Pajasyrjä sodan aikana ja nyt

Teksti: Pekka Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo  Kuva:  Pekka Pouhula

Äitini suku on lähtöisin Jaakkiman Pajasyrjän kylältä läheltä Lahdenpohjaa luovutetusta Karjalasta. Hän on muistellut perheensä evakkotaipaleita ja asettumista lopulta Lapuan Lakaluomalle.

Ensimmäisen kerran kävin Pajasyrjässä 1.9.2001 äitini, sisareni ja veljieni kanssa. Meitä oli kaksi autollista. Nykyisin kylän paikalla ei ole rakennuksen rakennusta. Olen ottanut yllä olevan kuvan suunnilleen Perä-Innasen kohdalta Sepänmäelle päin. Mummolani on sijainnut kuvan etualalla tien vasemmalla puolella.

Ensimmäinen ajatus joka tuli mieleeni, kun näin Pajasyrjän, oli etten ihmettele, miksi rakensin taloni sellaiseen paikkaan, missä se nyt on Rantasalmen Koisuanniemessä. Ehkä se johtui maisemasta. Ne eivät ole samanlaisia, mutta kummassakin paikassa talo on mäellä, josta näkee kauas. Mietin joskus vieläkin, mistä tuo ajatus tuli niin voimakkaana mieleeni. Se on mystistä.

Kun äskettäin löysin Pajasyrjästä jatkosodan aikana otetut SA-kuvat, tuli huikea tunne, että onpa ollut hieno ja elävä kylä. Näissä kuvissa kylä on talvisodan ja sitä seuranneen venäläisvaiheen sekä suomalaisten hyökkäysvaiheen jälkeen vielä suhteellisen ehjä ja paikat ovat tunnistettavissa.

Ottamaani kuvaa ja SA-kuvia katsoessa tulee miettineeksi, minkälainen tämä maisema olisi, jos maat olisivat jääneet suomalaisten haltuun.

* * ** * * * * * * * * * * * * * *

Teksti: Kirsti Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo  Kuvat: SA-kuva ja Pentti Puputti

Pajasyrjän SA-kuvien herättämiä muistoja

Netissä olevat alkuperäiset SA-kuvat ovat erittäin laadukkaita ja ammattikuvaajien ottamia, joten ne kertovat paljon kylästä ja sen rakennuksista. Koska minä itse en ole koskaan nähnyt Pajasyrjän kylää, näytin äidilleni Kirsti Pouhulalle (os. Innanen) näitä kuvia hänen lapsuudenkylästään. Seuraavassa on kahdeksan SA-kuvaa armeijan tekemine kuvateksteineen sekä äitini muistoja kuvien maisemista ja siellä asuneista ihmisistä. Myös enoni Ernesti Innanen on kommentoinut joitakin kuvia. Alkuperäisistä kuvista olen poiminut ja suurentanut muutamia yksityiskohtia, koska tässä blogissa olevia kuvia ei voi zoomata.

Lemisen talo

Kuvassa on Lemisen talo. Santra Leminen asui talossa neljän poikansa ja kahden miniänsä kanssa. Kahden pojan kohtalo oli surullinen: Tauno kaatui rintamalla jatkosodan aikana. Samoina vuosina Veikko hukkui Lahdenpohjan kauppalassa.

Lemisen talo oli keskeinen paikka kylässä, koska sen tuvan pöydälle tuli posti kolme kertaa viikossa. Siellä oli aina lehtiäkin. Kylän pojat ravasivat rapaisine jalkoineen talossa katsomassa lehtiä. Miniät taisivat olla joskus vihaisia, kun olivat saaneet juuri lattiat pestyä.

Heillä oli iso puutarha, jossa oli kookkaita omenapuita. Santra oli hyväntahtoinen ihminen ja antoi puusta pudonneita omenia kylän lapsille. Kerran Ernesti ja Rauha olivat saaneet Santralta luvan mennä itse poimimaan omenat maasta. Kun he menivät niitä poimimaan, ei Santra eikä kukaan muukaan ollut kotona. Muuta talonväkeä oli kuitenkin tullut kohta kotiin. He olivat heittäneet Rauhan ja Ernestin aidan yli. Nämä olivat lähteneet juoksemaan pois. He eivät uskaltaneet mennä kotiin, vaan juoksivat mummolaan, Simo Kukon taloon. Mummola toimi meille aina turvapaikkana.

Kuvan taustalla näkyy Sepänmäen talo. Sieltä oli palanut navetta ja tultuaan evakosta heidän eläimensä olivat riihessä.

Takana vasemmalla näkyy meidän Puustan pelto ja sen pellon piennar. Pellon takaa oli raivattu uutta peltoa, joten paikan nimi saattaa viitata siihen. Suokkaan talo oli siellä metsän takana. He kulkivat jalkaisin usein sitä piennarta pitkin. Pientareella kasvoi mansikoita, mustikoita ja vadelmia. Pikkulapsina käytiin Ernestin kanssa siellä syömässä marjoja.

Kerran Suokkaan Aune, joka oli vähän vanhempi kuin me, tuli marja-aikaan siihen ja vaati meitä lähtemään heille leikkimään, taikka hän suuttuu. Niinpä me mentiin heille. Talossa oli joukko isompia poikia, jotka olivat kovia puhumaan. Istuttiin vähän aikaa sängyn kannella ja lähdettiin pois, koska ei uskallettu olla kauan poissa kotoa. Talo oli meidän mielestämme kaukana, koska se oli metsän takana.

Enoni Ernestin mielestä omenaepisodi oli hiukan toisenlainen. Hänen muistoissaan Tienlaita-Innasen aikuinen poika Eino olisi pyytänyt Ernestiä ja Rauhaa ostamaan hiukan omenoita Lemisestä ja antanut vähän rahaa sitä varten. Lemisessä ei kuitenkaan ollut ketään kotona ja Ernesti oli pujahtanut aidan ali ja ottanut muutaman omenan maasta, kun Rauha oli huomannut jonkun tulevan tietä pitkin. Ernesti oli pujahtanut takaisin aidan ali ja he molemmat olivat lähteneet juosten pakoon. Kun he pääsivät mummolaan, he huomasivat, ettei rahoja enää ollut. Ehkä ne olivat pudonneet juostessa.

Ernesti on muistanut pari muutakin yksityiskohtaa. Hänen mielestään Veikko Leminen oli kävellyt ennen Lahdenpohjaa olevalla Aurajoen sillan kaiteella ja pudonnut rotkoon. Hän oli loukkaantunut niin pahasti, että oli kuollut pian sen jälkeen.

Hänen mielestään Puustan pellon pientareella kasvaneet mustikat eivät olleet aivan tavallisia metsämustikoita. Ernesti kutsui niitä piennarmustikoiksi. Ainakaan Lapualla hän ei ole koskaan tavannut niin suuria mustikoita. Ehkä mustikoiden kasvupaikka oli niin rehevä, että mustikat kasvoivat tavallista suurikokoisemmiksi.

Kansakoulu

Pajasyrjän koulu oli kaunis, vaalea ja hiukan punertavaksi maalattu rakennus. Kun meiltä päin mentiin kouluun, ensin oli jyrkkä mäki, sitten tuli vastaan koulualueen portti ja kaivo. Koulun ympäristössä oli isoja kuusia, jotka loivat juhlallisen tunnelman kun kouluun meni tietä pitkin. Usein kuitenkin kuljin kouluun pellon pientaria pitkin Timosen Sirkkaa hakemaan. Hänen kotinsa oli koulun vieressä. Se oli sellainen harmaa tupa.

Sirkka oli minua vuotta vanhempi. Kun menin ensimmäistä kertaa kouluun, kaikki isot tytöt tulivat ympärilleni ja päivittelivät, että noin pieni tyttö tuli kouluun. Minua ei koskaan kiusattu koulussa ja alakoulun opettaja, jonka nimeä en muista, piti minua lellikkinään. Hän pyysi minut monta kertaa asuntoonsa ja leikkasipa kerran hiuksenikin. Hän oli erakoitunut nainen, joka vältteli ihmisiä. Meiltä hän kävi hakemassa munia ja maitoa.

Ennätin käydä koulua vain vähän toista vuotta ennen kuin talvisota syttyi ja lähdettiin Pajasyrjästä evakkoon.

Kun Pajasyrjä oli vallattu takaisin ja jatkosodan aikana palattiin kylään, siellä ei voinut pitää koulua, koska koulussa majoittui sotavankeja. He menivät aina aamuisin metsätöihin vartijat mukanaan.

Vasta seuraavana vuonna alkoi koulu uudelleen. Olin silloin neljännellä luokalla. Opettajina olivat Lappalaisen Lempi ja Yrjö, jotka asuivat koululla. Lempi opetti 1-2 luokkia ja Yrjö muita. Sen jälkeen ennätin olla yhden vuoden oppikoulussa Lahdenpohjassa. Seuraavana syksynä lähdettiin taas evakkoon Pohjanmaalle. Minun muistoissani koulu pihapiireineen oli hyvin kaunis paikka.

Ernestin mielestä noin 5 km:n Meriään päin oli vankileiri parakkeineen. Olisiko ollut niin, että ensimmäisen talven jälkeen koululla majailleet vangit olisi siirretty siihen parakkikylään.

Ernesti muistaa myös, että sodan aikana Pajasyrjän koululla sai ilmaisen ruoan, joka oli keittoa tai kaurapuuroa. Ruoka valmistettiin koulun pihalla olleen saunan padassa. Oppilaat toivat itse leivän ja maidon sekä astiat mistä syötiin.

 Innasen taloryhmä

Kuvassa tullaan kylälle Kankaalta päin. Se oli aukio, jossa poltettiin kylän juhannuskokko. Kuvassa on Perä-Innasen lato ja sen vieressä tuomi. Ennen ladon vieressä oli vinttikaivo, jossa kyläläiset juottivat hevosia, kun tulivat ajosta siltä suunnalta.

Taempana näkyy ensin Perä-Innasen savupiippu ja talon rauniot. Sielläkin oli pihassa tuomi ja vanha riihen rotisko. Se talo oli suuri ja maalattu keltaiseksi. Vanhin sisareni Toini meni sotien jälkeen naimisiin Perä-Innasen pojan, Eeron kanssa.

Aivan vieressä on Tienlaita-Innasen talo. Sielläkin näkyy tuomi säilyneen pihassa. Kummastakin talosta olivat säilyneet vain saunat, jotka olivat tien toisella puolella. Takaa pilkistää myös meidän, siis Heikki ja Lyyti Innasen koti. Ulkorakennukset ovat etualalla.

Kuvassa näkyy myös Jaatisen juuri ennen talvisotaa valmistunut uusi navetta. Se oli säilynyt ehjänä. Minun muistini mukaan Jaatisella oli iso keltaiseksi maalattu talo, jossa oli suuri hyvin aidattu puutarha ja paljon omenapuita. He myivät omenoita Lahdenpohjaan.

Sen talon toisessa päässä asuivat ennen sotia vuokralaisina Saimi ja Jussi Sinkkonen perheineen. Heidän lastensa kanssa leikittiin paljon. Myöhemmin he muuttivat kauemmas Soinisille.

Tienlaita-Innasen Aulis (jota meidän perheessä kutsuttiin Heikki-Toisiin Aulikseksi) tuli joka aamu meille leikkimään Ernestin kanssa.

Maisema alakaivolta päin

Tämä kuva on Innasen alakaivolta päin. Pajasyrjän kylä oli mäellä ja kaikilla taloilla oli mäen alla oma kaivo. Oikealla näkyy alakaivolle menevän polun varrella oleva lato. Taustalla näkyy myös kotitaloni pihapiiri.

Sieltä aittojen takaa meni kärrytie Siiliin kujosia pitkin. Kujosiksi kutsuttiin risuaidoilla reunustettua polkua tai tietä, jota pitkin lehmät ajettiin laitumelle. Kuvassa näkyvät hyvin Siiliin menevät kujoset. Niitä juostiin lapsena monet kerrat, kun leikittiin Siilin lasten kanssa. Siilin isossa talossa oli paljon lapsia, koska talossa eli kaksi miniää samassa taloudessa. Taloudessa elivät myös ukko ja mummo sekä Toivo-setä. Hänellä oli hallussaan yksi kamari.

Siilistä käytiin ostamassa hiivaa. He pitivät sitä varastossa.

Pajasyrjän kylämaisemaa

Kuvassa kujoset lähtevät Lemisen pihasta ja menevät Siiliin. Kuvassa näkyvät meidän rakennukset takaa päin sekä Jaatisen juuri ennen talvisotaa valmistunut navetta, aitat ja vähän talon päätyä. Sen takana on Lemisen riihi. Miehet nostavat perunaa. Venäläiset olivat tuoneet Malisen talon metsän takaa pellolle, mutta pystytys oli jäänyt kesken.

Heikki Innasen pihapiiri

Tässä kuvassa näkyy hyvin meidän koti Kankaalta katsottuna. Siinä pihapiirissä me on kasvettu ja leikitty sekä opeteltu työtäkin tekemään. Ne on niitä lapsuuden muistoja. Silloin kesäisin oli aurinkoista ja linnut lauloi. Minulle jäi mieleen ennen muuta voimakas lintujen laulu ja käen kukunta keväisin. Alakaivon metsä oli aivan valkoinen, kun tuomi kukki.

Kuvassa ovat vasemmalta sauna, perunakellari, jota kutsuttiin kuopaksi. Siinä on viisto katto, sen tuntumassa on hökkeliksi kutsuttu tyhjä aitta, joka oli lasten leikkipaikka. Sitten oli käytössä ollut aitta ja välissä puutarhaa sekä tupa. Sitten on navetta. Sen päädyssä oli ulkohuone, joka erottuu navetan päädyssä vaaleampana. Ulkohuone oli tilava ja siellä oli useita reikiä. Ulkohuoneessa oli paljon päreitä pyyhkimistä varten.

Armeijan tekstissä mainittu Vaaraniemen taloryhmä tarkoittaa Perä-Innasta ja Savolaisen taloryhmä Jaatisen taloryhmää. Armeijan nimet perustuvat ilmeisesti paikkojen aiempiin omistajiin.

Uteliaita lapsia

Kuvassa ovat etualalla vasemmalta Sinikka Kukko, Pertti Jääskeläinen, Kalevi Kukko ja Reino Jääskeläinen. Kahta taaempana olevaa lasta en tunnista varmasti. He saattavat olla myöskin Jääskeläisen lapsia. Auto on varmaankin ollut Kukon maisemissa ja lapset ovat tulleet sitä katsomaan.

Reinolta meni ranteesta kokonaan käsi pois, kun pojat olivat löytäneet maastosta ammuksia ja yksi räjähti kädessä. Pojat olivat innokkaita etsimään sotatarvikkeita maastosta. Olihan siellä vaikka mitä kivääreistä alkaen.

Ernesti tarkensi, että Reino oli löytänyt maastosta nallin, joka osui pojan kulkiessa ovenripaan, tärähti ja räjähti pojan kädessä. Hänen mukaansa pojat eivät juuri muuta tehneetkään kuin etsivät maastosta aseita ja ammuksia.

Pajasyrjän kylämaisemaa

Kun tullaan metsästä Meriältä päin kylän vastakkaiselta laidalta kujosia pitkin, tien laidassa on Hyppösien talo. Siellä ei ollut lapsia, joten en heitä juuri tuntenut. He olivat jonkinlaisia kansanparantajia. Kerran siskolleni Rauhalle meni roska silmään eikä se tullut moneen päivään pois. Äiti vei Rauhan Hyppöseen. Hän käänsi silmän ja purskutti ensin suusta vettä silmään ja otti sitten kielellä roskan pois.

Hyppösen naapurissa oli meidän mummola. Sinne me aina lapsina karattiin, varsinkin minä. Meitä pidettiin siellä hyvänä. Talossa asuivat mummoni ja ukkini Katri ja Simo Kukko poikiensa Simon ja Einarin ja miniöidensä kanssa. Einari -enolla ja Veeralla ei ollut lapsia. Simo -enolla ja Elsalla oli minun ikäinen poika Väinö sekä kaksoset Sinikka ja Kalevi. Talossa asui vielä Impi-täti, äidin nuorin sisko joka oli lievästi kehitysvammainen eikä ollut naimisissa. Koko elämänsä hän hoiti lapsia, varsinkin sairaita lapsia aina siellä, missä apua tarvittiin. Raskaisiin ulkotöihin hän ei kyennyt.

Siellä olevia taloryhmiä kutsuttiin Kukon ryhmäksi. Kun siitä jatkettiin kylän keskustaa kohti, oli  Antti-sedän paikka ja tien toisella puolella autiona olevan huonokuntoinen Kukon veljesten talo. Siinä talossa Katri-mummo oli syntynyt ja kasvanut. Talossa oli asunut neljä veljestä yhtä aikaa.

Seuraavaksi kylälle päin oli Lehtelän Hildan tupa. Tien toisella puolella asui nuohooja Urho Pekka Puputti. Kun jatkettiin matkaa tien oikealla puolella oli ensin Suutarisen talo ja sen vierellä Malisen talo. Se oli iso ja valveutunut talo. Heillä oli kaunis puutarha, jossa oli paljon kukkia. Heiltä kaatui sodassa poika, Tauno Malinen. Hän oli meidän Toinin koulukavereita. Toini muisteli vielä viime vuosinakin Taunoa.

Keskellä kylää oli Pekka ja Katri Puputin talo. Se oli kylän suurin talo. Talon poika Antti Puputti toimi aktiivisesti kunnan asioissa. Antin poika Pentti Puputti on piirtänyt alussa olevan kaaviokuvan Pajasyrjän kylästä. Talossa asui suurperhe, koska Pekan ja Katrin pojat asuivat vaimoineen ja lapsineen samassa taloudessa. Heidän lähellään asuivat myös Jaakko ja Mari Puputti, kolmen lapsensa Eilan, Paulin ja Ainin kanssa. Heidän talossaan oli vain yksi huone. Mari teki ompelutöitä. Minullekin hän ompeli mekkoja.

Sitten olivat Jääskeläiset, Kalle ja Annamari. Heillä oli kolme lasta, Maire, Lyyli (joka myöhemmin kuoli Lapuan patruunatehtaan räjähdyksessä) sekä Eino. Heistä Maire oli hyvä kaverini. Kerran me tehtiin Siilin Meerin kanssa Mairelle nimipäiväkakku ja vietiin se hänelle ruispellon piennarta pitkin, koska pelättiin sepän koiraa.

Parhaita kavereitani olivat Meeri, Maire ja Timosen Sirkka. Lisäksi minun kaverini oli Pitkäsen Aili, joka asui viiden kilometrin päässä salolla siellä Meriässä päin. Hänen isänsä oli metsänvartija. Talossa oli paljon lapsia ja he kävivät Pajasyrjän koulua.

Ernesti muistelee, että ennen sotia Karvisen Otto piti parisen vuotta kyläkauppaa. Yksi talon huoneista oli kauppapuotina. Ennen sitä Karvinen piti kauppapuotia Perä-Innasesta vuokraamassaan kamarissa. Kun palattiin evakosta Pajasyrjään, kylässä ei ollut kauppaa. Karvinen ei palannut takaisin, koska hänen talonsa oli palanut.

Valaistuksena Ernestin ja äitini kotona oli ennen sotia tuvassa öljylamppu ja navetassa lyhty. Kun palattiin evakosta valaistuksena oli evakkomatkalla Ruotsista ostettu karbidilamppu. Se oli ostettu ennen kuin lähdettiin Ylitornion Pekanpäästä takaisin Pajasyrjään. Kylässä ei siis ollut sähköjä.

Karbidilampun polttoaineena oli ”karbidia”. Se oli iso möykky, josta oli hankalaa irrottaa pieniä paloja lampun polttoaineeksi. Ilmeisesti se oli ostettu samalla kertaa kuin lamppukin.

Lamppuöljyn ostaminen oli säännösteltyä, siksi sitä käytettiin vain navetassa. Karbidia käytettiin tuvassa, sitäkin säästäen. Nukkumaan mentiin aikaisin.

Ernestin muistin mukaan Pajasyrjän kylässä ei myöskään ollut puhelinta. Lähin puhelin oli naapurikylässä Kukkalammilla Pekkisillä.

* * * * * * * * * * * * * * *

Teksti: Pekka Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo  Kuvat: SA-kuva ja Pekka Pouhula

Kuvia katsellessani tuli mieleeni, että olen lukenut jostain uukuniemeläisen horrossaarnaaja Helena Konttisen (18.6.1871 – 24.4.1916) käyneen Pajasyrjässäkin. Helenan toiminnan pohjalta syntyi uukuniemeläisyydeksi kutsuttu uskonnollinen herätysliike. Kysyin äidiltäni muistaako hän jotain tällaisista asioista.

Äitini sanoi, että pajasyrjäläinen Simo Jääskeläinen oli samaa lahkoa. Se piti seurojaan Simo Jääskeläisen talossa ja äitini muisti olleensa joskus lapsena siellä seuroissakin ja kertoo nukahtaneensa penkin alle. Seuroissa olevat olivat rukoilleet polvillaan.

Äitini mummo Katri Kukko ei ilmeisesti pitänyt tuosta uskonlahkosta. Hän oli sanonut, että niissä seuroissa nukkuvat miehet ja naiset yhdessä sekaisin.

Katri-mummon appiukkokin oli ollut saarnamies. Tämä ei ollut kuulemma tehnyt muuta kuin kulkenut saarnaamassa. Sieltä saakka varmaankin tulee sukumme kielteinen suhtautuminen uskontoon. Katri-mummo oli nähnyt läheltä, mitä saarnamiesten kulkeminen pitää sisällään.

Katri-mummo itse oli noussut joka aamu kolmen maissa työntekoon, ehkä niin kuin ”kukon” pitääkin. Hän oli myös opettanut molemmat miniänsä talon töille. Hän oli kuulemma oikein ryöminyt kangaspuiden alle ja asetellut miniöiden jalat oikeille polkimille.

SA-Kuvat

Tämän tarinan kuvat löytyvät osoitteesta http://sa-kuva.fi.
Kun sivu avautuu, klikkaa suomen lippua. Avautuvalla sivulla on painike ”Hyväksyn”. Kun painat sitä avautuu sivu, jossa oikealla ylhäällä on hakuvalinnat. Kirjoita tekstihaku -kenttään ”Pajasyrjä*”. Sieltä tulee esiin 42 kuvaa. Kun lataat kuvat omalle koneellesi, voit zoomata kuvia reippaastikin ja saat hyvin esiin yksityiskohtia.

* * * * * * * * * * * * * * *

Pekka Puputti lähetti isänsä Pentin piirtämän kuvan.

Teksti: Pekka Puputti

Pajasyrjästä Pohjan Tornioon ja takaisin
Yhden pajasyrjäläisen suurperheen siirtymiset välirauhan aikana.

Kun tuli ajankohtaiseksi kirjoittaa Puputin suvun liikkeistä välirauhan aikana, huomasin ettei siitä ole puhuttu juuri mitään. Pajasyrjä, Jaakkima ja Karjala oli -60 ja vielä -70-luvulla sukujuhlien kestoaihe. Itse juhla oli vain syy kokoontua yhteen. Jutut ja tarinat olivat muistelua ajasta ennen sotia.
13.03.1940 oli aika pistää rinkka pykälään ja lähteä kohti uutta kotiseutua. Meidän suvulle se oli liki Lappia Torniossa. Matka on taittunut junan kyydissä ja päätepysäkki on ollut Pekanpään seisake tai asema. Ensimajoituspaikka oli joku iso rakennus. Sen laatu ei ollut enää isäni muistissa. Osa väestä kävi joen toisella puolella Ruotsissa töissä. Isäni kertoi heidän (pikkupoikien) ylittäneen rajajoen soutamalla. Muutto Tornioon ei ollut oma valinta vaan esivallan osoittama paikka. Tarkkaa ajankohtaa en tiedä, mutta oletettavasti heti kevään korvalla tuli muutto Oulaisiin, josta oli ostettu maatila. Jatkosodan alettua seuraavana vuonna tuli Oulaisten maatilan myynti ajankohtaiseksi ja paluu Pajasyrjään toteutui loppukesästä 1941.
Oman evakkoreissuni Tornioon tein isäni kanssa -62 tai -63. Joskin matka toteutettiin isäni työmatkan puitteissa. Lähdimme Helsingistä ja ensimmäinen maininnan arvoinen tapahtuma oli Parikkala/Saari/Uukuniemi tienoilla. Nykyisen kuutostien linjaus oli toinen kuin nykyään. Yhdessä kohtaa tie oli ihan kiinni valtakunnan rajassa. Isäni avustuksella seisoin raja-aidan päällä ja heitin vedet naapurin puolelle. Jotain hyötyähän siitä oli, koska Neuvostoliitto hajosi myöhemmin. Koska retki tehtiin ns. pitemmän kaavan mukaan, niin Savonrannalla oli yöpyminen. Matka jatkui itärajaa pitkin Sotkamoon. Sotkamon metsäkoululla oli maailman lihavin Suomen ajokoira. Ei päässyt pystyyn kuin avustuksella. Sitten Sirkkaan katsomaan havupuurajaa. Kiilopäällä ihmeteltiin optista harhaa. Auto näytti liukuvan ylämäkeen vapaalla. Vihdoin viimein päästiin Tornioon, Pekanpäähän ja käytiin Aavasaksalla. Oulaisista ei ole mitään muistikuvaa.