Teksti ja kuvat: Pertti Rovamo                   Juttu on julkaistu Erä-lehden numerossa 7E/06

Viime kesänä kokoontui neljän aikaan aamulla Helsingin kaivopuiston rantaan 16 soutajaa mukanaan kuusi järvisoutuvenettä. Määränpäänä oli pieni Ihatsalun kylä Viron rannikolla Tallinnasta itään. Soutumatkaa oli noin 80 kilometriä. Kaikki jaksoivat perille saakka.

 

Kun marraskuussa satoi räntää, Heikki Haavikko soitti ja kysyi voiko järvisoutuveneellä mielestäni soutaa Suomenlahden yli Tallinnaan.
Mietin hetken ja vastasin, että Erän soutuvenetestien valossa yli viiden metrin pituisella veneellä se kyllä onnistuu, jos tuuli pysyy kohtuullisena.
Mutta matka on pitkä, lyhimmilläänkin selvästi pitempi kuin Sulkavan soutujen kilpailumatka, joka on nykyään 58 km.
Toisaalta tiesin että ainakin Janne Vilkuna on soutanut Jyväskylästä Tarttoon, Erkki Rakkolainen Savonlinnasta Tukholmaan ja Pekka Jurvelin Hailuodosta Kuhmoon. Kajakkimelojat ylittivät Suomenlahden jo 1800-luvulla.

Oli vain saatava kasaan vapaaehtoisia soutajia, riittävän suuria soutuveneitä ja ratkottava turvallisuusongelmat.
Lähtökohdaksi asetimme omat veneemme, Heikin Kaisla 525:n ja oman Veto Vitoseni, jotka ovat Erän soutuvenetestien suurimpiin kuuluvia ja hyviä soutaa.
Soutajia haimme siten, että Heikki soitti Pudasjärven umpihankihiihtojen kokeneille kilpailijoille ja minä Erän soutuvenetesteissä mukana olleille. Osin porukat olivat päällekkäisiä.
Soitin myös soutuvenetestien suurimpien ja parhaiden veneiden valmistajille ja kysyin, olisivatko he valmiita lainaamaan veneen viikonlopuksi, jotta voisimme soutaa sen Suomenlahden yli.
Puhelujen tulos yllätti. Kaikki tahot suostuivat heti. Minkäänlaista taivuttelua ei tarvittu, joten meillä oli nopeasti kasassa kuusi venettä ja miehistöt.

Idea jalostuu

Alkuperäinen suunnitelma oli, että soudamme kauniina kesäkuun päivänä Helsingistä Tallinnan viereen Piritaan hiekkarannalle. Mielessämme väikkyi hieno hetki, kun vedämme veneet hiekkarannalle ja istahdamme lähimmälle terassille nauttimaat oluet. Kun joku sitten kysyy, mistä souditte, vastaamme viileästi ”Helsingistä”. Sen jälkeen tietysti ihailevat katseet seuraavat meitä.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Ensimmäisenä mieleen hiipi epäilys, että kesäkuussa vallitsevat tuulet puhaltavat kolmena päivänä neljästä Virosta Suomeen. Onko mielekästä yrittää vastatuuleen?
Toinen ja olennaisempi vastaväite oli, että Helsingin ja Tallinnan välillä on tavattoman vilkas laivaliikenne. Sen sekaan meneminen soutuvenellä ei ole turvallista.
Aloimme etsiä Viron rannikolta sopivampaa määränpäätä. Sellaiseksi valikoitui Ihatsalun kylä 30 km Tallinnasta itään. Siellä on erään suomalaisen talo ja hän lupasi lämmittää porukalle saunan. Myös telttailuun kylän rannassa saatiin lupa.
Etuihin kuului sekin, että 23 km Ihasalusta Helsinkiin päin sijaitsee Kerin majakkasaari, joka tarjoaa jonkinlaisen turvapaikan huonon kelinn yllättäessä. Kerin ja Harmajan väli on ”vain” 45 km. Lisäksi Kerin ja Ihasalun välillä on muutama saari, joiden suojassa pääsee ainakin jonkin matkaa soutamaan.
Turvallisuusasioissa oli pohjimmiltaan kyse siitä, miten järvivene käyttäytyy meren aallokossa. Päätimme, että Heikki vie heti jäiden lähdön jälkeen oman veneensä Pihlajavedeltä Helsinkiin ja sitä koesoudetaan mahdollisimman erilaisissa oloissa avomerellä kesän kuluessa.
Molemmat helsinkiläiset tekivät Kaislalla retkiä mm. Harmajan ympäri. Kovin tuuli, jossa soutamista kokeiltiin, oli 14 m/s. Vene ei ollut silloinkaan vaikeuksissa, mutta vastatuulessa matkanopeus tipahti kahteen kilometriin tunnissa. Oli selvää, ettei sellaisissa oloissa voi lähteä soutamaan Suomenlahden yli, koska matka kestäisi noin 40 tuntia. Kukaan ei jaksa soutaa niin kauan.
Koesoutujen perusteella meillä oli silti hyvä syy uskoa, että alle 6-7 m/s tuulilla yrityksemme on sekä mahdollinen että turvallinen. Asiasta keskusteltiin myös etukäteen Suomenlahden merivartioston kanssa.

