Meloen vai soutaen?

pekka-iltasoutu

Teksti: Pekka Sihvonen     Kuvat: Maarit Sihvonen ja Pekka Pouhula

Melomista parikymmentä vuotta jonkin verran harrastaneena minulle heitettiin haaste arvioida melomista suhteessa soutamiseen.Soutamista ylipäätään olin kokeillut vuosien varrella varsin vaatimattomasti. Lähdin siis retkelle ennen kaikkea melojana. Ennakkoon ajattelin, että soutuveneeseen astun vain hätätilanteessa.

Olimme pienellä ryhmällä melontaretkellä Laatokalla Valamon saaristossa heinäkuussa 2016. Meillä oli matkassa turvaveneenä savolaismallinen kahden airoparin soutuvene varustettuna pienellä perämoottorilla. En ollut aiemmin edes nähnyt kyseistä venettä saati, että minulla olisi ollut kokemusta sen soutamisesta.

ryhma

Pekka Sihvonen, Pekka Pouhula, Maarit Sihvonen ja Mari Jannela Valamossa.

Matkaan lähdettiin Salmin Lunkulansaaren pohjoispäästä lauantai-iltana klo 21. Kolme melojaa ja yksi soutumies suuntasivat aluksi kohti Mantsinsaaren pohjoiskärkeä. Kokenut Laatokan meloja Pekka Pouhula tarttui vahvoin ottein airoihin ja alkoi hitaasti mutta määrätietoisesti soutaa venettään eteenpäin. Ajattelin, että täytyy olla vähän kaheli tyyppi, kun tuollaista raskasta venettä aikoo Valamoon asti soutaa! Olihan perässä moottorikin! Veneen tyhjäpaino on noin 115 kg ja nyt täydessä lastissa yhdellä soutajalla kokonaismassa oli yli 300 kg! Edettyämme noin 8 km pidettiin tauko. Sen jälkeen olisi edessä vielä noin 8 km ennen jaloittelumahdollisuutta. Jo tuossa vaiheessa ajattelin mielessäni, että on tuo kyllä ihme kaveri, kun jaksaa soutaa jäämättä melojien vauhdista. Myöhemmin retken aikana Pekka kertoi veneensä menestyksestä soutuveneiden testivertailuissa (mm. Erälehden testivoittaja 1995 ja kakkonen 2002)! Eli meillä oli matkassa soutuominaisuuksiltaan erinomainen yksilö. Sen sain itsekin myöhemmin kokea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pekka soutamassa Valamon länsipuolella kohti eteläistä leiripaikkaa.

Mantsinsaaren nokasta matka jatkui kevyessä myötätuulessa suoraan länttä ja Repoluotoa kohti. Se on pieni pahainen lokkien valtaama luoto keskellä aavaa Laatokkaa. Kello on yksi yöllä, emmekä voi jäädä luodolle yöksi. Matka jatkuu. Säälin soutajakaimaa ja ehdotan, että voisin tulla toiseksi soutajaksi. Näin pääsisimme joutuisammin seuraavaan kohteeseen Ristisaarille, sinne on matkaa noin 8 km. Laitamme kajakkini ”Kipon Pekan” hinaukseen ja istun itse toiseksi soutajaksi ”OneGo” -veneeseen. Nimi viittaa Ääniseen venäjän kielellä. Vene on tosiaan kokenut myös Äänisen aallot ja Suomenlahden ylityksen!

Pekka antaa minulle soutuhanskat. Ne ovat pikkuisen tiukat, mutta menevät silti käteen. Vene ja airot on vastikään tervattu. Saankin jo heti alkuun tahroja tervasta. Se ei haittaa, kun tartun uteliaana airoihin ja alan opetella tahdissa soutamista. Pekka sanoo, että hän määrää tahdin ja suunnan, minun tarvitsee vain soutaa mukana. Välillä airot kyllä kolisevat yhteen, kun en huomaa pitää varaani seuratessani melojien etenemistä.

parisoutu

Pariairosoutua Laatokalla. Airoissa Pekka Pouhula ja Pekka Sihvonen.

Aika pian huomaan, että veneen meno on joutuisaa ja sujuvaa. Pekkakin toteaa, että kaksin soutaminen antaa todella paljon lisävauhtia etenemiselle. Soutaminen tuntuu yllättävän mukavalta melomisen jälkeen. Ensinnäkin jalkatilat ovat runsaat. Jalkoja voi välillä vapaasti liikutella, se estää niiden puutumisen. Itselläni tahtoo meloessa varsinkin oikea jalka puutua. Ehkä melontatekniikassani on hiomista? Iso soutuvene on vakaa kulkupeli kajakkiin verrattuna. Toki en ole vielä koskaan kajakilla meloessa kaatunut, mutta omat rajani tunnistan. Raja, jolloin en lähde melomaan, tulee eteen aikaisemmin kuin tällä soutuveneellä kaksin soutaessani. Sen joudun omakohtaisesti myöhemmin retken aikana kokemaan. Soutaminen on toki fyysisesti raskaampaa kuin melominen, mutta omat hyvät puolensa siinä kiistatta on.

hauta

Aleksanteri Syväriläisen erakkoluola.

Ristisaarilla pääsimme vihdoin neljän maissa aamulla nukkumaan muutamaksi tunniksi jatkaaksemme matkaa kohti Valamon pääsaarta. Myötätuuli oli voimistunut sen verran, että aallokko ei enää houkutellut minua kajakkiin. Naiset sen sijaan olivat innolla lähdössä melomaan. Pekan kanssa jatkoimme soutamista auringon paistaessa aika lailla kuumasti. Laatokalla pitäisi aina muistaa käyttää aurinkovoiteita. Sen huomasin ikävästi illalla, kun reiteni hohkasivat punaisina auringon paahdettua niihin koko soutupäivän ajan. No, sen jälkeen ei aurinkoa enää juuri näkynyt, kun sade ja tuulet tulivat. Ennen Valamoa pysähdyimme Pyhityssaareen, jossa on erakkomunkki Aleksanteri Syväriläisen skiitta ja erakkoluola. Pyhityssaari on nähtävyytenä erikoisen hieno ja tunnelmaltaan erityinen, varmaankin juuri pyhä nimensä mukaisesti. Matka Ristisaarilta Valamon teltta-alueelle on noin 20 km. Soudimme Pekan kanssa Ristisaarilta Pyhityssaareen noin 13 km. Loput 7 kilometriä taitoin taas meloen.

kirkko

Valamon pääkirkko idästä päin kuvattuna.

Leiriytymisestä Valamon leirintäalueelle nro 1 reilun kilometrin päähän Nikolskin skiitasta ja Valamon pääkirkosta tulikin sitten vähän pidempi kuin olimme suunnitelleet – sään takia. Samassa telttapaikassa olimme kaikkiaan neljä yötä ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa Valamon pääsaaren läpi Niikkanan kautta kohti toista leirintäaluetta, joka sijaitsee pääsaaren etelänurkassa. Matkaa kertyi tästä etapista 19 km, jonka itse meloin ja Pekka souti yksin. Sieltä matka jatkui yön jälkeen Palinsaaren ja Ristisaarten kautta Mantsinsaaren länsirannalle ukkospilviä vältellen. Tämä oli pisin päivätaival (noin 34 km), josta vain alkumatkan nautiskelin meloen. Aallokon kasvettua itselleni epämiellyttävän haastavaksi nousin veneeseen naisten jatkaessa meloen.

mari-lepo

Tähtisilmän Mari lepäilemässä Valamon saaristossa.

Seuraavana aamuna länsituuli puski edelleen vahvasti Mantsin rantaan. Tiesin heti etten lähde tuohon merenkäyntiin melomaan. Pekan kanssa saimme veneen vesille ja aloimme moottoriajolla ottaa aaltoja vastaan ja edetä kohti Mantsinsaaren pohjoiskärkeä. Soutaen homma olisi kyllä ollut aika vaikeaa. Naiset urhoollisesti lähtivät kajakeilla liikkeelle ja etenivätkin ripeästi niin, että meillä veneen kanssa meni tovi ennen kuin saimme näköhavainnon heistä. Mantsinsaaren kärjessä on laaja ilkeä matalikko, joka nostatti aallot entistä korkeammiksi. Pian näin kajakin parinsadan metrin päässä kuohujen keskellä valkoinen pohja kohti taivasta vierellään meressä kelluva meloja. Jouduin eka kertaa tositilanteessa pelastamaan melojaa vedestä veneeseen. Pekan taitavassa ohjauksessa kaikki sujui hyvin ja rauhallisesti eikä pieniä tarvikemenetyksiä lukuun ottamatta mitään vahinkoja tullut. Ranta oli lähellä ja nopean kuivattelun jälkeen jatkoimme meloen saaren suojaista puolta kohti Lunkulansaarta ja siellä odottavia autoja. Kaiken kaikkiaan Valamoretken kokonaispituudeksi tuli noin 109 km.

Summa summarum – meloen vai soutaen?

Kokemuksena soudun ja melonnan vuorottelu oli todella positiivinen yllätys. Me kajakkimelojat helposti vähättelemme soutajia ja pidämme soutamista tylsänä ja rankkana. Vaikka melojan rintamasuunta on ylivertainen soutajaan nähden, niin molemmilla on silti hyvät näkymät. Soutajan liikkumisvapaus ja – mahdollisuus veneessä tuo mukavuutta matkantekoon. Pitkillä retkivaelluksilla kahdella airoparilla soutaen matkanopeus yltää samaan kuin kajakilla. Veneen pakkaaminen on huolettomampaa kuin kajakin lastaaminen. Toisaalta kajakissa tavarat pysyvät varmemmin kuivina, jos vain kansiluukut ovat veden pitäviä. Kaiken kaikkiaan suosittelen kajakeilla ja soutuveneillä tehtyä yhteisretkeilyä ja vuorottelua soutamisen ja melomisen välillä, sen verran mukava kokemus se itselleni oli.

maarit-sumu

Maarit Laatokan sumussa

pienet-ja-isot

Niikkana lahden alusten kokoero!

mari-sumu

Mari Laatokan sumussa.

 

uusi-hotelli-skiitta

Uuden kesähotellin yläkerran skiitan ikonostaasia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *