Laatokalla arki unohtuu ja elämä on pelkkää nautintoa

Teksti: Kipon Pekka, Pekka Sihvonen    Kuvat: Maarit Sihvonen

 

Mela solahtaa kevyesti veteen ja kajakki alkaa lipua eteenpäin aivan kuin itsestään. Laatokan tyyni pinta kiiltää auringonpaisteessa. Kaislikosta kuuluu kalan molskahdus. Pari telkkää juoksee veden pintaa pitkin lentoon lähettyviltä. Heinäkuun alun lämpö hellii melontaretkelle lähtijöitä. Eipä voisi elämä paremmalta tuntua!

Heinosilla.

Heinosilla.

Ollaan Vilho ja Aino Heinosen kesämökin rannassa Kurkijoen Vätikässä. Matka kohti Kuhkaan saaristoa Laatokalla on juuri alkamassa. Ensimmäisenä kohteena ovat Kojonsaaren upeat hiekkarannat parin kolmen kilometrin päässä ulapan laidalla.

Kojonsaaressa

Kojonsaaressa

Perinteisiin kuuluu, että tässä vaiheessa kajahtaa ilmoille ”Karjalan kunnailla” – ei välttämättä niin nuotilleen, mutta suurella tunteella ja suoraan sydämestä!

Vilholle ja Ainolle jätettyjen hyvästien jälkeen matkaamme Maaritin kanssa kohti Kojonsaarta. Venäläiset ovat pari vuotta sitten rakentaneet sillan saareen. Sinne siis pääsee myös autolla, valitettavasti. On odotettavissa, että saareen alkaa nousta mitä ihmeellisimpiä hökötyksiä, jotka eivät kyllä kauniiseen maisemaan mitenkään istu. Tämä voi olla yksipuolinen näkemys tulevasta. Mutta se, mitä rannoilla jo nyt näkyy, ei lupaa hyvää. Emme kuitenkaan millään lailla jää surkuttelemaan venäläisten onnetonta rakennuskulttuuria vaan suuntaamme matkamme iloisina kohti upeinta Laatokan luonnontilaista saaristoa.

Kojonsaaren mahtavalla hiekkarannalla pidämme pienen lepotauon.

Kojonsaaren hiekkarantaa.

Kojonsaaren hiekkarantaa.

Aurinko porottaa, mutta Laatokan viileys tekee olon mukavaksi. Otamme päivän tavoitteeksi päästä onnellisesti Rahmansaareen. Sinne on matkaa Vätikästä noin 20 kilometriä, mikä on ihan kohtuullinen päivämatkaksi. Kevyesti meloen ja taukoja pitäen matkan tekee viidessä–kuudessa tunnissa.

Kojonsaaresta suuntaamme kohti Lauvatsaarta. Päätämme meloa saaren suojanpuolelta. Ulkokauttakin olisi sillä kelillä ollut helppo meloa. Poikkeamme kuitenkin pian Kojonsaaren edessä olevalle kallioluodolle ihmettelemään sileitten kalliopintojen lumoavia muotoja lokkien parveillessa levottomasti ympärillämme.

Kojonsaaren edessä olevan kallioluodon sileät kalliopinnat.

Kojonsaaren edessä olevan kallioluodon sileät kalliopinnat.

Hautova sorsa pyrähtää peloissaan lentoon pesästään. Venäläispariskunta soutaa raskaan oloisesti luodon ohi meidän puuhistamme piittaamatta. Päätämme jättää luodon ja siellä pesivät linnut rauhaan.
Lauvatsaaren ja Mykrimyksensaaren välistä salmea meloessamme huomaamme, että siellä täällä venäläiset ovat rannalla rentoutumassa omissa leireissään. Myös moottoriveneitä tulee vastaan ja ajaa ohi silloin tällöin. Meno saaristossa on selvästi vilkastunut sitten 1990-luvun. Monet leiripaikat ovat surkeaa katseltavaa niitä lähemmin tutkiessa. Jätteitä on kasapäin, eläviä puita on veistetty ja hakattu kirveellä törkeän näköisiksi, nuotioista on päästetty tuli leviämään maastoon jne. Metsäpalojen jälkiä näkee joka kesä uusissa paikoissa. Kaikesta näkee, että venäläiseen mentaliteettiin kuuluu ”nitsevoo” -periaate eli mitäs sen on väliä!
Hellejakso on kasvattanut sinilevää myös Laatokalla. Levä sameuttaa veden lievästi vihreäksi, vaikka se muuten näyttää kirkkaalta. Onneksi aavalle tullessa sinilevää on selvästi vähemmän niin, että uskallan ottaa vettä kassiin myöhempää suodatusta varten. Hyvin olemme aina pärjänneet Laatokan vedellä suodattamalla sen ennen juomista. Salmista aavalle tullessa kohtaamme hyvin mielenkiintoisen sääilmiön.

Yhtäkkiä Laatokka muuttuu peilityyneksi, vaikka saariston sisällä oli pientä vastaista tuulenvirettä.

Matkalla Rahmaan (horisontissa).

Matkalla Rahmaan (horisontissa).

Ilmeisesti paahtava aurinko lämmittää rantoja ja niiden puustoa niin tehokkaasti, että mikroilmastoon syntyy paikallisia ilmavirtauksia. Aavalla taas auringon alla on vain viileää Laatokan pintaa, joka imee itseensä kaiken lämmön.

Latu auki 2014

Latu auki 2014

Peilityyntä Laatokkaa meloessamme katse kiintyy edessä näkyvään tummaan möykkyyn. Arvelen, että se on Laatokan norppa, mutta sitten luulenkin sen olevan vain uppotukki, joka kelluu vain tukin pään pilkottaessa vedestä. Melomme hiljalleen lähemmäs kunnes huomaan, että pölkyllä on viikset, jotka sojottavat kohti aurinkoa. Kajakki lipuu äänettömästi kohti ja parin metrin etäisyydellä viikset yhtäkkiä kääntyvät kohti melojaa. Sehän on Laatokan norppa!

Veitikka oli ilmiselvästi päiväunilla torkkuen selällään niin, että viikset pörhöttivät kohti aurinkoa. Minut huomattuaan väistöliike oli salamannopea. Norppa läväytti pyrstöllään Laatokan pintaa niin, että vesi roiskui kajakin kannelle ja norppa katosi syvyyksiin.

Rahmansaaren ihmeellinen ranta

Vuosituhansien aikana Rahman rannassa olevat nyrkinkokoiset kivet ovat hioutuneet posken sileiksi!

Rahman rantakivikkoa.

Rahman rantakivikkoa.

Auringon lämmittämät kivet tuntuvat ihmeellisiltä kädessä. Niihin ei voi olla ihastumatta. Niitä ei voi olla ottamatta mukaan kilokaupalla – vaikka kajakin tilat ja kantavuus ovatkin rajalliset. Rahmansaaren pohjoisranta näyttää joka kerta erilaiselta. Myrskyt ja jäät siirtelevät tätä kivimassaa aina uuteen asentoon. Varmaan kaikki Rahmassa kävijät vievät sieltä muistoksi jonkun kiven. Kiviä kyllä riittää.

Rahman haamu.

Rahman ”haamu”.

Ranta on satoja metriä pitkä ja pienten irtokivien vyöhyke on noin 20 metriä leveä ennen metsän reunaa.

Tällä kertaa emme olekaan yksin saarella. Rantaan leiriytynyt venäläisperhe pyytää meidät iltateelle. Menemme ja viemme vähän suuhunpantavaa lapsille. Venäjänkielen alkeiden hallinnasta on hyötyä. Selviää, että mies on entinen armeijan upseeri ja perhe asuu Pietarissa. Seuraavana aamuna seuraamme heidän lähtöään rannasta kohti pohjoista veneellä, jossa on jonkinlainen purje. Laatokka on kuitenkin täysin tyyni! Niinpä miehen on pakko alkaa soutaa nitkuttaa venettä hitaasti eteenpäin. Näyttää toivottomalta puuhalta, mutta kas, ennen pitkää vene onkin jo kaukana matkalla kohti seuraavaa leiripaikkaa.

Puolenpäivän aikaan lännestä lähestyy suomalaismelojien ryhmä. Kiikarilla tähyillessä melojien ryhmä ilmestyy kuin tyhjästä näkyviin.

Suomalaismelojien ryhmä saapuu.

Suomalaismelojien ryhmä saapuu.

Mitään ei kuulu pitkään aikaan, vaikka on aivan tyyntä. Lopulta ensimmäiset kommentit alkavat kantautua korviin, vaikka niistä ei vielä selvää saakaan. Kärjessä melovalla Kuntsin Arilla on Suomen lippu komeasti pystyssä kajakin perässä. Arin juuret ovat Kesvalahdella.

Ari Kuntsi joukkoineen saapui Rahmaan.

Ari Kuntsi joukkoineen saapui Rahmaan.

Tervetulotoivotukseksi laulaa kajautamme kahdestaan ”Karjalan kunnailla”. Retkue koostuu Joensuun melojien ryhmästä, joiden matkasta Laatokalle saimme jo etukäteen tiedon. Tekstiviestitys pelaa Laatokalla vain rajallisesti, mutta Rahmansaaresta saa kännykällä hyvin yhteyden gsm-verkkoon. Näin mekin olimme puolin ja toisin suurin piirtein selvillä toistemme liikkeistä.

Ryhmä lounastaa ja lepää tovin, ja miettii retken seuraavaa etappia. Keskustelu käydään siitä, lähteäkö aavaa pitkin Valamoon vai rantoja pitkin Sortavalan suuntaan. Sää on niin erinomainen, että Valamo voittaa ja retkue lähtee sitä kohti kahta lukuun ottamatta. Myös meitä houkuttaisi kovasti liittyä seurueeseen, mutta automme on Vätikässä eli ihan vastakkaisessa suunnassa kuin Valamo. Jäämme nauttimaan Rahman ihanasta rannasta ja kultaisena loistavasta auringonlaskusta. Laatokan norpat kurkkivat meitä uteliaina silloin tällöin ikään kuin iloiten siitä, että taas kerran nuo tulivat heitä katsomaan.

Rahman iltaa ja norpan kurkistus.

Rahman iltaa ja norpan kurkistus.

Kipon tila Kärpäsensaaressa

Kiponsalmi.

Kiponsalmi.

Seuraavana aamuna jatkamme matkaa isäni kotiin Kipon tilalle Kärpäsensaareen.

Kipon hevoskierrolla kukkivat peurankello ynnä muut kesän niittykukat. Metsämansikoiden posket punoittavat makeasti – ja niitä on todella runsaasti.

Kipon tilan metsämansikat.

Kipon tilan metsämansikat.

Hevoskierto on meille lähes pyhä paikka. Siellä perustimme vuonna 1996 Kipon perinneyhdistyksen, jonka tarkoituksena on muistaa karjalaisia juuriamme ja vaalia perinteitä. Hevoskierrolla pidetään vuosittain lyhyt kokous teemana yhdistyksen tunnus: ”meillä on unelma, että kerran vielä Kippo on taas meidän…”.

Pekat Kipon hevoskierrolla 2014.

Pekat Kipon hevoskierrolla 2014.

Kokous päättyy aina Karjalaisten lauluun, jota Kiponmäen kaiku mahtavasti toistaa.

 

Kipon talon pihassa kukkivat edelleen ruskolilja ja juhannusruusu, jotka mummoni Kipon Riitta varmaankin on sinne aikanaan istuttanut. Tilanne on riipaisevan tunteikas, kun ajattelen, miltä paikka mahtoikaan näyttää 75 vuotta sitten, ennen sotia. Riitan liljoista kaivamme pari juurakkoa mukaan otettaviksi ja istutettaviksi omalle kotipihalle Kotkaan. Hyvin ovat alkaneet kasvaa ja kukkia vieraassa maaperässä.

Kipon tilalla liljat ja juhannusruusut.

Kipon tilalla liljat ja juhannusruusut.

Kippoa vastapäätä on pieni Kiersaari, jossa on mainio leiripaikka. Ikävä kyllä tällä kertaa paikka on varattu samoin kuin Konin ranta Kipon omilla mailla.    Päädymme yöksi Miekkasaareen, jonka rannassa ihailemme mahtavaa ilta-aurinkoa.

Miekkasaaren ilta auringon laskiessa.

Miekkasaaren ilta auringon laskiessa.

 

Aurinko teki tepposet

Koko retken ajan vallinnut helle teki tepposet Maaritille. Jatkuva auringonpaisteessa oleminen voi saada aikaan ikävän pahoinvoinnin, vaikka hattu olisikin aina päässä. Kuvottava, voimaton olo tekee olemisen vaikeaksi. Luulin jo, että joudumme viettämään ylimääräisen lepopäivän pahoinvointia parannellen. Maarit on kuitenkin sellainen sissi, joka ei anna vaivojen häiritä.Niinpä jatkoimme matkaa hiljalleen meloen kohti Vätikkää vähän väliä pysähtyen ja jotain pientä syödäksemme ja juodaksemme.

Melottuamme 25 raskasta kilometriä päätimme yöpyä Tervun hiekkarannalla. Teltalle oli helppo löytää hyvä paikka rannasta naapureina venäläisiä retkeilijöitä. Laatokka oli edelleen täysin tyyni.

Tervun iltaa.

Tervun iltaa.

Vesi rannassa oli kuitenkin sinilevästä vihreänä. Niinpä uiminen ei oikein tuntunut houkuttelevalta. Aamulla, makeasti nukutun yön jälkeen totesimme levän hävinneen kokonaan. Olipa nyt mukavaa pulahtaa Laatokkaan pesulle ja uimaan!
Viimeinen etappi Vätikkään oli lyhyt. Niinpä pääsimme autolle hyvissä ajoin ennen puoltapäivää ja matka kohti Niiralan raja-asemaa saattoi alkaa. Ajoimme Lumivaaran kirkon kautta.

Lumivaaran kirkko.

Lumivaaran kirkko.

Kirkko on huonossa kunnossa, mutta kelloa soitin komeasti muistuttaen nykyisiä kumolalaisia kirkon suomalais-karjalaisesta taustasta.

Tällast tääl Karjalas on!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *