Teksti: Mari Jannela  Kuvat: Mari Jannela, Saara Immonen ja Pekka Pouhula

 

Kannattaa miettiä tarkasti mitä sanoo. Intohimoinen retkimeloja Pekka Pouhula seisoo Laatokan rannalla ja ajattelee ääneen – olisi kiva meloa tämän järven ympäri. Ajatus jää kytemään ja hän ryhtyi toimeen kesällä 2011. Matka onnistuu mainiosti, mutta jotain jää kuitenkin puuttumaan. Hieman yli sadan kilometrin matka oli järkevää jättää melomatta yksin turvallisuussyistä. Kolme vuotta myöhemmin Pekka lähtee saattamaan kierroksen loppuun Uudesta Laatokasta Pähkinälinnaan seuranaan Saara Immonen ja Mari Jannela.

Ilta ja yö Uuden Laatokan hotellissa on levoton ja jännittynyt. Edessä on yli sata kilometriä tuntematonta ryteikköä. Kartta näyttää suota, kaislikkoa, ahvenviitakkoa ja kanavia. Rantautuminen saattaa olla haasteellista ja vesi kelvotonta. Säätiedotus lupaa lämmintä ja kosteaa, joten hyttysiä ja paarmoja ryteikössä riittänee. Lisäksi alueella ei ole tieverkostoa.
Kun kajakkeja pakataan hotellin rannassa, paikalle ilmaantuu englantia puhuva mies. Hän tuntuu tietävän jotain alueesta ja karttaa tutkitaan yhdessä. Hän antaa vinkkejä reitistä ja hänen kommenttinsa vaikuttavat luotettavilta, vaikka esiintyminen kielii jonkinasteisesta päihtymisen tilasta.

Kajakkeihin pakataan normaali retkivarustus ja runsaasti vettä. Lähden ensimmäistä kertaa Tähtisilmä kajakilla. Kajakki on nostettu kyytiin Pekka Pouhulan varastosta. Se on kevyt, vain 16 kiloa painava, suurikokoinen ja siksi myös helppo pakata suurien tavaratilojensa ansiosta. Kajakin ohjaamisen käytettävän evän puuttuminen tulee olemaan mielenkiintoista.

Uudesta Laatokasta melomme ensin kanavaan. Edessä on kolmekymmentä kilometriä kanavaa, jossa pari kymmenen kilometrin suoraa.

Kanavasta löytyy myös kohtuullinen rantautumispaikka, jossa evästelemme. Suuret paarmat pitivät huolen siitä, etteivät maatauko ja vesitauot viru liian pitkiksi. Taukopaikan kohdalla kanavan vallin takana on vetinen suo, jossa kasvaa puolimetrisiä maariankämmeköitä. Haikarat lentelevät kajakkiairueemme edessä.

Kanavassa on toivotonta löytää leiripaikkaa, joten puikahdamme sopivan tilaisuuden tultua Laatokan puolelle ja rantaudumme kaislojen keskeltä löytyvän väylän perällä olevaan poukamaan. Ranta on matala ja kajakkeja talutetaan loppumatka. Rannassa on myös paikallisia juhlijoita ja kalastajia, joten teemme leirin hieman syrjemmälle ja kannamme kaikki tavarat leiriin kajakkeja myöten.
Yöllä sataa hieman ja Pekka herää virittämään sadesuojaa riippumatollensa, jossa hän nukkuu. Laatokka alkaa pitää ihmeellistä ääntä. Se humisee aaltojen voimasta. Venäläisten leirissä lauletaan ja mölötetään reippaasti. Kuulemme yöllä käyskentelyä telttojemme välittömässä läheisyydessä ja aamulla huomamme roskapussimme puuttuvan. Onneksi ei mitään muuta.

Aamiainen valmistetaan keittimillä naapurileirin hanakasta yrityksestä huolimatta saada meidät heidän kanssaan aamiaiselle. Tattaripuuro maistuu omassa leirissä hyvältä. Saara on iloinen ja onnellisen oloinen punaisessa asussansa. Nyt on poissa huoli ja jännitys millaiseen ryteikköön matkaamme. Asiat järjestyvät ja leiripaikat löytyvät aikanaan . Teemme retkilusikkavertailun.

Sään ollessa hyvä jatkamme melontaa Laatokan puolella. Yhtä äkkiä tuntuu kuin joku tarrautuisi kiinni melaan ja kiskaisi sen irti kädestä. Kiskaisija osoittautuu ahvenvidaksi, joka on melontaliikkeessä kietoutunut melan ympärille. Veden pinnan alla hulmuava ahvenvita näyttää aivan merenneidon hiuksilta.

Pissatauolle ei löydy rantautumispaikkaa. Ranta on Laatokan kaislikkoa, jonka sekaan ei ole menemistä. Pissalle mennään kaislikon reunaan, jossa on vettä polviin saakka.

Laatokka näyttää paremmat kasvonsa. Se hellittelee. Saaran hyvä päivä jatkuu ja hän leikkii ja iloitsee kuin lapsi. Iloista ihmistä on ilo seurata.
Laatokalla kaikki on suurta. Kun on kaislikkoa, sitä on. Kun on kallioluotoja, niitä on. Sama koskee hiekkarantoja. Saavumme lähes kymmenen kilometriä pitkälle hiekkarannalle. Varsinainen leiripaikka löytyy rantaa pitkin kävellen tutkimalla. Uitamme kajakit leiripaikalle. Leiripaikka on töyräällä rannan tuntumassa. Maisema on mitä parhain.

Auringonlasku on kaunis. Uimme, valmistamme aterian ja paistamme vielä lettuja. Saamme olla aivan rauhassa, ketään muita ei näy eikä kuulu.

Aamulla lähden kävelemään pitkin hiekkarantaa. Pieni kala on ajautunut hiekkarannalle ja se sätkii epätoivoisena. Palautan se lajitovereidensa luo. Tulee hyvä mieli ja piirrän sydämen Laatokan rannan hiekkaan. Leiriin palattuani huomaan, ettei muilla ole niin ihana aamu. – Ei kaikki ole aina niin ihanaa, muttei tämmöisessä maisemassa voi olla pahalla päällä, Pekka toteaa. Saaran on omissa ajatuksissaan ja hiljaa.

Jatkamme melontaa aavan suuntaan. Saara herää melottuaan muutaman kilometrin ja jatkaa iloista leikkiään kajakin kanssa päivän ensimmäisellä maatauolla. Hän lankuttaa, tekee vakaa ja nostaa jalkaa kohti taivasta. Matalassa vedessä on turvallista leikkiä.

Päivän toinen taukopaikka on saaressa. Jotenkin hervoton meininki jatkuu ja kolme ihmistä istuu lähestulkoon kokonaan palaneella saarella ringissä keittämässä vettä. Vesi kiehuu lähes loppuun kattilassa. Siitä seuraa uusi leikki, kun Saaran kanssa pelleilemme melojen kanssa kärähtäneessä maisemassa. Leikin nimi on tulta ja tappuraa. Silti ei selvinnyt, kuka keitti veden pohjaan.

Palaneesta saaresta lähdetään kohti seudun ainoita saaria, toivoen että siellä voi rantautua. Ylitys on kymmenen kilomeriä. Myötätuuli aiheuttaa ongelmia kajakkini kanssa. Tähtisilmä tekee ristikkoa sen sijaan, että kulkisi suoraan. Saara käy jo ehdottamassa, että mennään pitkin rantoja, ettei tuolla tyylillä ole aavalle asiaa. Pekka seuraa huolestuneena, mitä tästä seuraa.
Aloin huolestua jo itsekin ja aallot vain suurenivat. Mitä järkeä on lähteä Laatokan aaltoihin tuntemattoman kajakin kanssa! Lisäsin vauhtia ja muutin tyyliä ikään kuin meloisin koskessa. Yritys onnistuu ja koen riemua tästä Tähtisilmän kesyttämisestä, vaikka vain tuntia aikaisemmin olin ollut vakaasti sitä mieltä, että nyt ei ole ollenkaan kivaa. Aallot olivat niin korkeita loppumatkasta, että yksi aalto kaatuu niskaani. En haluaisi joutua tuollaiseen aallokkoon yksin. Saara toteaa ylityksen jälkeen – olet sinä melkoinen eskimo. Katson eskimomelaani hymyillen.
Saaren kaislikosta löytyi onneksi yksi aukko, joka vie hiekkapoukamaan. Se tosin vaatii koko saaren kiertämisen. Kuivanut kaislamatto rapisee jalkojemme alla, kun kävelemme leiripaikalle. Leirissä on neljä paikallista nuorta pariskuntaa ja vastaanotto on niin vieraanvarainen kuin erämaaolosuhteissa voi olla. Miehet kättelevät ja naiset tuovat keksejä. Vodkaa tarjotaan ja pöytään tuodaan leipää ja maksamakkaraa. Saara ja Pekka nauttivat muusta tarjoilusta, minä kekseistä ja vedestä. Venäläiseen vieraanvaraisuuteen on vaikea sulautua, jos sattuu olemaan vegetaristi eikä käytä vodkaa.

