Teksti ja kuvat Jyrki Suikkanen

Pitkän Niiralan rajalla jonottamisen jälkeen kurvaamme Pekan, Veikon ja Marin kanssa heti rajan takana sijaitsevaan vilkkaaseen ravintola Kolmoseen syömään. Maittavan aterian jälkeen jatkamme kohti Sortavalaa pitkin mutkittelevaa ja kumpuilevaa tietä, kesäisen vehreän maaston vilistäessä auton ikkunoissa.

Lukuisat tietyöt hidastavat muutoin vauhdikasta menoa, ensikertalaista hämmästyttää paikallinen ajokulttuuri, jossa mm. nopeusrajoituksilla ja ohituskielloilla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Myöhemmin saankin valistusta paikallisesta liikennekulttuurista ja säännöistä, jotka hieman poikkeavat totutusta.

Matka rajalta kohti Sortavalaa on melkoinen aikamatka menneisyyteen, tuntuu paikoin kuin aika olisi pysähtynyt sodan jälkeiselle kymmenluvulle. Myös mielikuva Sortavalasta ei aivan vastaa mielikuvaa venäläisestä kaupungista, joka oli syntynyt aiemmin vieraillessani Kostamuksessa. Paljon on vanhaa suomalaista rakennuskantaa säilynyt etenkin kaupungin keskustan kortteleissa.

Jätämme Veikon Sortavalan keskustaan ja kolmistaan suuntaamme kymmenisen kilometriä etelämmäs, Haavukseen, Laatokan rannalle.

Parkkeeraamme autot ystävällisen pariskunnan, Tanyan ja Sashan, pihalle retken ajaksi. Pakkaamme kajakit vauhdikkaasti päivän jo kääntyessä kohti iltaa.

Työnnymme vesille kauniissa, lähestulkoon tyvenessä, kauniin aurinkoisessa illassa, seuraten meitä saattamaan lähteneiden Tanyan ja Sashan omatekoista ja nopeakulkuista pariairosoutuvenettä.

Reilun kilometrin jälkeen tiemme erkanivat ja jatkamme kolmistaan muutaman kilometrin, kunnes löysimme mieleisen yöpymispaikan mukavalta kalliorannalta, Tamhankan saarta vastapäätä, sumulauttojen jo alkaessa purjehtia pitkin Laatokan ulapoita ja rantoja.

Kesäyön pastellisävyinen taivas ja saarien välissä leijuvat sumulautat loivat unenomaisen, lähes aavemaisen tunnelman, tähän erämaiseen paikkaan, jossa syvältä järven uumenista nousi toinen toistaan korkeampia saaria, koskemattomine metsineen ja rantoineen. Hiljaisuus oli lähes rikkumaton, vain etäinen käkösten kukunta karjalan kunnailla ja mustarastaan mestarillinen tunnelmointi loivat omalta osaltaan hienon lisänsä tähän ensikertalaista säväyttävään ympäristöön.

Aamulla heräämme auringon helottaessa täydeltä terältään, tuuli on virinnyt auringon noustessa horisontin takaa ja aamuaskareita tehdessämme on tuulenpuuska viedä kalliolle pystyttämämme teltan, mutta onneksi onnistun saamaan karkulaisen kiinni ennen sen painumista Laatokan aaltojen syleilyyn.

Verkkaisten aamutoimiemme lomassa seurasimme uteliaiden laatokannorppien touhuja sekä kantosiipialusten kulkua läheisellä laivaväylällä, joka ohjaa aluksia Sortavalasta kohti Valamoa tässä maalauksellisessa maisemassa.

Auringon kivuttua tovin jos toisenkin kohti taivaankantta, pujahdamme pakattuihin kajakkeihimme ja suuntaamme kohti vastarannalla kohoavaa Tamhankaa ja sen itäkärkeä, jonka kierrettyämme saamme näkyviimme saaren takana lymyilleen toisen, erikoisen nimen omaavan saaren, Markatsiman. Päätämme rantautua ja kivuta komealle ja korkealle kallioharjanteelle ihailemaan ympäröiviä maisemia. Rehkiminen kannattaa, hyvän tovin ihailemme lähinnnä itään, kohti Honkasaloa, avautuvia maisemia.

Sekä Markatsimalla, että Tamhankalla on ollut suomalaista asutusta kunnes katkera evakkotaival on ollut edessä. Päätämme tutustua Markatsimalla olleeseen vanhaan asuinpaikkaan. Hämmästyn kuinka vanhat peltoalueet ovat pysyneet hyvinkin avonaisina kuluneista vuosikymmenistä huolimatta.

Paikka on hyvin rehevää vanhaa lehtoa, jossa peltojen valtalajina tuntuu olevan kauniin keltaisina kukkivat kullerot. Ympäröivissä metsissä konsertoivat mestarillisesti mm. lehtokerttu, mustapääkerttu ja kultarinta.

Pidämme evästelytauon tämän vanhan maatilan loivasti veteen laskevalla rantakalliolla, paikassa, josta I.K.Inha on ottanut aikanaan valokuvan, kohti lahdelman toisella puolella olevaa niemeä, johon nyt on kolme, kumiveneellä liikkeellä olevaa, venäläistä kalamiestä pystyttänyt leirinsä.

Rantakalliolla nautitun lounaan jälkeen suuntana on Honkasalo, tarkemmin sanottuna Honkasalon kujaset, paikka jossa myös I.K.Inha on hieman ennen meitä kanniskellut palkkikameraansa ja lasinegatiivejansa.

Jotta reittiin Honkasalon kujasille ei olisi liian helppo ja lyhyt niin joudun seuraamaan kokeneempia Markatsiman ympäri aavan puolelta, ilmeisestikin tarkoituksena on tarkkailla alottelijan merikelpoisuutta. Ennen aavalle siirtymistä melomme Markatsiman ja Tamhankan välisen kapean, jokimaisen ja reheväkasvuisen kujan kautta, joka on vielä mukavan rauhallinen ja tyyni osuus.

Karu totuus tyypillisestä Laatokalla melomisesta paljastuu, kun saavumme aavan reunalle ristiaallokkoon ja nyt oli kieli asetettava tarkasti keskelle suuta, sillä pienillä sisäjärvellä meloneelle nämä meren aallot saavat keskittymään toden teolla ja sivuille vilkuilu saa jäädä, mielenkiintoisesta lintuluodosta ja Valamolle aukeavasta maisemasta huolimatta.

Muutaman kilometrin jälkeen saan huokaista helpotuksesta, kun pääsemme sivutuulesta kevyenpään myötäaallokkoon. Ilo on kuitenkin ennenaikaista, kun edessä on vielä kolmen ja puolen kilometrin selän ylitys, jossa veri vasta todella punnitaan, kun tuuli tuntuu loppupuolella yltyvän ja aallonkorkeus kasvavan entistä suuremmaksi ja haastavammaksi. Keskityn täysillä jokaiseen aaltoon ja melanvetoon, ei pelota, mutta en tunne oloani erityisen kotoisaksi ja ajatus kylmästä kylvystä saa yrittämään tosissaan, sillä Laatokan kylmässä vedessä ei kauaa pyristellä.

Vihdoin viimein pitkällisen rimpuilun ja sohimisen jälkeen, sillä melomiseksi tuota osuutta ei juuri voi hyvälläkään tahdolla kutsua, tulemme ensimmäiselle, periaatteessa suojaiselle, kujaselle. Korkeat aallot kuitenkin puskevat kajakkia takaa kohti kujasen perällä odottavaa hiekkarantaa, kunnes kajakin keula karahtaa rantahiekalle ja samassa takaa vyöryvä mummoaalto pyyhkäisee kajakin yli ja kylmä vesi vyöryy aukkopeiton resorista sisään kastellen melojan matkalla kangistuneen takaliston ja puutuneet jalat. Onneksi Pekka rientää apuun ja kiskaisee kajakin kauemmas rantahiekalle, jossa pikainen poistuminen kajakista tapahtuu. Puutuneista jaloista huolimatta tuntuu mukavalta olla hengissä ja tuntea kiinteää maata jalkojensa alla.

Laatokan kaste oli saatu ja nyt oli kiire saada kuivia vaatteita päälle, nuotio palamaan ja makkarat paistumaan. Märkien vaatteiden kuivamaan ripustamisen ja nuotioaterian jälkeen oli aika suunnata etsimään sopivaa paikkaa, johon kallistaa päänsä seuraavaksi yöksi. Pekan ei tarvinnut suunnata, kun oiva telttapaikka löytyi kujasen perällä olevasta suomalaisten rakentamasta laavusta. Me sen sijaan löysimme sopivan telttapaikan hieman etäämmältä, kallion laelta, josta avautui varsin kelvollinen näkymä ympäröivään saaristoon.

Seuraavan aamun ohjelmassa oli saareen tutustumista ja ensimmäisenä suunnitelmissa oli takamaastossa kohoavaan Vahtimäkeen tutustuminen ja kohta aamiaisen nautittuamme osoittivat saappaankärjet reilun kilometrin päässä odottavaa Vahtimäkeä.

Seurasimme kohteeseemme polveilevaa polkua läpi vanhan metsän, mutta jo muutaman sadan metrin jälkeen tuli komento takaisin, alkoi sataa.

Virittelimme tarpin teltan suojaksi ja asetuimme vaateriin kuuntelemaan sateen rummutusta, jota jatkuikin pitkälle iltapäivään.

Sateen tauottua otettiin Vahtimäki uudelleen tavoitteeksi ja tällä kertaa pääsimme kuivana perille, mutta auringon alkaessa paistaa lämpimästi sateen jälkeen nostatti se märästä maastosta sumun peittäen näkyvyyden ympäröivään maastoon.

Vahtimäellä oli selkeitä aiemman metsäpalon jälkiä ja nyt palanutta maaperää elävöitti mm lukuisten orvokkien ja kissankäpälien kasvustot, olipa kukkamereen ihastunut yksittäinen kyykin, joka nautti auringon lämmöstä ja yltäkylläisestä väriloistosta.

Aikamme patsateltuamme tällä sodan aikana tulenjohtopaikkana toimineella kukkulalla alkoi sumu hälvetä ja ympäröivä komea maisema paljasti kasvonsa. Mikä maisema: Etualalla kukkaloisto ja taustalla kansallispuiston metsämeri lukuisine saarineen, luotoineen, lahtineen niemineen ja kauempana Laatokan ääretön ulappa ja sen reunalla Valamon luostarisaari.

Vahtimäen kierroksen tehtyämme jatkoimme jalkapatikassa kohti Honkasalon muita kujasia ja tavoitteena tähyily Laivasaarta. Linnuntietä matkaa oli vajaa kilometri, mutta näillä main on turha haikailla linnuntiestä, edessä oli melkoinen kujasten juoksu etsiessämme sopivaa reittiä. Edessä oli vuoron perään korkeita kallioita, paikoin ylitsepääsemättömine jyrkänteineen ja niiden väleissä olevine jontkineen. Kaiken tämän hyvän lisäksi osalla aluetta on aiemmin riehunut metsäpalo, ehkä toistakymmentä vuotta sitten ja nyt paikalla kasvaa tiheä ja vaikeakulkuinen metsikkö.

Lopulta kuitenkin aikamme taisteltuamme ja taiteiltuamme päädyimme rantakalliolle tähyilemään kohti jyhkeää Laivasaaren profiilia, jonka jyrkät rannat kohosivat majasteetillisesti ympäröivästä, tummanpuhuvasta vedestä. Näytti kuin Laivasaari olisi purjehtinut hyvässä myötäisessä, vaikka purjeita ei ollutkaan nostettu mastoihin.

Korkeilta rantakallioilta avautui näkymä myös kohti parinkymmenen kilometrin päässä häämöttävälle Valamon saarelle ja sen iltavalossa kylpevälle kirkon pääkupolille.

Palaamme kohti leiriä muiden Honkasalon paikoin labyrinttimaisten kujasten, rantoja seuraillen, jotka muodostavat oivallisia ja suojaisia turvapaikkoja Laatokan puhaltavilta tuulilta.

Illalla joudumme keskeyttämään retken, kun ilmaantuu akuutti tarve päästä lääkäriin. Melominen ei ole nyt vaihtoehtona päästä mantereelle. Pekan suosiollisella avustuksella saamme viestin Tanyalle ja Sashalle, jotka lähtevätkin heti matkaan Haavuksesta kohti Honkasaloa, jonne he saapuvat vajaata paria tuntia myöhemmin, auringon jo laskettua mailleen.

Kajakit lastataa katamaraanin sivuilla oleville telineille ja me hyppäämme Marin kanssa kannelle istumaan, Pekan jäädessä vielä Honkasaloon.

Oli upea kokemus päästä purjehtimaa valoisassa kesäyössä, leppeässä tuulessa, taivaanrannan punertuessa auringon laskettua mailleen ja vastakkaisella tummeneva sinihämyinen taivas, jonka pimenevälle kannelle pikkuhiljaa ilmestyvät ensimmäiset kirkkaat tähdet.

Puoliyö ohitetaan matkalla ja lopulta varsin yllättäen tuuli tyyntyy kokonaan ja lopun matkaa on jatkettava moottorin avustuksella.

Yhden jälkeen yöllä olemme rannassa , nopea kajakkien ja tavaroiden lastaus ja matkaan läpi öisen, uinuvan Sortavalan ja edelleen hiljaisella rajalle, jossa muodollisuuden sujuvat varsin nopeasti.

Ensimmäinen Laatokan retki jäi hieman suunniteltua lyhyemmäksi, mutta oli siitä huolimatta hyvin antoisa ja mielenkiintoinen. Suuret kiitokset Pekalle, että pääsin mukaan tälle matkalle! Syvät kiitokset ja kumarrukset myös Tanyalle ja Sashalle heidän ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta.