Aihearkisto: Yleinen

PIELISEN KIERROS 2025

Souturetkeilyä puusoutuveneellä

Hannu Ryhänen – Pielisen retkitarina ja pääosa kuvista

Pekka Pouhula – Pielisen retkiveneen omistaja, kippari ja kuvaaja

Oma soutukipinäni syttyi jo pikkunaskalina Kesälahden kesämökillä. Silloin lähikalalla alla oli Kesälahden Suitsan saaren veneentekijä Ketolaisen kepeäsoutuisen vakaa puuvene.

”Pielisen Kierroksella” oli alla vastaavanlainen Ketolaisen työstämä Pekan oma puuvene lisävarusteltuna (liukupenkit ja peräpeili). Kaikin puolin laadukas soutupeli, puusoutuveneiden klassikko.

Nuoruuden soutukipinäni laajeni lähikalastuksesta aikuisiällä kesäharrastukseksi eri järvikohteilla v. 1992 alkaen Höytiäiseltä. Itä-Suomessa ei lopulta ollut enää montaa sellaista järvikohdetta, pienempää tai suurempaa, jossa ei olisi tullut neljä vuosikymmenen mittaan käytyä soutamassa pitkäaikaisen retki- ja soutukaverini Akin kanssa.

Nykyinen kotijärveni Pielinen on ollut jostain syystä poikkeus, sillä vaikka järvellä oli tullut jo souturetkeiltyä lyhyemmillä matkoilla, niin nyt oli aika vihdoin toteuttaa haaveilemani koko Pielisen soutukierros Pekan johdolla, etenkin kun souturetkikaverini Aki voi harvemmin irrottautua perhe-elämästä pitkille souturetkille.

Pekka Pouhula, kaiken kokenut vesiretkeilijä https://pekka.koisua.fi Rantasalmelta oli tullut aiemmin tutuksi mm. Laatokan souturetkeltä ja muista soutuyhteyksistä. Ja koska minulla ei ollut Pielisen retkisoutuun täysin siihen sopivaa puuvenettä, niin luontevaa oli lähteä matkaan Pekan Ketolaisen soutuveneellä.

Hyvän soutuveneen ja kokeneen retkikaverin osalta esteet poistuivat, kun molemmille löytyi sopiva soutuaika kesä-heinäkuun vaihteeseen, joten muuta ei tarvittu kuin retkikamppeiden pakkaus veneeseen ja lähtö sovitusti Nurmeksen satamasta maanantaina 23.6. Pielisen aalloille.

Retkikohteena Pielinen on yksi Suomen suurjärvistä (4. suurin), sijainniltaan varsin pohjoinen ja siksi olosuhteiltaan aika karuhko järvi. Pohjois-eteläsuuntainen järvi on pituudeltaan 84 km ja leveimmillään 33 km. Rantaviivaa on kaikkiaan 1718 km ja vesipinta-alaa 894 km2. Suurin syvyys n. 60 m ja keskisyvyys 10 m. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pielinen

Pielinen on myös isoselkäinen ja Pohjoisen Jäämeren säävaikutuksen takia säänmuutokset saattavat olla nopeita, joka huomattiin myös souturetkellä. Väliin oli lempeää kesäsäätä, joka vaihtuu nopeasti kylmän sateiseksi pohjoispuhuriksi. Aallonkorkeus voi myös nopeasti kovalla tuulella nousta isoilla selillä vaativaksi soudettavaksi, jopa vaaralliseksi, mutta tällä kertaa sellaista vahvaa tuulta ei Pielisellä tavattu.

Pielisen souturetkellä pohjois-, etelä- ja itätuulet olivat vallitsevia. Tuulituuria oli mukavasti matkassa, sillä lähtiessä takana oli pohjoistuuli ja palatessa pitkät matkat etelätuulta, vaikka välillä soudimme myös vastatuuleen, etenkin Pielisen eteläisimpään pisteeseen Uimaharjun Ahveniselle saavuttaessa.

Pielisen rannat olivat kuivan kesän takia matalalla vedellä monin paikoin hyvin kivisiä ja jyrkkäkallioisia, joka rajoitti rantautumismahdollisuuksia. Tosin Pielisellä on varsin hyvin virallisia rantautumispaikkoja erityisesti Kolin vesillä ja löytyy myös villejä hiekka- tai kalliorantaisia rantoja, jonne voi asettautua yöksi.

Hyvillä keleillä Pielinen on lempeän houkutteleva suurjärvi, mutta kovalla säätyypillä, etenkin kylmällä pohjoistuulella, haastava isojen selkiensä ja virallisten rantautumispaikkojen välisten pitkähköjen välimatkojen takia. Säätiedotusten jatkuva seuraaminen olikin välttämätöntä päivittäisen soutusuunnittelun kannalta. Turhaa riskinottoa ei kannata Pielisellä harrastaa lihasvoimaisilla menopeleillä liikkuessa, etenkään kokemattoman vesillä liikkujan.

Pielinen on kiinnostava retkikohde kulttuurihistoriallisesti Kolin, mutta myös mm.  Paalasmaan tai Kelvänsaaren osalta, ylipäätään sen saariston tai rantakylien asutus- ja kalastushistorian osalta. Kannattaa ottaa etukäteen selvää Pielisen paikallishistoriasta, joka tuo lisäsisältöä siellä liikkumiseen.

Retkikalastajalle Pielinen on antoisa, mutta syönniltään haastava paikka. Säätyyppi, vuorokauden aika ja tapa kalastaa (esim. vetouistelu, pohjaonginta) vaikuttavat kaikki saaliiseen. Pielisessä on paljon ruokakalaa, mutta ruuan suhteen ei kannata laskea kalan varaan koska saalisvarmuus vaihtelee säätilan mukaan.

Pohjoistuulella ja itätuulella (”Itätuuli vie kalat kattilastakin”) syönti on heikoilla, mutta muuten sopivalla säätilalla saaliskalaa, kuten haukea, ahventa ja kuhaa, on melko helppo tavoittaa vetouistelemalla, jigaamalla tai perinteisesti pohjapilkkimällä seisonta-ankkurilla. Pieliselle kalavehkeet on syytä ottaa aina mukaan riippumatta siitä millä menopelillä ollaan vesillä.

Tällä souturetkellä oli tarkoitus pohjapilkkiä sopivissa väleissä, mutta käytännössä se jäi toteutumatta koska soutupäivät olivat pitkiä ja rasittavia tavoitteellisen soudun sekä leirin pystyttämisen takia tai sitten huono säätila ei sallinut kalastamista. Tuli taas todettua, että souturetket ja kalaretket eivät istu täysin yksi yhteen.


Ma 23.6. Nurmeksen satama – Kuusisaari (soutumatka Vinkerrannan kautta 7 km)


Pielisen ympärisoudun ensimmäiset aironvedot otettiin iltapäivällä klo. 17.55. Tavoitteena oli soutaa itärantaa alas Uimaharjun Ahveniselle ja länsirantaa takaisin Nurmeksen satamaan.

Lähtö Nurmeksen satamasta, Pekka airoissa.

Lähtö Nurmeksen satamasta, Pekka airoissa.
Hannu etuairoissa iloisissa lähtötunnelmissa


Lähtöpäivänä koukattiin Pielisen pohjoisimman lahden, Vinkerinlahden kautta, että ei lipsuttaisi Pielisen päästä päähän soudussa. Soutu ei jatkunut pitkään, sillä sääennuste lupasi jo tulevaksi yöksi ja seuraavaksi päiväksi voimakasta sade-/tuulikeliä, joten jäimme läheiseen Kuusisaareen odottamaan kelin selkenemistä. Nurmeslainen puuveneentekijä Aki Ruotsalainen tarjosi ystävällisesti käyttöömme saarimökkinsä odotettavissa olevan kesämyrskyn takia.


Koukkaus Vinkerlahden kautta


Ti 24.6. Kuusisaari 0 km (sade)


Vielä toinen yö Kuusisaaressa myrskyn takia.


Ke 25.6. Kuusisaari – Hekla (32 km)

Keskiviikkona klo. 10.30 vihdoin Pieliselle matkantekoon sateiden jälkeen tavoitteena Hekla saaren virallinen rantautumispaikka.

Itseäni pitkä Pielisen soutu hieman jännitti, vaikka soutukokemusta on kertynyt lukuisilta eri järviltä Itä-Suomessa, muun muassa. noin 200 km pitkältä Saimaan souturetkeltä ja Laatokalta.

Pielinen oli jo tuttu vesiretkeilykohteena, mutta se askarrutti, että tuleeko rakkoja käteen koska työ- ym. kiireiden takia en ehtinyt tarpeeksi soutamaan omalla puusoutuveneellä. Kämmenet eivät olleet kovettuneet pitkää soutua varten.

Myös liukupenkit olivat minulle uutta ja aluksi oli vaikeaa löytää niillä kunnon souturytmiä, mutta aika nopeasti penkkiin tottui ja Pekan peräsouturytmiä seuraamalla pysyi yhteisrytmissä.

Liukusoutupenkki oli sikäli matkan aikana vaativa, että sen puisen kovalla penkillä ei edes peffan pehmuste auttanut etenkään loppumatkasta, vaan vanha selän välilevyvaurio säteili vahvana kipuna liukupenkistä pakarahermoon. Loppumatkasta venyttelytauot rannoilla auttoivat jatkamaan matkaa vähemmän kivutta ja muutenkin on hyvä väliin rantautua venyttelemään lihaksia ruokailutaukojen lisäksi.

Yllättävästi kämmenrakot jäivät tulematta soutumatkalla, vaikka jätin käyttämättä soutuhanskojani. Sovelsin rakontorjuntaan ”kolmen avokämmenpaikan vetoa”; ensin sormien kärkiveto, sitten sormenjuuriveto ja lopulta avoin kämmenveto, kaikki vuoron perään. Kämmenen aukaisutuuletus joka vedon jälkeen, ettei kertyvä kämmenhiki aiheuttaisi rakkoja. Tosin jos soutureissuilla olisi ollut pidempiä etappeja vastatuulisoutua, niin luultavasti olisin saanut epäortodoksisella soututekniikallani rakkoja kämmeniin.

Kuusisaaren jälkeen soutupäivän ensimmäinen retkitauko pidettiin Pielisen itärannalla. Pekka löysi itselleen sopivan näköalakallion taukopaikaksi.


Pekka kahvittelee näköalakalliolla

Itärannan tauon jälkeen jatkoimme tavoitteellista soutamista ohi Uramonsaaren kohti Porosaarta, jonka länsirannan ohi koukkaisimme kohti Heklan saarta, ensimmäiseen rantautumispaikkaamme.

Porosaaren kahvittelutauko sen rantakalliolla rytmitti soutua ja toi tarvittavaa lisäenergiaa. Porosaaren läntinen rantavyöhyke on laajalti suojeltua aluetta yhdessä sen luoteispuolella olevien – rannoiltaan kivisten/kallioisten – pikkusaarien ohella ja yksi kauneimpia alueita koko Pielisen saaristossa.


Porosaaren länsiosa ja lähisaaret (vihreällä merkitty suojelualueet)

Tauko paikallaan Porosaaren rantakalliolla

Loppumatkasta Heklaan tihkutti sadetta ja tuuli puhalsi voimallisesti koillisen suunnalta. Piti olla souturytmissä tarkkana, ettei vene kääntynyt aaltojen voimasta sivuttain, sillä airo iski helposti nousevaan sivuaaltoon, joka sekoitti souturytmin. Soutuveto olikin hyvä sovittaa tarkasti osumaltaan sivuaaltoon niin, että souturytmi säilyi ehjänä ja soutuveto yhdessä nousuaallon kannattelema vei siten venettä vauhdilla eteenpäin.

Heklaan rantauduttiin klo. 20.00 kulmilla ja muuta ei ollut mitään muuta mielessä pitkän kylmän souturupeaman jälkeen kuin teltat pystyyn ja trangialla teltan absidin suojassa valmistui retkiruokaa energiavajetta paikkaamaan. Lämmin sokerirommitee saatteli tuulen vinkuessa lopulta unten maille.

Yöllä nukutti hyvin, mutta koska pohjoissuunnan tuuli teki yöstä osin kylmän ja kun oma makuupussini oli enemmän kesäpussi, niin päätin hommata soutureissun jälkeen itselleni vihdoin ensimmäisen untuvamakuupussini.


Heklan hiekkaranta

Knoppina, että Pekan hyvän retkisoutuveneen kryptinen nimi tulee Venäjän kielisestä ”Onego” (Ääninen) nimestä. Karjalan tasavallassa on nettisivusto onego.ru ja venäjän kielessä tuo loppu o lausutaan a:na, jolloin Onega vääntyy luontevasti soutuvenettä eteenpäin vieväksi ”One Go” nimeksi. Vene on käynyt monta kertaa Äänisellä.

Pekan vene on myös rekisteröity Traficomin venerekisteriin (P62504) ja hänen tietääkseen ei ole muita soutuveneitä rekisteröity samalla tavalla.


Pekan veneen nimi keulan kunniapaikalla


To 26.6. Hekla – Kelvänsaaren vastaranta (32 km)

Hekla on pieni hiekkarantainen harjusaari ja virallinen huollettu taukopaikka, josta löytyvät ulkovessa ja nuotiokehä. Paikkaa voi suositella Nurmeksesta tehtävän pidemmän Pielisen veneretken tukikohtana. Polttopuut on tuotava itse paikalle.

Heklan aamutoimien jälkeen matka jatkui hienossa kesäsäässä ja reippaassa myötäaallokossa pitkin Pielisen Suurselkää kohti Kelvänsaarta. Soutu- ja ruokailutauko pidettiin Vaarapahtaalla, Pekan tietämän rantamökin omistajan laiturilla alueen kivikkoisten ja siksi hyvin hankalasti rantauduttavien rantojen takia. Hieman jopa jänskätti soutaa kovenevassa tuulessa Pielisen kivisillä saaripahtaiden alueella.

Taukopaikan energiatankkauksen jälkeen matka jatkui Vuonislahden ohi kohti Kelvänsaarta, jolloin Kolin vaarat avautuivat etäisyydessä ensikertaa Pielisen suuntaan. Samalla saatiin tuntumaa sen edustalla olevan Pielisen Suurselän maininkeihin.


Koli avautuu ensikertaa kunnolla Pieliselle


Ääretön näkymä pohjoisen ja etelän suuntaan toi mieleen jo ”Pielisen meren”. Kuva ja video Pielisen osin murtuvasta aallokosta, jossa ilman perämiehen jatkuvaa ohjausta oli jo astetta vaikeampaa soutaa.

Videolla Pielisen jo osin murtuvia aaltoja sekä veneen keinuntaa ”Pielisen meren” mainingeilla.

Matkailukausi oli parhaimmillaan, joten samoilla vesillä Lieksan satamasta suuntasi laiva kohti Kolin satamaa.


Matkustajalaiva matkalla Lieksasta kohti Kolia


Seuraava leiripaikka ei ollut pitkän päivän jälkeen selvillä, mutta sellaiseksi valikoitui lopulta Kelvänsaarta vastapäätä mantereen puolella oleva paikallisen uimarannan viereinen ranta. Se oli paikka, jossa myös itse heitin vihdoin raskaan talviturkin pois päältäni. Varsin mukava paikka majoittua, mutta pitkän soutupäivän jälkeen ainoat ajatukset olivat saada teltta pystyyn, ruokaa massuun ja unosille.


Tavarat vielä rannalla ennen leirin pystytystä

Hyvin nukutun yön jälkeen teltan aamutyhjennys, makuupussin kuivatus ja veneen pakkaus käynnissä.


27.6. Kelvänsaaren vastaranta – Ahveninen (21 km)

Aamulla normaalit ruokarutiinit (teetä, pikakaurapuuroa, kuivaleipää ja pähkinöitä), että jaksoi soutaa kohti Uimaharjua Ahvenisen sillalle saakka, Pielisen eteläiseen pisteeseen. Sen toisella puolella avautuu jo kokonaan uusi järvialue, Rukavesi.

Vesi oli koko kesän alhaalla Pielisessä, rantakivikot näkyvillä ja kivet/kiviluodot pinnassa. Pari kertaa veneen pohja hipaisi pintakiveä. Oli syytä olla tavallista varovaisempi, ettei vakiosoutunopeudella (5–6 km/h) törmäyttänyt soutuvenettä aivan pinnan alla piileviin kiviin tai hakannut niihin vahingossa airoa hajalle.


Mökkilaiturin kuva osoittaa hyvin sen, kuinka alhaalla soutureissulla oli Pielisen vedenpinta.


Pikataukoa vietettiin kivisellä rannalla ennen Ahvenista, jonne kovassa pohjoistuulessa olisi ollut aika mahdotonta saada venettä turvallisesti rantaan, mutta tyynellä se kelpasi hetkellisesti taukopaikaksi.


Pikataukopaikan kiviranta


Pikatauon jälkeen vastatuuli loppumatkasta testasi soutukuntoa, jolloin matkaa Pielisen eteläpäähän Ahveniselle oli jäljellä enää noin 4.5 km. Viimein Ahveninen toivotti Pielisen kierroksen souturetkeilijät pienen sateen saattelemana sen eteläisimpään pisteeseen Ahvenisen sillan alle. Oli kuin olisi ylitetty päiväntasaaja, jota osatavoitetta oli syytä juhlistaa rommitilkalla, isossa ja pienessä juoma-astiassa sekä antaa Pieliselle sille kuuluva osuus.


Pieni juhlahetki Ahvenisen sillan alla ja pikku tujaus rommia Pielisen eteläisimmän pisteen saavuttamisen kunniaksi.

Yöpymispaikassa oli hieman hakemista, mutta lopulta päädyimme läheiselle Uimaharjun viralliselle uimarannalle, jossa sai myös virallisesti telttailla. Se osoittautui tarpeeksi rauhalliseksi yöpaikaksi ja palveluina siellä olivat WC, roskis ja sopivia telttapaikkoja löytyi myös rannan ääreltä..

Saman aikaan paikalle osui myös vanhempi saksalainen pariskunta matkailuautolla. Vaimo piipahti pikaisesti uimassa ja valitteli kylmää vettä. Saman totesin itsekin, Pielisen viileässä vedessä ei tehnyt mieli pulikoida.

Ainoa haittapuoli leiripaikassa oli Uimaharjun tien läheisyys, sen kovaääninen rekka- ym. liikenne, mutta se ei pidätellyt jo väsähtäneen soutajan unta.

Puolivälimatkan retkihuomioita väliltä Nurmes – Ahveninen

  • Henkilökohtaisesti minulla oli pääosa ruoka-, lääke- ja retkikamppeista pakattu Tokmannilta ostettuihin muovilaatikoihin. Se oli hätäratkaisu, joka sinänsä toimi, mutta vei turhaa tilaa veneessä ja ne ovat lopulta herkkiä hajoamaan. Vastaavia retkiä varten teetetyt/ostetut pienemmät kulmavahvistetut vanerilaatikot liukukannella olisivat esteettisesti parempia, kestävämpiä ja sopisivat hyvin souturetkien pakkaustarpeeseen vaikka veisivät kyllä tilaa paljon enemmän kuin Pekan helposti veneeseen pakattavat Ortliebin vedenpitävät laukut ja kanoottisäkit.
  • Vedenpuhdistin Graylin Geopress on toiminut aina järviretkillä ja muillakin retkillä hyvin, sillä se puhdistaa hetkessä esim. litran järvivettä juomapuhtaaksi ja on helppo käyttää. Tosin se vaatii jonkun verran voimaa, että saa veden virtaamaan suodattimen läpi, mutta ilman Graylia olisin jäänyt monta kertaa soutuveneessä janoiseksi. Yksi suodatin kestää noin 350 suodatuskertaa, joten turvallista on suodattaa puhdasta vettä 320–330 litraa. Yksi suodatin maksaa ostopaikan mukaan n. 24–30 €.


La 28.6. Ahveninen – Iso-Korppi (23 km)


Rauhaisa ja aurinkoisen lämmin aamuherätys teltassa. Suunta vakio aamutee- ja ruokarituaalien jälkeen takaisin etelästä kohti pohjoista Kolin kautta Nurmekseen; pikakaurapuuro hunajalla, kuivaa siemenleipää ja pientä energianaposteltavaa kuten pähkinöitä. Ensietappina Ahveninen – Rykiniemi jonne saapumista ennen se tavallinen pikatankkaus- ja pissatauko.


Pikainen rantautumistauko ennen Rykiniemeä aiemmin jo tutuksi tulleissa Pielisen kivikoissa. Kolin kulmia lähestyttäessä Pielisen vesi kirkastuu ja näkösyvyys kasvaa verrattuna Pielisen pohjoispäähän.


Kolin kansallispuiston Rykiniemen rantautumis- ja ruokatauko ennen Iso-Korppia oli hyvä ratkaisu, sillä ennakoitu 21 km päivämatka hieman jo hapotti. Sikäli hyvä, että seuraavana yönä ja osin seuraavana päivänä oli luvassa pohjoisesta myrskytuulta, joka tarkoitti palauttavaa lepopäivää teltan suojassa.


Rykiniemen leiripaikan rantaviiva oli niin matalavetinen, että soutuvene piti jättää pohjastaan rantaveteen kiinni.


Syinä Pielisen veden alhaisuuteen olivat mm. varsin kuiva alkukesä, mutta oma osansa siinä lienee ollut myös Pohjois-Karjalan Sähkön Kaltimon voimalaitossäännöstelyllä. Esimerkiksi Nurmeksen satamassa vesi oli poikkeuksellisen alhaalla moniin aiempiin vuosiin nähden ja veneteljoja piti laskea viime vuoteen nähden merkittävästi enemmän, että sai yleensä kuivalta maalta soutuveneen vesille.


Rykiniemessä oli Kolin kansallispuiston peruspalveluista opastaulu karttoineen, ruokailupöytä, WC ja halkoliiteri.

Huomionarvoista oli, että Pielisen länsirannalla näkyi ennen Rykiniemeä rantautumisen runsaasti kieltolappuja yksityisten mailla.

Rykiniemessä ei kauan viihdytty vaan matka jatkui kevyen ruokailun jälkeen kohti Kolin vastapäätä olevalle Iso-Korpin saaren leiripaikalle. Reitti valittiin mantereen ja saariketjun, Laito-, Purje- ja Koprasaarien suojassa.

Iso-Korppiin saavuttaessa teki mieli uimaan, mutta vahva sinilevämatto Kolin puoleisella rannalla ei houkutellut veteen. Onneksi saaren toiselta puolelta löytyi sinilevätön ”minihiekkaranta”, josta voi pulahtaa jo varsin lämpimään Pielisen veteen. Ilta oli mukavan lämmin ennen yöllä nousevaa myrskyä.


Iso-Korpin ”tervetulotoivotus”, mutta onneksi vastapuolella saarta oli puhdasta vettä.
Koli


Kolin kansallispuiston hotellirakennus ja laskettelurinteet sijaitsivat aivan vastapäätä Iso-Korppia, mutta vesiltä katsottuna Koli vaikutti varsin surkealta. Koli on näköalapaikka ja sitä on katsottava siksi Kolin laelta Pieliselle päin, jolloin sen kansallismaisena pääsee vasta oikeuksiinsa.


Hieno lämmin kesäilta, jota kiusasivat hyttyset ja mäkäräiset. Tavalliset leiriytymistoimet teltan pystytyksineen ja tällä kertaa pitkän päivän sekä monen soutuetapin jälkeen oli tarvetta syödä tukevampaa ”nötköttiä” pannulla paistettuna. Hieman rommia mustan teen kanssa ja siitä ei kauan mennyt, kun pitkän päivän päätteeksi molemmat souturetkeläiset kellahtivat teltoissaan makuupussin lämpimään.


Illan kruunasi Koli ilta-auringossa


Su 29.6. (O km)

Myrsky iski Pieliselle myöhäisillan aikana ja seuraava päiväkin meni pääosin teltassa lepäillessä. Kylmä ja kova pohjoistuuli tuiversi, jolloin lähes 1,5 vrk ajan näkymä kaventui teltan sisäkattoon. Toisaalta pidempi lepo tuli tarpeeseen ja oli hyvä saada voimistavaa unta varastoon loppumatkaa varten.

Retkiveneen kipparilla Pekalla oli iso ja kevyt tarppi, ostettu Pietarista puutarhajuhlia varten, 4x6m.


Laaja tarppi teltan lisäsuojana ja oleskelutilana.


Pohjoisen suunnasta noussut myrskysää oli sen verran sateinen ja tuulinen, että Kolin huippu hävisi välillä näkyvistä.


Koli myrskyävien sadepilvien sisällä


Jäätävä öinen pohjoispuhuri.


Kävimme edeltävänä iltana keskustelun siitä, miten edetä souturetkellä ja Pekan ehdotus oli se, että puretaan leiri ja soudetaan Kolin satamaan, josta vieraillaan jalkaisin Kolin kylällä täydentämässä ruokavarantoja, syömässä sekä ottamassa vaihteeksi kylmät oluet. Satamaan paluun jälkeen siirrytään vain hieman eteenpäin pohjoiseen päin yöpymään Iso-Korpin lähellä olevaan Hiekkasaareen. Tarpeellinen ehdotus koska varatut ruokavarannot olivat jo hupenemassa ja muutenkin tasapaksu eteenpäin soutaminen vaati jo vaihtelua.


Ma 30.6. Kolin satama / Kolin kylä ja Hiekkasaari (8 km)


Maanantaiaamuna pohjoistuuli oli jo hieman laantunut, keli kuiva, joten ei muuta kuin teltat kasaan, tavarat veneeseen sekä suunta Kolin satamaan. Soutuveneen parkkeeraus satamarantaan jossa samaan aikaan tukkasotkaemo isoine poikueineen kalasti pelotta rantamatalassa.


Kolin satamaan tuloa tervehti tukkasotkaperhe poikueineen impressionistiseksi vääristyneessä kuvassa.

Aluksi satamassa lisäakkujen latausjärjestelyjä ja kylmää juomista satamaravintolassa, Pekalle huurteinen ja epätodelliselta tuntui saada lasillinen jääkylmää sokeritonta cokista. Hetken hengähdystauon jälkeen patikka suuntautui kohti Kolin kyläraittia, mutta sitä ennen soutuvene peittoon uteliailta satamavierailijoilta.

Se on reilusti tunnustettava, että allekirjoittanutta alkoi hapottamaan jyrkän pitkä nousu Kolin kylälle, sillä soutu- eivätkä patikkakunto olleet täysin tapissa, mutta sitkeydellä ja pikkutauoilla siitä selvittiin.


”Pieni polku metsän halki vie”……Kolilla on laaja polkuverkosto, mutta sen sijaan harmi, että kirjanpainajan toukka on tuhonnut laajalti kansallispuiston kuusikoita. Toisaalta se on osa luonnon normaalia kiertokulkua.

Viitta Kolin kylälle. Huh, onneksi enää 300 m perille.

Kolin kylällä odotti aivan erilainen näkymä kuin Kolin metsäpoluilla tai Pielisen rauhallisessa saaristossa. Lähinnä tuli mieleen ”turistirysä” verrattuna siihen kun oli viimeksi tullut käytyä Kolin kylällä.

Kylänäkymä oli muuttunut PKO:n hotelleineen ja kauppaliikkeinen entisestä aivan toiseksi. Tienvarsiplakaatteja siellä täällä ja paljon matkailijoita pyörimässä kylän keskustan palvelukohteissa. Kolin kylä vaikutti vanhaan muistikuvaan verrattuna nyt kuin Alppien vilkkaalta laskettelukylältä sen kesäversiona. Kylänraitilla oli liikkeellä paljon myös ulkomaalaisia matkailijoita kotimaisten lisäksi.


Kolin kylän ”turistirysä” tienvarsimainoksineen, keskustan hotelli ja kaupparakennus.

Kolin kylältä täydentävät ruokaostokset ja normiretkiaterian sijaan vatsan täydennystä grillikanasalaatilla paikallisessa ravintolassa, Pekalla lautasella jykevämpää pihviä. Kylmät huurteiset ruokajuomaksi. Maistuivat retkiruuan sijaan.

Matka takaisin Kolin satamaan sujui vauhdilla alamäkeen pienellä poikkeamalla Kolin Mattilan vanhalle maatilalle. Tilan rakennuskanta oli tuulahdus Kolin menneisyydestä hyvin ystävällisellä palvelulla, tuoreella kahvilla ja leivonnaisilla (vegaanikakku oli erinomaista), täysi vastakohta Kolin kylän turistirysälle.

Metsähallituksen omistaman matkailutilan emäntä pääsi hyvin juttuun Pekan kanssa aina yhteiseen pohjalaissukujuurien taustoitukseen saakka. Paikassa huokui kaikesta menneisyyden rauha, vaikka elämä ennen vanhaan muutaman lehmän/lampaan varassa ei tilalla ollut varmaan koskaan vaurasta. Paikkaa voi ehdottomasti suositella Kolin erilaisena ja mielenkiintoisena käyntikohteena lampaineen.


Kolin Mattilan päärakennus ulkoa ja sisältä.

Kolin Mattilan tilan pihapiiri

Hyvän tuulen Mattilan tilalta paluupolku sujui jo helpommin alamäkeen ruokakassin kanssa Kolin satamaan. Retkiakku oli Kolin kylävierailun aikana latautunut täyteen eikä siitä otettu edes maksua. Satamasta oli sopivan lyhyt soutumatka täydellä vatsalla ja hyvällä mielellä kohti läheistä Hiekkasaarten leiripaikkaa.

Hiekkasaaressa Pielisen soutu- ja leiripystytyksen perusrutiinit näkyivät jo kaikessa nopeana toimintana. Mutta….missäs minun telttani oli? Ei rannalla, ei veneessä, missä sitten? Ainoa mahdollisuus oli, että se oli luiskahtanut pois Iso-Korpin rannalle viimeisessä veneeseen raahaamassani isossa kuormassa ilman, että kumpikaan meistä oli sitä huomannut.

Ei auttanut muu kuin soitella muutamalle paikalliselle Kolin matkailupalveluntarjoajalle, että voisiko joku käydä edellisessä yöpaikassamme veneellä tarkistamassa, josko se olisi jäänyt sinne. Osalla matkailupalvelutarjoajista ei ollut sopivaa venettä, ei aikaa tms. syy, jonka takia käynti Iso-Korpissa ei onnistunut.

Onni lopulta oli, että Kelvänsaaren Tarina-Ahon nuorella yrittäjällä Iso-Korppi ja Hiekkasaari olivat kotimatkan varrella juuri sinä iltana ja hän lupasi käydä tarkistamassa asian. Sain jo pikaisesti soiton, että sieltä rannalta se oli löytynyt ja sovittiin vesitreffit Hiekkasaaren edustalle, että saisin teltan yösuojaksi. Vaikka mukana oli myös riippumatto hyttyssuojineen, niin teltta on aina teltta yöpaikkana.

Oppia tuli taas kerran kantapään kautta, että älä koskaan jätä tarkistamatta tarkasti leiripaikkaa ja rantaa ettei tarvitse ikävöidä vesiretkellä tärkeiden tavaroiden perään.

Kelvänsaaren Tarina-Ahosssa on Pielisen saariston perinteisimmistä asuinpaikoista, josta voi varata soutu- tai kanoottiretkelle edullisesti esimerkiksi iltasaunan ja aittamajoituksen aamiaisella. Vahva suositus Pielisen rantautumispaikaksi tai eksoottiselle lomaviikolle. https://www.koli.fi/yritys/tarina-aho-pielisen-saaressa

Kolin retkeilyn jälkeen siihen ei mennyt kauan kun souturetkeläiset kellahtivat teltan suojiin lämpimään makuupussiin mielessä jo ajatus, että Nurmeksen lähtösatama lähenee päivä päivältä jokaisella aironvedolla.

Hiekkasaaren leiripaikan sisääntuloporttina rannassa oli kaksi jykevää puuta, vanhat isorunkoiset koivu- ja haapapuut. Ilta-aurinko kirkasti rannan ruohon vihreääkin vihreämmäksi.


” Suopursusaaren” ilta-auringon valaisema rantaheinikko ja isot ”rannanvartijahaapa sekä -koivu”.

Ennen käpertymistä teltan suojaan, sääennuste lupasi illan kylmän pohjoistuulen vaihtuvan aamuksi etelätuuleksi ja siten lämpenevää, se tiesi hyvää soutukeliä seuraavaksi päiväksi.

Aurinkoinen aamuherätys maistuvan unen jälkeen ja aamiainen, jolla jaksaa taas pitkän soutupäivän. Kuvassa koottuna ”terveellinen” souturuokavalio. Yksi uusi ja maukkaimpia löytöjä aamiaiseksi oli Elovenan mokkapala pika-annoskaurapuuro. Trangia keittovälineenä, polttoaineena Sinol ja vanha ja monikäyttöinen ”isoäidin” vanha, mutta kevyt rautapaistinpannu kaiken paistovälineenä.


Aamiaisen ruokatarvikkeita ja keitto-/paistovälineet.

Matkalla olleet ruokatarvikkeet

  • Kuivattuja hedelmiä, joita on helppo popsia soudun aikana kun soutuvoima alkaa hiipua
  • Kunnon soutuvoima kaipaa isommalla miehellä vääjäämättä pannulla paistettua naudan- ja sianlihaa, jota tulee syötyä purkki/päivä, yleensä illalla leivän ja nopeasti vedessä haudutetun couscusin kanssa tai miksi ei myös keitettyjen uusien perunoiden kanssa
  • Mukana oli myös Pielisen Kalajalosteen maukkaita kalasäilykkeitä, joista syntyy pikaruokaa esim. juuri coususin kanssa
  • Rypsi- ja/tai oliiviöljyä lähes kaikessa ruuanlaitossa kuten kalan paistoissa, nyt mukana rypsiöljyä
  • Pehmeät suklaiset kaurapatukat uusi löytö, maukkaan hyvää pikaenergiaa
  • Lämmin pikakuppi ainekset etenkin kylmällä ilmalla ovat paikallaan, joita en tällä matkalla ei tosin tullut kuitenkaan käytettyä
  • Kuivaleipää on yleensä mukana monenlaista, kuvassa hyvää Kaurajemmaria mutta mukana myös Rap & Eat Kaura/Chia kuivaleipää
  • Musta tee sitoo kaikkia ruokia yhteen ja sitä voi lipitellä tumman ruokosokerin tai juoksevan hunajan kanssa, vaikka koko illan. Nurmeksen S-kaupasta löytyi souturetkelle laadukasta ja maukasta mustaa Assam irtoteetä
    – Ja toki loraus Captain Morgan rommia mustaan teehen saattelee nuotioillan päätteeksi unten maille, aamulla sitä ei passaa ottaa. Mukana oli myös Vana Tallina likööriä pari pulloa, mutta se jäi täälä kertaa lähes käyttämättä


Ti 1.7. Hiekkasaari – Pieni Ristisaari (20 km)

Pohjoistuuli puhalsi edellisenä iltana vielä varsin voimallisesti ja suurin osa ajasta meni teltan lämpimässä makaillessa. Onneksi säätyyppi vaihtui yön myötä ja keli lämpeni, pohjoistuuli vaihtui etelätuuleksi. Se tiesi reipasta soutumatkaa kohti seuraavaa leirisaarta perusaamiaisen jälkeen.

Soutu maistui hyvältä koko päivän ja Hiekkasaari jäi nopeasti kauas horisonttiin. Välillä tuli ihmeteltyä Kolista pohjoiseen olevaa Loma-Kolin ranta-aluetta, joka oli pitkältä matkalta aivan täynnä vuokrattavia tai omistuksellisia loma-asuntoja. Alue oli laaja ja tiheästi rakennettu mökkikeskittymä Pieliseltä päin katsottuna.


Loma-Kolin mökkitihentymää

Soutumatkan päämääräksi illan korvassa valikoitui Pieni-Ristisaari ja sen itärannan suojelualue, josta oli paljastunut pieni hiekkaranta Pielisen alhaisella vedellä. Majoituimme muurahaisten valtaamalle, osin kivikkoiselle rannalle, mutta tulimme hyvin toimeen näiden ahkeran vikkelien kavereiden kanssa.

Kaikki perusrutiinit, telttapaikan valinta ja sen pystytys, iltaruokailu ja lopulta makuupussin lämpimään iltauinnin jälkeen. Aamulla nopea teltan purku, pika-aamiainen ja soutu suuntautui kohti viimeistä yöpymisetappia, Kynsisaaren päässä olevaa Haukiniemen virallista rantautumispaikkaa kohti.


Pieni-Ristisaaren rantautumispaikan tunnelmakuva heti keskiyön jälkeen.


Ke 2.7. Pieni Ristisaari Haukiniemi (22 km)

Soutuintoa riitti hyvin nukutun yön jälkeen ja aurinkoisen päivän sivumyötäinen tuuli vauhditti matkaa. Pielinen osoitti parhaat puolensa, sopivan tyyni ja kaikin puolin mainio soutukeli kohti Haukiniemeä.

Pieni pysähdystauko Hiekkasaarella, jossa oli pari mökkiä. Yksi mökinomistajista kalasteli saaren lähistöllä ja tuli hieman epäillen jututtamaan meitä, että ollaanko oikealla asialla. Pääsimme juttuun kun kerroimme olevamme Pielisen ympärisouturetkellä kohti Kynsisaaren Haukiniemeä joka jo häämötti kaukaisuudessa. Toki vaihdettiin Pielisen kalakuulumisia, mutta ilman retken kireitä siimoja.


Pekan vene edustavana Hiekkasaaren edustalla. Kaukana häämöttää jo Haukiniemi.

Rantauduimme Kynsisaareen puoli kuuden maissa ja tutut rutiinit: telttapaikan varmistukset, veneen purku ja illallinen. Itse laitoin ruokaa laavulla, sen sijaan Pekka nautti laajasta Pielisen järvimaisemasta ja veden läheisyydestä rantakalliolla.

Koko soutumatka puudutti jo Haukiniemessä, mutta avarat maisemat, hienot vanhat haapapuut ja haavanlehtien helinä tuulessa, iltapulahdus uimaan, kallioon hakattu vuosimerkintä ja erikoinen eläimen kynsi/räpyläluu (?) saivat aikaan uusia tarinoita kerrottavaksi Pieliseltä.

Henkilökohtaisesti Hakuniemen rantautumispaikka oli tullut jo tutuksi aiemmin useilla soutu- ja moottoriveneretkillä, mutta aina tästä suositusta paikasta löytää jotain uutta kuten tälläkin kertaa Pekan tarkalla silmällä havaitsema rantakallion vanha vuosimerkintä. Ainoa huono asia paikassa on rantautuminen koska se on joka puolelta kivinen ja sillä tavalla hankala etenkin matalan veden aikaan rantautua tuulella esimerkiksi lasikuituveneellä.


Soutuvene kuivilla Haukiniemessä, iäkäs haapa rannalla, mystinen kynsi ja vuosimerkintä kalliossa.


To 3.7. Haukiniemi – Nurmeksen satama (20 km)


Huomenta viimeinen soutuaamu! Soutumatkan loppuetappi edessä ja normaalit aamurutiinit aamutankkauksineen. Vaikka tuuli oli hieman vastainen, niin matka joutui pitkin Kynsisaaren itäreunaa pitkin kohti Nurmesta parin venyttelytauon ja Rapasaarella vietetyn tukevamman ruokailutauon vahdittamana.


Ruokatauko Rapasaaren kallioilla.

Tyyni järvi oli houkutellut myös moottoriuistelijan järvelle. Yllättävää sen sijaan oli, että moottoriveneilijöitä emme juurikaan nähneet koko reissun aikana Pielisellä, tämä oli yksi harvoista.

Rapasaaren jälkeen jokainen aironveto tuntui vauhdittavan loppumatkaa entistä kiivaampaan tahtiin. Nurmeksen satama lähestyi vauhdilla pientä Kuusisaaressa vietettyä voimistelutaukoa lukuun ottamatta.

Viimein Pielisen soutajat palaavat lähtösataman suojaan. Nurmes – Pielinen – Nurmes tour oli vihdoin kierretty ympäri myötäpäivään, alas itärantaa ja ylös länsirantaa. Kovavauhtinen soutu, josta ilman huonoa säätä olisi kenties nipistynyt pari päivää pois.

Hieno pitkä souturetki kaikkine Pielisen järven soutu-, erilaisine sää-, leiriytymis-, järviluonto-, Koli- ym. kokemuksineen. Nyt kun kaikki on takana, niin olo on seesteinen kuin Pielisen tyyni järvenpinta. Pielisen ympärikierrossoutu on nyt tehty ja seuraavat järvisoudut odottavat soutajaansa sopivissa kohteissa.


Paluukuvaan Nurmeksen satamaan, sieltä mistä lähdettiin 11 päivää sitten, on hyvä päättää soututarina. Hyvästi Pielinen, mutta vain hetkeksi aikaa.

ISO KIITOS PIELISELLE, PEKKA POUHULALLE ja

ONE GO” PUUVENEELLE SOUTURETKESTÄ!

======================================================================================================================================

Kipparin(Pekan) mietteitä

Muutama vuosi tuli mietittyä Pielisen kiertoa, nyt se vihdoin toteutui. Järvi oli karun näköinen kun vesi oli alhaalla ja kivikkoiset rannat näkyvillä. Etukäteen kun suunnittelin retkeä niin arvailin sen kestävän 10-14 päivää, aika hyvin toteutui. Laskin 20 km päivämatkojen mukaan, sopiva matka pitkille souturetkille, nyt toteutui 17km/pv.

Pitkällä retkellä tulee omanlaisensa hyvä tunnelma kun oma keho rupeaa tottumaan 3-4 päivän jälkeen souturetkeilyyn.

Ostin Kolin satamaravintolasta gluteenittoman savumuikku pizzan mukaan ja söin sen Hiekkasaaren leiripaikassa, ensimmäinen kerta souturetkeily urallani. Tuntui ruhtinaalliselta syödä vaihteeksi pizzaa leiri olosuhteissa.

Savumuikku pizza
Pieliseltä löytyi yksi hieno rantautumis paikka, hienot silokalliot. Kummelisaari
Upea harjumaisema
Pielisen kierros
Kilometrit, koko kierros ja päivittäin

Yhteensä 187 km ja 11 päivää eli keskimäärin 17 km/pv

Aironvetoja oli noin n.30 000 vetoa. Jos yksi aironveto on n.2x4kg niin 1300 kg/km. Koko kierroksella tuli kuntoiltua 240 000 kilon edestä, yhdeltä soutajalta.

Sortavalan arkkitehtuurin historiaa

Idea lähti siitä kun luin Popov N.L. kirjan ”Sortavalan arkkitehtuurin historia”. Siinä oli hienoja kuvia vanhoista suomalaisista rakennuksista. Rupesin kävelemään ja etsimään kyseisiä rakennuksia ja sitten aloin myös kuvaamaan niitä samoista kuvakulmista. Suurin osa kuvistani on kuvattu 2006.

Miikkulan kirkko

Kaupungintalo

Bergin kulman talo

Kymölän asuinrakennus

Jänneksenkadun asuintalo

Winterin talo

Aseman lähellä oleva talo

Ortodoksi kirkko

Poikalyseo

Tyttökoulu

Siitoinin liiketalo

Leanderin talo

Winterin huvila

Pohjoismaiden Yhdyspankki

Suomen Pankki

Paloasema

Raamattutalo

Hallonbladien hautakappeli

Ravintolarakennus

Kansakoulu

Laatokan linna

Ortodoksien kirkollishallituksen talo

Apostoli Johanneksen kirkko

Apteekkari Jääskeläisen huvila

Sortavalan selillä, Laatokan laineilla

Teksti ja kuvat Jyrki Suikkanen

Pitkän Niiralan rajalla jonottamisen jälkeen kurvaamme Pekan, Veikon ja Marin kanssa heti rajan takana sijaitsevaan vilkkaaseen ravintola Kolmoseen syömään. Maittavan aterian jälkeen jatkamme kohti Sortavalaa pitkin mutkittelevaa ja kumpuilevaa tietä, kesäisen vehreän maaston vilistäessä auton ikkunoissa.

Lukuisat tietyöt hidastavat muutoin vauhdikasta menoa, ensikertalaista hämmästyttää paikallinen ajokulttuuri, jossa mm. nopeusrajoituksilla ja ohituskielloilla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Myöhemmin saankin valistusta paikallisesta liikennekulttuurista ja säännöistä, jotka hieman poikkeavat totutusta.

Matka rajalta kohti Sortavalaa on melkoinen aikamatka menneisyyteen, tuntuu paikoin kuin aika olisi pysähtynyt sodan jälkeiselle kymmenluvulle. Myös mielikuva Sortavalasta ei aivan vastaa mielikuvaa venäläisestä kaupungista, joka oli syntynyt aiemmin vieraillessani Kostamuksessa. Paljon on vanhaa suomalaista rakennuskantaa säilynyt etenkin kaupungin keskustan kortteleissa.

Jätämme Veikon Sortavalan keskustaan ja kolmistaan suuntaamme kymmenisen kilometriä etelämmäs, Haavukseen, Laatokan rannalle.

Parkkeeraamme autot ystävällisen pariskunnan, Tanyan ja Sashan, pihalle retken ajaksi. Pakkaamme kajakit vauhdikkaasti päivän jo kääntyessä kohti iltaa.

Työnnymme vesille kauniissa, lähestulkoon tyvenessä, kauniin aurinkoisessa illassa, seuraten meitä saattamaan lähteneiden Tanyan ja Sashan omatekoista ja nopeakulkuista pariairosoutuvenettä.

Reilun kilometrin jälkeen tiemme erkanivat ja jatkamme kolmistaan muutaman kilometrin, kunnes löysimme mieleisen yöpymispaikan mukavalta kalliorannalta, Tamhankan saarta vastapäätä, sumulauttojen jo alkaessa purjehtia pitkin Laatokan ulapoita ja rantoja.

Leiriä lähestyessämme sumu alkaa pikku hiljaa nousta
Leiri nousee rantakalliolle
Teltanpaikan testausta

Kesäyön pastellisävyinen taivas ja saarien välissä leijuvat sumulautat loivat unenomaisen, lähes aavemaisen tunnelman, tähän erämaiseen paikkaan, jossa syvältä järven uumenista nousi toinen toistaan korkeampia saaria, koskemattomine metsineen ja rantoineen. Hiljaisuus oli lähes rikkumaton, vain etäinen käkösten kukunta karjalan kunnailla ja mustarastaan mestarillinen tunnelmointi loivat omalta osaltaan hienon lisänsä tähän ensikertalaista säväyttävään ympäristöön.

Aamulla heräämme auringon helottaessa täydeltä terältään, tuuli on virinnyt auringon noustessa horisontin takaa ja aamuaskareita tehdessämme on tuulenpuuska viedä kalliolle pystyttämämme teltan, mutta onneksi onnistun saamaan karkulaisen kiinni ennen sen painumista Laatokan aaltojen syleilyyn.

Verkkaisten aamutoimiemme lomassa seurasimme uteliaiden laatokannorppien touhuja sekä kantosiipialusten kulkua läheisellä laivaväylällä, joka ohjaa aluksia Sortavalasta kohti Valamoa tässä maalauksellisessa maisemassa.

Utelias norppa kävi seuraamassa aamutoimiamme

Auringon kivuttua tovin jos toisenkin kohti taivaankantta, pujahdamme pakattuihin kajakkeihimme ja suuntaamme kohti vastarannalla kohoavaa Tamhankaa ja sen itäkärkeä, jonka kierrettyämme saamme näkyviimme saaren takana lymyilleen toisen, erikoisen nimen omaavan saaren, Markatsiman. Päätämme rantautua ja kivuta komealle ja korkealle kallioharjanteelle ihailemaan ympäröiviä maisemia. Rehkiminen kannattaa, hyvän tovin ihailemme lähinnnä itään, kohti Honkasaloa, avautuvia maisemia.

Melojat kuvattuna Markatsiman kalliolta

Sekä Markatsimalla, että Tamhankalla on ollut suomalaista asutusta kunnes katkera evakkotaival on ollut edessä. Päätämme tutustua Markatsimalla olleeseen vanhaan asuinpaikkaan. Hämmästyn kuinka vanhat peltoalueet ovat pysyneet hyvinkin avonaisina kuluneista vuosikymmenistä huolimatta.

Vanhat pellot ovat pysyneet hämmästyttävän avoimina

Paikka on hyvin rehevää vanhaa lehtoa, jossa peltojen valtalajina tuntuu olevan kauniin keltaisina kukkivat kullerot. Ympäröivissä metsissä konsertoivat mestarillisesti mm. lehtokerttu, mustapääkerttu ja kultarinta.

Kukkivat kullerot

Pidämme evästelytauon tämän vanhan maatilan loivasti veteen laskevalla rantakalliolla, paikassa, josta I.K.Inha on ottanut aikanaan valokuvan, kohti lahdelman toisella puolella olevaa niemeä, johon nyt on kolme, kumiveneellä liikkeellä olevaa, venäläistä kalamiestä pystyttänyt leirinsä.

Rantakalliolla nautitun lounaan jälkeen suuntana on Honkasalo, tarkemmin sanottuna Honkasalon kujaset, paikka jossa myös I.K.Inha on hieman ennen meitä kanniskellut palkkikameraansa ja lasinegatiivejansa.

Evästelytauko rantakalliolla, taustalla venäläiset kurvaavat kumiveneellään kalalle

Jotta reittiin Honkasalon kujasille ei olisi liian helppo ja lyhyt niin joudun seuraamaan kokeneempia Markatsiman ympäri aavan puolelta, ilmeisestikin tarkoituksena on tarkkailla alottelijan merikelpoisuutta. Ennen aavalle siirtymistä melomme Markatsiman ja Tamhankan välisen kapean, jokimaisen ja reheväkasvuisen kujan kautta, joka on vielä mukavan rauhallinen ja tyyni osuus.

Karu totuus tyypillisestä Laatokalla melomisesta paljastuu, kun saavumme aavan reunalle ristiaallokkoon ja nyt oli kieli asetettava tarkasti keskelle suuta, sillä pienillä sisäjärvellä meloneelle nämä meren aallot saavat keskittymään toden teolla ja sivuille vilkuilu saa jäädä, mielenkiintoisesta lintuluodosta ja Valamolle aukeavasta maisemasta huolimatta.

Muutaman kilometrin jälkeen saan huokaista helpotuksesta, kun pääsemme sivutuulesta kevyenpään myötäaallokkoon. Ilo on kuitenkin ennenaikaista, kun edessä on vielä kolmen ja puolen kilometrin selän ylitys, jossa veri vasta todella punnitaan, kun tuuli tuntuu loppupuolella yltyvän ja aallonkorkeus kasvavan entistä suuremmaksi ja haastavammaksi. Keskityn täysillä jokaiseen aaltoon ja melanvetoon, ei pelota, mutta en tunne oloani erityisen kotoisaksi ja ajatus kylmästä kylvystä saa yrittämään tosissaan, sillä Laatokan kylmässä vedessä ei kauaa pyristellä.

Vihdoin viimein pitkällisen rimpuilun ja sohimisen jälkeen, sillä melomiseksi tuota osuutta ei juuri voi hyvälläkään tahdolla kutsua, tulemme ensimmäiselle, periaatteessa suojaiselle, kujaselle. Korkeat aallot kuitenkin puskevat kajakkia takaa kohti kujasen perällä odottavaa hiekkarantaa, kunnes kajakin keula karahtaa rantahiekalle ja samassa takaa vyöryvä mummoaalto pyyhkäisee kajakin yli ja kylmä vesi vyöryy aukkopeiton resorista sisään kastellen melojan matkalla kangistuneen takaliston ja puutuneet jalat. Onneksi Pekka rientää apuun ja kiskaisee kajakin kauemmas rantahiekalle, jossa pikainen poistuminen kajakista tapahtuu. Puutuneista jaloista huolimatta tuntuu mukavalta olla hengissä ja tuntea kiinteää maata jalkojensa alla.

Laatokan kaste oli saatu ja nyt oli kiire saada kuivia vaatteita päälle, nuotio palamaan ja makkarat paistumaan. Märkien vaatteiden kuivamaan ripustamisen ja nuotioaterian jälkeen oli aika suunnata etsimään sopivaa paikkaa, johon kallistaa päänsä seuraavaksi yöksi. Pekan ei tarvinnut suunnata, kun oiva telttapaikka löytyi kujasen perällä olevasta suomalaisten rakentamasta laavusta. Me sen sijaan löysimme sopivan telttapaikan hieman etäämmältä, kallion laelta, josta avautui varsin kelvollinen näkymä ympäröivään saaristoon.

Märät vaatteet on ripustettu kuivamaan, nuotio on sytytetty ja on aika asettua aterialle
Pekka löysi oivan paikan telttailla

Seuraavan aamun ohjelmassa oli saareen tutustumista ja ensimmäisenä suunnitelmissa oli takamaastossa kohoavaan Vahtimäkeen tutustuminen ja kohta aamiaisen nautittuamme osoittivat saappaankärjet reilun kilometrin päässä odottavaa Vahtimäkeä.

Seurasimme kohteeseemme polveilevaa polkua läpi vanhan metsän, mutta jo muutaman sadan metrin jälkeen tuli komento takaisin, alkoi sataa.

Virittelimme tarpin teltan suojaksi ja asetuimme vaateriin kuuntelemaan sateen rummutusta, jota jatkuikin pitkälle iltapäivään.

Sateen tauottua otettiin Vahtimäki uudelleen tavoitteeksi ja tällä kertaa pääsimme kuivana perille, mutta auringon alkaessa paistaa lämpimästi sateen jälkeen nostatti se märästä maastosta sumun peittäen näkyvyyden ympäröivään maastoon.

Vahtimäellä oli selkeitä aiemman metsäpalon jälkiä ja nyt palanutta maaperää elävöitti mm lukuisten orvokkien ja kissankäpälien kasvustot, olipa kukkamereen ihastunut yksittäinen kyykin, joka nautti auringon lämmöstä ja yltäkylläisestä väriloistosta.

Metsäpalon jälkiä Vahtimäellä
Kissankäpäliä ja orvokkeja
Patsatelua sumussa

Aikamme patsateltuamme tällä sodan aikana tulenjohtopaikkana toimineella kukkulalla alkoi sumu hälvetä ja ympäröivä komea maisema paljasti kasvonsa. Mikä maisema: Etualalla kukkaloisto ja taustalla kansallispuiston metsämeri lukuisine saarineen, luotoineen, lahtineen niemineen ja kauempana Laatokan ääretön ulappa ja sen reunalla Valamon luostarisaari.

Sumu alkaa hälvetä
Maisema aukeaa

Vahtimäen kierroksen tehtyämme jatkoimme jalkapatikassa kohti Honkasalon muita kujasia ja tavoitteena tähyily Laivasaarta. Linnuntietä matkaa oli vajaa kilometri, mutta näillä main on turha haikailla linnuntiestä, edessä oli melkoinen kujasten juoksu etsiessämme sopivaa reittiä. Edessä oli vuoron perään korkeita kallioita, paikoin ylitsepääsemättömine jyrkänteineen ja niiden väleissä olevine jontkineen. Kaiken tämän hyvän lisäksi osalla aluetta on aiemmin riehunut metsäpalo, ehkä toistakymmentä vuotta sitten ja nyt paikalla kasvaa tiheä ja vaikeakulkuinen metsikkö.

Lopulta kuitenkin aikamme taisteltuamme ja taiteiltuamme päädyimme rantakalliolle tähyilemään kohti jyhkeää Laivasaaren profiilia, jonka jyrkät rannat kohosivat majasteetillisesti ympäröivästä, tummanpuhuvasta vedestä. Näytti kuin Laivasaari olisi purjehtinut hyvässä myötäisessä, vaikka purjeita ei ollutkaan nostettu mastoihin.

Laivasaari

Korkeilta rantakallioilta avautui näkymä myös kohti parinkymmenen kilometrin päässä häämöttävälle Valamon saarelle ja sen iltavalossa kylpevälle kirkon pääkupolille.

Palaamme kohti leiriä muiden Honkasalon paikoin labyrinttimaisten kujasten, rantoja seuraillen, jotka muodostavat oivallisia ja suojaisia turvapaikkoja Laatokan puhaltavilta tuulilta.

Pekka melomassa Honkasalon kujasilla
Honkasalon kujasten labyrinttiä

Illalla joudumme keskeyttämään retken, kun ilmaantuu akuutti tarve päästä lääkäriin. Melominen ei ole nyt vaihtoehtona päästä mantereelle. Pekan suosiollisella avustuksella saamme viestin Tanyalle ja Sashalle, jotka lähtevätkin heti matkaan Haavuksesta kohti Honkasaloa, jonne he saapuvat vajaata paria tuntia myöhemmin, auringon jo laskettua mailleen.

Tanya ja Sasha saapuvat katamaraanillaan

Kajakit lastataa katamaraanin sivuilla oleville telineille ja me hyppäämme Marin kanssa kannelle istumaan, Pekan jäädessä vielä Honkasaloon.

Oli upea kokemus päästä purjehtimaa valoisassa kesäyössä, leppeässä tuulessa, taivaanrannan punertuessa auringon laskettua mailleen ja vastakkaisella tummeneva sinihämyinen taivas, jonka pimenevälle kannelle pikkuhiljaa ilmestyvät ensimmäiset kirkkaat tähdet.

Mari purjehtii
Tarkkailimme tähtiä kesäyön hämärissä

Puoliyö ohitetaan matkalla ja lopulta varsin yllättäen tuuli tyyntyy kokonaan ja lopun matkaa on jatkettava moottorin avustuksella.

Yhden jälkeen yöllä olemme rannassa , nopea kajakkien ja tavaroiden lastaus ja matkaan läpi öisen, uinuvan Sortavalan ja edelleen hiljaisella rajalle, jossa muodollisuuden sujuvat varsin nopeasti.

Ensimmäinen Laatokan retki jäi hieman suunniteltua lyhyemmäksi, mutta oli siitä huolimatta hyvin antoisa ja mielenkiintoinen. Suuret kiitokset Pekalle, että pääsin mukaan tälle matkalle! Syvät kiitokset ja kumarrukset myös Tanyalle ja Sashalle heidän ystävällisyydestä ja avuliaisuudesta.

Viikko Lumivaaran saaristossa

Teksti: Toimi Kojo               Kuvat: Maarit Sihvonen ja Pekka Pouhula
Teksti on julkaistu Jaakkiman Sanomissa  05/2017

05.07.2017
Sattumien kautta sain onnen olla mukana pienessä viiden henkilön ryhmässä, joka halusi kuvata Venus-laivan reitin Lahdenpohjasta Kesvalahdelle Lumivaaran saaristossa DVD-tallennetta varten. Tukikohtana oli Harvion Annilahden uudessa lomakylässä oleva kuuden hengen lattianariseva mökki, ei käyty yöllä vessassa toisilta tietämättä. Mökistä löytyi myös suomalaisella kiukaalla varustettu sauna, jossa lämpöä riitti.

Annilahdella saunan jälkeen.                                        Kuva: Maarit Sihvonen

Ensitapaaminen meillä oli Tohmajärvellä, jonne kokoonnuimme kukin tahoiltamme. (Kärpäsensaaren Kipon) Pekka ja Maarit Sihvonen Kotkasta kaksi kajakkia auton katolla, Jukka Sihvonen, Pekan veli, Turun yliopiston elokuvatieteen professori autollaan Turusta. Pekka Pouhula Rantasalmelta kajakki auton katolla ja tervavene peräkärryssä.

Toimi, Pekka P. ja Jukka soutuveneellä Osippalan salmessa.                                           Kuva: Maarit Sihvonen

Itse osallistuin vanhalla viisiheppasella Honda-perämoottorilla, joka kiukutteli käynnistettäessä kuin sota-aikainen naapurin lämminverinen sotasaalishevonen. Palveli sitten kun saatiin käyntiin.

Toimi vetelee Hondaa käyntiin.                                          Kuva: Pekka Pouhula

 

Meitä lumivaaralaisia on siis kylvetty ympäri Suomea – itse nousin Pekan kyytiin kotikaupungistani Savonlinnasta. Heti tavattuamme olimme kun vanhat tutut, kuin olisimme kasvaneet yhdessä. Yhteistä meillä oli rakkaus Karjalaan, Laatokkaan, entisiin isien ja esi-isiemme kotikunnaisiin, Laatokan vesiin, sen saariin, salmiin, kalliorantoihin, ruohikkopoukamiin ja hiekkarantoihin, sekä minullekin tuttuihin lapsuudenajan kotimaisemiin. Olinhan poikasena soudellut kauppamatkoja Sulasalmelle ja jatkosodan aikana hakenut useita kertoja norppaöljyä Kalksalon kalastajilta lamppuöljyksi korttiannosten loputtua, sekä myllyreissun Miesniemeen Mustalammen myllyyn. Olin lisäksi kulkenut Venus-laivalla Kesvalahdelta Lahdenpohjan kauppalaan ja takaisin.

Ensimmäisen päivän kuvaukset veivät meidät Harvion linnavuorelle, jonne kiipesimme paikoin neliveto päällä. Sieltä, vanhalta vartiopaikalta, oli kopterikameralla hyvä ottaa maisemakuvia ja kuvata Venus-laivan reittiä Lahdenpohjasta Kesvalahdelle. Näillä monilla linnavuorilla ovat esi-isämme vartioineet ja sieltä käsin varoittaneet kylien asukkaita ensin novgorolaisten ja myöhemmin venäläisten hyökkäyksiltä saaristojen ja rannikon kyliin.

Jukka kuvaa kopterikameralla ja Pekka seuraa katseella.                                          Kuva: Pekka Pouhula

Muistui tässä mieleeni Lumivaaran Ihalasta kotoisin olleen Yrjö Varosen tarina Kojo-nimen synnystä. Ulkosaaristoon oli asetettu mies vartioimaan vesiltä tulevia vihollisveneitä. Nähdessään veneiden lähestyvän, tuli hänen rytmikkäällä, kovalla huudolla ”KO-JO-KO-JO-KO…” varoitukseksi saarissa ja rannikolla asuville. Saariston jyrkät kalliorannat kaikuivat, ja ääni kuului aina viidentoista kilometrin päähän. Tästäkö lienen minäkin sukunimeni saanut.

Toinen hänen tarinansa oli Kalksalon nimen synnystä. Saarta, joka oli säästynyt tulipaloilta ja kasvoi sankkaa metsää, nimitettiin saloksi, ja kun tähän saloon oli asettunut asumaan seppä, joka takoi rautaa pitkät päivät ja tyynet illat, kaikui kalke pitkälle. Tästä saarelle nimi: Kalksalo.

Jatkoimme etelään kolmella kajakilla ja yhdellä veneellä Jukan kuvatessa, ja poikkesimme matkan varrella olleisiin laivalaituripaikkoihin. Hatturansalmen jälkeen, selän taas avautuessa, oikealla näkyi ryhmä luotoja. Sittaluoto, siinäpä sopiva kahvittelupaikka. Siinä kahvitellessa pohdimme, että mistä luodolle tällainen nimi. Olisiko siitä, kun Suur-Jaakkiman aikoihin kuljettiin suurilla kirkkoveneillä Lahdenpohjaan, Jaakkiman kirkkoon. Olisiko näillä matkoilla ollut aihetta poiketa Sittaluodolla.

Jukka ja Toimi Sittaluodolla                                                         Kuva: Maarit Sihvonen

Kesvalahden kylällä oli siihen aikaan veneenrakentajia, jotka rakensivat kirkkoveneitä. Suurin vene oli nimeltään ”Joensuu”. Siinä oli kymmenen airoparia ja kaksi purjetta. Mukaan mahtui 70–80 henkilöä. Kesvalahtelaiset rakensivat vielä toisenkin suuren kirkkoveneen, johon mahtui kymmenen henkilöä vähemmän. Näillä veneillä rannikkojen ja saariston väki tekivät kirkko- ja kauppamatkoja Lahdenpohjaan.

Kumolassa, Kojoinlahden suulla nousimme vanhalla laituripaikalla maihin ja kävimme kurkistamassa Kalevi Rapon rakentaman kesämökin pihaan, onko ketään paikalla. Mökki oli tyhjä, mutta näytti asutulta. Rantaan laskeuduttuamme tuli venäläinen moottorivene rantaan ja siitä nousi kolmihenkinen perhe. Sanoivat viettävänsä lomaa tässä mökissä. Pyysivät ystävällisesti meitä mökille, mutta me jatkoimme matkaa Kuhkaan Mutjulammelle, jossa on ollut yksi laivareitin laituripaikoista. Mutjulampi on Kuhkaansaaren luoteisosassa oleva lampi, johon johtaa kapea salmi. Laivalaituri oli lammen perällä ja laiturille tuli tie saaren itä- ja länsipäästä. Laiturin paaluja oli nähtävissä vielä järven pohjassa.

Kipon Pekka, Pekka P. ja Toimi perämoottorin pikakorjaus hommissa.   Kuva: Maarit Sihvonen

Joitakin kalamiesten veneitä liikuskeli siellä täällä – heinäkuun alkupuoli oli vielä varsin rauhallista saaristossa. Kaikki kauniit niemennokat, jotka ovat elokuussa miehitetyt, olivat tyhjinä. Jatkoimme matkaa etelään, tulimme Seitsalmelle, jossa oli vielä suomalaisten aikaiset betoniset laivaväylän merkit paikallaan, kallioihin maalatut merkit olivat haihtuneet. Jatkoimme Sulasalmelle. Osuuskaupan paikalle oli rakennettu kaksi isoa huvilaa. Hieman Kesvalahdelle päin Kalksalon puolelle oli rakenteilla lomakylä.

Nyt oli edessämme Kesvalahti, minun kotilahteni. Käydessäni yhdeksänkymmentä- ja kaksituhattaluvulla Kesvalahdella omalla veneelläni olin yöpynyt kuudesti Honkasaaressa, joka näyttää olevan venäläistenkin suosiossa leiripaikkana.

Nousimme maihin Honkasaareen. Leirintäpaikka oli siistiytynyt sitten viimekäynnin. Ei ollut pulloja ja säilykepurkkeja maastossa, niin kuin aiemmilla matkoilla. Porukka totesi paikan sopivaksi yöpymispaikaksi. Teltat pystyyn, ja kuvaukset jatkuivat Kesvaslahden perukoille veneellä.

Aamu usvaa Kesvalahdella.                                      Kuva: Pekka Pouhula

Nousimme Särinniemen rantakallioille, paikalle jossa oli ollut laivalinjan päätelaituri. Tässä Venus-laiva yöpyi ja lähti aamulla kohti Lahdenpohjaa. Laiturista, jonka jääkärit uusivat vuonna 1943, ei ollut jäljellä enää mitään merkkejä. Paalut, jotka oli nostettu rannalle jo aikaisempina vuosina, oli viety pois. Nousimme veneeseen ja soutelimme kolmesataa metriä lahden eteläpuolelle. Nousimme kotipaikkani venerantaan, jossa oli aiemmin ollut laivalaituri.

Toimi kotirannassaan kuvattavana. Jukka kuvaajana.                                              Kuva: Pekka Pouhula

Kiipesimme rinnettä ylös pihatantereelle. Metsä oli vallannut peltoja, niin kuin joka puolella. Uutta oli metsäiseen rinteeseen betonirautatolpilla ja muovinauhalla merkitty neliö. Oliko se rakennuspaikaksi tarkoitettu, sitä voi vain arvailla. Piha oli pitkän heinikon valtaama ja kivinavetan seinätkin näyttivät entistä matalammilta. Takaisin veneeseen ja suunta Saikkosen ennen omistamaan Honkasaareen.

Muistelimme vanhoja aikoja, juhannusta 1938, jolloin Kuntsinrannan nuoret järjestivät juhannustanssit Honkasaaren sileällä rantakalliolla. Musiikkina jylläsi kaksi mandoliinia, joita soittivat Saikkosen veljekset. Toisen mandoliinin he lainasivat isä Viljamilta ja toinen oli heidän omansa. Me alaikäiset saimme tyytyä vain kuuntelemaan vastarannalta, Leppäniemen laiturilta. Kipon Pekka ja Maarit pistivät valssiksi sileällä rantakalliolla. Nyt vain oli minun mandoliinini jäänyt kotiin Savonlinnaan.

Ilta aurinko Honkasaaresta katsottuna.                          Kuva: Pekka Pouhula

Seuraavana aamuna nautittuamme aamiaisen suuntasimme veneen ja kajakkien keulat kohti Kuhkaan Kärpäsensaarta, jossa on Kipon tila. Kaunista. Lumivaaran saaristoa hitaasti edeten lähestyimme Kipon rantaa. Jo veneestä näkyi kuinka oranssit, kookkaat liljat kurkottivat rantaa kohti ja toivottivat tulijat tervetulleeksi.

Kipossa lilja                                               Kuva: Maarit Sihvonen

Nousimme maihin ja talon kivijalalle, joka on mukavasti rannan tuntumassa. Pihapeltoa noustessamme ylettyi heinikko aina korviin saakka. Metsän reunassa oli hevoskierron kivetys, jolle Pekka nousi ja avasi Kipon perinneyhdistyksen vuosikokouksen 2017. Vuosikokous on tapana pitää tällä paikalla tai Sipronsaaren hevoskierrolla. Vierailevana osallistujana sain kunnian tulla valituksi Kipon perinneyhdistyksen jäseneksi. Tämä kaikki karjalaisella huumorilla höystettynä.

Hiljalleen palailimme takaisinpäin kohti Annilahtea. Nousimme vielä Seitsalmella maihin ruokailemaan. Seuraavaksi päiväksi oli luvassa sadetta, joten päätimme lähteä silloin Kumolaan Lumivaaran kirkonkelloa soittamaan, niin kuin jokaisella matkalla on tapana.

Toimi Lumivaaran kirkossa                                          Kuva: Maarit Sihvonen

Katselimme sankarihautojen ristien suoria rivejä ja luimme sankarien nimiä, paitsi niistä viidestä, joista nimet oli revitty pois. Vuonna 1990, kun kävin Lumivaarassa ensimmäisen kerran sodan jälkeen, kirkko oli viljavarastona, ovet lukittuna. Vartijamummo istui kirkon portailla ja päästi meidät ystävällisesti sisään. Kahlasimme alttarille ja lauloimme suvivirren. Silloin oli kirkko vielä hyvässä kunnossa, molemmat kellot paikallaan, ja tornissa ollut kullattu risti oli vinossa, katkenneen vaijerin roikkuessa rististä. Sankarihautausmaasta ei näkynyt merkkiäkään. Paikalla kasvoi korkea risukko. Risukon keskeltä löytyi kaksi venäläistä hautaa muovikukkineen.

Lumivaaran kirkon sankarihautuumaa                                                                         Kuva: Maarit Sihvonen

Muistelin sodanajan kahta sankarihautausta, joissa olin mukana, sekä joulukirkkokäyntiä, jolloin kirkko ei vielä ollut kunnostettu ja palvelut pidettiin pihassa olleessa seurakuntatalossa. Kirkolta suuntasimme auton nokan kohti Jaakkiman Pajasyrjän kylää, jossa oli ollut Pouhulan Pekan vanhempien kotitila. Paluumatkalla täytimme vesipullomme isosta tienvarsilähteestä, joka oli vielä venäläistenkin käytössä.

Pajasyrjä sateisena heinäkuun päivänä.                                            Kuva: Pekka Pouhula

Viimeinen yö lomakylän mökissä, aamulla Lahdenpohjaan ja Sorolansalmelle viimeisiä kuvauksia tekemään. Vielä oli käytävä Honkasalossa, katsomassa Laatokan hienoimpia maisemia, Honkasalon kujasia.

Honkasalon kujasilla.                                                                    Kuva: Maarit Sihvonen

Retken viimeisen yön vietimme Sortavalassa, Winterin huvilan tontille rakennetussa uudessa hotellissa.

”Tällast tääl Karjalas on”, huudahti Kipon Pekka.

Kesvalahden kansakoulun pohjalta,

Toimi Kojo, Savonlinna

 

 

Traileri  DVD-elokuvaan ”Laivareitillä Lumivaaran saaristossa”

Video Honkasalosta

 

 

Kipon Pekka, Maarit, Pekka P, Toimi ja Jukka ryhmäkuvassa Honkasalon nokassa.                                          Kuva: Maarit Sihvonen

 

Kipon kukkaloistoa.                                     Kuva: Pekka Pouhula

 

Kesvalahden niittykukkia, tervakukkaa ym.                             Kuva: Pekka Pouhula

 

Maariankämmekkä                                               Kuva: Pekka Pouhula

Мечта простого финна, или Вокруг Ладоги за 18 дней

Текст: Пертти Ровамо (свободный пересказ Инны Аладиной), Фото: Пекка Поухула

Впервые опытный каякер Пекка Поухула (в не таком уж и узком кругу финских каякеров известный под именем Пёрррхола) увидел бескрайние просторы Ладожского озера и таинственные ладожские шхеры в 1999 году. Знакомство жителя финского городка Рантасалми с крупнейшим озером Европы состоялось на пляже неподалеку от поселка Вуорио Сортавальского района, куда он отправился праздновать Иванов день (Юханнус в финской культуре) вместе со своей русской дамой серца Ритой и ее ребенком. «Я влюбился в это озеро с первого взгляда. У меня тут же появилась мечта обойти на каяке всё озеро вдоль берега по периметру – едва ли многие делали это раньше.» Мечта осуществилась летом 2011 года. Путешествие заняло 18 дней. Пройдено по воде было 573 километра. Большую часть путешествия Пекка провёл в одиночку.

Иванов День 1999. На скалистом берегу у поселка Вуорио.

В течение нескольких лет я обошел на каяке все окрестности Сортавалы, то есть Северное Приладожье – один или в компании друзей. Генеральная репетиция путешествия мечты состоялась летом 2010 года, только озеро было выбрано другое – Онежское. Я обошел его на каяке по периметру со своим другом Ристо Партаненом, причем Ристо сопровождал меня не на каяке, а на пятиметровой деревянной лодке работы мастера из Кесялахти Арво Кетолайнена. Путешествие заняло 2 недели, за которые было пройдено 450 километров. Такой опыт позволял рассчитывать на то, что и Ладогу можно обойти по периметру.

Моя сортавальская подруга хоть и не принимала активного участия в длительных водных путешествиях, но поддерживала мою идею и сопровождала в небольших вылазках по ладожским шхерам.

Путешествие вокруг Ладоги было не только проверкой физических возможностей, но и путешествием по местам, значимым для истории как России, так и Финляндии.

Начало путешествия втроем

Осуществлять путешествие своей мечты в одиночку мне пришлось по банальной причине – не нашлось людей, которые могли бы коротким северным летом выделить для этого достаточное количество времени. Ведь невозможно было точно рассчитать количество дней, требующихся на прохождение маршрута – погоду не купишь, а на воде именно она играет решающую роль. По моим предварительным оценкам, могло потребоваться около 3 недель, а то и больше. Когда идешь по открытой воде, главным фактором скорости и даже самой возможность продвижения вперед становится ветер.

Длительное путешествие в одиночку упиралось в такую проблему, как обеспечение продуктами и водой. По своему опыту я уже знал, что населенные пункты, по карте расположенные на берегу, на самом деле вовсе не обязательно находятся прямо у кромки воды. Как сходить в магазин, когда некому остаться на берегу охранять каяк и снаряжение?

Помочь мне решил Ристо, с которым мы вместе путешествовали годом ранее по Онеге, и ещё один житель Рантасалми Эркки Муукконен, у которого был кемпер и дача в Олонце. Они взяли на себя обеспечение меня припасами на первом отрезке пути.

Пекка, Ристо и Эркки – перед стартом.

 

Сортавала – маленький центр русско-финской культуры

Местом начала путешествия стал городок Сортавала в Северном Приладожье. Город был основан в 1632 году вскоре после того, как Швеция получила по результатам Столбовского мира приличный кусок Западного и Северного Приладожья.

Спустя столетие Швеция потеряла эту территорию, а Сортавала – статус города. Маятник истории качнулся в направлении России, когда в 1809 году территория Финляндии была присоединена к Российской империи, а т.н. «Старая Финляндия», завоеванная (с точки зрения России) в XVIII веке, вошла вместе с остальной частью Финляндии в состав единой административной единицы, автономного Великого княжества Финляндского. Так, в декабре 1811 года сформировалась территория, которую и сегодня в Финляндии считают единственно правильной, «настоящей» Финляндией.

Сортавала стала культурным центром Приладожья. В городе действовали мужская и женская учительские семинарии, в которых получила образование значительная часть учителей народных школ Финляндии. В Сортавале была развита промышленность и действовал порт. Для Финляндии Сортавала стала значительным духовным центром, хотя город оставался относительно небольшим. На момент 1939 года в городе и ближайших окрестностях проживало около 10 000 человек. В настоящий момент в городе проживает около 19 000 человек.

Ристо и Эркки бодро начали маршрут.

Мы спустили лодку и каяк на воду у сортавальской гостиницы «Пийпун Пиха» 23 июня в 21.50. Кемпер Эркки с прицепом оставили на автостоянке при гостинице (200 руб/сутки, по курсу того времени около 5 евро/сутки). Ладогу решили обходить по часовой стрелке.

Я на старте, впереди 3 недели пути

Несмотря на то, что сборы затянулись и выезд получился поздним, было решено все же стартовать, чтобы войти в походный ритм с первого дня. Через пару часов нашелся подходящий остров для разбивки первого лагеря. Погода была пасмурная, то и дело начинал моросить дождь.

Иванов день на Сторожевой горе и следы военной истории на острове Петяясаари

Самые потрясающие пейзажи Северного Приладожья можно увидеть в районе острова Хонкасало и Сторожевой горы (финское название Вахтимяки) – там взору открываются ладожские шхеры. Пройдя через узкий заливчик, мы разбили лагерь и взошли на Сторожевую гору, чтобы символически отпраздновать канун Иванова дня. Фотограф и писатель И.К. Инха фотографировал ладожские шхеры с этой же горы ещё в 1893 году, считая их одной из наиболее значимых природных достопримечательностей Финляндии, наряду с водопадом Иматранкоски, озером Паанаярви и кряжем Пункахарью.

На историческом месте в канун Иванова дня.

Сторожевая гора на острове Хонкасало еще в давние времена служила местом, откуда подавался сигнал о приближении врагов при помощи разжигания костра. Гора возвышается над поверхностью озера более чем на 75 метров.

Мы разожгли небольшой костер – традиция в Иванов день. А вообще, за розжиг открытого огня можно и получить штраф в размере 2000 рублей, что, впрочем, не мешает отдыхающим в Приладожье разводить костры.

Костер в честь Иванова дня. Рискуем штрафом за разведение огня.

Самый незаконопослушный из компании, Ристо, ещё и опустил с вечера в воду две сети, вытащив их утром с тремя крупными окунями и несколькими ряпушками. До браконьерства не дотягивает по масштабам, а путешественникам какое-никакое разнообразие в рационе.

В Иванов день по пути встретились греющиеся на камнях нерпы – 20-30 особей; вечером мы разбили лагерь на острове Петяясаари.

Петяясаари – остров в районе Питкяранты длиной в полтора и шириной в полкилометра. Этот остров имеет особое значение для жителей финского Рантасалми: за 7 дней до окончания Зимней войны, 6 марта 1940 года, на острове прошло ожесточенное сражение, в котором за один день погибло 117 финнов. Сражались в прямом смысле до последнего человека. Немногие уцелевшие были ранеными позднее эвакуированы за линию фронта.

Эркки произносит речь у памятника финским солдатам. Эркки увлекается историей и посвятил много времени изучению сражения на острове Петяясаари.

В числе погибших на острове Петяясаари было 46 жителей Рантасалми и Нильсиа. Печальная военная статистика говорит, что это была самая мастштабная гибель солдат в один день для одного муниципалитета за всю Вторую мировую войну.

Мы побывали у мемориальной доски в честь погибших финнов и у памятника русским солдатам. Когда идешь по острову, под ногами до сих пор чувствуются осколки снарядов.

Видимо, воспоминания о военной истории нас сильно впечатлили, но около трёх часов ночи мне послышались шаги возле моей палатки, а Эркки просыпался среди ночи от металлического лязга. Привиделось?

На следующий день Эркки и Ристо высадились в Питкяранте для похода в магазин, а я остался охранять снаряжение. Вскоре начался дождь, и мы заспешила к месту последней запланированной совместной ночевки – к турбазе на острове Лункулансаари.

Пусунсаари, Питкяранта. Промзона ЦБК.

За 5000 руб. (около 120 евро) сняли симпатичный коттедж с сауной. Приятно бывает для разнообразия поспать в нормальной постели. Наутро Ристо и Эркки обогнули остров Мантсинсаари и направились в обратный путь к Сортавале. А я продолжил путь в одиночестве.

Первые трудности и гостеприимство

Первый день в одиночестве дался нелегко. С самого утра вокруг был густой туман, так что ориентироваться приходилось исключительно по GPS. При этом дул встречный ветер со скоростью около 3-6 м/с, чего в прогнозе и вовсе не было. Дневная остановка на обед была не слишком радостной. Позднее радости ещё поубавилось.

В условиях довольно сильного волнения на озере сзади и сбоку в каяк попадала вода. Я поправил неплотно уложенную «юбку», но вода продолжала попадать внутрь каяка – вещи промокали. Я понял, что где-то есть течь.

При спуске на воду после обеденного перерыва каяк притянуло волной к скале, и в левом борту образовалось два небольших отверстия. Каяк был тяжело нагружен – 60-80 килограмм вещей плюс мой вес. Неудивительно, что тонкий борт не выдержал.

Каждую четверть часа мне приходилось останавливаться и удалять воду при помощи губки. Около 6 часов вечера я приметил место на берегу, где были установлены скамейки, стол и кострище. Причалил. Буквально через минуту рядом залаяла собака и подошел мужчина, который начал объяснять, что здесь нельзя причаливать к берегу. Как только я открыл рот, чтобы попытаться объясниться на своём ломаном русском, мужчина спросил: «Финланд?». «Da, da,» – ответил я.

Мужчина сразу же изменил интонацию. Мне разрешили переночевать в этом месте. Хозяина, как оказалось, зовут Романом, а собаку – Никой. Роман привёз для меня тележку дров и разжег костер. Я в это время заделывал пробоину в каяке при помощи полиэстеровой заплатки и эпоксидной смолы. Конструкция прекрасно продержалась до конца путешествия.

Я приготовил себе ужин, поставил палатку и уже готовился пойти спать, когда вернулся Роман. Он позвонил своей матери, Ольге. Та приехала, растопила сауну и приготовила веник. На столе внезапно появилась еда и водка. Меня буквально заставили переночевать в предбаннике, хотя мне, если честно, было бы гораздо удобнее в своей палатке. Хозяева разрешили подзарядить мой телефон от их генератора. Ольга позвонила в Санкт-Петербург своей подруге, говорящей на финском, и с помощью такого телефонного перевода общение пошло легче.

Баня. Слева массажный стол и большая ванна. Пар отличный.

«Скромный» ужин после бани.На завтрак меня угостили кашей и козьим молоком. Обнаружилось, что семья держит свиней, кур, коз, овец, кроликов и даже перепелов и фазанов. На прощание меня обняли и вручили свежее, прямо из-под курицы, яйцо.

Дача Ольги и Романа располагается в районе поселка Погранкондуши, где до 1940 года проходила граница между Финляндией и СССР. Граница также проходила и по озеру: Ладога была условно разделена пополам.

Вдоль песчаного восточного берега

В течение дня я прошел довольно длинную дистанцию вдоль знаменитого песчаного берега в районе Олонца. При приближении к устью Свири береговая линия стала меняться – появились заросли тростника. Долгое время не было видно подходящего места для лагеря. В конце концов впереди показалась бухточка с песчаным берегом.

Такой пейзаж можно увидеть на протяжении 100 км.

В этот вечер ситуация развивалась почти как в предыдущий, только в несколько более пугающих тонах.

Уже после того, как я поставил палатку, заметил в прибрежном лесу рыбацкую хижину. Я подошел и окликнул потенциального обитателя. Никто не отозвался. Задвижка на двери была снята, и когда я приоткрыл дверь, изнутри послышался голос. Я вернулся на берег и стал думать, что же теперь делать. Я устал, и продолжать путь уже не хотелось – я успел переодеться в сухую одежду, да и неизвестно, как долго пришлось бы искать другое подходящее место. Решил всё-таки остаться. Подумал, что разумно было бы еще раз подойти к хижине и сообщить, что на берегу остановится на ночь турист.

Хижина (ночью подошел и сделал снимок)

Я постучал в дверь, и на пороге показался хмурый нетрезвый мужчина около 30 лет. В кальсонах. Но когда я заговорил, его тон сменился на дружелюбный: «Финский турист?». Он пригласил меня зайти внутрь и предложил чаю. Внутри хижины также обнаружилась женщина, которую представили как жену. Они стали уговаривать меня переночевать на койке в хижине. Я отговорился тем, что уже успел поставить палатку.

У мужчины под глазом были наложены швы на какую-то рану. Женщина прихрамывала. Отправляясь спать в свою палатку, я захватил с собой нож-финку, опасаясь этой странной парочки. Но ночь прошла спокойно, да и спалось хорошо: воздух был прохладным и свежим.

С утра мужчина пожаловался на похмелье. Я быстро приготовил завтрак и, насколько мог по-тихому, собрался и уехал. Решил, что лучше не привлекать к своему отъезду лишнего внимания.

Уже после завершения путешествия я рассказал об этом вечере своему другу Ристо Партанену, который неплохо говорит по-русски и гораздо лучше знаком с русской культурой. Ристо прокомментировал, что на моем месте он не стал бы стучаться в хижину. Рита тоже отметила, что действовал я не слишком обдуманно. Однако в целом, по их мнению, в малообжитых районах можно перемещаться относительно безопасно.

Анализируя оба случая, я пришел к выводу, что русские в целом относятся к финским туристам с некой долей уважения. По крайней мере, мне оказывали при случайной встрече вполне радушный прием. Было бы хорошо видеть аналогичное отношение к русским туристам в Финляндии.

Вообще, я считаю гостеприимство одной из наиболее характерных черт русской культуры. Когда гость заходит в дом, о нем всячески заботятся. Если русский предлагает финскому туристу помощь, он не рассчитывает на вознаграждение, а делает это из гостеприимства. Впрочем, деньги всегда можно предложить в качестве благодарности, но если русский будет от них отказываться, настаивать слишком долго не стоит, так как это может быть воспринято как оскорбление. Отличный вариант – иметь в запасе ответный подарок, но, как нетрудно понять, при многодневном путешествии на каяке много лишнего с собой не возьмешь.

Олонец – территория карелов

Так называемая Олонецкая Карелия, расположенная к югу от старой финской границы, никогда не являлась частью Швеции или Финляндии, кроме нескольких лет во время Второй мировой войны, когда она была оккупирована. Это земли, на которых традиционно проживали карелы.

Город Олонец был одним из старейших поселений Севера России. Первые письменные упоминания о нем относятся к 1137 году, то есть за 10 лет до первых упоминаний Москвы.

Олонец расположен не на берегу Ладоги, а дальше вглубине материка, в месте слияния рек Олонка и Мегрега. Сегодня в городе проживает 11,5 тысяч человек. Приблизительно 60% из них – карелы, а около 10% финноговорящие. Таким образом, в Олонецком районе вполне можно обойтись одним только финским – кто-нибудь да поймет.

Кто-то уехал на рыбалку, а машину так и не забрал.

После Олонца берега Ладоги становятся все более сложными для каякера: широкий пояс зарослей тростника вдоль берега становится все шире.

Вот и на следующий день мне пришлось пробиваться к берегу через густые заросли тростника. Я знал, что впереди начинается территория Нижне-Свирского заповедника, где нельзя останавливаться на ночь. А до устья Свири в этот день мне было не успеть.

Каяк в царстве слепней.

Берег был настолько неудобный, что каяк пришлось разгружать, стоя прямо в воде посреди тростника. Слепней в этих зарослях обитали целые тучи. Утром с не меньшими сложностями и по-прежнему в окружении целого облака слепней я запаковал вещи обратно в каяк и тронулся дальше.

Песчаный берег Нижне-Свирского заповедника.

К вечеру я добрался до устья реки Свирь, которая соединяет Онежское и Ладожское озера, и заселился в гостиницу «Свирская». Приветливый хозяин гостиницы вызвался помогать мне выгружать вещи из каяка. Рита по телефону помогла разрешить трудности коммуникации.

Сутки в гостинице обошлись всего в 2 тысячи рублей, завтрак – 250 рублей. По тогдашнему курсу вышло около 55 евро.

На канале оживленное движение

Вдоль Ладожского канала

Между устьями Свири и Невы вдоль юго-восточной береговой линии Ладоги параллельно друг другу тянутся два бесшлюзных канала. Через Ладогу проходил один из важнейших торговых водных путей Российской империи: он тянулся от Волги через реки Волхов и Неву к Балтийскому морю. Отрезок пути, проходящий по Ладоге, был самым опасным для судов. Огромное озеро в этом месте мелкое, берега каменистые, а главное – открытое всем штормам, так как здесь нет защиты в виде островов или шхер, как в северной части озера.

Староладожский канал, называемый также в честь Петра I Петровским, имел протяженность 111 км. Движение по нему было открыто в 1731 году, и он соединял реку Волхов (в устье которой расположен город Новая Ладога) с Невой (в месте ее протекания через город Шлиссельбург). В начале XIX века канал был продлен от реки Волхов на север, до устья Свири.

Из-за постепенного подъема береговой линии Староладожский канал обмелен, и в 1861-1866 гг между берегом Ладоги и старым каналом был построен новый, получивший название Новоладожского или канала Александра II.

Белое сооружение – часть латеральной системы для навигации по каналу.

С развитием железной дороги водные пути утратили свою значимость. Теперь из двух ладожских каналов один полностью зарос, а второй используется только маломерными судами.

Мне не удалось заранее выяснить, можно ли мне будет использовать канал для передвижения. Хозяин гостиницы понятия не имел, в каком состоянии находится канал (по моим наблюдениям, в России вообще поразительно часто люди крайне плохо знают родной край), однако старался помочь и повез меня на квадроцикле к своему знакомому, который подтвердил, что на каяке по каналу можно пройти.

Движение по каналу было непростым. Канал совершенно не продувался ветром, и у поверхности воды было душно и жарко. Осложняло ситуацию то, что крутые берега канала не позволяли причалить для отдыха. За весь путь удалось сделать только две остановки – в обоих случаях у берега встречалось поваленное дерево, у которого можно было причалить.

2 км по прямой, небольшой поворот, снова прямой отрезок 1-3 км, и так всё время. Жарко и душно. Передохнуть от солнца можно только приблизившись к тени деревьев, растущих на берегу.

Илистые берега и поход в магазин

Через добрые 20 километров неподалеку от деревни Вороново нашелся пляж, где можно было сойти на берег. Там же был выход к Ладоге, и я решил вернуться в озеро, мечтая найти нормальный песчаный берег для ночевки.

К счастью, до выхода в Ладогу я пообедал и отдохнул. На протяжении более чем 20 километров берег Ладоги оставался непривычно плохим. Только один раз удалось размяться, причалив к крупной коряге, торчавшей вблизи берега. Уже в 10 метрах от берега нос каяка увяз в густой тине, и даже при помощи весла продвинуться дальше не удалось.

Вынужденный ”туалет”. Хорошо, что хотя бы это дерево нашлось.

Жара стояла под 30 градусов, вода тоже была теплая, а запасы питья подходили к концу. Стало понятно, что нужно попытаться попасть в город Сясьстрой, расположенный в устье реки Сясь. Подплывая к берегу, я заметил какое-то здание и трех мужчин. У них и спросил, где найти ближайший магазин. Мужчины, судя по всему, не особо поняли вопрос, но указали на здание.

Хозяин рыбного магазина Андрей и продавец

Здание оказалось рыбным магазином. Хозяин магазина Андрей сразу понял мою ситуацию. Без всяких просьб с моей стороны он сказал своему продавцу сторожить оставленный на берегу каяк и повез меня в магазин, до которого было километров 5. Правда, тем же рейсом он подбросил троих своих работников к воротам учреждения, похожего на трудовую колонию. В магазине я купил 3 литра воды, мороженое и безалкогольное пиво.

По возвращению Андрей заварил чай и предложил мне холодной воды из-под крана. Я попил, и на удивление последствий для желудка не было. Андрей провел мне экскурсию по своему дому, где в это время шел ремонт, на ходу ловко задвинув в ящик несколько пачек купюр, лежавших на столе.

Я позвонил Рите и попросил ее забронировать по телефону номер в рыболовно-охотничьем клубе в Новой Ладоге.

Конечная остановка после долгого дня. Выпил за стойкой 2 бутылки Балтики-0, и это было ооочень кстати.

Я принял решение продолжить движение по каналу. В этом месте на протяжении почти 10 километров он практически прямой, и купол новоладожской церкви виднелся впереди все время. Около полуночи я добрался до клуба. В номере оказалось очень жарко, почему-то пахло канализацией. Но зато работал холодильник, куда я и сложил свои продукты. Поесть ночью уже не удалось – все было закрыто. Номер обошелся в 900 рублей.

Новая Ладога – перевалочный пункт торгового пути викингов

Следующий день я провел в Новой Ладоге в ожидании Эркки и Аннели, которые должны были подвезти мне продукты. Съездил на такси на рынок за футболкой и шортами, так как понял, что в своей походной одежде смотрюсь в гостинице странно.

Первая в жизни честно заработанная в каяке мозоль

Весь день я только отдыхал, писал смс, почитывал «Властелина колец» и изучал карту Ладоги.

Походные вещи в номере гостиницы

Новая Ладога – город с населением около 11 000 человек, расположенный в устье реки Волхов. Несмотря на название, это вовсе не молодой город. Поселение здесь было еще в XV веке, хотя стату города оно получило только к 1704 году. А город с названием Старая Ладога расположен в 13 км выше по течению Волхова. Это был древнейший крупный центр торговли, через который проходил путь «из варяг в греки», важнейший торговый путь викингов. По предположениям археологов, Старая Ладога была основана в 753 году. В 2003 году город отметил свое 1250-летие и получил от Путина звание старейшего города России.

Река Волхов впадает в Ладожское озеро в его южной части. Именно в устье Волхова торговые пути викингов, начинавшиеся с территории современной Швеции, поворачивали на юг. После пересечения водораздела торговые пути шли по Днепру через Киев по направлению к Константинополю и Средиземному морю.

На берегу Волхова, в сотне километров южнее Старой Ладоги, находится и Великий Новгород, также считающийся одним из старейших городов России. Через Новгородское княжество в Карелию пришло православие. В «Повести временных лет» Новгород впервые упоминается в описании 859 года.

В период 1136 – 1478 Новгород был столицей Новгородской республики. Швеция и Новгород вели нешуточную геополитическую борьбу территории в районе Ладоги. Позже Новгород был присоединен к Московскому княжеству.

Сегодня в Новгороде проживает 220 000 человек. В городе сохранилось множество достопримечательностей, связанных с древнерусской историей.

Поразмышляв над картой, я решил попросить Эркки и Аннели отвезти меня на машине в Шлиссельбург. Судя по карте, между Новой Ладогой и Шлиссельбургом было еще более мелко, чем на предыдущем отрезке пути. Чтобы постоянно не застревать в тине и водорослях, нужно было бы держаться в километре от берега, не имея ни малейшего представления о том, где появится возможность сойти на берег. Перспектива продолжить путь по каналу тоже не радовала, поскольку никто так и не смог подсказать, есть ли там возможность подняться на берег. Вообще, по карте выглядело все странно: вдоль канала вроде бы располагалось несколько совсем небольших поселений, а ближе к Шлиссельбургу – довольно большое скопление дачных поселков, но при этом на карте не было видно ни одной нормальной дороги, и были ли эти поселки заселены, оставалось под вопросом. Из опасений, что на берегах канала не найдется подходящего места для ночевки или даже возможности из него выбраться – а впереди было более 100 километров – я решил не рисковать. Можно быть немного сумасшедшим, но не дураком.

От Шлиссельбурга на север

После автомобильной заброски в Шлиссельбург, куда я попал уже около 9 часов вечера, я потратил еще несколько часов, чтобы выйти в Ладогу. Погода была великолепная – тепло и безветренно, однако мне пришлось попотеть: в районе Шлиссельбурга Нева берет начало из Ладожского озера, и встречное течение там оказалось очень сильным. Нева – мощная река, несущая через Санкт-Петербург в Финский залив воды Ладожского, Онежского, Сайменского озер и многочисленных рек. Разница высот между Ладогой и Финским заливом составляет 4 метра. Порогов на Неве нет.

Крепость Орешек. Идет реставрация. Сильное встречное течение около 10км/ч

С точки зрения финской истории, шлиссельбургская крепость Орешек имеет большое значение. Она была основана еще в 1323 году новгородским князем Юрием Даниловичем на острове, стратегически важном с военной и торговой точки зрения. В тот же год в крепости был подписан первый мирный договор между новгородцами и шведами, так называемый Ореховский мир.

За историю своего существования крепость была множество раз разрушена и отстроена заново. Современный облик она обрела в 1514-1525 годы. Крепость имела форму многоугольника длиной 300 м и шириной 150 м, с семью башнями по периметру и трехбашенной внутренней цитаделью. В настоящее время в крепости идут работы по реконструкции.

По своей истории и значимости расположения Орешек напоминает крепость Олавинлинна в городе Савонлинна. Обе крепости поочередно находились под управлением Швеции и России.

Крепость утратила свое военное предназначение, когда Петр I решил связать дальнейший путь развития России с Балтикой и Европой и основал новую столицу на болотистых берегах Невы – на территории Ингерманландии, находившейся долгое время во власти Швеции и населенной народом, говорившем на диалекте финского языка.

Произошло это в результате Северной войны (1700-1721), которую Петр I вел против Швеции, возглавляемой молодым королем Карлом XII. К началу 1703 года Петру I удалось отвоевать у Швеции всю территорию вдоль русла Невы, а еще через 10 лет русские войска впервые завоевали территорию современной Финляндии, а часть ее осталась в Российской империи и по результатам заключенного в 1721 году мира. Период военной кампании на территории Финляндии называют «великим лихолетьем» (или «большой ненавистью» по другому варианту перевода).

Круизный теплоход на Ладоге

 

Знак фарватера. В вечер воскресенья рыбаков было около сотни.

 

В поисках укрытия от ветра – рядом с военной базой

Когда я наконец вышел из Невы в Ладогу, ночное небо уже начало светлеть и поднялся ветер. В этой части Ладоги берег был отмечен на карте красной пунктирной линией. С каяка я видел, что проходящая вдоль берега дорога прерывалась каким-то пропускным пунктом, и человек в форме открывал ворота для каждой проезжающей машины.

Я заранее пытался узнать у своих русских знакомых, есть ли у берегов Ладоги закрытые военные зоны. Эта, по крайней мере, выглядела именно такой. Однако судя по ответам знакомых, официальной информации о таких закрытых зонах не нашлось. Уже после завершения поездки мне удалось, наконец, выяснить, что территория за воротами была когда-то военной базой войск химзащиты. Что там расположено теперь, осталось непонятным.

Ветер быстро усиливался и дул с северо-запада, то есть со стороны открытой Ладоги. Нужно было найти место для ночевки, причем быстро.

Берег оказался мелким и очень каменистым, но за одним из мысов нашлось подходящее место, которое кто-то уже использовал для разбивки лагеря. Я поставил палатку так, чтобы ее не было видно с воды. Не покидало ощущение беспокойства. Беспокойство усилилось, когда через некоторое время из-под воды виднелся свет, как если бы под водой загорелся яркий прожектор.

Часть какого-то неведомого агрегата в лесу неподалеку от берега.

День прошел в ожидании стихания или смены направления ветра. Ни того, ни другого не произошло. В какой-то момент внимание привлек какой-то яркий предмет, двигавшийся параллельно поверхности воды вдали от берега. Однако, ничего таинственного там не оказалось: в бинокль удалось разглядеть связку воздушных шариков, видимо, улетевших от владельца.

Следующим утром ветер немного стих, барашков на волнах уже не было видно. Быстрый завтрак, сборы – и в каяк. Но почти сразу же стало понятно, что ветер снова становится по-прежнему сильным. Обидно, но пришлось вернуться на старое место. Снова поставил палатку, повесил гамак и расслабился. Гамак, говорят, полезен для спины.

Я поставил будильник на 3.15 ночи. Ветер снова вроде бы уменьшился. Через час я уже был в каяке. На озере были крупные волны, которые ударяли в борт – приходилось идти сосредоточенно, обращая внимание на каждую волну.

Берег по-прежнему был мелким и каменистым, постоянно попадались дачи.

Через пару часов попалось подходящее место, и я решил сойти на берег – ветер снова усилился, а во второй половине дня шансов на его стихание было мало. Я еще не достаточно удалился от подозрительной военной зоны, отмеченной на карте, поэтому снова постарался разместить палатку и вещи так, чтобы их не было видно с воды.

Оставшийся день я лежал, читал и слушал шум волн.

Около 3 часов ночи неподалеку от берега довольно долго разъезжало какое-то судно – на воздушной подушке, судя по звуку двигателя. Если искали меня, то, по крайней мере, не нашли.

Гостиница на реке Бурная

Пятнадцатый день пути начался хорошо, дул несильный встречный ветер, и уже к 9 утра я вышел на воду. В планах было пройти за день довольно большое расстояние.

Гостиница на реке Бурная. Неплохое место и для обычного отдыха. А вода в реке Бурная – из той же водной системы, к которой принадлежит озеро Хаукивеси в моем родном городе Рантасалми.

 

На протяжении около 20 км на берегу были хорошо видны последствия прошлогодних бурь, которые прошлись и по Финляндии, и, видимо, по Карельскому перешейку. Виднелось множество поваленных деревьев. Не хотелось бы оказаться при таком ветре на воде.

К концу дня я пересек бывшую границу Финляндии и вскоре добрался до небольшого поселка Соловьево, где была гостиница. Я просил Риту забронировать мне в номер, но в гостинице упорно не брали трубку. Пришлось выяснять ситуацию самому. Во дворе гостиницы сначала меня встретили три собаки – облаяли, обнюхали, пропустили, а следом вышли две женщины. Номер снять удалось.

Гостиница оказалась очень даже неплохая, мне разрешили сложить свои продукты в гостиничный холодильник, причем его даже включили специально для меня. На ужин предложили борщ, пельмени, хлеб, пиво и бутилированную воду.

Правда, горячей воды в душе не было, но к этому я был готов, так как о сезонных отключениях горячей воды мне известно.

На завтрак дали омлет из пяти яиц и хлеб. Все удовольствие – ночевка вместе с едой – обошлось в 2000 рублей (около 50 евро). Однозначно могу порекомендовать эту гостиницу для непритязательного отдыха.

Поселок Соловьево (финское название Тайпале) находится в устье реки Бурная (по-фински тоже Тайпале) – крупнейшей ветки озерно-речной системы Вуоксы. Часть вод Вуоксы попадает в Ладогу по старому руслу, расположенному севернее, в районе Приозерска, но основной сток находится здесь. Старое русло утратило свое значение в середине XIX века, когда для расширения пахотных земель воды Вуоксы были направлены в озеро Суванто, а оттуда в Бурную.

Во время Зимней войны по берегам 11-километровой Бурной проходила линия Маннергейма.

По направлению к Сортавале и скалистым берегам Северного Приладожья

В Соловьево стало появляться ощущение, что впереди остался финальный бросок и скоро появятся знакомые берега.

Нерпа изучает каякера

С утра было жарко и безветренно. Первые два часа пути было ощущение, что грести непривычно тяжело. На первом же перерыве на берегу обнаружилось, что за каяком тащилась увесистая связка кувшинок и водорослей.

Виднелся остров Коневец с монастырем, но от идеи заходить на остров я отказался – нетерпение уже подгоняло только вперед.

Еще одна неведомая конструкция на одном из островов.

Виднелись следы сильного ветра, стихания которого я ожидал два дня назад: в воде плавали пластиковые бутылки, какие-то обертки и прочий мусор, прибитый ветром. Видимо, сбрасывают этот мусор с круизных теплоходов, так как населенных пунктов рядом нет.

Вечером пришлось огибать очередную охраняемую зону, где на берегу виднелись наблюдательные вышки. Не решился даже доставать фотоаппарат. Для ночного лагеря я выбрал песчаный берег, о чем сильно пожалел следующим утром, когда ночная роса промочила песок. Мокрый песок облепил абсолютно все вещи.

На пути к Приозерску на берегу встречались следы войны: противотанковые укрепления, памятники.

Вскоре я прошел мимо Приозерска – города с населением около 20 000 человек, расположенного в устье Вуоксы. Старое название города, Корела, возможно, имеет отношение к происхождению слова «Карелия». Именно здесь располагались первые поселения ладожских карел, заселивших впоследствии восточную Финляндию.

Кто-то потерял?

В Новгородских хрониках Корела впервые упоминается в 1143 году, а уже в XIII веке здесь была построена крепость. В XV веке Корела упоминается как второй по величине город Новгородского княжества.

Моя двоюродная бабушка жила на другом конце этого острова. Гамак на таком берегу – лучший вариант для сна.

Последнюю ночь я провел в окрестностях Лахденпохьи. В дневнике записал: ”ПОТРЯСАЮЩИЕ СКАЛЫ”. Крупными буквами. Здесь начиналось уже хорошо знакомое Северное Приладожье.

Последний переход прошел играючи. Погода была отличная, небольшой ветер дул с востока. На причале Сортавалы встречала Рита со своим братом. «Бабушка», мама Риты, уже растопила баню и приготовила веник. Помыться в бане было просто божественно. По мнению встречающих, внешне я слегка напоминал черта, так что сбрил бороду прямо в бане, чтобы не пугать людей.

Мечта исполнена. Ладога пройдена вдоль всего берега.

За вечер я выпил около 3 литров воды, а на следующий день ещё 5. В туалет при этом почти не приходилось ходить. Жара в сочетании с физической нагрузкой основательно попутала баланс жидкостей в организме.

Такая разная Ладога

Только пройдя вдоль всего берега Ладоги, осознаешь, насколько разнообразно это озеро. Северная часть побережья, бывшая финская территория, скалиста, изрезанная знаменитыми шхерами. В районе Олонца берег песчаный. В южной части озера очень мелко, и чтобы попасть на берег, нужно продираться через заросли тростника и мелкие камни – очень неудобно для передвижения на каяке. Ладожские каналы, как оказалось, вполне проходимы, но сойти на берег в любой момент не получится.

Сложный выход на берег

В северной части Ладога очень глубокая, местами более 200 метров. В южной части мелко, и оттого берега густо поросли тростником.

Если изучать берега, то в северной части озера можно вспомнить Утраченную Карелию – потерянную Финляндией территорию; Олонец расскажет о карельской культуре, а южный берег – от устья Свири до Шлиссельбурга – это уже история российского государства. По сути, в таком путешествии осознаешь, насколько близка Финляндия расположена к центрам зарождения и развития российского государства, и насколько тесно соприкасаются истории наших стран. Всего за несколько дней можно на каяке пройти от мест, значимых для русской истории, до мест, значимых для финской.

Здесь также осознаешь, что нынешнее государство не появилось из ниоткуда, а строилось поэтапно, на протяжении веков, разбрасывая везде свидетельства этого строительства. На моем маршруте можно было увидеть поселения, стоявшие на крупнейшем северном торговом пути. Для любителя истории здесь есть на что посмотреть.

Погода большого озера

Самый важный фактор любого путешествия по такому большому озеру – это, конечно, погодные условия. Даже удивительно, что за неполные три недели путешествия я всего один раз стал заложником ветра.

Если ветер дует со стороны открытого озера, волны могут быть такими огромными, что на каяке или лодке на озеро лучше не выходить. Всегда нужно быть готовым к внезапному появлению или усилению ветра. В южной части озера отдельную проблему составляет поиск места, где можно сойти на берег. На Ладожских каналах ветер не угрожает, но найти место для выхода на берег и тем более для ночевки очень сложно.

Лучшее время для такого путешествия – в районе праздника Юханнус (Иванов день), когда к ночи ветер, как правило, стихает, и в белую ночь можно перемещаться почти так же просто, как и днем. Ближе к июлю и до конца лета берега заполоняют туристы, в основном из Санкт-Петербурга и Москвы. В это время крайне сложно найти удобный естественный берег, где бы уже не стояла чья-нибудь палатка.

Жители Карелии опасаются озера

В целом я пришел к выводу, что у современных жителей берегов Ладоги нет традиции освоения озера и перемещения по нему. Большая часть населения родом из других мест, после войны сюда переселялись жители Украины и Белоруссии. С разоренных войной территорий люди перемещались в Карелию, где остались пустые дома.

Большое озеро так и осталось для них чуждым и пугающим элементом. Пары поколений недостаточно, чтобы изменить это отношение. Конечно, есть и рыбаки, и просто люди, имеющие лодки, но массово жителям Приладожья это озеро практически незнакомо. Так и Рита, провожая меня каждый раз в очередной озерный поход, почему-то считает, что я сильно рискую там убиться.

Снаряжение

В этот поход я ходил на каяке, изготовленном вручную, очень легкой (всего 14 кг) версии модели Artisan с увеличенным пространством в задней части для хранения походного снаряжения.

Походный фильтр для воды – необходимая вещь. В каяк с собой не возьмешь запас воды на 3 недели. Местами вода в Ладоге, наверное, вполне пригодна для питья, но вблизи городов я бы никому не рекомендовал рисковать. А когда вода цветет, то и кипячение не поможет, такая вода токсична.

Фильтр MSR справился со своей задачей на отлично, но после 3 недель использования отмывать его пришлось долго жесткой щеткой.

Для навигации хватало карты и компаса, но в тумане и для определения направления старта я пользовался и GPS-навигатором. Рассчитывать на один лишь навигатор не стоит: электроприборы на воде – не самый надежный друг.

Перед поездкой удалось купить в книжном магазине «Айно» в Сортавале неплохую 6-страничную карту Ладоги масштабом 1: 100 000, и ее было вполне достаточно.

Я брал с собой два мобильника. В одном была финская сим-карта, в другом – российский «Мегафон». В районе Олонца на протяжении трех дней не ловил ни один телефон. Вблизи населенных пунктов, естественно, такой проблемы не было.

О безопасности

Когда я рассказываю об этом путешествии, практически все удивляются тому, что я был один. Сам я не вижу в этом ничего странного. У себя дома, на озере Хаукивеси, я всегда хожу на каяке в полном одиночестве. Захотелось на воду – собрался и пошел, и не нужно звать компанию.

При этом, конечно, к такому путешествию необходимо подготовиться так, чтобы действительно быть готовым справиться в одиночку с возможными сложностями. Это не так просто, как может показаться на первый взгляд.

Большинство людей, незнакомых с водными походами, имеют не совсем верное представление о безопасности. На самом деле, наличие компаньона не сильно повышает уровень безопасности. Конечно, в некоторых случаях компаньон может предостеречь от неверной оценки ситуации и принятия решения. С другой стороны, если ошибка все-таки случится, то и жертв будет больше, чем одна.

Водный туризм, как и туризм в целом, это всегда несет определенные риски. Но риск есть даже когда мы сидим дома, абсолютной безопасности не существует. Отправляясь в это путешествие, я хорошо осознавал, что если со мной что-то случится, то виноват буду только я сам, а не кто-то другой.

Мне вообще кажется, что сейчас люди слишком часто стараются перекладывать ответственность на других. Когда у каждого есть телефон, можно легко пойти куда угодно с мыслью, что если устанешь или заболеешь, можно в любой момент позвонить спасателям и они заберут тебя на своем спасательном вертолете.

Когда я иду в поход, стараюсь больше ориентироваться на мышление людей, которые когда-то открывали новые земли, собирали фольклор или изучали природу. Любой поход должен быть тщательно подготовлен, возможные трудности учтены, снаряжение надежно. Когда поход начался, ты оказываешься сам по себе, даже если рядом есть товарищ. Нужно обдумывать свои действия. Небольшая травма или повреждение снаряжения могут стать серьезной проблемой. Очень важно осознавать предел своих возможностей. Никогда нельзя планировать непосильный по расстоянию переход или отправляться в путь в плохую погоду.

Естественно, на открытой воде навыки перемещения на каяке должны быть уверенными. Если вы не владеете навыком эскимосского переворота в груженом каяке, это обязательно нужно учитывать, прежде чем рискнуть выйти на воду в не слишком благоприятную погоду. Я, например, таким приемом не владею и принимаю решения в соответствии с этим.

Мой план безопасности основывался и на помощи других людей: Рита в Сортавале помогала дистанционно, а Эркки и Аннели могли бы относительно быстро прийти на помощь, передвигаясь на своем кемпере. Если бы я заболел, план действий на этот случай у меня был.

Планируя путешествие, я побывал на машине в некоторых частях береговой линии и присмотрел гостиницы для некоторых ночевок. Между Новой Ладогой и Шлиссельбургом не было возможности приблизиться к воде – там банально не было дорог.

Спасательные службы в России вызываются по тому же номеру, что и в Финляндии – 112, но на это я не очень рассчитывал, так как объясниться по-русски по телефону все равно бы не смог. В случае возникновения чрезвычайной ситуации я планировал звонить прежде всего друзьям, которые бы уже позвали на помощь.

 

Подводя итоги, могу сказать, что Ладога – это огромная масса воды, обширное и глубокое озеро. Под килем местами было более 200 метров. Это непередаваемое ощущение.

 

Путешествие кратко:

День Пройденное расстояние Время в пути

1.        9 км         2 ч

2.      17 км        7 ч

3.     37 км         8 ч

4.     34 км         7 ч

5.      36 км         8 ч

6.      46 км         9 ч

7.      30 км         8 ч

8.      39 км        4 ч

9.      63 км      15 ч

10.      0 км

11.     31 км     5,5 ч 

12.      0 км

13.      0 км

14.     15 км     2,5 ч

15.      50 км    11 ч

16.     45 км     11 ч

17.     67 км     16 ч

18.      53 км     10 ч

Всего: 573 км 125,5 ч (4,6 км/ч без учета остановок)

Около 298 000 гребков веслом. Если сопротивление воды при одном гребке составляет 1 кг, физическая нагрузка получается 2500 кг/час.

 

 

Meloen vai soutaen?

pekka-iltasoutu

Teksti: Pekka Sihvonen     Kuvat: Maarit Sihvonen ja Pekka Pouhula

Melomista parikymmentä vuotta jonkin verran harrastaneena minulle heitettiin haaste arvioida melomista suhteessa soutamiseen.Soutamista ylipäätään olin kokeillut vuosien varrella varsin vaatimattomasti. Lähdin siis retkelle ennen kaikkea melojana. Ennakkoon ajattelin, että soutuveneeseen astun vain hätätilanteessa.

Olimme pienellä ryhmällä melontaretkellä Laatokalla Valamon saaristossa heinäkuussa 2016. Meillä oli matkassa turvaveneenä savolaismallinen kahden airoparin soutuvene varustettuna pienellä perämoottorilla. En ollut aiemmin edes nähnyt kyseistä venettä saati, että minulla olisi ollut kokemusta sen soutamisesta.

ryhma

Pekka Sihvonen, Pekka Pouhula, Maarit Sihvonen ja Mari Jannela Valamossa.

Matkaan lähdettiin Salmin Lunkulansaaren pohjoispäästä lauantai-iltana klo 21. Kolme melojaa ja yksi soutumies suuntasivat aluksi kohti Mantsinsaaren pohjoiskärkeä. Kokenut Laatokan meloja Pekka Pouhula tarttui vahvoin ottein airoihin ja alkoi hitaasti mutta määrätietoisesti soutaa venettään eteenpäin. Ajattelin, että täytyy olla vähän kaheli tyyppi, kun tuollaista raskasta venettä aikoo Valamoon asti soutaa! Olihan perässä moottorikin! Veneen tyhjäpaino on noin 115 kg ja nyt täydessä lastissa yhdellä soutajalla kokonaismassa oli yli 300 kg! Edettyämme noin 8 km pidettiin tauko. Sen jälkeen olisi edessä vielä noin 8 km ennen jaloittelumahdollisuutta. Jo tuossa vaiheessa ajattelin mielessäni, että on tuo kyllä ihme kaveri, kun jaksaa soutaa jäämättä melojien vauhdista. Myöhemmin retken aikana Pekka kertoi veneensä menestyksestä soutuveneiden testivertailuissa (mm. Erälehden testivoittaja 1995 ja kakkonen 2002)! Eli meillä oli matkassa soutuominaisuuksiltaan erinomainen yksilö. Sen sain itsekin myöhemmin kokea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pekka soutamassa Valamon länsipuolella kohti eteläistä leiripaikkaa.

Mantsinsaaren nokasta matka jatkui kevyessä myötätuulessa suoraan länttä ja Repoluotoa kohti. Se on pieni pahainen lokkien valtaama luoto keskellä aavaa Laatokkaa. Kello on yksi yöllä, emmekä voi jäädä luodolle yöksi. Matka jatkuu. Säälin soutajakaimaa ja ehdotan, että voisin tulla toiseksi soutajaksi. Näin pääsisimme joutuisammin seuraavaan kohteeseen Ristisaarille, sinne on matkaa noin 8 km. Laitamme kajakkini ”Kipon Pekan” hinaukseen ja istun itse toiseksi soutajaksi ”OneGo” -veneeseen. Nimi viittaa Ääniseen venäjän kielellä. Vene on tosiaan kokenut myös Äänisen aallot ja Suomenlahden ylityksen!

Pekka antaa minulle soutuhanskat. Ne ovat pikkuisen tiukat, mutta menevät silti käteen. Vene ja airot on vastikään tervattu. Saankin jo heti alkuun tahroja tervasta. Se ei haittaa, kun tartun uteliaana airoihin ja alan opetella tahdissa soutamista. Pekka sanoo, että hän määrää tahdin ja suunnan, minun tarvitsee vain soutaa mukana. Välillä airot kyllä kolisevat yhteen, kun en huomaa pitää varaani seuratessani melojien etenemistä.

parisoutu

Pariairosoutua Laatokalla. Airoissa Pekka Pouhula ja Pekka Sihvonen.

Aika pian huomaan, että veneen meno on joutuisaa ja sujuvaa. Pekkakin toteaa, että kaksin soutaminen antaa todella paljon lisävauhtia etenemiselle. Soutaminen tuntuu yllättävän mukavalta melomisen jälkeen. Ensinnäkin jalkatilat ovat runsaat. Jalkoja voi välillä vapaasti liikutella, se estää niiden puutumisen. Itselläni tahtoo meloessa varsinkin oikea jalka puutua. Ehkä melontatekniikassani on hiomista? Iso soutuvene on vakaa kulkupeli kajakkiin verrattuna. Toki en ole vielä koskaan kajakilla meloessa kaatunut, mutta omat rajani tunnistan. Raja, jolloin en lähde melomaan, tulee eteen aikaisemmin kuin tällä soutuveneellä kaksin soutaessani. Sen joudun omakohtaisesti myöhemmin retken aikana kokemaan. Soutaminen on toki fyysisesti raskaampaa kuin melominen, mutta omat hyvät puolensa siinä kiistatta on.

hauta

Aleksanteri Syväriläisen erakkoluola.

Ristisaarilla pääsimme vihdoin neljän maissa aamulla nukkumaan muutamaksi tunniksi jatkaaksemme matkaa kohti Valamon pääsaarta. Myötätuuli oli voimistunut sen verran, että aallokko ei enää houkutellut minua kajakkiin. Naiset sen sijaan olivat innolla lähdössä melomaan. Pekan kanssa jatkoimme soutamista auringon paistaessa aika lailla kuumasti. Laatokalla pitäisi aina muistaa käyttää aurinkovoiteita. Sen huomasin ikävästi illalla, kun reiteni hohkasivat punaisina auringon paahdettua niihin koko soutupäivän ajan. No, sen jälkeen ei aurinkoa enää juuri näkynyt, kun sade ja tuulet tulivat. Ennen Valamoa pysähdyimme Pyhityssaareen, jossa on erakkomunkki Aleksanteri Syväriläisen skiitta ja erakkoluola. Pyhityssaari on nähtävyytenä erikoisen hieno ja tunnelmaltaan erityinen, varmaankin juuri pyhä nimensä mukaisesti. Matka Ristisaarilta Valamon teltta-alueelle on noin 20 km. Soudimme Pekan kanssa Ristisaarilta Pyhityssaareen noin 13 km. Loput 7 kilometriä taitoin taas meloen.

kirkko

Valamon pääkirkko idästä päin kuvattuna.

Leiriytymisestä Valamon leirintäalueelle nro 1 reilun kilometrin päähän Nikolskin skiitasta ja Valamon pääkirkosta tulikin sitten vähän pidempi kuin olimme suunnitelleet – sään takia. Samassa telttapaikassa olimme kaikkiaan neljä yötä ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa Valamon pääsaaren läpi Niikkanan kautta kohti toista leirintäaluetta, joka sijaitsee pääsaaren etelänurkassa. Matkaa kertyi tästä etapista 19 km, jonka itse meloin ja Pekka souti yksin. Sieltä matka jatkui yön jälkeen Palinsaaren ja Ristisaarten kautta Mantsinsaaren länsirannalle ukkospilviä vältellen. Tämä oli pisin päivätaival (noin 34 km), josta vain alkumatkan nautiskelin meloen. Aallokon kasvettua itselleni epämiellyttävän haastavaksi nousin veneeseen naisten jatkaessa meloen.

mari-lepo

Tähtisilmän Mari lepäilemässä Valamon saaristossa.

Seuraavana aamuna länsituuli puski edelleen vahvasti Mantsin rantaan. Tiesin heti etten lähde tuohon merenkäyntiin melomaan. Pekan kanssa saimme veneen vesille ja aloimme moottoriajolla ottaa aaltoja vastaan ja edetä kohti Mantsinsaaren pohjoiskärkeä. Soutaen homma olisi kyllä ollut aika vaikeaa. Naiset urhoollisesti lähtivät kajakeilla liikkeelle ja etenivätkin ripeästi niin, että meillä veneen kanssa meni tovi ennen kuin saimme näköhavainnon heistä. Mantsinsaaren kärjessä on laaja ilkeä matalikko, joka nostatti aallot entistä korkeammiksi. Pian näin kajakin parinsadan metrin päässä kuohujen keskellä valkoinen pohja kohti taivasta vierellään meressä kelluva meloja. Jouduin eka kertaa tositilanteessa pelastamaan melojaa vedestä veneeseen. Pekan taitavassa ohjauksessa kaikki sujui hyvin ja rauhallisesti eikä pieniä tarvikemenetyksiä lukuun ottamatta mitään vahinkoja tullut. Ranta oli lähellä ja nopean kuivattelun jälkeen jatkoimme meloen saaren suojaista puolta kohti Lunkulansaarta ja siellä odottavia autoja. Kaiken kaikkiaan Valamoretken kokonaispituudeksi tuli noin 109 km.

Summa summarum – meloen vai soutaen?

Kokemuksena soudun ja melonnan vuorottelu oli todella positiivinen yllätys. Me kajakkimelojat helposti vähättelemme soutajia ja pidämme soutamista tylsänä ja rankkana. Vaikka melojan rintamasuunta on ylivertainen soutajaan nähden, niin molemmilla on silti hyvät näkymät. Soutajan liikkumisvapaus ja – mahdollisuus veneessä tuo mukavuutta matkantekoon. Pitkillä retkivaelluksilla kahdella airoparilla soutaen matkanopeus yltää samaan kuin kajakilla. Veneen pakkaaminen on huolettomampaa kuin kajakin lastaaminen. Toisaalta kajakissa tavarat pysyvät varmemmin kuivina, jos vain kansiluukut ovat veden pitäviä. Kaiken kaikkiaan suosittelen kajakeilla ja soutuveneillä tehtyä yhteisretkeilyä ja vuorottelua soutamisen ja melomisen välillä, sen verran mukava kokemus se itselleni oli.

maarit-sumu

Maarit Laatokan sumussa

pienet-ja-isot

Niikkana lahden alusten kokoero!

mari-sumu

Mari Laatokan sumussa.

 

uusi-hotelli-skiitta

Uuden kesähotellin yläkerran skiitan ikonostaasia.