Teksti: Pertti Rovamo    Kuvat: Perhealbumi

”Miulla on ollut aina hyvä”

Pekan alkusanat:
Oheinen teksti mummostani, Lyydi Innasesta, perustuu useisiin lähteisiin. Häntä on haastateltu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 28.4.1977, sekä sanomalehti Ilkkaan vuonna 1974. Myös äitini Kirsti Pouhula on kertonut hänestä muistojaan ja hänestä on tietoja myös isoisäni Heikki Innasen tarinassa.

* * *

Pekan mummo, hänen äitinsä äiti, Lyydi Katri Innanen (os. Kukko), syntyi Jaakkiman Pajasyrjän kylässä Katri ja Simo Kukon perheeseen 30.6.1898. Hänen lapsuuden kotinsa sijaitsi, kun kylään tullaan Jaakkiman kirkolta päin, kylän toisessa päässä ns. Kukon ryhmässä, kuten Lyydi itse kuvailee.

Heikki Innasen tarinan yhteydessä on Pajasyrjän kylän kaaviokuva. Siitä käy ilmi, missä Simo Kukon talo oli ja kuinka se sijaitsi Lyydin tulevan miehen Heikki Innasen kotitaloon nähden.

Lyydin koti oli hänen lapsuusvuosinaan varsin vaatimaton vain yhden tuvan käsittävä rakennus. Tupaa asusti kolme veljestä ja siis kolme perhettä. ”Meillä oli yhteen otteeseen 24 ihmistä, kun lapset luettiin mukaan.”

Lyydin omaan ydinperheeseen kuuluivat isä, Simo Kukko (s. 4.7.1872) ja äiti Katri (os. Jääskeläinen, s. 4.6.1871) sekä Lyydi mukaan lukien kaikkiaan kuusi lasta. Lyydi oli perheen lapsista toiseksi vanhin.

Sen verran oli tupaa jaettu perheiden kesken, että yksi perhekunta asusti yhdellä seinällä, toinen toisella ja kolmas kolmannella. Samaan pöytään kokoonnuttiin syömään ja samasta astiasta syötiin. ”Ei hienosteltu kuten nykyisin, että kaikille on lautaset. Jokaisella oli vain oma lusikka, joka aina ruokaillun jälkeen pujotettiin hirrenrakoon.”

”Tuvassa oli vain yksi laveri. Muille tehtiin tilat joka ilta lattialle. Patjan virkaa hoiti posteriksi kutsuttu pussi, joka oli täytetty pitkillä ruisoljilla. Sellaiset oli jokaiselle. Sen päällä oli poppana, sitten oli täkki ja tyynyt. Porstuassa oli laveri, johon tilavaatteet aamulla kannettiin ja illalla takaisin lattialle”, kuvailee Lyydi.

Vähitellen elämä koheni, kun tuvan lisäksi saatiin myös yksi kamari. Yksi perhekunta muutti kamariin ja kaksi asui tupaa. Nyt kamarissa oli yksi laveri ja tuvassa kaksi. Seinänvieriä kiersivät penkit. Sitten oli ruokapöytä ja sen ympärillä jakkaroita istuimina.

Siinä vaiheessa kun Lyydi meni 1922 naimisiin Heikki Innasen kanssa ja muutti hänen taloonsa, Kukon talossa eli enää kaksi perhekuntaa. ”Kaksi kälystä talossa oli yhä ja molemmilla lapsia.”

Ruoan valmistus hallitsi maataloustöiden ohella päivän rytmiä. ”Kun olin pieni, tuvassa oli vain hella, ei ihan takkakaan. Siinä keitettiin. Sitten leivinuunissa paistettiin leipää. Sitä paistettiin joka päivä, koska perhe oli niin iso.”

Juhlapäivien viettoa ja kirkossa käyntiä

Juhlapäivät katkoivat arjen kulkua. ”Eivät juhlapäivät olleet paljon erilaisia kuin arjetkaan, mutta ainahan se oli vähän toisenlaista”, muistelee Lyydi.

Tärkeimpiä juhlapäiviä olivat joulu ja juhannus, mutta vietettiin muitakin juhlia, pitkää perjantaita, pääsiäistä, uutta vuotta.

Joulupäivänä ja uudenvuoden päivänä oli tapana käydä kirkossa, mutta aina se ei onnistunut, kun pyrytti niin kovasti lunta.

”Ei joulun valmisteluja aloitettu niin aikaisin kuin nykyään. Saatettiin niitä valmistella parikin päivää. Ja kun olin tenava, joulupäivänä ei ollut vieraita, eikä laskettu lapsiakaan kylälle. Se pyhitettiin niin.”

”Tapaninpäivänä jo liikuttiin ja kun oltiin aikuisia, silloin kyläiltiin”, Lyydi kuvailee.

”Kirkossa käytiin aika usein, ei niin tarvinnut olla juhlapyhäkään, vaikka sinne oli pitkä matka, kymmenen kilometriä. Hevosella kuljettiin. Vielä silloinkaan, kun läksin Karjalasta, kylässä ei ollut yhtään autoa. Nythän tämä maailma on aivan erilainen.”

Sukulaisvierailuja tehtiin pyhänseutuna ja muulloinkin. ”Lähes kaikki sukulaiset olivat samassa kylässä, joten vieraisilla käytiin useastikin. No oli joitakin vähän kauempana, Sorolassa ja yksi täti Kukkalammin takana. Oli sukua Paikjärvelläkin”, Lyydi muistelee.

Mikkelinpäivä oli myös erikoinen merkkitapaus, koska silloin palvelusväki vaihtoi taloa tai lähti lepoviikoille.

Palvelukseen kodin ulkopuolelle

Palveluksessa olemisen, kodin ulkopuolisen työelämän, kuten nykyään sanottaisiin, Lyydi aloitti ennen kuin täytti 14-vuotta.

”Se paikka oli Miklissä. Menin sinne keväällä, olisiko ollut helatorstai ja olin siellä syksyyn. En käynyt sinä aikana kotona kertaakaan. Talossa oli neljä lehmää ja ne kuljetettiin kesäksi saareen. Sinne piti soutaa ja tuoda kaksi kertaa päivässä maidot pois ja kantaa ne rannasta taloon. Talossa oli emäntä, joka oli niin huonossa kunnossa, että häntäkin piti hoitaa. Lisäksi talossa oli isäntä ja nuori poika.”

”Palkkaa taisin saada kesästä viisikymmentä markkaa, olisiko ollut sitäkään. Mutta ruoat sain aina. Minähän ne teinkin. Emäntä oli liian huonossa kunnossa.”

”Olin siellä palveluksessa syksyyn saakka. Sitten piti tulla pois, kun rippikoulu alkoi. Sitä pidettiin Jaakkiman kirkolla ja opetusta oli joka päivä kahden viikon ajan ja sitten keväällä toiset kaksi viikkoa .”

Lyydi asui rippikoulun ajan Jaakkiman kirkolla tätinsä luona. Ripille hän pääsi alkukesästä, tavallisena pyhäpäivänä. ”Olihan siinä ripille pääsyssä jo juhlaa itsessään”.

Seuraavassa työpaikassaan Kuhkaan saaressa Lyydi oli palveluksessa peräti kaksi vuotta. ”Kuhkaassa oli oikein hyvä emäntä. Talossa asui kaksi veljestä, joista toinen oli vanhapoika. Naimisissa oleva veljes oli talon isäntä. Lisäksi talossa eli oikein vanha emäntä.”

Töitä riitti, sillä talossa kalastettiin ahkerasti ja pyydykset piti käydä aina aamulla kokemassa ennen maataloustöiden alkua.

”Olin minäkin apuna nuotanvedossa ja kun laskettiin verkkoja minun piti soutaa, minne isäntä käski. Muu päivä kului maataloustöissä. Talo oli oikein hyvä paikka. Mie oon aina sanonut, että miulle on aina sattunut niin hyvä paikka, etten mie ossaa yhtään moittia mittään kohtaa. Miulla on ollut aina hyvä”, tiivistää Lyydi.

Hän ehti olla palveluksessa myös Pekkisellä, jota kutsuttiin Miljoona-Pekkiseksi, ja muuallakin.

”Palveluksessa ollessa ei juuri ollut vapaa-aikaa. Jos joskus jossain vieraalla kylällä olikin hiukan vapaata, mihis minä siellä äkkiseltään menin, kun en tuntenut sieltä ketään. Eihän sitä uskaltanut mennä kuin aivan likimmäiseen naapuriin.”

Lyydi Innasen työura jatkui toisen palveluksessa tai oman kylän talojen päivämiehenä niin kauan, kun hän meni naimisiin Heikki Innasen kanssa.

Nuorison rientoja Pajasyrjässä ja Kuhkaassa

”Kuhkaansaaren nuorten riennoista en tiedä mitään, koska en minä vielä rippikoulusta päästyänikään käynyt missään. En käynyt omassa kylässäkään, kun jonkin kerran, kun tanssit oli jossain lähitalossa. Minun kotonani ei tanssittu koskaan.”

Lyydi kertoo, että kaikki kylässä järjestetyt tanssit olivat nurkkatansseja eli ilman viranomaisten lupaa järjestettyjä tansseja. Tansseihinhan piti periaatteessa olla lupa.

Lyydi kertoo, että kylässä oli joitakin taloja, jotka antoivat tupansa nuorten käyttöön, kun talon pojat pyysivät. Kylässä oli myös tyhjillään oleva talo, siellä saattoi viettää aikaa kesällä päivälläkin.

Lyydi ei kuitenkaan tiedä kävikö Pajasyrjän tansseissa väkeä muistakin kylistä, koska hän ei itse välittänyt käydä niissä. Hän ei myöskään ole varma oliko kylässä omia pelimanneja.

Nuoriso piti myös ”öitsejä” joka on murteellinen ilmaus ja tarkoittaa tilaisuuksia, joihin naimaikäinen nuoriso kokoontui tekemään käsitöitä, leikkimään ja karkeloimaan.

”Kävin öitsilöissä kerran ja sekin harmitti. Ei siitä mitään saanut”, tiivistää Lyydi oman kokemuksensa. Elokuvissakin hän muistaa Karjalassa ollessaan käyneensä vain kerran Lahdenpohjassa. ”Nythän voin katsoa elokuvia televisiosta, jos haluan.”

Pukeutuminen kirkkoon

Lyydi muistaa, että varsinaisten kirkossakäyntien lisäksi kylässä oli myös seuroja siihen aikaan, kun hän vielä asui lapsuuden kodissaan, mutta ne hiipuivat, niihin aikoihin, kun hän meni naimisiin.

”Ei niihin seuroihinkaan ihan navettavaatteissa menty. Mutta eivät ne vaatteet olleet kuten nykyisin. Kaikki kankaat kudottiin kotona, niin talvivaatteisiin kuin kesävaatteisiinkin. Räätäli kävi sitten kylällä ompelemassa niistä vaatteita.

”Lapsilla en muista olleen mitään erikoisia kirkkovaatteita. Ne oli samoja kuin muutenkin pyhäisin.”

”Kun kirkkoon lähdettiin ja oli suuri perhe, ei sinne aina kaikki lähteneet, koska ei niitä parempia vaatteita niin monia ollut. Sitten vasta lähdettiin, kun ruvettiin itse tienaamaan. Senkin vuoksi tienaamaan lähdettiin mahdollisimman varhain.”

”Kirkkovaatteiden värillä ei minun mielestäni ollut mitään väliä. Mutta vanhemmat ihmiset pukeutuivat vähän tummempiin vaatteisiin. Mustia pukuja ei kuitenkaan ollut kuin hautajaisissa ja oikein suurissa juhlissa.”

”Hääpukunikin oli vihreä. Kangas oli ostettu kaupasta ja ompelija kävi tekemässä sen. Meitä vihittiin yhtä aikaa neljä paria ja kaikilla oli erilainen hääpuku”, kuvailee Lyydi.

Kuulutukset ja tupakaiset

Lyydi Kukko ja Heikki Innanen olivat tietysti tunteneet toisensa jo lapsuudestaan saakka, koska he asuivat samassa kylässä ja vain runsaan kilometrin päässä toisistaan. Olivathan he käyneet samaa kouluakin.

Ajatus naimisiin menemisestä kypsyi vasta hiljalleen. ”Johtui se siitäkin, että minä olin niin paljon palveluksessa. Mutta olinhan minä välillä kotonakin ja sitten se meni tuollaiseksi. Hänellä oli jo 28. vuosi meneillään ja mulla 24.vuosi, kun ajateltiin, ettei minun kannata enää olla palveluksessa, kun heidän talossaan on töitä kylliksi”, kuvaa Lyydi tapahtumien kulkua.

Sitten kaikki tapahtui nopeasti. ”Vähän ennen kun piti mennä pappilaan sanomaan, että laittavat kuulutukset, pyysin vähän vanhempaa Elon emäntää kaasoksi. Hän lähti sitten seuralaiseksi, kun mentiin pappilaan. Hän oli myös kirkossa, kun kuulutukset luettiin. Ne luettiin kaikkiaan kolmena sunnuntaina ja kolmannen kuulutuksen jälkeen sai sitten mennä vihille.

Tosin Lyydi myöntää, että kylällä oli jo ennen kuulutuksiakin ounasteltu, että heistä tulee pari, vaikka he liikkuivatkin hyvin säästeliäästi kahdestaan ennen kuulutuksia.

Pajasyrjässä oli vielä 1920-luvun alussa tapana viettää tupakaisia. Nykysuomen sanakirja tietää, että ”tupakaiset olivat naimakaupan hierontaan ja morsiamen rahontaan liittyvä tilaisuus, jossa poltettiin kosiomiesten tarjoamaa tupakkaa. Joskus kihlajaiset.”

Lyydin kohdalla tupakaiset olivat samalla kihlauksen julkistaminen, koska ne pidettiin ensimmäisen kuulutusten jälkeen päivällä sulhasen kotona.

”Sulhanen tuli omasta kodistaan hakemaan minua, sitten mentiin yhdessä kirkkoon kuuntelemaan kuulutuksia. Niiden jälkeen mentiin sulhasen kotiin tupakaisiin. Siellä oli paljon sukulaisia ja muita vieraita katsomassa, kun morsian tulee. Innasessa oli iso tupa ja väkeä oli paljon. Siellä oli sitten tupakkalaatikko pöydällä, josta jokainen joka halusi, sai ottaa.”

Morsianta ei erikseen tarvinnut väelle esitellä, koska hän oli oman kylän tyttöjä. ”Minä olin niin kaino silloin, etten halunnut mitenkään esiintyä. Vetäydyin kamariin, mutta sulhanen kyllä julkesi mennä tupaan väkijoukkoon. Se olj sellainen.”

Kaaso oli Innasessa tupakaisissakin mukana. Seurue oli talossa yötä. Vasta seuraavana aamuna sulhanen vei morsiamen kotiinsa.

Tupakaisten jälkeen morsian oli kotona ja silloin sukulaiset ja jotkut naapurit toivat lahjoja.

Häävalmisteluihin kuului, että lähellä asuvat sukulaiset ja kyläläiset käytiin kutsumassa, vain kauempana asuville sukulaisille lähetettiin kutsu postitse.

Häissä tarvittavat astiat kerättiin kyläläisilta ja koska kylässä oli pieni kauppa, sieltäkin saatiin astioita lainaksi.

Hääruoat teki muutama vanhempi emäntä, jotka yleensäkin hoitivat kylässä pitokokin virkaa.

Kahden päivän häät

Varsinaiseen vihkimistilaisuuteen ei kirkkoon tullut morsiamen tai sulhasen perheestä ketään, vain kaaso tuli miehensä kanssa kirkkoon. Samassa tilaisuudessa vihittiin neljä pariskuntaa.

Häiksi kutsuttiin siihen aikaan sulhasen kotona olevia hääjuhlia. Vihkiminen oli erikseen. Nythän häillä tarkoitetaan niin vihkimistä kuin sitä seuraavia isompia tai pienempiä juhlia.

Innasessa vietettiin samalla kertaa kahden veljeksen häitä. Se toinen pari oli vihitty jo aikaisemmin, koska morsian oli Kuokkaniemeltä. He tulivat Innaseen vasta hääpäivän aamuna.

”Ei niitä hääjuhlia olisi Innasessa vietettykään, ellei meitä olisi ollut kaksi paria.” paljastaa Lyydi.

Häät alkoivat kirkonmenojen ja vihkimisen jälkeen. Tapahtuman alkua kutsuttiin ”tulliisiksi”, kun tuore hääpari saapui taloon. Silloin väkeä oli paikalla paljon, koska oli kahden morsiamen sukulaisia ja runsaasti kuokkavieraita.

”Yleensä kuokkavieraat olivat paikalla jo morsiusparin saapuessa. He olivat ikään kuin vastaanottajina. He osallistuivat juhliin vain sen ensimmäisen päivän, mutta heitä oli paljon, kun heitä tuli monista kylistä”, kertoo Lyydi.

Sen jälkeen tarjottiin ruokaa. Hääpari istui Innasen tuvassa parhaalla paikalla, jotta heidät voitiin nähdä. Samassa pöydässä istui kaaso miehensä kanssa ja vanhaan karjalaiseen hääperinteeseen kuuluvia ”nuuve-tyttöjä ja poikia.” He olivat hääparin sukulaisia tai tuttavia, jotka saattoivat morsiamen sulhasen kotiin. ”Joillakin oli häissään kahdeksankin nuuve-paria, mutta minun häissäni oli vain neljä”, kertoo Lyydi

Pekan äiti Kirsti on kertonut, että hänen vanhempi siskonsa Toini oli ”nuuve-tyttönä” kaksissa häissä.

Innasen tuvassa oli pitkät pöydät, joiden kahta puolta vieraat asettuivat ruokailemaan. Väkeä oli niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet pöytiin kerralla, vaan astiat pestiin välillä, ja sitten tarjoiltiin seuraaville.

”En muista yhtään, mitä siellä tarjoiltiin. En minä tainnut sinä päivänä paljon syödäkään”, pohtii Lyydi.

Ruokailun jälkeen alkoi tanssit. Ne pidettiin navetan ylisillä, jonne oli tehty lava sitä varten. Sulhasen väki oli hankkinut Lahdenpohjasta soittajat, ”heitä oli kaksi soittajaa ja rummunlyöjä”, kuten Lyydi luonnehtii. Tanssit jatkuivat iltamyöhään, mutta morsian ei tanssimaan lähtenyt. ”Minä en oo eläissäni tanssinut paljon mittään”, hän kiteyttää.

Lyydi kuvaa, että varsinaiset häät olivat vasta seuraavana päivänä. Silloin juotiin ”kertoa”. Nykysuomen sanakirja tietää, että ”kerranjuonti on malja, joka juodaan häissä morsiamen kunniaksi ja jota juotaessa morsiamelle annetaan jotain, morsiuslahja.”

Lyydin häissä kerranjuonnissa oli tarjolla vain kahvia ja limonadia ja ne, jotka tulivat kertoa juomaan, lahjoittivat yleensä morsiamelle rahaa.

”Kun siitä pöydästä noustiin, niin vieraat valmistautuivat nostamaan meidät morsiamet tyttöjen joukosta pois, isännäks ja emännäks. Kun siinä takana sattui olemaan ikkuna auki, myö molemmat morsiamet hypättiin siitä ikkunasta pihalle, ettei saa nostaa”, kertoo Lyydi.

Aika pian kerranjuonnin tapa hiipui ja morsiuslahja annettiin sen jälkeen tanssin yhteydessä.

Ruokailun jälkeen toisenakin päivänä tanssit jatkuivat iltaan saakka. Vieraat rupesivat lähtemään koteihinsa vasta kolmannen päivän aamuna.

Lyydin aikaan oli myös tapana, että morsiamen piti viedä lahjoja sulhasen lähisukulaisille. ”Koska minulla oli talossa vain appi, vein lahjoja vain hänelle. Mutta sääntö oli sellainen, että koko sulhasen talonväelle piti viedä vaatteita ja jos anoppi olisi ollut, hänelle olisi kuulunut viedä koko puku tai ainakin kangas siihen. Veljelle mie en vienyt lahjoja, koska kummallakin veljeksellä oli samaan aikaan häät”, kertoo Lyydi.

Yövieraitakin Lyydin ja Heikin häissä oli paljon, mutta talo oli suuri ja huoneita oli monta. Lisäksi oli kesä, joten aittoihin mahtui nukkumaan.

Kun häävieraat olivat lähteneet, alkoi hääparin arki. ”Häiden jälkeen morsian jäi taloon ja siinä piti ruveta kaikkea järjestämään elämisen alkuun”.

Uudenlaiseen arkeen Innasessa

Lyydille muutto Innaseen merkitsi selvää elämän muutosta. Kukon talossa oli ollut neljä, viisi lehmää, Innasessa oli aina kymmenen. Se oli selvästi suurempi talo.

Perhe alkoi kasvaa ja Lyydin maailmakin avartui hiukan, kun hän alkoi kulkea Lahdenpohjassa toripäivillä, joita oli hänen muistinsa mukaan suunnilleen joka toinen kuukausi.

Yhteydet lapsuuden perheeseen eivät kuitenkaan katkenneet, koska etäisyyttä Lyydin lapsuudenkotiin oli niin vähän.

Lyydi oli myös vuosittain ativoissa (pitemmällä vierailulla sukulaisissa), lapsuudenkodissaan. ”Syksyllä siinä Mikon tienoilla mentiin sinne ja jäätiin pariksi viikoksi. Vaikka oli jo tenavia, sittenkin olin pari viikkoa siellä niin kauan kuin äiti eli. Kun äiti kuoloo, käynnit harvenee ja lyhenee”, hän kertoo.

Mutta vierailuja tehtiin toisinkin päin. Kukon väki kävi auttelemassa Innasen väkeä talon töissä. ”Äiti ja isä olivat hyvin auttavaisia, kun talo oli niin suuri. Tietysti he auttoivat myös lasten katsomisessa.”

Innasen talon työjaossa oli yksi selkeä asia: navettatyöt olivat naisten asia. Talon miesväki ei niihin puuttunut, mutta naiset auttoivat aina tarpeen mukaan miestenkin töissä.

Elämisen piirtoja Lakaluomalta

Lyydi ei ole muistellut omasta puolestaan kovin tarkkaan evakkotaipaleitaan, mutta hänen tyttärensä, Pekan äiti, Kirsti on omissa muisteluksissaan kertonut niistä vaiheista varsin tarkkaan.

Sen sijaan Lyydi ennätti kertoa sanomalehti Ilkan haastattelussa vuonna 1974 tunnoistaan elämisestä Lapuan Lakaluomalla. Jutun otsikko oli ”Lastenlapset kysyvät miten sie mummi haastat.”

”Pelolla myö tänne tultiin. Niin sanoivat tuolla Ylitorniolla, että täällä asuu totinen ja jäykkä kansa, vaikea on siellä toimeen tulla. Nyt mie voin jo sannoo, että pelko oli ihan turha, meijän on ollu täällä hyvä olla, kiteyttää Eino Luukkosen Ilkkaan tekemässä haastattelussa silloin 76-vuotias Lyydi Innanen.

Lakaluoman kylä sijaitsee 20 km Lapuan kirkolta kaakkoon Kuortaneelle ja Virroille vievän valtatie 66:n kahta puolta. Lapuanjoki virtaa kylän eteläpuolella. Lakaluoma oli selvästi Pajasyrjää suurempi kylä, siellä asui sotien jälkeen noin 700 ihmistä, mutta asutus oli enemmän hajallaan kuin Pajasyrjässä. Lakaluomalla Innasen ikkunasta näkyi vain laakeita peltoja.

Kylän keskustassa oli koulu, meijeri, mylly ja nuorisoseurantalo, yksityinen Karvalan kauppa ja kaksi osuuskauppaa. Työväestö oli jo vuonna 1916 erkaantunut perinteisestä SOK-laisesta osuustoiminnasta omaksi erilliseksi osuusliikkeekseen.

Kankaiden kudonta oli kylässä suosittu sivuansio. Jokaisessa talossa oli kangaspuut ja myös miehet kutoivat. Seinävaatteet ja kiikkutuolien kankaat vietiin Kauhavalle myyntiin.

Myös Innaseen teetettiin naapurikylässä hyvät ja leveät kangaspuut, jotka ovat vielä vuosikymmentenkin jälkeen toimintakuntoiset.

Lakaluomalla asui silloin kolme evakkoperhettä, jotka olivat tietenkin paljon tekemisissä keskenään.

Toimittaja kertoo, että Karjalan murre helskyy Innasen tuvassa Lapuan Lakaluomalla, kun Lyydi Innanen lämmittää uunia, leipoo ja paistaa ruskeakylkisiä pullia.

”En mie osaa muuta haastaa kuin karjalaa. Lastenlapset, kun käyvät täällä mummii kahtomassa ihmettelevätkin miten sie mummi oikein haastat”, kertoo Lyydi.

Tilalla oli haastattelun aikaan peltoa 12 hehtaaria. Tila perustettiin maanhankintalain nojalla ja maata saatiin kokoon 9 hehtaaria, jotka olivat kolmessa palstassa, kertoo toimittaja.

Haastattelua tehtäessä Lyydi asui tilalla poikansa Ernestin kanssa.

”Tällä paikalla ei ollut muita rakennuksia kuin lato. Kaikki oli rakennettava alusta asti. Olin tänne tullessani vasta 9-vuotias, joten itse en heti kyennyt olemaan mukana kuin mitä voimani sallivat”, sanoo Ernesti Innanen.

”Kahden myö tuon koulupojan kanssa nämä talonhirretkin hakattiin. Isä oli silloin vatsavaivojen vuoksi niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt auttamaan,” Lyydi kertoo.

”Työtä tässä on ollut ja leipää. Ja katto pään päällä. Muuta mie en ookaan kaivannut. Sanoivat, että sivuun ne teidät panivat, mutta minun mielestäni näin on ollut hyvä, minä tykkään hiljaisuudesta”, toteaa Lyydi.

Kun Heikki-isäntä kuoli 1972, jäi Lyydi taloon Ernest poikansa kanssa. Perheeseen kuului myös neljä tytärtä, mutta he kaikki olivat haastattelua tehtäessä jo tahoillaan eri puolilla Suomea. Pekka Pouhulan äiti Kirsti oli lapualaisen miehensä kanssa Outokummussa.

”Kaikki lapset syntyivät jo Karjalassa. Yhessä on sitten yritetty ja työtä tehty. Oon aina ollut mieheni rinnalla niin pellolla kuin tukkimetsässäkin. Ja työtä teen vieläkin joka päivä. Jos asettuu paikalleen, siihen sitä olleentuu”, kertoo Lyydi haastattelijalleen.

Lyydi kehui, että vaikka Ernestillä on vaikea selkävamma, hän yrittää viljellä kovalla työllä hankittua tilaa ja laajentaakin sitä. Lopuksi puhe kääntyy Lyydin ja Ernestin naapureihin.

”En mie elämältä ole enempää toivonut kuin on saatu. Meillä on ollut hyvät naapurit, vaikka ovatkin eri heimoo. Miun miehenikin aina sanoi, että ei ole syytä valittaa, näin on hyvä. Tänne jäisin, vaikka Karjala saatais takaisin.”