Teksti: Kipon Pekka, Pekka Sihvonen    Kuvat: Maarit Sihvonen

 

Mela solahtaa kevyesti veteen ja kajakki alkaa lipua eteenpäin aivan kuin itsestään. Laatokan tyyni pinta kiiltää auringonpaisteessa. Kaislikosta kuuluu kalan molskahdus. Pari telkkää juoksee veden pintaa pitkin lentoon lähettyviltä. Heinäkuun alun lämpö hellii melontaretkelle lähtijöitä. Eipä voisi elämä paremmalta tuntua!

Ollaan Vilho ja Aino Heinosen kesämökin rannassa Kurkijoen Vätikässä. Matka kohti Kuhkaan saaristoa Laatokalla on juuri alkamassa. Ensimmäisenä kohteena ovat Kojonsaaren upeat hiekkarannat parin kolmen kilometrin päässä ulapan laidalla.

Perinteisiin kuuluu, että tässä vaiheessa kajahtaa ilmoille ”Karjalan kunnailla” – ei välttämättä niin nuotilleen, mutta suurella tunteella ja suoraan sydämestä!

Vilholle ja Ainolle jätettyjen hyvästien jälkeen matkaamme Maaritin kanssa kohti Kojonsaarta. Venäläiset ovat pari vuotta sitten rakentaneet sillan saareen. Sinne siis pääsee myös autolla, valitettavasti. On odotettavissa, että saareen alkaa nousta mitä ihmeellisimpiä hökötyksiä, jotka eivät kyllä kauniiseen maisemaan mitenkään istu. Tämä voi olla yksipuolinen näkemys tulevasta. Mutta se, mitä rannoilla jo nyt näkyy, ei lupaa hyvää. Emme kuitenkaan millään lailla jää surkuttelemaan venäläisten onnetonta rakennuskulttuuria vaan suuntaamme matkamme iloisina kohti upeinta Laatokan luonnontilaista saaristoa.

Kojonsaaren mahtavalla hiekkarannalla pidämme pienen lepotauon.

Aurinko porottaa, mutta Laatokan viileys tekee olon mukavaksi. Otamme päivän tavoitteeksi päästä onnellisesti Rahmansaareen. Sinne on matkaa Vätikästä noin 20 kilometriä, mikä on ihan kohtuullinen päivämatkaksi. Kevyesti meloen ja taukoja pitäen matkan tekee viidessä–kuudessa tunnissa.

Kojonsaaresta suuntaamme kohti Lauvatsaarta. Päätämme meloa saaren suojanpuolelta. Ulkokauttakin olisi sillä kelillä ollut helppo meloa. Poikkeamme kuitenkin pian Kojonsaaren edessä olevalle kallioluodolle ihmettelemään sileitten kalliopintojen lumoavia muotoja lokkien parveillessa levottomasti ympärillämme.

Hautova sorsa pyrähtää peloissaan lentoon pesästään. Venäläispariskunta soutaa raskaan oloisesti luodon ohi meidän puuhistamme piittaamatta. Päätämme jättää luodon ja siellä pesivät linnut rauhaan.
Lauvatsaaren ja Mykrimyksensaaren välistä salmea meloessamme huomaamme, että siellä täällä venäläiset ovat rannalla rentoutumassa omissa leireissään. Myös moottoriveneitä tulee vastaan ja ajaa ohi silloin tällöin. Meno saaristossa on selvästi vilkastunut sitten 1990-luvun. Monet leiripaikat ovat surkeaa katseltavaa niitä lähemmin tutkiessa. Jätteitä on kasapäin, eläviä puita on veistetty ja hakattu kirveellä törkeän näköisiksi, nuotioista on päästetty tuli leviämään maastoon jne. Metsäpalojen jälkiä näkee joka kesä uusissa paikoissa. Kaikesta näkee, että venäläiseen mentaliteettiin kuuluu ”nitsevoo” -periaate eli mitäs sen on väliä!
Hellejakso on kasvattanut sinilevää myös Laatokalla. Levä sameuttaa veden lievästi vihreäksi, vaikka se muuten näyttää kirkkaalta. Onneksi aavalle tullessa sinilevää on selvästi vähemmän niin, että uskallan ottaa vettä kassiin myöhempää suodatusta varten. Hyvin olemme aina pärjänneet Laatokan vedellä suodattamalla sen ennen juomista. Salmista aavalle tullessa kohtaamme hyvin mielenkiintoisen sääilmiön.

Yhtäkkiä Laatokka muuttuu peilityyneksi, vaikka saariston sisällä oli pientä vastaista tuulenvirettä.

Ilmeisesti paahtava aurinko lämmittää rantoja ja niiden puustoa niin tehokkaasti, että mikroilmastoon syntyy paikallisia ilmavirtauksia. Aavalla taas auringon alla on vain viileää Laatokan pintaa, joka imee itseensä kaiken lämmön.

Peilityyntä Laatokkaa meloessamme katse kiintyy edessä näkyvään tummaan möykkyyn. Arvelen, että se on Laatokan norppa, mutta sitten luulenkin sen olevan vain uppotukki, joka kelluu vain tukin pään pilkottaessa vedestä. Melomme hiljalleen lähemmäs kunnes huomaan, että pölkyllä on viikset, jotka sojottavat kohti aurinkoa. Kajakki lipuu äänettömästi kohti ja parin metrin etäisyydellä viikset yhtäkkiä kääntyvät kohti melojaa. Sehän on Laatokan norppa!

Veitikka oli ilmiselvästi päiväunilla torkkuen selällään niin, että viikset pörhöttivät kohti aurinkoa. Minut huomattuaan väistöliike oli salamannopea. Norppa läväytti pyrstöllään Laatokan pintaa niin, että vesi roiskui kajakin kannelle ja norppa katosi syvyyksiin.

Rahmansaaren ihmeellinen ranta

Vuosituhansien aikana Rahman rannassa olevat nyrkinkokoiset kivet ovat hioutuneet posken sileiksi!

Auringon lämmittämät kivet tuntuvat ihmeellisiltä kädessä. Niihin ei voi olla ihastumatta. Niitä ei voi olla ottamatta mukaan kilokaupalla – vaikka kajakin tilat ja kantavuus ovatkin rajalliset. Rahmansaaren pohjoisranta näyttää joka kerta erilaiselta. Myrskyt ja jäät siirtelevät tätä kivimassaa aina uuteen asentoon. Varmaan kaikki Rahmassa kävijät vievät sieltä muistoksi jonkun kiven. Kiviä kyllä riittää.

Ranta on satoja metriä pitkä ja pienten irtokivien vyöhyke on noin 20 metriä leveä ennen metsän reunaa.

Tällä kertaa emme olekaan yksin saarella. Rantaan leiriytynyt venäläisperhe pyytää meidät iltateelle. Menemme ja viemme vähän suuhunpantavaa lapsille. Venäjänkielen alkeiden hallinnasta on hyötyä. Selviää, että mies on entinen armeijan upseeri ja perhe asuu Pietarissa. Seuraavana aamuna seuraamme heidän lähtöään rannasta kohti pohjoista veneellä, jossa on jonkinlainen purje. Laatokka on kuitenkin täysin tyyni! Niinpä miehen on pakko alkaa soutaa nitkuttaa venettä hitaasti eteenpäin. Näyttää toivottomalta puuhalta, mutta kas, ennen pitkää vene onkin jo kaukana matkalla kohti seuraavaa leiripaikkaa.

Puolenpäivän aikaan lännestä lähestyy suomalaismelojien ryhmä. Kiikarilla tähyillessä melojien ryhmä ilmestyy kuin tyhjästä näkyviin.

Mitään ei kuulu pitkään aikaan, vaikka on aivan tyyntä. Lopulta ensimmäiset kommentit alkavat kantautua korviin, vaikka niistä ei vielä selvää saakaan. Kärjessä melovalla Kuntsin Arilla on Suomen lippu komeasti pystyssä kajakin perässä. Arin juuret ovat Kesvalahdella.

Tervetulotoivotukseksi laulaa kajautamme kahdestaan ”Karjalan kunnailla”. Retkue koostuu Joensuun melojien ryhmästä, joiden matkasta Laatokalle saimme jo etukäteen tiedon. Tekstiviestitys pelaa Laatokalla vain rajallisesti, mutta Rahmansaaresta saa kännykällä hyvin yhteyden gsm-verkkoon. Näin mekin olimme puolin ja toisin suurin piirtein selvillä toistemme liikkeistä.

Ryhmä lounastaa ja lepää tovin, ja miettii retken seuraavaa etappia. Keskustelu käydään siitä, lähteäkö aavaa pitkin Valamoon vai rantoja pitkin Sortavalan suuntaan. Sää on niin erinomainen, että Valamo voittaa ja retkue lähtee sitä kohti kahta lukuun ottamatta. Myös meitä houkuttaisi kovasti liittyä seurueeseen, mutta automme on Vätikässä eli ihan vastakkaisessa suunnassa kuin Valamo. Jäämme nauttimaan Rahman ihanasta rannasta ja kultaisena loistavasta auringonlaskusta. Laatokan norpat kurkkivat meitä uteliaina silloin tällöin ikään kuin iloiten siitä, että taas kerran nuo tulivat heitä katsomaan.

