Teksti ja kuvat:  Mari Jannela

Pietarilaisen ravintolan pyöreän pöydän ääressä istuu kahdeksan, suurin osa toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Joukkio on tavannut toisensa vasta edellisenä päivänä kokoonnuttuaan Pietariin Juri Sevrjukovin järjestämälle melontaretkelle Pietarin kanaville ja Nevalle.

Päivän kokemuksia vaihdetaan ja osa odottaa jo innolla illan baletti ohjelmaa. Melojakonkari Pekka Pouhula intoutuu muistelemaan melontakokemuksiaan Venäjällä. Hän on melonut yksin Laatokan ympäri pari vuotta sitten ja sillä retkellä päätynyt tietämättään leirin tekoon isotätinsä Anna-Mari Kilpiön kotisaareen Kuhkaaseen.
Kotkalainen Pekka Sihvonen heristää korviaan kuultuaan Kuhkaan saaren nimen. Hän on etsinyt sukujuuriaan Laatokan saarista jo vuodesta 1991. Hän on jopa opetellut melomaan kajakilla päästäkseen isoisän kodin raunioille.
Tarinan jatkuessa paljastuu, että sama kirvesmies Antti Kilpiö on ollut tekemässä Pekka Sihvosen isoisän taloa sekä Pekka Pouhulan isotädin taloa.  Pekat päättävät tavata sukujuurillaan Laatokan saaressa noin kuukauden kuluttua. He aikovat palata Kuhkaaseen yhdessä ja jakaa molemmille tärkeän yhteisen asian, sukuhistorian entisen Suomen saarella.

Kuukauden kuluttua Pekka Pouhula lähtee matkaan Sortavalasta kesäkuun viimeisinä päivinä seuranaan Juri Sevrjukov, Pekka Turunen ja Mari Jannela. Sihvoset, Pekka ja hänen puolisonsa Maarit liittyisivät joukkoon myöhemmin Lahdenpohjasta.
Alkumatkan Jurin ollessa vielä matkaseurana vietetään Sortavalan edustalla Pekan sielunmaisemissa. Maisema on jylhän kaunista, korkeita kallioita kaikissa harmaan, mustan, ruskean ja keltaisen sävyissä, aavaa ja kallioluotoja. Norpat tulevat tervehtimään.

Leiri tehdään kallioluodon poukamaan ja Pekka Pouhula kiipeää välittömästi auringonlaskuun kalliolle. Paikan tunnelataus on vahvasti aistittavissa. Olemme lähellä jotain.
– Kun rakastuu johonkin, niin kaipuu jää. Olen aina valmis lähtemään Laatokalle, Pekka Pouhula sanoo nöyrän vahvasti.

Parin vuorokauden kuluttua säätiedotus lupaa myrskyä. On syytä hankkiutua ajoissa Lahdenpohjan suuntaan ja varautua olemaan leirissä ainakin yksi vuorokausi. Juri menee takaisin Sortavalaan, kaksi Pekkaa ja Mari jatkavat eteenpäin etsiäkseen suojaa. Sadetta jatkuu, kunnes sitten puolentoista vuorokauden kuluttua hiekkapoukaman lahteen rakennettu leiri puretaan aamuyöstä ja kajakit työnnetään vesille aamuyön usvaan.

Sihvosia odotellessa käydään Lahdenpohjassa ja hankitaan Pekka Pouhulalle kumisaappaat . Niille tulee käyttöä sateen jatkuessa, kun etsimme isotädin talon raunioita. Lähellä Lahdenpohjaa puhelimen kuuluvuusalueella selviää myös Sihvosten myöhästynyt aikataulu. Pekat  ja Mari päättävät mennä jo etukäteen Kuhkaaseen tekemään leirin ja odottamaan Sihvosia.

Saapuminen Kuhkaansaaren keskellä olevalle Ryhmänlammelle kapean salmen kautta herkistää Pekka Pouhulan. Maisema muuttuu ja vastassa olevat selvästi vielä havaittavat rinnepellot hohtavat ilta-auringon valossa. Käki kukkuu ja koko saaren sisuslampi huokuu nostagiaa. Aika pysähtyy.

Leiri rakennetaan kallion kylkeen, jossa on juuri ja juuri tilaa kolmelle kajakille, nuotiopaikka, pari puuta Pekan riippumatolle.   Teltta viedään ylös mäelle. Kuhankeittäjä huolehtii musiikista. Pekka Pouhula tulkitsee laulun ”Ja ljublju” – venäjän kielestä suomennettuna minä rakastan, ja lisää siihen vielä Kuhkaan saarta.

Aika leirissä kuluu sadetta pitäen, kuhankeittäjän huiluääntä kuunnellen, sekä tutustuen Kuhkaan saareen pienillä vaelluksilla. Hongat ovat niin korkeita ja paksuja, että enää harvoin sellaisia tapaa. Rantakallioiden välissä kasvaa pitsimäistä nyylahaarikkoa.

Kallioden takaa kajahtaa Karjalaisten laulu. Sihvoset tulevat. Karjalaisten laulu on heidän ovikellonsa Kuhkaaseen.

Suloisessa Suomessamme
oisko maata armaampaa
kuin on kaunis Karjalamme
laulun laaja kotimaa.
Lauluna sen kosket kuohuu,
järven aallot loiskuaa säveleinä salot huokuu
ikihongat humajaa.

Kuhkaaseen nuo laulun sanat sopivat mitä parhaiten. Aivan kuin laulun sanoittaja ja säveltäjä P.J. Hannikainen olisi vieraillut Kuhkaassa.
Matka jatkuu Sihvosten leiriin, jossa Pekka Pouhula ottaa vastaan juhlavin menoin Pekka Sihvosen luovuttaman Kuhkaan kyläkirjan. Kirjassa on juuri Pekka Pouhulan etsimää informaatiota synnyinjuuristaan. Tunnelmaa lisätään laulamalla, oikeastaan se on kolmen Pekan kuoro.

Ei oo meillä rikkautta
eikä maamme viljavaa
vaan on laulun runsautta
kylvämättä kasvavaa.
Sit ei pane idän halla
eikä pohjan pakkaset
se ei sorru sortamalla
sitä ei lyö rakehet.

Pekka Sihvonen opastaa meidät isoisänsä kotiraunioille. Kukkapenkin ruskoliljat puskevat heinikosta vielä loistossaan vuosikymmenten jälkeen. Juhannusruusut kukkivat. Pekka raivaa tietä raunioille ja hevoskierrolle, jossa vilja puitiin. Tarina on sykähdyttävä. Evakkoon toista kertaa lähdettäessä aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Näiltä kunnailta piti lähteä kohti pohjanmaan lakeuksia!

 

Onko pysähtynyt tunnelma surua, kaihoa, vihaa, epätoivoa vai toivoa? Vai onko se tahtoa saada Karjala takaisin?
– Tämä tunne on lähinnä selittämätöntä energiaa, joka kohoaa mieliin sukujuuriaan ja näitä maisemia ajatellessa. Sitä on mahdotonta selittää. Karjalan takaisin saaminen tuntuu nyt vaikealta, mutta toivomme parasta. On kuitenkin tärkeää näyttää nuoremmille sukupolville nämä paikat ja kertoa, missä ovat juuremme, Pekka Sihvonen sanoo.

Ehkä karjalaisten laulun viimeinen säkeistö kertoo asian ja se kajahtaakin vielä kerran nousevan ukkosen kanssa kilpaa Pekka Sihvosen isoisän kotirannasta vesille päästyä.

Konsa vaino Suomeamme
kovin kourin koittelee
silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee.
Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa
silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa.

Toivolaan, Pekka Pouhulan isotädin kotipaikalle Ryhmänlammelle kajakkikulkue lipuu rauhallisesti. On jälleen kuin pyhättöön saapuisi. Pekka Sihvosella on kartta ja nopsasti hän löytää rauniot peltoaukean reunalta. Omenapuut ja marjapensaat ovat edelleen pihapiirissä. Talon kivijalka on kaksirivinen. Ilmeisesti välissä on ollut eristettä tai vain ilmaa. Muurari on osannut asiansa. Raunion sisällä kasvaa jo aikuinen kuusi.
Pekka Pouhula kiipeää rauniolle. Tässä se nyt on – tätä minä olen etsinyt! Hieman itseään pidätellen hän jatkaa navetan raunioiden etsimistä ja löytääkin maakellarin.

– Koko ajan sen jälkeen, kun sain tietää yöpyneeni isotätini saaressa, tämä asia on vaivannut minua. Halusin löytää nämä rauniot. On sattuman oikkua, että tapasin Pietarissa Pekka Sihvosen, joka tiesi saaren historian, Pekka Pouhula pohtii asioiden kulkua.

Jäähyväiset eivät ole mitkä tahansa, vaan tieto siitä, että suurehko historianlehti on kääntynyt miesten aikakirjassa. Harvoin suomalainen mies herkistyy näin. Kun tulee aika rauhoittua elämässänsä, se tilaisuus annetaan. Silloin voi aistia sen energian, joka kantaa yli sukupolvien. Se energia on rakkaus. Sen edessä nöyrtyy ja herkistyy. Se antaa vapauden ja poistaa ahdistuksen, mistä tässä nyt onkaan kysymys.
Sihvoset jatkavat omaa reittiään, kaksi Pekkaa ja Mari suuntaavat aavalle ja sieltä koti Lahdenpohjaa. Norppa tulee viimeiseen leiriin jättämään jäähyväiset. Kiitollisena katselemme veijari viiksiniekkaa. Mieleen nousevat Pekka Sihvosen sanat – tällast tääl Karjalas on!