Teksti ja kuvat: Pekka Pouhula

Sorolansaari

Souda, souda Sorolaan,
yli pellon Perolaan!
Perolassa on musta lehmä,
musta lehmä muurikki,
akka alla lypsämässä.
Mitä akka alta saapi,
sen ukko yltä juopi,
panee partahansa,
viskajaapi viiksihinsä.

Vihdoin viimein pääsimme Riston kanssa Laatokalle verkkokalastus ja talviretkeily reissulle. Vuosi sitten keväällä olimme sopineet lähdöstä maaliskuun alkupuolen täyden kuun aikaan, mutta Ristolle tuli este ja päätimme siirtää lähtöä kuukaudella. Sitten yllättivät aikainen kevät ja Rita. Sää lämpeni ja Laatokalla jäät sulivat nopeasti. Rita ilmoitti, että on astunut voimaan laki, jossa heikoille jäille menemisestä saa 13 000 ruplan sakot. Riston kanssa peruimme retken. Myöhemmin selvisi, että se sakko olisikin ollut vain 1300 ruplaa, Rita vähän huijasi minua, koska ei halunnut meidän lähtevän heikoille jäille.

Tänä keväänä kevään tulo oli myös aikainen. Huonon talven jäljiltä ja etukäteistiedustelun tiimoilta päätimme lähteä maaliskuun alkupuolella, heti kun olisi mahdollista ja sää näyttäisi kelvolliselta.
Minun alkuperäinen toivomus oli Honkasalon kujaset, kuutamo ja kirkas keli. Riston toiveena olivat hyvät verkkokalastuspaikat ja kohtuullinen retkeilysää.
Risto tutki Laatokan merikortista syvyyksiä ja netistä Laatokan jäätilannetta. Helmikuun puolella kävimme hiihtäen päiväseltään Petäjäsaaressa. Lähdimme silloin Pitkärannasta, josta ei ollut kuin 3 km perille, silloin sattui vielä mahtava sää. Minä kävin ottamassa talvikuvia Petäjäsaaren muistolehdosta tarinailtaa varten. Silloin jo näimme saaren päältä, että Iso Laatokka on sula, vain saaristo ja lahdet ovat jäässä.

Minä sanoin Ristolle, että saat valita paikan ihan oman mielihalusi mukaan, minä vähän vihjasin, että Kuhkaa voisi olla ihan mukava paikka. Risto ei ollut liikkunut ennen sillä suunnalla, minä taas halusin viime kesän jäljiltä samoille paikoille. Sieltä löytyikin kartan mukaan hyviä talviverkkokalastuspaikkoja. Sorolansaaren päässä näytti olevan juuri sellainen kohta, mihin voisi verkot laskea. Niinpä päätimme lähteä Lahdenpohjasta ja hiihtää Sorolansaaren päähän tai niin pitkälle, kun jäätilanne sallii.

Minä sanoin Ritalle ja Ristolle, että Risto hiihtää ensimmäisenä ja minä seuraan perässä. Olen huono liikkumaan jäillä, olen pikkupoikana tippunut uvenavantoon ja meinannut hukkua sinne. Toiset pojat nostivat pois avannosta, vieläkin muistan miten kylmä oli sen jälkeen!
Yritin houkutella muutamia kavereitani mukaani, mutta Riston kanssa lähdimme kahdestaan.
Tiistaina saavuimme Sortavalaan ja olimme Ritan luona yötä. Nautimme kuhakeittoa, Ritan veli oli sen tuonut.
Aamulla lähdimme Lahdenpohjaan, kävimme kaupassa vielä viime hetken ostoksilla. Ajoimme satamaan, pakkasimme ahkiot ja jätimme auton parkkiin (150 ruplaa/vrk).

Jäällä oli sateen jäljiltä vähän vettä ja sohjoa, mikä ei haitannut juurikaan matkantekoa. Otimme suunnan pitkin Jaakkimanlahtea ulapalle. Lähtiessä pelastusviranomainen kävi minulle puhumassa jotakin. Sen verran ymmärsin, että jäätilanne on Laatokalla huono ja kyseli minne olemme menossa. Minä vastailin niin kuin olisin ymmärtänyt, että ”daa daa ja Sorolan saareen”.
Jäällä oli pilkkijöitä, Risto kävi heitä jututtamassa.
Risto paineli reilusti edellä ja minä yritin sinnitellä perässä. Saavuin sellaiselle muutaman neliön kokoiselle valkoiselle alueelle. Jäin ihmettelemään, mikä tämä on ja miten se on syntynyt. Matka jatkui ja sitten niitä valkoisia laattoja olikin vaikka kuinka paljon, rupesin pikkuhiljaa ymmärtämään, että tuuli oli tuonut järveltä jäälauttoja ja tyyntyessä olivat jäätyneet siihen paikoilleen. Se oli hienon näköistä palapeliä.

Risto huiteli reilusti edellä, vaihtoi reitin kohti saaren rantaa ja jäi odottelemaan minua pienen kallioisen niemen suojaan (Toisenlahdenniemi). Hiihdin omaa tasaista vauhtiani ja ihmettelin outoa kuuluvaa ääntä. Ikään kuin lentokone jyrisisi tai iso rahtilaiva kulkisi lähistöllä. Kun pääsin lähelle Ristoa, rupesin minäkin pitämään taukoa.
Katsellessani ulapalle päin, niemen nokan jälkeen jää näytti erilaiselta, sieltä kohosi sieltä täältä jäälohkareita ja kauempana jää näytti ihan tummalta. Rantaa katsellessa ihmettelin, kun rannassa on jäänpalasia ja sulaa vettä. Ja sitten niemen nokan kohdalla jäälohkareet alkoivat liikkua niin selällä kuin rannassakin.

Vähän aikaa katsellessa jää alkoi nousta ja laskea samalla tavalla kuin aallot kesällä. Totta se oli: jää aaltoili maininkien tapaan. Aallon korkeus näytti olevan puolen metrin – metrin luokkaa. Risto huusi minulle, että näetkö ja minä huusin samoin, että näetkö kuinka teräsjää aaltoilee. Siinä jäällä suksien ja ahkion kanssa seistessä aivot ei meinannut millään uskoa, että me liikutaan ylös alas. Silmät eivät valehdelleet, kun katsoin rannalle niin jään reuna ja lohkareet myllersi kalliota vasten niin, että siitä kohtaa ei olisi päässyt maihin. Ja kylläpä se jää pitikin ääntä! Lohkareet ja railot nitisivät, narskuivat, paukkuivat ja jyrisivät. Ääni kuului järven selältä, jalkojen alta ja rannalta, edestä ja takaa, olimme sen äänimaiseman keskellä.
Siinä päätimme, että palataan takaisin päin ja etsitään rannalta sopiva leiripaikka. Ei ollut vaikea tehdä tuota päätöstä, eikä tarvinnut äänestää eikä perustella.
Hiihdettyämme noin puoli kilometriä rantaa pitkin takaisin päin löytyi sopivan näköinen pikkuinen niemi, loivat kalliorannat, mäntyjä ja pari vanhaa nuotiopaikkaa. Se oli oikein sopiva leiripaikka. Purimme tavarat ahkiosta pois. Risto otti kiireesti talviverkkovarusteet pulkkaan ja riensi jäälle takaisin.
Teimme ensimmäisen verkkoavannon lähellä omaa rantaa, johon Risto laski yhden verkon.
Ristolla on oma hieno verkonlaskusysteemi.

Tarvitsee tehdä vain yksi avanto ja siitä uittolaudalla lasketaan verkko ja lopuksi verkon pää lasketaan uittolaudasta vapaaksi ja uittolauta vedetään takaisin.Uittolaudan käyttäminen tarvitsee tasaisen jään. Siinä ei saa olla railoja, eikä jään alapinnalla muhkuroita.

Teräsjäätä oli siinä kohtaa reilusti yli 30 cm. Siirryimme Jaakkiman lahden keskikohdan toiselle puolelle, paikan valinta tehtiin jään tasaisuuden mukaan. Teimme toisen verkkoavannon ja siinä jääsahalla sahatessa ihmettelin taas, mistä kuuluu outo ääni. Katselin ympärilleni enkä havainnut mitään outoa. Hetken päästä sahatessa katsoin avannon vieressä olevaa railoa, se aukeni noin 5 mm ja hetken päästä se meni kiinni ja kohta sama uudestaan. Sitten ymmärsin, että sehän on se teräsjään aaltoilu, mikä vaikuttaa vielä näinkin kaukana siitä Toisenlahdenniemen nokasta, jonne matkaa oli noin 500 metriä. Tässä avannossa jäänvahvuus oli reilu 20 cm.
Olipa tuulella ja vesimassalla mahtava voima. Tuulen voimakkuus puuskissa oli jotain 6-10 m/s luokkaa. Teoriani tuohon jääaaltoiluun on sellainen, että Jaakkimalahden edustalla on yli 200 metrin syvänne. Tuuli työnsi aallon pystysuuntaisen voiman jään alle. Pohjan noustessa syntyi vähän tsunamin kaltainen ilmiö. Se sai jään aaltoilemaan maininkien mukaan. Ääni mikä kuului, kertoi vaan luonnon suurista voimista, jonka äärellä ihminen voi vain ihmetellä.

Kun verkot olivat järvessä, niin sitten oli aika leiriytyä.

Ensimmäisenä hommana lähdin polttopuun etsintään. Polttopuita löytyikin mukavasti sadan metrin päästä rannalta, pystyyn kuivuneita mäntyjä. Sahailin muutaman nurin ja ahkiolla vedin leiripaikalle, se oli kätevää.
Leiri pystyyn – minä pystytin teltan, Risto pelkän alustan, makuupussin ja vähän kevyttä pressua tuulen suojaksi.

 

Seuraavana päivänä suunnittelimme menoa Sorolan saaren päähän kävellen rantoja pitkin. Otimme eväät mukaan varalta, jos tulee pitkäkin päivä. Alkumatka käveltiin jäätä myöten. Ajojää vyöhykkeen tullessa vastaan nousimme rannalle. Siellä alkoikin sitten kiipeilykävely. Laatokan rannat ovat melko jyrkkiä kalliorantoja. Menimme Toisenlahdenniemen selän puolelle katselemaan ahtojäitä ja tarkistamaan jäätilanteen. Kiikareilla katselemalla ei näkynyt avovettä. Ahtojäätä oli todella pitkälle ja sen takana oli sohjojäätä niin pitkälle, kun silmä kantoi. Sohjojää on yhtä tummaa kuin vesikin.
Niemen rantaan oli tuuli työntänyt jäätelejä.

Risto heti innostui kokeilemaan, miten tuollainen jääteli kantaa. Minä tuumasin, että siitä vaan minä kuvaan. Sanoin myös, että en tule pelastamaan – siihen malliin leiki jäätelien kanssa, niin että itse pääset pois jos tipahdat. Risto hyppäsi tuuran kanssa jäälautalle, hyvin se näytti kestävän.

Telien välissä oleva tumma alue oli vain jääriitettä. Onneksi Risto pääsi takaisin kuivin jaloin. Minä pelkäsin kaverin puolesta ja tuumasin, että hullu mikä hullu, joka vapaaehtoisesti menee tuollaisille jäille. Itse asiassa olin vaan kateellinen toisen rohkeudesta.

Siinä kiikaroidessa jäätilannetta ja rannanmuotoja päätimme olla jatkamatta pitemmälle. Ehdotin, että kulkisimme vielä muutaman niemennokan verran eteenpäin. Sieltä voisi näkyä Laatokan avovesi tai jotain muuta mielenkiintoista. Vajaa kilometrin kuljimme ylös alas kallioita myöten, niin minäkin kyllästyin jo kulkemiseen tällaisessa maastossa. Nousimme reilusti ylös saaren keskustaan ja kävelimme metsiä myöten leiripaikalle. Emme tarvinneet suksia,  oli hyvä kulkea kävellen, koska oli niin vähän lunta.
Talviretkeilyn iloja on istua nuotion äärellä. Otin ensimmäistä kertaa käyttöön äidiltäni hakemani 1,5 litran vanhan kahvipannun. Olin viime kesänä katsellut Jannelan Marin nuotio touhuja saman saaren toisessa päässä, otin opikseni tuon nokipannun käytön.

Ensimmäinen kerta, kun panin kahvipannun nuotioon, niin kaiken touhun keskellä vahtiminen jäi vähiin ja niinpä se pannu kaatui ja nuotio sammui. Risto nauroi, että ei tuosta taida olla mihinkään – helpompaa on vesi kiehauttaa trangialla. Minä vastasin, että odotahan, kun opettelen vähän aikaa, niin kyllä tämäkin homma alkaa toimimaan ihan hyvin, ja niinhän siinä kävikin. Nyt nokipannu on vihitty käyttöön.
Seuraavaksi aloin miettimään rakovalkean tekemistä. Naapurini Rovamon Pertti julkaisi viime kesänä kirjan Nuotiolla. On muuten hyvä ja mielenkiintoinen kirja kyseisestä aiheesta.
Puhuin Ristolle rakovalkean teosta, Risto ei ollut milloinkaan tehnyt tai edes nähnyt moista, enkä minäkään muuta kuin kirjoista ja jutuissa kuullut.
Risto kävi yhtenä aamuna yrittämässä sahata vähän paksumpaa pystykeloa, mutta sisu tai taito ei riittäneet. Minä kävin katsomassa samaa puuta ja nauroin, että eihän reilun kahdenkymmenen sentin paksuinen puu edes ole mikään paksu. Otin ahkion ja sahan ja läksin kaatohommiin ja Risto läksi verkoille. Oli aika kovaa puuta sahata, aikani kitkuttelemalla sain puun konkeloon ja saha jäi tietenkin jumiin. Jätin yöksi puun siihen, toivoin josko karhu kävisi yöllä kaatamassa puun. Ei käynyt.
Aamulla Risto meni verkoille, kun minä vielä nukuin. Risto näki joka aamu norppia jäällä, parhaimpana aamuna kolme saman avannon ympärillä. Norpan hengitysavantoja oli useita kymmeniä, toiset tuoreita toiset taas aivan jäässä, halkaisijaltaan niitä oli monen kokoisia 10-20cm.

Aamutoimien jälkeen minä läksin jatkamaan puun kaatoa, otin narua mukaan ja tein naru/kapula vinssin, eivät kalastusnarut kestäneet moista. Sitten hain leiristä lisää narua ja yritin vetämällä ja heijaamalla saada puu kaatumaan sekään ei onnistunut. Onneksi Risto tuli kaveriksi niin kahdestaan saatiin puu nurin. Sahailin tyvestä kaksi noin 1,5 metrin pölkkyä. Hinasin ne yksitellen ahkiolla leiriin.
Risto kävi päivällä hakemassa polttopuita, ranteen ja vähän paksumpia keloja. Minä puhuin risuista. Risto ehdotti vetoa minulle, että paljonko maksan jos hän tuo yksinään sen paksun rungon leiriin. Minä lupasin 0,25 litran vodkapulloni ja Lahdenpohjassa tsajut blinien kera. Risto siihen suostui. Ja niinhän hän toi rungon leiriin, autoin häntä loppumatkassa kuitenkin.

Illalla aloitin rakovalkean teon veistämällä molempiin pölkkyihin suorat pinnat. Siihen saakka muistin miten pitää toimia, mutta siitä eteenpäin homma menikin opetteluksi, sanoin Ristolle, että tämä on nyt ensimmäinen kerta ja opettelua koko homma. Loppujen lopuksi huonostihan sille ensimmäiselle rakovalkealle kävi, syttyi huonosti ja vähän ajan kuluttua kaatui siiten koko viritelmä. Risto oli jo pitkään nauranut minun touhuille ja ilmoitti, että hän kyllä tietäisi miten ne palaisi paremmin, nuotiossa kuulemma. Ei uskonut koko rakovalkean ideaan, miksi kituuttamalla polttaa, jos voi polttaa kunnolla nuotiossa.

Kun viritelmä kaatuessa erehdyin sanomaan, että nyt voit tehdä mitä lystäät. Silmänräpäyksessä olivat pölkyt nuotiossa, eikä haitannut noki eikä hiilet pölkkyjä sylissä kantaessa. Olipa Risto iloinen ja minua harmitti, kun rakovalkea ei onnistunut heti ensiyrityksellä. Jälkeenpäin Rovamon kanssa jutellessa selvisi, mitä pitää tehdä toisin seuraavalla kerralla. Nyt on helpompi kysyä, kun on edes yhden kerran kokeillut.

Perjantai-iltana tuumasin Ristolle, että eiköhän lähdetä huomen illaksi Sortavalaan Ritan luokse, kun lupasi taas räntäsadetta illaksi ja yöksi. Risto suostui tuumaan.
Purimme leirin, Risto lähti hakemaan verkot ja minä läksin hiihtelemään kohti Lahdenpohjaa.
Risto sai minut kiinni vähän ennen satamaa. Oli saanut kolme kalaa: ahvenen ja kaksi kuoretta. Siinä oli neljän päivän kalasaalis! Laatokalla kalastus on välillä tällaista.

Tämäkin kääntyi minun syyksi, kun minä halusin kuulemma aina täyden kuun aikaan jolloin kala ei kuulemma liiku. Lahdenpohjan satamassa pakattuamme tavarat autoon menimme läheisen hotellin ravintolaan juomaan tsajut plinien kera. Katsoivat vähän pikään kahta epäsiistiä retkeilijää, mutta meitä se ei haitannut.
Hieno reissu, vaikka kummankaan toiveet eivät toteutuneet, mitä etukäteen suunnittelimme. Päivät ja yöt olivat harmaita, se ei innostanut kuvamaan ja kalasaalis jäi vähiin. No eipä Riston tarvinnut käydä myöskään avannossa uimassa.

Tälläst tääl Karjalass on talvella.