Pajasyrjä

Teksti: Pentti Puputti

Pajasyrjä, kaunis kylä Salpausselän kukkulalla

Kymmenkunta kilometriä Laatokan rannasta Uukuniemelle päin on Pajasyrjän pieni, mutta työssään uurastava kylä. Se Tetrisuon vesiä kylän länsipuolitse Paikjärveen kuljettavan Vuasojan ja itä puolen Elinlammen suovesiä Miklinjokea myöten Laatokkaan laskevan Leppäojan väliin. Kalavedet puuttuvat, lukuunottamatta seitsemän kilometrin päässä olevia lähteisiä Latvalampia, joiden kirkasta vettä Aurajoen kelpaa siirrellä ja purkaa se kyytiinsä ottaman Ruoko-ojan veden kanssa Laatokkaan Lahdenpohjan Vaneritehtaan kulmilla.

Lahdenpohjasta kylään matkaavan kulkijan taakse jäävät Hökkälä, Maasilta ja Paikjärven kylä. Vuasojalta, jossa naiset talvisin kohmeisin käsin kävivät pyykkiä huuhtomassa, alkaa kylä. Kärritie ohjaa kulkijaansa jättäen oikealle metsikön taakse Vilskan Tuomaan talon. Oikeastaan koko matka on nousuvoittoista, ja lnnasen kankaalta avautuva parinkymmenen talon ja peltoaukeaman kylä on Salpauselän sata metriä Laatokkaa korkeammalla vaaralla.

Maaperä ajan tulkkina

Muutama tuhat vuotta sitten kilometrin paksuinen maajää alkoi lämpimän kauden tultua sulaa ja samalla se ”rakensi” länsi-itäsuuntaisen kukkulajonon, lajitteli maat ja teki siitä asumiskelpoisen. Pajasyrjä on hedelmällistä. varsinkin perunalle sopivaa hiekka-multamoreenia, joka vettä läpäisevänä pitää maan hikevänä. Samalla se on luonnon salaojittama, ojia ei juuri tarvita. Mummoni sanoi kokemuksesta: ”Missiä ei kasva niin hyvvii potattija ku Pajasyrjässä ja Iijärvellä”. Moreenimaan hyvä vedenläpäisy saa aikaan rinteiden alla puhkevia kirkasta, puhdasta ja kylmää vettä pulppuavia lähteitä.
Alueella on kivikautisten löydösten mukaan ollut asutusta tuhansia vuosia, sillä runsasriistaiset metsästysmaat ovat olleet eränkävijälle ehtymättömät.
Aina ei kuitenkaan ole ollut noin. Vielä 1600-luvulla ”savujen” määrä väheni viidestätoista viiteen, eikä siellä ollut ainuttakaan ortodoksia. Autiotaloihin muutti asukkaita Savosta, Hämeestä, jopa Pohjanmaalta asti. Tietysti Karjalassakin oli muuttoliikettä. Muun muassa oma Puputin sukuni oli tullut Pajasyrjään Räisälästä Kurkijoen kautta.

Tulet mistä tulet, nouse ylämäkeä

Innasen rinnettä noustessa mäen puolivälissä oli, ilmeisesti Suomen viimeisiä, ”Siilin matamin” savutupa, joka vuosisadan alussa siirrettiin Helsinkiin Kansallismuseoon. Tuvassa voi vielä aistia savun ja kolpitsalla istuen katsella savua ulos päästänyttä räppänää.
Kärritie vie polveilevana risuaidan reunustamana kujosena kylän päästä Kukon ryhmään
ja Lienan risteyksestä eroavana Kukkalammille. Näin kesällä, mutta talvella kavioura kulki keskikennästä lumen tuiskutettua kujoset umpeen.
Mäelle noustua ensimmäisenä oikealla puolella on Juho lnnasen Perä-Innaseksi kutsuttu talo. Perä-Innanen siksi, että se kylän keskeltä katsottuna on kylän perällä. Sitten on Tielaita-Innanen, jossa asuu Heikki Innanen perikuntineen.
Tien vasemmalla kädellä on Lyytinsä kanssa asuva Heikki Innanen, pieneksi Heikiksi kutsuttu. Kun tuohon rutikuivien, salvamet toisissaan kiinni olevien hirsirakennusten ryhmään vielä kuuluu Jaatisen veljesten talo, niin tarkkana on tikkuja raavittava, ettei punainen kukko kiekaise. Vasemmalle notkelmaan jää Siilin Eemelin, Toivon ja Einon talo ja kauempana Alavassa on Veijalaisilta suvun sammuttua autioksi jäänyt tupa.
Kylätietä jatkaen vasemmalla on Juho Lemisen poikiensa kanssa asuma talo, jonka runsaasta puutarhasta pojat syksyisin näpistivät omenoita ja tuvan pöytälaatikosta tongittiin Lehelän Hildan Huuhanmäestä kantamaa postia.

Sepänmäki, Jaakkiman korkein kennäs

Lemisestä parin kivenheiton päässä avarat näkymät antava 109 metriä korkea Sepänmäki, jolla nimensä mukaisesti on ollut taitavia seppiä ja josta koko kyläkin on saanut Pajasyrjä -nimensä. Noiden seppien sanotaan takoneen myös sellaisia koruja ja solkia, joiden tekoon piti olla silmää ja mielikuvitusta. Mäeltä näkee opotoita, raateikoita ja joku kertoi Jaakkiman kirkonkin erottuneen sinne. Tiedä tuota! Mutta metsikön takaa Nivan suunnalta silmä löytää Mattien, Suokkaan
ja Malisen peltojen ympäröimät talot.
Mäellä asuvat taloissaan Matti ja Simo Jääskeläinen, veljesten pojat. Muutaman kymmenen metrin päässä on Kallen ja veljensä Pekka Jääskeläisen talo, jossa ennen varsinaista koulutaloa annettiin kiertokoulun rihvelitauluopetusta.

Luoso, kylän kostea silmä

Puputin Jaakko asui naapurina ja tien toisella puolella oli jääkauden aikainen notkelma, harjukuoppa, jota kutsuttiin luosoksi. Keväisin se oli sammakoiden suosima ja lasten kahlaama lammikko, joka kuivui kesäksi nukantuntuiseksi sammalmatoksi. Tetrisuolta alkaneen sateenkaaren sanottiin juovan toisella päällään vettä Luososta. Siksiköhän vettä ei riittänyt koko kesäksi. Samoin veden emännän kerrottiin kesän usvailtana Luosolla sekä kampaavan pitkiä hiuksiaan että vartioivan suunnattoman kallista aarrettaan. Liekö sen jo joku löytänyt.
Puputin Jaakon jälkeen on tiessä mutka, josta erkanee polku Puputin Hintrikan mökille. Pienen matkan päässä on vielä Mikkosen Hiltan tupa suon reunassa.
Tietä jatkaen tullaan Pekka Puputin talolle, jota hän poikiensa Antin, J uhon ja Eemilin kanssa isännöi.
Kolmen sukupolven muodostaman 18 henkisen perheen ruokapöydässä piti olla niin penkkiä kuin ruoan puoltakin. Ja tilaa ja ruokaa riitti poikkeavillekin, samoin kuin talvisin salopalstoillaan uurastaville hakkuu- ja ajomiehille.
Samalla tien vasemmalla puolella on Yrjö Savolaisen jälkeen Jaakko Malisen talouskeskus. Samalla puolen tietä on vähässä matkaa Pekka Puputin, nuohoojan, tupa Hilda Lehelän asumusta vastapäätä. Pekko osasi nuohomisen ohella laittaa pokasahan kuntoon, jotta ”se leikkasi” kuten hän sanoi.
Kärritieltä erkanee hotu oikealle Leskisen nurmelle ja nuorten suosimaan ”Liekkuopottaan”, joka nimi jo kertoo seurustelumuodosta. Mutta varsinainen tie vie Kukon ryhmään, jonka muodostavat Simo ja Einari Kukon talo ja Eemeli Hyyppösen rakennukset. Kyläaukeaman loputtua kilometrin metsätaipaleen takana asuu Juho Soininen ja Latvalammen tuntumaan pystytetyssä metsänvartijan asunnossa Eino Pitkänen perheineen.
Ennen Merjän kylää tie poikkeaa Aurajoen kylässä, jonka lapset kävivät koulua Pajasyrjässä.

”Neitsytniemi”, opin ahjo

Kylätien risteyksestä, jossa on Otto Karvisen sekatavarakauppa, pääsee Kukkalammille, entiseen Koslovaan. Vasemmalla metsän reunassa on keltainen kansakoulu, jota kutsuttiin Neitsytniemeksi naisopettajien mukaan.
Koulun lähinaapureina olivat Juho Kukon tupa sekä August ja Iida Timosen asumus. August se pisti aamuisin eväsreppuunsa mittasakset ja meni jakomieheksi hakkuutyömaalle. Ja työ oli tarkkaa. Kylää rajasivat Kukkalammin lisäksi pohjoisessa Likasii, lännessä Nukkuunmäki ja etelässä Paikjärvi, Laatokka ja Lahdenpohja.

Ahkerassa kylässä tuntuu työ olleen suurin huvi. Pienilinjaisen öljylampun hämärässä talvella naiset karttasivat villat, keträsivät langat, tekivät lapaset ja kutoivat kankaat. Ei siellä vokki seisonut toimettomana. Miehet korjailivat hevosvehkeitä, tekivät puutöitä ja pärekoreja. Mutta toki nuoret kaipasivat nuorten seuraa: oli öitsejä rinkeleineen ja saijuineen. kevättalvella pitkät rinteet kutsuivat laskemaan mäkeä aamuhangelle ja kesäisin se liekkuminen.

Pellosta leipä, metsästä särvin

Kylän peltoala oli suhteellisen pieni, joten elukoiden talviruokinnan turvaamiseksi heinää kaadettiin lähiseudulta hankituilta nurmilta Harakkalassa, Pötkällä sekä Vehka-ja Kohosuolla. Maito käytettiin miltei kokonaan omaan tarpeeseen, minkä joku sitten kävi voita Lahdenpohjan torilla kaupittelemassa. Metsätyöt olivat tärkeät. Kylän miehet kulkivat hakkuu- ja ajomiehinä Metsähallituksen savotoilla Suojärveä myöten. Toki omia metsiäkin ”verotettiin”, sillä pellon ja metsän suhde oli yhden suhde kymmeneen. Ja kyllä talvisaikaan hevoset kiskoivat kuorma kuorman perään tukkeja ja ropsia Kummunjoen pysäkin laaniin rautatievaunuihin lastattaviksi.

Väki keskittyi kohdallaan maa- ja metsätalouden hoitamiseen. Yhteistoimintaa olivat erilaiset muun muassa rukiin leikkutalkoot. ”Ko sie autat minnuu tässä, ni mie autan sinnuu tuossa” ei olisi nytkään pahaksi. Varsinaisesti ”Yhtiön mylly” jauhoi yhteistuuman jauhoja hyvällä menestyksellä. Henkistä puolta virkisti opettajien johtama ja tilaisuuksia juhlistava sekakuoro. Näytelmätoimintaakin harrastettiin. Jokainen pajasyrjäläinen tuntui olevan jo luonnostaan näyttelijä!

Pyhäkoulu kuului joka sunnuntaiseen ohjelmaan samoin hartaustilaisuudet, ”selitökset” ja Helena Konttisen maallikkosaarnatilaisuudet.
Muuten kylä eli elämäänsä. Ei puututtu toisten elämään, naapuria autettiin ja tyytyväisyys kuvastui toiminnoissa. Elämä oli jos ei yltäkylläistä, niin kohtuullisen tyydyttävää.

Niin oli…

Tuollaista oli Pajasyrjässä ennen vuoden 1940 maaliskuuta. Ajat ovat muuttuneet. Kotikylästämme et löydä yhtään rakennusta, et kujosia, ainoastaan maaston muodot ja Luoso ovat ennallaan. Nimet, kuten Lehtvuara. Tetrisuo, Kiimakangas, Latvalammet, Likolampi, Luppalampi ja Nukkuunmäki ovat vai nimiä. Ennen niihin kietoutui koko elämä.
Nimet kertovat kuitenkin tulevillekin polville esivanhempien historiaa. Niinpä Kirkonhirsmetsä kertoo pajasyrjäläisten osallistuneen Jaakkiman yhden tai useamman kirkon rakentamiseen hakkaamalla ja kuljettamalla hirsiä kirkon aineiksi. Vermäinpukro taas muistuttanee alueella vuosisatojen aikana kovista taisteluista.

…ja näin on

Tyhjyyttään kainostelevassa kylässä voit kuitenkin hoihkasta ”hohoin” ja kaiku kiirii Likasista kylän toiselle puolelle Nukkuuseen, vauhdittuakseen Innasen kankaan kautta Leskisen opottaan ja taas Nukkuuseen kaikumaan.
Sodan jälkeen ”Uudeksi elämäksi”’ nimetystä kylästä tehtiin kolhoosi, asukkaiksi tuotiin Volgan varrella sovhoosiin tottuneita, elämäntavoiltaan meistä suuresti poikkeavia tsuvasseja. Nämä eivät taipuneet itsenäistäkin työskentelyä kysyvään kolhoosiin, vaan purkivat rakennukset, tyhjensivät kylän ja muuttivat ”Jaakkima”-sohvoosin hommiin Miinalaan.
Pajasyrjän kylä torkkuu hylättynä kuin kaluttu luu – meidän kaihoamamme kylä!

4 kommenttia artikkeliin ”Pajasyrjä

  1. Tuomas Vilska oli äitini isä äitini oli Meeri Kaarina Salovaara omaa sukua Vilska . On mielen kiintosta lukea pajasyrjästä ja nähdä pajasyrjän karta ,jossa oli paappani talo.Olisi mukavaa saada yhteyden ottoja entisten naapureiden jälkeläsiltä.

    1. Kiitoksia mielenkiinnosta. Tämän tarinan myötä tulleiden yhteenottojen vuoksi voisi varmaankin jollain ajalla kokoontua jonnekin. Tietenkin Pajasyrjä olisi oikea paikka.

  2. Mielenkiintoista saada tietoon sukunimeni merkityksestä. Se kun on isäni ja hänen veljensä ottama nimi siihen aikaan kun ruotsinkielisiä nimiä piti suomentaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *