Teksti: Pertti Rovamo Kuvat: Pekka Pouhula
Pekka Pouhulan nettijulkaisu alkaa hänen suuresta toteutuneesta unelmastaan, Laatokan kiertämisestä kajakilla. Sitä tarinaa edelsi kuitenkin melkein yhtä vaativa harjoitus, Suur-Äänisen kiertäminen kesällä 2010. Äänisen pohjoisosissa on pitkiä vuonoja. Niitten koluaminen jäi suosiolla ohjelmasta.
Ajatus Äänisen kiertämisestä syntyi edellisenä talvena, kun Pekka oli korjaamassa Riston tietokonetta. Pekan tavoitteena oli Laatokan kiertäminen, mutta Risto halusi Ääniselle, koska oli ollut siellä useita kertoja kalassa venäläisten ystäviensä kanssa. Pekka päätti ottaa Äänisen kiertämisen harjoituksena Laatokan kiertämistä varten.
Risto ei kuitenkaan ole kajakkimeloja, joten hänen välineekseen valikoitui Pekan puinen 5-metrinen soutuvene, jonka on veistänyt kesälahtelainen Arvo Ketolainen. Vene osoittautui niin hyväksi, että Risto hankki seuraavaksi kesäksi itselleen samanlaisen.
”Joskus kalareissuilla oli käynyt mielessä, että olisi mukava soutaa Äänistä. Kun Pekka ehdotti yhteistä retkeä, innostuin asiasta. Yritin etsiä kaveria toisiin airoihin, mutta ketään ei löytynyt. Niinpä läksin yksin”, kertoo Risto.
”Houkuttelin Ristoa mukaan myös retken tarjoamilla kalastusmahdollisuuksilla. Jos edetään päivittäin vain kolmisenkymmentä kilometriä, iltaisin jää aikaa kalastukseen ja ympäristöön tutustumiseen”, kuvaa ennakkotunnelmia puolestaan Pekka.
Molemmilla oli suhteita Venäjän Karjalaan
Kyseessä ei ollut hyppy tuntemattomaan. Pekka Pouhulalla on pitkäaikainen naisystävä Rita Aladina Sortavalassa sekä kymmenvuotinen kokemus lyhyemmistä melontaretkistä Laatokalla. Risto Partasella on urheiluharrastusten kautta syntyneitä ystävyyssuhteita Petroskoihin. Hänen hyviä kavereitaan ovat petroskoilaiset Igor Dementev ja Leonid Klyslov. Risto puhuu kohtalaisesti venäjää, Pekka vähemmän.
”Ymmärrän sanoja, mutten puhu venäjää sujuvasti. Meillä on Ritan kanssa aivan oma sekakielemme. Vaikka olen usein liikkunut Laatokalla yksin, olen tullut hyvin toimeen. Jos sanat eivät riitä, pitää turvautua elekieleen. Kohtaamani ihmiset ovat olleet hyvin ystävällisiä. Jos minulla on ollut ongelma, olen aina saanut apua paikalliselta väeltä”, kertoo Pouhula.
Tällä retkellä Riston osaksi päätyi luontevasti kauppa-asioiden ja muiden kontaktien hoitaminen, Pekka puolestaan piti Riston poissa ollessa silmällä heidän retkivarusteitaan.
Turvaverkon vuoksi retkeläiset saattoivat luottaa siihen, että jos isompia ongelmia tulee, joku tulee Petroskoista autolla hätiin tarvittaessa järven vastarannallekin. Apua ei retkellä koskaan tarvittu.
Retken kulku
Retkeläiset lähtivät Petroskoista. Tosin sinne pääseminen vaati hiukan säätöä. Värtsilän tullissa tuli hidasteita, koska auto oli Riston, peräkärry, kajakki ja vene olivat Pekan. Selvittelyihin kului pari tuntia, mutta asiat hoituivat lopulta, kuten Venäjällä yleensä. Kuoppaiset tietkin hidastivat matkaa ja veneen kiinnitysremmit katkeilivat. Niinpä retkeläiset olivat Petroskoin hotelli Pohjolassa vasta kolmelta aamuyöllä. Auto ja muut kulkuvälineet vietiin vielä rautatieaseman vartioidulle pysäköintipaikalle.
Petroskoi on Äänisen länsirannalla sijaitseva Karjalan tasavallan pääkaupunki, jossa on nyt noin 260 000 asukasta. Se on Pietari Suuren vuonna 1703 perustama järvimalmin rikastuspaikka. Siitä tulee kaupungin venäjänkielinen nimi Petrozavods, Pietarin tehdas. Kaupunki on siis samanikäinen kuin Pietari Suuren samana vuonna perustama Pietari Nevan suulla.
Petroskoin nimi on karjalankielinen. Kaupunki on nyt yliopistokaupunki ja siellä ilmestyy venäjänkielisten lehtien lisäksi kaksi suomenkielistä lehteä: sanomalehti Karjalan Sanomat ja aikakauslehti Carelia, joka aiemmin tunnettiin nimellä Punalippu.
Jatkosodan aikana suomalaiset miehittivät kaupungin ja antoivat sille nimeksi Äänislinna. Sitä vaihetta kesti kolme vuotta. Petroskoin miehityksestä on suppea kuvaus Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassakin samoin tietenkin Edvin Laineen samannimisessä klassikkoelokuvassa.
Äänisen kierroksen reitti 2010.
Pekan retkipäiväkirja toimii tarinan runkona ja lainaukset ovat sieltä, ellei erikseen mainita.
Ensimmäinen päivä
”Nousimme ylös puoli yhdeksältä, söimme aamupala ja haimme auton. Parkkialueella oli joku mies ottamassa veneestä mittoja. Ehkä hän suunnitteli tekevänsä tai teettävänsä samanlaisen?”
”Kävimme Igorin kotona kahvilla ja ajoimme hänen datsalleen Solomannin lähiöön. Igor lämmitti saunan. Saunomisen jälkeen laskimme alukset vesille. Minä korkkasin rannalla balsamivodkan, kaadoin sitä molempien kuksaan, tilkan veneeseen ja kajakin kannelle ja lopuksi tilkan Ääniseen. Kopsautimme kuksia ja toivotin suosiollisia tuulia. Igor ja Leonid hämmästelivät, tekevätkö suomalaisetkin tuollaisia lähtörituaaleja.”
Pekka kertoo oppineensa seremoniat eräältä retkikaveriltaan, tutkija Hannu Ryhäseltä.
Vene on lastattu ja lähtövalmis.
Retkeläiset lähtivät vesille puoli kahdelta. Ainakin alkuun seremoniat tuntuivat tuottavan tulosta. Ilma oli suosiollinen, lämmintä oli parikymmentä astetta ja tuuli heikkoa 1-3 m/s. Ensimmäisen päivän taipaleeksi riitti 17 km. Välillä he pitivät yhden tauon. Kun Petroskoin kaupunki alkoi lahden toisella puolella mennä piiloon, alkoi leiripaikan etsintä. Se löytyi Kaivosaaresta. Siellä he nukkuivat pois univelkojaan.
Petroskoi jäi taakse. Toivottavasti nähdään parin viikon päästä, ajateltiin.
”Ristolle oli tullut päivän aikana kolme rakkoa käsiin. Suurin puhkaistiin mummoni neuvomalla tavalla eli neulan avulla pujotetaan villalanka rakon läpi ja sen annetaan olla yön ajan paikoillaan. Aamulla rakko on kuiva ja vanha nahka jää uuden suojaksi.”
Toinen päivä
”Nousimme puoli seitsemältä. Risto havaitsi aamutoimien ohessa puussa olevan lokin pesän. Sellainen pesäpaikka on lokille tavattoman harvinainen. Aamupalan jälkeen aloimme suunnitella päivän reittiä. Kummallakin oli samanlainen 1:200 000 kartta, jota tutkailimme. Sovimme, missä tapaamme, koska Risto halusi lähteä nopeasti ja minä puolestani olen aamuisin hitaasti käynnistyvää tyyppiä.”
”Risto lähti soutamaan vajaan tunnin ennen minua hienossa puolipilvisessä säässä. Tuuli oli yhtä heikkoa kuin edellisenäkin päivänä.”
”Meloskelin sovittua reittiä ja rupesin parin tunnin päästä katselemaan, missä Risto on. En havainnut häntä. Ennätin jo ajatella, onko sattunut jotain vai olemmeko eksyneet toisistamme. Ääninen vaikutti valtavalta. Lopulta näin Riston veneen kaukana oikealla puolellani. Kun tavoitin Riston, hän kertoi valinneensa hyvässä säässä toisen reitin, joka kulkee selän puolelta saarten ohi ja ajatelleensa, että minäkin teen saman valinnan.”
”Ripitin Ristoa, mitä olisi voinut tapahtua, kun hän ei noudattanutkaan sovittua suunnitelmaa. Taisi hänkin hiukan tuohtua, mutta sanailu meni mielestäni sen piikkiin, että olimme ensimmäisen kerran yhteisellä retkellä, emmekä vielä tunteneet toisiamme. Emme myöskään tienneet, miten kajakin ja soutuveneen yhteispeli sujuu.”
”Tauon jälkeen jatkoimme pohjoiseen. Kontupohjan vuonon suulla selältä tuli hinaaja, joka veti kolmea proomua. Letka näytti kulkevan hitaasti. Meloin nopeasti hinaajan editse. Risto yritti soutaen samaa, mutta hänen vauhtinsa oli minua hitaampi. Hinaajasta huudettiin kovaäänisellä venäjäksi jotain, joka mielestäni tarkoitti ’odota, älä souda eteen’.”
”Risto teki, kuten käskettiin. Hinaajasta oli puolenkymmentä uisteluvapaa sivuplaanareiden avulla vedessä, kalassa hekin siis samalla olivat. Jälkeenpäin naureskelin Ristolle, että ’siinä suomalainen huligaani häiritsi kaupallista merenkulkua’.”
Risto soutaa tyynellä Äänisellä.
Leiripaikka löytyi puoli seitsemältä Sjar -nimisestä saaresta.
”Koska meloskelin edellä, valitsin leiripaikan. Rupesi satamaan, välillä tuli kunnon kuurojakin.”
”Oli juhannusaatto, joten mekin ryhdyimme tulien tekoon. Sateessa saimme aikaan pienen nuotion. Otimme sytykkeitä samasta pystypuusta, josta paikallisetkin olivat niitä veistelleet. Minusta se tuntui kummalliselta tavalta. Kävimme laskemassa viisi metriä korkean 18-millisen muikkuverkon syvälle, koska Risto ajatteli muikkujen olevan siihen aikaan vuodesta syvällä.”
Paikallinen sytykepuu.
”Kävellessämme leirin lähellä kohtasimme metallisen häkkyrän, jonka tarkoitusta emme ymmärtäneet. Myöhemmin retken aikana selvisi, että se oli majakan yläosa. Löysimme myös montun, jossa oli poltettu iso kasa akkuja. Ehkä nekin olivat peräisin majakasta. Majakka oli siirretty sieltä jonnekin.”
Metalli häkkyrä, ihmeteltiin mikähän tämä on, myöhemmin asia selvisi.
Kolmas päivä
”Kuulin unen läpi, kuinka Risto kävi aamuyöllä kokemassa verkkoa. Tuuli oli yöllä kääntynyt etelään, eikä hän löytänyt verkkoaan tuulen suunnastakaan. Aamulla Risto kertoi naaranneensa sitä pari tuntia.”
Kun retkeläiset jatkoivat aamutoimien jälkeen matkaa, he etsivät verkkoa vielä puolitoista tuntia ja löysivätkin sen lopulta. Verkko olikin kulkeutunut vastatuuleen. Ehkäpä vedenalaiset virtaukset kulkivat päinvastaiseen suuntaan. Saalista he kuitenkin saivat: neljä kiiskeä.
Onnellinen verkon löytäjä.
”Verkon merkintä on Venäjällä oma taiteenlajinsa. Merkin täytyy olla niin huomaamaton, ettei sitä löydä kuin omistaja. Me täytimme ruskean muovipullon vedellä niin, että siitä näkyi vain pieni osa.”
Retkeläiset ylittivät kahdeksan kilometrin mittaisen selän. Sumu nousi hiljalleen matkan aikana.
”Tulimme Lismanlahden pohjoisrannalle, samoille seuduille, jossa Risto oli joskus käynyt kalassa. Oikea polveni kipeytyi hitaasta melonnasta, koska sumussa en uskaltanut jättää Ristoa silmistäni ettemme olisi eksyneet toisistamme.”
Siellä retkeläiset pitivät taukoa ja Risto irvaili, koska Pekka ei tarkalleen tiennyt missä he olivat. Hän taas muisti paikan aiemmalta kalareissultaan.
Jatkaessaan matkaa he ohittivat kalankasvatusaltaita ja näkivät kalasääskiä, joilla oli siellä varmaankin erinomaiset ruokailupaikat.
Retkeläiset leiriytyivät Kizin lähelle Rovguba -nimiseen lahteen. Paikka ei ollut kovin hyvä. Ranta oli jyrkkä, maasto oli rehevää ja itikoita paljon. Varsinkin Risto kärsi niistä huomattavasti.
Neljäs päivä
”Tuuli voimistui yöllä ja havahduin siihen, että aallot rupesivat hakkaamaan venettä rantakiviin. Herätin Riston ja vedettiin vene paremmin maihin. Saimme taas opetuksen, ettei koskaan tiedä, miten olosuhteet saattavat yöllä muuttua. Siksi vene ja kajakki pitää vetää aina niin korkealle maihin ja sitoa kiinni, ettei niille voi tapahtua mitään.”
Satoi koko yön. Retkeläiset nukkuivat pitkään ja lähtivät vasta puolen päivän aikaan ja etenivät Kizin saarelle.
Kizin saari on Unescon maailmanperintökohde. Saari on viisi kilometriä pitkä ja 800 metriä leveä. Siellä on useita kulttuurihistoriallisesti merkittäviä puukirkkoja.
Kizi, ensimmäinen tärkeä kohde saavutettu.
”Risto lähti tutustumaan saaren kirkkoihin ja rakennuksiin, minä jäin rantakahvilaan vartioimaan tavaroita. Risto kertoi tavanneensa veneentekijän, jolle hän oli sanonut olevansa kiertämässä soutuveneellä Äänistä. Tämä oli arvellut reissuun kuluvan kaksi kuukautta. Hän ei ollut millään uskoa, että matkasta oli tarkoitus selvitä kahdessa viikossa. Kun Risto palasi, alkoi ukkostaa. Odotimme tunnin, että se meni ohi. Osoittautui, että olin ollut huono veneen vahti. Varikset olivat käyneet repimässä roskapussin ja levittäneet roskat pitkin venettä. Vahti sai ansaittuja moitteita.”
Retkeläiset jatkoivat matkaa ja kierivät Kizin saaren pohjoispuolelta. Rannoilla oli hienoja vanhoja karjalaistaloja. Ilmakin parani, aurinko paistoi ja tuuli leppeästi.
Vanhoja karjalaistyylisiä taloja.
Leiripaikka löytyi Eteläisestä Peurasaaresta. Myöhemmin heille selvisi, että saaressa olisi ollut muinainen kalmisto, jossa on 8 000 vuotta vanhoja hautoja. Saari näytti olevan kalastajien vakituinen leiriytymispaikka
”Sinä iltana pohdimme, kierrämmekö oikeasti Äänisen vai palaammeko takaisin Petroskoihin. Päätimme lopullisesti kiertää järven. Sovimme aikaisesta lähdöstä, koska edessä olisi 18 km:n mittaisen selän ylitys. Minua vaivasi, miten niin pitkä matka sujuisi ilman maataukoa, jalkojen puutuminen huolestutti samoin se, tuleeko rakon kanssa ongelmia. Mietin myös Riston jaksamista. Lopulta päätin, että hyppään aamulla veneen etuairoihin ja otamme kajakki hinaukseen. Jälleen leiripaikassa oli hyttysiä riesaksi asti.”
Viides päivä
”Nousimme kolmelta ja läksimme vesille varttia vaille viisi. Itikat seurasivat järvelle pitkän matkaa. Aamu oli kuitenkin kauniin aurinkoinen. Laitamyötäinen tuuli puhalsi 2-4 m/s. Tuuli oli siis kevyttä, mutta aallokko oli paljon isompaa kuin mihin olin Saimaalla tottunut. Selän ylittämiseen kului kolme tuntia. Vauhtimme oli varsin hyvä, keskimäärin 6 km/t.”
Kajakki hinauksessa. Risto hätistelee viimeisiä itikoita.
”Käsiini tuli yksi rakko, vaikka olin teipannut sormeni. Risto pitää teippaamista hyvänä, minusta se on turhaa. Näytti rakkoja tulevan teippaamisesta huolimatta Ristollekin, mutta häntä se ei näyttänyt haittaavan.”
”Pidettiin taukoa Tsurostrov -saaressa, jota me kutsuimme laguunisaareksi. Rannalla oli ankkurissa iso purjelaiva. Nukuimme pari tuntia. Saaressa oli hieno hiekkaranta ja Risto käveli siellä paljain jaloin. Varoittelin lasinsirpaleista, joita oli pitkin rantaa. Risto tuumasi, etteivät ne haittaa, jos eivät osu pahaan paikkaan. Minä tulistuin hiukan, koska mihin olisimme sieltä voineet lähteä haavaa ompeluttamaan, jos jotain olisi sattunut.”
Laguunisaaren paikallinen purjelaiva.
”Purjelaivasta tuli äiti ja tytär katsomaan ketä oli tullut pienellä veneellä niemen kärkeen. He kävivät siinä uimassakin. Oli mukava katsella venäläistä naiskauneutta.”
”Pohdiskelin, että jatkossa emme enää ylitä 18 km:n selkää vaan etenemme rantoja pitkin. Laskeskelin, että jos joka päivä kuljemme 30 km, meiltä kuluu retkeen vielä 11 päivää. Riston työ vaati, että hänen täytyi päästä siinä ajassa kotiin.”
Tuuli kääntyi tauon aikana vastaiseksi. Jatkettuaan matkaa retkeläiset ohittivat hienoja hiekkaniemiä ja -rantoja ja runsaasti kalastajien vakiintuneita leiripaikkoja. Alue onkin suosittua lohenuistelualuetta. Risto haaveili myös mahdollisuudesta tulla sinne syksyllä kalaan siian ja muikun kudun aikoihin.
”Vastatuulta oli 4-6 m/s. Mietin kuinkahan Risto jaksaa vetää vasta-aaltoon. Kuulin kuinka vene jysähti aina aallon pohjalle ja sen vauhti pysähtyi joka kerta hetkeksi kokonaan. Risto vain souti. Ajattelin, että onpa sitkeä sissi”.
Leiripaikaksi valikoitui pienen Gaibisci saaren soraranta.
Kuudes päivä
”Risto lähti taas hiukan aikaisemmin. Pidettiin taukoa kallioisella niemellä. Sellainen on melojalle ihanteellinen rantautumispaikka. Siellä kasvoi kallion halkeamassa villiä ruohosipulia. Keli oli erinomainen.”
Ruohosipulia kasvoi useilla saarilla. Arvelimme ovatko kalastajat joskus muinoin tuoneet vai kasvaako villinä.
Retkeläiset meloivat Vodla-joen suulle, Shalskin kylään ja etenivät hiukan jokea ylös, kunnes erään talon laiturilla oli vanhempi nainen. Risto kyseli kauppaa. Useiden vaiheiden jälkeen selvisi, että kauppa on jonkin matkan päässä. Risto lähti sinne kävellen.
Risto kyselemässä kauppaa.
”Minä makoilin vahtimassa kamojamme. Oli leppoisa kesäpäivä ja ympärillä idyllinen kylämaisema.”
”Risto oli ostanut muikkuja ja ryhtyi kokkaamaan. Sama vanhempi nainen tuli katsomaan puuhiamme. Hän lupasi siivota muikut. Annoimme muikkujen päät hänelle kissanruoaksi, koska hän ei suostunut ottamaan rahaa vastaan. Risto teki rantasalmelaiseen tapaan rantakalaa, eli laittoi keittoon vain muikkuja, voita ja suolaa. Nainen puisteli päätään ja kävi hakemassa keittoon jotain vihreää. Kun söimme, hän puisteli päätään tarkoittaen selvästi, että onpa pojilla huonot ruoat.”
”Etenimme viitisen kilometriä läheiseen saareen ja keittelimme teet. Otimme saaressa parin tunnin nokosetkin.”
”Jatkoimme matkaa ja yritin seurata kartasta, missä Äänisen kuuluisat kalliopiirrokset ovat. Arvelin, että niistä näkyisi jotain merkkejä luonnossakin, ovathan ne niin kuuluisia nähtävyyksiä, että jotain jälkiä runsaista kävijöistä voisi näkyä. Etenimme rantoja pitkin ja eräässä kallioisessa niemessä istui vanha mies ongella. Risto kysyi häneltä, tuleeko kalaa.”
Myöhemmin retkeläisille selvisi, että juuri se oli Besov-Nosin niemi, missä ovat Äänisen upeimmat kalliopiirrokset. Niemessä on myös suuri mustavalkoiseksi rapattu majakka, joten jos tietää mitä etsiä, paikka on hyvin helppo löytää.
”Silloin harmitti vietävästi, että missasimme Äänisen kuuluisimman piirroskohteen. Etenimme pienelle Gurin saarelle. Se oli retkemme paras leiripaikka. Kalliorannat olivat upeita, auringonlasku oli hieno ja yöllä oli täysin tyyntä ja lähes täysikuu. Jälkeenpäin selvisi, että tuossakin saaressa olisi ollut kalliopiirroksia.”
Retken hienoin leiripaikka.
Paikkasi Pekkakin virheensä myöhemmin ja kävi melomalla katsomassa Besov-Nosin kalliopiirroksia. Äänisen kalliopiirroksista kerrotaan tarkemmin sen tarinan yhteydessä.
Seitsemäs päivä
”Minun piti oikein katsoa kännykästä, mikä viikonpäivä on menossa. Loma tuntuu silloin hyvältä, kun on päässyt kalenterista eroon. Äänisen vesi oli neljätoista asteista ja ilma aamulla neljä astetta lämpimämpää. Kaikki muukin oli hyvin. Lisäksi aamupalan pöydäksi ja istuimiksi löytyivät sopivat kivet. Telttakin oli yöllä tasaisella kalliolla. Nykyvälinein voi leiriytyä melkein missä vain, jos on hyvä makuualusta.”
Pekan mieluisin leiriytymisympäristö.
Risto lähti soutamaan varttia ennen Pekkaa. Puolen tunnin kulutta retkeläiset olivat yhdessä. Siitä seudusta alkoi yhtäjaksoinen hiekkaranta, joka jatkui sitten noin sata kilometriä. Eroosio oli kaatanut rannoille puita sikin sokin.
”Se oli myös retken ensimmäinen paarmapäivä. Risto laski tappaneensa 70 – 100 paarmaa, minä uskon tappaneeni hiukan vähemmän, ehkä 30 – 50. Ne lensivät rannasta jopa puolentoista kilometrin päähän. Kerrotaan, että niillä on infrapunanäkö, jonka avulla ne erottavat lämpimän kohteen ja lähempää haistavat hengityksestä vapautuvan hiilidioksidin. Soutajaa ne haittasivat enemmän kuin melojaa, koska paljasta pintaa on soutajalla enemmän. Riston mukaan paarmat olivat todella ovelia. Kaksi kiersi koko ajan pään ympärillä. Jos yhden sai hengiltä, veneen pohjalta nousi uusi tilalle. Riston mukaan niitä oli siellä koko ajan odottamassa vuoroaan.”
”Ensimmäisellä tauolla näimme hiekkarannassa suden jäljet. Oletimme otuksen sudeksi, koska lähimpään kylään oli parikymmentä kilometriä.”
Suden jäljet, Äänisen itärannan hiekkarannalla.
”Kaikki rannat olivat täynnä roskia, enimmäkseen muovipulloja. Kippaavatkohan paikalliset roskansa järveen? Miten niin suuri roskien määrä voi muuten olla mahdollista?”
”Kartan mukaan silläkin seudulla olisi pitänyt olla kalliopiirroksia, mutta kaikkialla oli vain hiekkarantaa.”
Retkeläiset meloivat vanhan Muromin luostarin ohi. Sitä restauroitiin parhaillaan. Illalla he leiriytyivät hiekkarannalle, jossa olisi ollut polttopuuta tolkuttomasti yli tarpeen. Päivän mittaan kännykkäviestit kulkivat, mutta puhe ei. Aamulla oli ollut paras mahdollinen sää, mutta vähitellen lämpötila nousi hellelukemiin ja tuuli tyyntyi. Seuraavan päivän suunnitelmia piti muuttaa. Oli syytä lähteä mahdollisimman varhain. Keskipäivän helteessä vaeltaminen olisi liian raskasta.
Leiri polttopuiden keskellä.
Kahdeksas päivä
”Heräsimme puoli neljältä ja läksimme liikkeelle viideltä. Hyppäsin taas etuairoihin ja kajakki otettiin hinaukseen. Oli ensimmäinen päivä, jolloin mielestäni alkoi ilmetä turnausväsymystä. Meiltä molemmilta meinasi loppua usko ja retkeilyn riemu oli kadoksissa. Alkoi tuntua, eikö tämä kierros lopu koskaan. Oli kuitenkin parempi jatkaa kuin kääntyä takaisin. Olimme jo niin pitkällä.”
Tämän kirjoittaja on tehnyt paljon pitkiä vaelluksia hiihtäen, kävellen ja soutaen. Olen noudattanut aina jo 1930-luvulta alkaen retkeilyoppaissa kerrottua ohjetta: suunnilleen joka neljäs päivä kannattaa pitää taukoa vaeltamisesta. Ei silloin tarvitse makoilla, vaan keksiä vaihtoehtoista liikunnallista ohjelmaa. Kokemukseni mukaan tuon rytmin noudattaminen estää hyvin tehokkaasti turnausväsymyksen syntymistä. Kolmen viikon tai kuukauden vaelluskaan ei ala tympiä, kun päivät eivät ole aina samanlaisia. Se mitä Pekan päiväkirja sanoo seuraavaksi on joka tapauksessa erittäin totta ja tukee esittämääni asiaa.
”Pitkän vaelluksen rasitus on erilainen kuin vaikkapa maratonin juokseminen tai muu ”lyhyen” matkan rasitus. Pelkkä yöuni ei riitä palauttamaan, jos joka päivä vaelletaan.”
”Päivällä lepäsimme korkean hiekkatörmän juurella. Risto elvytti jalkojaan ja kiipesi ylös. Seinämässä oli runsaasti törmäpääskyn pesiä.
Törmäpääskyn pesiä.
Taukoa pidettiin tuulelta suojaisessa paikassa. Kun jatkoimme matkaa, havaitsimme, että kohta saamme soutaa tosissamme. Vaikka tuulta ei yleisesti ottaen ollut kuin ehkä 5 m/s, niemi ehkä voimisti ilman virtausta ja nosti sen edustalle yllättävän voimakkaan aallokon. Kun ohitimme pahimman paikan, nimesimme niemen ”Hyväntoivon niemeksi”.
”Hyväntoivon niemi”
Retkeläiset soutivat aamupäivällä kymmeneen saakka ennen kuin helle kävi liiaksi voimille. He rantautuivat, söivät, nukkuivat ja jatkoivat vasta puoli yhdeksältä illalla.
”Noin 2-4 m/s puhaltanut tuuli oli laitavastaista. Vauhtimme oli vain 3,5 km/t, aallokko ja kuumuus hidastivat menoa. Jaksoin soutaa vain illalla kymmeneen saakka, sitten hyppäsin kajakkiin. Sanoin, että nyt riittää airojen heiluttelu, selkä ei tykännyt soutamisesta ja käsiin tuli rakkoja. Tuntuipa melominen kevyeltä soutamiseen verrattuna.”
Matka jatkui mantereen suojassa lähes tyynessä. Retkeläiset mittasivat gps:n avulla vetojen lukumääriä sadalla metrillä. Ristolle kertyi niitä 27, Pekalle 53. He myös ihailivat hienoa luonnonnäytelmää, kun ukkonen kulki ohi järven toisella puolella.
Leiripaikka löytyi Volgan kanavan läheltä.
”Oli outoa katsella, kun keskeltä hiekkarantaa putkahteli laivoja toisensa perään. Kun vertaa Saimaan laivaliikenteeseen Äänisen ja Laatokan laivaliikenne on vilkkaudessaan aivan toista luokkaa.”
Risteilylaiva putkahti rannasta.
Yhdeksäs päivä
Jälleen oli aikainen herätys ja retkeläiset lähtivät vesille kuuden jälkeen. Sää jatkui helteisenä ja täysin tyynenä. Ilma oli painostava ja enteili ukkosta.
Riston aamuvenyttely. Taustalla risteilylaivoja tulossa Vytegrasta.
”Olimme katsoneet kartasta, että seuraavassa Goljasin kylässä käydään kaupassa. Kun saavuimme sinne, se olikin vain muutaman talon rypäs, jossa ei ollut kauppaa. Rannalla sattui olemaan mies, jolla oli Lada. Hän kertoi, että kauppa on seitsemän kilometriin päässä. Kehotin Ristoa maksamaan miehelle kaupassa käynnistä. Niin tapahtui. Mies kertoi olevansa töissä Vytegran läheltä lähtevällä kanavalla, joka on osa Volgan ja Itämeren välistä vesitietä.”
Pikkukylän rauhallista maisemaa.
”Jäin rannalle vartioon. Laskeskelin joutessani loppumatkaa. Jäljellä oli noin 160 km. Se ennusti vielä viittä retkipäivää. Kun jatkoimme matkaa, upea ukkoskuuro kasteli meidät ja helpotti kuumuutta.”
Helpotusta helteeseen, ukkoskuuro.
”Kahden aikaan iltapäivälle vetäydyimme viettämään siestaa erään kylän uimarannalle. Oli painostava ilma ja ukkonen meidät herättikin. Jatkoimme matkaa seitsemältä illalla. Oli upea aurinkoinen ilta. Matkan aikana tuuli yltyi vastaiseksi, ehkä sen voimakkuus oli 2-3 m/s. Puolen yön aikaan leiriydyimme ”Uusi nokka” -nimiseen niemeen.”
Hiekkarannan eroosion vaikutus näkyy hyvin. Aallot syövät hiljalleen hiekkarantaa.
Kymmenes päivä
”Nukuimme pitkään ja heräilimme vasta kymmenen maissa. Olimme niemessä tuulelta suojassa, mutta arvioimme tuulen voimakkuudeksi selällä 6- 10 m/s, se oli meille aivan liikaa. Päätimme pitää lepopäivän. Makoilimme ja nukuimme. Se oli tarpeen. Ennusteen mukaan tuulen piti tyyntyä illaksi. Selällä näkyi edelleen vaahtopäitä. Risto rupesi suunnittelemaan, että jatkamme matkaa heti, kun tuuli tyyntyy, vaikka edessämme on kuudentoista kilometrin mittaisen selän ylitys.”
Aallot työntävät rantaan pienen töyrään. Suomaisema jatkuu silmän kantamattomiin.
Yhdestoista päivä
”Pitkän neuvottelun jälkeen läksimme liikkeelle puolen yön jälkeen. Risto riensi soutamaan ennen minua, vaikka yritin taivutella, että lähdetään yhtä matkaa. Huusin hänen peräänsä, että souda sovittua reittiä, vaikka mikä olisi.”
”Läksin puolisen tuntia Riston jälkeen. Kun tulin niemen suojasta, havaitsin, että onpa iso aallokko. Kajakki suorastaan kiipesi aaltoja ylös. Tuuli oli tyyntynyt, mutta aallokko ei ollut ehtinyt rauhoittua. Oli hämärää, enkä nähnyt Ristoa. Meillä kummallakaan ei ollut minkäänlaista valoa tai kirkasta vaatetusta.”
”Oli pakko vain meloa sovittua reittiä. Monenlaisia ajatuksia tuli mieleen, kun Ristoa ei näkynyt. Tuntui, että yö vain hämärtyi ja aallot kasvoivat. Välillä tuli niin suuria aaltoja, että ne kastelivat melojan kasvotkin.”
”Runsaan tunnin kuluttua tavoitin Riston. Hänen etenemisensä vastatuuleen oli taas hurjan näköistä. Vene jysähteli aaltoihin ja vauhti pysähtyi silloin kokonaan. Mietin, miten Risto kestää tuota, koska veneessä ei voi syödä tai juoda mitään, tai vene ajautuu nopeasti taaksepäin. Kajakilla oli paljon helpompaa.”
”Yöllä Syvärin kanavasta tuli rahtilaivoja jonossa ja reittimme menivät ristiin. Risto päätti kokeilla spurttia kahden rahtilaivan välistä. Siitä tuli pitkä spurtti ja Risto sai soutaa aivan äärirajoillaan. Mietin näkivätkö laivojen miehistöt meidät tutkassaan. Tuskinpa. Eikä heille ehkä putkahtanut mieleenkään, että joku hullu voi olla liikkeellä pienveneellä Äänisellä keskellä yötä.”
”Näimme myös, kun kaksi risteilylaivaa kohtasi toisensa. Ne laittoivat silloin juhlavalaistuksen päälle. Sitä oli komea katsella kauempaa ja miettiä, etteivät laivoissa olevat arvanneet, että heitä oli retkeläisiä tarkkailemassa.”
”Minulle tuli kylmä, kun meloin hitaasti Riston tahtiin. Viiden maissa aamulla päästiin vastarannalle ja pidettiin tauko. Jopa maistuivat miehille eväät. Risto totesi, ettei enää koskaan näin pitkiä etappeja vastatuuleen. Minä mietin, että lähtöpäätös siinä kelissä oli retkemme suurin virhe. Siinä olisi voinut käydä erittäin huonosti, jos voimat olisivat loppuneet – Olisihan tietysti voinut palata takaisin myötätuuleen.”
Majakka, sen huipussa oli tutunnäköinen metalli häkkyrä.
Retkeläiset jatkoivat matkaa kahden aikaan iltapäivällä helteisessä säässä ja leiriytyivät illalla hienoon hiekkaiseen poukamaan. Tarmoa löytyi vielä sen verran, että he kävivät laskemassa verkon, vaikka olikin muikunpyyntiin liian matalaa.
Kahdestoista päivä
”Aamulla Risto kävi kokemassa verkon. Saaliina oli 12 kiiskeä. Ne jätettiin ketuille tai linnuille. Risto lähti jälleen ensin ja minä puoli tuntia myöhemmin. Pysähdyimme Soutjärven kylän yleisellä uimarannalla. Hellepäivänä siellä oli paljon väkeä. Jäin taas pitämään tavaroita silmällä, kun Risto lähti kävellen kauppaan, jonne oli reilun parin kilometrin matka.”
Vartijalla oli tällä kertaa paljon katseltavaa.
”Risto toi kassillisen ruokaa, mutta oli unohtanut minun toivomani suskat eli pikku rinkelit. Olin kehottanut Ristoa kirjoittamaan, mitä tarvitaan, hän sanoi muistavansa. En kehdannut asiasta kummemmin keljuilla, koska Risto toi minulle Baltika -olutta, joka maistui siinä tilanteessa erittäin hyvälle.”
”Juominen olikin jäänyt reissun aikana niukaksi, koska mukaan ottamamme juomat loppuivat ensimmäisen viikon jälkeen. Sitten juotiin suoraan Äänisestä. Pohdimme, miten puhdasta vesi mahtaa olla, mutta kumpikaan meistä ei saanut vatsaoireita. Äänisen vesi oli viileää, vaikka oli kova helle, päivisin oli jopa 36 astetta”
Seuraavalla tauolla retkeläiset söivät rannalla hyvin ja pitivät reilut ”ruokaperräiset”.
Risto ottaa kunnon päiväunet. Tämä hetki oli kuulemma retken hankalin, väsytti tosi paljon, joten lepo teki hyvää.
”Sinä päivänä Risto sanoi ääneen ensimmäisen kerran, että soutaminen saisi jo loppua. Kuten edellä olevasta käy ilmi, olin ollut tunnistavinani turnausväsymyksen jo muutamaa päivää aikaisemmin. Minulla oli vaikutelma, että Risto souti enää pelkällä sisulla.”
Jälkikäteen Risto on kertonut, että alkumatkasta kipeytyivät kämmenet, koska ne olivat rakoilla, sen jälkeen kipeytyivät ranteet ja tässä matkan vaiheessa niska. Soutaminen oli silloin jo erittäin hankalaa.
Soutajan teipatut kädet.
Retkeläiset jatkoivat vasta kahdeksalta illalla. Kolmen tunnin etenemisen jälkeen he pystyttivät leirin Jänislahteen. Pekalta kipeytyivät selkä ja jalat hitaan melonnan vuoksi. Ensimmäisen kerran retkeläiset alkoivat puhua Suomeen paluun yksityiskohdista. Petroskoihin oli enää kahden päivän matka.
Hieno ilta. Ei ollut Äänisen aaltoja.
”Yöllä lauloi kehrääjä. Minusta se on kesäyön hienoimpia ääniä.”
Kolmastoista päivä
”Heräsimme viideltä ja läksimme matkaan tuntia myöhemmin. Risto näki kahden lohen hyppäävän. Hän heitti uistimen heti veteen ja souti hyppypaikalle. Puolen tunnin uistelu ei tuottanut tulosta.”
Hieno aamu, hellepäivä taas tulossa.
Retkeläiset etenivät kymmeneen saakka, sitten helteinen ja tyyni sää pakotti rannalle pieneen saareen, jonka ranta oli kehno. He joutuivat siirtämään telttaa kolmeen kertaan, jotta se pysyi varjossa.
”Teltassa oli kuuma kuin saunassa, mutta ulkona oli valtavasti sääskiä. Oli vaikea päättää kummassa oli parempi olla. Teltassa sai kuitenkin hiukan nukuttua. Näitten ongelmien vuoksi ostin myöhemmin itselleni riippumaton”
”Läksimme illalla seitsemältä jatkamaan matkaa. Melonta sujui mukavasti, kun taitoin taivalta omaa tahtiani ja pidin aina Ristoa odotellessani reilun tauon kajakissa istuskellen. Tuuli virisi myötäiseksi. Oli kuitenkin edelleen hyvin kuumaa, mittarin mukaan 34 astetta. Kun leiriydyimme, otimme viimeisen illan kunniaksi viskipaukut unilääkkeeksi.”
Neljästoista päivä
Heräsimme viideltä. Aamupalan aikaan tuli vanha mies pyörällä pitkin rantaa. Hän oli menossa kokemaan pyydyksiään. Risto jututti miestä ja kuulimme ensimmäiset uutiset ulkomaailmasta kahteen viikkoon. Ristoa harmitti, kun hän kuuli, että hänen suosikkijoukkueensa Italia oli pudonnut jalkapallon MM-kisoista. Käänsin puukkoa haavassa sanomalla, ettei siitä näyttelijäporukasta ole parempaan, pitää osata pelatakin. Siitä saatiin tietysti hyvä sanailun aihe.”
sieltähän se Petroskoi rupesi vihdoin näkymään.
”Risto lähti vesille aamulla puoli seitsemältä, minä puolisen tuntia myöhemmin. Risto souti rivakasti, ehkä hän yritti tiputtaa minut ja olla ensin Petroskoissa. Sain hänet kuitenkin kiinni, kajakki on sen verran nopeampi.”
”Petroskoin satamassa Risto kävi ostamassa jäätelöt, blinit ja kylmät limsapullot. Vieläkin muistan kuinka ihanaa oli pitkästä aikaa syödä jotain kylmää. Toinen vahva mielikuva Petroskoista on, kun odottelin Ristoa ja vartioin varusteitamme, niin kaksi nuorta hyvin kaunista nuorta naista kysyi saavatko he ottaa kuvan merenneito -kajakistani. He kuvasivat toisiaan kajakkini kanssa. Silloin minun olisi pitänyt ottaa heistä kuva kajakkini kanssa. Tilaisuus meni ohi, eikä toistu, onneksi se on muistissani.”
Alukset parkissa Petroskoin sataman vieressä.
”Rantatiellä kulki myös vanhoja miehiä. He olivat kiinnostuneita Ketolaisen puuveneestä. Ehkä siinä paljastui sukupolvien ero. Otin kuitenkin muutaman kuvan kajakista Petroskoin rantakadusta, tuskinpa monella on kuvaa siitä kuvakulmasta. Vesiltä erottui myös hieno kontrasti, kun uuden hienon hotellin vieressä oli vanha puutalo”
Petroskoi rantabulevardin Kalastajat-veistos.
Uutta ja vanhaa vierekkäin.
Retkeläiset olivat Igorin datsalla jo puoli kahdelta päivällä. Risto otti päiväunet ja sinä aikana sauna lämpeni.
”Tuntui hyvälle peseytyä kunnolla. Sitten haettiin Riston auto ja peräkärry naapurin pihalta. Sen ympärille oli kasvanut nokkosia ja Risto paineli autoon paljain jaloin. Hän tuumasi, että nokkoset eivät haittaa, taisivat ne kuitenkin hiukan haitata.”
”Igor ja Leonid ihmettelivät jälleen, kun kaadoin loput balsamivodkasta Ääniseen kiitokseksi hyvästä retkestä. Igorista oli hyvin erikoista, että sama pullo oli kulkenut mukana koko matkan ja siinä oli vieläkin hiukan jotain jäljellä.”
Kiitosseremonia retken päätyttyä.
”Mentiin Igorin kotiin ja syötiin siellä. Minä menin vuorostani nukkumaan, mutta nukuin huonosti, koska oli kuuma ja kuului outoja ääniä. Risto katsoi MM-jalkapalloa Igorin kanssa. Pienen iltapalan jälkeen läksimme yhdeltä yöllä kohti Suomea. Olimme kotona Koisuanniemessä jo kahdeksalta, kun rajamuodollisuudet sujuivat aamuyöstä sujuvasti.”
Google Earthin mukaiset päivämatkat
1. päivä 17,0 km
2. päivä 41,3 km
3. päivä 31,3 km
4. päivä 30,6 km
5. päivä 28,8 km
6. päivä 41,8 km
7. päivä 35,1 km
8. päivä 38,5 km
9. päivä 38,8 km
10. päivä –
11. päivä 39,5 km
12. päivä 44,0 km
13. päivä 36,0 km
14. päivä 32,0 km
YHTEENSÄ 454,7 km. Keskimääräinen päivämatka 32,5 km.
”Laskin, että Risto teki retkellä 122 850 vetoa ja minä 241 150 vetoa. Jos soutamisen yksi veto vastaa noin neljän kilon rasitusta ja melojan veto noin kiloa, Riston rasitukseksi tulee keskimäärin 35 100 kiloa/ päivä ja minun rasituksekseni noin 17 225 kiloa/päivä. Minusta se, että melominen on noin puolet kevyempää kuin soutaminen tuntuu perstuntumalta oikealta. – Tämähän on vain summittainen arvio”, pohtii Pekka.
Jälkimietteitä
Tarinan lukijalle nousee mieleen, mitä Äänisen seudun kyläkaupoista voi hankkia?
”Ostin aina tomaatteja, kananmunia ja makkaraa, säilykkeinä lihaa ja kalaa sekä aina vain 250 gramman paketin voita, jotta se säilyisi kuumuudessa pari seuraavaa päivää. Ensimmäisestä kaupasta ostin kaksi pulloa olutta. Toisella kauppareissulla ostin kuusi pulloa. Kun oli kuuma, pantiin joskus pullo puoliksi”, kertoo Risto.
”Sen verran meillä oli tekniikkaa käytössä, että velipoika laittoi tekstiviestinä aina iltaisin seuraavan kahden päivän tuuliennusteet. Kun helteet alkoivat, pyysin myös tiedon lämpötiloista, ja lopulta ennusteen sademääristäkin. Se oli amerikkalainen Windfinder.com -sivusto, mistä tiedot löytyivät”, kertoo Pekka.
”Hellejakson aikana retkeilimme kahdessa osassa. Ensin edettiin varhain aamulla, keskipäivällä vietettiin siestaa ja taas illalla vaellettiin”, kuvaa Risto päivärytmiä.
Vierastavatko paikalliset järviään?
Suomessa melonta- ja soutuharrastus ovat suosittuja, mutta runsaan kymmenen vuoden aikana Pekka Pouhula on tavannut Karjalassa hyvin harvoin muita vesilläliikkujia kuin paikallisia kalastajia. Äänisen kierroksella he eivät kohdanneet yhtään retkeilijää.
Se on kummallista, koska vanha karjalaisväestö on asunut Äänisen ympäristössä iät ja ajat ja varmasti he ovat hyödyntäneet järveään. Voisivatko neuvosto-ajan rajoitukset jotenkin olla ilmiön selitys?
”Ehkä vesillä liikkumisen kulttuuri on syystä tai toisesta katkennut ja se on muualta tulleelle väelle vierasta. Laatokalla retkeilijöitä tai huviveneilijöitä sentään on harvakseltaan, mutta minulle on syntynyt käsitys, että sielläkin useimmat heistä ovat Pietarista tai Moskovasta,”, arvioi Pekka.
”Voi kyse olla siitäkin, että huvin vuoksi luonnossa liikkuminen on monille vierasta. On sellainen vaihe ollut Suomessakin, jolloin huvikseen melomaan, retkeilemään tai hiihtämään lähtevää pidettiin omituisena. Arkipäivän pakolliset askareet luonnossa riittivät”, pohtii Pouhula.
”Riston kaveritkin Petroskoissa olivat sitä mieltä, ettet kai sinä tosissasi aio soutaa, ota ihmeessä pieni perämoottori mukaan”, naurahtaa Pouhula.
Lihasvoimin liikkumisen hienoushan on juuri siinä, että silloin ihminen tajuaa ympäristön mittasuhteet. Kun kiertää omin voimin Äänisen, ymmärtää konkreettisesti, että se on suuri järvi. Mutta se ei ole kuitenkaan inhimillisesti mahdoton tehtävä.
Venäläinen roskaamisen perinne
Olen itsekin liikkunut Venäjällä ja nähnyt sikäläisen tavan jättää retkillä roskat maastoon. Mitään jätehuoltoa ei tunnu olevan. Miltä tilanne Äänisellä näytti?
”Roskia riittää. Siellä olisi siivoamista. Jospa löytyisi tarpeeksi ihmisiä, jotka kiertäisivät rannat kesäaikana. Joka paikassa on pulloa, säilykepurkkia, muovipussia, shampoopulloa ja maitotölkkiä”, kuvaa Risto
”Minusta on ruvennut näyttämään, etteivät ne roskat ainakaan pääosin ole vesilläliikkujien tai kalastajien tuotosta, vaan kylistä tietoisesti kipataan jätteet järveen. Sitten tuuli ja aallokko tuovat niitä rannoille. Itärannalla ei tarvinnut päätä kääntää, kun hiekkarannalla oli parikymmentä muovipulloa, vaikka autiota hiekkarantaa oli kymmeniä kilometrejä kumpaankin suuntaan. Ja aina kun nousi rannalle, aina siinä oli pullo. Ymmärtäisin jos kalastajien leiripaikan ympärillä olisi roskia, mutta, kun niitä oli kaikkialla. Kalastajat laittavat jätteet omiin kasoihinsa. Ilmiön syy täytyy olla jokin muu asia”, pohtii Pekka.
Viikon ”luontokuva”
Veneen ja kajakin erilaiset ominaisuudet
Oman erityispiirteensä Pekan ja Riston retkeen aiheutti se, että soutuveneellä ja kajakilla on paljon erilaisia ominaisuuksia. Retken kannalta tärkein asia oli, että kajakki on selkeästi nopeampi, joskin se vaatii harjaannusta ja hyvää melontatekniikkaa. Soutamaan oppii jokainen varttitunnissa.
”Minulla kipeytyi selkä ja jalat, jos menimme samaa tahtia. Melominen ei silloin ollut rentoa, vaan jonkinlaista jarruttelua. Teinkin niin, että meloin aina jonkin matkaa omaa perusvauhtiani ja sitten odottelin. Suurilla selillä ei voinut kadottaa näköyhteyttä. Miten toisen löytää, jos hän tekee suunnistusvirheen tai sattuu jotain yllättävää. Puhelimet eivät Äänisen itärannalla enimmäkseen toimineet”, kertoo Pekka Pouhula.
”Selkeissä paikoissa ja hyvällä säällä sovimme missä menemme maihin. Minä läksin usein tuntia aikaisemmin leiripaikalta ja jos Pekka ennätti ohi, hän keitteli rannalla teet valmiiksi”, naurahtaa Risto Partanen.
”Oli siinäkin riskinsä. Mietin joskus, että jos Risto on 40 minuuttia edellä ja minulta katkeaa mela, soutaakohan se takaisin”, vastaa Pekka Pouhula.
Turvallista, mutta harkintaa pitää olla
Molemmat ovat retkeilleet vuosia Venäjän Karjalassa, usein yksin. He ovat sitä mieltä, että retkeily siellä on turvallista. Kummallekaan ei ole koskaan sattunut mitään uhkaavaa.
”Mutta pitää käyttäytyä järkevästi. Ei pidä panna leiriä pystyyn kaupungin uimarannalle eikä aivan kylän läheisyyteen. Kylissäkin voi leiriytyä, mutta silloin pitää olla jonkin ihmisen pihassa ja hänen luvallaan. Rita on sanonut nyrkkisäännöksi, että yötä pitää olla saaressa. Sinne ei autoilija tai muu satunnainen kulkija pääse ilman venettä. En ole koskaan nähnyt huligaaneja vesillä. Ne, jotka siellä liikkuvat, ovat kalastajia tai retkeilijöitä, normaaleja ihmisiä. Tavalliset venäläiset ovat todella ystävällisiä”, luonnehtii Pekka Pouhula.
Ääniseltä oli käytettävissä ylimalkainen kartta, jonka mittasuhde oli 1: 200 000. Se on lihasvoimin liikkuvalle aika karkea, yksi sentti kartassa vastaa kahta kilometriä luonnossa.
”Piti opetella mittakaava järveltä katsottuna. Täytyi tajuta, että 30 km:n päässä oleva kohde ei voi veden pinnan tasoon näkyä. Jos kartassa oli 30 km:n päässä saari tai niemi ja näet edessäsi saaren tai niemen, kyse ei voi olla samasta paikasta”, sanoo Pouhula.
Laatokasta puolestaan sai aivan tavallisesta Sortavalan kirjakaupasta huomattavasti tarkemman 1: 100 000 kartan. Sillä saattoi jo mainiosti suunnistaa.
Byrokratian koukerot ja elämäntapojen ero
Suomalaisesta näkökulmasta Venäjällä kenties käytännössä hankalin asia retkeilijän kannalta on, ettei passi ja viisumi riitä retkeilijälle. Ei riitä, että retkeilijä on luvallisesti maassa. Lisäksi pitää rekisteröityä. Suomessa ei tunneta tällaista menettelyä. Kun Suomessa turistilla on passi ja viisumi, hän voi liikkua maassa aivan vapaasti.
”Äänisen retkemme aikaan maassa sai olla rekisteröitymättä kolme päivää, mutta jos välissä on viikonloppu, lauantai ja sunnuntai, niitä ei lasketa, joten retki saattoi kestää viisikin päivää, mutta sen ajan kuluessa on palattava Koti-Suomeen tai palatessa rajalla tulee vaikeuksia”, kertoo Risto Partanen.
Nyt määräykset ovat muuttuneet niin, että maassa saa olla seitsemän arkipäivää ilman rekisteröitymistä. Jos retki alkaa lauantaina ja sen ajalle osuu toinenkin viikonloppu, retki voi nykyään siis kestää yksitoista päivää ilman rekisteröitymistä. Se parantaa jo selvästi retkeilymahdollisuuksia Karjalassa.
”Usein asia kannattaa hoitaa niin, että retkeläinen viettää ensimmäisen yön hotellissa ja rekisteröityy siellä. Näin me reissullamme teimme, koska retki kesti kaksi viikkoa. Me yövyimme Petroskoissa hotelli Pohjolassa. Se maksoi 40-50 euroa.”
”Minä olen ottanut löysemmin nämä määräykset. Olen ajatellut, että kärsin mahdollisen sakon. Rekisteröinti hotellissa maksaa käytännössä saman. Olen usein ollut Venäjällä kauemmin. Olen katsonut, mitä ne tullissa tekevät. Yhdet sakot olen saanut. 5-6 kertaa ovat laskeneet läpi. Sakko oli sillä kerralla 30 euroa, nyt se voi olla vähän suurempi. Suurin haitta on, että tullissa menee 1,5-2 tuntia. Olen kuullut, että Värtsilä on tarkin tulli rekisteröinnin suhteen”, kertoo Risto Partanen.
”Toinen byrokraattinen asia liittyy autoon. Jos menet autolla, joudut täyttämään sitoumuspaperin, jossa lupaat tuoda saman auton takaisin. Siihen saa yleensä kaksi viikkoa aikaa. Nyt me saatiin kolme viikkoa ilman erityistä anomusta. Jos auto on Venäjällä liian kauan, se seisoo jonkin aikaa tullissa. Omatoimiretkeilijän täytyy tietää tämmöiset asiat. On erittäin suuri apu on, jos on joku venäläinen tuttava, jolle voi ongelmien ilmaantuessa soittaa”, tiivistää Risto.
”On Suomen ja Venäjän välillä meidän näkökulmastamme muitakin selkeitä käytännön elämän eroja. Meidän silmissämme Venäjä on usein yhteiskunta, jossa mikään ei tunnu toimivan, mutta kaikki aina jotenkin järjestyy. Systeemiin pitää mukautua ja liikkua sen ehdoilla. Kyllä asiat hoituvat, mutta tapaa, millä ne hoituvat, ei voi etukäteen arvata. Länsimaalaisen on aivan turha suunnitella kaikkea ennakkoon, koska ei voi tietää, mitä kulloinkin tapahtuu”, tiivistää Pekka Pouhula.
Mikä parasta Äänisellä
Kun Pekka ja Risto pohtivat, mitkä olivat retken hienoimpia kohteita ja elämyksiä, yksimielinen arvio oli että vaikuttavimpia paikkoja olivat itse Petroskoin kaupunki, Kizin saari ja Äänisen itärannan loputtomat hiekkarannat.
Mielenkiintoista oli sekin, että puinen soutuvene kiinnosti kovasti vanhempaa väkeä, kajakki puolestaan nuorisoa.
Ihanteellinen kajakin rantautumispaikka. Tätä paikkaa meloja muistelee vielä pitkään.
Se retkeläisiä jäi harmittamaan, että he onnistuivat sohlaamaan niin, etteivät löytäneet Äänisen maineikkaita kalliopiirroksia, vaikka meloivat aivan Besov-Nosin niemen ohi ja leiriytyivät siellä olevien kalliopiirrosten lähistöllä.
