Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2017

100 kuvaa Laatokalta

Galleria,

 

Teksti ja kuvat: Pekka Pouhula
Toimittaja: Pertti Rovamo


Päätin osallistua Suomen satavuotisjuhlintaan valitsemalla sata kuvaa Laatokalta. Valtaosa kuvista on ottamiani, mutta jotkut kuvat ovat ottaneet retkikaverini.
Valtioneuvoston kanslia on 15.8.2017 hyväksynyt kuvasarjani Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 ohjelmaan. Sain samalla käyttööni virallisen Suomi 100 -tunnuksen.
Olen retkeillyt Laatokalla lähes parinkymmenen vuoden ajan. Kohtasin vuonna 1999 suunnilleen yhtä aikaa sortavalalaisen naisystäväni Rita Aladinan ja Laatokan. Kaikkiaan olen tehnyt melonta- ja souturetkiä tuolle Euroopan suurimmalle järvelle noin neljäkymmentä. Kuvia on arkistossani noin 5000.
Olen aina ollut vaelteleva ihminen. Kouluvuosinani taipumukseni aiheutti kotona kahnauksia, koska vanhempani eivät pitäneet siitä, että olin aina liikkeellä.

Minulle on merkinnyt paljon se, että Laatokka on järvi, ei meri. Meri on minulle liian rannaton, vaikka melko rannatonhan Laatokkakin tietysti on. Mutta on siellä aina ranta.

Laatokan pohjoisranta kuului pitkän aikaa Suomeen. Siksi valitsin kuvani nimenomaan siltä alueelta. Laatokan pohjoisosa on mielimaisemani vaaroineen ja suurine korkeuseroineen. Kun astuu maihin ja kiipeää vaarojen laelle, järvimaisemaan saa aivan toisen ulottuvuuden. Ehkäpä kuvieni avulla sellainenkin ihminen, joka ei ole siellä liikkunut, saa aavistuksen alueen ihanasta luonnosta ja sen hienoista näkymistä.

Ehkä pienen vivahteen kiinnostukseeni Laatokkaan antaa sekin, että äitini suku on peräisin Jaakkimasta, Laatokan länsirannan tuntumasta. Mutta he olivat kuivan maan ihmisiä ja itse asiassa pelkäsivät suurta järveä. Innostukseni vesiretkeilyyn on siis muuta perua. Mutta sukutarinoitani Jaakkimasta on blogini osassa ”Tarinoita”.

Laatokan eteläinen osa on aivan toisenlaista maisemaa. Sieltäkin on kuvia ja kertomuksiani, koska olen kiertänyt järven melomalla. Tärkein kertomus siitä on nimeltään Laatokan kierros.

Sadan kuvan valitseminen oli yllättävän vaikeaa ja monta mukavaa ja muistamisen arvoista paikkaa piti jättää pois. Olen valinnut kuvat pikemminkin muistojeni kuin kuvien laadun perusteella.

Alla kartta Laatokan pohjois-osasta jossa näkyy kuvauspaikat.

Honkasalo

Honkasalon saari on tunnettu ennen muuta kujasistaan. Kun Sortavalasta mennään Valamoon, Honkasalo on kaupungin edustan saariston ulommaisia saaria ennen laajaa ulappaa. Sieltä on matkaa Valamoon vielä 20 km.

Kujaset ovat kalliorantaisia pikku vuonoja. Niitä on viisi kappaletta. Olen ajatellut, että ne ovat Väinämöisen käden jäljet, kun maailma luotiin. Uskon, että Väinämöinen nousi maihin tässä kohtaa, otti tukea tuoreesta maasta ja niin hänen sormensa uursivat kujaset kallioon.

Honkasalo on nykyään suosittu matkailukohde. Retkeili8jät tulevat sinne veneillään ja kajakeillaan. Jo Suomen aikaan paikalliset ihmiset tekivät sinne veneretkiä Sortavalasta. I.K.Inha kävi kuvaamassa Honkasalon kujasia vuonna 1893.

Mielestäni nämä näkymät ovat eräitä entisiä kansallismaisemiamme. Onneksi maisema on vieläkin olemassa ja myös suomalaisten nautittavissa. Tosin sinne pääseminen on hieman haasteellista niin kesällä kuin talvellakin.

Tämä kuva päätyi Rovamon Pertin ansiosta Erälehden kansikuvaksi.

Kuin timantit kimmeltäisivät

Tätä kujasten näkymää katselin riippumatosta yhden aurinkoisen kesäpäivän

Juri Sevrjukov ja Mari Jannela saapuvat meloen kujasille

Juri on laskeutumassa köyden varassa kujasten kallioseinämää. Punaisena pisteenä erottuva Juri ilmentää samalla paikan mittasuhteita.

Saaren nokassa erottuu ortodoksiselle uskolle ominainen matkamiehen risti.

Laivasaari. Tämäkin oli I.K.Inhan kuvauskohteita

Näkymä Laivasaaren laelta. Saari on vaikeapääsyinen, koska rannat ovat niin jyrkkiä. Monen vuoden empimisen jälkeen kiipesin saaren huipulle.

Honkasalossa on kujasten lisäksi toinenkin nähtävyys, Vahtimäki. Kuvassa on näkymä Vahtimäeltä Sortavalan suuntaan. Täällä oli viikinkiajalla tähystyspaikka, josta oli näköyhteys Sortavalan Paasonvuorelle..

Ensimmäisen talviretkeni leiripaikka. En vielä tiennyt talviretkeilystä juuri mitään. Silloin palelsi oikeasti. Silti retkestä jäi hyvät muistot, eikä se jäänyt viimeiseksi talviyökseni luonnon helmassa.

Kaarnesaari

Kaarnesaaressa on mahtava kallionhalkeama

Valamo

Valamo on saariryhmä keskellä Laatokan pohjoisosaa. Joka puolelta sinne on melontamatkaa parikymmentä kilometriä. Avonaisia selkävesiä on vähiten, jos lähtee liikkeelle Salmin Lunkulansaaresta. Valamon itäpuolella on saaria, jotka antavat vesiretkeilijälle sopivia tauko- tai suojapaikkoja. Pisin avovesiosuus on kahdeksan kilometriä.

Valamon saaristossa on Laatokan norppien tihein kanta. Suurimmassa laumassa, jonka olen nähnyt, norppia oli 40-50 kappaletta.

Kun Valamoon meloo tai soutaa, mieleen nousee väistämättä harras tunnelma, koska tietää tulevansa pyhään paikkaan.

Valamoon ei pääse kuin hyvällä säällä. Jos tuulee yli 5 m/s on parempi odotella tukevalla maalla tuulen tyyntymistä.

Valamoon kuljetetaan turisteja isoilla kantosiipialuksilla Sortavalasta, Käkisalmesta ja muistakin satamista. Isot jokiristeilyalukset tulevat sinne Pietarista ja Moskovasta.

Pyhän Niolauksen skiitta eli Nikolski juhannusyönä.

Tarkkasilmäinen erottaa taivaanrannasta Valamon valkoiset kirkot. Näin kirkkaalla säällä ne erottuvat harvinaisen selvästi.

Rita Valamossa. Taustalla on Pyhän Nikolaoksen skiitta eli Nikolski.

Valamon Öljymäen kappeliin johtaa leveä polku. Pentti Patosalmi zoomailee.

Näkymä Ristisaaresta Valamoon päin.

 

Valamon saaristossa on kilometrikaupalla tällaisia pystysuoria kalliorantoja. Niille rantautuminen on mahdotonta.

Maarian kämmeköitä

Mainingit kohahtelevat matalikolle tullessaan.

Aamupalaa syödessäni olen usein nähnyt tällaisen ilmestyksen. Siinä on ”kalastuksenvalvoja” tarkistamassa kuka kolistelee. Norppa on vaikea kuvauskohde, koska aina, kun nostat kameran ottaaksesi kuvan, se sukeltaa.

 Hyväluoto

Kyseessä on pikkuinen saari Impilahden edustalla. Löysin luodon nimen vanhoista kartoista.

Onko tämä jokin muistokivi? Luonnonkivi on punaista graniittia ja arvioin sen painoksi noin 2 600 kg. Kivi on kummallisen muotoinen ollakseen jääkauden tuoma.

Kotiluoto

Vanhoissa kirjoissa kerrotaan, että kun Sortavalasta kuljettiin Valamoon, tämä oli viimeinen suojainen luonnonsatama ennen Valamoa. Valamo häämöttää taivaan rannassa.

Paikka on toiminut myös kalastajien tukikohtana. Näkymät ovat samantapaisia kuin Honkasalon kujasilla.

Saarelta on löydetty n 150 erilaista sammallajia. Osa kasvaa vain tällä saarella, tosin Sveitsin Alpeilta on löydetty muutama sama laji.

Kuhkaa

Se on Lahdenpohjan edustalla Lumivaaran kuntaan kuulunut saari. Saari on iso, siellä on aikoinaan ollut kansakoulukin. Iso-tätini asui täällä.

Kilpisaaret. Aamutuimaan norppiakin on näkyvissä.

Pekat Pouhula ja Turunen Kuhkaan saaren männikössä. Kuva: Mari Jannela.

Iso-tätini talon perustuksia

Mäkisalo

Iso saari on Läskelän edustalla. Korkeat mäet näkyvät kauas. Saari on mahtavan näköinen kaukaakin katsottuna. Saaressa on linnan rauniot, mutta ne ovat hankalan kiipeämisen takana. Kapuamiseen kuluu helposti pari tuntia, mutta näkymät palkitsevat.

Etualalla Mäkisalo. Taaempi on Pekanmäki. Kuvassa näkyvä pystysuora seinämä on nimeltään Pekanriutta. Paikallinen nimitys poikkeaa suomen kielen vakiintuneesta riutta -sanan merkityksestä. Nykysuomen sanakirjan mukaan riutta on vähän tai ei ollenkaan vedenpinnan yläpuolelle kohoava pitkähkö hiekka- koralli- tai kalliokari. Sama lähde kertoo kuitenkin, että Laatokan-Karjalassa, Lapissa tai Kuusamossa se tarkoittaa korkeaa, äkkijyrkkää usein etelänpuoleista vuorenrinnettä.

 

Mäkisalon Linnamäki

Mäkisalon Linnamäen viikinkiaikaisen linnan perustuksia.

Tästä paikasta on vahdittu viikinkien liikkumisia yli tuhat vuotta sitten

Petäjäsaari

Pitkärannan saaristossa sijaitseva puolitoista kilometriä pitkä ja puoli kilometriä leveä Petäjäsaari oli rantasalmelaiselle seurueelle erityisen koskettava paikka, koska siellä käytiin seitsemän päivää ennen Talvisodan päättymistä, 6. maaliskuuta 1940, ankara taistelu, jossa yhden päivän aikana kaatui 117 suomalaista. Siellä taisteltiin sananmukaisesti viimeiseen mieheen. Kaikki elävänä saaresta selvinneet olivat hiukan aiemmin evakuoituja haavoittuneita.

6.3.1940 saaressa kaatuneista 46 oli rantasalmelaisia ja 23 nilsiäläisiä. Rantasalmelaisten menetykset olivat Suomessa toisen maailmansodan pahin miestappio yhden kunnan osalle samana päivänä.

Kuva on Petäjäsaaren muistomerkin siunaustilaisuudesta.

Risto Partanen ja Erkki Muukkonen ovat soutamassa läpi harmaan kiven.

Talvinen näkymä Petäjäsaaresta. Taustalta näkyy, että Laatokan selkä on sula.

Riuttavuori

Vuori sijaitsee lähellä Sortavalaa Riekkalan saaren Tokkarlahdessa. Myös I.K.Inha kävi näitä maisemia kuvaamassa.

Ritan tytär Inna Aladina Riekkalansaaren Riuttavuorella.

Pekka Pouhula Riuttavuorella. Taustalla näkyy Tokkarlahti. Kuvan on ottanut Inna. Sattumalta I.K.Inhalla on samantapainen kuva.

Laatokalta

Timonsaari

Mökerikkö. Teltta tasaisella kalliolla.

Kajakit Rahman kivikkorannalla

Kuvassa on tyypillinen Laatokan riutta.

Impilahden Pullinvuori. Kohosen Tauno meloo esi-isiensä maisemissa.

Ensimmäinen kunnollinen kuvani Laatokan norpasta. Yllätin sen päiväunilta.

Nyylähaarikka. Melko harvinainen hieno hentoinen kasvi, joka kasvaa kallionkolossa yksinään.

Orvokkeja

 

Mänty

Kerrotaan, että toiveet toteutuvat, kun ryömii tämän läpi.

Olisiko kallio muinoin oksentanut?

Kun lähdetään Sortavalasta, tästä aukeaa ensimmäinen näkymä aavalle Laatokalle.

Jäätelit jäätyneet kuvioiksi

Risto Partanen leikkii jääteleillä Sorolansaaren rannassa.

Näkymä Uimosenahonmäeltä Laatokalle. Kirjavalahti.

Näkymä Sortavalan Kuhavuorelta Läppäjärvelle.

Talvimaisemaa Laatokalle Winterin huvilan terassilta

Riekkalansaaren Papinmäki. Näkymä Laatokan Läppäjärvelle Sortavalan kaupungin vierestä. Täälläkin on matkamiehen risti.

Ristiaallokkoa. Aallot iskevät vastakkaisista suunnista toisiaan vasten

 

Sumu vyöryy nopeasti eteenpäin. Nyt se on peittämässä Munatsun saarta

Sumurintama kehittyy. Tässä vaiheessa on jo syytä ottaa kompassi esiin ja tarkistaa suunta..

Jannelan Mari pääsi näin lähelle norppia kuvaamaan.

Blogin pitäjä uimassa Laatokassa. Paikalliset kertovat, että tässä kohti on vettä alla 200 metriä. Ei tarvinnut pelätä, että kolhii itsensä pohjaan. Läksin uimaan eräällä reissulla vuokraamamme laivan kannelta. Laivasta järvi näytti tyyneltä, mutta aallot olivatkin isoja ja tuuli alkoi kuljettaa laivaa. Tuli pieni kiire laivaan takaisin laivaan.

Baikal, burjattienergiaa ja lystikästä luistelua

Matka, ,

Teksti ja kuvat:  Mari Jannela

Siperian arojen ja vuorten keskellä sijaitsee Baikal. Se on maailman suurin ja syvin makean veden allas. Talvella sen peittää yli metrinen jääkansi.

Luistin leikkaa jään pintaa. Alla on puolitoista metriä kirkasta jäätä. Raapiessaan jäätä luistin tekee erikoisen äänen. Se soi, helisee ja rahisee. Aivan kuin jää nauraisi.

Burjattien pyhä vuori Shamanka.

– Rakastan luistelun ääntä, joensuulainen matkanjärjestäjä Juri Sevrjukov toteaa ja näyttää instagramiin lataamaansa videota. Tämä matka Baikalin jäille Siperiaan tuli yllättäen. Retkiluistelu on minulle uusi ulottuvuus ja minua jännitti lähteä tekemään tätä, kun rantasalmelainen Pekka Pouhula esitti kutsun matkan järjestämiseksi.

Jää nauraa.

Olkhon saari Baikalilla on uusi turistialue. Sähköt saarelle saatiin vuonna 2005. Matka Irkutskista Olkhon saarelle taitetaan UAZilla, venäläisellä autolla, jolla sanotaan pääsevän mihin tahansa, jos on saha mukana. On pimeää, ikkunoista ei näe ulos ja autossa pomppii kuljettajan lisäksi kahdeksan henkilöä kuuden tunnin ajan. Useamman mielessä ehtii käydä kysymys: mitähän tästä seuraa? On tänne ainakin pitkä matka. Joukko koostuu hyvin eritasoisista luistelijoista. Kuljettaja kertoo, että yleensä hän kuljettaa kiinalaisia, jotka tulevat makaamaan Baikalin jäälle saadakseen energiaa.

​
– Kerroin asiakkaille, että nyt lähdetään seikkailemaan ja voi olla, että tulee yllätyksiä. En voinut olla varma toimisivatko kuljetukset, majoitukset, ruokailut, löytyisikö kirkasta jäätä ja riittäisikö tekemistä koko ajaksi ja kaikille, Juri Sevrjukov toteaa.

Ahtojäävaellukselle kannattaa pukeutua lämpimästi.

Mittari näyttää 27 astetta miinusta, kun joukkio ensimmäisenä aamuna lähtee liikkeelle hotellilta. Hotelli on hieman erikoinen, koska se on saanut mallinsa 1600 -luvulta peräisin olevasta paalumuurilla suojatusta pikku kaupungista. Joukko pakkautuu UAZiin ja siirtyy 40 km päähän saaren kärkeen ahtojäille. Pakkasessa tehdyn ahtojäävaelluksen tunnelma on arktinen.
​
– Yllätyin miten kaunis jää voi olla. Se on kuin taidemaalaus, jossa on erilaisia kuvioita. Jääluolat ovat kuin satujen linnoja. Ensi vuonna menemme uudelleen, koska Baikalilla voi tehdä niin monenlaisia juttuja! Juri Sevrjukov on innoissaan matkan kokemuksista.

Skinnareille kiitos

Baikal on 636 km pitkä ja sen jäillä kulkee satojen kilometrien jäätieverkosto. Yleensä jää on kirkasta kaikkialla, mutta poikkeuksellisesti tänä vuonna juuri ennen saapumista satoi märkää lunta, joka pakkasen seurauksena tarttui jäähän kiinni. Baikalin jäällä on vilkasta. Jääteillä tapaa jäävaeltajia ahkioinensa, pyöräilijöitä ja luistelijoita.

Baikalia vaelletaan päästä päähän yli 600 km.

– Omatoimisesti liikkuville retkeilijöille syntyy toverillinen retkeilyhenki. Siinä jaetaan tietoja ja kokemuksia. Siinä ollaan erittäin kiinnostuneita toisten kokemuksista, kertoon huomiostaan helsinkiläinen Skinnareiden (Suomen retkiluistelijat) puheenjohtaja Seppo Sihvonen.

Venäläinen jäävaellusväki on pysähtynyt ja kertoo löytäneensä kirkasta jäätä. Skinnareiden ilmekin kirkastuu. Kokemustenvaihdon ohessa kaivetaan ahkiosta kitara ja lauletaan serenadi naisille naistenpäivän kunniaksi. Suomalainen ja venäläinen polvistuvat Baikalin jäälle kitara kainalossa esittämään pari laulua vuorotellen äidinkielellään. Herkkä kansallisuuksien kohtaaminen.

Kohtaaminen jäällä.

Kirkkaan jään etsiminen vaati Skinnareilta vaivaa ja rohkeutta. Se oli salmen takana, jonne autot eivät uskaltaneet ajaa. Kolme miestä jatkoi väsymättömästi jään etsimistä. Seppo Sihvonen kertoo haltioituneena tarinaa siitä kuinka jää löytyi.

– Paikalliskulttuurin tuntemus on tärkeää. Huomasimme paikalliset hyväsydämisiksi hyväksymään liftarit, kun etsimme kirkasta jäätä. Suurimmaksi avuksi tuli kuitenkin latvialainen nastarenkailla moottoripyöränsä varustanut Karolis, joka ensin yritti hinata luistelijoita letkassa. Toimenpiteen osoittauduttua liian vaaralliseksi hän vei jokaisen miehen erikseen kirkkaan jään reunalle. Kirkkaan jään nähtyäni tuli tunne, että nyt me olemme perillä!

Latvialainen Karolis tuli apuun kirkasta jäätä etsittäessä.

-Jään halkeamista näin heti, että sitä jäätä oli yli metri. Täydellinen liukkaus! Jää oli kuin taidelasia, jonka päällä olisi pikemminkin liikkunut huopatossut jalassa kuin luistimilla. Oli huippukokemus luistella kokonainen päivä kirkkaalla jäällä, jossa ahtojäät olivat tehneet aivan uskomattomia kuvioita.

Vaikka jäätä on yli metri, ovat skinnarit varustautuneet haararemmisillä repuilla, joissa ovat vaihtovaatteet vesitiiviissä pussissa sekä eväät. Mukana ovat lisäksi jääsauva, naskalit, varaluistin ja heittoköysi.

Seppo Sihvonen ottaa vauhtia.

​
– Tavoitteemme oli löytää lumetonta jäätä. Metrin paksuisella jäätiellä luistellessa tuntui, että turvavarustuksen tarve oli aika mitätön. Koska olimme etsimässä neitseellisiä jäitä, niin pidimme kiinni tavanomaisesta turvavarustuksesta. Oli pettymys, että lumetonta jäätä löytyi vain yhdestä paikasta, mutta erinomainen jääteiden verkosto oli luisteltavassa kunnossa. Siellä sai tuntuman vauhdin hurmaan myötätuulessa kilometrien suoralla.

-Metrin paksuiseen jäähän syntyy kaiken aikaa pieniä murtumia ja railoja, joihin luistin voi juuttua ja niitä on pidettävä tarkasti silmällä, Seppo Sihvonen jatkaa.

Miehet polvistuvat laulamaan naisille.

​
Baikalin henki

Retken idean arkkitehti on Pekka Pouhula Rantasalmelta. Hänet tunnetaan melojana. Hän on melonut Laatokankin ympäri ja vieläpä yksin – seikkailijaluonne siis. Viime kesänä hän matkasi Baikalille kajakin kanssa syntymäpäivänsä viettoon. Kajakki on ilmatäytteinen, sellainen joka kulkee lentokoneessa. Baikalilla meloessaan hänelle syntyi ajatus palaamisesta talvella.Tällä kertaa hän ottaisi mukaan ESLA:n kicksparkin, joka on moderni potkukelkka. Pekka Pouhula kuvailee kokemustansa pieni virne kasvoillansa: – Potkukelkka on mainio väline, jos luistelu ei ole tuttu laji. Se on turvallinen epätasaisuuksia ylitettäessä, koska potkukelkka sujahtaa niistä horjumatta yli. Potkukelkka kulkee myös näppärästi lentokoneessa ilman lisämaksua.

Eslan kicksparkit toimivat hyvin Baikalin jäällä.

​
– Potkukelkkani herätti ihmetystä ja paikalliset hihkuivat: finki! Se on venäjää ja tulee sanoista suomalainen kelkka. Oli hienoa potkutella rinta rottingilla.

Olkhon saari on burjattien pyhä paikka. Shamanismi on alueen valtauskonto sekoittuen buddhalaisuuteen. Rukousnauhoilla merkittyjä puita ja pylväitä on runsaasti. Rummutuksella hoidetaan niin kehoa kuin mieltä. Saarista löytyy stupia, joita kierretään kolme kertaa myötäpäivään asettuen sen jälkeen meditoimaan. Pyhille paikoille jätetään rukousnauha, kolikko tai jokin muu lahja.

Mongolian rajalle on sata kilometriä ja Baikal nimi tarkoittaa mongolian kielellä luontoa. Luonnon runsaudesta kertovatkin mm. Baikalissa asuvat hylje ja omulsiika.

Budhalaisuus näkyy saarilla olevissa stupissa.

– Hienoin kokemus oli potkutella yksinään täydenkuun valossa Baikalin jäällä. Pakkasen kiristyessä jäät pitivät ääntä: Syvältä kumpusi matala mollisointuinen ääni, jota pintajäät säestivät kirkkaasti. Edessäni kuun valossa kohosi Shamanka, burjattien pyhä vuori. Kerrassaan mahtava luontokokemus, Pekka Pouhula tunnelmoi ja on ilmeisen tyytyväinen talviseen kokemukseensa.

Rantasalmelaiset Marja Ounasvuori ja retken idean isä Pekka Pouhula nauttivat Baikalin talvesta.

Baikalilla on oma henki. Se henki on iloinen, energinen ja mystinen. Jos yhteistä kieltä ei ole, toimii kehonkieli. Kiinalasten turistien maatessa Baikalin jäällä energialatauksessa alkaa Juri Sevrjukov seisoa päällään. Kiinalainen vastaa siihen välittömästi spagaatilla. Kamerat käyvät ja nauru on yhteinen kieli.

Juri Sevrjukov seisoo päällään Baikalin jäällä.

Kiinalainen vastaa spagaatilla.

Onko tarua vai totta, että Baikalissa on jotain erikoista energiaa? Ainakin se vangitsee kävijänsä: Kerran siellä käytyään, sinne haluaa palata uudelleen. Baikalin talvi on aivan huikea kohde luistelijalle, valokuvaajalle, potkukelkkailijalle ja luonnonuskovalle.

Burjattien pyhät pylväät.

Tietokulma:
​Matkoja Baikalille järjestää Juris Travel.
Matkan hinta määräytyy ajankohdan ja palveluiden mukaan. Kesällä on kalliimpaa kuin talvella. Talvelle 2018 on suunnitteilla uusi retki. Lennot Helsingistä Moskovan kautta Irkutskiin ja sieltä paikallisella kuljetuksella Olkhon saarelle.

 

Jääluolissa on kaunista.

Jään muodostoma linna.

Jää on kuin pitsiä.

Jäätaidetta