Teksti: Mari Jannela             Kuvat: Tauno Kohonen ja Pekka Pouhula

Valkea pitkä puku valuu ihonmyötäisesti ja hiuksilla on kukkaseppele. Tauno Kohonen ja Pekka Pouhula katsovat toisiaan, näkevätkö he saman? Venäläinen, ihana, kaunis pitkään valkeaan mekkoon pukeutunut nuori nainen tulee juttusille kertomaan tarinaa. Hän on siis todellinen, eikä mikään Laatokan Paroininsalmen rannalla esiintyvä kuviteltu metsäneitsyt. Vuosi on 2004.

Metsänneito saa pian seuraa. Vierelle tulee saksalainen turisti, nainen hänkin. Saksalaisella ja venäläisellä on aivan erilainen habitus. Toinen näyttää suoraryhtiseltä keijumaiselta satuolennolta ja toinen jo hieman väsyneeltä turistilta shortsiasussaan ja maastokengissään. Metsänneito kertoo alueen olevan synnyinseutujaan ja sen, että vanhemmat eivät tule enää tänne. Hän puhuu myös Laatokan rehevöitymisestä ja sanoo, ettei se ole niin paha asia. Se tulee vain aina kesäisin, kun on kuumaa. Vedessä on silloin elämää.
Tauno ja Pekka nauttivat näkemästään ja kuuntelevat Metsänneitoa kuin satua. Haaveet kuitenkin haihtuvat. Tyttöjen seuralaiset tulevat eväiden hakumatkaltaan ja koko seurue katoaa pian metsään.

Pitkään suunniteltu retki

Miehet ovat lähteneet viiden päivän melontaretkelle Laatokan Impilahdesta. Retkeä on suunniteltu jo pitkään, ja yhdessä melotut retket Kuusamossa ja Suomi Meloo –tapahtumissa ovat syventäneet ajatusta.
Tauno saapuu Oulusta ja Pekka Rantasalmelta. Tohmajärvellä he tapaavat ja valitsevat siellä, mitä tavaroita otettaisiin mukaan. Taunolla on vaikeuksia valita, mitä kameroitaan hän uskaltaa ottaa mukaan. Lopulta hän valitsee pelastusliivin taskuun mahtuvan vesitiiviin pokkarin ja kajakkiin digitaalisen Canonin D60–kameran sekä Hasselbladin Xpan panorama filmikameran, jonka arvo oli 20 000 mk. Varsin arvokas kalusto lähtee siis miesten matkaan Laatokan melontaretkelle.

Pekan veli vie miehet Impilahteen, josta retki alkaa. Pekalle seutu oli jo ennestään tuttua, mutta Taunolle retki olisi ensimmäinen ja tulisi olemaan ainutlaatuinen tutkimusmatka menneisyyteen. Ovathan hänen sukujuurensa Impilahdessa.
Impilahden pohjukka oli kaislikkoa. Ylös mäkeen katsoessa näkyi kirkaskattoinen punainen talo. Se on Taunon kotitalo. Tauno vie kahvipakettia kohti taloa ja huomaa ettei siellä ole ketään kotona. Kahvipaketin saa sen sijaan naapuri. Taunon ukki oli ollut kauppias, joka möi tavaraa mm. Valamoon. Perheellä oli sen aikaisen mittapuun mukaan vaurautta, olihan heillä jopa flyygeli.
Suku oli jo aiemmin muuttanut läheiseltä Haukkavuorelta Impilahteen. Taunon Isällä oli kolme veljeä, joista yksi menehtyi heinäseiväskisassa heinäseipään osuessa mieheen. Edesmenneen veljen nimi oli Tauno. Nimi siirtyi sittemmin seuraavalle sukupolvelle.

Kohti Honkasalon Kujasia

Ensimmäisenä melontapäivänä on hyvä sää. Paljon komeita kallioita, saaria ja sopukoita.
He melovat Pullinvuoren ohi. Nykyään sen laella on hassunnäköinen laituri ilmassa. Sieltä lähdetään liitämään riippuliitimillä. Muutoin kalliolla harjoitetaan kiipeilyä ja laskeutumista.
Pullinvuoren jälkeen miehet melovat pitämään taukoa Haukkavuoren alle, jonka päällä sijaitsevat Taunon esi-isien pellot.

Tauno meloo Artisan-kajakilla. Rannoilla erottuvat maksaruohot. Sitten Laatokka aukeaa. Saaret ovat hienoja, niiden kalliot moninaisia ja moni-ilmeisiä. He melovat Honkasalon Kujasille ja tekevät leirin viiston kallion rantaan. Paikka on ollut myös valokuvaaja I.K.Inhan suosikkipaikka. Varsinkin eräs tietty kallioinen saari. -Tämä on yksi hienoimpia leiripaikkoja koko elämässäni Tauno toteaa. Yksi hienoimmista, ajatteli millä mittapuulla tahansa.

Pienen matkan päässä on laavu, jossa on äänekkäitä venäläisiä. – Antaa heidän mekastaa rauhassa, parempi ettei mennä käymään siellä. Siitä tulee oma riesansa jos sinne menee, silloin pitää alkaa seurustella, Pekka miettii vaihtoehtoja.
Iltahämäryys saapuu. On elokuun täydenkuun aikaa. Maisema on sininen. Siniset pilvet muistuttavat kotkia tai enkeleitä. Venäläisetkin ovat hetkittäin hiljaa. – Valon hetki on lämmin, kallio on lämmin, pilvet hienoja ja on lämmin kesäyö. Tämä on täydellinen hetki, Tauno toteaa.

 

Laatokka on ihana järvi, kunnes levä saapuu elokuussa. Silloin se saapuu useimmille Venäjän järville. Se on ihmisten aiheuttama ilmiö, kun yhteiskunnan jätteet valuvat puhdistamattomina vesistöihin. Vedessä on paljon fosforia. Varsinkin sopukoissa on paljon kasvustoa ja levää puurona. Levää esiintyy myös selkävesillä.
Valokuvaaja Tauno keskittyy kuvaamiseen, koska levässä ovat hienot värit. Pekka puistelee päätään miettien, miten vihreä paskavesi voi kiinnostaa ketään. Positiivinen ihminen löytää levästäkin jotain hyvää.

Hiljainen Laatokka

Tauno on innokas uimaan. Oli niin lämmintä, suorastaan helteistä. Ollaan vain maisemassa ja eikä ajatella mitään, ollaan vaan! Missä muualla kuin Ruotsinsaaressa voi kävellä paljain jaloin kalliolla ylöspäin 60 metriä? Olla ilkosillaan ja nauttia kajakissa lämmentynyttä kaljaa! Saarelle on myös hyvä leiriytyä.
Kun pysähtyy tarkkailemaan tyyntä vedenpintaa huomaa, kuinka toisessa paikoin on aivan tyyni ja toisessa kohdin käy vire.

Laatokalla on hiljaista. Miehet näkevät yhden katamaraanin, joitakin alumiiniveneitä sekä Pietarin meriteknisen yliopiston soutukerhon soutajia. Soutukerhon soutajat käyttävät malliltaan Pietari Suuren aikaisia soutuveneitä, jaaloja, joissa ovat myös purjeet. Veneet ovat suuria, malliltaan hyvin pulleita ja yksi airo painaa n.20 kg. Perämies huutaa tahtia soutajille, joita on kerrallaan kymmenkunta. Vaihtomiehistö makaa veneen perällä köysinippujen päällä. Soutaminen on raskasta veneen mallin ja painavien airojen takia. Kevyemmän soutajan on suorastaan rojahdettava airon päälle saadakseen sen ylös vedestä.Veneet ovat ottaneet turisteja mukaan viikon mittaisille retkille ja Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri on organisoinut näitä retkiä. Retkillä yövytään omissa teltoissa ja soutukerhon soutajat valmistavat ateriat. Turistit osallistuvat tiskaamiseen ja tavaroiden kantamiseen. Joskus turisteille järjestetään muutakin ohjelmaa mm. telttasaunan lämmitystä ja kilpailuja kuten köydenvetoa. Eräänlainen näytelmä Laatokan jumalille kuuluu yleensä retken ohjelmaan.
Hyväluoto on Pekalle tärkeä paikka. Hän on ollut siellä useita kertoja ja hän on löytänyt sieltä muistokivensä. Se painaa 2600 kg ja hän on suunnitellut kuljettavansa sen pois moottorikelkalla. Se on luonnonkivi ja niin tasainen, että näyttää siltä, kuin joku olisi sahannut sen.
Nuotiota ei tarvita tai niitä oli harvoin, koska tunnelma ei vaadi sitä. Jälleen kerran miehet katselevat, kuinka pilvet muodostivat kuin suuren nousevan kotkan ja Valamon luostarin kupolit siintävät taustalla. Laatokka tarjoaa hienoja valon hetkiä, paljon luonnon yksityiskohtia; kukkia ja jäkäliä. Maaperä on myös kalkkipitoista ja siten se tarjoaa oivalliset kasvuolosuhteet. Männyn kallionkoloon työntyvät juuret aiheuttavat suurta ihmetystä.
Norppia näkyi vain kerran, ne ovatkin harvinaisempia elokuussa. Lokit olivat myös harvassa, koska vesi on niin syvää ja kalat uivat syvällä. Riekkalansaaren salmessa he näkevät kaulushaikaran.

Kotia kohti

Laatokan rannikkopuolustuksen rakenteita ja rannikkopuolustuslinjoja on edelleen selkeästi näkyvillä. Miehet ottavat kilvan kuvia. Pekka käy kopioimassa Taunon kuvanrajauksen ja kysyykin sitten, onko kuvaan nyt kumman oikeus? – Kukaan kuvaaja ei voi omia maisemaa, maisema ei anna tekijänoikeuksia tai oikeammin se antaa sen kaikille, Tauno vastaa. Pekka saa pitää kuvansa ja se julkaistaankin myöhemmin ERÄ lehden kansikuvana.

Paluumatkalla Sortavalaan näkyy joitakin kalastajia. On pläkkityyni ja vesi on vihreää. Onnellisena he saapuvat Sortavalaan Pekan veljen avovaimon datsalle. Vastassa on tomera mies Jevgeni. Datsa on kaunis ja hyvin hoidettu paikka. Lehmäpaimenkin on askareissaan.

Paras melontareissu, mitä olen tehnyt, tuumaa Tauno. Punainen lippalakki on suojannut kasvoja liialta auringolta, mutta olkapäät paistavat yhtä punaisena kuin lippalakki. Autolle päästyä löytyy takakontista sinne unohtunut olut. Viikon aikana kaikki juomavesi on täytynyt keittää ja jäähdyttää ja siksi nestettä on tullut nauttittua aivan liian vähän. – Että auton perästä löytynyt lämmin kalja voikin maistua hyvältä, miehet miettivät hörppiessään todella lämmintä nestettä.
Loput puolen litran Karelska-balsamit annetaan Laatokan hengille. -Tämä oli reissu jolloin viinaa ei juotu ja koko reissu tehtiin paljain jaloin ja shortseissa. Tällä reissulla otettiin pyhien henkien pyhityskuvia, Tauno toteaa ennen kotimatkan alkamista.

Luonnontulkki

Yksitoista vuotta myöhemmin retken jälkeen Tauno ja Pekka tapaavat Kolilla Ryynäsen kahvilassa. Muistot yhteisistä retkistä palaavat ja miehet toteavat elämää olevan enemmän takana kuin edessä. Silloin oltiin vielä nuoria, he naurahtavat.

Vihreän teen lempeä tuoksu nousee kupista.Tauno puhuu rauhallisesti teetään siemaillen. Kahvilan vanhat hirsiseinätkin pysähtyvät kuuntelemaan tätä luonnon tuntijaa.

Tauno Kohonen on itse luonnontulkki, välittäjä ja luonnonihminen. Hän on oululainen valokuvaaja, jonka ottamat valokuvat Kuusamon Kitkajoen varrelta ovat aikoinaan voittaneet useita kansallisia ja kansanvälisiä valokuvakilpailuja muun muassa maailman kaunein luontokuva kilpailussa. Palkinnoksi Vuden metsäkuvasta hän sai kahden hengen kuvausmatkan maailman vanhimpaan kansallispuistoon Yellowstoneen. Hänen tekemänsä kuvakirja Valoa Erämaassa on käännetty kahdeksalle kielelle ja ojennettu useille ulkoasiaisministeriön valtiovieraille lahjoiksi.

 

Pekka kirjoittaa 2016 syksyllä:
Tauno on siirtynyt myös liikkuvan kuvan puolelle. Taunolta ilmestyy piakkoin elokuva Kitkajoesta. Kitkajoki on ollut ja on vieläkin Taunon rakkain luontomaisema kohde. Esimakua elokuvasta voi käydä katsomassa www.kitkajoki.fi. Elokuva kertoo upealla tavalla luontoihmisen rakkaudesta ja kunnioituksesta Kitkajokea ja sen maisemaa kohtaan.
Olin etuoikeutettu ja pääsin näkemään Kitkajoki elokuvan etukäteen. Ensimmäisenä ajatuksena tuli mieleeni mitenkä sellainen ihminen jolla ei ole kokemusta luonnossa olemisessa ymmärtää tätä elokuvaa, mutta ne joilla on syvällinen luontosuhde ihastuvat tähän.