Kipon tila Kärpäsensaaressa

Kiponsalmi.

Seuraavana aamuna jatkamme matkaa isäni kotiin Kipon tilalle Kärpäsensaareen.

Kipon hevoskierrolla kukkivat peurankello ynnä muut kesän niittykukat. Metsämansikoiden posket punoittavat makeasti – ja niitä on todella runsaasti.

Hevoskierto on meille lähes pyhä paikka. Siellä perustimme vuonna 1996 Kipon perinneyhdistyksen, jonka tarkoituksena on muistaa karjalaisia juuriamme ja vaalia perinteitä. Hevoskierrolla pidetään vuosittain lyhyt kokous teemana yhdistyksen tunnus: ”meillä on unelma, että kerran vielä Kippo on taas meidän…”.

Kokous päättyy aina Karjalaisten lauluun, jota Kiponmäen kaiku mahtavasti toistaa.

 

Kipon talon pihassa kukkivat edelleen ruskolilja ja juhannusruusu, jotka mummoni Kipon Riitta varmaankin on sinne aikanaan istuttanut. Tilanne on riipaisevan tunteikas, kun ajattelen, miltä paikka mahtoikaan näyttää 75 vuotta sitten, ennen sotia. Riitan liljoista kaivamme pari juurakkoa mukaan otettaviksi ja istutettaviksi omalle kotipihalle Kotkaan. Hyvin ovat alkaneet kasvaa ja kukkia vieraassa maaperässä.

Kippoa vastapäätä on pieni Kiersaari, jossa on mainio leiripaikka. Ikävä kyllä tällä kertaa paikka on varattu samoin kuin Konin ranta Kipon omilla mailla.    Päädymme yöksi Miekkasaareen, jonka rannassa ihailemme mahtavaa ilta-aurinkoa.

 

Aurinko teki tepposet

Koko retken ajan vallinnut helle teki tepposet Maaritille. Jatkuva auringonpaisteessa oleminen voi saada aikaan ikävän pahoinvoinnin, vaikka hattu olisikin aina päässä. Kuvottava, voimaton olo tekee olemisen vaikeaksi. Luulin jo, että joudumme viettämään ylimääräisen lepopäivän pahoinvointia parannellen. Maarit on kuitenkin sellainen sissi, joka ei anna vaivojen häiritä.Niinpä jatkoimme matkaa hiljalleen meloen kohti Vätikkää vähän väliä pysähtyen ja jotain pientä syödäksemme ja juodaksemme.

Melottuamme 25 raskasta kilometriä päätimme yöpyä Tervun hiekkarannalla. Teltalle oli helppo löytää hyvä paikka rannasta naapureina venäläisiä retkeilijöitä. Laatokka oli edelleen täysin tyyni.

Vesi rannassa oli kuitenkin sinilevästä vihreänä. Niinpä uiminen ei oikein tuntunut houkuttelevalta. Aamulla, makeasti nukutun yön jälkeen totesimme levän hävinneen kokonaan. Olipa nyt mukavaa pulahtaa Laatokkaan pesulle ja uimaan!
Viimeinen etappi Vätikkään oli lyhyt. Niinpä pääsimme autolle hyvissä ajoin ennen puoltapäivää ja matka kohti Niiralan raja-asemaa saattoi alkaa. Ajoimme Lumivaaran kirkon kautta.

Kirkko on huonossa kunnossa, mutta kelloa soitin komeasti muistuttaen nykyisiä kumolalaisia kirkon suomalais-karjalaisesta taustasta.

Tällast tääl Karjalas on!

Teksti ja kuvat:  Mari Jannela

Pietarilaisen ravintolan pyöreän pöydän ääressä istuu kahdeksan, suurin osa toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Joukkio on tavannut toisensa vasta edellisenä päivänä kokoonnuttuaan Pietariin Juri Sevrjukovin järjestämälle melontaretkelle Pietarin kanaville ja Nevalle.

Päivän kokemuksia vaihdetaan ja osa odottaa jo innolla illan baletti ohjelmaa. Melojakonkari Pekka Pouhula intoutuu muistelemaan melontakokemuksiaan Venäjällä. Hän on melonut yksin Laatokan ympäri pari vuotta sitten ja sillä retkellä päätynyt tietämättään leirin tekoon isotätinsä Anna-Mari Kilpiön kotisaareen Kuhkaaseen.
Kotkalainen Pekka Sihvonen heristää korviaan kuultuaan Kuhkaan saaren nimen. Hän on etsinyt sukujuuriaan Laatokan saarista jo vuodesta 1991. Hän on jopa opetellut melomaan kajakilla päästäkseen isoisän kodin raunioille.
Tarinan jatkuessa paljastuu, että sama kirvesmies Antti Kilpiö on ollut tekemässä Pekka Sihvosen isoisän taloa sekä Pekka Pouhulan isotädin taloa.  Pekat päättävät tavata sukujuurillaan Laatokan saaressa noin kuukauden kuluttua. He aikovat palata Kuhkaaseen yhdessä ja jakaa molemmille tärkeän yhteisen asian, sukuhistorian entisen Suomen saarella.

Kuukauden kuluttua Pekka Pouhula lähtee matkaan Sortavalasta kesäkuun viimeisinä päivinä seuranaan Juri Sevrjukov, Pekka Turunen ja Mari Jannela. Sihvoset, Pekka ja hänen puolisonsa Maarit liittyisivät joukkoon myöhemmin Lahdenpohjasta.
Alkumatkan Jurin ollessa vielä matkaseurana vietetään Sortavalan edustalla Pekan sielunmaisemissa. Maisema on jylhän kaunista, korkeita kallioita kaikissa harmaan, mustan, ruskean ja keltaisen sävyissä, aavaa ja kallioluotoja. Norpat tulevat tervehtimään.

Leiri tehdään kallioluodon poukamaan ja Pekka Pouhula kiipeää välittömästi auringonlaskuun kalliolle. Paikan tunnelataus on vahvasti aistittavissa. Olemme lähellä jotain.
– Kun rakastuu johonkin, niin kaipuu jää. Olen aina valmis lähtemään Laatokalle, Pekka Pouhula sanoo nöyrän vahvasti.

Parin vuorokauden kuluttua säätiedotus lupaa myrskyä. On syytä hankkiutua ajoissa Lahdenpohjan suuntaan ja varautua olemaan leirissä ainakin yksi vuorokausi. Juri menee takaisin Sortavalaan, kaksi Pekkaa ja Mari jatkavat eteenpäin etsiäkseen suojaa. Sadetta jatkuu, kunnes sitten puolentoista vuorokauden kuluttua hiekkapoukaman lahteen rakennettu leiri puretaan aamuyöstä ja kajakit työnnetään vesille aamuyön usvaan.

Sihvosia odotellessa käydään Lahdenpohjassa ja hankitaan Pekka Pouhulalle kumisaappaat . Niille tulee käyttöä sateen jatkuessa, kun etsimme isotädin talon raunioita. Lähellä Lahdenpohjaa puhelimen kuuluvuusalueella selviää myös Sihvosten myöhästynyt aikataulu. Pekat  ja Mari päättävät mennä jo etukäteen Kuhkaaseen tekemään leirin ja odottamaan Sihvosia.

Saapuminen Kuhkaansaaren keskellä olevalle Ryhmänlammelle kapean salmen kautta herkistää Pekka Pouhulan. Maisema muuttuu ja vastassa olevat selvästi vielä havaittavat rinnepellot hohtavat ilta-auringon valossa. Käki kukkuu ja koko saaren sisuslampi huokuu nostagiaa. Aika pysähtyy.

Leiri rakennetaan kallion kylkeen, jossa on juuri ja juuri tilaa kolmelle kajakille, nuotiopaikka, pari puuta Pekan riippumatolle.   Teltta viedään ylös mäelle. Kuhankeittäjä huolehtii musiikista. Pekka Pouhula tulkitsee laulun ”Ja ljublju” – venäjän kielestä suomennettuna minä rakastan, ja lisää siihen vielä Kuhkaan saarta.

Aika leirissä kuluu sadetta pitäen, kuhankeittäjän huiluääntä kuunnellen, sekä tutustuen Kuhkaan saareen pienillä vaelluksilla. Hongat ovat niin korkeita ja paksuja, että enää harvoin sellaisia tapaa. Rantakallioiden välissä kasvaa pitsimäistä nyylahaarikkoa.

Kallioden takaa kajahtaa Karjalaisten laulu. Sihvoset tulevat. Karjalaisten laulu on heidän ovikellonsa Kuhkaaseen.

Suloisessa Suomessamme
oisko maata armaampaa
kuin on kaunis Karjalamme
laulun laaja kotimaa.
Lauluna sen kosket kuohuu,
järven aallot loiskuaa säveleinä salot huokuu
ikihongat humajaa.

Kuhkaaseen nuo laulun sanat sopivat mitä parhaiten. Aivan kuin laulun sanoittaja ja säveltäjä P.J. Hannikainen olisi vieraillut Kuhkaassa.
Matka jatkuu Sihvosten leiriin, jossa Pekka Pouhula ottaa vastaan juhlavin menoin Pekka Sihvosen luovuttaman Kuhkaan kyläkirjan. Kirjassa on juuri Pekka Pouhulan etsimää informaatiota synnyinjuuristaan. Tunnelmaa lisätään laulamalla, oikeastaan se on kolmen Pekan kuoro.

Ei oo meillä rikkautta
eikä maamme viljavaa
vaan on laulun runsautta
kylvämättä kasvavaa.
Sit ei pane idän halla
eikä pohjan pakkaset
se ei sorru sortamalla
sitä ei lyö rakehet.

Pekka Sihvonen opastaa meidät isoisänsä kotiraunioille. Kukkapenkin ruskoliljat puskevat heinikosta vielä loistossaan vuosikymmenten jälkeen. Juhannusruusut kukkivat. Pekka raivaa tietä raunioille ja hevoskierrolle, jossa vilja puitiin. Tarina on sykähdyttävä. Evakkoon toista kertaa lähdettäessä aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Näiltä kunnailta piti lähteä kohti pohjanmaan lakeuksia!

 

Onko pysähtynyt tunnelma surua, kaihoa, vihaa, epätoivoa vai toivoa? Vai onko se tahtoa saada Karjala takaisin?
– Tämä tunne on lähinnä selittämätöntä energiaa, joka kohoaa mieliin sukujuuriaan ja näitä maisemia ajatellessa. Sitä on mahdotonta selittää. Karjalan takaisin saaminen tuntuu nyt vaikealta, mutta toivomme parasta. On kuitenkin tärkeää näyttää nuoremmille sukupolville nämä paikat ja kertoa, missä ovat juuremme, Pekka Sihvonen sanoo.

Ehkä karjalaisten laulun viimeinen säkeistö kertoo asian ja se kajahtaakin vielä kerran nousevan ukkosen kanssa kilpaa Pekka Sihvosen isoisän kotirannasta vesille päästyä.

Konsa vaino Suomeamme
kovin kourin koittelee
silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee.
Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa
silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa.

Toivolaan, Pekka Pouhulan isotädin kotipaikalle Ryhmänlammelle kajakkikulkue lipuu rauhallisesti. On jälleen kuin pyhättöön saapuisi. Pekka Sihvosella on kartta ja nopsasti hän löytää rauniot peltoaukean reunalta. Omenapuut ja marjapensaat ovat edelleen pihapiirissä. Talon kivijalka on kaksirivinen. Ilmeisesti välissä on ollut eristettä tai vain ilmaa. Muurari on osannut asiansa. Raunion sisällä kasvaa jo aikuinen kuusi.
Pekka Pouhula kiipeää rauniolle. Tässä se nyt on – tätä minä olen etsinyt! Hieman itseään pidätellen hän jatkaa navetan raunioiden etsimistä ja löytääkin maakellarin.

– Koko ajan sen jälkeen, kun sain tietää yöpyneeni isotätini saaressa, tämä asia on vaivannut minua. Halusin löytää nämä rauniot. On sattuman oikkua, että tapasin Pietarissa Pekka Sihvosen, joka tiesi saaren historian, Pekka Pouhula pohtii asioiden kulkua.

Jäähyväiset eivät ole mitkä tahansa, vaan tieto siitä, että suurehko historianlehti on kääntynyt miesten aikakirjassa. Harvoin suomalainen mies herkistyy näin. Kun tulee aika rauhoittua elämässänsä, se tilaisuus annetaan. Silloin voi aistia sen energian, joka kantaa yli sukupolvien. Se energia on rakkaus. Sen edessä nöyrtyy ja herkistyy. Se antaa vapauden ja poistaa ahdistuksen, mistä tässä nyt onkaan kysymys.
Sihvoset jatkavat omaa reittiään, kaksi Pekkaa ja Mari suuntaavat aavalle ja sieltä koti Lahdenpohjaa. Norppa tulee viimeiseen leiriin jättämään jäähyväiset. Kiitollisena katselemme veijari viiksiniekkaa. Mieleen nousevat Pekka Sihvosen sanat – tällast tääl Karjalas on!