Lataa PDFTarina ja kuvat: Pekka Pouhula
Toimittaja: Pertti Rovamo
Ystäväni, valokuvaaja Tauno Kohonen oli houkutellut minua pitkään Altaille. Hän kehui alueen luontoa ja maisemia, lopulta uskoin. Lupasin lähteä hänen vetämälleen Kontiki-toursin matkalle. Mutta kesän kuluessa matkan kohteeksi vaihtuikin Kamtsatka ja ajankohta synttäreitäni aikaisemmaksi. Niinpä päädyin omatoimimatkaan. Sortavalalainen naisystäväni Rita Aladina rupesi pyynnöstäni järjestelemään synttärimatkaani.
Hän soitteli pitkin ja poikin Venäjää ja löysi lopulta Altain alueelta Bijskista Maximin ja sopi hänen kanssaan matkan järjestelyistä. Hän sopi kahdeksan päivän kiertomatkasta Altain vuoristossa. Tunsin itseni ruhtinaaksi, koska käytössäni oli opas (Maxim), kuski, kokki, apuopas ja tulkki (Rita). Kulkuvälineenä oli iso maastoauto ja sen katolla kumivene moottoreineen. Teltat, makuupussit, muut varusteet ja ruoat kuuluivat hintaan. Meidän ei myöskään tarvinnut osallistua telttojen pystytykseen tai ruoan valmistukseen.
Omatoimimatka oli selvästi Kontiki-toursin matkaa halvempi. Nyt matka maksoi 1 600 euroa/henkilö, ja koska meitä oli kaksi maksavaa asiakasta, Rita ja minä, kustannukset olivat yhteensä 3 200 euroa. Valmismatkana se olisi maksanut meiltä 4 800 euroa. Hinnat ovat tietysti siltä ajalta.
Tutkimusmatkailija Granön jalanjäljillä
Taunon vinkistä luin ennen matkaa suomalaisen maantieteilijän ja tutkimusmatkailijan Johannes Gabriel Granön (1882-1956) kirjan Altai. Se ilmestyi alkuaan kaksiosaisena vuosina 1919 ja 1921. Suomalaisen Kirjallisuuden seura julkaisi teoksen vuonna 1993 yhtenä niteenä. Sen toimitustyössä auttoi hänen poikansa Olavi Granö. Minulla on tämä jälkimmäinen teos.
Syysreissuni säät olivat vaihtelevia. Alhaalla laaksoissa oli vielä täysi kesä ja helteistä. Vuoristossa satoi ensilumi. Eräänä aamuna maa oli valkoinen ja yö oli ollut hyvin kylmä. Rita sanoi aamulla harmissaan ja kylmissään, että tällä rahalla olisi päässyt pariksi viikoksi lämpimäänkin. Hätäpäissäni lupasin seuraavaksi talveksi matkan lämpimään. Kävimmekin Egyptin Hurgadassa.
Matkani aikana ruska oli vuoristossa kauneimmillaan. Oli hienoa katsella, kun iso laakso oli täynnä hehkuvia lehtikuusia ja niiden taustalla säteilivät valkohuippuiset vuoret. Kaiken kruunasivat auringon säteet värikylläiseen maisemaan.
Vuoristoteiden vaarat
Hurjin kokemus oli Tŝulysmajoen jokilaakson ainoa tie. Hurjin jakso oli kolme ja puoli kilometriä pitkä serpentiinitie alas vuorilta. Se oli kapea, ilman kaiteita ja ohituspaikkoja. Kuski katsoi tarkkaan onko vastaantulijoita. Kokkinamme toiminutta Olgaa pelotti niin, että hän lauloi jotain laulua koko laskeutumisemme ajan.
Olihan se pelottavaa. Kun katsoin sivuikkunasta, joskus näkyi pelkkää hiekkaista vuorenseinää ja mutkan jälkeen pelkkää tyhjyyttä. Laskeutumisen lopussa kuski epäonnistui vaihtamisessa (Uatzissa ei ole synkronoitua vaihteistoa, joten vaihtaa piti välikaasulla). Hän joutui äkkiä painamaan jarrua. Lensin pää edellä auton etuseinään onneksi kymmenen senttiä jonkin kotelon viereen. Ei käynyt kuinkaan, vaikka otsa aristikin myöhemmin. Kaikki säikähtivät, varsinkin vastuussa ollut Maxim.
Retken varusteet ja muonitus
Retkivarusteet olivat vaatimattomat, yleensä riittävät, mutta pakkasyönä palelsi. Teltta oli kohtuullinen, mutta makuualustoina oli 2-3 vanhaa makuupussia. Se varsinainenkin oli varsin vaatimaton kesäpussi.
Kerran retken aikana päästiin saunaan Aktrun kansainvälisen säähavaintoaseman lähellä. Saunassa oli kertalämmitteinen kiuas, jota lämmitettiin saunan ulkopuolelta. Sauna oli kuuma ja nokinen. Lämmintä vettä ei ollut. Viereisen pienen lammen vesi oli hyvin kylmää, varmaankin se tuli jäätiköltä.
Ruoka oli vaatimatonta retkimuonaa. Se oli ymmärrettävää. Mehän yövyimme ja ruokailimme luonnossa. Aamuisin tarjoiltiin teetä, leipää ja murukahvia. Minulla oli mukanani tsuskia, pieni rinkeleitä.
Pääateriana oli saslikkia tai keittoa, joissa oli yleensä säilykelihaa ja perunoita. Lisukkeeksi tarjottiin leipää, makkaraa ja juustoa sekä salaattia majoneesin kera.
Vesi ja keitot keitettiin sankoissa nuotiolla.
Aktas-nimisessä kylässä oli tarkoitus ostaa tomaatteja ja kurkkuja, mutta niitä ei kaupassa ollut. Kylä oli pieni.
Eräänä iltana Maxim sanoi, että nyt tehdään saamistamme taimenista jotain hyvää. Odotin innokkaasti ja seurasin, mitä Maxim teki. Hän aukaisi kalat, poisti suolet ja huuhteli hyvin. Hän ripotteli suolaa kalaan pintaan ja vatsaonteloon. Viiden minuutin päästä hän sanoi, että nyt on valmista. Hän paloitteli noin 25 -senttisen kalan neljään osaan ja antoi minulle pään, jossa roikkui kalan sydän verisuonen päässä.
Kerroin Ritalle, etten kykene syömään sitä. Keksin pikaisesti tekosyyn, että minulle on pienenä opetettu, ettei raakaa kalaa saa syödä matovaaran vuoksi. Rita tulkkasi tilanteen hienosti. Maxim ei loukkaantunut vaan söi itse pääkappaleen. Se oli hänestä kalan paras osa. Minua se ei houkutellut. Maistelin kalan keskiosaa ja se menetteli.
Maxim neuvoi, jos pala ei ole tarpeeksi suolaista, kastele sormenpäätä pöydällä olevaan suola-astiaan ja hiero suolaa kalan pintaan. Hän kertoi, että paras kalaresepti on kuin talvella nostaa taimenen avannosta ja syö saman tien niskapalan pippurin ja suolan kera.
Kun palasin Suomeen, kukaan ystävistäni ei ollut kuullutkaan viiden minuutin suolauksesta. Eräs perhokalastaja tosin kertoi 20 minuutin suolakalasta
Ehkä retkimuona oli kuitenkin rasitukseen nähden hiukan niukkaa, koska paluumatkalla junassa Moskovan ja Petroskoin välillä, minä halusin koko ajan syödä. Ostimmekin Syvärin asemalta venäläisiä umpipiiraita ja savukalan. Kyllä maistui.
Rita puolestaan halusi vain nukkua junan pehmoisessa ja lämpimässä vuoteessa. Hän naureskeli jälkeenpäin, etten antanut hänen nukkua, koska koko ajan piti etsiä syömistä. .
Yhteenveto
Retki oli raskas, koska se kesti kymmenen päivää, kaksi meni matkoihin ja kahdeksan päivää oltiin maastossa. Jokainen yö vietettiin eri paikassa. Mutta Altain monipuolinen alue oli näkemisen ja kokemisen arvoinen.
