Teksti ja kuvat: Helena Puonti           Aloituskuva: M.Jannela

Matkaa Karjalaan suunniteltiin pitkin talvea. Vielä viime hetkellä virukset olivat kaataa suunnitelmat. Matkaan kuitenkin lähdettiin. Kajakit keimailivat autojen katolla.
Kartanlukutaitomme ansiosta koimme matkalla monta yllätystä. Eri asteiset kuoppatiet säätelivät vauhtiamme. Perille päästiin – Isäni syntymäseudulle. Saatoin kuvitella hänen juoksevan vastaani paitaressuna, Mummon ja Paapan kotiaskareissa nuoruuden voimissaan, kalassa – Äyräpää-jävellä tai Vuoksella, iltapuhteella …
Saavuimme majapaikkaamme. Se oli kauniilla paikalla Vuoksen rannassa, siisti ja hyvin hoidettu ympäristö. Teresa, majatalon emäntä, ihmetteli, miten yksinäinen nainen voi löytää heidän kalastajien ”hotellin”. Pidin Teresasta. Hän on hyvin ystävällinen ja lämmin ihminen. Matkaseurueeseemme kuului Pekka, joka oli järjestänyt kaiken sekä Mari, joka sulautui joustavasti kaikkiin rooleihin. Flunssaväsymykseni takia hän toimi mm autonkuljettajanani. Ystävystyimme. Tiesin, että voin luottaa Mariin ja Pekkaan. Mari ja Pekkakin päättivät yöpyä hotellissa.
Matkaan lähti myös isompi Joensuun Kauhojien joukko, joita tapasimme matkalla silloin tällöin.
Aamulla heräsimme viivytellen. Laitoimme kalastajien keittiössä aamiaisen ja pakkasimme kajakit matkaan. Kalastajat olivat jo nousseet aiemmin ja ylpeänä esittelivät Vuoksen kalasaaliitaan.
Koleasta ja sateisesta alkukesästä huolimatta aurinko sädehti puiden välistä ja sininen taivaan kansi kuvastui veteen. Vuoksi virtaa koko ajan, lieneekö sillä milloinkaan aikaa tyyntyä. Vuoksi joki on leveä kuin järvi. Hyvin olisin voinut kuvitella olevani Saimaalla.
Verkkaisesti lipuivat kajakkimme Vuoksen rantaviivaa seuraten. Tavoitteena oli Äyräpää-järvi. Isäni ikävöi usein Karjalaan. Loppumetreillä lähimuistin heikentyessä hän ”asuikin” siellä. Isä muisteli usein linturikasta Äyräpää-järveä. Kartan mukaan Äyräpää-järven rannat ovat soistuneet. Salmenkaita-joki laskee Äyräpää-järven vesiä Vuokseen. Meloimme Salmenkaitaa pitkin ylävirtaan 13 (-16) km. Joki poimuili tasaisen leveänä ja syvänä. Suvantopaikkojakin löytyi, jolloin rannan puut näyttivät kasvavan terävinä alaspäin. Tuomet kukkivat. Linnut seurasivat matkaamme. – Joki näytti kulkevan erämaassa. Vain joen suistossa oli taloja, ihan lähekkäin rakennettuja, pienet kasvimaatilkut väleissä suloisesti epäjärjestyksessä. Paikoitellen rannoilla oli vaatimattomia mökkikyhäelmiä, joissa oli kalastajia tai perheitä. Vilkutimme kaikille, ja yleensä saimme tervehdyksen takaisin. Joen keskivaiheilla oli muutamia huviloita, teräsverkoilla tai muuten eristettynä.
Joessa oli kaksi koskea. Päätimme jo heti kantaa kajakit ensimmäisen kosken ohi. Ajauduin kuitenkin niin lähelle, että vesi alkoi ahnaasti viedä kajakkiani. Ihan viime hetkessä sain voimaa tempautua irti kosken kattilasta. Kyllä ihminen on avuton luonnon voimien edessä. Pahimmassa tapauksessa veden pyörre olisi ohjannut kajakkini kiveen ja särkenyt sen. Ainakin olisin kastunut.
Kosken rannalla ruokailimme. Jokainen heitti kattilaan jotakin repustaan, ja niin saimme maukkaan ja ravitsevan keiton.
Toisenkin kosken kohdalla meidän oli antauduttava ja kannettiin kajakit rantaa pitkin.
Melonta jatkui. Lähestyessämme Äyräpää-järveä iltapäivä oli jo pitkällä. Vastavirtaan melominen oli kuluttanut voimamme. Saavuimme joen alkulähteille. Kaislikko joen rannoilla kasvoi. Lopuksi oli vain pieni uoma kaislikon keskellä, kunnes sekin loppui. Edessä ja sivuilla oli silmänkantamattomiin hyllyvää kaislikkomätästä. Olisi pitänyt olla viidakkoveitsi tien raivaamiseksi. Mahdollisesti veden pinnalla oleva mätäskerros ei silti olisi päästänyt meitä etenemään. Luonnon voimat voittivat taas. Olisi pitänyt olla helikopteri. Äyräpää-järvi säilytti salaisuutensa. Se suojaa lintujaan. Niillä on todellinen pesimärauha.
Viivähdimme paikassa hetken, nautiskelimme. Käänsimme sitten kajakkimme ja antauduimme virran vietäväksi. Se tuntui ylävirtaan ponnistelun jälkeen uskomattomalta. Virta vei meitä lempeästi kotiin päin. Laskimme kosketkin, eivätkä ne edes tuntuneet suurilta. Aurinko paistoi. Tuomi kukki. Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Rantojen puut ja lehvästöt muodostivat veteen heijastuessaan alati vaihtuvan näkymän. Isänikin on nähnyt nämä – ja varmasti iloinnut niistä.
Kahdessa tunnissa olimme virran keinussa leväten laskeneet koko joen. Jonkin verran oli vielä matkaa Vuoksen rantaa pitkin. Illan suussa olimme takaisin majapaikassamme.
Seuraavana päivänä ajelimme kylille. Talot ja pihat ovat kaikkialla lähekkäin, tuskin minkään kaava-arkkitehdin suunnittelemana. Sammaloituneita entisten talojen kivijalkoja näkyi entisen elämän muistona. Kylät olivat asuttuja. Elämä jatkuu niissä – omalla mallillaan.
Palailin yksin kotiin. Mari ja Pekka saattoivat minut alkuun. Emme menneet nytkään valitsemaamme tietä, vaan tie valitsi meidät. Pääsin kuitenkin kommelluksitta kotiin.
Kotiin palattuani ymmärsin. Savonlinnan luonto on hyvin samankaltaista kuin Karjalassa. Olen viettänyt lapsuuteni Pohjanmaalla ja tänne asetuttuani olen erityisesti viihtynyt Saimaan maisemassa. Varmaankin esi-isieni maisema on piirtynyt geenieni epitooppeihin ja Savonlinna on Karjalani. Olin tullut kotiin.

​Pekka ja Mari matkalla Salmenkaitajoella

​Koskien kohdalla kannoimme kajakit ylävirtaan ja alaspäin laskettelimme virran mukana. Kesäpäivä oli lämmin ja kaunis.​

​Vuoksi virtaa