Saattovene mukaan

Jo alkuvaiheessa päätimme, että meillä täytyy olla saattovene, johon soutajat mahtuvat ja jonka hinaukseen veneet voidaan tiukan tullen laittaa. Sekin löytyi soutajien tuttavapiireistä. Petri sekä Antti ja Päivi  lupautuivat isolla Targa 27-veneellä mukaan.

Aika pian havaittiin, että saattoveneestä on muutakin hyötyä, koska soutaminen tapahtuu selkä menosuuntaan. Saattovene ajettiin navigointilaitteiden avulla aina 3-5 km soutajien edelle, jolloin se toimi kiintopisteenä ja varsinkin keskellä Suomenlahtea myös kohteena, jonka saavuttaminen kertoi matkan edistymisestä. Ilman sitä keskellä avomerta olisi kadonnut kokonaan etenemisen tuntu.
Myös sillä oli suuri henkinen merkitys, että saatoimme saattoveneestä kertoa LA-puhelimien välityksellä joka veneeseen, paljonko matkaa oli jäljellä.
Erityisen suuri turvatekijä saattovene oli ylitettäessä Pietariin menevää laivaväylää, jossa liikkuu suuria tankkereita ja rahtilaivoja 10 minuutin vällein. Kahteen kertaan keskeytimme soutamisen ilmeisen vaaratilanteen vuoksi.
Tankkerit ovat niin suuria, että soutajan näkökulmasta on hyvin vaikea arvioida niiden nopeutta ja reittiä. Vaikka sellaisen alta juuri ennättäisi soutaa pois, kovin läheinen kontakti on vastenmielinen pelkkänä ajatuksenakin.
Saattoveneestä tilanteen seuraaminen oli paljon helpompaa. Lisäksi Targa 27 oli niin suuri, että se näkyi hyvin sekä silmin että alusten tutkissa. Tosin jokaisessa soutuveessäkin oli tutkaheijastin.

Soutajien jaksaminen

Meille sattui täydellinen sää.
Ehdimme jo päättää soutavamme vallitsevien tuulten mukaisesti Ihasalusta Helsinkiin, mutta edeltävän viikon aikana sääennuste lupasi jatkuvasti soutupäiville pohjoistuulta. Siis myötätuulta Suomesta Viroon.
Niinpä vaihdoimme suuntaa. Asiaa auttoi se, että laivayhtiö Tallink suhtautui hankkeeseemme myönteisesti, eikä vaatinut autoista ja venetrailereista normaaliin tapaan maksua varauksen yhteydessä. Meillä oli voimassa useita varauksia yhtä aikaa.

Läksimme liikkeelle komeasti Kaivopuiston rannasta aamuneljältä. Matka eteni joutuisasti puoliväliin saakka. Hiukan sitä ennen moni venekunta alkoi kysellä saattoveneeltä ”onko tuo laivan näköinen Kerin majakka”. ”Ei, se on laiva”, jouduimme useaan otteeseen vastaamaan.
Kun Kerin majakkasaari lopulta putkahti taivaanrantaan, eikä se tuntunut lainkaan lähestyvän, syntyi soutunopeuteen notkahdus. Ne 15-20 kiometriä olivat matkan hitaimmat, vaikka sää oli edelleen hyvä ja evästaukoja pidettiin.
Kerissä pidetyn tauon aikana luoteistuuli voimistui noin 6 metriin sekunnissa ja aallokko nousi metriseksi. Osalle perämiehettömissä venekunnissa se tuotti ongelmia ja välillä näytti, että porukka joutui soutamaan vain toisella kädellä pitääkseen veneen suorassa.
Toisaalta virinnyt tuuli lisäsi selvästi vauhtia ja jäljellä ollut 23 km:n matka joutui selvästi alle neljässä tunnissa.
Jo suunnitteluvaiheessa keskustelimme siitä, pitääkö veneessä olla kahden vai kolmen hengen miehistö. Useimmat soutuveneet uivat paremmassa asennossa, jos kaikilla kolmella penkillä istuu joku, ja kolmas voi samalla hoitaa suunnistamisen ja tähystämisen. Silloin myös jokaisen soudettavaksi tuleva matka lyhenee, kun kaikki soutavat vuorollaan. Toisten mukaan kolmas henkilö on vain turha painolasti.
Tähän koulukuntariitaan ei löytynyt lopullista ratkaisua.
Saimme lähtiessä passimme tarkastettua Suomenlinnan merivartiostossa erikoispalveluna jo aamuvarhaisella ja myös vastarannalla oltiin yhtä joustavia. Piritan rajajoukkojen johtaja lupasi tarkastajien tulevan Ihasaluun ja asiakirjat leimattiin sitten iltayhdeksän jälkeen rantakivellä leppoisissa tunnelmassa.
Emme tietysti olisi virallisesti saaneet nousta Kerissä maihin,mutta reittimme oli kerrottu Viron rannikkovartiostolle ja he tiesivät vuoren varmasti, että porukkamme piti saaressa tauon. Kukaan ei puuttunut asiaan. Siitä suuret kiitokset.

Tunnelmia merellä

Eniten jännitimme merituulen voimakkuutta ylityksen aikana. Kun me savolaiset soutajat asetuimme yöpuulle Käpylään Heikin asunnon lattioille, tarkistimme viimeisenä sääennusteen netistä. Se lupasi vielä kymmenen aikaan illalla seuraavalle päivälle sopivasti noin neljän metrin pohjoistuulta. Silti kukaan meistä ei nukkunut hyvin ja herätys oli muutenkin jo kello kolmelta aamulla.
Soutu alkoi tuulettomassa kelissä ja oli perin outoa lillua vierivieressä keskellä rannatonta, tyyntä ulappaa ja syödä rauhassa eväitä. Kiusanamme olivat enemmänkin pienet kärpäset. Keskellä Suomenlahtea. Mistä ne sinne tulivat?

Luulen että kaikille mukana olleille mielikuva Suomenlahdesta muuttui pysyvästi. Se on kyllä avomeri, mutta ei kovin iso. Yli pääsee lihasvoiminkin yhdessä päivässä.
Samaten suhde kahteen kiintopisteeseen iskostui pysyvästi mieleen. Toinen on Helsingin matalan majakka, jota tuijotimme koko aamupäivän eri suunnista, ja toinen Kerin majakka, joka hallitsi iltapäivää ja iltaa.

Paluumatkalla m/s Romantikan kannelta näimme selvästi molemmat majakat. Kerin kaukana idässä, Helsingin matalan aivan vierestä. Porukan nuorin, 20-vuotias Maija Kontturi, puki tunnelman sanoihin:
”Jos joskus kuljen vielä tästä laivalla, niin kukaan ei varmaan usko, kun väitän soutaneeni noiden majakoiden ohi. Eikä varsinkaan nyt, kun käsissä ei ole yhtään rakkulaa.”

Melonnasta ja soudusta

Tutustuin tätä projektia varten Meloja-lehden juttuihin, jotka kertoivat kajakkiretkistä Suomenlahden yli. Minua kiinnosti myös, kuinkaa eri välineillä retkeilemisen nopeus vaihtelee pitkällä matkalla.
Tein kolme vuotta sitten Erä-lehteen jutun, jossa testasimme Savonlinnan vesillä soutuveneen, intiaanikanootin ja kajakin vertailtavuutta samalla retkellä. Kokeilun lopputulemaksi jäi, ettei retkeilynopeudessa ollut kovin merkittäviä eroja näiden kolmen erilaisen vesikulkuneuvon suhteen.
Meidän Suomenlahden ylityksessämme olosuhteet olivat hyvät. Kajakeilla on melottu sama reitti paljon useammin ja erilaisissa keleissä.

Soutajien retkinopeus oli 80 km:n matkalla taukoineen 5,5 km tunnissa. Se on siis porukan hitaimpien nopeus, koska saattovene kokosi ryhmän aina välillä.
Tiedän, että kovakuntoisin miehistömme, joka souti Veto 5:llä, olisi ollut vapaasti soutaen tunteja aiemmin Ihatsalussa. Keriin he tulivat lähes puoli tuntia ennen seuraavia, ja 40 minuuttia ennen viimeisiä, vaikka saivat vapaasti edetä vain Pietariin menevän laivaväylän jälkeiset 15 km.
Yrjö Lindroos kertoo Melojassa, että Porkkalan ja Naissaaren 41 km:n välin kajakkimelojat ovat meloneet 6-9 tunnissa. Kuuden tunnin ylitys antaa matkanopeudeksi taukoineen 6,8 km/t, seitsämän tunnin 5,85 km/t ja yhdeksän tunnin 4,5 km/t, mutta vastatuulta oli silloin osallistujien kuvauksen mukaan kymmenkunta metriä sekunnissa.
Myötä- ja sivutuulissa matkanopeudet ovat kajakkien ja soutuveneen välillä hämmentävän samantapaisia.
On otettava huomioon myös, että tässä vertailussa kajakkimelojat mittasivat puolta lyhyempää matkaa ja soutajat viettivät Kerissä noin tunnin. Se on laskettu soutuaikaan mukaan samoin kuin kaikki muutkin lepo- ja ruokailutauot, joita retkellä pidettiin.
Koesoutujen perusteella kaksilla airoilla soudettu soutuvene häviää kajakille nopeudessa selvästi vastatuulessa. Veneen tuulipinta-ala on selvästi suurempi, samoin sen kitka vastaan lyövää aaltoa kohden. Soutuveneellä ei voi jaksamisen asettamista rajoituksista johtuen lähteä läheskään yhtä kovaan vastaatuuleen kuin kajakilla.
Muutenkin soutuveneen tuulirajat on syytä asettaa kajakkia alemmas, koska vesi voi ruveta roiskumaan laidan yli avoimeen alukseen ja tuuli vänkäämään venettä vaikeasti soudettavaksi.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että jos tuuliennuste lupaa yli 6 m/s vaikka myötäistäkin, niin soutuveneellä ei ole viisasta lähteä Suomenlahden yli.

Uutta ja ei?

Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkuna souti vuonna 2000 kolmen hengen miehistöllä Jyväskylästä Tarttoon fennougristien kongressiin. Kulkuneuvona oli noin kuusimetrinen Saarijärvellä veistetty retkisoutuun tarkoitettu keskisuomalaista mallia oleva puuvene.
Heidän reittinsä kulki Suomenlahdelle Kymijokea pitkin ja tavoite oli soutaa ensin Kotkasta Suursaareen ja sieltä Narvaan. Venäjä ei kuitenkaan antanut soutajien rantautua Suursaareen, joten suunnitelmaa oli muutettava.
He soutivat Kotkasta Pellinkiin, josta Suomenlahden yli Viron Vergiin. Sekin vaati puuvenekuvioista tutun, rajavartioston eläkkeellä olevan everstiluutnantti Leo Skogströmin määrätietoista taivuttelua. Muuten olisi pitänyt soutaa ensin Porvooseen tulliin.
Ennen toista maailmansotaa Suomenlahden yli soudettiin merikelpoisiksi tehdyillä veneillä osittain purjeita hyväksi käyttäen hyvinkin tavanomaisesti, mutta sota ja rautaesirippu katkaisivat yhteyden.
Nykyisin Viron veneilykulttuuri on vasta käynnistymässä, koska Neuvosto-Eestin rannikolla ei tavallinen ihminen saanut pitää venettä juuri siksi, että pakeneminen lihasvoimin Ruotsiin tai Suomeen oli sopivalla säällä täysin mahdollista. Ja sellaista varmasti tapahtuikin.
Me emme siis olleet ensimmäiset järviveneellä toisen maailmansodan jälkeen Suomenlahden yli soutaneet. Mutta ensimmäinen usean soutuveneen porukka varmasti olimme. Samoin lienee niin, että porukassa olleet ”savolaisakat” ovat oikeasti ensimmäiset toisen maailmansodan jälkeen Suomenlahden yli soutaneet naiset. Ainakin huvikseen soutaneet.

Suomenlahden soutajat

Hannu Backman
Heikki Haapavaara
Kasper Haapavaara
Heikki Haavikko
Krister Hackman
Jukka Hietanen
Jukka Hytönen
Anna Laukkanen
Maija Kapanen
Maija Kontturi
Kai Olander
Lauri Olander
Riku Pentikäinen
Pekka Pouhula
Petter Sairanen
Andreas Öhman

Avomerisoudun turvallisuudesta

Helsinkiläinen melontaseura Melaveikot on järjestänyt Suomenlahden ylityksiä säännöllisesti vuodesta 1988 saakka. Lajin konkari Yrjö Lindroos on esitellyt turvallisuusasioita Meloja-lehden numerossa 4-2001.
Osallistujilla on oltava riittävä melontakokemus aallokossa, koska kajakki pidetään pystyssä vartalon liikkeiden avulla. Sen lisäksi melojien täytyy kyetä nousemaan melakellukkeen avulla omatoimisesti takaisin kajakkiinsa kaatumisen jälkeen ja ryhmänä pelastamaan veden varaan joutunut kajakkiinsa ja tyhjentämään se. Ryhnällä pitää olla myös kyky hinata uupunutta tai vammautunutta melojaa.
Melojien ylitystarinoiden keskeistä sisältöä on, että joku tai jotkut kaatuvat.
Järvisoutuvene ei tietenkään ole samalla lailla avomerikelpoinen kuin merikajakki, sillä jo EU:n huvivenedirektiivi määrittelee sen vain suojaisille vesille tarkoitetuksi alukseksi. Jos soutuveneellä lähtee ylittämään avomerta, monta turvallisuusasiaa on otettava huomioon.
Isoa soutuvenettä täytyy osata käsitellä niin, ettei veden varaan jouduta. Jos kuitenkin joku joutuu, pelastamisen hoitaa ensisijaisesti moottorilla varustettu saattovene. Soutuvene on myös niin painava, ettei sen hinaaminen toisella veneellä lihasvoimin ole tuulessa mahdollista.

Merenkäynnin vaarat

Kevään testisoutujen aikana Helsingin edustalla todettiin, että iso soutuvene on aallokkokättäytymisen osalta aivan turvallinen vielä 14-15 m/s tuulissa, mutta ongelmaksi muodostuu jo paljon aikaisemmin soutajien jaksaminen. Joten yli 5-7 m/s tuulissa emme olisi Suomenlahden ylitykseen lähteneet.
Varasuunnitelmana oli soutaa vastaava matka rannikkoa pitkin, koska iso joukko ihmisiä on varautunut lähtemäään vesille. Olisi ollut turhauttavaa jäädä tykkänään maihin.
Jos taas ennustamaton ukkospuuska ta säärintama olisi yllättänyt meidät avomerellä, veneet olisi laskettu rauhallisesti vasta-aaltoon soutaen lähimmälle tuulen alla olevalle rannikolle tai saareen. Soutuvene pysyy pystyssä erittäin kovassakin kelissä, jos sen kokka pystytään pitämään aaltoa vasten.
Veneen keulamuoto määrittää, mikä täsmällinen kulma on edullisin aaltoon törmäämisen kannalta. Toiselle paras on hieman viisto kohtaamiskulma, toiselle aivan kohtisuora. Pääasia on, että aalto kohdataan mahdollisimman hitaalla vahdilla.
Tuulen roiskuttaman veden varalta kaikissa veneissä oli äyskäreinä isot kauhat ja sankot.
Äärimmäisissä olosuhteissa saattovene olisi noukkinut uimatasonsa kautta kyytiin kaikki soutajat ja ottanut veneet hinaukseensa.
Olen itse retkisoutanut tuhansia kilometrejä Saimaalla. Ainoat yllättäen veneen sisään lyöneet aallot ovat olleet laivojen ja isojen moottoriveneiden aiheuttamia.
Suomenlinnan merivartioston luutnantti Aki Tiainen varoitti meitä lähtiessämme aivan erityisesti pika-alusten peräaalloista, jotka voivat olla parimetrisiä ja niin jyrkkiä, että voivat jopa kaataa veneen.

Tallinna on vaarallinen

Tallinnan seudulle soutaminen on nykyään vaarallista vilkkaan laivaliikenteen vuoksi. Soutuvene on hidas alus seilaamaan paljon suurempien ja nopeampien seassa.
Kun suuntasimme Ihasaluun, pääsimme heti Suomelinnan jälkeen eroon Tallinnan laivaliikenteestä.
Ratkaisumme oli oikea, sillä jo pitkin Suomenlahteakin seilaavat laivat olivat aivan tarpeeksi vaarallisia. Huonon näkyvyyden vallitessa ne olisivat olleet todellinen riski.
Kaikki veneet oli varustettu tutkaheijastimin ja saattovene huolehti siitä, että väylät ylitettiin suppeana ryhmänä. Kauppalaivat eivät välttämättä osaa havaita yksittäistä soutuvenettä tai kajakkia, koska ne ovat avomerellä harvinaisia.

Veneiden turvavarusteet

Pelastusliivien, äyskäreiden, hinausköyden ja tutkaheijastimien lisäksi jokaisella venekunnalla oli käytössä LA-puhelin. Lisäksi jokaisessa veneessä oli kaksi hätärakettia. Seurueessa oli myös kaksi ensiapukoulutuksen saanutta henkilöä ja molemmilla oli ensiapulaukku mukana.
Saattoneessä oli VHF-radio. Sen avulla olisimme saaaneet yhteyden tarvittaessa meripelastukseen tai rannikkovartiostoon.
Useimmilla osanottajilla oli mukanaan matkapuhelin ja numerot olivat järjestäjien tiedossa. Ongelmatilanteessa niilläkin olisi voinut pitää yhteyttä, mutta keskellä Suomenlahtea on lähes 20 kilometrin levyinen katvealue, jossa matkapuhelimet eivät toimi.
Koska uskon, että avomerisoutu yleistyy, kuten merimelonta aikoinaan, toivon keskustelun niin turvallisuusasioista kuin reiteistäkin jatkuvan.

————————————————————————————————————————————————

Muistikuviani Suomenlahden ylityksestä

Teksti: Pekka Pouhula    Kuvat: Pekka Pouhula ja Pertti Rovamo

Naapurini Rovamon Pertti houkutteli minut mukaan, koska olin hänen apulaisenaan testannut monta kertaa soutuveneitä ERÄ-lehden soutuvenetestejä varten.

Kun asiasta puhuttiin etukäteen, sanoin, että vastatuuleen en lähde moista matkaa soutamaan, myötätuuleen voin harkita reissua. Lopulta päätin lähteä, kun selvisi, että tarkoitus on saada reissu hoitumaan myötätuuleen.

Läksin soutureissulle omalla kesälahtelaisen Arvo Ketolaisen veistämällä puuveneellä. Oman kokemukseni ja noiden ERÄ-lehden testienkin perusteella se on soutuominaisuuksiltaan paras nykyisin valmistettava vene. Se on kaksinkertainen ERÄ-lehden soutuveneiden testivoittaja. Vene on vanerilaudoista veistetty, sen pituus on 533 cm ja siinä on kahdet hankaimet eli kaksi soutupaikkaa.

Sain houkuteltua veneeni miehistöön kolme savolaisnaista: Anna Laukkasen, Maija Kapasen ja koko muuta joukkoa selvästi nuoremman, juuri ylioppilaaksi kirjoittaneen Maija Kontturin. Kaikilla naisilla oli urheilutaustaa, he olivat osallistuneet mm. Sulkavan soutuihin. Silti oli kaikista kiinnostavaa nähdä, miten naiset selviävät tuosta urakasta, kaikki muut soutajat olivat miehiä.

Me muut kuin Helsingin seudulta kotoisin olevat soutajat kokoonnuimme edellisenä iltana Käpylään Heikki Haavikon kotiin. Kävimme lähiravintolassa tankkaamassa pastaa mahan täyteen, Kontturin Maija innostui illalla soittamaan Haavikon pianoa ja ennen lähtöä fysioterapeutti Maija Kapanen veti ja opasti venyttelyharjoituksen.

Etukäteen olin miettinyt, miten rakon tyhjennys onnistuu, kun rannalle ei ole pääsyä koko pitkän matkan aikana. Olen vuosien saatossa huomannut, etten osaa lasketella vesiä seisaaltani veneen laidan yli, eikä se naismiehistöltä onnistuisi senkään vertaa.

Minun kohdallani ilmiö johtuu ehkä siitä, että olen kajakkimeloja. Siinä lajissa tasapainon hallinta perustuu lantion jatkuvaan liikkeeseen. Kun meloja istuu kajakissa, lantion pitää olla ”irti”. Voi olla, että lantiolihakseni ovat veneessäkin automaattisesti jatkuvassa liikkeessä, kun vene kallistelee, eikä rakko sen vuoksi lähde tyhjenemään.

Otin tarkoitusta varten mukaan pesuvadin. Se ratkaisi ongelman. Kun oli soutuvuoro etuairoissa, oli hyvä kääntyä toisinpäin, nenä menosuuntaan ja asettaa pesuvati veneen pohjalle. Silloin siihen saa lorotella istualtaan, eivätkä lihakseni vastustelleet. Lopuksi pesuvadin sisältö laidan yli, huuhtelu ja taas soutamaan. Homma hoitui naisiltakin.

