Puusoutuveneellä Äänisen aalloilla

Toimittanut Pertti Rovamo

Oheisen tarinan kertoja on kesälahtelainen puuveneveistäjä Arvo Ketolainen. Hänen veistämänsä veneet ovat toistuvasti menestyneet loistavasti ERÄ-lehdelle tekemissäni soutuvenetesteissä.

Tarinan kohteena oleva Kizhin saari on Äänisen pohjoisosissa oleva ulkoilmamuseo, jonne on saaren alkuperäisten 1700-luvulta peräisin olevien puukirkkojen tuntumaan siirretty arvokkaita puurakennuksia Äänisen seudulta. Se on myös Unescon maailmanperintökohde. Kizhi on Venäjällä hyvin suosittu matkailukohde. Saareen on Petroskoista, 70 km:n päästä, nopea kantosiipialusyhteys. Siellä käy myös risteilyaluksia eri puolilta Venäjää. Jonkin verran siellä vierailee ulkomaalaisiakin.

Kizhin maisemaa kellotapulista. Kuva P.Pouhula

 

Tämä on kertomukseni kolmen suomalaismiehen matkasta kesällä 2016 Ääniselle, Kizhin saarelle. Siellä järjestetään vuosittain perinneveneiden soututapahtuma. Paikka ja tapahtuma ovat kiehtoneet kauan minuakin.

Viime kesäksi saimme kokoon sopivan porukan. Rantasalmelainen Pekka Pouhula on kokenut meloja, soutaja ja retkeilijä. Hän oli osallistunut Kizhin soutuihin pari vuotta aikaisemmin, mutta hän on myös liikkunut runsaasti Laatokalla ja Äänisellä sekä eri vesistöissä Suomessa ja ulkomailla. Ystäväni, kesälahtelainen Kari Pennanen on myös liikkunut laajasti Venäjän Karjalassa. Hän liikkuu sujuvasti maalla ja vesillä, tarvittaessa ilmassakin. Minä toimin retkellä lähinnä venevastaavana.

Matka tapahtui elokuun alkupuolella ja kesti torstaista sunnuntaihin. Kokoonnuimme veistämölläni. Matka tehtiin Pekan autolla ja trailerin päällä kulki hänelle muutama vuosi sitten veistämäni viisimetrinen puusoutuvene.

Pakkasimme veneveistämön pihassa varusteita. Mukaan piti saada kaikki tarpeellinen ja vähän tarpeetontakin. Pekka toimi varustelun ohjaajana.

Pian suunnistimme Niiralan rajanylityspaikkaa kohti. Vaikka auto ja vene olivat täynnä tavaraa, rajamuodollisuudet sujuivat joutuisasti ja matka jatkui kohti Sortavalaa. Vähän ennen kaupunkia käännyimme Laatokan pohjoispuolitse Petroskoihin vievälle tielle. Pidimme matkan varrella vain pieniä taukoja, koska tarkoituksemme oli päästä Ääniselle ennen pimeän tuloa.

Läheltä Karhumäkeä käännyimme kohti Äänistä, mutta matkaa oli vielä jäljellä sata kilometriä. Tiellä oli kuoppia ja mutkia – perävaunu hyppi ja kallisteli välillä niin, että epäilin jo jääkö veneestä ja varusteista mitään jäljelle. Viimein saavuimme Äänisen rantaan pieneen Velikaja Cuban kylään. Pekka tunsi seudun ja sieltä eräässä talossa asuvan tapahtuman järjestäjiin kuuluvan Vladimirin. Hän ei ollut kotona, mutta perheen naisväki ja lapset olivat. Saimme heti tutustua venäläiseen vieraanvaraisuuteen. Meille Pekkaa lukuun ottamatta tuntemattomille retkeilijöille taiottiin heti teepöytä koreaksi.

Kestityksen jälkeen lastasimme tavarat veneeseen , jätimme auton ja trailerin talon pihaan ja läksimme Ääniselle. Vene ui aika syvällä, olihan meillä mukana kolmen miehen tavarat usean päivän luontoretkelle. Panimme pian 2 hv:n perämoottorin hurisemaan, koska matkaa Kizhin saarelle oli 22 kilometriä. Soutamalla emme olisi ennättäneet perille seuraavaan aamupäivään mennessä. Veneessä oli aikaa parantaa maailmaa.

Tuuli oli illaksi tyyntynyt, mutta järvellä kulki loivia maininkeja, joten tunsi kyllä olevansa suuremmalla vedellä. Hämärsi jo, kun löysimme sopivan saaren, johon leiriydyimme yöksi. Minulle tuli mieleen armeija-ajat, kun melkein käsikopelolla piti etsiä tavaroita.

Aamun valjettua teimme pakolliset kuviot ja suuntasimme kohti Kizhiä. Venematkaa oli jäljellä noin puolet. Pikku hiljaa Kizhin kuuluisat kirkontornit alkoivat häämöttää horisontissa. Puikkelehdimme isompien ja pienempien laivojen välistä rantaan.

 

Perjantain ohjelmassa oli venemestarien kilpailu, johon osallistuin. Olimme liikkeellä Pekan veneellä, mutta sehän oli minun veistämäni, joten saatoin osallistua. Kilpailua varten vene piti tyhjentää varusteista ja vetää rannalle, jotta viisi tuomaria saattoivat arvostella veneet. Veneitä oli monenlaisia: oli ruuhia, tuohestakin tehty vene, Äänisen venemalleja ja minun Kesälahden Pyhäjärven perinteinen mallini. Veneeni sijoittui toiseksi omassa sarjassaan. Sain palkinnoksi kunniakirjan ja Makitan kuviosahan.

 

Koska Kizhin saaressa ei saanut yöpyä, menimme läheiselle leirintäalueelle odottamaan lauantaista soutukilpailua.

Soutukilpailun aamuna taivas näytti synkältä Lähdimme soutamaan leirintäalueelta kilpailupaikalle. Matkalla rupesi satamaan, mutta olihan meillä hiukan varusteita sateen varalle.

Rannassa oli edellispäivän kilpailuun osallistuneiden veneiden lisäksi muutama historiallinen purjelaiva juhlistamassa tapahtumaa. Onneksi paikalla oli muutama suomenkieltä puhuva, joten käytännön asiat saatiin selviksi.

Lähtöjä oli kolme ja meidän vuoromme tuli viimeisessä lähdössä. Kilpailumatka oli kaksi kilometriä.

Pekka ja Kari soutivat, minä ohjasin melalla ja välillä lykin melalla lisää vauhtia. Silmälaseissa olisi pitänyt olla pyyhkijät, kun näkökenttä sumeni kaatosateessa.

Iltapäivällä oli palkintojen jako. Sarjoja oli useita, mutta tulimme taas toiseksi omassa sarjassamme ja olimme tyytyväisiä sijoitukseen. Veneen keulassa oli Suomen lippu, joten erotuimme joukosta. Useita lehtimiehiä ja -naisia kävi haastattelemassa ja kuvaamassa meitä. Mm. Carelia -lehden lokakuun numerossa oli juttu soudustamme. Numero esitteli muutenkin laajasti Kizhin saarta.

Pakkasimme kastuneet varusteet veneeseen ja läksimme palaamaan autollemme. Sää oli parantunut ja kiersimme Kizhin saaren toiselta puolen pohjoista kohti. Pakkasimme varusteet autoon ja veneen trailerille illalla, koska seuraavana päivänä olisi ollut Velikaja Cubassa puolelta päivin toinen soutukilpailu, emmekä olisi päässeet pois ennen iltapäivää.

Ajettiin jonkin matkaa kohti Suomea ja tehtiin yöleiri Muurmanskin tien tuntumaan. Sunnuntai-aamuna jatkoimme matkaa. Pekka tiesi Kotaselästä hyvän kahvipaikan. Pysähdyimme siihen. Paikalle sattui Karin tuttu puukirkkojen suunnitteluun ja rakentamiseen erikoistunut Sergei Volov vaimonsa kanssa. Hän asuu Rautalahdessa lähellä Sortavalaa.

Sergei kiinnostui tekemästäni veneestä niin paljon, että hän tuli vaimonsa kanssa seuraavana päivänä veistämölleni Kesälahdelle ja sovittiin venetilauksesta. Sovimme, että varaan tarvikkeet soutuvenettä varten, he hakevat ne Rautalahteen. Minä menen sinne tekemään veneen, koska valmiin veneen tullimaksut olisivat olleet liian korkeat.

Tätä kirjoittaessani vene on veistetty ja se on tulevana kesänä valmis Laatokan aalloille.

Kesälahdella 23.12.2016.
Arvo Ketolainen

Ketolaisen veistämä puusoutuvene. Nimi annettu Äänisen mukaan. OneGo = Оне́го = Onego. Kuva Aleksandr Rodkin.

Arvo ohjastaa tarkasti. Kuva K.Pennanen

Arvon vene keräsi kiinnostuneita. Kuva K.Pennanen

Arvo pokkaa II-palkinnon perinteisten veneentekijöitten kilpailusta. Regatan johtaja Juri Naumov onnittelemassa Arvoa. Kuva Aleksandr Rodkin.

Kizhin regatan 2016 perinneveneiden soutukilpailun hopeajoukkue. Kari Pennanen, Arvo Ketolainen ja Pekka Pouhula. Kuva Aleksandr Rodkin.

Pekka Pouhula, Kari Pennanen, Aleksandr Hudilainen (Karjalan tasavallan päämies) ja Arvo Ketolainen. Kuva Dmitry Dyugay.

 

Jälkikirjoitus

Minulle jäi vuoden 2014 regatasta hienot muistot. Hyvällä säällä yleisöä oli useita satoja. Ihmiset olivat tulleet paikalle lähiseudun kylistä.

Minulla on ollut pitkään Arvon veistämä erinomainen vene. Käyn aina silloin tällöin hänen luonaan juttelemassa, ostamassa tervaa ja muita venetarvikkeita. Kerroin hänelle vuoden 2014 regatasta ja huomasin, että hän kiinnostui niin paikasta kuin tapahtumastakin. Hän sanoi, että jospa sinne joskus pääsisi. Niinpä innostuin junailemaan uutta retkeä Kizhin tapahtumaan.

Retkelle piti löytää toinen soutaja, koska Arvo arveli, ettei hän enää ryhdy kilpasoutajaksi. Ensin taivuttelin mukaan edellisen reissun soutukaveriani Ristoa, mutta hänellä oli keikka Inariin samaan aikaan. Kysyin Arvolta, olisiko hänen kaveripiirissään kolmatta miestä porukkaan. Kari Pennanen innostui asiasta.

Räätälöin retken niin, että se palveli Arvon kiinnostuksia. Hän pääsi mukaan perjantain veneenrakentajien kilpailuun, johon minä en tietenkään olisi voinut osallistua.

Vuoden 2016 tapahtuma oli mielestäni latteampi kuin edellinen, jossa olin, koska kurjan sään vuoksi yleisöä oli paljon edellistä kertaa vähemmän.

Tapahtuman aikana minunkin venäläiseen Megafon -puhelimeeni tuli hätäministeriön varoitus myrskytuulesta. Kyselin suomenkieltä taitavilta, mitä tämä voi tarkoittaa. He kohauttelivat olkapäitään ja sanoivat, että se voi olla totta tai sitten ei. Nyt se oli totta. Nousi valtava tuuli, joka kesti viisi tai kymmenen minuuttia. Se irrotti Kizhin rannan lähellä ankkurissa olleen kolmemastoisen purjelaivan ja uhkasi työntää sen rantaan. Onneksi laivan vahti sai koneen käyntiin ja onnistui ajamaan laivan ulos turvaan.

Sateessa käydyn kilpailun aikana huomasin, ettei Goretex-pukuni enää pidä vettä. Maalissa oli varsin kostea olo.

Lopuksi: Olen käynyt Sergei Volovin kirkossa Nevan varrella. Kirkosta lukuisine torneineen on kuva blogini ”Nevajoki” yhteydessä. Tarina kertoo Nevajoen melonnasta, mutta tarinassa kerrotaan myös, että kirkko on vuodelta 2005.

Pekka Pouhula

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *