Aihearkisto: Tarina

Jaakkima

Teksti: Pentti Puputti

JAAKKIMA LAATOKAN RANNALLA

Ilmaston äkillisestä kylmenemisestä johtuen Kölivuoristosta liikkeelle lähtenyt parin kolmen kilometrin paksuinen mannerjäätikkö liikkui nykyisen Suomen kohdalla luoteesta kaakkoon painollaan maaperää puristaen, uurtaen ja siirtolohkareita kuljettaen. Jaakkimassa tuosta on hyvänä esimerkkinä Sorolan Annanriutta, joka jäätikön tulosuunnasta on hioutunut tasaiseksi, mutta Laatokan puolella on 40 metrin äkkijyrkänne.
Ilmojen lämmettyä jäätikkö alkoi perääntyä ja valtavat sulamisvedet kuljettivat maata muodostaen Jaakkimaan Iijärvi-Pajasyrjä-Kukkalampi-suuntaisen sata metriä korkean moreenisen kukkulavaarajonon, Salpausselän. Tulvajoet kuljettivat viljavan hienojakoisen hiesun ja saven Salpausselän ja silloin vielä Itämeren yhteydessä olleen Laatokan väliin hedelmälliseksi peltoalueeksi ja lehtometsien maaperäksi.

Yli kahdeksantuhatta vuotta sitten Salpausselältä jäät olivat sulaneet ja jäätikkö perääntyi muutaman sadan metrin vuosivauhdilla. Tuon ajan ihminen ei oikeastaan huomannutkaan sitä, että sulamisesta oli kysymys, kun jäätikön reuna siirtyi kymmenessä vuodessa tuollaisen kilometrin, pari. Keski-Eurooppaa myöten jäätikön alla ollutta aluetta asutettiin. Kivikautisista esinelöydöksistä päätellen on Jaakkimaksi muodostuneella alueella ollut pysyvää asutusta ainakin neljä tuhatta vuotta.

Mistä nämä metsästystä ja kalastusta harjoittaneet olivat tulleet, keitä olivat ja mihin joutuneet, se on hämärän peitossa. Alueella on ollut jättämiensä paikan nimien-Lapinmäki, Niva, Sieklahti ja
Iijärvi -perusteella metsästäviä ja paikasta toiseen liikkuvia lappalaisia, jotka joutuivat myöhemmin siirtymään jatkuvasti pohjoisemmaksi ja asettumaan viimein Lappiin.

Laatokan rannoille Karjalan heimoa

Karjalaiset asettuivat Laatokan rantamille kansainvaellusten aikoihin noin puolitoistatuhatta vuotta sitten. Eräalueiden nautintariidat olivat vapaiden ja itsenäisten yhdyskuntien arkea, kunnes Novgorodin venäläiset ja lännen ruotsalaiset tappelivat keskenään orjuuttaen samalla karjalaisia. Karjalaiset joutuivat olemaan milloin venäläisten puolella ruotsalaisia vastaan, milloin päinvastoin.

Olot olivat jatkuvan sotimisen seurauksena sekaisin, kunnes tappeluväsymykseen kyllästyneinä Ruotsi solmi rauhan Novgorodin kanssa Pähkinäsaaressa 1323. Karjalan heimon alue jaettiin kahtia, Laatokan rannat, tuleva Jaakkirna mukanaan, jäivät venäläisille, Kannaksesta länteen ruotsalaisille. Tätä ”Karjalan ensimmäistä jakoa” on jatkunut vuosisadasta toiseen. Olemmehan nytkin eräässä jaossa mukana!
Jaakkimaa ei mainita itsenäisenä hallinto- eikä kirkkopitäjänä 1500-luvulla, vaan kuului Kurkijokeen Uukuniemeen ja Sortavalaan. Väestö oli tuolloin suureksi osaksi kreikkalaiskatolista. Niinpä alueen jouduttua Stolbovan rauhassa 1617 luterilaiselle Ruotsille, osa väestöstä uuteen uskontoon pakottamista peläten muutti tsaarin verovapaudenkin lupaamaan suojaan Venäjälle Tverin oblastiin. Väkeä menettäneeksi ei mainita Jaakkimaa, joka tuolloinkaan ei ollut itsenäinen,
nuo kolme tulevan Jaakkiman alueen hallitsemaa kuntaa.

Jaakkimalle oma hallinto

Hallinnollisena pitäjänä Jaakkima esiintyy vasta Isonvihan, 1713-21, jälkeen. Koko 1600-luvun Jaakkiman alueet olivat Kurkijoen, Uukuniemen ja Sortavalan osia.
Kirkollisena luterilaisena seurakuntana Jaakkima mainitaan 1600-luvun alussa ja perustamisvuotena pidetään vuotta 1632. Seurakuntaan tuli muunmuassa Uukuniemeltä Metsämikli, Pajasyrjä, Meriä, Oinaanvaara, Parkomäki ja Iijärvi. Sortavalasta tuli Reuskula ja Kurkijoelta loput. 1632 mainitaan seurakunnan kirkkoherrasta ja ensimmäinen puukirkko oli varmasti jo 1656.

Mistä nimi Jaakkima

Erään tarinan mukaan nimi tulisi Laiska-Jaakosta, Jaakko de la Gardiesta, joka piti kuusi vuotta linnaleiriään Lippumäellä, pappilan mäellä 1600-luvun alussa. Toisen mukaan nimi johtuu silloisen papin asuinpaikasta Jaakonvaarasta. Joakimvoarasta syntyi Jaakkima ja kylä sai nimen Vaara.

Jaakkima on ollut iät ajat asuttu. Varsinkin Laatokan rannikkoseutu ja jokien viljavat laaksot olivat tiheästi rakennettu. Epävarmat olot verotuksineen, sotineen ja ryöstöineen autioittivat monia kyliä. Niinpä 1637-42 autiosavuja oli Jaakkiman alueella keskimäärin 70, kun asuttuja oli noin 450. Uskonnon vaihdos aiheutti muutoksia. Kun 1637 ortodoksisavuja oli 320 ja luterilaisia 170, niin 1696 ortodoksisavuja oli enää 16 ja luterilaisia 500. Syynä muutokseen oli varmasti luterilaisen Ruotsin pakkokäännytys toimenpiteineen.
Jaakkima kuului Uudenkaupungin rauhasta 1721 Venäjän tsaarille aina Tartossa vuonna 1920 solmittuun rauhaan asti. Tuo aika oli Jaakkimassakin kehityksen kautta, joskin katovuodet, varsinkin ”suuret kuolovuodet” 1867-68, laittoivat väkeä kerjuulle. Kunta sai itsenäisesti järjestellä asioitaan, hoitaa kunnallishallinnon, valita virkamiehensä ja perustaa 1906 oman, joskin kenraalikuvernöörin järkkymättömän kontrollin alaisen paikallislehden, Jaakkiman Sanomat. Lehti pakotettiin kerran lopettamaankin ”ikuisiksi ajoiksi”, mutta kekseliäät jaakkimalaiset pystyivät aina jatkamaan lehteä, joka ilmestyy tälläkin hetkellä.

Kehitystä ja vapaussodan lunnaat

Kaskeamisesta oli luovuttu ja siirrytty peltoviljelyyn. Viljaa kasvoi, puuta käyttävän teollisuuden
laajeneminen Karjalassakin paransi metsänomistajien, työntekijöiden ja sitä kautta koko seudun
väestön taloudellista asemaa. Tiet ja Karjalanradan valmistuminen paransivat Laatokan erinomaisen
laivaliikenteen kanssa Jaakkiman niin henkilö- kuin tavaraliikennettäkin.

Päästäkseen todella päättämään itsenäisesti omista asioistaan Suomi kävi vapaussodan ja Tarton rauha 1920 turvasi suvereniteetin. Saatiin oma raha, omat virkamiehet, Suomen kielellä selvisi virastoissa ja omat puolustusvoimat luotiin vapautemme turvaksi.
Mutta vapaus vaati suuret lunnaat. 37 jaakkimalaista sankarivainajaa lepää rajan taakse jääneen raunioituneen kotikirkkonsa siunatussa maassa. He tekivät parhaansa.

Jaakkima kolmeksi ja kotiseudun menetys
Vanna Jaakkimakin koki hallinnollisia muutoksia. Kunnan länsiosasta muodostui 1923 Lumivaaran kunta ja seurakunta. Lahdenpohjan asutustaajamasta tuli 1924 Lahdenpohjan kauppala, mutta jäi
Jaakkiman seurakuntaan.
Näin jatkettiin, kunnes Neuvostoliiton uhkavaatimukset puhkesivat sen hyökkäyssodaksi 30. marraskuuta 1939. Tällaistako rauhansopimukset merkitsevät?
Jaakkimassa seurattiin jännittyneinä sodan tapahtumia. Rajalta tuli väkeä karjoineen Jaakkimaankin ja maaliskuun 12 päivänä 1940 jaakkimalaiset itse joutuivat talven pakkasissa jättämään kotinsa.
Evakkomatka alkoi päättyäkseen Lapin rajoille Länsi-Pohjaan.

Kotiiıı paluu ja taas evakkoon

Katkerana jätetty kotiseutu eli paluun toivonkipinänä mielessä. Jatkosodan syttyminen puhalsi sen liekeiksi ja todeksi. Niinpä ensimmäiset siirtyivät kotipaikalle jo jouluksi 1941. Jaakkimaan palasi
enemmän kuin puolet asukkaista jälleenrakentamaan ja tekemään työtä vanhaan malliin.
Mutta hyvää ei kestänyt kauan. Suomi taisteli urhoollisesti, mutta vastustajan ylivoima oli mittaamaton ja välirauhan solmimispäivänä 19. syyskuuta 1944 jaakkimalaiset olivat kuormineen taas evakkotaipaleella.

Auto-, lotja- ja rautatiematkat veivät jaakkimalaiset ja lahdenpohjalaiset Etelä-Pohjanmaalle, jonne osa on jäänyt asumaan, osan siirtyessä muualle, varsinkin pääkaupunkiseudulle.
Jatkosota oli meille armoton. Kotiseutu menetettiin. Kallis uhri oli, kun 291 jaakkimalaista nuorta jouduttiin saattamaan sankarihautoihin, osan saadessa levon kotikirkkopihan siunatussa maassa.
Uusi usko kotiseudulle palaamiseen hiipui ja Lahdenpohjan kauppala lopetti toimintansa joulukuun 30. päivänä 1948, Jaakkima tammikuun yhdeksäntenä 1949 ja yhteisen seurakunnan lopettajaisjumalanpalvelus pidettiin Ilmajoen kirkossa elokuun 14. päivänä 1949.
Merkitseekö tapahtunut päätesolmua nelisatavuotisen Jaakkiman elämänlankaan. Ken tietää!
Kaikkea ei ole tänä päivänäkään vielä unohdettu, sillä maamme kuntaluettelossa Jaakkiman
numero on edelleen162, Lahdenpohjan 397 ja Lumivaaran 437. Kaiken varaltako?

Entäs nyt, Jaakkima
Jaakkimaan siirrettiin jälkeemme väkeä Neuvostoliiton eri osista. Suomalaista juurta olevat eivät kuitenkaan saaneet sinne muuttaa kuin vasta paljon myöhemmin. Kylille annettiin uusia nimiä, kuten Sorolasta tuli Vihreä saari, Pajasyrjästä Uusi elämä ja Harviosta Uusi tie. Jaakkima-nimi esiintyy vain kahdessa paikassa: rautatieasemalla ja Miinalan sovhoosissa, nykyisellä
yhteistoimintatilalla. Lahdenpohjan nimi on säilynyt ja sellaisena tunnetaan niin kaupunki kuin entisen Jaakkiman, Lumivaaran, Hiitolan ja Kurkijoen käsittävä hallinnollinen piiri.
Kylistä tehtiin kolhooseja, joihin tuotiin tsuvasseja, valkovenäläisiä, Volgan varren tekoaltaiden alle
jääneiden alueiden sovhoosityöläisiä. Vaneritehtaan vanhoja koneita käyttämään tuotiin vanhoja koneita käyttämään tottunutta väkeä.
Kylien tilannetta kuvannee sama kuin Pajasyrjässäkin: omaperäisellä tavalla elävät, sovhoosin työhön tottuneet tsuvassit eivät omaksuneet kolhoosin jossain määrin edellyttämää itsenäistä työskentelyä. Niinpä he purkivat asuntonsa, pystyttivät ne muualle, muuttivat pois ja menivät sovhoosin hommiin.

————————————————-

Jaakkiman ja Lahdenpohjan tietoja vuodelta 1939

Jaakkima Lahdenpohja
-pinta-ala 52.000 ha 530 ha
-peltoa 9.000 ha
-metsää 30.000 ha
-asukkaita 11.500 henkeä 2000 henkeä
-kouluja 16 kpl
-kyliä 22 kpl

Laatokalla arki unohtuu ja elämä on pelkkää nautintoa

Teksti: Kipon Pekka, Pekka Sihvonen    Kuvat: Maarit Sihvonen

 

Mela solahtaa kevyesti veteen ja kajakki alkaa lipua eteenpäin aivan kuin itsestään. Laatokan tyyni pinta kiiltää auringonpaisteessa. Kaislikosta kuuluu kalan molskahdus. Pari telkkää juoksee veden pintaa pitkin lentoon lähettyviltä. Heinäkuun alun lämpö hellii melontaretkelle lähtijöitä. Eipä voisi elämä paremmalta tuntua!

Heinosilla.

Heinosilla.

Ollaan Vilho ja Aino Heinosen kesämökin rannassa Kurkijoen Vätikässä. Matka kohti Kuhkaan saaristoa Laatokalla on juuri alkamassa. Ensimmäisenä kohteena ovat Kojonsaaren upeat hiekkarannat parin kolmen kilometrin päässä ulapan laidalla.

Kojonsaaressa

Kojonsaaressa

Perinteisiin kuuluu, että tässä vaiheessa kajahtaa ilmoille ”Karjalan kunnailla” – ei välttämättä niin nuotilleen, mutta suurella tunteella ja suoraan sydämestä!

Vilholle ja Ainolle jätettyjen hyvästien jälkeen matkaamme Maaritin kanssa kohti Kojonsaarta. Venäläiset ovat pari vuotta sitten rakentaneet sillan saareen. Sinne siis pääsee myös autolla, valitettavasti. On odotettavissa, että saareen alkaa nousta mitä ihmeellisimpiä hökötyksiä, jotka eivät kyllä kauniiseen maisemaan mitenkään istu. Tämä voi olla yksipuolinen näkemys tulevasta. Mutta se, mitä rannoilla jo nyt näkyy, ei lupaa hyvää. Emme kuitenkaan millään lailla jää surkuttelemaan venäläisten onnetonta rakennuskulttuuria vaan suuntaamme matkamme iloisina kohti upeinta Laatokan luonnontilaista saaristoa.

Kojonsaaren mahtavalla hiekkarannalla pidämme pienen lepotauon.

Kojonsaaren hiekkarantaa.

Kojonsaaren hiekkarantaa.

Aurinko porottaa, mutta Laatokan viileys tekee olon mukavaksi. Otamme päivän tavoitteeksi päästä onnellisesti Rahmansaareen. Sinne on matkaa Vätikästä noin 20 kilometriä, mikä on ihan kohtuullinen päivämatkaksi. Kevyesti meloen ja taukoja pitäen matkan tekee viidessä–kuudessa tunnissa.

Kojonsaaresta suuntaamme kohti Lauvatsaarta. Päätämme meloa saaren suojanpuolelta. Ulkokauttakin olisi sillä kelillä ollut helppo meloa. Poikkeamme kuitenkin pian Kojonsaaren edessä olevalle kallioluodolle ihmettelemään sileitten kalliopintojen lumoavia muotoja lokkien parveillessa levottomasti ympärillämme.

Kojonsaaren edessä olevan kallioluodon sileät kalliopinnat.

Kojonsaaren edessä olevan kallioluodon sileät kalliopinnat.

Hautova sorsa pyrähtää peloissaan lentoon pesästään. Venäläispariskunta soutaa raskaan oloisesti luodon ohi meidän puuhistamme piittaamatta. Päätämme jättää luodon ja siellä pesivät linnut rauhaan.
Lauvatsaaren ja Mykrimyksensaaren välistä salmea meloessamme huomaamme, että siellä täällä venäläiset ovat rannalla rentoutumassa omissa leireissään. Myös moottoriveneitä tulee vastaan ja ajaa ohi silloin tällöin. Meno saaristossa on selvästi vilkastunut sitten 1990-luvun. Monet leiripaikat ovat surkeaa katseltavaa niitä lähemmin tutkiessa. Jätteitä on kasapäin, eläviä puita on veistetty ja hakattu kirveellä törkeän näköisiksi, nuotioista on päästetty tuli leviämään maastoon jne. Metsäpalojen jälkiä näkee joka kesä uusissa paikoissa. Kaikesta näkee, että venäläiseen mentaliteettiin kuuluu ”nitsevoo” -periaate eli mitäs sen on väliä!
Hellejakso on kasvattanut sinilevää myös Laatokalla. Levä sameuttaa veden lievästi vihreäksi, vaikka se muuten näyttää kirkkaalta. Onneksi aavalle tullessa sinilevää on selvästi vähemmän niin, että uskallan ottaa vettä kassiin myöhempää suodatusta varten. Hyvin olemme aina pärjänneet Laatokan vedellä suodattamalla sen ennen juomista. Salmista aavalle tullessa kohtaamme hyvin mielenkiintoisen sääilmiön.

Yhtäkkiä Laatokka muuttuu peilityyneksi, vaikka saariston sisällä oli pientä vastaista tuulenvirettä.

Matkalla Rahmaan (horisontissa).

Matkalla Rahmaan (horisontissa).

Ilmeisesti paahtava aurinko lämmittää rantoja ja niiden puustoa niin tehokkaasti, että mikroilmastoon syntyy paikallisia ilmavirtauksia. Aavalla taas auringon alla on vain viileää Laatokan pintaa, joka imee itseensä kaiken lämmön.

Latu auki 2014

Latu auki 2014

Peilityyntä Laatokkaa meloessamme katse kiintyy edessä näkyvään tummaan möykkyyn. Arvelen, että se on Laatokan norppa, mutta sitten luulenkin sen olevan vain uppotukki, joka kelluu vain tukin pään pilkottaessa vedestä. Melomme hiljalleen lähemmäs kunnes huomaan, että pölkyllä on viikset, jotka sojottavat kohti aurinkoa. Kajakki lipuu äänettömästi kohti ja parin metrin etäisyydellä viikset yhtäkkiä kääntyvät kohti melojaa. Sehän on Laatokan norppa!

Veitikka oli ilmiselvästi päiväunilla torkkuen selällään niin, että viikset pörhöttivät kohti aurinkoa. Minut huomattuaan väistöliike oli salamannopea. Norppa läväytti pyrstöllään Laatokan pintaa niin, että vesi roiskui kajakin kannelle ja norppa katosi syvyyksiin.

Rahmansaaren ihmeellinen ranta

Vuosituhansien aikana Rahman rannassa olevat nyrkinkokoiset kivet ovat hioutuneet posken sileiksi!

Rahman rantakivikkoa.

Rahman rantakivikkoa.

Auringon lämmittämät kivet tuntuvat ihmeellisiltä kädessä. Niihin ei voi olla ihastumatta. Niitä ei voi olla ottamatta mukaan kilokaupalla – vaikka kajakin tilat ja kantavuus ovatkin rajalliset. Rahmansaaren pohjoisranta näyttää joka kerta erilaiselta. Myrskyt ja jäät siirtelevät tätä kivimassaa aina uuteen asentoon. Varmaan kaikki Rahmassa kävijät vievät sieltä muistoksi jonkun kiven. Kiviä kyllä riittää.

Rahman haamu.

Rahman ”haamu”.

Ranta on satoja metriä pitkä ja pienten irtokivien vyöhyke on noin 20 metriä leveä ennen metsän reunaa.

Tällä kertaa emme olekaan yksin saarella. Rantaan leiriytynyt venäläisperhe pyytää meidät iltateelle. Menemme ja viemme vähän suuhunpantavaa lapsille. Venäjänkielen alkeiden hallinnasta on hyötyä. Selviää, että mies on entinen armeijan upseeri ja perhe asuu Pietarissa. Seuraavana aamuna seuraamme heidän lähtöään rannasta kohti pohjoista veneellä, jossa on jonkinlainen purje. Laatokka on kuitenkin täysin tyyni! Niinpä miehen on pakko alkaa soutaa nitkuttaa venettä hitaasti eteenpäin. Näyttää toivottomalta puuhalta, mutta kas, ennen pitkää vene onkin jo kaukana matkalla kohti seuraavaa leiripaikkaa.

Puolenpäivän aikaan lännestä lähestyy suomalaismelojien ryhmä. Kiikarilla tähyillessä melojien ryhmä ilmestyy kuin tyhjästä näkyviin.

Suomalaismelojien ryhmä saapuu.

Suomalaismelojien ryhmä saapuu.

Mitään ei kuulu pitkään aikaan, vaikka on aivan tyyntä. Lopulta ensimmäiset kommentit alkavat kantautua korviin, vaikka niistä ei vielä selvää saakaan. Kärjessä melovalla Kuntsin Arilla on Suomen lippu komeasti pystyssä kajakin perässä. Arin juuret ovat Kesvalahdella.

Ari Kuntsi joukkoineen saapui Rahmaan.

Ari Kuntsi joukkoineen saapui Rahmaan.

Tervetulotoivotukseksi laulaa kajautamme kahdestaan ”Karjalan kunnailla”. Retkue koostuu Joensuun melojien ryhmästä, joiden matkasta Laatokalle saimme jo etukäteen tiedon. Tekstiviestitys pelaa Laatokalla vain rajallisesti, mutta Rahmansaaresta saa kännykällä hyvin yhteyden gsm-verkkoon. Näin mekin olimme puolin ja toisin suurin piirtein selvillä toistemme liikkeistä.

Ryhmä lounastaa ja lepää tovin, ja miettii retken seuraavaa etappia. Keskustelu käydään siitä, lähteäkö aavaa pitkin Valamoon vai rantoja pitkin Sortavalan suuntaan. Sää on niin erinomainen, että Valamo voittaa ja retkue lähtee sitä kohti kahta lukuun ottamatta. Myös meitä houkuttaisi kovasti liittyä seurueeseen, mutta automme on Vätikässä eli ihan vastakkaisessa suunnassa kuin Valamo. Jäämme nauttimaan Rahman ihanasta rannasta ja kultaisena loistavasta auringonlaskusta. Laatokan norpat kurkkivat meitä uteliaina silloin tällöin ikään kuin iloiten siitä, että taas kerran nuo tulivat heitä katsomaan.

Rahman iltaa ja norpan kurkistus.

Rahman iltaa ja norpan kurkistus.

Kipon tila Kärpäsensaaressa

Kiponsalmi.

Kiponsalmi.

Seuraavana aamuna jatkamme matkaa isäni kotiin Kipon tilalle Kärpäsensaareen.

Kipon hevoskierrolla kukkivat peurankello ynnä muut kesän niittykukat. Metsämansikoiden posket punoittavat makeasti – ja niitä on todella runsaasti.

Kipon tilan metsämansikat.

Kipon tilan metsämansikat.

Hevoskierto on meille lähes pyhä paikka. Siellä perustimme vuonna 1996 Kipon perinneyhdistyksen, jonka tarkoituksena on muistaa karjalaisia juuriamme ja vaalia perinteitä. Hevoskierrolla pidetään vuosittain lyhyt kokous teemana yhdistyksen tunnus: ”meillä on unelma, että kerran vielä Kippo on taas meidän…”.

Pekat Kipon hevoskierrolla 2014.

Pekat Kipon hevoskierrolla 2014.

Kokous päättyy aina Karjalaisten lauluun, jota Kiponmäen kaiku mahtavasti toistaa.

 

Kipon talon pihassa kukkivat edelleen ruskolilja ja juhannusruusu, jotka mummoni Kipon Riitta varmaankin on sinne aikanaan istuttanut. Tilanne on riipaisevan tunteikas, kun ajattelen, miltä paikka mahtoikaan näyttää 75 vuotta sitten, ennen sotia. Riitan liljoista kaivamme pari juurakkoa mukaan otettaviksi ja istutettaviksi omalle kotipihalle Kotkaan. Hyvin ovat alkaneet kasvaa ja kukkia vieraassa maaperässä.

Kipon tilalla liljat ja juhannusruusut.

Kipon tilalla liljat ja juhannusruusut.

Kippoa vastapäätä on pieni Kiersaari, jossa on mainio leiripaikka. Ikävä kyllä tällä kertaa paikka on varattu samoin kuin Konin ranta Kipon omilla mailla.    Päädymme yöksi Miekkasaareen, jonka rannassa ihailemme mahtavaa ilta-aurinkoa.

Miekkasaaren ilta auringon laskiessa.

Miekkasaaren ilta auringon laskiessa.

 

Aurinko teki tepposet

Koko retken ajan vallinnut helle teki tepposet Maaritille. Jatkuva auringonpaisteessa oleminen voi saada aikaan ikävän pahoinvoinnin, vaikka hattu olisikin aina päässä. Kuvottava, voimaton olo tekee olemisen vaikeaksi. Luulin jo, että joudumme viettämään ylimääräisen lepopäivän pahoinvointia parannellen. Maarit on kuitenkin sellainen sissi, joka ei anna vaivojen häiritä.Niinpä jatkoimme matkaa hiljalleen meloen kohti Vätikkää vähän väliä pysähtyen ja jotain pientä syödäksemme ja juodaksemme.

Melottuamme 25 raskasta kilometriä päätimme yöpyä Tervun hiekkarannalla. Teltalle oli helppo löytää hyvä paikka rannasta naapureina venäläisiä retkeilijöitä. Laatokka oli edelleen täysin tyyni.

Tervun iltaa.

Tervun iltaa.

Vesi rannassa oli kuitenkin sinilevästä vihreänä. Niinpä uiminen ei oikein tuntunut houkuttelevalta. Aamulla, makeasti nukutun yön jälkeen totesimme levän hävinneen kokonaan. Olipa nyt mukavaa pulahtaa Laatokkaan pesulle ja uimaan!
Viimeinen etappi Vätikkään oli lyhyt. Niinpä pääsimme autolle hyvissä ajoin ennen puoltapäivää ja matka kohti Niiralan raja-asemaa saattoi alkaa. Ajoimme Lumivaaran kirkon kautta.

Lumivaaran kirkko.

Lumivaaran kirkko.

Kirkko on huonossa kunnossa, mutta kelloa soitin komeasti muistuttaen nykyisiä kumolalaisia kirkon suomalais-karjalaisesta taustasta.

Tällast tääl Karjalas on!

Paluu Laatokan sukujuurille

Teksti ja kuvat:  Mari Jannela

Pietarilaisen ravintolan pyöreän pöydän ääressä istuu kahdeksan, suurin osa toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Joukkio on tavannut toisensa vasta edellisenä päivänä kokoonnuttuaan Pietariin Juri Sevrjukovin järjestämälle melontaretkelle Pietarin kanaville ja Nevalle.

pietarin kanava ryhmä

Melojia Pietarin kanavassa

Päivän kokemuksia vaihdetaan ja osa odottaa jo innolla illan baletti ohjelmaa. Melojakonkari Pekka Pouhula intoutuu muistelemaan melontakokemuksiaan Venäjällä. Hän on melonut yksin Laatokan ympäri pari vuotta sitten ja sillä retkellä päätynyt tietämättään leirin tekoon isotätinsä Anna-Mari Kilpiön kotisaareen Kuhkaaseen.
Kotkalainen Pekka Sihvonen heristää korviaan kuultuaan Kuhkaan saaren nimen. Hän on etsinyt sukujuuriaan Laatokan saarista jo vuodesta 1991. Hän on jopa opetellut melomaan kajakilla päästäkseen isoisän kodin raunioille.
Tarinan jatkuessa paljastuu, että sama kirvesmies Antti Kilpiö on ollut tekemässä Pekka Sihvosen isoisän taloa sekä Pekka Pouhulan isotädin taloa.  Pekat päättävät tavata sukujuurillaan Laatokan saaressa noin kuukauden kuluttua. He aikovat palata Kuhkaaseen yhdessä ja jakaa molemmille tärkeän yhteisen asian, sukuhistorian entisen Suomen saarella.

Sadko saara pekkaP

Saara Immonen ja Pekka Pouhula pietarilaisessa Sadko -ravintolassa

Kuukauden kuluttua Pekka Pouhula lähtee matkaan Sortavalasta kesäkuun viimeisinä päivinä seuranaan Juri Sevrjukov, Pekka Turunen ja Mari Jannela. Sihvoset, Pekka ja hänen puolisonsa Maarit liittyisivät joukkoon myöhemmin Lahdenpohjasta.
Alkumatkan Jurin ollessa vielä matkaseurana vietetään Sortavalan edustalla Pekan sielunmaisemissa. Maisema on jylhän kaunista, korkeita kallioita kaikissa harmaan, mustan, ruskean ja keltaisen sävyissä, aavaa ja kallioluotoja. Norpat tulevat tervehtimään.

Piipun piha reitti

Reittisuunnitelman esittelyä Sortavalassa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kajakkien pakkaus Piipun pihassa

Leiri tehdään kallioluodon poukamaan ja Pekka Pouhula kiipeää välittömästi auringonlaskuun kalliolle. Paikan tunnelataus on vahvasti aistittavissa. Olemme lähellä jotain.
– Kun rakastuu johonkin, niin kaipuu jää. Olen aina valmis lähtemään Laatokalle, Pekka Pouhula sanoo nöyrän vahvasti.

PekkaP kajakissa

Pekka kajakissaan

Vahtimäki

Kesäyönä Vahtimäellä

Parin vuorokauden kuluttua säätiedotus lupaa myrskyä. On syytä hankkiutua ajoissa Lahdenpohjan suuntaan ja varautua olemaan leirissä ainakin yksi vuorokausi. Juri menee takaisin Sortavalaan, kaksi Pekkaa ja Mari jatkavat eteenpäin etsiäkseen suojaa. Sadetta jatkuu, kunnes sitten puolentoista vuorokauden kuluttua hiekkapoukaman lahteen rakennettu leiri puretaan aamuyöstä ja kajakit työnnetään vesille aamuyön usvaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sadeleiri

Pekat sadekatos

Pekat sadetta pitämässä

Aamusumu

Varhan aamulla oli vielä usvaa

Sihvosia odotellessa käydään Lahdenpohjassa ja hankitaan Pekka Pouhulalle kumisaappaat . Niille tulee käyttöä sateen jatkuessa, kun etsimme isotädin talon raunioita. Lähellä Lahdenpohjaa puhelimen kuuluvuusalueella selviää myös Sihvosten myöhästynyt aikataulu. Pekat  ja Mari päättävät mennä jo etukäteen Kuhkaaseen tekemään leirin ja odottamaan Sihvosia.

Saapuminen Kuhkaansaaren keskellä olevalle Ryhmänlammelle kapean salmen kautta herkistää Pekka Pouhulan. Maisema muuttuu ja vastassa olevat selvästi vielä havaittavat rinnepellot hohtavat ilta-auringon valossa. Käki kukkuu ja koko saaren sisuslampi huokuu nostagiaa. Aika pysähtyy.

Pekka ryhmanlammelle

Kuhkaaseen saapuminen

Leiri rakennetaan kallion kylkeen, jossa on juuri ja juuri tilaa kolmelle kajakille, nuotiopaikka, pari puuta Pekan riippumatolle.   Teltta viedään ylös mäelle. Kuhankeittäjä huolehtii musiikista. Pekka Pouhula tulkitsee laulun ”Ja ljublju” – venäjän kielestä suomennettuna minä rakastan, ja lisää siihen vielä Kuhkaan saarta.

Toivolan ranta

Leiri Toivolan, Pekka Pouhulan isotädin rannassa

Aika leirissä kuluu sadetta pitäen, kuhankeittäjän huiluääntä kuunnellen, sekä tutustuen Kuhkaan saareen pienillä vaelluksilla. Hongat ovat niin korkeita ja paksuja, että enää harvoin sellaisia tapaa. Rantakallioiden välissä kasvaa pitsimäistä nyylahaarikkoa.

pekat Kuhkaan päässä

Pekka Turunen ja Pouhula Kuhkaan päässä

Nyylähaarikko

Nyylähaarikko  Kuva: Pekka Pouhula

Kallioden takaa kajahtaa Karjalaisten laulu. Sihvoset tulevat. Karjalaisten laulu on heidän ovikellonsa Kuhkaaseen.

Suloisessa Suomessamme
oisko maata armaampaa
kuin on kaunis Karjalamme
laulun laaja kotimaa.
Lauluna sen kosket kuohuu,
järven aallot loiskuaa säveleinä salot huokuu
ikihongat humajaa.

Pekat hongikossa

Pekat Kuhkaan hongikossa

Kuhkaaseen nuo laulun sanat sopivat mitä parhaiten. Aivan kuin laulun sanoittaja ja säveltäjä P.J. Hannikainen olisi vieraillut Kuhkaassa.
Matka jatkuu Sihvosten leiriin, jossa Pekka Pouhula ottaa vastaan juhlavin menoin Pekka Sihvosen luovuttaman Kuhkaan kyläkirjan. Kirjassa on juuri Pekka Pouhulan etsimää informaatiota synnyinjuuristaan. Tunnelmaa lisätään laulamalla, oikeastaan se on kolmen Pekan kuoro.

Ei oo meillä rikkautta
eikä maamme viljavaa
vaan on laulun runsautta
kylvämättä kasvavaa.
Sit ei pane idän halla
eikä pohjan pakkaset
se ei sorru sortamalla
sitä ei lyö rakehet.

Kipon pekka kirjan luovutus ja Kuhkaa kirjan luovutus

Kipon Pekan (Pekka Sihvonen)  juhlapuhe ja Kuhkaa kirjan luovutus

PekkaP Kipon saaressa

Pekka Pouhula Kipon tilalla


Pekka Sihvonen opastaa meidät isoisänsä kotiraunioille. Kukkapenkin ruskoliljat puskevat heinikosta vielä loistossaan vuosikymmenten jälkeen. Juhannusruusut kukkivat. Pekka raivaa tietä raunioille ja hevoskierrolle, jossa vilja puitiin. Tarina on sykähdyttävä. Evakkoon toista kertaa lähdettäessä aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Näiltä kunnailta piti lähteä kohti pohjanmaan lakeuksia!

Tiikerililja

Ruskoliljat kukkivat

ruusu

Juhannusruusuja

 

Onko pysähtynyt tunnelma surua, kaihoa, vihaa, epätoivoa vai toivoa? Vai onko se tahtoa saada Karjala takaisin?
– Tämä tunne on lähinnä selittämätöntä energiaa, joka kohoaa mieliin sukujuuriaan ja näitä maisemia ajatellessa. Sitä on mahdotonta selittää. Karjalan takaisin saaminen tuntuu nyt vaikealta, mutta toivomme parasta. On kuitenkin tärkeää näyttää nuoremmille sukupolville nämä paikat ja kertoa, missä ovat juuremme, Pekka Sihvonen sanoo.

Kipon pekka pekkaP hevoskierrolla

Kipon Pekka ja Pekka Pouhula hevoskierrolla

Ehkä karjalaisten laulun viimeinen säkeistö kertoo asian ja se kajahtaakin vielä kerran nousevan ukkosen kanssa kilpaa Pekka Sihvosen isoisän kotirannasta vesille päästyä.

Konsa vaino Suomeamme
kovin kourin koittelee
silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee.
Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa
silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa.

Toivolaan, Pekka Pouhulan isotädin kotipaikalle Ryhmänlammelle kajakkikulkue lipuu rauhallisesti. On jälleen kuin pyhättöön saapuisi. Pekka Sihvosella on kartta ja nopsasti hän löytää rauniot peltoaukean reunalta. Omenapuut ja marjapensaat ovat edelleen pihapiirissä. Talon kivijalka on kaksirivinen. Ilmeisesti välissä on ollut eristettä tai vain ilmaa. Muurari on osannut asiansa. Raunion sisällä kasvaa jo aikuinen kuusi.
Pekka Pouhula kiipeää rauniolle. Tässä se nyt on – tätä minä olen etsinyt! Hieman itseään pidätellen hän jatkaa navetan raunioiden etsimistä ja löytääkin maakellarin.

pekka isotätin raunioilla

Vihdoinkin!

– Koko ajan sen jälkeen, kun sain tietää yöpyneeni isotätini saaressa, tämä asia on vaivannut minua. Halusin löytää nämä rauniot. On sattuman oikkua, että tapasin Pietarissa Pekka Sihvosen, joka tiesi saaren historian, Pekka Pouhula pohtii asioiden kulkua.

Näkymä isotätini Toivolasta

Näkymä vainioille

Jäähyväiset eivät ole mitkä tahansa, vaan tieto siitä, että suurehko historianlehti on kääntynyt miesten aikakirjassa. Harvoin suomalainen mies herkistyy näin. Kun tulee aika rauhoittua elämässänsä, se tilaisuus annetaan. Silloin voi aistia sen energian, joka kantaa yli sukupolvien. Se energia on rakkaus. Sen edessä nöyrtyy ja herkistyy. Se antaa vapauden ja poistaa ahdistuksen, mistä tässä nyt onkaan kysymys.
Sihvoset jatkavat omaa reittiään, kaksi Pekkaa ja Mari suuntaavat aavalle ja sieltä koti Lahdenpohjaa. Norppa tulee viimeiseen leiriin jättämään jäähyväiset. Kiitollisena katselemme veijari viiksiniekkaa. Mieleen nousevat Pekka Sihvosen sanat – tällast tääl Karjalas on!

Pekat nuotiolla

Pekat nuotiolla, ”tällast tääl on”