Matkan järjestelyt olivat sinänsä erinomaiset. Hiukan jäi harmittamaan, kun sovittu ratsastusretki jäi pois. Paikallinen ihminen ei tullut hevosineen sovittuun paikkaan. Emme myöskään ehtineet Ulagan museoon, koska aikataulu jätätti.
Rita kertoi jälkeenpäin, että hän oli tilannut matkan suomalaisen matkatoimiston johtajalle (siis minulle). Rita oli kertonut, että tulen katsomaan voiko suomalaisia turisteja tuoda Altaille. Ehkäpä tällä asialla oli vaikutusta palvelun laatuun.
Joku kysyi jälkeenpäin, että ahdistivatko vuoret. En heti ymmärtänyt kysymystä. Käytyäni Kaukasuksella ymmärsin tarkoituksen. Altai ei ahdistanut, koska laaksot ovat avarampia ja vuoret loivempia. Silmäkulmassa ei ollut koko ajan tummaa vuorta, kuin uhkaamassa olevaa ukkospilveä.
Vuoriston syksyinen ruska painui mieleen. Kun laskeuduimme vuoren rinnettä, näin kuinka lehtikuuset vaihtoivat väriä. Ylhäällä ne olivat keltaisia ja alhaalla vihreitä. Jossain kohtaa vaikutti, että joku oli liukuvärjännyt kuuset, niiden latvat olivat keltaisia ja tyvet vielä aivan vihreitä. Se tuntui erikoiselta ilmiöltä.
Laitan tähän lopuksi linkin reissunkin tunnelmia kuvaavaan suosittuun suomalaiseen iskelmään, jonka nimi on Yö Altailla. Sävel ja sanat ovat Valto Tynnilän ja Martti Jäppisen. Iskelmä on tehty alkuaan 1930-luvun alussa, mutta levytetty sittemmin moneen kertaan. Se löytyy netistä ja alkaa:
”Nuo Altain huiput siintelee
tasolla pilvien.
Ja vuoripuro solisee
alla vanhain pyökkien.
Ah aurinkoiset hetket vuoritiellä
rintehillä iki-vuorten mykkien,
Kun kahden kuljimme siell’ riemumiellä
sydämet rakkautta sykkien”….
Karttapiirros retkestäni. Se antaa käsityksen kuinka kaukana Suomesta Altain seutu on. Aikaerokin on neljä tuntia, kesällä tuntia vähemmän, koska Venäjällä ei ole talvi- ja kesäaikaa.
Reissumme autona toimi maastokuorma-auto Uaz. Se pystyy kulkemaan metrisessä vedessäkin. Siksi kuvan tilanteessa oli helpompaa ajaa paikalliseen tapaan puron pohjaa kuin huonokuntoista tietä pitkin. Auton katolla on kumivene, jota reissun aikana käytettiin. Sillä teimme myös parin päivän mittaisen osan paluumatkastamme Teleskoje –järven vesistöä pitkin. Kuva on myös kollaasi. Vasemmalla ylhäällä on pääopas Maxim, toisessa laidassa kuski Andrei, alapuolella Pekka, alarivissä kokki Olga, tulkki Rita ja apupoika Volodja.
Ensimmäisenä aamuna maisema yllätti. Katun -joen rannalla oli upea ruska. Katun yhtyy Ob-jokeen Bijskin kohdalla. Ob laskee lopulta Jäämereen.
Kohtasimme tutun tuntuista rantamaisemaa. Rita ja venäläiset yleensäkin rakastavat koivikkoa, me suomalaiset useimmiten männikköä.
Katun -joella käytiin laskemassa koskia kumiveneellä. Se oli tyypillinen turisteille tarkoitettu ohjelmapaketti. Kuvassa on jokivarren kylä joka kuului korvissani tutulta. Sen nimi oli Manzherok, minulle siis Manserock.
Altain vuoristoa ilta-auringossa. Vuoret kiinnostivat paljon tasaisemman maan kasvattia. Tämä oli ensimmäinen reissuni vuoristoiselle seudulle.
Kun leiriä pystytettiin, kävelimme Ritan kanssa lähimaisemissa. Syksyllä maisema oli sävyiltään ruskeaa ja kuivaa. Yllättäen jossain kukki kasveja, pääosin outoja. Eräs, joka on tunnistettu on Rhododendron, sekin kukki, vaikka oli syyskuun loppupuoli.
Valtatie M52 seuraa Ursul-joen vartta. Chuya Hihgway kulkee Novosibiskistä Mongolian rajalle. Se on osa vanhaa Siperian silkkitietä. Granö kutsuu samaa tietä Tŝujan tieksi.
Aamulla näin kuinka paikallinen mies meni ilmeisesti töihinsä hevosella ja hänellä oli koira kaverinaan. Kaiketi he olivat menossa paimentamaan lehmiä, lampaita tai hevosia.
Synttäripäiväni aamu. Kuohuviinin ja juhlapuheitten jälkeen löysin aamukävelyllä näin hienon paikan käsien pesua varten. Joki on Ursul.
Kun nousimme yhä ylemmäs, Altain vuoristo alkoi näkyä koko komeudessaan. Vuorten harjanteilla kasvaa vihreitä puita, mutta rinteet ovat paljaat.
Ihanan karu jokimaisema. Veden poikkeuksellisen sävyn aiheuttaa jokin mineraali jota liukenee kallioista. Keskellä harmaata tai ruskeaa maisemaa pistää siellä täällä silmään jokin erityinen väriläiskä.
Vanhoja kalliopiirroksia Altain ylätasangolla, Kalbak-Taš puistossa. Paikallisen selityksen mukaan kyseessä on Äiti Maa eli maaemo. Alueen kalliopiirroksia on pitkältä ajalta. Vanhimmat ovat seitsemän tuhatta vuotta vanhoja ja nuorimmat noin tuhat vuotta sitten tehtyjä. Vasemmalla ylhäällä on Maral-hirvi. Aikoinaan se oli tärkeimpiä saaliseläimiä. Nyt se on suojeltu ja harvinainen. Oikealla ylhäällä Vuorikauris. Vasemmalla alhaalla on metsästäjä jousineen. Oikealla alhaalla: Arvoituksellisessa kuvassa on kaksi ihmishahmoa. Tauno Kohonen luonnehti päiden muotoa avaruusolioiden kypärän muotoisiksi. Kallion oikeassa reunassa on jonkun nykyisen turistin puumerkki. Häiriköitä piisaa näköjään joka paikkaan.
Tässä kuvassa hahmottuu hyvin tutkimusmatkailija Granön mietelmä Altailta: Vuorella on kaksi puolta, valon ja varjon puoli, toinen on vihreä ja toinen ruskea. Puillakin on valoisa ja varjoisa puoli, varjossa on helteellä hyvä levätä. Monessa kulttuurissa korostetaan, että asioilla on kaksi puolta. Kiinalaiset ilmaisevat sitä käsitteillä jing ja jang.
Kivestä veistetty vanhan haudan vartija. Sille on piirretty miekka vyölle. Mallina ja patsaan mittana toimii Olga. Lähistöllä oli myös asuinpaikan perustukset.
Vanha Venäjän ja Kiinan välinen valtatie. Granö kirjoitti tästä tiestä: Kun kaksi hevosmiestä rattaineen kohtasi toisensa, seurasi kiistely kumpi antaa tietä eli peruuttaa.
Nykyään Mongoliaan menevä tie on tällainen. Se on harvinaisen hyväkuntoinen asfalttitie. Kuvassa on myös paikalliseen tapaan tehty kuolonkolarin muistomerkki. Se on keräily auton osista ja kukitettu.
Vanhalle koskimelojalle esiteltiin Tŝuja -joen kuohuja. Eivät olisi minun taidoillani laskettavissa.
Tŝuja -joen silta. Ajettiin yli ja silta kesti.
Pienen joen rantakuusikossa tuli kotoinen olo, jos ei nostanut liikaa katsettaan, etteivät vuoret näkyneet.
Ensimmäisen kerran kohtasimme lumihuippuisia vuoria.
Telttaleiri lehtikuusimetsikössä Aktrun lähellä. Oli ihana kävellä koko alueen peittävällä pehmeällä neulasmatolla. Minulle uusi telttailukokemus.Mahtava öinen tähtitaivas painui syvästi mieleeni.
Aktrun jäätikön huuruja.
Ollaan kapuamassa Aktrun jäätikölle. Apupojan selässä olivat kaikkien tavarat. Volodja ei valittanut yhtään vaan oli koko ajan yhtä iloinen kuin muutkin. Maxim oli kotonaan näissä maisemissa. Näin ensimmäisen kerran kuinka vuorenrinnettä lasketellaan alas seisaaltaan pelkän vaelluskepin avulla.
Aktrun jäätikkö 2 200 metrin korkeudessa.
Jäätikön ympärillä olevia vuoria. Oli yllättävää kuinka äänekkäitä vuoret olivat, koko ajan kuului jotain, esim. kivet vyöryivät rinteitä alas.
Aktrun yläosaa. Täältä jäätikkövirta saa alkunsa.
Aamupala kylmän yön jäljiltä, lumisateessa. Porukka ei ollut oikein iloissaan.
Maisema muuttui ensilumen jälkeen.
Hätätilaministeriön työntekijä ajoi vastaan ja jäi haastelemaan Maximin kanssa.
Ensilunta ruusunmarjapensaissa. Meidän piti ennen lähtöämme allekirjoittaa paperi, jossa lupasimme, ettemme laita omin päin suuhumme luonnosta mitään marjoja tai muuta, koska osa niistä on erittäin myrkyllisiä. Sellaisia ovat mm. marjasinikuusamat.
Käytiin välillä Ritan kanssa kävelemässä, koska Uazin penkit olivat erittäin kovat. Auringon pilkahdukset tekivät maisemasta vielä hienomman.
Yläaron maisemaa ensilumen jälkeen
Tyrnimarjoja. Ne olivat mehukkaita ja suupielestä valui mehu rinnuksille, kun söi suoraan oksasta. Pensaissa ei ollut piikkejä haittaamassa syömistä.
Eräs Kurai -kylän talo. Jokaisessa talossa oli kotieläimiä, lehmiä, vuohia, kanoja ja sikoja. Varmaankin elettiin aika pitkälti omavaraistaloudessa.
Tyttöjä koulusta tulossa. Varusteista päätellen lumi oli yllättänyt kesken koulupäivän. Yritin ottaa heistä kuvia, mutta ujot tytöt juoksivat hihittäen karkuun.
Aksai -kylän keskustassa naudat käyskentelivät omassa rauhassaan.
Hautakurgaaneja. Niiden jäämistöä esitellään paikallisessaPazyryk etnografisessa museossa. Kurgaanit ovat skyyttien kuudennalta kolmannelle vuosisadalle ennen ajanlaskumme alkua tekemiä.
Linkkejä:
Pazyryk-museo
Pazyrykin Kurgaanit
Kalbak-Taš puistossa olevat kivipiirrokset
Tŝulysman jokilaakson ainoa tie. Tällä tiellä pelotti ja Olga lauloi koko matkan ajan.
Tŝulysmajoen tie ylhäältä katsottuna. Alhaalla erottuu asumus, jonka pihalla on aura-auto. Talvella seudulla on kuulemma vähän lunta, koska ilmasto on mantereinen, mutta tuuli kinostaa lunta paikoin suuriinkin kinoksiin. En kadehtinut aura-auton kuljettajaa, jos hän joutuu auraamaan serpentiinitien. En tosin tiedä, onko se talvella käytössäkään.
Tŝulysman jokilaaksoa, Pilvetkin liikkuivat alapuolellamme. Tämä oli retkeni vaikuttavin näkymä.
Tŝulysman jokilaaksoa. Tuota voisin minäkin lasketella kajakilla.
Joen rantamilta ei tahtonut löytyä teltoille tasaisia paikkoja. Paimenkoira kävi tutustumassa leiriläisiin. Maxim kävi ostamassa paikalle sattuneilta kalastajilta taimenia.
Kolme paikallista paimenta tuli vastaan pienen lehmälauman kanssa. Heillä näkyi olevan paljon varusteita mukanaan. Missään ei näkynyt autoja, hevosia sitäkin enemmän. Taustalla erottuu kaksilankainen sähkölinja. Pitkässä linjassa mahtaa olla sähkökatkoja.
Lammaslauma
Ensilumi erottuu vuorilla, laaksossa puolestaan oli lämmintä
Paikallinen kirkko. Sen pihassa on perinteinen kesäjurtta, jota käytetään kesäkeittiönä, etteivät rakennukset lämpiä helteillä turhaan. Kylän nimi on Koo.
Silmääni hivelevä altailainen hevoslauma. Sellaista en ollut ennen nähnyt. Täällä hevoset ovat arkikäytössä ja niitä kasvatetaan ja myydään.
Syksyllä jokien vedet ovat alimmillaan. Tämä on Tŝulysmaan laskeva sivujoki..
Leiripaikkamme Tŝulysman rantamaisemissa puiden varjossa. Täältäkin löytyi kukkivia kasveja. Ihmettelin, kun Alppivuokko oli kukassa, mutta se kukkii täällä kaksi kertaa vuodessa.
Kumiveneemme lähtövalmiina. Siirryimme vesille. Kuski ja apupoika lähtivät ajamaan autoa takaisin. He kertoivat myöhemmin, että he ajoivat paluumatkaa kaksi päivää muutaman tunnin yöunilla. He ennättivät kohtauspaikkaamme Artubasin alapuolelle juuri ja juuri ennen meitä.
Maxim vie Tauno Kohosen kirjettä, jossa Taunon edellisellä matkallaan tapaamansa ihmiset asuivat. Kylän nimi on Balykĉa.
Balykĉa joelta nähtynä.
Teleskoje järvi (Altun-Köl) avautuu. On aika erilaista järvimaisemaa kuin Haukivedellä.
Vuoret ovat korkeita ja ensilumen kuorruttamia. Niillä on harmaan valkoista ohimoilla, sellaista alkoi omilla ohimoillanikin olemaan.
Aamukävelyllämme hevosia käveli rannalla. Ensin luulimme niitä villihevosiksi, mutta toisella oli naru kaulassa.Rita pelkäsi hevosia ensin, mutta uskalsi kuitenkin viedä niille leipäpalan.
Teleskoje järven rannat ovat jyrkät. Yritin jossain nousta ylös vuorelle, mutta rinne oli liian jyrkkä, yrityksestä tuli vain kuuma.
Eräs harvoja paikkoja missä pääsi jaloittelemaan.
Rita ja minä Korbun vesiputouksella. Näinkin vähän veden aikaan se oli mahtavan näköinen ja kuuloinen. Se on merkittävä altailainen turistikohde.
Teleskoje -järveltä löytyi nuotiopaikka. Jälkien perusteella se on suosittu leiripaikka. Sinne selvästi tehdään järveä pitkin järjestettyjä veneretkiä.
Teleskoje -järven pohjoisosaa. Paikalliset kertoivat, että järvellä tuulee aamupäivällä pari kolme tuntia pohjoisesta etelään. Meillekin sattui oikein vaahtopäitä. Iltaisin tuulee vastaavasti etelästä pohjoiseen.
Matkan järjestäjät iloitsivat, kun retki onnistui hyvin. Olin minäkin juhlatuulella.
Altain pääkaupungissa (GornoAltaisk) puutarhat kukoistivat ja kesä jatkui edelleen helteisenä.
Oot kertonu synttärireissusta, mut ny se vasta kunnolla avartu. Kertomus ja kuvat! Upeat muuttuvat maisemat jollaisii ei Suomes oo. Kiitos matkatarinasta ja jospa joku innostus lähteeki tuonne. -Mave-
Kiitti. Vielä muisti pelasi sen verran että sai joitakin muistoja talteen. Tätä kun muisteli ja kirjoitti ja katseli kuvia niin nytpä haluttaisi lähteä uudestaan.