Teltoille järjestyy hyvä paikka ja nautimme upeasta auringonlaskusta. Aterian valmistuu teltan edessä kaasukeittimellä. Vessapolku kulkee muistomerkin vierestä. Muistomerkki kertoo Leningradin piirityksen aikaan jäädytetyn huoltotien kulkeneen saaren kautta. Tie tunnetaan nimellä Elämän tie. Polulla hyppii sammakoita. Nukahdamme leppoisasti idänhepokattien sälätykseen. Naapurileiri on lähtenyt vesille.

Olemme päättäneet herätä aamulla ajoissa jatkaaksemme matkaa. Teltan oven avattuani jään seuraamaan tapahtumia, joka on kuin näytelmä. Yöllä viereemme on tullut muutama teltta lisää. Vasemmalla venäläiskaunottaret ovat jo ehtineet pukeutua kauneimpiin bikineihinsä. Illalla yksin tullut mies on kattanut itselleen kauniisti pöydän valkeine pöytäliinoineen. Hieman oikealla edessäni pulleaposkinen poika syö spagettia paperikiposta. Pojan ukki sytyttää nuotioita kaisloista. Oikealla nuori mies peilaa itseänsä ja neonvihreitä aurinkolasejaan tabletista. Katse siirtyy vielä venäläismieheen, joka selvittää hillitöntä uistinsotkua, jonka hän on yöllä saanut saaliksi. Pieni koira hyörii kaiken keskellä. Kaikki on kuitenkin järjestäytynyttä ja väki kaikkoaa pikkuhiljaa omille teilleen.

Mekin lähdemme, suuntana on Pähkinälinna. Päivän taukopaikka löytyy pienen etsimisen jälkeen majakan rannasta ruosteisen laivan kyljestä. Saaran akrobaattiset taidot saavat jatkoa laivan kannella. Pähkinälinnan linna näkyy jo horisontissa. Linnaan rantauduttaessa meidät yllättää ohimenevien alusten voimakas aalto, joka kastelee Pekan housut ja rouhii kajakkeja.

Pekka Pouhulan Laatokan kierros on tullut päätökseen. Mies on seesteisen oloinen, kunnes linnan uumenissa hän alkaa koota ajatuksiaan. – Yksin matkailu Venäjällä on taitolaji. Hullu saa olla, muttei hölmö. Laatokan kierroksen puuttuva pala osoittautui vallan muuksi, mitä olin ajatellut. Mitkään kauhukuvitelmat eivät osoittautuneet todeksi. Toisaalta sään ollessa hyvä, ei ollut tarvetta meloa koko matkaa kanavissa, Pekka summaa retken antia.
– On ollut niin monenlaista maisemaa ja olen kohdannut niin paljon erilaisia ihmisiä. Jokaisen tulisi tehdä elämässään yksi suuri matka. On kasvattavaa olla tilanteessa, kun ei tiedä mitä on tulossa. Se on aitoa seikkailua, luottaa itseensä ja siihen että asiat järjestyvät, hän jatkaa.

On Saaran nimipäivä. Saara tarjoaa kahvit linnan kahvilassa. Suljemme kajakit ja menemme kaikki kolme yhdessä retken päätös- ja nimipäiväkahveille. Pekka istuu pöydän ääressä rauhallisena hymyillen ja muistuttaa ihan Isä Camilloa.

– Laatokka opetti varovaisemmaksi melojaksi. Meloin hyvin varustautuneena rantojen läheisyydessä ja oikeasti aloin seuraamaan taivaanrantaa, ilmapainemittaria ja pitämään korvat auki. Kiireettömyys oli turvallisuuden tärkeimpiä asioita. Laatokan ympäri melominen yksin tarkoittaa sitä, että joutuu pysymään hereillä ja keskittymään. Itseluottamus kasvaa mielenrauhaksi ja sen jälkeen on helppo hymyillä.