Viehättävä Valamo

Teksti: Mari Jannela     Kuvat: Mari Jannela ja Pekka Pouhula

Puhelin soi, vilkaisen sitä sivusilmällä askaroidessani kuistilla. On elokuun sadonkorjuun aika ja asettelen keräämiäni kanttarelleja kuistin pöydän harsokankaalle. Kuisti on itään ja aamuaurinko kuivaa sienet näppärästi. Kuivuessaan ne levittävät metsän tuoksua koko taloon. Kuka mahtaa soittaa – puhelimeni soi harvoin ja varsinkaan näin varhain? Luuri vilkuttaa Pekka Pouhulan soittavan. Nyt on jotain erikoista, eihän hän soita koskaan kuin myöhään illalla.
– Morjensta! Pekka aloittaa, se on hänen normaali reipas puhelunavauksensa. – Luvassa on hyvää säätä, lähdetäänkö torstaina Laatokalle, voitaisiin meloa Valamoon? Ääni kuuluu jotenkin kaukaa ja säriseekin hieman, hän ajaa siis autoa.
Olin katsonut sääennusteen ja tiesin, että sateisen kesän parhaat poudat tulevat vasta nyt, elokuun puolessa välissä. Mietin, onko minulla jotain suunnitelmia viikon päästä torstaista eteenpäin.
– Lähdetään vaan, vastaan. Nähdään Tohmajärvellä, kuten normaalisti. Ehditäänhän soitellakin vielä ennen, onhan tässä viikko aikaa.
– Tarkoitin ylihuomenna torstaina, Pekka tähdentää.
– Mikäpäs siinä, lähdetään vaan, vastaan asiaa sen pidempään ajattelematta. On helpompaa tehdä nopea päätös ja lähteä, kuin jäädä pohtimaan voisinko mahdollisesti lähteä viikon päästä ja mitä kaikkea pitäisi tehdä sitä ennen. Loput kanttarellit saavat vielä kasvaa ja mustaherukat odottakoot pensaissa. Nehän vain paranevat kypsyessään. Kajakkireissu Valamoon menee lähes kaiken edelle. Ja olisi todella hienoa ja hieman erikoistakin meloa Valamoon toisen kerran samana kesänä. Yleensä pikaiset lähdöt ovat tuottaneet hyviä hetkiä ja retkiä.

20

Kajakkireissu Valamoon menee lähes kaiken edelle (kuva P.Pouhula)

Pientä tohinaa se kuitenkin pitää. Pakkaaminen hoituu rutiinilla, mutta pari sopimaani asiaa vaativat hieman järjestelyjä. Lähtöä edeltävänä iltana on vielä seuran melontailta. Valmista tulee kuitenkin ajoissa ja tapaan Pekan Tohmajärvellä sopimamme aikataulun mukaan. Hivenen uninen olen kuitenkin ja nukahdankin Pekan ajaessa kohti Pitkärannan kylää, jossa pysähdymme kaupoille. Mukaan lähtee kaupasta tattaria ja pullo paikallista väkevää viiniä. Etiketissä on lakan kuvia ja pullo on korea.
Salmen Lunkulansaaressa löydämme autolle vartioidun paikan istuttuamme ensin teellä. Talon nuori emäntä puhuu paljon, vaikka yhteistä kieltä ei ole. Sopimukseen auton paikasta kuitenkin päästään elekielellä ja muutamalla sanalla venäjää ja auto siirtyy tien yli rannan puolelle. Pihapiirissä on pari sen näköistä rotukoiraa ja yksi penikka, että uskoisi auton olevan turvassa retkemme ajan.

Kajakkien lastaus käy näppärästi, koska olemme vain joitakin päiviä, niin varusteita ja evästä on näin ollen vähän. Pääsemme liikkeelle illan suussa. Leiriydymme Mantsinsaaren pohjoispäähän. Rannassa meitä vastaanottavat tuoksuvat rantamintut. Kajakilta varusteita rannalle siirtäessä mintut saavat kosketusta ja tuoksu vain vahvistuu. Saari näyttää muutenkin vihreältä ja kuusissa roikkuu naavaa. Maapohja on vihreää sammalmattoa, johon muurahaiset ovat kuluttaneet syvät reittinsä. Rannasta lähtee vetävä polku kohti sisäsaarta. Linnut laulavat, vaikka on elokuu ja ne suorastaan kutsuvat syvemmälle saareen. Saarelle on ollut aiemmin lossi, nykyään sinne pääsee vain veneellä tai melomalla. Lossi on ollut tarpeellinen, koska saarella on ollut useita kyliä. Pääkylä on ollut Peltoinen ja muita kyliä Suonkylä, Peipposenkylä, Oritselkä ja Työmpäinen. Vajaa kymmen vuotta sitten pääkylässä oli vielä pari asukasta, mutta nykyään saari on kokonaan autio. Mantsinsaari houkuttelisi tutkimaan enemmänkin, mutta Valamo kutsuu. Lähdemme aamiaisen jälkeen matkaan.

30

Mantsinsaaressa on syviä muurahaisenpolkuja (kuva M.Jannela)

Leppoisassa poutasäässä melomme kohti Valamoa ja Pekka rantautuu Möykyn luodolle. Siellä on majakka.
– Jos ei ole aivan pakko, älä rantaudu, Pekka huutaa kallion takaa. -Täällä on paljon särkyneitä akkuja, majakka on toiminut akuilla.
Matka taittuu edelleen leppoisasti pysähdyksen jälkeen ja kiertelemme seuraavaksi Ristisaaria. Pidämme siellä iltapäivän ruokatauon ja lepäilemme aurinkoisella kalliolla. Pekka näyttää pitävän paljain jaloin kävelemisestä.
– Lämpimällä silokalliolla on todella ihanaa kävellä, ei tarvitse varoa lasinsirpaleita, kuivia käpyjä tai muita teräviä esineitä. Se antaa vapauden tunteen, kun ei tarvitse kenkiä. Muualla kun kävelee paljain jaloin pitää tarkkailla koko ajan mihin astuu, Pekka sanoo.
– Oletko aina kävellyt paljain jaloin, entäs talvella? Kysäisen tarkennusta, niin haltioituneelta Pekka heiluvien varpaidensa kanssa näyttää.
– Paljain jaloin kävely kuuluu kesään. Pikku poikana kesä alkoi siitä, kun pää ajettiin muliksi ja kengät heitettiin nurkkaan. 90 -luvun alussa kävelin paljon Koisuanniemen metsissä ja kerran olin astua kyykäärmeen päälle. Sen jälkeen hiipui kävely paljain jaloin. Parhaimmillaan kävelin murskatulla sepelillä ja silloin eivät kävytkään haitanneet.

40

Pekan varpaiden vapaus (kuva M.Jannela)

Jatkamme illan lähestyessä ja kohtaamme retken ensimmäiset norpat. Heitä on kokonainen tokka. Tiedämme jo kokemuksesta, ettei valokuvaaminen onnistuisi, joten melomme rauhassa heitä kohti ja annamme heidän polskahdella veteen. Polskahduksia pystymme laskemaan viitisenkymmentä ja sen jälkeen pyöreitä tummia päälakeja siellä täällä lähempänä ja kauempana. Toivon, että emme häirinneet heitä pahasti vaan he ottivat sen mieluisana leikkinä kanssamme. Meillä oli ainakin hauskaa seurata heidän liikkeitään kajakkien ympärillä. Norpat saattoivat meitä eteenpäin luovuttaen muutaman kilometrin jälkeen.

Leiriin päätämme jäädä Nuolisaareen. Auringonlaskussa verkkoja kokevat kalastajat näyttävät nostalgisilta. Kierrän koko saaren ympäri ja palaan Pekan ehdoittamalle rannalle kertomaan, että tämä ranta näyttää parhaalta. Vedän kajakkiani pitkin silokalliota, jonka päällä on juuri sen verran vähän vettä, ettei kajakki kulje melomalla. Juuri ennen maille pääsyä kompastun tai oikeammin putoan liian myöhään sen huomanneena kallion altaaseen vesirajaani myöten. Näinkin voi näköjään tehdä Laatokalla itapesun ja mietin vaihtaisinko housut ensin vai pystyttäisinkö teltan. Tällä kertaa olen valinnut telttani oikein. Kupoliteltta on helppo pystyttää ja etsiä sille sopiva paikka. Sitä voi siirrelläkin pystytettynä paikasta toiseen.

50

Nuolisaaren silokalliolle on hyvällä säällä helppoa tehdä leiri (kuva M.Jannela)

Nuolisaarella silokallioita riittää. Herään pilvettömään taivaaseen ja nousevaan aurinkoon. Teltassa on kuumaa. Kalastajat kiirehtivät verkoilleen, kun tulen ulos teltasta. Kuljen kallioilla katselemassa kasveja. Kallionkoloista tunkevat monenväriset kukkaset. Myrkyllinen punakoiso tukeutuu nousevaan kallioon ja sen hedelmät hehkuvat harmaata kalliota vasten. Vihreät hedelmät raakoina ja punaiset kypsinä. Kypsät hedelmät muistuttavat kirsikkatomaatteja. Myös siniset kissankellot, moniväriset orvokit ja monet muut meille tunnistamattomat kukkaset värittävät kallioita. Koivut kellastuvat jo. Kallioissa on hauskoja punaisia raitoja, jotka muodostavat kolmioita ja nuolia. Siitäköhän saari saa nimensä. Makoilen lämpimällä kalliolla ja tuuli hivelee ihoa. Laatokan aurinkoinen ja kiireetön aamu. Nautin.

60

Punakoison hedelmiä ei voi käyttää ravinnoksi (kuva M. Jannela)

Valamoon on helppo mennä tällä säällä. Niin melomme lähes suoraan Luostarinlahden satamaan ja jätämme kajakkimme sataman viereen metsän reunaan. Mukaan vain kamera ja muut tärkeät. Menemme ensin matkailuneuvontaan tarkoituksenamme maksaa edellisen retken teltanpaikat. Silloin se ei onnistunut, koska oikeaa henkilöä ei ollut paikalla. Eikä se onnistu nytkään. Toimiston ovi oli lukossa. Päätämme, että neljättä kertaa emme tulisi paria sataa ruplaa teltanpaikasta tarjoamaan. Yritetty on maksaa majoituksesta riittävän monta kertaa.
Menemme sireenimajaan borssikeitolle, koska tiedämme sen olevan varman valinnan: Mehukasta haudutettua punajuurikeittoa smetanalla ja luostarin leipää, jälkiruuaksi kahvia ja kakkua. Jonotamme evästämme antaen kiireellisimmille tilaa. On outoa nähdä niin paljon turisteja, vielä kiireisen oloisinakin osan heistä. Edellisen kerran olimme päässeet livahtamaan kajakeilla Valamoon, kun muu turistiliikenne oli pysäytetty presidentin vierailun takia. Ruokakioskin nainen on tomera ja kirjoittaa tilausta pikkuruiselle lapulle, jonka hän ojentaa keittoa jakavalle. Sanakaan palvelua ei tule englanniksi tai suomeksi. Saamme oman pöydän pienen siivouksen jälkeen, kuivahtaneet rottinkituolit nasahtavat istuutuessamme. Hakiessani jälkiruokaa viittelöi ruokakioskin nainen tuomaan tarjottimen takaisin välittömästi. Mietin, että olisi korkea aika opetella paikallisten kieltä, joskus on niin noloa, kun äänenpaino nousee ja kädet käy, eikä tahdo tulla tolkkua, mistä nyt on kysymys. On ruuhka-aika ja ymmärrettävä kiire yrittäjällä. Palautan tarjottimen ja hymyilen, saan pienen hymynhäivähdyksen kiitokseksi ripeästä toiminnastani.

70

Luostarialueen uusi upea huvimaja (kuva M.Jannela)

Lähdemme katsomaan, mitä luostarialueelle kuuluu. Valamon omenatarhan sato on kypsymässä ja ostamme niitä viimeisen pussillisen nuorelta neitokaiselta. Kiipeämme korkeat kivirappuset luostarialueelle. Edellämme kulkee mustaan pitkään kaapuun pukeutunut munkki. Kivirappuset ovat iäisyyttä henkivät ja vasempaan reunaan on kulunut askeleista selvät syvänteet. Munkin kaavun helma hyppää jokaisella askelluksella kantapään voimasta. Kangas on hyvin laskeutuvaa ja siksi kankaan hyppäyksistä syntyy hauskasti hyppelehtivä viuhkamainen poimu. Edellisen kerran käydessämme olivat luostarin aukion rakentamistyöt meneillään. Iloksemme huomamme keskusaukion valmistuneen. Huvimaja on korea, kukkaistutukset kauniina ja kivetykset luotisuorassa. Huvimajan kaarrokseen on nostettu pyhittäjäisää esittävä lasimaalaus. Myymälässä on myös tungosta ja ostan sieltä paketillisen tuohuksia tuliaisiksi. Niitä olisi mukava polttaa jouluna ystävien kanssa ja muistella syksyistä retkeä. Tuohuksista nouseva mehiläisvahan tuoksu muistuttaa joulusta.

80

Pyhittäjäisä lasimaalaukseen kuvattuna (kuva M.Jannela)

Olen kolmatta kertaa Valamossa. Ensimmäinen vierailuni oli 90 -luvun alkupuolella katamaraanilla. Yövyimme silloin hotellissa, vaelsimme saarella, kuulimme munkkien laulavan skiitassa ja osallistuimme yön jumalanpalvelukseen. Silloinkin oli elokuu ja muistan kukkaset ja perhoset kedoilla. Erityisesti mieleen nousevat siniset kissankellot, joiden väri muistuttaa pääkirkon kupoleita. Toinen ja nyt kolmas kerta ovat kummatkin kajakeilla. Viehkeää. Mikä vetää Valamoon? Joku kummallinen kirkkaus täällä on. Kaikki värit ja äänet jotenkin hohtavat. Linnut, sammalet, kukat, kalliot, puut, kaikki, aivan kaikki. Luonto tulee aivan iholle. Paikallinen väki käyskentelee sulassa sovussa kiireisiä turisteja sen kummemmin ihmettelemättä. Löytyisiköhän vastausta Saara Finnin kirjasta Valamo -sinisen kukan saari?

90

Sinisen kukan saari (kuva M.Jannela)

Saara Finni kirjassaan Valamo -sinisen kukan saari (Tammi 1990) pohtii Valamon erityisyyttä. Hän haastattelee moskovalaista opasta ja taidemaalaria Sergei Busahinia.
” Valamossa rupesin näkemään koko maailman toisella tavalla. Luonnon ohella täällä on erittäin voimallinen hengellinen kenttä. Koska täällä oli jo 1100 -luvulla luostari, niin maahan on valutettu niin paljon hengen voimaa, että se säteilee kaikkialle, jotka ovat virittyneet ottamaan sen vastaan. Se on tallella.
Oppaan työssä pidän tärkeänä välittää kävijöille sen, miten munkit pitivät huolta luonnosta ja toisistaan. He puhuttelevatkin toisiaan veljiksi. Munkkien elämää ei voi erottaa luonnosta. Se on nimenomaan elämää näillä saarilla, tämän luonnon keskellä.
Tuntuu kuin olisimme vielä kaikkein alimmalla henkisellä kehitysasteella. Ihmisten tavoite on parempi toimeentulo ja mukava elämä. Joka on saanut paljon, haluaa vieläkin enemmän. Hän ei edes huomaa, että on saanut kaiken käyttäen hyväkseen luontoa.
Kaikki vaan tapahtuu koettelemusten ja tuskien kautta. Ihminen oppii arvostamaan luontoa vasta kun on joutunut omissa nahoissaan kokemaan sille aiheuttamansa tuhon synkät seuraukset. Vasta silloin ihminen oppii ymmärtämään kasvien kieltä. Ja kun hän on oppinut puiden, kukkien ja lintujen kielen, silloin hän henkistyy ja tuntee itsensä osaksi luontoa.”
Busahin jatkaa pohdintaansa Valamon vaikutuksesta ihmiseen: ”Tärkeintä elämässä on luovuus. Siihen sisältyy kaikki: rakkaus, usko, se tuikkiva tähti joka valaisee ja auttaa kulkuamme. Elämä ilman luovaa toimintaa on ikävää. Siksi niin monet yrittävät täyttää elämäänsä huvituksilla, toiset taas päätyvät surkeaan loppuun. Luovuutta voi olla kaikessa.
Tietoisuus, että vaikka kuinka vähän, niin kuitenkin luo, yhdistää ihmisen luontoon. Puut, ruoho, linnut oksalta oksalle; luomisessa yhdyt niihin, maahan ja avaruuteen. Elämä ei ole enää tavallista kitkuttamista, koska luot.
Luominen on elämän oppimista. Kun luovan työn avulla opettelet tuntemaan elämää, olet koko ajan liikkeessä eteenpäin. Ehkä samalla rakennat tietä myös niille, jotka seuraavat sinua. He taas jatkavat rakentamaasi tietä kun itse poistut elämästä. He ovat saaneet alkusysäyksensä ja jatkavat liikettä, kulkevat avaamaasi polkua. Tällaisen näkemyksen sisäistäminen on mahtava voima, joka auttaa ihmistä elämään tulevaisuudelle tyhjänpäiväisyyksien sijaan.”

100

Siniset kupolit ja sininen taivas (kuva M.Jannela)

Kiertelemme luostarin muurin ympäristössä ja palaamme satamaan kajakeille vanhan kuusikujan kautta. Hieman syrjemmällä turistialueen ulkopuolella siisteys vaihtuu venäläiseen välinpitämättömyyteen.
– Muovin olisin suonut olla rantautumatta koskaan tälle saarelle, tuhahdan. Olen perinyt isältäni inhon muovia kohtaan ja tällainen luonnon pahoinpitely tekee minut kiukkuiseksi ja siten pilaten tunnelmaa.
– Laatokka on ollut vuosituhansien aikana osana Ruotsia ja osana Venäjää. Täällä ovat asuneet niin karjalaiset, suomalaiset kuin venäläiset. Koska koskaan ei tiedä, ketkä sen rannoilla tulevaisuudessa asuvat, olisi tärkeää aloittaa alueen puhdistaminen. Nykymenolla järven tila vain huononee, mikä ei ole hyväksi kenellekään, Pekka heittää toiveikkaan ajatuksen.

110

Luostarin ikkuna (kuva M.Jannela)

Lähdemme liikkeelle satamasta meloen saaren sisäistä reittiä. Pääsaaren ja Erakkosaaren välissä kulkee sateenkaarenomainen silta. Jokaisella retkellä pitää tehdä joku epävarma reitinvalinta ja tällä kertaa käymme ylimääräisen lenkin Skiitanlahden perällä. Kumpikaan ei edes kommentoi vaan kääntää kajakkinsa tyynesti pussin perällä. Mikäpäs tässä meloessa, kun on hyvä sää, tulipahan tämäkin lahti nähtyä. Niikkanan satamassa on neljä suurta huvialusta. Melomme rannan tuntumassa. Pitkänkallion- ja Jyrkänmäenlahden korkeat punaiset kalliot näyttävät jälleen Valamon luonnon erityisyyden. Korkeaa kalliota on useita kilometrejä. Kallioiden värit vaihtuvat harmaasta punaruskeaan, kultaan ja kupariin. Silloin tällöin harjalla kasvaa yksinäinen mänty, joka on onnistunut tunkemaan juurensa niin syvälle kallionkoloon, että se on pysynyt pystyssä. Ankarat tuulet, talven takertuva lumi ja vähäinen maa-aines ovat muotoilleet niitä kaareviksi, kallelleen ja kierteelleen. Ne ovat taideteoksia. Matka taittuu kuin unessa tai sadussa ja kameramme eivät riitä tallentamaan kallioiden jylhyyttä.

120

Pitkänkallionlahti (kuva M.Jannela)

Etsimme yösijaa. Kiertelemme Reposaaria, mutta niissä olevat valkeat taulut saavat meidät epäilemään rantautumista. Pyörähdämme takaisin ja haluamme kiertää ulompana olevan mielenkiintoisen saaren. On hieman tuulta luvassa ja olisi kiva kuunnella aaltoja ulompana. Saari tunnetaan nimellä Neitonen tai Ihmeellinen. Ja ihmeellinen se onkin. Saaressa on hienot pystysuorat kalliot ympäriinsä ja ainoastaan yksi kohta aavan puolella mistä voisi nousta maihin. Teltoille olisi hyvät paikat 20-30 metriä seinämän päällä. Hieno paikka, mutta jos tulee tai on iso maininki emme pääsisi aamulla turvallisesti kajakkeihin. Hylkäämme kiehtovan ajatuksen tehdä leiri kallion päälle kuunnellaksemme aaltoja ja jatkamme Saralahteen. Koska emme tiedä virallista leiripaikkaa pystytämme telttamme kedolle lähelle rantaa lahden poukaman sijaan. Katselen kaunista auringonlaskua, kun moskovalaiset nuoret tulevat teltalleni keskustelemaan. He ovat saapuneet kävellen luostarilta ja nähneet poukaman puolella olevat kajakkimme. Ensin nuori nainen yrittää venäjän kielellä, mutta vaihtaa sitten sujuvaan englantiin. Hänen kolme kanssamatkustajaansa liittyvät seuraan.
– Mistä sinä olet tullut, kysyy venäläisneitokainen.
– Lähdimme pari vuorokautta sitten Salmesta. Arvaan ettei suomalainen nimi kerro yhtään mitään ja tarkennan. – Itärannalta siis.
Tytön silmät pyöristyvät.
– Oletko saapunut tämän veden poikki? Tuolla pienellä veneellä?
– Kyllä vain. Osaan käyttää pientä venettäni, sitä kutsutaan kajakiksi, vastaan.
Sitten he puhuvat omaa kieltään, josta en ymmärrä. Katseet ovat kuitenkin kauniita ja eleet ihmetteleviä. Neito tulkkaa ja hän kysyy lisää.
– Teidän kajakkinne näyttävät kovin kauniilta, mutta niin pieniltä ja vesi on suuri. Mutta, kuinka vanha sinä olet?
– 53 -vuotta, vastaan ja jään ihmettelemään kysymystä.
Näytänkö jotenkin yltiövanhalta ollakseni kajakilla Valamossa. Onko minulle nokea kasvoissa vai punaseksi kärähtänyt  nenänpää? Tarkennan nopeasti vastaustani, vaikka tiedän hyvin heidän nähneen niemeen saapuessaan meidän molempien kajakit.
– En ole yksin matkalla vaan ystäväni (käyttäen maskuliinista pronominia) on tuolla kukkulan takana omassa teltassansa.
Saan hyväksyviä katseita.
– Aiotteko te meloa vielä takaisin? Menettekö Sortavalaan? Hän jatkaa.
– Lähdemme aamulla kohti itäistä rantaa, meidän auto on siellä. Olemme vielä matkalla yön tai kaksi, riippuen säästä ja tunnelmasta, vastaan valottaen matkasuunnitelmaamme.
Moskovalaiset nuoret toivottavat hyvää yötä ja turvallista matkaa, sen jälkeen kun ovat vielä hetken ihmetelleet elämäntapaani.

130

Saralahden kaunis ja luvaton telttapaikka, taustalla Neitonen, Ihmeellinen (kuva M.Jannela)

Heinäsirkka on päätynyt telttani välikattoon ja soittaa minut hereille. En tohtisi liikahtaakaan ettei soitto loppuisi. Lähdemme matkaan vasta lounaan jälkeen.  Käytän aamun kävelyyn pitkin saaren rantapolkua. Lähdemme Savilahden läpi ja näemme sinne syntyvän koreita rakennuksia, jotka eivät näytä skiitoilta. Sukeltajat ovat myös liikkeellä. Katseemme sukeltajan kanssa kohtaavat jotain matalalla roikkuvaa johtoa tai vaijeria alittaessani ja molempien ihmetys on yhtä suuri. Herää epäilys, että nämä rakennukset saattavat valmistua presidentin lähipiirin käyttöön.
Tämä tapahtuu samalla, kun Valamon saarta tyhjennetään paikallisesta väestöstä Sortavalaan. Vain munkit saavat jäädä Valamon saarelle asumaan.
Koukkaamme Kultaisen lahden kautta, jossa pidämme taukoa. Matkalla näemme petollisia karikoita. Kun aaltoa seuraa niin erottaa sen särkyvän. Ne paikat kannattaa kiertää kaukaa. Kahvivesi valmistuu suhisemalla Pekan kaasutrangialla. Tauon jälkeen saamme meloa edelleen mitä parhaassa säässä. Norpat ilmestyvät vierellemme. Yhtä norppaa suorastaan säikähdän, kun hän tekee voltin aivan kajakkini vieressä. Etsimme leiripaikkaa Ristisaarista iltapäivällä. Lopulta meillä on valittavana saari, jossa on vanha kivinen risti tai saari, jossa on sota-aikaisia rakenteita.
– Valitaan saari, jossa on risti. Jos pitää valita sodan ja uskonnon välillä niin uskonnot ovat kuitenkin pääsääntöisesti rauhan puolella enemmän kuin sota, Pekka sanoo.
– Sopii minulle, en kuulu kirkkoon mutta ajattelen, että sotiminen uskonnon nimissä on sitä, kun uskonnosta on tehty vallan väline ja politiikkaa. Ihmisen mieltä käytetään vääriin tarkoituksiin.
Rantaudumme Ristisaareen ja toteamme, että no niin, rauha voitti sodan.
– Sotasaarella olisi ollut sodan aikaisia rakennelmia muistuttamassa menneistä ajoista, Pekka tuumaa kajakkia rantaan nostaessaan.

140

Rauha voitti sodan ja rantauduimme Ristisaareen (kuva M.Jannela)

Teltat pystytämme jälleen silokallioille. Silokallion reunassa on katajapensaita, joiden takana on niitty. Niityn reunassa on suurikokoinen kivinen risti, jonka alareunassa on vanhalla venäläisillä kirjaimilla kirjoitettu rukous.

Sinun ristillesi me kumarramme
Oi Valtias ja sinun pyhää
ylösnousemistasi ylistämme
(käännös Maria Bondarenko)

150

Ristisaaren kiviristissä on vanhalla venäjän kielellä kirjoitettu rukous (kuva M.Jannela)

Kulutamme iltaa katsomalla aavalle ja norppien leikkiä. He näyttävät keksineen meidät ja pitävät yllä tasaista peliä pää pinnalla, pää veden alla ja kohta sama toisaalla.
Aurinko laskee oranssina pallona. Tuijotamme taivaanrantaan.
– Aavaa katsoessa sitä kokee olevansa jotenkin matonen matkamies maan päällä, Pekka tuumaa.
Sitten on pitkän tovin hiljaista. Norpat vain poskahtelevat.
– Aiemmin koin kaihoa katsoessani kauas, aivan kuin siellä olisi joku saavuttamaton. Nykyään aurinko on enemmänkin symboli tälle hetkelle ja valolle, joka on meissä jokaisessa. Yritän nähdä ja kaivaa esille sen valon meissä. Tuntuu, että aurinko laskee jalkojeni juureen, eikä enää kauas horisonttiin. Hetki on enemmänkin täynnä kiitollisuutta ja iloa, mietiskelen ääneen ja saan Pekan vastaamaan.
– Auringonlaskun tarina on Atlantis -tarussa, jossa mennään vastarannalle ja aloitetaan alusta. Kun lähdet merelle eli Laatokalle sinulla on ikään kuin mahdollisuus aloittaa uusi elämä jättämällä kaiken vanhan taaksesi maalle. Sanotaan, että purjehdusretki alkaa siitä, kun alus irtoaa rannasta tai olet jo perillä, kun alus irtoaa rannasta. Vastaava sanoma löytyy Satumaasta.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa
missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan
siellä huolet huomisen saa jäädä unholaan

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois
vaan siivetönnä en voi lentää
vanki olen maan
vain aatoksin mi kauas entää
sinne käydä saa

Lennä laulu sinne missä siintää satumaa
sinne missä mua oma armain odottaa
lennä laulu sinne lailla linnun liitävän
kerro että aatoksissain on vain yksin hän

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois
niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois
vaan siivetönnä en voi lentää
vanki olen maan
vain aatoksin mi kauas entää
sinne käydä saan

160

Norpat kuvittavat auringonlaskua Ristisaaressa (kuva P.Pouhula)

Satumaa siis saattelee meidät telttoihimme.
– Ihminen tarvitsee aina vain jonkun härvelin pysyäkseen ilmassa, Pekka huikkaa vielä teltalle mennessänsä.                   Aamu jatkaa poutasäätä. Kävelen kallioilla ihailemassa pieniä pitsimäisiä nyylähaarikoita, jotka kasvavat kallionhalkeamissa. Kukka on pieni, nuppineulanpään kokoinen ja se olisi helppoa tallata, jos ei katsoisi jalkoihinsa. Innostun kuvaamaan vastavaloon ja saan mieleiseni otoksen. Kuva on kruunu tälle retkelle. Olen niin iloinen kuvasta, että sain sen otettua ja vielä ilman jalustaa. Piipahdan vielä ristillä ennen aamiaista. Niityllä on meneillään heinäsirkkojen konsertti.

170

Pitsimäinen nyylähaarikko (kuva M.Jannela)

180

Ristisaaren niityllä soivat heinäsirkat (kuva P.Pouhula)

Pekkakin herää ja tulee ulos teltastansa. Kajakki on vuotanut ja kastellut osan hänen eväistänsä ja hän kuivaa leivänpalasia aamuauringossa kajakin kannella.
– Eiköhän melota tänään autolle. Matka on pitkä, mutta sää on kohtuullinen. Luvassa on hyvää maininkia, hän sanoo.
– Olisin voinut olla kauemminkin, mutta sopiihan se lähteäkin. Tilanteen ja tunnelman mukaan mennään, vastaan.
On turha hangoitella vastaan, jos toinen haluaa pois luonnosta, silloin vain on aika lähteä. Tunnelmaa ei olisi, jos toinen on siellä vastoin tahtoaan tai ajatukset ovat jo toisaalla.
Pakkaamme siis kajakit kotimatkaa varten.

190

Ristisaaren leiripaikka (kuva M.Jannela)

Saamme keinua isoilla laineilla. Pekka suorastaan kiitää laineilla, hänen melansa käy todella harvoin ja minun tekee tiukkaa pysyä hänen perässänsä. Tuossa melontatyylissä on tyylikkyyttä ja kauneutta. Hän käyttää vartaloaan todella hienosti. Rantaudumme tauolle Repoluodolle.
– Tuossa oli retken parasta antia, Pekka sanoo.
Kysyn hänen melontatyylistänsä ja hän vastaa.
– Kun useamman päivän istuu noin pitkillä aavoilla keho tottuu keinumiseen luontevasti, kun ei tarvitse koko ajan pitää tasapainoa. Minulla menee niska kipeäksi, syvät niskalihakset. Kun tekee samaa yksitoikkoista liikettä tarpeeksi pitkään niin se vie ikään kuin transsiin. Tuollainen sopiva keinuminen voi olla myös rahoittavaa, niin kuin lasta kehdossa keinuttaisi.
– Tai lilluisi kuten kohdussa, sanon hymyillen.
Repoluoto on lähes pelkkää kalliota. Muutama laikku hienoa heinää ja kalliokasveja. Maininki särkyy voimalla sileään kallioon jo kaukana rannasta. Luodolla on myös majakka. Linnunkakkaa on niin paljon, että on vaikea löytää jalalle kakatonta kohtaa.

200

Repoluoto on lähes kokonaan pelkkää kalliota (kuva M.Jannela)

Jatkamme keinumista Mantsinsaaren päähän, jossa pidämme lounastauon. Jaamme jäljellä olevia eväitä. Loppusuora Lunkulansaareen autolle on pientä vastatuulta.

Jälleen kerran mietin, mitä Suomi onkaan menettänyt. Jokaisen matkan jälkeen ymmärrän sitä tuskaa enemmän, mitä kodin tänne jättäminen on muodostanut. Ihme, että siitä on puhuttu ja kirjoitettu niin vähän. Ihmisten tuskaa on painettu villaisella, syystäkin. Ymmärrän myös hyvin, miksi moni ei palaa edes katsomaan näitä seutuja. Sukupolvien tuska on siirtynyt soluissa seuraaville sukupolville. Hienointahan tässä on se, että meillä, jotka haluamme ja kykenemme on mahdollisuus saada viisumi ja tulla näille seuduille. Täällä aika aidosti pysähtyy.

Auto on tallella ja rotukoirat kytkettyinä, kun käymme selvittelemässä vartioinnin hintaa. Hyvin sekin toimi, vaikka vaihtorahat meinasivatkin talon isännältä unohtua.

Kotimatka alkaa , kanttarellikauppiaat ovat saapuneet tienvarsille.

 

Valamo Lunkulansaari

Retken reitti

6 kommenttia artikkeliin ”Viehättävä Valamo

  1. Kyllä oli mahtavaa olla mukana matkassa mielikuvin! Tuli ikävä Laatokalle. Toivottavasti ensi kesän retki toteutuu. Siitä onkin jo 20 vuotta, kun ensi kertaa Laatokalla meloin. Vain pari kesää on sen jälkeen jäänyt väliin!

    Kiitos tarinasta Mari ja Pekka!

    terv. Kipon Pekka

    1. Kiitti. Mahtavaa oli olla Laatokan laineilla. Sama tunne tulee kun lueskelee tarinaa näin talvella. Ensi kesän retki toteutuu joka tapauksessa. Hyvässä kelissä ja hienoissa maisemissa.

  2. Hieno retki Laatokalle ja Valamoon. Marin retkitarina oli myös erinomainen Pekan & Marin mainioiden kuvien kera. Muutenkin nämä blogisivut ovat todella hyvä juttu. Näin taltioituvat hienosti järviretkeilyn fiilikset myös niille, jotka eivät muuten liiku järvillä ja samalla saavat uutta tietoa ne, jotka siellä aktiivisesti liikkuvat. Marin ja Saaran kirjan tunnelmakuvaukseen Valamosta lisäisin vielä sen, että paikan omalaatuisen kirkkauden, erikoisen hohdon (”Kaikki elää säteilevästä voimasta”) ja luonnonrikkauden lisäksi itseeni on tehnyt vaikutuksen paikan otsonirikas ja erikoisen raikas ilma, joka kirkastaa ja avaa mielen. Täydellinen ympäristö hiljentymiselle, itsetutkiskelulle ja askeettiselle kilvoittelulle, joten eipä ihme, että Sergei ja Hermanni katsoivat paikan sopivaksi alkuaikojen erakkoluostarille.

    1. Kiitos Hannu hienosta kommentista. Hienoa jos omista fiiliksistä edes osa välittyy lukijoille. Jokin siinä Valamossa vaan viehättää, ja Laatokassa ja vesiretkeilyssä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *