Äitini muisteluksia

Teksti: Kirsti Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo   Kuvat: Perhealbumista ja SA-kuva arkistosta

Esipuhe

Oheinen teksti perustuu äitini Kirsti Pouhulan, omaa sukua Kirsti Innasen, kymmenkunta vuotta sitten kirjoittamiin muistiinpanoihin. Hän kuvaa tekstissä sota-aikaa, evakkomatkoja ja nuoruuttaan.

Tekstiä on editoitu paikoin voimakkaastikin luettavuuden helpottamiseksi, mutta koko ajan on pitäydytty äitini muistikuvissa.

Luku 1
Ensimmäinen evakkoon lähtö

Vanhempieni Heikki ja Lyyti Innasen koti sijaitsi Laatokan Karjalassa Jaakkiman Pajasyrjän kylässä.

137186_innanen

Heikki Innasen pihapiirin rakennuksia -43. Kuva irrotettu 137186 SA-kuvasta

Talvisodan aikana isän serkun 20-vuotias tytär Martta, joka oli aiemmin jäänyt orvoksi, oli tuotu meille, koska hän oli sairastunut vakavasti. Hän oli työskennellyt Lahdenpohjassa kahvila-apulaisena. Koska sodan aikana piti mennä usein pommisuojaan, hän oli sairastunut ”lentävään tautiin”, kuten silloin sanottiin.

Hänet tuotiin meille hoitoon pari viikkoa ennen evakkoon lähtöä, sillä hänellä ei ollut muuta paikkaa, minne mennä. Diakonissa kävi häntä meillä hoitamassa. Martalla oli niin kovia kipuja, että häntä käänneltiin lakanoiden avulla kyljeltä toiselle.

Meillä asui myös talon vanha päivämies Pekko Ahokas, joka teki nuorempien miesten töitä, isänihän oli lähtenyt sotaan.

Maaliskuun yhdennentoista päivän iltana 1940, kun olimme jo menneet nukkumaan, ovelle koputettiin. Joku nuori mies sanoi, että kahden tunnin kuluessa pitää olla koululla. Siitä alkoi aika hässäkkä. Pekko Ahokas lähti viemään diakonissaa Mikliin, koska hän oli sieltä kotoisin

Äiti oli edellisenä päivänä kirnunnut voita ja paistanut lettuja. Naapurit olivat käyneet hakemassa voita, meille oli jäänyt kilon verran.

Evakkoon lähtiessäni muistan ajatelleeni, että tuohon nuo villatkin jäävät. Olin juuri opetellut karstaamaan ensimmäiseen kertaan. Villat karstattiin kahteen kertaan. Olin silloin kahdeksan vuotta vanha.

Pikku siskoni Saini istui sängyllä ja itki kovasti, kun hänet unesta herätettiin niin kuin meidät muutkin. Äiti haali reppuun ruokatavaroita. Kai hän otti rahat ja joitain papereitakin mukaan. Ei siihen reppuun paljon kertynyt. Äiti kantoi Sainia sylissä, häntä hiukan vanhemmat sisarukseni Rauha ja Ernesti kävelivät kummallakin sivulla, minä, siitä sisarusjoukosta vanhin, kuljin perässä.

Ennen kuin lähdettiin koululle, Martta oli pyytänyt minulta, että tuo Kirsti monta lasillista vettä sängyn viereen. Hän sanoi, ettei lähde mihinkään, hän kuolee siihen. Olivat ne seuraavana päivänä Martankin hakeneet. Hän kesti Savonlinnaan asti. Siellä 20-vuotias Martta Innanen kuoli. Hänet on kai haudattukin Savonlinnaan. Hänen siskonsa Elma muutti myöhemmin Ruotsiin.

Kun kaikilla oli jo vaatteet päällä, äiti sanoi Ekulle: ”laita nuo letut taskuusi”. Eri paria oli mennyt sukat jalkaan ja lapaset käteen. Kaikki oli vähän sekaisin ja oli pimeää. En muista kenenkä hevosella koululle mentiin, kun toinen meidän hevosista oli viety sotaan ja toisella Pekko Ahokas oli viemässä sitä diakonissaa.

Kun päästiin koululle, siellä pakattiin reet täyteen ihmisiä ja lähdettiin ajamaan kohti Uukuniemeä. Reki oli niin täynnä, että pikkuinen Rauha oli kolme kertaa tippunut reen kyydistä. Onneksi se aina huomattiin ja hänet löydettiin.

Parireki Toini Eeron veli

Kuvassa sama reki jolla ihmisiä ja tavaroita kuljetettiin. Kutsuttiin evakkoreeksi.

 

Äiti pyrki pysymään kotijoukkojensa lähettyvillä. Samassa matkassa olivat mummoni ja ukkini Katri ja Simo Kukko sekä samassa taloudessa asuvat äitini Lyyti Innasen sisko Impi ja enoni Simo Kukon vaimo Elsa lastensa kanssa. Kukon suvussa oli neljässä sukupolvessa yhdelle pojista annettu nimi Simo, joten Simo Kukkoja oli suvussa monta.

Saavuttiin jollekin koululle, siellä nukuttiin varmaankin paljaalla lattialla ja kaikki söivät omia eväitään, mitä kullakin sattui olemaan. Siellä kaikille ripustettiin kaulaan pahvilaput, joissa oli nimi.

Pian pakattiin taas reet täyteen ja lähdettiin kohti Kesälahtea. Jossain isossa kauppatalossa oltiin pari päivää.

Aurinkoisena ja kylmänä kevätpäivänä ihmiset istuivat penkeillä ja kuuntelivat radiosta uutisia, kun rauhan ehdot luettiin Karjala, oli menetetty. Tunnelma oli ankea, koska kaikki olivat odottaneet, että käännytään takaisin kotiin. Eihän me lapset asiaa niin ymmärretty. Minäkin leikin naapurin tyttöjen kanssa.

Samana päivänä pakkauduttiin taas rekeen ja mentiin Kesälahden kirkolle. Majoituttiin kirkkoon yöksi. Siellä oli kylmä. Kamiinan viereen yritettiin päästä. En muista, että missään olisi tarjottu ruokaa. Kai me syötiin omia eväitä. Sainihan imi vielä tissiä. Oli äidillä pullo mukana.

Silloin 15-vuotias Toini jäi kotiin muka lehmien kanssa tulemaan. Hänellä oli ollut siellä paha olla, kun kaikki pienet elukat oli pitänyt tappaa. Kukon Jussi oli tullut niitä tappamaan. Toinin oli pitänyt ottaa kiinni kanoja ja lampaita. Lehmät oli päästetty irti navetasta ja niitä oli lähdetty ajamaan Uukuniemelle päin.

Kirsti ja kanat

Äitini Kirsti syöttämässä kanoja Pajasyrjällä 1930-luvun puolivälissä. Taustalla näkyy riihi. Äitini ei pidä kuvasta, koska housut näkyvät hameen helman alta.

 

Isä oli päässyt seuraavana päivänä kotiin ja teurastanut sian. Sian lihojen lisäksi hän oli laittanut hevoskuormaan postelsäkin, johon oli laittanut vaatteita, astioita ja peilinkin, joka säilyi ehjänä. Hän ajoi hevosella Savonlinnaan ja sieltä junaan, jonka määränpää oli Pekanpää Tornionjoen varrella.

Toini kulki lehmiä ajamassa Malisten naisten kanssa. He kävelivät kauan, mutta meidän lehmät hävisivät, ehkä ne sekaantuivat muuhun laumaan. Paleltui lehmiä toki hankeenkin.

Kesälahdelta meidät lastattiin kuorma-auton lavalle. Lavalla oli jo ennestään viljasäkkejä. Niiden päälle asetuttiin. Rauha ei antanut miesten nostaa itseään ja äidin piti kiivetä lavalle Rauha sylissään. Miehet nostelivat meidät muut lavalle. Kun tuli jokin iso mäki, eikä auto noussutkaan mäen päälle, meidän piti tulla lavalta alas. Meidän piti myös mennä lumihankeen, kun joittenkin herrojen autot menivät ohi. Ottivat vielä valokuvan, kun seistiin hangessa kylmissään ja pienimmät itki. Muistaakseni sanottiin, että ne oli ruotsalaisia herroja.

Viljasäkkien päällä mentiin Savonlinnaan ja siellä johonkin tehdassaliin. Siellä meille annettiin peltimukeissa maitoa ja näkkileipää. Ei oltu siellä kuin muutama tunti, kun linja-auto haki meidät pienen matkaa asemalle ja junaan.

Junassa oltiin muistaakseni monta päivää. Juna seisoi pitkiä aikoja asemilla. Junassa oli tungosta ja ahdasta. Muistaakseni ukkini nosti Simo-enoni Kalevi -pojan nukkumaan tavarahyllylle. Ne olivat sellaisia punottuja, antoivat vähän periksi ja painuivat notkolle nukkujan alla.

Oltiin samassa porukassa ”mummolaisten” kanssa. Ei saatu ruokaa, mutta maitoa saatiin mukeihin. Ehkä vielä oli omia eväitä jäljellä. Jollakin asemalla jakoivat jotain keittoa, mutta se oli loppunut, kun meidän vuoro tuli.

Oltiin junassa lähelle Rovaniemeä, Ruikan seisakkeelle. Siellä oli hevosmiehet vastassa. Jäätiin junasta yöllä ja oltiin oikein väsyksissä ja nukuksissa. Kukaan ei olisi meitä huolinut, koska oli monta lasta ja kaikki muut olivat jo menneet rekiin. Lopulta joku otti meidät kyytiinsä.

Saavuttiin isoon taloon, jossa oli suuri kylmä tupa. Sänkyyn oli varattu oljet ja siihen paljaiden olkien päälle käytiin koko sakki nukkumaan. Hyvin nukutti, kun oli päästy junasta. Peittona oli se saali, jota Saini sanoo evakkohuiviksi. Äiti kertoi jälkeenpäin, kuinka hyvä se oli. Saini olisi muuten paleltunut.

Talossa oli emäntä ja kaksi aikuista poikaa. Ne olivat vähän päästään vialla taikka vähän pörrhöjä niin kuin siellä sanottiin. Lisäksi oli kaksi palvelijaa. Pesuvadissa tekivät puuron uunissa. He paistoivat joka päivä rieskaa ja antoivat meillekin. Ernesti itki: ”anna äiti sellaista leipää kuin kotona”.

Kun ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä oli päällä, rupesi hirveästi kutittamaan. Alusvaatteiden saumat olivat täynnä täitä, samoin sukkanauhat. Punainen risti auttoi meitä antamalla alusvaatteet. Minä sain vaalean vihreän flanellipaidan ja housut. Palvelijat lämmitti saunan. Se oli suuri kuin hevostalli ja jäi haaleaksi, justiinsa tarkeni pestä. Äiti pesi karjakeittiössä vaatteet. Siellä oli huono, ruosteinen vesi.

Äiti voivotteli joka päivä missähän Toini ja isä ovat. ”Mummolaiset” oli sijoitettu kilometrin päähän. Minä kävin siellä joka päivä.

Oltiin siellä Ruikassa ehkä kolme neljä viikkoa. Samassa pihapiirissä oli koulu. Kaihomielin katsoin, kun lapset olivat välitunnilla. Opettaja kutsui muutaman kerran omalle puolelleen. Niillä oli vauva ja sitä sai vaunuissa vähän työnnellä sisällä. Opettajan asunnossa oli niin siistiä ja kaunista. Ajattelin, että jos saisi tällaisessa olla. Ne vauvan vaunutkin olivat niin hienot, ettei me oltu sellaisia nähtykään.

Luku 2
Asettuminen Pekanpäähän

Eräänä päivänä tulin ulkoa sisään ja näin eteisen penkillä rukkaset, jotka näyttivät isäni rukkasilta. Ja olihan isä tuvassa. Nuoremmat kieppuivat isän ympärillä. Oli riemastuttava olo, kun isä oli tullut. Hänen repussaan oli vielä kotoa laitettua evästä, leipää ja pullaa. Se oli erityisesti Ernestille mieluista.

Isä oli optimistisella mielellä. Hän sanoi, ettei enää ole mitään hätää. Mennään Pekanpäähän. Sieltä on vuokrattu keittiö ja kamari, jotka ovat erillisessä rakennuksessa. Veikko-hevonen on jo siellä, samoin kotoa tuotuja tavaroita. Ensin mennään junalla alakoulun opettaja Erika Alatalon luo.

Heti seuraavana päivänä lähdettiin junalla Pekanpäähän. Kun tultiin asemalle, aseman hoitaja vei meidät omalle puolelleen ja tarjosi mehua ainakin meille lapsille. Siellä oli joka paikassa ystävällisiä ihmisiä. Ensin oltiin yötä opettajan talossa. Aamulla lähdettiin sinne kortteeriin. Koska siellä ei ollut huonekaluja, tehtiin seinään kiinnitetty laveri ja varmaankin talosta saatiin pöytä, jonka ääressä syötiin.

Siitä elämä vain rupesi sujumaan. Äiti alkoi käydä siinä talossa lypsämässä. Sieltä saatiin maito. Odoteltiin, koska Toini tulee. Sitten tuli kortti, jossa hän kertoi, koska ja millä junalla hän tulee. Minä tietysti läksin vastaan sen talon tyttöjen kanssa.

Kun juna saapui asemalle ja näin Toinin, rupesin hyppimään laiturilla ja huusin ”Toni, Toni!”. Asemamies otti kiinni ja sanoi, putoat vielä junan alle. Toinikin oli ruvennut junassa huutamaan ”Kipu, Kipu!”. Malisen naiset olivat pitäneet kiinni, ettei ennen aikojaan hyppää junasta. Nyt jälkeenpäin ajatellen, isän tulo ja Toinin tulo olivat onnen hetkiä. Oli selvitty yhteen vahingoittumatta. Voin vieläkin muistaa ne tunnelmat, joita tunsin silloin.

Rauhalle käytiin Ruotsin puolelta ostamassa valkoiset kumisaappaat. Ne olivat mahdottoman hienot ja kyllä niitä ihailtiin. Me tutustuttiin heti niiden talon lasten ja naapuritalojen lasten kanssa. Siellä oli joka talossa paljon lapsia. Se oli vaurasta seutua. Meidän talon lasten nimet olivat Anna, Greetta, Kaarlo, Olavi, Toini, Maila, Unto ja Eine. Emännän nimi oli Helli ja isännän Matti. Palvelijan nimeä en muista.

Pekanpään Alatalo

Pekanpäässä Alatalon edustalla. Unto Alatalo, Simppa Keskitalo (naapurin velmu poika), Toini Alatalo ja Kirsti.

Kävin siellä alakoulua sen kevään loppuun. Istuin Hulda -nimisen tytön vieressä. En ollut kuullut ennen sellaista nimeä. Silloin esitin kevätjuhlassa toisen tytön kanssa Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Minusta oli jo silloin vaikea laulaa. Jokainen tietää minun lauluäänen. Olenpahan vain laulanut.

Meihin tuli syyhmiinen tai syyhy. Varsinkin käsiä ja sormihaaroja kutitti. Terveyssisar kävi katsomassa ja antoi lääkkeet. Lisäksi piti käydä saunassa ja pestä kaikki vaatteet kahteen kertaan. . Joesta oli jo jäät lähteneet ja rannalla oli suuri muuripata. Siellä oli hyvä pestä vaatteita. Äitihän pesi siellä koko ajan ja Saini oli aina mukana. Kerran se meinasi hukkua. Kävi muka uimaan ja painoi vain pään veden alle. Eihän se ollut kuin toisella vuodella.

Samassa Pukeman talossa oli evakkona myös joku hienompi rouva tyttärineen. Kun jäät alkoivat lähteä Tornionjoesta, hän vei meidät retkelle Matkakosken rantaan. Oli mahtavaa katsoa, kun jäät lähtivät.

Me lapset oltiin aina siellä talon puolella. Kun ne söivät, seistiin keittiön ovella. Niiden tyttöjen kanssa leikittiin pallopelejä seinää vasten ja tehtiin vaikka minkälaisia käännöksiä. Koitti talonväki meitä työhönkin opettaa. Kesällä oli turnipsipellon kitkemistä ja harventamista. Kun yhden rivin olisi tehnyt, olisi saanut markan. Kolme riviä minä taisin saada tehdyksi. Välillä käytiin uimassa.

Talossa siivottiin kerran viikossa. Salin ja pirtin siivoaminen kuului niille tytöille ja minä olin tietysti mukana. Salista vietiin narulle kaikki liinat. Pöytien päällä oli monet liinat päällekkäin. Niitä heilutettiin ja ripustettiin narulle tuulettumaan. Samoin tehtiin matoille. Lattiat luututtiin. Palkaksi saatiin pala pullaa. Se oli hyvää. Joka lauantai käytiin myös pesemässä joessa housut ja paita.

Toini lähti heti Ruotsin puolelle piiaksi. Ensiksi hän meni taloon, jossa oli paljon lehmiä. Kävin siellä hänen luonaan. Minusta tuntui, ettei Toini mahtanut lehmille mitään. Hän itki ja kiroili, kun lehmät eivät tahtoneet mennä navettaan. Mitä se nuori tyttö isolle karjalle mahtoi.

Sitten hän meni Mölpperin kartanoon sisäköksi. Hän oli sitten siellä siihen saakka kun lähdettiin takaisin Karjalaan.

Pekanpäähän mentyämme isä joutui työvelvolliseksi Petsamoon. Ainakin hän oli siellä kesän 1941. Kun hän palasi, hän toi paljon suklaata jota saksalaiset olivat antaneet.

Äiti osallistui kaikkiin talon töihin, heinäntekoon ja leikkuuseen. Talon väki kävi lainaamassa Veikko -hevosta kyntöpariksi vähän kauemmaksi talosta. Kun tuli päivällisen aika, talon oma hevonen oli viety hyvään heinikkoon syömään, meidän hevonen taas aivan tyhjäksi kaluttuun peltoon. Äiti sattui näkemään sen. Hän haki Veikon pois ja sanoi, että hän ostaa hevoselle heinät, ei tarvitse luontokappaletta syrjiä. Muuta kielteistä siellä pohjoisessa ei ollutkaan.

Poikkilahden kansakoulussa kävin yläkoulun ensimmäisen luokan. Sinne oli pitkä matka. Pimeässä mentiin ja tultiin. Paljon lapsia kulki samassa porukassa.

Kirsti Pekanpäässä

Kirsti Pekanpäässä.

 

Seuraavana kesänä opin ajamaan pyörällä ja uimaan. Ensiksi uitiin tukki kainaloiden alla ja siitä sitten vaan veteen. Ernesti oppi uimaan samaan aikaan. Pojat heitteli pienempiä veteen eräältä kiveltä. Vieläkin muistan kiven, joka oli vähän matkan päässä rannasta. – Kyllä siellä puljattiin vedessä.

Vanhemmat olivat kuitenkin koko ajan sillä mielellä, että vielä mennään takaisin kotiin. Isän serkku Teräväisen Jussi ja Aino asuivat Piejillä. Ne puhuivat paljon politiikkaa ja uhosivat uutta sotaa, jossa valloitetaan Karjala takaisin ja mennään kotiin. Ne kävivät usein meillä ja me heidän luonaan. Minä kuuntelin hörössä korvin, mitä aikuiset puhuivat.

Siellä Piejillä – kuten monessa muussakin talossa – asuttiin kesällä navetassa. Siellä pohjoisessa pesivät navetat niin puhtaiksi, että niihin voi mennä asumaan. Ihmiset olivat hyvin siistejä. Kesäksi he peittivät salin huonekalut valkoisilla lakanoilla, eikä siellä käyty kesällä.

Keväällä, ennen kuin kesäsota syttyi, oli maaottelumarssi. Minäkin olin marssimassa. Matka oli kymmenen kilometriä. Viisi kilometriä käveltiin yhteen suuntaan ja tultiin takaisin. Yhdellä rouvalla oli rannekello ja hän katsoi aikaa, että kymmenessä minuutissa piti kävellä kilometri. Sattui oikein lämmin ja aurinkoinen päivä ja kuumissaan ja janoisina tultiin pois.

Kun sota alkoi, miehiä vietiin kuorma-autoilla. Miehet istuivat lavalla ja lauloivat Sillanpään marssilaulua ja Kankahalla kasvaa kaunis kukkanen nimeltään Kaarina. Miehet uhosivat tulevansa kohta takaisin ja me huiskutettiin tien reunalla. Sitten seurattiin tarkasti, kuinka ne valloittivat Karjalaa takaisin.

Luku 3
Takaisin Pajasyrjään

Lokakuussa mekin tehtiin lähtöä takaisin kotiin. Paluuseen piti hankkia luvat, koska se oli sotatoimialuetta. Härkävaunu tilattiin asemalle. Sinne sitten eläimet ja ihmiset. Hevonenhan meillä olikin. Lisäksi ostettiin sieltä kaksi lehmää. Kummankin nimi sattui olemaan Lykky. Lisäksi ostettiin heinää ja Ruotsin puolelta jauhoja ja muita ruokatarvikkeita.

Matka kesti monta päivää. Eiväthän ne tavaravaunut mene nopeasti, kun niitä vekslataan ratapihoilla. Aina taukojen aikana oli kova kiire saada vettä elukoille.

Kun saavuttiin Jaakkiman asemalle, enoni Simo Kukko oli meitä vastassa. Lunta oli jo maassa. ”Mummolaiset” olivat tulleet vähän aikaisemmin. Niinpä tiedettiin, että meidän talo oli ehjä. Navetan päätyyn oli tullut tykin ammus, muuten paikat olivat ehjät. Meidän kylästä oli palanut monta taloa. – Eihän siellä ole hyvää jälkeä, mistä sota on mennyt läpi.

Ensin oltiin mummolassa yötä. Sitten mentiin siivoamaan ja lämmittämään. Mitään huonekaluja ei ollut. Ryssät oli vieneet kaiken. Meidän taloa ne olivat pitäneet leipomona, sillä siinä oli hyvä uuni. Koska ei ollut pöytää, syötiin aluksi tiinun kannen päältä.

56303_pp

Kuva 56303 Pajasyrjän kylä kaakosta tien suuntaan. 9.10.1941. SA-kuva.

Ihmiset kulkivat talosta taloon etsimässä oman näköisiä huonekaluja. Venäläiset olivat kuljetelleet huonekaluja eri paikkoihin. Sillä tavalla löydettiin meidän pöytä ja sellainen selkänojallinen penkki.

Kyläläiset palasivat, vaikka talot olivat palaneet. Heikkitoisiilaiset ja Perätoisiilaiset kummatkin menivät Jaatisen taloon asumaan. Kun nyt muistelee kyllä niillä oli ahdasta. Porukkaa oli paljon ja talossa oli vain tupa ja kaksi kamaria, eivätkä nekään olleet suuria.

Ihmisillä oli kova halu palata kotikylään, vaikka siellä ei ollut heillä mitään ja sota oli edelleen käynnissä. Se oli ankea syksy ja talvi. Ei ollut oikein ruokatarvikkeitakaan enempää ihmisille kuin elukoillekaan. Polttopuitakaan ei ollut. Toisiin naiset purkivat korsuja ja saivat niistä kuivia puita. Niiden miehethän olivat sodassa. Meillä oli isä kotona, koska hänellä oli jo niin paljon ikää, ettei tarvinnut sotaan mennä. Isä kävi Saaren pitäjässä saakka hevosella ostamassa heiniä. Hän toi joskus leivänkin, ison limpun.

Naiset lähtivät melkein joka aamu Lahdenpohjaan katsomaan, jos jotain olisi tullut kauppoihin. He sanoivat ”menevänsä jonottamaan”.

Jouluaattona joku sanoi, että Huuhanmäen kauppaan oli tullut vehnäjauhoja. Isä lähti sinne ja otti minut mukaan. Hän sai kaksi kiloa vehnäjauhoja ja viisi kiloa ruisjauhoja sekä hiivaa. Niistä leivottiin jouluksi vähän pullaa. Kyllä se tuntui silloin herkulta.

Sinä talvena ei käyty koulua. Koulusta oli tehty vankila, missä oli venäläisiä vankeja. Niitä näytti olevan paljon, kun ne aina aamuisin menivät töihin halkoja tekemään. Ne saivat olla aika vapaasti. Ne kaivoivat lumen alta perunoita. Kaivoivat siellä muutkin. Joskus ne kävivät taloissa pyytämässä ruokaa. Kerran meilläkin kävi joku mies. Äiti antoi hänelle keitetyn punajuuren ja se mies nuoli kiitokseksi äidin kädet.

Oli vankeja taloissa töissäkin. Siilissä oli eräs mies, joka oli ammatiltaan suutari. Hän korjasi kenkiä. Hän näytti valokuvia vaimostaan ja lapsistaan.

Salolla Pitkäseen mennessä oli iso vankileiri. Sielläkin me penskat käytiin. Tehtiin muka kauppaa. Vietiin keitettyjä perunoita ja leivänpaloja. Vastineeksi saatiin alumiinista viilattuja sormuksia ja rannerenkaita. Eiväthän ne hääppöisiä olleet, eikä niitä pidetty. Hävisivät kohta. Se oli jännää, kun piikkilangan välistä vaihdettiin tavaraa eikä osattu puhua kuin käsin. Vangit olivat siellä vain sen talven, sitten ne siirrettiin jonnekin muualle.

Desantteja liikkui. Pimeällä näkyi valoja metsästä. Sitä ei pidetty yhtään minään, koska se oli niin tavallista. Äiti tosin sanoi pelkäävänsä mennessään aamulla navettaan, kun heinissä oli makauksen jälkiä.

Kun tuli kevät ja lumet suli, sodan jäljet alkoivat paljastua. Oli ruumiita, miinoja ja pyssyjä. Pojat olivat innokkaita etsimään kaikkea. Ne sanoivat, että ”lähdetään nuukelehtimaan”. Ekukin toi hylsyjä ja tykin kuulia sekä keltaista ainetta, jota sanoivat rotuliksi. Minäkin kävin katsomassa, että meidän latoon oli laitettu miina. Käviväthän ne purkamassa sen pois. Kun heinäaikaan haravoin piennarta, mies oli haudattu niin matalaan, että saappaat näkyivät.

Sinä kesänä lehmät sairastuivat punatautiin. Niitä ei myöskään voinut pitää irti, etteivät mene miinoihin. Niitä pidettiin lieassa. Aina päivällä piti käydä siirtämässä tappia. Tarvittiin hamara, jolla tappi iskettiin maahan. Ja aina jostain ojasta haettiin elukoille sangolla vettä. Ne joivat paljon. Se oli minun hommiani, samoin pienempien perään katsominen, mutta leikin varjolla se meni.

Siilin Merin kanssa leikittiin joka päivä. Välillä riideltiin ja vähän tapeltiinkin, sitten taas sovittiin.
Usein leikittiin Siilin liiterissä. Toiset oli lehmiä ja niissä oli punatauti. Leikittiin sitä, mitä aikuisille tapahtui.

Kirsti kuistilla2

Kirsti Pajasyrjässä aitan kuistilla.

 

Kerran meidän lehmältä niukahti jalka. Äiti käski minua menemään Paikjärvelle erään kansanparantajan luokse hakemaan jotain lankaa siihen hoidoksi. Minä en uskaltanut lähteä yksin metsätaipaleelle, kun pelkäsin desantteja. Tietysti pyysin Merin mukaan. Kun tultiin pois ja äiti sai tietää, että Meri oli ollut mukana, hän oli hirveän vihainen, koska se lanka ei vaikuta, kun en käynyt sitä yksin hakemassa. Kyllä se lehmän jalka ajan oloon parani.

Elämä normalisoitui. Karbidi-lampun valossa tehtiin mitä tehtiin ja käytiin aikaisin nukkumaan. Rauha usein nukahti kaikki vaatteet päällä johonkin pöydän alle. Äiti kehräsi. Minä kampasin usein äidin hiuksia ja ne ulottuivat melkein lattiaan ja raaputin päänahkaa.

Joskus käytiin Heikkitoisiilla ja pelattiin Mustaa Pekkaa. Pahvista oli tehty kortit, joissa oli vain numerot. Joskus Aulis, Ernesti ja minä vain kiisteltiin, joskus oli aikuisiakin mukana.

Syksyllä alkoi koulu. Vankien jäljiltä koululla oli suuria tyhjiä pahvisia leipälaatikoita. Merin kanssa haettiin niitä ja tehtiin niistä meidän luhtiin majaa. Kun tuotiin laatikoita, koirat alkoivat räksyttää meille. Me itkettiin ja huudettiin niiden nimiä: Jeppe ja Musti. Laatikoiden hakeminen loppui siihen yhteen kertaan.

Sepän pojat usuttivat niiden koiran minun kimppuun, kun menin kouluun. Lähtiessäni otin aina ladosta heinäseipään tapin. Sillä hätistelin koiraa. Se niiden Musti oli käynyt jonkun jalkaan kiinni. – Kesällä isä oli vihainen, mihin ne tapit olivat kadonneet.

Tavallisesti posti tuli Lemiseen, mutta sinä kesänä se tuli Sepänmäelle Jääskeläisille. Minulle oli kauhistus mennä sieltä hakemaan postia, kun pelkäsin heidän koiraa niin kovasti. Toini antoi minulle piiskaa, kun en lähtenyt hakemaan postia. Toisiin Aku vielä nauroi siinä pihalla.

Toini tietysti odotti kirjettä sotapojilta. Kun se tuli väsyksissä Nivalta heinänurmelta, olisi pitänyt olla posti käytynä. Toini vaati muutakin. Tuvan piti olla siistinä, kahvi tai korvike keitettynä ja kylmää vettä haettuna, että sai peseytyä, kun kuumissaan tuli töistä. Sen jälkeen Toini lähti lypsämään.

Minun piti päivällä käydä lehmien tappeja siirtämässä toiseen paikkaan, ruokkia sika ja huoltaa kananpojat sekä katsoa Rauhan ja Sainin perään.

Eku oli toisten työläisten mukana. Ne yöpyivät Nivan kylällä. Vain Toini kävi kotona koska hänellä oli hieno pyörä, jonka hän oli ostanut Ruotsista.

Huuhanmäen kasarmilta kävi aika usein sotapoikia ostamassa meiltä maitoa. Taisihan ne samalla vähän tyttöjä vilkuilla, olihan Toini silloin nuori neiti.

Me tehtiin lopulta Merin kanssa luhtiin kamarin tapainen jostain vilteistä ja oltiin siellä monta yötä. Olihan kesäaika. Kun yhtenä iltana oltiin siellä luhdilla, nähtiin kun iso mies käveli sinne meidän kämppään. Me odotettiin kauhusta jäykkänä, mitä tapahtuu. Se mies vain pani päänsä vilttien välistä, katsoi, kääntyi ja lähti kävelemään pois. Me saatiin jalat allemme ja juostiin koputtamaan aittaan, että päästäkää sisään. Toni ja Perätoisiin Inga nukkuivat aitassa.

Meidän leikit luhdissa jäivät siihen. Kyllä aitassakin oli jännää, kun Toni ja Inga tulivat yöllä ja rupesivat puhumaan illan tapahtumista. Me oltiin nukkuvinamme ja kuunneltiin, kuinka jokin alikessu oli sanonut rakastuneensa.

Toini ja Inga kävivät jossain latotansseissa. Ne olivat niin salaisia paikkoja, etteivät koskaan kertoneet, missä tanssit olivat olleet. Kerran ne nostivat minut kuuntelemaan Toisiin kamarin ikkunasta, mitä Toisiin naiset puhuivat tytöistä. Ingahan oli jo naimisissa ja Arvi oli sodassa. Kerran Arvi tuli lomalle, kun me oltiin kankaalla. Hän käski kiireesti meitä menemään Ingalle sanomaan, että tulla häntä vastaan heidän ladolleen.

Toisiilla oli paljon naisia. Anna ja Alviina olivat vanhempia. Nuorempia olivat Eemelin Hilja, Pekon Hilja ja pien Hilja. Pekon Hiljalla oli kaksi tyttöä: Leena ja Marja. Eemelin Hiljalla oli vain Aulis -niminen poika, jonka kanssa myö eniten leikittiin. He olivat meidän lähimmät naapurit.

Toisiin naiset kinasivat aika lailla keskenään. Aamulla he jatkoivat siitä, mihin illalla olivat jääneet. He olivat kuitenkin hyväsydämisiä ihmisiä. Kiteeltä kotoisin olevan Tiinan hoitivat hautaan saakka, vaikka hän ei ollut sukua. Hän asui Toisiilla. Hän oli tullut nuoruudessaan veljensä kanssa taloon piiaksi ja rengiksi. Tiinan veli oli kuollut jo aikoja sitten. Tiina vaan asusti Toisiilla. Söi sängyn kannella ja toi yöksi tupaan polan (= kevytrakenteisen sängyn, jonka alla oli pukit, niiden varassa laudat ja päällä posteli eli olkipatja).

Ei Tiinalla ollut tuloja. Hän eli aivan kyläläisten varassa. Kaikki veivät Tiinalle jotain, kun leipoivat tai teurastivat. Se oli sen aikaista sosiaalihuoltoa.

Istuin yhtenä kesäiltana aitassa, luin jotain kirjaa aitan ovi raollaan, kun pihaan tuli nuori mies, jolla oli suorat housut ja vaalea paita. Silloin oli harvinaista, että nuori mies käveli siviilivaatteissa. Mies näkyi menevän sisään. Vähän ajan kuluttua Toini hyppäsi kamarin ikkunasta ulos, otti Saininkin syliinsä ja lähti juoksemaan Toisiille päin.

Mies olikin tullut kosioretkelle. He olivat olleet kirjeenvaihdossa Toinin kanssa. Mies oli Soinisen poika salolta päin. Eipä hän sitten Toinille kelvannut, kun lähti karkuun juoksemaan. Äiti oli keittänyt kahvit ja poika oli jutellut isänkin kanssa. Kun mies oli lähtenyt, äiti oli kysynyt isältä: mitäs olisit tuumannut, jos olisi tullut vävyksi? Isä oli vain tuumannut, että aamulla ruvetaan kesantomaata kyntämään. Tytöthän olivat kirjeenvaihdossa monien poikien kanssa. Toni antoi joskus lukea niitä kirjeitä.

Viimeinen kesä ennen kuin lähdettiin taas evakkoon, oli rankka. Keväällä rakennettiin suuri lato. Minäkin olin katolla, kun katettiin sitä päreillä. Ensin oltiin myllyllä tekemässä päreitä ja laittamassa niitä pinoon. Sieltä on jäänyt mieleen puun hyvä tuoksu. Katolla isä näytti kädestä pitäen kuinka päin päreen pitää olla ja kuinka ne laitetaan lomittain.

Sinä kesänä minäkin olin yhtenä päivänä Nivalla heinässä. Äiti kehui, että saatiin heinänteko loppuun, kun oli yksi henkilö enemmän. Kehuminen oli niin harvinaista, että muistan sen vieläkin. Tuntui hienolta, että minusta oli apua.

Pommikoneet lensivät sinä kesänä jatkuvasti siitä yli. Tunnistettiin ne ja sanottiin vaan, että pommarit lentää. Kun oltiin Siilin Merin kanssa lehmiä siirtämässä ja lentokoneet lensivät, mentiin Merin kanssa ojaan pitkälleen. Meri oli paljon pelkurimpi kuin minä.

Juhannuksen jälkeen alkoi kuulua jo tykkien jylinä. Silloin arveltiin, että lähtö on taas edessä. Vaatteita pakattiin puulaatikoihin ja lähetettiin Joensuuhun Ingan äidin luokse. Kun tavarat sitten lopulta päätyivät evakkopaikkaamme Karijoelle, osa tavaroista oli hävinnyt.

Viime hetkeen saakka toivottiin, ettei Pajasyrjästä tarvitse lähteä. Kesätöitä jatkettiin, kuten ennenkin. Lähdettävä kuitenkin oli.

Ukkoni Simo Kukko kuoli niinä vuosina Pajasyrjässä.

Luku 4
Evakkoon Karijoelle

Syyskuun alussa tuli lähtö. Määränpäänä oli Myrkyn asema. Sellainen osoite maalattiin tuolien alle ja sängynpohjaan. Taas äiti ja me nuoremmat lähdettiin ensin. Toini ja isä jäivät sinne tulemaan sitten elukoiden kanssa. Siellä Myrkyssä oltiin monta päivää koululle majoitettuna. Kristiinankaupungin lähellä oleva Karijoen Alakylä oli meidän sijoituskohde. Kun mentiin sinne, meitä ei ollutkaan kukaan vastassa. Riihen luona seistiin odottamassa.

Kun isäntä tuli, hän sanoi, ettei ota meitä, koska meillä on ylimääräinen ihminen mukana. Meidän mukanamme oli Katri -mummo. Hän ei ollut aikeissa jäädä meille, mutta oli halunnut lähteä meidän kanssa pois sieltä koululta. ”Mummolaisten” piti asettua jonnekin lähettyville.

Lopulta piti hakea paikalle joku virkaa tekevä, joka sanoi isännälle, että teidän on otettava perhe vastaan. On sellainen määräys. Jokaiseen taloon tuli evakkoja.

Talot olivat suuria, mutta kaikkialla evakoille annettiin pienin kamari asuttavaksi, niihin piti isojenkin perheiden mahtua. Eivät ne selvästi olisi halunneet vieraita ihmisiä nurkkiinsa.

Isäntä oli Konsta nimeltään. Isäntä huusi meille monta kertaa ja kutsui meitä ryssän kakaroiksi, vaikka me koetettiin olla hiljaa kuin hiiret.

Vastaanotto ei ollut sellainen kuin Pekanpäässä. Karijoella oli tylyjä ihmisiä. Se oli lähellä ruotsinkielistä seutua. Väki oli omahyväistä.

Sahakosken talossa, johon asetuttiin, ei ollut kuin emäntä ja isäntä sekä palvelija, joka meni aina yöksi kotiinsa.

Kun oli ensimmäisenä päivänä päästy siitä riihen luota, emäntä toi ensimmäisenä nähtäväksi kuvan tyttärestään, joka oli kuollut yksitoista vuotta aikaisemmin. Niillä ei selvästikään ollut ollut aikomustakaan ottaa siirtolaisia, koska yhtään huonetta ei ollut tyhjennetty. Kun meidät oli pakko ottaa, he tyhjensivät kaikkein pienimmän kamarin, joka oli kai toiminut varastona. Toisena päivänä huoneen uuniin laitettiin sellainen levy, että yksi kattila sopi siinä kiehumaan. Huoneeseen mahtui juuri kaksi sänkyä ja pöytä. Siihen kamariin kuljettiin tuvan läpi.

Meidän muut tavarat olivat eteisessä tai vintillä. Se oli hankalin paikka, missä olen elämäni aikana asunut.

Kun isä tuli sinne, hän oli masentunut, eikä puhunut paljon mitään. Näin, että hän itkikin usein. Hän rupesi sairastelemaan. Vatsahaavaksi sitä sanottiin. Hän oli monta kertaa Isojoella sairaalassa.

Toini pääsi heti töihin kunnalliskotiin ja sai asua siellä. Me neljä nukuttiin samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että jos vielä joskus saisi nukkua omassa sängyssä.

Huoneen ikkunassa ei ollut kuin yksinkertainen lasi. Talvella se oli paksussa jäässä, sen läpi ei näkynyt muuta kuin hämärää. Isäntä katkaisi illalla pääkatkaisijasta virran, kun he menivät nukkumaan. Joskus oltiin vielä syömässä, kun sähköt katkesivat. Eivät äiti ja isä pahemmin voivotelleet. Ehkä he ajattelivat, että isäntäväki saa tehdä kotonaan, mitä tahtovat, olivathan evakot tulleet heidän sähköään kuluttamaan. Meidän piti vain olla kiitollisia, että oli jokin paikka missä olla.

Siellä oli tapa, että matot laitettiin lattialle limittäin niin, ettei yhtään lattiaa jäänyt näkymään ja ne vielä naulattiin kiinni. Siihen kohti mistä me kuljettiin tuvan läpi kamariimme, laitettiin eri matto. Matot oli koko talven lattialla. Siellä oli kirppuja, ja ne vasta kutisivat.

Peseytyminen oli kaikkein pahinta. Ne lämmitti saunan ehkä kerran kuussa. Me mentiin aina kaikki yhtä aikaa saunaan. Saunan seinät olivat ihan kuurassa. Tietysti talon isäntä ja emäntä olivat käyneet ensin saunassa. Kun emäntä lähti saunaan, hän otti puukon mukaansa. Raapiko hän sillä enempiä likoja pois? Kun tuli meidän vuoro, saunassa oli jäljellä vähän löylyä ja vettä. Tuvan hellalta vietiin sangolla lämmin vesi.

Minulla oli kurjaakin kurjempaa, kun siellä Myrkyn koululla ollessa tuli ensimmäiset kuukautiset. Olin kipeä ja oksetti. Ei sellaista asiaa äidille sanottu. Tiesin kumminkin mitä se oli. Tyttöjen kanssa oli asiasta puhuttu. Jääskeläisen Maikko sanoi, että osta vain paperinenäliinoja. – Ei kai silloin muuta ollutkaan.

Kesällä oli parempi, kun saatiin ”kokilla” (= vintillä) nukkua, käytiin uimassa ja siinä lomassa kävin pesulla. Pyykkiä oli hyvä pestä Luoman rannassa. Kokilla oli isot pinot vanhoja Suomen kuvalehtiä ja Kotiliesiä. Ne olivat 1930-luvulta. Niitä oli mukava katsella. Siellä nukuttiin melkein jouluun.

Äiti huusi usein isälle, koska tämä ei mennyt ostamaan meille paikkaa, missä olla. Isä sanoi, ettei hän puutu asiaan. Tehköön valtio mitä tahtoo, kun on tällaiseen tilanteeseen saattanut. Jotkut kävivät Etelä-Suomesta ostamassa tilan. Jossain porukassa isäkin kävi kerran jotain paikkaa katsomassa, muttei se häntä miellyttänyt.

Melkein kolme vuotta asuttiin Karijoella. Siihen vain tottui. Me käytiin koulua. Sainikin aloitti jo koulunsa. Minä kävin siellä viimeisen luokan kansakoulua ja jatkokoulun. Sitä käytiin illalla. Se oli jo mukavampaa, kun tytöt kulkivat omassa porukassaan ja pojat omassa porukassaan perässä. Vähän katseltiin jo toisten päälle.

Rippikoulun aloitin syksyllä. Talvella kävin kutomakurssin seurojen talolla. Mulla ei ollut tarpeita kuin yhden lakanakankaan verran. Tuli siihen päähän kuitenkin kaunis kuvio. Ohjaaja pyysi minut muitten kaveriksi, että opin laittamaan polkimet oikein. Siinä iässä oppi helposti, kun homma oli mielenkiintoinen.

Kengistä ja vaatteista oli kova pula. Isä teetti jossain yksipohjaiset uilot. Ne olivat kylmät ja liukkaat talvella. Puputin Mari teki Toinin vanhasta ulsterista mulle hameen ja sellaisen boleron. Minulla oli myös punainen villapusero. Pidin niitä koko talven ja olin muka hieno.

Ajan mittaan sahakoskelaiset olivat ihan ystävällisiä, kun näkivät, ettemme me mitään hirmuja olleet. Yhtenä äitienpäivänä emäntä antoi meille kananmunia, kun laulettiin äidille. Sen kuuli emäntäkin.

Ensimmäisenä talvena laulettiin iltaisin virsiä. Rauhalla oli paras ääni ja hän johti laulamista ja me äidin kanssa laulettiin mukana. Huvit ja harrastukset olivat aika pienet

Toini kävi joskus meitä katsomassa. Hän riiasi siihen aikaan Pajasyrjän aikaisen naapurinpojan, Innasen Eeron kanssa. Sitten kerran Eero tuli kosimaan. Siinä oli jo kahvit juotu ja Eero sanonut sanottavansa. Minua jännitti niin kovasti, että multa pääsi pieru, kyllä hävetti, taisivat muut vähän hymyillä.

Seuraavana päivänä ne lähtivät Helsinkiin kihloja ostamaan. Isä vaan höpötti ”sit siint tolkku tulloo”. Ei tainnut olla ihan mieluinen vävy. Harvoinhan ne vävyt ovat mieluisia. Ei isä tullut vihkitilaisuuteenkaan Karijoen pappilaan. He asettuivat sitten Keski-Suomeen Uuraisten kuntaan.

Toinilla oli yhdet silkkisukat. Ne olivat parsitut, terässä ei ollut alkuperäistä sukkaa kuin päkiän päällä. Mutta ne oli nätisti parsittu ja kuin taideteoksia. Olin käymässä Toinin luona kunnalliskodilla, kun hän oli saanut kuulla, että kioskilta saisi sisäkautta sukat. Toini pakotti minut menemään sukkia kysymään. Ei siellä mitään sukkia ollut ja olisivatko minulle antaneetkaan, kun kaikesta oli kova pula. Hiivaakin piti jonottaa pitkiä aikoja.

Kun sitten tuli ensimmäinen tavara jota sai ostaa ilman korttia – olisiko se ollut kaurajauho – asiasta kerrottiin oikein radiossa. Vanhemmat ihmiset puhuivat, että nyt elämä rupeaa tästä korjaantumaan.

Saini ja Rauha olivat naapurissa lapsenlikkana. Rauha oli niitä lapsia katsomassa Päntäneelläkin, Kauhajoen länsipuolella.Pienestä hekin aloittivat rahan tienaamisen.

Minäkin pyrin Parikkalaan piikomaan, sieltä vastattiin, että tulla vaan, mutta isäpä ei päästänytkään. Äiti olisi päästänyt, en tiedä, mitä varten isä ei päästänyt. Olihan meillä kyllä jo lehmät Karijoella. Kesällä oli vuokrattu heinämaata ja viljaakin meillä oli. Mutta hevosta ei enää ollut. Veikko hevonen kuoli suolisolmuun, kun lähdettiin Karjalasta.

Karijoella kannettiin heinät latoon käsin sapilailla. Ehkäpä minun siksi piti olla äidin apuna. Isä sairasti paljon. Syyskesällä minun piti olla lehmiä paimentamassa joka päivä. Kun siellä juoksin vasikan perässä, nilkka niksahti jalasta. Se oli kauan kipeä, mutta parani se lopulta. Nyt vanhemmiten se nilkka ei taivu niin kuin toinen, mutta ne on pikku juttuja.

Ernesti oli kova poika ravustamaan kesällä. Siinä Luomassa oli rapuja. Syksyllä hän keräsi marjoja ja pihlajanmarjoja ja myi ne.

Luku 5
Asettuminen Lakaluomaan

Valtio tarjosi isälle tilaa Lapuan Lakaluomalta. Isä kävi sitä katsomassa ja hyväksyi tarjouksen. Niin me sitten keväällä 1947 muutettiin Lakaluomalle.

Taas vietiin tavarat, elukat ja ihmiset härkävaunuun. Koko yö matkustettiin, Seinäjoen asemalla sitä vaunua siirreltiin. Toisena aamuna oltiin Lapuan asemalla. Kun vaunun ovi aamulla avattiin, joku mies tuli juttelemaan. Se olikin Backmanni Lakaluomalta, läheltä paikkaa mihin oltiin menossa.

Lakaluoman tila

Lakaluoman tila 50-luvun lopulla.

Ei tilalla ollut silloin kuin latoja ja huono kärrytie perille. Kivirintaan päästiin aluksi asumaan. Se oli vähän parempi paikka kuin Sahakoski. Siellä pääsi eteisestä suoraan huoneeseen, jossa asuttiin. Huoneessa oli myös oikea hella, ei se tosin ollut koolla pilattu. Ei me sisällä kesällä juuri oltu. Ladon kynnyksellä istuttiin ja tehtiin töitä.

Kirsti Lyyti Ernesti

Kirsti, Lyyti ja Ernesti Lakaluomalla.

 

Seuraavana talvena isä ja äiti olivat metsässä kaatamassa hirsiä rakentamista varten.

Minä sain nukkua kokilla Hietamäen Liljan kanssa. Se oli lämmitettävä kamari.

Kivirinnassa ei ollut emäntää, vain kaksi palvelijaa Hämeenniemen Mirja ja Hietamäen Lilja ja tietysti talossa oli isäntä. Siellä ei syntynyt mitään skismaa käytännön asioista. Meidän lehmätkin mahtuivat samaan navettaan.

Simo -eno ja ”mummolaiset” jäivät Karijoelle. He ostivat vapaaehtoisesti maapaikan sieltä. Minä menin Karijoelle lopettamaan rippikoulun. Kun pääsin juhannuksena ripille, olin mummolassa kortteerissa.

Kirsti rippikuva

Kirstin rippikuva. Karjalaiset tytöt yhteiskuvassa. Kirsti oikealla.

Mummoni Katri Kukko kuoli Karijoella ja hänet on haudattu sinne.

11 kommenttia artikkeliin Ӏitini muisteluksia

  1. Oijoi, tarina kuulostaa niin samanlaiselta kuin mitä itsekin olen kuullut äidiltäni evakkoreissuista. Onneksi Kirsti on näitä muistiinpanoja tehnyt ! Tarinassa oli paljon yhtymäkohtia oman äitini tarinoihin, muutama äidiltäni kuulemani nimikin (mm. Pekka Ahokas, joka kai oli naimisissa äitini tädin kanssa). Evakkomatkojen paikkakunnat lienevät samat kuin äitini perheellä aikoinaan, Ylitornio mm.
    Kiitos tästä upeasta tarinasta yksityiskohtineen.

      1. Olen Kivirinnan Arvin ja Mairen tytär, molemmat jo edesmenneitä. Hienoa kuulla, että siinä minunkin kotitalossani olette voineet kokea hyvän vastaanoton. Itse muistan vain hyvää puhutun Innasen perheestä. Ja olen kaiketi lapsena ollut mukana joissain perhejuhlissakin siellä Lakaluoman Heikki Innasen talossa.
        Omassa mielessäni on kuva niin isästäni Arvista kuin sedästäni Kustaasta, että he molemmat ovat olleet hyvin sydämellisiä ihmisiä, vaikkakin omalla vaatimattomalla tavallaan.

  2. Mukava lukea äitini tarinat. On perhettä liikuteltu ympäri suomea ennen kuin oma paikka löytyi. Lapsetkin joutuivat tekemään töitä ja kantamaan oman kortensa kekoon.

  3. Pitkä oli tarina. Onnittelut tekijälle. Tämä on sitä katoavaa kansankultuuria, joka olisi saatava talteen. Hyvä Pekka tunnuslausella ”Karjala takaisin”

  4. Kiitokset Kirstille upeasta perheen tarinasta. Hän on äitini serkku ja tarinassa oli sellaisia nimiä ja muisteluita, jotka olen jo aiemmin kuullut. Hänen äitinsä oli mummoni sisar ja siellä vilahti nimiä vanhemmastakin sukupolvesta. Eihän näitä tarinoita olisi muuten kuullut ellei mummoni olisi käynyt pohjoisen reissuja lastensa luona, samoin äitini sisaruksia kävi kesälomillaan pohjoisessa ja toivat kaikkien kuulumisia sinne, kun ei juuri kirjoiteltu, eikä ollut puhelimia, tarinat kulkivat suusta suuhun.

  5. Mukava tarina äidistäsi Kirstistä. Olen Pirjo Pakarinen. Matti ja Ritva Pouhulan tyttö.Asun tällä hetkellä Joensuun. Terveisiä kaikille tutuille

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *