soutaen matkanopeus yltää samaan kuin kajakilla. Veneen pakkaaminen on huolettomampaa kuin kajakin lastaaminen. Toisaalta kajakissa tavarat pysyvät varmemmin kuivina, jos vain kansiluukut ovat veden pitäviä. Kaiken kaikkiaan suosittelen kajakeilla ja soutuveneillä tehtyä yhteisretkeilyä ja vuorottelua soutamisen ja melomisen välillä, sen verran mukava kokemus se itselleni oli.


Maarit Laatokan sumussa


Niikkana lahden alusten kokoero!


Mari Laatokan sumussa.



Uuden kesähotellin yläkerran skiitan ikonostaasia.

Metsänneitoja ja leväpuuroa

Teksti: Mari Jannela             Kuvat: Tauno Kohonen ja Pekka Pouhula

Valkea pitkä puku valuu ihonmyötäisesti ja hiuksilla on kukkaseppele. Tauno Kohonen ja Pekka Pouhula katsovat toisiaan, näkevätkö he saman? Venäläinen, ihana, kaunis pitkään valkeaan mekkoon pukeutunut nuori nainen tulee juttusille kertomaan tarinaa. Hän on siis todellinen, eikä mikään Laatokan Paroininsalmen rannalla esiintyvä kuviteltu metsäneitsyt. Vuosi on 2004.


Aivan oikea metsänneito eikä mikään kuviteltu metsäneitsyt.         Kuva: Pekka Pouhula

Metsänneito saa pian seuraa. Vierelle tulee saksalainen turisti, nainen hänkin. Saksalaisella ja venäläisellä on aivan erilainen habitus. Toinen näyttää suoraryhtiseltä keijumaiselta satuolennolta ja toinen jo hieman väsyneeltä turistilta shortsiasussaan ja maastokengissään. Metsänneito kertoo alueen olevan synnyinseutujaan ja sen, että vanhemmat eivät tule enää tänne. Hän puhuu myös Laatokan rehevöitymisestä ja sanoo, ettei se ole niin paha asia. Se tulee vain aina kesäisin, kun on kuumaa. Vedessä on silloin elämää.
Tauno ja Pekka nauttivat näkemästään ja kuuntelevat Metsänneitoa kuin satua. Haaveet kuitenkin haihtuvat. Tyttöjen seuralaiset tulevat eväiden hakumatkaltaan ja koko seurue katoaa pian metsään.

Pitkään suunniteltu retki

Miehet ovat lähteneet viiden päivän melontaretkelle Laatokan Impilahdesta. Retkeä on suunniteltu jo pitkään, ja yhdessä melotut retket Kuusamossa ja Suomi Meloo –tapahtumissa ovat syventäneet ajatusta.
Tauno saapuu Oulusta ja Pekka Rantasalmelta. Tohmajärvellä he tapaavat ja valitsevat siellä, mitä tavaroita otettaisiin mukaan. Taunolla on vaikeuksia valita, mitä kameroitaan hän uskaltaa ottaa mukaan. Lopulta hän valitsee pelastusliivin taskuun mahtuvan vesitiiviin pokkarin ja kajakkiin digitaalisen Canonin D60–kameran sekä Hasselbladin Xpan panorama filmikameran, jonka arvo oli 20 000 mk. Varsin arvokas kalusto lähtee siis miesten matkaan Laatokan melontaretkelle.


Taunolla on vaikeuksia päättää kameroista, mitä ottaa mukaa.         Kuva: Pekka Pouhula

Pekan veli vie miehet Impilahteen, josta retki alkaa. Pekalle seutu oli jo ennestään tuttua, mutta Taunolle retki olisi ensimmäinen ja tulisi olemaan ainutlaatuinen tutkimusmatka menneisyyteen. Ovathan hänen sukujuurensa Impilahdessa.
Impilahden pohjukka oli kaislikkoa. Ylös mäkeen katsoessa näkyi kirkaskattoinen punainen talo. Se on Taunon kotitalo. Tauno vie kahvipakettia kohti taloa ja huomaa ettei siellä ole ketään kotona. Kahvipaketin saa sen sijaan naapuri. Taunon ukki oli ollut kauppias, joka möi tavaraa mm. Valamoon. Perheellä oli sen aikaisen mittapuun mukaan vaurautta, olihan heillä jopa flyygeli.
Suku oli jo aiemmin muuttanut läheiseltä Haukkavuorelta Impilahteen. Taunon Isällä oli kolme veljeä, joista yksi menehtyi heinäseiväskisassa heinäseipään osuessa mieheen. Edesmenneen veljen nimi oli Tauno. Nimi siirtyi sittemmin seuraavalle sukupolvelle.

Kohti Honkasalon Kujasia

Ensimmäisenä melontapäivänä on hyvä sää. Paljon komeita kallioita, saaria ja sopukoita.
He melovat Pullinvuoren ohi. Nykyään sen laella on hassunnäköinen laituri ilmassa. Sieltä lähdetään liitämään riippuliitimillä. Muutoin kalliolla harjoitetaan kiipeilyä ja laskeutumista.
Pullinvuoren jälkeen miehet melovat pitämään taukoa Haukkavuoren alle, jonka päällä sijaitsevat Taunon esi-isien pellot.


Laatokka aukeaa.           Kuva: Pekka Pouhula

Tauno meloo Artisan-kajakilla. Rannoilla erottuvat maksaruohot. Sitten Laatokka aukeaa. Saaret ovat hienoja, niiden kalliot moninaisia ja moni-ilmeisiä. He melovat Honkasalon Kujasille ja tekevät leirin viiston kallion rantaan. Paikka on ollut myös valokuvaaja I.K.Inhan suosikkipaikka. Varsinkin eräs tietty kallioinen saari. -Tämä on yksi hienoimpia leiripaikkoja koko elämässäni Tauno toteaa. Yksi hienoimmista, ajatteli millä mittapuulla tahansa.


Honkasalon kujasten leiripaikka.          Kuva: Tauno Kohonen

Pienen matkan päässä on laavu, jossa on äänekkäitä venäläisiä. – Antaa heidän mekastaa rauhassa, parempi ettei mennä käymään siellä. Siitä tulee oma riesansa jos sinne menee, silloin pitää alkaa seurustella, Pekka miettii vaihtoehtoja.
Iltahämäryys saapuu. On elokuun täydenkuun aikaa. Maisema on sininen. Siniset pilvet muistuttavat kotkia tai enkeleitä. Venäläisetkin ovat hetkittäin hiljaa. – Valon hetki on lämmin, kallio on lämmin, pilvet hienoja ja on lämmin kesäyö. Tämä on täydellinen hetki, Tauno toteaa.



Laatokan sininen lämmin ilta.             Kuva: Tauno Kohonen

Laatokka on ihana järvi, kunnes levä saapuu elokuussa. Silloin se saapuu useimmille Venäjän järville. Se on ihmisten aiheuttama ilmiö, kun yhteiskunnan jätteet valuvat puhdistamattomina vesistöihin. Vedessä on paljon fosforia. Varsinkin sopukoissa on paljon kasvustoa ja levää puurona. Levää esiintyy myös selkävesillä.
Valokuvaaja Tauno keskittyy kuvaamiseen, koska levässä ovat hienot värit. Pekka puistelee päätään miettien, miten vihreä paskavesi voi kiinnostaa ketään. Positiivinen ihminen löytää levästäkin jotain hyvää.


Melontaa leväpuurossa.           Kuva: Tauno Kohonen

Hiljainen Laatokka

Tauno on innokas uimaan. Oli niin lämmintä, suorastaan helteistä. Ollaan vain maisemassa ja eikä ajatella mitään, ollaan vaan! Missä muualla kuin Ruotsinsaaressa voi kävellä paljain jaloin kalliolla ylöspäin 60 metriä? Olla ilkosillaan ja nauttia kajakissa lämmentynyttä kaljaa! Saarelle on myös hyvä leiriytyä.
Kun pysähtyy tarkkailemaan tyyntä vedenpintaa huomaa, kuinka toisessa paikoin on aivan tyyni ja toisessa kohdin käy vire.


Huunukan Impiniemi.             Kuva: Tauno Kohonen

Laatokalla on hiljaista. Miehet näkevät yhden katamaraanin, joitakin alumiiniveneitä sekä Pietarin meriteknisen yliopiston soutukerhon soutajia. Soutukerhon soutajat käyttävät malliltaan Pietari Suuren aikaisia soutuveneitä, jaaloja, joissa ovat myös purjeet. Veneet ovat suuria, malliltaan hyvin pulleita ja yksi airo painaa n.20 kg. Perämies huutaa tahtia soutajille, joita on kerrallaan kymmenkunta. Vaihtomiehistö makaa veneen perällä köysinippujen päällä. Soutaminen on raskasta veneen mallin ja painavien airojen takia. Kevyemmän soutajan on suorastaan rojahdettava airon päälle saadakseen sen ylös vedestä.Veneet ovat ottaneet turisteja mukaan viikon mittaisille retkille ja Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri on organisoinut näitä retkiä. Retkillä yövytään omissa teltoissa ja soutukerhon soutajat valmistavat ateriat. Turistit osallistuvat tiskaamiseen ja tavaroiden kantamiseen. Joskus turisteille järjestetään muutakin ohjelmaa mm. telttasaunan lämmitystä ja kilpailuja kuten köydenvetoa. Eräänlainen näytelmä Laatokan jumalille kuuluu yleensä retken ohjelmaan.
Hyväluoto on Pekalle tärkeä paikka. Hän on ollut siellä useita kertoja ja hän on löytänyt sieltä muistokivensä. Se painaa 2600 kg ja hän on suunnitellut kuljettavansa sen pois moottorikelkalla. Se on luonnonkivi ja niin tasainen, että näyttää siltä, kuin joku olisi sahannut sen.
Nuotiota ei tarvita tai niitä oli harvoin, koska tunnelma ei vaadi sitä. Jälleen kerran miehet katselevat, kuinka pilvet muodostivat kuin suuren nousevan kotkan ja Valamon luostarin kupolit siintävät taustalla. Laatokka tarjoaa hienoja valon hetkiä, paljon luonnon yksityiskohtia; kukkia ja jäkäliä. Maaperä on myös kalkkipitoista ja siten se tarjoaa oivalliset kasvuolosuhteet. Männyn kallionkoloon työntyvät juuret aiheuttavat suurta ihmetystä.
Norppia näkyi vain kerran, ne ovatkin harvinaisempia elokuussa. Lokit olivat myös harvassa, koska vesi on niin syvää ja kalat uivat syvällä. Riekkalansaaren salmessa he näkevät kaulushaikaran.


Kartan lukua Tutronsaaressa.             Kuva: Tauno Kohonen

Kotia kohti

Laatokan rannikkopuolustuksen rakenteita ja rannikkopuolustuslinjoja on edelleen selkeästi näkyvillä. Miehet ottavat kilvan kuvia. Pekka käy kopioimassa Taunon kuvanrajauksen ja kysyykin sitten, onko kuvaan nyt kumman oikeus? – Kukaan kuvaaja ei voi omia maisemaa, maisema ei anna tekijänoikeuksia tai oikeammin se antaa sen kaikille, Tauno vastaa. Pekka saa pitää kuvansa ja se julkaistaankin myöhemmin ERÄ lehden kansikuvana.


Honkasalo Kujaset.                Kuva: Tauno Kohonen

Paluumatkalla Sortavalaan näkyy joitakin kalastajia. On pläkkityyni ja vesi on vihreää. Onnellisena he saapuvat Sortavalaan Pekan veljen avovaimon datsalle. Vastassa on tomera mies Jevgeni. Datsa on kaunis ja hyvin hoidettu paikka. Lehmäpaimenkin on askareissaan.


Lehmipaimen Anjalan kylässä.                   Kuva: Pekka Pouhula

Paras melontareissu, mitä olen tehnyt, tuumaa Tauno. Punainen lippalakki on suojannut kasvoja liialta auringolta, mutta olkapäät paistavat yhtä punaisena kuin lippalakki. Autolle päästyä löytyy takakontista sinne unohtunut olut. Viikon aikana kaikki juomavesi on täytynyt keittää ja jäähdyttää ja siksi nestettä on tullut nauttittua aivan liian vähän. – Että auton perästä löytynyt lämmin kalja voikin maistua hyvältä, miehet miettivät hörppiessään todella lämmintä nestettä.
Loput puolen litran Karelska-balsamit annetaan Laatokan hengille. -Tämä oli reissu jolloin viinaa ei juotu ja koko reissu tehtiin paljain jaloin ja shortseissa. Tällä reissulla otettiin pyhien henkien pyhityskuvia, Tauno toteaa ennen kotimatkan alkamista.


Pekka ja tomera Jevgeni.             Kuva: Tauno Kohonen


Yksitoista vuotta myöhemmin retken jälkeen Tauno ja Pekka tapaavat Kolilla Ryynäsen kahvilassa. Muistot yhteisistä retkistä palaavat ja miehet toteavat elämää olevan enemmän takana kuin edessä. Silloin oltiin vielä nuoria, he naurahtavat.

Vihreän teen lempeä tuoksu nousee kupista.Tauno puhuu rauhallisesti teetään siemaillen. Kahvilan vanhat hirsiseinätkin pysähtyvät kuuntelemaan tätä luonnon tuntijaa.

Tauno Kohonen on itse luonnontulkki, välittäjä ja luonnonihminen. Hän on oululainen valokuvaaja, jonka ottamat valokuvat Kuusamon Kitkajoen varrelta ovat aikoinaan voittaneet useita kansallisia ja kansanvälisiä valokuvakilpailuja muun muassa maailman kaunein luontokuva kilpailussa. Palkinnoksi Vuden metsäkuvasta hän sai kahden hengen kuvausmatkan maailman vanhimpaan kansallispuistoon Yellowstoneen. Hänen tekemänsä kuvakirja Valoa Erämaassa on käännetty kahdeksalle kielelle ja ojennettu useille ulkoasiaisministeriön valtiovieraille lahjoiksi.



Pekka kirjoittaa 2016 syksyllä:
Tauno on siirtynyt myös liikkuvan kuvan puolelle. Taunolta ilmestyy piakkoin elokuva Kitkajoesta. Kitkajoki on ollut ja on vieläkin Taunon rakkain luontomaisema kohde. Esimakua elokuvasta voi käydä katsomassa www.kitkajoki.fi. Elokuva kertoo upealla tavalla luontoihmisen rakkaudesta ja kunnioituksesta Kitkajokea ja sen maisemaa kohtaan.
Olin etuoikeutettu ja pääsin näkemään Kitkajoki elokuvan etukäteen. Ensimmäisenä ajatuksena tuli mieleeni mitenkä sellainen ihminen jolla ei ole kokemusta luonnossa olemisessa ymmärtää tätä elokuvaa, mutta ne joilla on syvällinen luontosuhde ihastuvat tähän.



Mummoni Lyydi Innanen

Teksti: Pertti Rovamo    Kuvat: Perhealbumi

”Miulla on ollut aina hyvä”

Pekan alkusanat:
Oheinen teksti mummostani, Lyydi Innasesta, perustuu useisiin lähteisiin. Häntä on haastateltu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 28.4.1977, sekä sanomalehti Ilkkaan vuonna 1974. Myös äitini Kirsti Pouhula on kertonut hänestä muistojaan ja hänestä on tietoja myös isoisäni Heikki Innasen tarinassa.

* * *

Pekan mummo, hänen äitinsä äiti, Lyydi Katri Innanen (os. Kukko), syntyi Jaakkiman Pajasyrjän kylässä Katri ja Simo Kukon perheeseen 30.6.1898. Hänen lapsuuden kotinsa sijaitsi, kun kylään tullaan Jaakkiman kirkolta päin, kylän toisessa päässä ns. Kukon ryhmässä, kuten Lyydi itse kuvailee.

Lyydi Innanen

Lyydi Innanen Lakaluomalla pihakeinussaan

Heikki Innasen tarinan yhteydessä on Pajasyrjän kylän kaaviokuva. Siitä käy ilmi, missä Simo Kukon talo oli ja kuinka se sijaitsi Lyydin tulevan miehen Heikki Innasen kotitaloon nähden.


Pajasyrjän kylän kaavio. Piirtänyt: Pentti Puputti.

Lyydin koti oli hänen lapsuusvuosinaan varsin vaatimaton vain yhden tuvan käsittävä rakennus. Tupaa asusti kolme veljestä ja siis kolme perhettä. ”Meillä oli yhteen otteeseen 24 ihmistä, kun lapset luettiin mukaan.”

Lyydin omaan ydinperheeseen kuuluivat isä, Simo Kukko (s. 4.7.1872) ja äiti Katri (os. Jääskeläinen, s. 4.6.1871) sekä Lyydi mukaan lukien kaikkiaan kuusi lasta. Lyydi oli perheen lapsista toiseksi vanhin.

Sen verran oli tupaa jaettu perheiden kesken, että yksi perhekunta asusti yhdellä seinällä, toinen toisella ja kolmas kolmannella. Samaan pöytään kokoonnuttiin syömään ja samasta astiasta syötiin. ”Ei hienosteltu kuten nykyisin, että kaikille on lautaset. Jokaisella oli vain oma lusikka, joka aina ruokaillun jälkeen pujotettiin hirrenrakoon.”

”Tuvassa oli vain yksi laveri. Muille tehtiin tilat joka ilta lattialle. Patjan virkaa hoiti posteriksi kutsuttu pussi, joka oli täytetty pitkillä ruisoljilla. Sellaiset oli jokaiselle. Sen päällä oli poppana, sitten oli täkki ja tyynyt. Porstuassa oli laveri, johon tilavaatteet aamulla kannettiin ja illalla takaisin lattialle”, kuvailee Lyydi.

Vähitellen elämä koheni, kun tuvan lisäksi saatiin myös yksi kamari. Yksi perhekunta muutti kamariin ja kaksi asui tupaa. Nyt kamarissa oli yksi laveri ja tuvassa kaksi. Seinänvieriä kiersivät penkit. Sitten oli ruokapöytä ja sen ympärillä jakkaroita istuimina.

Siinä vaiheessa kun Lyydi meni 1922 naimisiin Heikki Innasen kanssa ja muutti hänen taloonsa, Kukon talossa eli enää kaksi perhekuntaa. ”Kaksi kälystä talossa oli yhä ja molemmilla lapsia.”

Ruoan valmistus hallitsi maataloustöiden ohella päivän rytmiä. ”Kun olin pieni, tuvassa oli vain hella, ei ihan takkakaan. Siinä keitettiin. Sitten leivinuunissa paistettiin leipää. Sitä paistettiin joka päivä, koska perhe oli niin iso.”

Juhlapäivien viettoa ja kirkossa käyntiä

Juhlapäivät katkoivat arjen kulkua. ”Eivät juhlapäivät olleet paljon erilaisia kuin arjetkaan, mutta ainahan se oli vähän toisenlaista”, muistelee Lyydi.

Tärkeimpiä juhlapäiviä olivat joulu ja juhannus, mutta vietettiin muitakin juhlia, pitkää perjantaita, pääsiäistä, uutta vuotta.

Joulupäivänä ja uudenvuoden päivänä oli tapana käydä kirkossa, mutta aina se ei onnistunut, kun pyrytti niin kovasti lunta.

”Ei joulun valmisteluja aloitettu niin aikaisin kuin nykyään. Saatettiin niitä valmistella parikin päivää. Ja kun olin tenava, joulupäivänä ei ollut vieraita, eikä laskettu lapsiakaan kylälle. Se pyhitettiin niin.”

”Tapaninpäivänä jo liikuttiin ja kun oltiin aikuisia, silloin kyläiltiin”, Lyydi kuvailee.

”Kirkossa käytiin aika usein, ei niin tarvinnut olla juhlapyhäkään, vaikka sinne oli pitkä matka, kymmenen kilometriä. Hevosella kuljettiin. Vielä silloinkaan, kun läksin Karjalasta, kylässä ei ollut yhtään autoa. Nythän tämä maailma on aivan erilainen.”

Jaakkiman kirkko

Jaakkiman kirkko

Sukulaisvierailuja tehtiin pyhänseutuna ja muulloinkin. ”Lähes kaikki sukulaiset olivat samassa kylässä, joten vieraisilla käytiin useastikin. No oli joitakin vähän kauempana, Sorolassa ja yksi täti Kukkalammin takana. Oli sukua Paikjärvelläkin”, Lyydi muistelee.

Mikkelinpäivä oli myös erikoinen merkkitapaus, koska silloin palvelusväki vaihtoi taloa tai lähti lepoviikoille.

Palvelukseen kodin ulkopuolelle

Palveluksessa olemisen, kodin ulkopuolisen työelämän, kuten nykyään sanottaisiin, Lyydi aloitti ennen kuin täytti 14-vuotta.

”Se paikka oli Miklissä. Menin sinne keväällä, olisiko ollut helatorstai ja olin siellä syksyyn. En käynyt sinä aikana kotona kertaakaan. Talossa oli neljä lehmää ja ne kuljetettiin kesäksi saareen. Sinne piti soutaa ja tuoda kaksi kertaa päivässä maidot pois ja kantaa ne rannasta taloon. Talossa oli emäntä, joka oli niin huonossa kunnossa, että häntäkin piti hoitaa. Lisäksi talossa oli isäntä ja nuori poika.”

”Palkkaa taisin saada kesästä viisikymmentä markkaa, olisiko ollut sitäkään. Mutta ruoat sain aina. Minähän ne teinkin. Emäntä oli liian huonossa kunnossa.”

”Olin siellä palveluksessa syksyyn saakka. Sitten piti tulla pois, kun rippikoulu alkoi. Sitä pidettiin Jaakkiman kirkolla ja opetusta oli joka päivä kahden viikon ajan ja sitten keväällä toiset kaksi viikkoa .”

Lyydi asui rippikoulun ajan Jaakkiman kirkolla tätinsä luona. Ripille hän pääsi alkukesästä, tavallisena pyhäpäivänä. ”Olihan siinä ripille pääsyssä jo juhlaa itsessään”.

Seuraavassa työpaikassaan Kuhkaan saaressa Lyydi oli palveluksessa peräti kaksi vuotta. ”Kuhkaassa oli oikein hyvä emäntä. Talossa asui kaksi veljestä, joista toinen oli vanhapoika. Naimisissa oleva veljes oli talon isäntä. Lisäksi talossa eli oikein vanha emäntä.”

Töitä riitti, sillä talossa kalastettiin ahkerasti ja pyydykset piti käydä aina aamulla kokemassa ennen maataloustöiden alkua.

”Olin minäkin apuna nuotanvedossa ja kun laskettiin verkkoja minun piti soutaa, minne isäntä käski. Muu päivä kului maataloustöissä. Talo oli oikein hyvä paikka. Mie oon aina sanonut, että miulle on aina sattunut niin hyvä paikka, etten mie ossaa yhtään moittia mittään kohtaa. Miulla on ollut aina hyvä”, tiivistää Lyydi.

Hän ehti olla palveluksessa myös Pekkisellä, jota kutsuttiin Miljoona-Pekkiseksi, ja muuallakin.

”Palveluksessa ollessa ei juuri ollut vapaa-aikaa. Jos joskus jossain vieraalla kylällä olikin hiukan vapaata, mihis minä siellä äkkiseltään menin, kun en tuntenut sieltä ketään. Eihän sitä uskaltanut mennä kuin aivan likimmäiseen naapuriin.”

Lyydi Innasen työura jatkui toisen palveluksessa tai oman kylän talojen päivämiehenä niin kauan, kun hän meni naimisiin Heikki Innasen kanssa.

Lyydi ja vasikka2

Lyydi vasikan kanssa Lakaluomalla

Nuorison rientoja Pajasyrjässä ja Kuhkaassa

”Kuhkaansaaren nuorten riennoista en tiedä mitään, koska en minä vielä rippikoulusta päästyänikään käynyt missään. En käynyt omassa kylässäkään, kun jonkin kerran, kun tanssit oli jossain lähitalossa. Minun kotonani ei tanssittu koskaan.”

Lyydi kertoo, että kaikki kylässä järjestetyt tanssit olivat nurkkatansseja eli ilman viranomaisten lupaa järjestettyjä tansseja. Tansseihinhan piti periaatteessa olla lupa.

Lyydi kertoo, että kylässä oli joitakin taloja, jotka antoivat tupansa nuorten käyttöön, kun talon pojat pyysivät. Kylässä oli myös tyhjillään oleva talo, siellä saattoi viettää aikaa kesällä päivälläkin.

Lyydi ei kuitenkaan tiedä kävikö Pajasyrjän tansseissa väkeä muistakin kylistä, koska hän ei itse välittänyt käydä niissä. Hän ei myöskään ole varma oliko kylässä omia pelimanneja.

Nuoriso piti myös ”öitsejä” joka on murteellinen ilmaus ja tarkoittaa tilaisuuksia, joihin naimaikäinen nuoriso kokoontui tekemään käsitöitä, leikkimään ja karkeloimaan.

”Kävin öitsilöissä kerran ja sekin harmitti. Ei siitä mitään saanut”, tiivistää Lyydi oman kokemuksensa. Elokuvissakin hän muistaa Karjalassa ollessaan käyneensä vain kerran Lahdenpohjassa. ”Nythän voin katsoa elokuvia televisiosta, jos haluan.”

Pukeutuminen kirkkoon

Lyydi muistaa, että varsinaisten kirkossakäyntien lisäksi kylässä oli myös seuroja siihen aikaan, kun hän vielä asui lapsuuden kodissaan, mutta ne hiipuivat, niihin aikoihin, kun hän meni naimisiin.

”Ei niihin seuroihinkaan ihan navettavaatteissa menty. Mutta eivät ne vaatteet olleet kuten nykyisin. Kaikki kankaat kudottiin kotona, niin talvivaatteisiin kuin kesävaatteisiinkin. Räätäli kävi sitten kylällä ompelemassa niistä vaatteita.

”Lapsilla en muista olleen mitään erikoisia kirkkovaatteita. Ne oli samoja kuin muutenkin pyhäisin.”

”Kun kirkkoon lähdettiin ja oli suuri perhe, ei sinne aina kaikki lähteneet, koska ei niitä parempia vaatteita niin monia ollut. Sitten vasta lähdettiin, kun ruvettiin itse tienaamaan. Senkin vuoksi tienaamaan lähdettiin mahdollisimman varhain.”

”Kirkkovaatteiden värillä ei minun mielestäni ollut mitään väliä. Mutta vanhemmat ihmiset pukeutuivat vähän tummempiin vaatteisiin. Mustia pukuja ei kuitenkaan ollut kuin hautajaisissa ja oikein suurissa juhlissa.”

”Hääpukunikin oli vihreä. Kangas oli ostettu kaupasta ja ompelija kävi tekemässä sen. Meitä vihittiin yhtä aikaa neljä paria ja kaikilla oli erilainen hääpuku”, kuvailee Lyydi.

Kuulutukset ja tupakaiset

Lyydi Kukko ja Heikki Innanen olivat tietysti tunteneet toisensa jo lapsuudestaan saakka, koska he asuivat samassa kylässä ja vain runsaan kilometrin päässä toisistaan. Olivathan he käyneet samaa kouluakin.

Ajatus naimisiin menemisestä kypsyi vasta hiljalleen. ”Johtui se siitäkin, että minä olin niin paljon palveluksessa. Mutta olinhan minä välillä kotonakin ja sitten se meni tuollaiseksi. Hänellä oli jo 28. vuosi meneillään ja mulla 24.vuosi, kun ajateltiin, ettei minun kannata enää olla palveluksessa, kun heidän talossaan on töitä kylliksi”, kuvaa Lyydi tapahtumien kulkua.

Sitten kaikki tapahtui nopeasti. ”Vähän ennen kun piti mennä pappilaan sanomaan, että laittavat kuulutukset, pyysin vähän vanhempaa Elon emäntää kaasoksi. Hän lähti sitten seuralaiseksi, kun mentiin pappilaan. Hän oli myös kirkossa, kun kuulutukset luettiin. Ne luettiin kaikkiaan kolmena sunnuntaina ja kolmannen kuulutuksen jälkeen sai sitten mennä vihille.

Tosin Lyydi myöntää, että kylällä oli jo ennen kuulutuksiakin ounasteltu, että heistä tulee pari, vaikka he liikkuivatkin hyvin säästeliäästi kahdestaan ennen kuulutuksia.

Pajasyrjässä oli vielä 1920-luvun alussa tapana viettää tupakaisia. Nykysuomen sanakirja tietää, että ”tupakaiset olivat naimakaupan hierontaan ja morsiamen rahontaan liittyvä tilaisuus, jossa poltettiin kosiomiesten tarjoamaa tupakkaa. Joskus kihlajaiset.”

Lyydin kohdalla tupakaiset olivat samalla kihlauksen julkistaminen, koska ne pidettiin ensimmäisen kuulutusten jälkeen päivällä sulhasen kotona.

”Sulhanen tuli omasta kodistaan hakemaan minua, sitten mentiin yhdessä kirkkoon kuuntelemaan kuulutuksia. Niiden jälkeen mentiin sulhasen kotiin tupakaisiin. Siellä oli paljon sukulaisia ja muita vieraita katsomassa, kun morsian tulee. Innasessa oli iso tupa ja väkeä oli paljon. Siellä oli sitten tupakkalaatikko pöydällä, josta jokainen joka halusi, sai ottaa.”

Morsianta ei erikseen tarvinnut väelle esitellä, koska hän oli oman kylän tyttöjä. ”Minä olin niin kaino silloin, etten halunnut mitenkään esiintyä. Vetäydyin kamariin, mutta sulhanen kyllä julkesi mennä tupaan väkijoukkoon. Se olj sellainen.”

Kaaso oli Innasessa tupakaisissakin mukana. Seurue oli talossa yötä. Vasta seuraavana aamuna sulhanen vei morsiamen kotiinsa.

Tupakaisten jälkeen morsian oli kotona ja silloin sukulaiset ja jotkut naapurit toivat lahjoja.

Häävalmisteluihin kuului, että lähellä asuvat sukulaiset ja kyläläiset käytiin kutsumassa, vain kauempana asuville sukulaisille lähetettiin kutsu postitse.

Häissä tarvittavat astiat kerättiin kyläläisilta ja koska kylässä oli pieni kauppa, sieltäkin saatiin astioita lainaksi.

Hääruoat teki muutama vanhempi emäntä, jotka yleensäkin hoitivat kylässä pitokokin virkaa.

Kahden päivän häät

Varsinaiseen vihkimistilaisuuteen ei kirkkoon tullut morsiamen tai sulhasen perheestä ketään, vain kaaso tuli miehensä kanssa kirkkoon. Samassa tilaisuudessa vihittiin neljä pariskuntaa.

Häiksi kutsuttiin siihen aikaan sulhasen kotona olevia hääjuhlia. Vihkiminen oli erikseen. Nythän häillä tarkoitetaan niin vihkimistä kuin sitä seuraavia isompia tai pienempiä juhlia.

Innasessa vietettiin samalla kertaa kahden veljeksen häitä. Se toinen pari oli vihitty jo aikaisemmin, koska morsian oli Kuokkaniemeltä. He tulivat Innaseen vasta hääpäivän aamuna.

”Ei niitä hääjuhlia olisi Innasessa vietettykään, ellei meitä olisi ollut kaksi paria.” paljastaa Lyydi.

Häät alkoivat kirkonmenojen ja vihkimisen jälkeen. Tapahtuman alkua kutsuttiin ”tulliisiksi”, kun tuore hääpari saapui taloon. Silloin väkeä oli paikalla paljon, koska oli kahden morsiamen sukulaisia ja runsaasti kuokkavieraita.

”Yleensä kuokkavieraat olivat paikalla jo morsiusparin saapuessa. He olivat ikään kuin vastaanottajina. He osallistuivat juhliin vain sen ensimmäisen päivän, mutta heitä oli paljon, kun heitä tuli monista kylistä”, kertoo Lyydi.

Sen jälkeen tarjottiin ruokaa. Hääpari istui Innasen tuvassa parhaalla paikalla, jotta heidät voitiin nähdä. Samassa pöydässä istui kaaso miehensä kanssa ja vanhaan karjalaiseen hääperinteeseen kuuluvia ”nuuve-tyttöjä ja poikia.” He olivat hääparin sukulaisia tai tuttavia, jotka saattoivat morsiamen sulhasen kotiin. ”Joillakin oli häissään kahdeksankin nuuve-paria, mutta minun häissäni oli vain neljä”, kertoo Lyydi

Pekan äiti Kirsti on kertonut, että hänen vanhempi siskonsa Toini oli ”nuuve-tyttönä” kaksissa häissä.

Innasen tuvassa oli pitkät pöydät, joiden kahta puolta vieraat asettuivat ruokailemaan. Väkeä oli niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet pöytiin kerralla, vaan astiat pestiin välillä, ja sitten tarjoiltiin seuraaville.

”En muista yhtään, mitä siellä tarjoiltiin. En minä tainnut sinä päivänä paljon syödäkään”, pohtii Lyydi.

Ruokailun jälkeen alkoi tanssit. Ne pidettiin navetan ylisillä, jonne oli tehty lava sitä varten. Sulhasen väki oli hankkinut Lahdenpohjasta soittajat, ”heitä oli kaksi soittajaa ja rummunlyöjä”, kuten Lyydi luonnehtii. Tanssit jatkuivat iltamyöhään, mutta morsian ei tanssimaan lähtenyt. ”Minä en oo eläissäni tanssinut paljon mittään”, hän kiteyttää.

Lyydi kuvaa, että varsinaiset häät olivat vasta seuraavana päivänä. Silloin juotiin ”kertoa”. Nykysuomen sanakirja tietää, että ”kerranjuonti on malja, joka juodaan häissä morsiamen kunniaksi ja jota juotaessa morsiamelle annetaan jotain, morsiuslahja.”

Lyydin häissä kerranjuonnissa oli tarjolla vain kahvia ja limonadia ja ne, jotka tulivat kertoa juomaan, lahjoittivat yleensä morsiamelle rahaa.

”Kun siitä pöydästä noustiin, niin vieraat valmistautuivat nostamaan meidät morsiamet tyttöjen joukosta pois, isännäks ja emännäks. Kun siinä takana sattui olemaan ikkuna auki, myö molemmat morsiamet hypättiin siitä ikkunasta pihalle, ettei saa nostaa”, kertoo Lyydi.

Aika pian kerranjuonnin tapa hiipui ja morsiuslahja annettiin sen jälkeen tanssin yhteydessä.

Ruokailun jälkeen toisenakin päivänä tanssit jatkuivat iltaan saakka. Vieraat rupesivat lähtemään koteihinsa vasta kolmannen päivän aamuna.

Lyydin aikaan oli myös tapana, että morsiamen piti viedä lahjoja sulhasen lähisukulaisille. ”Koska minulla oli talossa vain appi, vein lahjoja vain hänelle. Mutta sääntö oli sellainen, että koko sulhasen talonväelle piti viedä vaatteita ja jos anoppi olisi ollut, hänelle olisi kuulunut viedä koko puku tai ainakin kangas siihen. Veljelle mie en vienyt lahjoja, koska kummallakin veljeksellä oli samaan aikaan häät”, kertoo Lyydi.

Yövieraitakin Lyydin ja Heikin häissä oli paljon, mutta talo oli suuri ja huoneita oli monta. Lisäksi oli kesä, joten aittoihin mahtui nukkumaan.

Kun häävieraat olivat lähteneet, alkoi hääparin arki. ”Häiden jälkeen morsian jäi taloon ja siinä piti ruveta kaikkea järjestämään elämisen alkuun”.

Lyyti ja Heikki1

Lyydi ja Heikki Innanen Pajasyrjässä. Talo oli siirretty paikalleen Miklistä. Seinähirsissä näkyy numerointi.

Uudenlaiseen arkeen Innasessa

Lyydille muutto Innaseen merkitsi selvää elämän muutosta. Kukon talossa oli ollut neljä, viisi lehmää, Innasessa oli aina kymmenen. Se oli selvästi suurempi talo.


Heikki Innasen pihapiirin rakennuksia. Kuva irrotettu 137186 SA-Kuvasta.

Perhe alkoi kasvaa ja Lyydin maailmakin avartui hiukan, kun hän alkoi kulkea Lahdenpohjassa toripäivillä, joita oli hänen muistinsa mukaan suunnilleen joka toinen kuukausi.

Yhteydet lapsuuden perheeseen eivät kuitenkaan katkenneet, koska etäisyyttä Lyydin lapsuudenkotiin oli niin vähän.

Lyydi oli myös vuosittain ativoissa (pitemmällä vierailulla sukulaisissa), lapsuudenkodissaan. ”Syksyllä siinä Mikon tienoilla mentiin sinne ja jäätiin pariksi viikoksi. Vaikka oli jo tenavia, sittenkin olin pari viikkoa siellä niin kauan kuin äiti eli. Kun äiti kuoloo, käynnit harvenee ja lyhenee”, hän kertoo.

Mutta vierailuja tehtiin toisinkin päin. Kukon väki kävi auttelemassa Innasen väkeä talon töissä. ”Äiti ja isä olivat hyvin auttavaisia, kun talo oli niin suuri. Tietysti he auttoivat myös lasten katsomisessa.”

Innasen talon työjaossa oli yksi selkeä asia: navettatyöt olivat naisten asia. Talon miesväki ei niihin puuttunut, mutta naiset auttoivat aina tarpeen mukaan miestenkin töissä.

Elämisen piirtoja Lakaluomalta

Lyydi ei ole muistellut omasta puolestaan kovin tarkkaan evakkotaipaleitaan, mutta hänen tyttärensä, Pekan äiti, Kirsti on omissa muisteluksissaan kertonut niistä vaiheista varsin tarkkaan.

Sen sijaan Lyydi ennätti kertoa sanomalehti Ilkan haastattelussa vuonna 1974 tunnoistaan elämisestä Lapuan Lakaluomalla. Jutun otsikko oli ”Lastenlapset kysyvät miten sie mummi haastat.”

”Pelolla myö tänne tultiin. Niin sanoivat tuolla Ylitorniolla, että täällä asuu totinen ja jäykkä kansa, vaikea on siellä toimeen tulla. Nyt mie voin jo sannoo, että pelko oli ihan turha, meijän on ollu täällä hyvä olla, kiteyttää Eino Luukkosen Ilkkaan tekemässä haastattelussa silloin 76-vuotias Lyydi Innanen.

Lakaluoman kylä sijaitsee 20 km Lapuan kirkolta kaakkoon Kuortaneelle ja Virroille vievän valtatie 66:n kahta puolta. Lapuanjoki virtaa kylän eteläpuolella. Lakaluoma oli selvästi Pajasyrjää suurempi kylä, siellä asui sotien jälkeen noin 700 ihmistä, mutta asutus oli enemmän hajallaan kuin Pajasyrjässä. Lakaluomalla Innasen ikkunasta näkyi vain laakeita peltoja.


Lakaluoma Harjunkalliolta. Kuva Lakaluoman valokuvanäyttelystä. Kuva ilmeisesti 30-luvulta ennen Lapuanjoen perkausta. Mylly joen oikealla rannalla.

Kylän keskustassa oli koulu, meijeri, mylly ja nuorisoseurantalo, yksityinen Karvalan kauppa ja kaksi osuuskauppaa. Työväestö oli jo vuonna 1916 erkaantunut perinteisestä SOK-laisesta osuustoiminnasta omaksi erilliseksi osuusliikkeekseen.

Kankaiden kudonta oli kylässä suosittu sivuansio. Jokaisessa talossa oli kangaspuut ja myös miehet kutoivat. Seinävaatteet ja kiikkutuolien kankaat vietiin Kauhavalle myyntiin.

Myös Innaseen teetettiin naapurikylässä hyvät ja leveät kangaspuut, jotka ovat vielä vuosikymmentenkin jälkeen toimintakuntoiset.

Lakaluomalla asui silloin kolme evakkoperhettä, jotka olivat tietenkin paljon tekemisissä keskenään.

Toimittaja kertoo, että Karjalan murre helskyy Innasen tuvassa Lapuan Lakaluomalla, kun Lyydi Innanen lämmittää uunia, leipoo ja paistaa ruskeakylkisiä pullia.

”En mie osaa muuta haastaa kuin karjalaa. Lastenlapset, kun käyvät täällä mummii kahtomassa ihmettelevätkin miten sie mummi oikein haastat”, kertoo Lyydi.

Tilalla oli haastattelun aikaan peltoa 12 hehtaaria. Tila perustettiin maanhankintalain nojalla ja maata saatiin kokoon 9 hehtaaria, jotka olivat kolmessa palstassa, kertoo toimittaja.

Haastattelua tehtäessä Lyydi asui tilalla poikansa Ernestin kanssa.

Kirsti,Lyydi ja Ernesti

Kirsti, Lyydi ja Ernesti Lakaluomalla uuden talonsa edustalla

”Tällä paikalla ei ollut muita rakennuksia kuin lato. Kaikki oli rakennettava alusta asti. Olin tänne tullessani vasta 9-vuotias, joten itse en heti kyennyt olemaan mukana kuin mitä voimani sallivat”, sanoo Ernesti Innanen.

”Kahden myö tuon koulupojan kanssa nämä talonhirretkin hakattiin. Isä oli silloin vatsavaivojen vuoksi niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt auttamaan,” Lyydi kertoo.

”Työtä tässä on ollut ja leipää. Ja katto pään päällä. Muuta mie en ookaan kaivannut. Sanoivat, että sivuun ne teidät panivat, mutta minun mielestäni näin on ollut hyvä, minä tykkään hiljaisuudesta”, toteaa Lyydi.

Kun Heikki-isäntä kuoli 1972, jäi Lyydi taloon Ernest poikansa kanssa. Perheeseen kuului myös neljä tytärtä, mutta he kaikki olivat haastattelua tehtäessä jo tahoillaan eri puolilla Suomea. Pekka Pouhulan äiti Kirsti oli lapualaisen miehensä kanssa Outokummussa.

”Kaikki lapset syntyivät jo Karjalassa. Yhessä on sitten yritetty ja työtä tehty. Oon aina ollut mieheni rinnalla niin pellolla kuin tukkimetsässäkin. Ja työtä teen vieläkin joka päivä. Jos asettuu paikalleen, siihen sitä olleentuu”, kertoo Lyydi haastattelijalleen.

Lyydi kehui, että vaikka Ernestillä on vaikea selkävamma, hän yrittää viljellä kovalla työllä hankittua tilaa ja laajentaakin sitä. Lopuksi puhe kääntyy Lyydin ja Ernestin naapureihin.

”En mie elämältä ole enempää toivonut kuin on saatu. Meillä on ollut hyvät naapurit, vaikka ovatkin eri heimoo. Miun miehenikin aina sanoi, että ei ole syytä valittaa, näin on hyvä. Tänne jäisin, vaikka Karjala saatais takaisin.”

Viehättävä Valamo

Teksti: Mari Jannela     Kuvat: Mari Jannela ja Pekka Pouhula

Puhelin soi, vilkaisen sitä sivusilmällä askaroidessani kuistilla. On elokuun sadonkorjuun aika ja asettelen keräämiäni kanttarelleja kuistin pöydän harsokankaalle. Kuisti on itään ja aamuaurinko kuivaa sienet näppärästi. Kuivuessaan ne levittävät metsän tuoksua koko taloon. Kuka mahtaa soittaa – puhelimeni soi harvoin ja varsinkaan näin varhain? Luuri vilkuttaa Pekka Pouhulan soittavan. Nyt on jotain erikoista, eihän hän soita koskaan kuin myöhään illalla.
– Morjensta! Pekka aloittaa, se on hänen normaali reipas puhelunavauksensa. – Luvassa on hyvää säätä, lähdetäänkö torstaina Laatokalle, voitaisiin meloa Valamoon? Ääni kuuluu jotenkin kaukaa ja säriseekin hieman, hän ajaa siis autoa.
Olin katsonut sääennusteen ja tiesin, että sateisen kesän parhaat poudat tulevat vasta nyt, elokuun puolessa välissä. Mietin, onko minulla jotain suunnitelmia viikon päästä torstaista eteenpäin.
– Lähdetään vaan, vastaan. Nähdään Tohmajärvellä, kuten normaalisti. Ehditäänhän soitellakin vielä ennen, onhan tässä viikko aikaa.
– Tarkoitin ylihuomenna torstaina, Pekka tähdentää.
– Mikäpäs siinä, lähdetään vaan, vastaan asiaa sen pidempään ajattelematta. On helpompaa tehdä nopea päätös ja lähteä, kuin jäädä pohtimaan voisinko mahdollisesti lähteä viikon päästä ja mitä kaikkea pitäisi tehdä sitä ennen. Loput kanttarellit saavat vielä kasvaa ja mustaherukat odottakoot pensaissa. Nehän vain paranevat kypsyessään. Kajakkireissu Valamoon menee lähes kaiken edelle. Ja olisi todella hienoa ja hieman erikoistakin meloa Valamoon toisen kerran samana kesänä. Yleensä pikaiset lähdöt ovat tuottaneet hyviä hetkiä ja retkiä.


Kajakkireissu Valamoon menee lähes kaiken edelle (kuva P.Pouhula)

Pientä tohinaa se kuitenkin pitää. Pakkaaminen hoituu rutiinilla, mutta pari sopimaani asiaa vaativat hieman järjestelyjä. Lähtöä edeltävänä iltana on vielä seuran melontailta. Valmista tulee kuitenkin ajoissa ja tapaan Pekan Tohmajärvellä sopimamme aikataulun mukaan. Hivenen uninen olen kuitenkin ja nukahdankin Pekan ajaessa kohti Pitkärannan kylää, jossa pysähdymme kaupoille. Mukaan lähtee kaupasta tattaria ja pullo paikallista väkevää viiniä. Etiketissä on lakan kuvia ja pullo on korea.
Salmen Lunkulansaaressa löydämme autolle vartioidun paikan istuttuamme ensin teellä. Talon nuori emäntä puhuu paljon, vaikka yhteistä kieltä ei ole. Sopimukseen auton paikasta kuitenkin päästään elekielellä ja muutamalla sanalla venäjää ja auto siirtyy tien yli rannan puolelle. Pihapiirissä on pari sen näköistä rotukoiraa ja yksi penikka, että uskoisi auton olevan turvassa retkemme ajan.

Kajakkien lastaus käy näppärästi, koska olemme vain joitakin päiviä, niin varusteita ja evästä on näin ollen vähän. Pääsemme liikkeelle illan suussa. Leiriydymme Mantsinsaaren pohjoispäähän. Rannassa meitä vastaanottavat tuoksuvat rantamintut. Kajakilta varusteita rannalle siirtäessä mintut saavat kosketusta ja tuoksu vain vahvistuu. Saari näyttää muutenkin vihreältä ja kuusissa roikkuu naavaa. Maapohja on vihreää sammalmattoa, johon muurahaiset ovat kuluttaneet syvät reittinsä. Rannasta lähtee vetävä polku kohti sisäsaarta. Linnut laulavat, vaikka on elokuu ja ne suorastaan kutsuvat syvemmälle saareen. Saarelle on ollut aiemmin lossi, nykyään sinne pääsee vain veneellä tai melomalla. Lossi on ollut tarpeellinen, koska saarella on ollut useita kyliä. Pääkylä on ollut Peltoinen ja muita kyliä Suonkylä, Peipposenkylä, Oritselkä ja Työmpäinen. Vajaa kymmen vuotta sitten pääkylässä oli vielä pari asukasta, mutta nykyään saari on kokonaan autio. Mantsinsaari houkuttelisi tutkimaan enemmänkin, mutta Valamo kutsuu. Lähdemme aamiaisen jälkeen matkaan.


Mantsinsaaressa on syviä muurahaisenpolkuja (kuva M.Jannela)

Leppoisassa poutasäässä melomme kohti Valamoa ja Pekka rantautuu Möykyn luodolle. Siellä on majakka.
– Jos ei ole aivan pakko, älä rantaudu, Pekka huutaa kallion takaa. -Täällä on paljon särkyneitä akkuja, majakka on toiminut akuilla.
Matka taittuu edelleen leppoisasti pysähdyksen jälkeen ja kiertelemme seuraavaksi Ristisaaria. Pidämme siellä iltapäivän ruokatauon ja lepäilemme aurinkoisella kalliolla. Pekka näyttää pitävän paljain jaloin kävelemisestä.
– Lämpimällä silokalliolla on todella ihanaa kävellä, ei tarvitse varoa lasinsirpaleita, kuivia käpyjä tai muita teräviä esineitä. Se antaa vapauden tunteen, kun ei tarvitse kenkiä. Muualla kun kävelee paljain jaloin pitää tarkkailla koko ajan mihin astuu, Pekka sanoo.
– Oletko aina kävellyt paljain jaloin, entäs talvella? Kysäisen tarkennusta, niin haltioituneelta Pekka heiluvien varpaidensa kanssa näyttää.
– Paljain jaloin kävely kuuluu kesään. Pikku poikana kesä alkoi siitä, kun pää ajettiin muliksi ja kengät heitettiin nurkkaan. 90 -luvun alussa kävelin paljon Koisuanniemen metsissä ja kerran olin astua kyykäärmeen päälle. Sen jälkeen hiipui kävely paljain jaloin. Parhaimmillaan kävelin murskatulla sepelillä ja silloin eivät kävytkään haitanneet.


Pekan varpaiden vapaus (kuva M.Jannela)

Jatkamme illan lähestyessä ja kohtaamme retken ensimmäiset norpat. Heitä on kokonainen tokka. Tiedämme jo kokemuksesta, ettei valokuvaaminen onnistuisi, joten melomme rauhassa heitä kohti ja annamme heidän polskahdella veteen. Polskahduksia pystymme laskemaan viitisenkymmentä ja sen jälkeen pyöreitä tummia päälakeja siellä täällä lähempänä ja kauempana. Toivon, että emme häirinneet heitä pahasti vaan he ottivat sen mieluisana leikkinä kanssamme. Meillä oli ainakin hauskaa seurata heidän liikkeitään kajakkien ympärillä. Norpat saattoivat meitä eteenpäin luovuttaen muutaman kilometrin jälkeen.

Leiriin päätämme jäädä Nuolisaareen. Auringonlaskussa verkkoja kokevat kalastajat näyttävät nostalgisilta. Kierrän koko saaren ympäri ja palaan Pekan ehdoittamalle rannalle kertomaan, että tämä ranta näyttää parhaalta. Vedän kajakkiani pitkin silokalliota, jonka päällä on juuri sen verran vähän vettä, ettei kajakki kulje melomalla. Juuri ennen maille pääsyä kompastun tai oikeammin putoan liian myöhään sen huomanneena kallion altaaseen vesirajaani myöten. Näinkin voi näköjään tehdä Laatokalla itapesun ja mietin vaihtaisinko housut ensin vai pystyttäisinkö teltan. Tällä kertaa olen valinnut telttani oikein. Kupoliteltta on helppo pystyttää ja etsiä sille sopiva paikka. Sitä voi siirrelläkin pystytettynä paikasta toiseen.


Nuolisaaren silokalliolle on hyvällä säällä helppoa tehdä leiri (kuva M.Jannela)

Nuolisaarella silokallioita riittää. Herään pilvettömään taivaaseen ja nousevaan aurinkoon. Teltassa on kuumaa. Kalastajat kiirehtivät verkoilleen, kun tulen ulos teltasta. Kuljen kallioilla katselemassa kasveja. Kallionkoloista tunkevat monenväriset kukkaset. Myrkyllinen punakoiso tukeutuu nousevaan kallioon ja sen hedelmät hehkuvat harmaata kalliota vasten. Vihreät hedelmät raakoina ja punaiset kypsinä. Kypsät hedelmät muistuttavat kirsikkatomaatteja. Myös siniset kissankellot, moniväriset orvokit ja monet muut meille tunnistamattomat kukkaset värittävät kallioita. Koivut kellastuvat jo. Kallioissa on hauskoja punaisia raitoja, jotka muodostavat kolmioita ja nuolia. Siitäköhän saari saa nimensä. Makoilen lämpimällä kalliolla ja tuuli hivelee ihoa. Laatokan aurinkoinen ja kiireetön aamu. Nautin.


Punakoison hedelmiä ei voi käyttää ravinnoksi (kuva M. Jannela)

Valamoon on helppo mennä tällä säällä. Niin melomme lähes suoraan Luostarinlahden satamaan ja jätämme kajakkimme sataman viereen metsän reunaan. Mukaan vain kamera ja muut tärkeät. Menemme ensin matkailuneuvontaan tarkoituksenamme maksaa edellisen retken teltanpaikat. Silloin se ei onnistunut, koska oikeaa henkilöä ei ollut paikalla. Eikä se onnistu nytkään. Toimiston ovi oli lukossa. Päätämme, että neljättä kertaa emme tulisi paria sataa ruplaa teltanpaikasta tarjoamaan. Yritetty on maksaa majoituksesta riittävän monta kertaa.
Menemme sireenimajaan borssikeitolle, koska tiedämme sen olevan varman valinnan: Mehukasta haudutettua punajuurikeittoa smetanalla ja luostarin leipää, jälkiruuaksi kahvia ja kakkua. Jonotamme evästämme antaen kiireellisimmille tilaa. On outoa nähdä niin paljon turisteja, vielä kiireisen oloisinakin osan heistä. Edellisen kerran olimme päässeet livahtamaan kajakeilla Valamoon, kun muu turistiliikenne oli pysäytetty presidentin vierailun takia. Ruokakioskin nainen on tomera ja kirjoittaa tilausta pikkuruiselle lapulle, jonka hän ojentaa keittoa jakavalle. Sanakaan palvelua ei tule englanniksi tai suomeksi. Saamme oman pöydän pienen siivouksen jälkeen, kuivahtaneet rottinkituolit nasahtavat istuutuessamme. Hakiessani jälkiruokaa viittelöi ruokakioskin nainen tuomaan tarjottimen takaisin välittömästi. Mietin, että olisi korkea aika opetella paikallisten kieltä, joskus on niin noloa, kun äänenpaino nousee ja kädet käy, eikä tahdo tulla tolkkua, mistä nyt on kysymys. On ruuhka-aika ja ymmärrettävä kiire yrittäjällä. Palautan tarjottimen ja hymyilen, saan pienen hymynhäivähdyksen kiitokseksi ripeästä toiminnastani.


Luostarialueen uusi upea huvimaja (kuva M.Jannela)

Lähdemme katsomaan, mitä luostarialueelle kuuluu. Valamon omenatarhan sato on kypsymässä ja ostamme niitä viimeisen pussillisen nuorelta neitokaiselta. Kiipeämme korkeat kivirappuset luostarialueelle. Edellämme kulkee mustaan pitkään kaapuun pukeutunut munkki. Kivirappuset ovat iäisyyttä henkivät ja vasempaan reunaan on kulunut askeleista selvät syvänteet. Munkin kaavun helma hyppää jokaisella askelluksella kantapään voimasta. Kangas on hyvin laskeutuvaa ja siksi kankaan hyppäyksistä syntyy hauskasti hyppelehtivä viuhkamainen poimu. Edellisen kerran käydessämme olivat luostarin aukion rakentamistyöt meneillään. Iloksemme huomamme keskusaukion valmistuneen. Huvimaja on korea, kukkaistutukset kauniina ja kivetykset luotisuorassa. Huvimajan kaarrokseen on nostettu pyhittäjäisää esittävä lasimaalaus. Myymälässä on myös tungosta ja ostan sieltä paketillisen tuohuksia tuliaisiksi. Niitä olisi mukava polttaa jouluna ystävien kanssa ja muistella syksyistä retkeä. Tuohuksista nouseva mehiläisvahan tuoksu muistuttaa joulusta.


Pyhittäjäisä lasimaalaukseen kuvattuna (kuva M.Jannela)

Olen kolmatta kertaa Valamossa. Ensimmäinen vierailuni oli 90 -luvun alkupuolella katamaraanilla. Yövyimme silloin hotellissa, vaelsimme saarella, kuulimme munkkien laulavan skiitassa ja osallistuimme yön jumalanpalvelukseen. Silloinkin oli elokuu ja muistan kukkaset ja perhoset kedoilla. Erityisesti mieleen nousevat siniset kissankellot, joiden väri muistuttaa pääkirkon kupoleita. Toinen ja nyt kolmas kerta ovat kummatkin kajakeilla. Viehkeää. Mikä vetää Valamoon? Joku kummallinen kirkkaus täällä on. Kaikki värit ja äänet jotenkin hohtavat. Linnut, sammalet, kukat, kalliot, puut, kaikki, aivan kaikki. Luonto tulee aivan iholle. Paikallinen väki käyskentelee sulassa sovussa kiireisiä turisteja sen kummemmin ihmettelemättä. Löytyisiköhän vastausta Saara Finnin kirjasta Valamo -sinisen kukan saari?


Sinisen kukan saari (kuva M.Jannela)

Saara Finni kirjassaan Valamo -sinisen kukan saari (Tammi 1990) pohtii Valamon erityisyyttä. Hän haastattelee moskovalaista opasta ja taidemaalaria Sergei Busahinia.
” Valamossa rupesin näkemään koko maailman toisella tavalla. Luonnon ohella täällä on erittäin voimallinen hengellinen kenttä. Koska täällä oli jo 1100 -luvulla luostari, niin maahan on valutettu niin paljon hengen voimaa, että se säteilee kaikkialle, jotka ovat virittyneet ottamaan sen vastaan. Se on tallella.
Oppaan työssä pidän tärkeänä välittää kävijöille sen, miten munkit pitivät huolta luonnosta ja toisistaan. He puhuttelevatkin toisiaan veljiksi. Munkkien elämää ei voi erottaa luonnosta. Se on nimenomaan elämää näillä saarilla, tämän luonnon keskellä.
Tuntuu kuin olisimme vielä kaikkein alimmalla henkisellä kehitysasteella. Ihmisten tavoite on parempi toimeentulo ja mukava elämä. Joka on saanut paljon, haluaa vieläkin enemmän. Hän ei edes huomaa, että on saanut kaiken käyttäen hyväkseen luontoa.
Kaikki vaan tapahtuu koettelemusten ja tuskien kautta. Ihminen oppii arvostamaan luontoa vasta kun on joutunut omissa nahoissaan kokemaan sille aiheuttamansa tuhon synkät seuraukset. Vasta silloin ihminen oppii ymmärtämään kasvien kieltä. Ja kun hän on oppinut puiden, kukkien ja lintujen kielen, silloin hän henkistyy ja tuntee itsensä osaksi luontoa.”
Busahin jatkaa pohdintaansa Valamon vaikutuksesta ihmiseen: ”Tärkeintä elämässä on luovuus. Siihen sisältyy kaikki: rakkaus, usko, se tuikkiva tähti joka valaisee ja auttaa kulkuamme. Elämä ilman luovaa toimintaa on ikävää. Siksi niin monet yrittävät täyttää elämäänsä huvituksilla, toiset taas päätyvät surkeaan loppuun. Luovuutta voi olla kaikessa.
Tietoisuus, että vaikka kuinka vähän, niin kuitenkin luo, yhdistää ihmisen luontoon. Puut, ruoho, linnut oksalta oksalle; luomisessa yhdyt niihin, maahan ja avaruuteen. Elämä ei ole enää tavallista kitkuttamista, koska luot.
Luominen on elämän oppimista. Kun luovan työn avulla opettelet tuntemaan elämää, olet koko ajan liikkeessä eteenpäin. Ehkä samalla rakennat tietä myös niille, jotka seuraavat sinua. He taas jatkavat rakentamaasi tietä kun itse poistut elämästä. He ovat saaneet alkusysäyksensä ja jatkavat liikettä, kulkevat avaamaasi polkua. Tällaisen näkemyksen sisäistäminen on mahtava voima, joka auttaa ihmistä elämään tulevaisuudelle tyhjänpäiväisyyksien sijaan.”


Siniset kupolit ja sininen taivas (kuva M.Jannela)

Kiertelemme luostarin muurin ympäristössä ja palaamme satamaan kajakeille vanhan kuusikujan kautta. Hieman syrjemmällä turistialueen ulkopuolella siisteys vaihtuu venäläiseen välinpitämättömyyteen.
– Muovin olisin suonut olla rantautumatta koskaan tälle saarelle, tuhahdan. Olen perinyt isältäni inhon muovia kohtaan ja tällainen luonnon pahoinpitely tekee minut kiukkuiseksi ja siten pilaten tunnelmaa.
– Laatokka on ollut vuosituhansien aikana osana Ruotsia ja osana Venäjää. Täällä ovat asuneet niin karjalaiset, suomalaiset kuin venäläiset. Koska koskaan ei tiedä, ketkä sen rannoilla tulevaisuudessa asuvat, olisi tärkeää aloittaa alueen puhdistaminen. Nykymenolla järven tila vain huononee, mikä ei ole hyväksi kenellekään, Pekka heittää toiveikkaan ajatuksen.


Luostarin ikkuna (kuva M.Jannela)

Lähdemme liikkeelle satamasta meloen saaren sisäistä reittiä. Pääsaaren ja Erakkosaaren välissä kulkee sateenkaarenomainen silta. Jokaisella retkellä pitää tehdä joku epävarma reitinvalinta ja tällä kertaa käymme ylimääräisen lenkin Skiitanlahden perällä. Kumpikaan ei edes kommentoi vaan kääntää kajakkinsa tyynesti pussin perällä. Mikäpäs tässä meloessa, kun on hyvä sää, tulipahan tämäkin lahti nähtyä. Niikkanan satamassa on neljä suurta huvialusta. Melomme rannan tuntumassa. Pitkänkallion- ja Jyrkänmäenlahden korkeat punaiset kalliot näyttävät jälleen Valamon luonnon erityisyyden. Korkeaa kalliota on useita kilometrejä. Kallioiden värit vaihtuvat harmaasta punaruskeaan, kultaan ja kupariin. Silloin tällöin harjalla kasvaa yksinäinen mänty, joka on onnistunut tunkemaan juurensa niin syvälle kallionkoloon, että se on pysynyt pystyssä. Ankarat tuulet, talven takertuva lumi ja vähäinen maa-aines ovat muotoilleet niitä kaareviksi, kallelleen ja kierteelleen. Ne ovat taideteoksia. Matka taittuu kuin unessa tai sadussa ja kameramme eivät riitä tallentamaan kallioiden jylhyyttä.


Pitkänkallionlahti (kuva M.Jannela)

Etsimme yösijaa. Kiertelemme Reposaaria, mutta niissä olevat valkeat taulut saavat meidät epäilemään rantautumista. Pyörähdämme takaisin ja haluamme kiertää ulompana olevan mielenkiintoisen saaren. On hieman tuulta luvassa ja olisi kiva kuunnella aaltoja ulompana. Saari tunnetaan nimellä Neitonen tai Ihmeellinen. Ja ihmeellinen se onkin. Saaressa on hienot pystysuorat kalliot ympäriinsä ja ainoastaan yksi kohta aavan puolella mistä voisi nousta maihin. Teltoille olisi hyvät paikat 20-30 metriä seinämän päällä. Hieno paikka, mutta jos tulee tai on iso maininki emme pääsisi aamulla turvallisesti kajakkeihin. Hylkäämme kiehtovan ajatuksen tehdä leiri kallion päälle kuunnellaksemme aaltoja ja jatkamme Saralahteen. Koska emme tiedä virallista leiripaikkaa pystytämme telttamme kedolle lähelle rantaa lahden poukaman sijaan. Katselen kaunista auringonlaskua, kun moskovalaiset nuoret tulevat teltalleni keskustelemaan. He ovat saapuneet kävellen luostarilta ja nähneet poukaman puolella olevat kajakkimme. Ensin nuori nainen yrittää venäjän kielellä, mutta vaihtaa sitten sujuvaan englantiin. Hänen kolme kanssamatkustajaansa liittyvät seuraan.
– Mistä sinä olet tullut, kysyy venäläisneitokainen.
– Lähdimme pari vuorokautta sitten Salmesta. Arvaan ettei suomalainen nimi kerro yhtään mitään ja tarkennan. – Itärannalta siis.
Tytön silmät pyöristyvät.
– Oletko saapunut tämän veden poikki? Tuolla pienellä veneellä?
– Kyllä vain. Osaan käyttää pientä venettäni, sitä kutsutaan kajakiksi, vastaan.
Sitten he puhuvat omaa kieltään, josta en ymmärrä. Katseet ovat kuitenkin kauniita ja eleet ihmetteleviä. Neito tulkkaa ja hän kysyy lisää.
– Teidän kajakkinne näyttävät kovin kauniilta, mutta niin pieniltä ja vesi on suuri. Mutta, kuinka vanha sinä olet?
– 53 -vuotta, vastaan ja jään ihmettelemään kysymystä.
Näytänkö jotenkin yltiövanhalta ollakseni kajakilla Valamossa. Onko minulle nokea kasvoissa vai punaseksi kärähtänyt  nenänpää? Tarkennan nopeasti vastaustani, vaikka tiedän hyvin heidän nähneen niemeen saapuessaan meidän molempien kajakit.
– En ole yksin matkalla vaan ystäväni (käyttäen maskuliinista pronominia) on tuolla kukkulan takana omassa teltassansa.
Saan hyväksyviä katseita.
– Aiotteko te meloa vielä takaisin? Menettekö Sortavalaan? Hän jatkaa.
– Lähdemme aamulla kohti itäistä rantaa, meidän auto on siellä. Olemme vielä matkalla yön tai kaksi, riippuen säästä ja tunnelmasta, vastaan valottaen matkasuunnitelmaamme.
Moskovalaiset nuoret toivottavat hyvää yötä ja turvallista matkaa, sen jälkeen kun ovat vielä hetken ihmetelleet elämäntapaani.


Saralahden kaunis ja luvaton telttapaikka, taustalla Neitonen, Ihmeellinen (kuva M.Jannela)

Heinäsirkka on päätynyt telttani välikattoon ja soittaa minut hereille. En tohtisi liikahtaakaan ettei soitto loppuisi. Lähdemme matkaan vasta lounaan jälkeen.  Käytän aamun kävelyyn pitkin saaren rantapolkua. Lähdemme Savilahden läpi ja näemme sinne syntyvän koreita rakennuksia, jotka eivät näytä skiitoilta. Sukeltajat ovat myös liikkeellä. Katseemme sukeltajan kanssa kohtaavat jotain matalalla roikkuvaa johtoa tai vaijeria alittaessani ja molempien ihmetys on yhtä suuri. Herää epäilys, että nämä rakennukset saattavat valmistua presidentin lähipiirin käyttöön.
Tämä tapahtuu samalla, kun Valamon saarta tyhjennetään paikallisesta väestöstä Sortavalaan. Vain munkit saavat jäädä Valamon saarelle asumaan.
Koukkaamme Kultaisen lahden kautta, jossa pidämme taukoa. Matkalla näemme petollisia karikoita. Kun aaltoa seuraa niin erottaa sen särkyvän. Ne paikat kannattaa kiertää kaukaa. Kahvivesi valmistuu suhisemalla Pekan kaasutrangialla. Tauon jälkeen saamme meloa edelleen mitä parhaassa säässä. Norpat ilmestyvät vierellemme. Yhtä norppaa suorastaan säikähdän, kun hän tekee voltin aivan kajakkini vieressä. Etsimme leiripaikkaa Ristisaarista iltapäivällä. Lopulta meillä on valittavana saari, jossa on vanha kivinen risti tai saari, jossa on sota-aikaisia rakenteita.
– Valitaan saari, jossa on risti. Jos pitää valita sodan ja uskonnon välillä niin uskonnot ovat kuitenkin pääsääntöisesti rauhan puolella enemmän kuin sota, Pekka sanoo.
– Sopii minulle, en kuulu kirkkoon mutta ajattelen, että sotiminen uskonnon nimissä on sitä, kun uskonnosta on tehty vallan väline ja politiikkaa. Ihmisen mieltä käytetään vääriin tarkoituksiin.
Rantaudumme Ristisaareen ja toteamme, että no niin, rauha voitti sodan.
– Sotasaarella olisi ollut sodan aikaisia rakennelmia muistuttamassa menneistä ajoista, Pekka tuumaa kajakkia rantaan nostaessaan.


Rauha voitti sodan ja rantauduimme Ristisaareen (kuva M.Jannela)

Teltat pystytämme jälleen silokallioille. Silokallion reunassa on katajapensaita, joiden takana on niitty. Niityn reunassa on suurikokoinen kivinen risti, jonka alareunassa on vanhalla venäläisillä kirjaimilla kirjoitettu rukous.

Sinun ristillesi me kumarramme
Oi Valtias ja sinun pyhää
ylösnousemistasi ylistämme
(käännös Maria Bondarenko)


Ristisaaren kiviristissä on vanhalla venäjän kielellä kirjoitettu rukous (kuva M.Jannela)

Kulutamme iltaa katsomalla aavalle ja norppien leikkiä. He näyttävät keksineen meidät ja pitävät yllä tasaista peliä pää pinnalla, pää veden alla ja kohta sama toisaalla.
Aurinko laskee oranssina pallona. Tuijotamme taivaanrantaan.
– Aavaa katsoessa sitä kokee olevansa jotenkin matonen matkamies maan päällä, Pekka tuumaa.
Sitten on pitkän tovin hiljaista. Norpat vain poskahtelevat.
– Aiemmin koin kaihoa katsoessani kauas, aivan kuin siellä olisi joku saavuttamaton. Nykyään aurinko on enemmänkin symboli tälle hetkelle ja valolle, joka on meissä jokaisessa. Yritän nähdä ja kaivaa esille sen valon meissä. Tuntuu, että aurinko laskee jalkojeni juureen, eikä enää kauas horisonttiin. Hetki on enemmänkin täynnä kiitollisuutta ja iloa, mietiskelen ääneen ja saan Pekan vastaamaan.
– Auringonlaskun tarina on Atlantis -tarussa, jossa mennään vastarannalle ja aloitetaan alusta. Kun lähdet merelle eli Laatokalle sinulla on ikään kuin mahdollisuus aloittaa uusi elämä jättämällä kaiken vanhan taaksesi maalle. Sanotaan, että purjehdusretki alkaa siitä, kun alus irtoaa rannasta tai olet jo perillä, kun alus irtoaa rannasta. Vastaava sanoma löytyy Satumaasta.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois
vaan siivetönnä en voi lentää
vanki olen maan
vain aatoksin mi kauas entää
sinne käydä saa

Lennä laulu sinne missä siintää satumaa
sinne missä mua oma armain odottaa
lennä laulu sinne lailla linnun liitävän
kerro että aatoksissain on vain yksin hän

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois
vaan siivetönnä en voi lentää
vanki olen maan
vain aatoksin mi kauas entää
sinne käydä saan


Norpat kuvittavat auringonlaskua Ristisaaressa (kuva P.Pouhula)

Satumaa siis saattelee meidät telttoihimme.
– Ihminen tarvitsee aina vain jonkun härvelin pysyäkseen ilmassa, Pekka huikkaa vielä teltalle mennessänsä.                   Aamu jatkaa poutasäätä. Kävelen kallioilla ihailemassa pieniä pitsimäisiä nyylähaarikoita, jotka kasvavat kallionhalkeamissa. Kukka on pieni, nuppineulanpään kokoinen ja se olisi helppoa tallata, jos ei katsoisi jalkoihinsa. Innostun kuvaamaan vastavaloon ja saan mieleiseni otoksen. Kuva on kruunu tälle retkelle. Olen niin iloinen kuvasta, että sain sen otettua ja vielä ilman jalustaa. Piipahdan vielä ristillä ennen aamiaista. Niityllä on meneillään heinäsirkkojen konsertti.


Pitsimäinen nyylähaarikko (kuva M.Jannela)


Ristisaaren niityllä soivat heinäsirkat (kuva P.Pouhula)

Pekkakin herää ja tulee ulos teltastansa. Kajakki on vuotanut ja kastellut osan hänen eväistänsä ja hän kuivaa leivänpalasia aamuauringossa kajakin kannella.
– Eiköhän melota tänään autolle. Matka on pitkä, mutta sää on kohtuullinen. Luvassa on hyvää maininkia, hän sanoo.
– Olisin voinut olla kauemminkin, mutta sopiihan se lähteäkin. Tilanteen ja tunnelman mukaan mennään, vastaan.
On turha hangoitella vastaan, jos toinen haluaa pois luonnosta, silloin vain on aika lähteä. Tunnelmaa ei olisi, jos toinen on siellä vastoin tahtoaan tai ajatukset ovat jo toisaalla.
Pakkaamme siis kajakit kotimatkaa varten.


Ristisaaren leiripaikka (kuva M.Jannela)

Saamme keinua isoilla laineilla. Pekka suorastaan kiitää laineilla, hänen melansa käy todella harvoin ja minun tekee tiukkaa pysyä hänen perässänsä. Tuossa melontatyylissä on tyylikkyyttä ja kauneutta. Hän käyttää vartaloaan todella hienosti. Rantaudumme tauolle Repoluodolle.
– Tuossa oli retken parasta antia, Pekka sanoo.
Kysyn hänen melontatyylistänsä ja hän vastaa.
– Kun useamman päivän istuu noin pitkillä aavoilla keho tottuu keinumiseen luontevasti, kun ei tarvitse koko ajan pitää tasapainoa. Minulla menee niska kipeäksi, syvät niskalihakset. Kun tekee samaa yksitoikkoista liikettä tarpeeksi pitkään niin se vie ikään kuin transsiin. Tuollainen sopiva keinuminen voi olla myös rahoittavaa, niin kuin lasta kehdossa keinuttaisi.
– Tai lilluisi kuten kohdussa, sanon hymyillen.
Repoluoto on lähes pelkkää kalliota. Muutama laikku hienoa heinää ja kalliokasveja. Maininki särkyy voimalla sileään kallioon jo kaukana rannasta. Luodolla on myös majakka. Linnunkakkaa on niin paljon, että on vaikea löytää jalalle kakatonta kohtaa.


Repoluoto on lähes kokonaan pelkkää kalliota (kuva M.Jannela)

Jatkamme keinumista Mantsinsaaren päähän, jossa pidämme lounastauon. Jaamme jäljellä olevia eväitä. Loppusuora Lunkulansaareen autolle on pientä vastatuulta.

Jälleen kerran mietin, mitä Suomi onkaan menettänyt. Jokaisen matkan jälkeen ymmärrän sitä tuskaa enemmän, mitä kodin tänne jättäminen on muodostanut. Ihme, että siitä on puhuttu ja kirjoitettu niin vähän. Ihmisten tuskaa on painettu villaisella, syystäkin. Ymmärrän myös hyvin, miksi moni ei palaa edes katsomaan näitä seutuja. Sukupolvien tuska on siirtynyt soluissa seuraaville sukupolville. Hienointahan tässä on se, että meillä, jotka haluamme ja kykenemme on mahdollisuus saada viisumi ja tulla näille seuduille. Täällä aika aidosti pysähtyy.

Auto on tallella ja rotukoirat kytkettyinä, kun käymme selvittelemässä vartioinnin hintaa. Hyvin sekin toimi, vaikka vaihtorahat meinasivatkin talon isännältä unohtua.

Kotimatka alkaa , kanttarellikauppiaat ovat saapuneet tienvarsille.


Valamo Lunkulansaari

Retken reitti