Koska meitä oli neljän hengen miehistö ja veneessä paikka vain kahdelle soutajalle ja peränpitäjälle, sovittiin, että naisten soutuvuorot kiersivät niin, että ensin tunti etuairoissa, sitten tunti taka-airoissa, tunti peränpitäjänä ja lopuksi tunnin lepovuoro saattoveneessä. Minä en päässyt saattoveneeseen lepäämään. Olisiko se naispuolisesta sovinismista? 🙂

 

Liikkeelle tyynessä hellesäässä

Alkuaan suunnitelmana oli, että soudetaan normaalien kesällä vallitsevien tuulten mukaan Virosta Helsinkiin, mutta sovitulla viikolla ennustettiinkin pohjoistuulta, joten soutusuunta vaihtui Helsingistä Viroon.

Kun lähdettiin aamuvarhaisella liikkeelle Helsingin eteläkärjestä Kaivopuistosta, Annukka paljasti, ettei hän osaa pitää perää. Lohduttelin, että meillä on kyllä koko päivä aikaa opetella sitä asiaa. Kun vene saatiin vesille, ruvettiin kokeilemaan Annukan peränpitotaitoja. Vene kiemurteli sinne tänne ja minä yritin neuvoa. Eräs toinen soutuvene tuli pian rinnalle ja sieltä joku lausahti: ”eiköhän olisi parasta, jos jäisitte tälle rannalle”.

Kommentoija oli eräs umpihankihiihtäjistä. Venekuntamme nimesi kyseiset miehet heti umpihulluiksi eikä umpihankihiihtäjiksi. Toki totesimme, että saatamme itsekin kuulua kyseiseen umpihullujen ryhmään, mutta lievemmin oirein.

Kun lähdettiin liikkeelle, minä pidin perää ja Annukka ja Maija tarttuivat airoihin. Apu-lehden reportteri oli todistamassa lähtöämme ja taisi olla Virossa vastassakin. Juttu ilmestyi Avussa 27/2005. Jutussa on kuva, jossa naiset soutaa ja minä istun perässä. Sen jälkeen olen naureskellen kuvannut, mikä on savolainen soutuvene. Se on sellainen, jossa mies istuu perässä ja naiset soutaa.

Lähtiessämme sää oli mitä parhain. Alkumatkasta oli aivan tyyntä ja Helsingissä taisi olla alkamassa kesän ensimmäinen hellepäivä.

Mokasin juomapullojeni kanssa. Kajakkimelojana olen pitänyt juomiani valmiiksi sekoitettuina tavallisissa muovisissa limpparipulloissa. Kajakissa ne ovat kannen alla varjossa ja pysyvät viileinä helteelläkin. Nyt heitin juomani veneen pohjalle, mutta veneessä ne olivatkin suoraan auringonpaisteessa. Päivän mittaan ne lämpenivät ja juomiin tarttui muovin maku. Loppupäivästä rupesin välttelemään juomista, koska neste maistui vastenmieliselle. Ratkaisustani seurasi nestevajaus, joka aiheutti kovan päänsäryn, onneksi kuitenkin vasta illalla, kun oli päästy perille.

Ihasalussa minulle ei maistunut ruoka eikä juoma, ei sauna eikä muitten juhliminen. Makoilin teltassani ja söin särkylääkkeitä. Silti päänsärkyä kesti toista päivää ja paluumatka laivalla ja autolla oli tuskallinen. Jälkiketutusta lisäsi se, että mukanamme oli kylmälaukku, johon juomanikin olisivat mahtuneet. Vaativalla retkellä pienikin moka saattaa johtaa suuriin murheisiin.

 

Helsingin matalan majakka ja matkan eteneminen

Kun lähdettiin Suomenlinnan rajavartioston laiturista soutamaan kohti Viroa, muistiini on syöpynyt punavalkoinen reimari. Myöhemmin selvisi, ettei se ollut reimari vaan iso Helsingin matalan majakka. Se vain oli niin kaukana, että näytti aivan reimarilta.

Toinen siihen liittyvä kummallisuus oli että, vaikka koko ajan soudettiin, se näkyi kuutisen tuntia. Ensin se näkyi olkapään takana pari tuntia, eikä näyttänyt liikkuvan mihinkään. Vähitellen se tuli kulkusuuntaan nähden oikealle puolelle. Siellä se oli taas pari tuntia, vaikka tiesimme, että vene liikkuu noin viisi kilsaa tunnissa. Lopulta se oli näkökentässä viistosti veneen takana, kunnes hiljalleen hävisi taivaanrantaan.

Sisävesillä liikkuvalle ilmiö oli käsittämätön. Kun siellä liikkuu samaa vauhtia vartinkin johonkin suuntaan, maisema on suurella selälläkin aivan erilainen. Kiintopisteet muuttuvat koko ajan erilaisiksi. Sisävesillä reimaritkin ovat pienempiä kuin merellä, vaikka nyt jättää sivuun sen, että luulin majakkaa reimariksi.

Tuo Helsingin matalan majakkaa koskeva mielikuva kertonee, millaista on soutaa Suomenlahden yli. Helsingin matalan majakka oli sentään kiintopiste. Välillä on pitkä pätkä, jossa ei ole veneestä katsoen missään suunnassa kuin kiintopisteetöntä vettä ja taivaanrantaa.

Toinen mikä sisävesillä liikkuneen ihmisen yllätti, oli se, kuinka nopeasti isot tankkerit liikkuvat. Ensin huomaat pienen mustan pisteen taivaanrannassa. Kun seuraavan kerran katsot olkapääsi taakse, musta piste on kasvanut selvästi erottuvaksi laivaksi. Pian se onkin tullut aivan kohdalle. Ja kun se kulkee, siitä ei kuule mitään.

Soutuveneestä ei näe lainkaan, väistääkö laiva, jos se nyt yleensä laivaväylällä kulkiessaan soutuveneen vuoksi vähääkään väistää. Onneksi mukana oli saattovene, joka näki tankkereiden reitin myös navigaatiovälineillään ja kykeni antamaan ohjeita.

Lähtiessä kerroin muille, että minulla on trangia mukana kahvinkeittoa varten. Heti heitettiin kommenttia, et saa keittää, poltat koko veneen. Keitin kahvit keskellä Suomenlahtea. Sitä ei ehkä ole kovin moni soutuveneessä tehnyt. Mutta olipa kahvi hyvää.

 

Sivumennen sanottuna: trangiallahan saa keittää kahvit keskellä suomalaista metsää metsäpalovaroituksen aikanakin. Ei se kovin helposti siis puuvenettäkään sytytä, eikä sammutusvesi merestä ihan heti lopu.

 

Loppusuora ja jälkimietteet

 

Pidimme Kerin majakalla kunnon tauon. Sen jälkeen edessä oli loppusuora. Tuuli tosin nousi tauon aikana, mutta onneksi se oli laitamyötäinen. Ryhdyin peräairoihin ja sopivan aallon tullessa vetäisin veneen sopivassa kulmassa ja kunnon voimalla pieneen surffiin. Nousi soutuvenekin surffiin, mutta kävi vetäminen aallon päälle voimillekin.

Kajakkimelojana haikailin, että olisipa allani ollut oma kajakkini, aallot olivat sille juuri sopivia. Samalla mietin, että kajakilla melominen kuluttaa paljon vähemmän energiaa.

 

Aalloilla surffailu auttoi niin paljon, että olimme Ihasalussa muistaakseni toisena venekuntana. Kehuskelin naisille, että nyt näitte, että kajakkimelonnasta on apua aaltojen lukemisessa. Koska saavuimme perille ensimmäisten joukossa, meinasin murjaista asiasta jotain sille kaverille, joka Kaivopuistossa kehotti meitä jäämään sille rannalle, mutta jätin kuitenkin murjaisematta.

Jälkeen päin joku kysyi, lähdetkö uudestaan. En lähde. Avomerisoutu ei ole sisävesien miehelle mieleen. En kokemusta kuitenkaan kadu.

 

Pian soutureissun jälkeen tapasin vanhoja työkavereitani, joita en ollut nähnyt reiluun pariin kymmeneen vuoteen. Joku kyseli, mitä olen saanut aikaiseksi. Vastasin, että soudin savolaisella soutuveneellä Suomenlahden yli. Alkuun kukaan ei uskonut. Kun kerroin matkasta riittävän paljon, osa ehkä uskoi, osa jäi siihen uskoon, että kerroin mainioita satuja.

PS: Kaikki savolaisnaiset pärjäsivät hyvin. He olivat erinomainen miehistö. Iltajuhlissa soudun jälkeen ei ollut ainuttakaan, joka olisi ollut sitä mieltä, että heidän olisi kuulunut jäädä Kaivopuiston rannalle. Oppi Annukkakin pitämään perää.