Ensimmäinen hiihtovaellukseni Lapissa

Teksti: Pertti Rovamo  Kuvat:Pekka Pouhula

Ossi houkutteli minut mukaan mäntyharjulaisten luokkakavereittensa traditionaaliselle kevätretkelle, jonka nimi oli tänä vuonna Kieppi 2014. Läksin mukaan, koska halusin kokeilla, mitä talviretkeily on.

En kuulu tuohon luokkakavereitten porukkaan, enkä tuntenut etukäteen muita kuin Ossin. Hän on melontakaverini 80-luvun Suomi Meloosta ja ACR:stä lähtien.

Ryhmään kuuluivat Ossi, Ari, Kari, Jouni, Erkki ja minä. Erkki oli minun laillani vierailija ryhmässä. Retken hiihtopäivät olivat 6.-9.4.2014. Neljässä päivässä hiihdettiin 92 km.

Valmistautuminen

Pitkin talvea sain treenaamista koskevia sähköposteja. Ossi treenasi crosstrainerilla (se simuloi lähinnä maastokävelyä vaellussauvojen kanssa) tuhat kilometriä. Minä sahasin pokasahalla ja pilkoin kirveellä talven aikana kymmenkunta kuutiota polttopuuta, osan kannolta saakka. En päässyt kotona hiihtämään, koska ei ollut lunta. Kävin Posiolla tekemässä yhden 13 km:n hiihtoretken.

Kuntosali

Kuntosali mallia ”Pörrrhölä”

Välillä aprikoin, mihin olen oikein lupautunut. Kaverit tuntuivat treenaavan tosissaan. Arvelin kuitenkin pärjääväni jotenkuten, jos hiihtelen viimeisenä eikä minun tarvitse avata latua.

Maaliskuun kahdeksantena kokoonnuimme Ossin veljen mökille Mäntyharjulle ”korkean paikan leirille”. Testattiin varusteita ja kokeiltiin kulkemista ilman suksia läheisellä lumettomalla jäällä liukuesteet kumikengissä.

Testi hiihto

Testi hiihto ilman suksia

Jalkani kipeytyivät, koska liukuesteet painoivat kengän pohjan läpi. Minulla oli lainassa naapurini itsensä tekemä ahkio. Se luisti hyvin, mutta oli rakenteeltaan mielestäni heiveröisen oloinen.

Pekka ahkion vedossa

Pekka ahkion vedossa Mäntyharjulla

Illalla kaverit levittivät kartat pöydälle ja suunnittelivat reittiä. Kuuntelin ja myöntelin. Ajattelin, että kokeneemmat ratkaiskoon. Kuulosti siltä, että he tunsivat reitit, kämpät jne.

Mäntyharju metsä testi

Mäntyharjun leiriltä

Tarkoitus oli olla lähtiessä Kiilopäällä yötä, sitten kolme yötä maastossa, ensin Porttikosken autiotuvassa, sitten varaustuvissa Luirojärvellä ja Lankojärvellä. Viimeinen yö ennen automatkaa vietettäisiin taas Kiilopäällä.

Lainasin eräältä Tunturiladun eteläsavolaisen jäsenjärjestön jäseneltä ahkion. Se näytti hyvältä ja ajattelin, että sen täytyy olla hyvä, koska se on aktiiviretkeilijän väline.

Sivumennen sanottuna: Tunturiladun kyseisen jäsenjärjestön nimi on Njeallje. Nimi on saamea ja tarkoittaa neljää. Yhdistys on nimensä mukaisesti Tunturiladun neljänneksi vanhin jäsenjärjestö. Se on perustettu 1970.

Matka Kiilopäälle

Ossi tuli varhain lauantaiaamuna (5.4.) luokseni. Pakattiin tavarat autoon ja tavattiin Varkauden Portissa Arska ja Jouni. Ajettiin letkassa Kajaanin Prismaan ruokaostoksille. Pudasjärvellä kävimme syömässä. Minä kävin ostamassa Pudasjärven S-marketista Taivalkosken leipojien Varrasleipää. Tiesin sen erinomaiseksi.

Rovaniemen lentoasemalla kohdattiin Eki, joka oli tullut Härmästä. Karin piti tulla samoihin aikoihin Helsingistä. Hän oli myöhästynyt koneesta, koska hän oli sählännyt suksiensa kanssa ja tuli vasta seuraavalla lennolla. Onneksi lentoja oli useampia. Se ei kuulemma ollut ensimmäinen vastaava tapahtuma Karin retkeilytaipaleella. Olimme ehdottaneet Mäntyharjun tapaamisessa, että hän antaisi jo silloin suksensa jonkun autokyytiin. Kari halusi kuitenkin tuoda ne itse lentokoneella.

Rovaniemi lentokenttä

Rovaniemen lentokentän porot (Kuva:Eki)

Rovaniemellä päätettiin jättää Ekin auto Karille ja vietiin avaimet lentokentän infoon. Meidän oli pakko keretä Kiilopäälle ennen kymmentä, koska respa meni silloin kiinni. Kari tuli yöllä omia aikojaan.

Kiilopää hotelli

Kiilopään hotelli (Kuva:Eki)

Ensimmäinen päivä

Aamulla pakattiin kamat ahkioihin ja rinkkoihin. Kolme meistä turvautui ahkioihin, kolme rinkkoihin.

lähtö

Ahkiot ja rinkat pakattu (Kuva: Eki)

Aamupalan ja lähtösählinkien jälkeen suuntasimme tunturiin. Menimme ensin merkittyä reittiä Niilanpään sivuitse Rautulammin päivätuvalle. Ylämäet tuntuivat raskailta, ahkioni kulki nahkeasti, naristen ja kitisten. 

Nousu Niilanpäälle

Nousu Niilanpäälle (Kuva:Eki)

Päivä oli hieno, aurinko paistoi eikä tuullut juuri ollenkaan. Minä hiihtelin ilman pipoa ja hanskoja. Eräs tapaamamme retkeilijä kertoi, että se oli ensimmäinen kunnollinen hiihtopäivä viikkoon.

Pekka ilman pipoa

Lämmin nousu

Alamäet olivat jännittäviä. Kun vauhti kiihtyi riittävästi, ja edessä olikin yhtäkkiä paikka, mihin tuuli oli kinostanut kuljettamaansa lunta, nurin mentiin. Juoksettuneessa lumessa suksi ei luistanut lainkaan. Oli kuin hiekalle olisi laskenut. Vähitellen opin lukemaan lumen vivahteita ja laskemaan varovaisemmin. Rautulammelle laskettiin hyvin jyrkkää rinnettä. Se laskettiin erittäin varoen. Kämpällä juotiin teetä ja syötiin välipalaa.

Maisema Niilanpäältä

Näkymä Niilanpäältä (Kuva:Eki)

Sen jälkeen leppoisaa hiihtelyä Lankojärven autio- ja varaustuvalle. Ennen kämppää Arska ”oikaisi” kavereiden mukaan ”tuttuun tapaansa” Rautuojan oikealle puolelle, ettei olisi tarvinnut kiivetä jotakin nyppylää ylös. Vasemmalla puolella kulki kelkkaura.

Muutama kilometri tarvottiin umpisessa ja etsittiin ylityspaikkaa. Se siitä oikaisusta.

Lankojärveltä jatkettiin Porttikosken autiotuvalle. Siellä oli saksalainen nuori mies yksinään. Tullessamme hän siirsi tavaransa ulos telttaan. Se osoittautui hänen kannaltaan viisaaksi valinnaksi. Jouni kuorsasi todella kovasti. Hän on kuulemma siitä kuuluisa. Nyt uskon sen.

1pv Porttikoski

Porttikosken autiotuvassa

Kämpässä oli kuuma. Nukuin lattialla, koska siellä oli viileämpää.

Toinen päivä

Aamulla Arska ja Kari tutkivat karttoja ja suunnittelivat päivämatkaa Luirojärvelle. Sovittiin, että vaelletaan helppoa reittiä eikä nousta tuntureille. Tarkoitus oli mennä Sotavaaranojan vartta pitkin ja nousta ojan jatkeena olevan Maantiekurun vasemmalla puolella olevalle tunturiharjanteelle, jos siltä tuntuu. Arskalla tuntui olevan kova polte tuntureille ihailemaan maisemia. Garmin näytti, että Luirojärvelle on linnuntietä 14 km.

Rensselit valmiiksi ja menoksi. Jalkani olivat hiukan väsyneet eilisistä kipuamisista.

Ahkion remelien asennus

Ahkion remelien asennusta (Kuva:Eki)

Arska oli suunnistusvastaava. Minulla ei ollut edes karttaa. Luotin vanhoihin lapinkävijöihin.
Arska käytti karttaa, jonka mittakaava oli 1:100 000. Autossa olisi ollut retkeilykartat, joiden mittakaava on 1:50 000, mutta alue oli niissä kahdella karttalehdellä. Arska piti yhtä lehteä kätevämpänä.

2pv Tipu

Keltainen ”tipu” näkyi hyvin lumisessa maastossa

Kelon kylkeä

Kelon kylkeä

Niinhän siinä kävi, että Arska kääntyi noin 200 metriä liian aikaisin oikealle ja noustiin väärään kuruun. Kiivettiin jyrkkää rinnettä ylös. Otettiin sukset pois jaloista. Jalat menivät hapoille. Kiivettiin ylös Peurapään harjanteelle ja tultiin alas. Yhdessä vaiheessa laskettiin loivahkoa rinnettä puiden seassa. Porot olivat kaivaneet siellä jäkälää. Laskin kohtalaisella vauhdilla tällaiseen kuoppaan ja ahkion toinen aisa katkesi.

2pv evästauko

Ruokailu hetki (Kuva:Eki)

Piti yrittää pysyä porukan perässä. Se oli vaikeaa, koska jalat olivat hapoilla ja juomat ja välipalat lopussa.

Neljän tunnin hiihdon jälkeen Garmin näytti, että Luirolle on 16 km, siis kaksi enemmän kuin lähtiessä.

Nousu metsä rinteellä

Nousu metsä rinteellä

Tunturissa tuuli voimakkaasti. Ossin Garminin paristot hyytyivät kylmään.

Jonkin kurun umpiperässä (kolmella puolella olivat helvetilliset rinteet) pojat puhuivat, että tuon ”kinkaman” jälkeen lasketellaan Luirolle. Se ”kinkama” oli suuri tunturi. Se oli pirullinen mäki noustavaksi, kun suksissa ei ollut pitoa ja jalat olivat maitohapoilla.

”Kinkaman” jälkeen edessä oli toinen ”kinkama” ja laakso välissä. Perhana!

Lähdettiin kiertämään kurua korkeuskäyrää pitkin. Oli vaikeaa edetä rinnettä sivuttain, koska suksen kantti ei pitänyt. Ahkiossani oli vain yksi ehjä aisa. Ahkio pyöri vähän väliä ympäri ja tuli lopuksi nurin päin perässä. En saanut sitä käännetyksi oikein päin, koska aisa esti peruuttamisen ahkion luo. Valjaat oli yksin hyvin hankala laittaa päälle. Siksi vetelin pitkät pätkät ahkiota ylösalaisin. Alas mennessä se haittasi hiukan menoa, mutta ylös mennessä aivan tavattomasti.

Minusta Arska vaikutti koko päivän olevan hiukan hukassa. Jossain vaiheessa jututin Arskaa ja kysyin, tietääkö hän missä ollaan ja minne olemme menossa. Väitti tietävänsä. En uskonut, vaikka ääneen mutisin jotain muuta.

Kun kello oli viiden, kuuden maissa, Garmin näytti, että Luirolle on 10 km.

Porukka alkoi olla hiljaista ja ärtsyä. Varsinkin Jouni väsähti ja minulta loppui energia. Sanoin, että on pakko saada ruokaa. Mentiin väkisin seuraavan ”kinkaman” päälle. Sieltä näkyivät Luirojärvet ja pojat sanoivat tietävänsä missä ollaan.

2pv Nurin

Välillä pitkällään

Päätettiin, että laskeudutaan Pikku Luirojärven itäpuolella olevalle Pälkkimäojan laavulle ottamaan välipalaa. Pian sen jälkeen meitä oli ryhmässä neljä: Arska, Ossi, Kari ja minä. Erkki ja Jouni tulivat jossain taempana. Kohta Kari päätti lähteä Luirojärvelle omaa reittiään. Hän sanoi tietävänsä suoran tien, eikä puhunut erotessa paljon mitään. Ossi päätti jäädä latujen risteykseen odottamaan Ekiä ja Jounia.

Maisema Peurapäältä

Näkymä Peurapäältä

Yhtäkkiä meitä oli neljässä eri paikassa. Ossi kertoi myöhemmin odotelleensa yksinään ja kylmissään puoli tuntia. Hän kertoi silloin kiroilleensa enemmän kuin koskaan.

Arska ja minä nähtiin Karin hiihtävän Pikku Luirojärven toisella puolella. Löysimme Pälkkimäojan laavun, tehtiin tulet ja keitettiin vettä. Ossi, Erkki ja Jouni tulivat puolen tunnin päästä. Karia ei näkynyt. Arveltiin hänen menneen suoraan Luirolle. Toivoimme, ettei hän eksy. Aamulla selvisi, että hän oli yöpynyt autiotuvan puolella. Siksi emme nähneet häntä yöllä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Peurapäällä ennen ”Kinkamaa” (Kuva:Ossi)

Syötiin laavulla eväitä nuotion ääressä ja levättiin hiukan. Kaivettiin otsalamput esiin.

Kun jatkettiin, oli jo pimeä. Pojat sytyttivät otsalamput, minä hiihtelin omilla silmillä. Pakkanen oli kiristynyt noin 14 asteeseen. Jalkani meinasivat jäätyä huopavuorisaappaissa, vaikka vaihdoin Pälkkimäojalla kuivat sukat, mutta kengät olivat märät. Parin kilometrin päässä jalatkin lämpenivät, kun verenkierto pääsi vauhtiin.

2pv yö hiihto

Yöhiihtoa otsalampun valossa

Ossi ja Arska menivät menojaan. Jäin yksin. Yritin pysyä oikealla kelkkauralla jälkiä tarkastellen. Jouni ja Eki tulivat jälkijoukkona, Jouni oli todella ventti.

Tullessamme Luirojärven Hiltonille vitsailimme, että ehkä varaustuvassa on nuoripari päässyt juuri uneen, kun viisi miestä saapuu yöllä yhden maissa. Lähes niinhän siinä kävi. Tosin kämpällä ollut pariskunta ei ollut aivan nuori.

Nainen yritti yöllä nykiä Jounia, että älä kuorsaa. Ei se tietenkään mitään auttanut.

Aamulla se pariskunta näytti vähemmän iloiselta, varsinkin kun puhellessa ilmeni, että ollaan seuraava yö Lankojärvellä samassa varaustuvassa. Nainen oli sitä mieltä, että seuraavana iltana pitäisi päästä nukkumaan suunnilleen seitsemältä.

Koska tultiin niin myöhään, Luirolla jäi saunomatta ja syömättä kunnollisesti. Päivän positiivista antia olivat komeat revontulet, kun hiihdimme Pälkkimäojalta Luirolle

Oli Arskakin väsynyt. Hän kävi ensimmäisenä nukkumaan.

Kolmas päivä

Aamulla syötiin aamupala. Edessä piti olla helppo reitti. Se piti paikkansa, mutta jalkani ja aineenvaihduntani olivat sekaisin. Jouni oli vielä huonommassa kunnossa kuin minä. Hän hiihti hyvin hitaasti. Lähtiessä hän ei saanut itse suksia jalkaan, koska ei maitohappojen vuoksi voinut kyykistyä. Hän ei uskaltanut laskea alamäkiä, koska jos hän olisi kaatunut, hän ei olisi päässyt yksin ylös.

3pv alastulo tyyli

Alamäki tyyliä

Eki ja Kari kulkivat Jounin mukana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Evästely nuotiolla (Kuva:Ossi)

Minun ahkiostani katkesi toinenkin aisa. Laitoin ahkion narujen avulla vedettäväksi. Jokaisessa mutkassa se kiilautui puiden väärälle puolelle. Aina piti peruuttaa takaisin ja taluttaa ahkio puun samalle puolelle. Sen sentään saatoin tehdä itse.

3pv ahkion korj

Ahkion aisojen korjausta (Kuva: Eki)

Maisema puro

Välillä oli sulaakin.

Arska ja Ossi menivät edellä menojaan. He tekivät välille notskin ja valmistivat keiton välipalaksi. Olipa hyvää edellisen illan dieetin jäljiltä.

Pojat korjasivat ahkioni vetosysteemiä. Narut sijoitettiin ahkion suojapeitteen reunoissa olleiden putkien sisään. Se auttoi huomattavasti.

3pv ahkion korj1

Pikaisesti korjatut ahkion aisat

Hiihto hieno päivä

Hieno hiihtopäivä

Arskasta on tasapuolista sanoa, että hän pyrki alusta asti helpottamaan huonokuntoisempien ja kokemattomampien menoa. Hän otti minun ahkiossani olleet ruokatarvikkeet itselleen jo ensimmäisenä päivänä Niilanpään noususssa. Toisen päivän alussa hän siirsi Peurapään harjanteella Jounin rinkan ahkioonsa. Hänen menoaan muutokset eivät tuntuneet haittaavan.

Perillä Lankojärvellä syötiin kunnolla. Ossi ja Arska olivat tulleet sinne pari tuntia aikaisemmin.

Edellisenä yönä tapaamamme pariskunta oli siirtynyt autiotuvan puolelle ja he olivat houkutelleet sinne myös toisen pariskunnan kertomalla, että tupaan tulee todella kova kuorsaaja. Naurettiin Jounille, että hänen maineensa kiirii hänen edellään pitkin Lapin kairaa. Ehkä vinkkinä kämppävarauksia tehdessä kannattaa mainita ryhmän jäsenenä Jounin nimi, niin kämpässä ei ole muita.

4 pv Lankojärvi

Eki, Ossi, Arska, Kari, Jouni ja Pekka Lankojärvellä

Maisema puro2

Yöllä Jouni hengitti kuin astmaatikko. Kämpän pihapiirissä jo lyhyen kävelyn jälkeen hän myös käveli kuin astmaatikko. Yöllä hänen kuorsauksena ja hengityksensä katkeilivat. Moni meistä kuunteli ja pelkäsi, että hengitys loppuu kokonaan.

Neljäs päivä

Aamulla päätettiin, että Jouni jää Lankojärven tuvalle. Me soitamme jonkun hakemaan, kun saavumme paikkaan, missä on kenttää. Arveltiin, että huoltokelkka käy hänet hakemassa ja siksi minäkin jätin ahkiossani olleen rinkkani Jounin huostaan. Otin mukaani vain päivän kuluessa tarvittavan.

4pv Lankojärvi kettu

Lankojärven kettu (Kuva: Jouni)

Ruokailu tuvassa

Ruokailuhetki varaustuvassa (Kuva: Jouni)

Tiedossa oli nousu Kiilopäälle (huipun korkeus 546 m), reitti ei tosin kulje huipun kautta vaan sen ohi viisikymmentä metriä alempaa. Odotettavissa oli kuitenkin raskas päivä. Sellainen se olikin, koska jalat olivat edelleen hapoilla.

4pv Kiilopäälle

Eki nousemassa Kiilopäälle

Näkymä horisonttiin

Eka näkymä ylämäen loppumisesta, horisontti

Neljän tunnin hiihdon jälkeen saatiin puhelinyhteys. Arska soitti Kiilopään respaan ja pyysi kelkkapartiota hakemaan Jounin. Respasta sanottiin vain, että soittakaa 112:een. Arska soitti sinne. Puhelu yhdistyi Ouluun ja siellä ensin ihmeteltiin, mikä ihmeen Lankojärvi.

Kummastelimme systeemiä ja jatkoimme kohti Kiilopäätä. Myöhemmin ilmeni, että huoltopartio oli sattumalta käynyt Lankojärvellä ja jututtanut Jounia, muttei ottanut häntä mukaansa, koska olimme luvanneet soittaa apua. Huoltoporukka ei halunnut lisätä sählinkiä.

Pelastushelikopteri Aslak haki Jounin, sukset ja kaksi rinkkaa puoli tuntia huoltokelkan käynnin jälkeen. Se vei lastin Ivalon terveyskeskukseen. Jounista ei löytynyt mitään vakavaa. Ilmeisesti kyseessä oli flunssan jälkitila, kova rasitus tai retken vaativuuteen nähden huono kunto. Pelkkä lepo auttoi.

Jouni sekä hänen ja minun vermeet tulivat taksilla Kiilopäälle. Hän kerkesi retken loppusaunaan.

4pv Kiilopää

Kiilopää

Olin ennättänyt jo pohtia, että toivottavasti Aslak tuo myös minun rinkkani maastosta pois. Entä jos sen tehtävä ei ole kuin ihmisten pelastaminen? Jouni kertoi, että kun lääkäri ja kaksi hoitajaa saapuivat Lankojärven kämpälle helikopterilla, Jouni oli pakkaamassa rinkkaansa. Hoitajat olivat tyytyväisiä, kun tavarat oli valmiiksi pakattu ja nostivat ne kyytiin.

Minulle nousu Kiilopäälle otti erittäin koville ja lasku hotellille piti tehdä hyvin varovasti. Ahkio tahtoi koko ajan mennä viereltä ohi, koska aisat olivat korjauksen jälkeen puolikiinteät.

Lasku alkaa Kiilopäältä

Alamäki alkaa

Kiilopäällä saunottiin, syötiin ja nukuttiin. Sauna virkisti. Jouni kertoi tarinansa helikopterilentoineen. Mentiin joukolla syömään poronkäristykset. Tunnelma oli iloinen, mutta hiukan vaisu. Kaikki olivat väsyneitä. ”Loppuihan tämä ja hengissä ollaan”. Lausahdus kuvasi kaikkien tunnelmia. Muutama juoma nestetasapainon korjaamiseksi ja nukkumaan. Kukaan ei valvonut myöhään.

Aamulla kamat autoon ja kohti kotia.

Eki kertoi, että retken jälkeen tärkein tunne oli helpotus ja väsymys. Oli tärkeä hetki, kun Jouni tuli taksilla Kiilopäälle.

Ossi kertoi lihoneensa neljä kiloa reissun aikana. Hänelle se kertoi nesteytyksen epäonnistumisesta.

Tunnelmiani retken jälkeen

Hiihtäessäni päätin kymmeniä kertoja, ettei koskaan enää tällaista retkeilyä.

Jälkeen päin kerroin kavereille ja tuumin itsekseni, että melonta on helppoa ja mukavaa retkeilyä tunturivaellukseen verrattuna. Saariselällä minulta kului joka päivä 3 litraa juomaa. Paitani, piponi ja sukkuni olivat jatkuvasti hiestä märkinä. Olin etukäteen ajatellut, että 3 litran juomasäiliöni riittäisi koko reissun ajaksi. Arvioni perustui melontakokemuksiini.

1pv Lepohetki

Tälläiset oli odotukset, lepotauko eka päivänä (Kuva: Jouni)

Toukokuun puolivälissä kävin retkeilemässä Kolovedellä. Minä meloin kajakilla ja kaveri souti puisella soutuveneellä. Kiersimme yhden päivän aikana 40 km:n lenkin. Aikaa kului 12 tuntia. Siihen sisältyivät tunnin nokoset. Koko matkalla minulta kului juomaa vajaa litra. – Ehkä se kertoo jotain rasituksen erosta.

Saariselältä jäivät muistiin ihanteellisen aurinkoiset päivät. Olosuhteet vastasivat parhaita etukäteen mielessäni olleita ajatuksia hohtavista ja kantavista keväthangista. Oli onni onnettomuudessakin. Jos olisimme toisena päivänä olleet normaalissa aikataulussa, emme varmaankaan olisi nähneet niitä komeita revontulia, jotka näimme yöllä Luirojärvelle tullessamme.

Ihmisen mieli on kummallinen. Nyt tuntuu, että voisihan keväiselle hiihtoretkelle lähteä uudestaankin. Ehkä on niin, että mitä huonompi reissu, sitä suuremmaksi sankariksi itsensä tuntee, kun on päässyt kunniallisesti takaisin. Tunturimaisemat olivat väsyneenäkin komeita, jälkeenpäin ehkä vielä komeampia. Kuvia katsellessani sitäkin komeampia.

Kun luin Pertin jälkikirjoituksen, noilla opeilla/vinkeillä seuraava retki voisi olla paljon nautinnollisempi – Eikä vain jälkikäteen.

Jälkikirjoitus

Kun editoin Pekan retkiselostusta, mieleen nousi monta asiaa, joista retken uuvuttavuus ja heikot tunnelmat välillä ilman muuta johtuivat. Kirjaan mietelmäni tähän, jotta kokematon retkeilijä voi ottaa vaellusretken perusasioita huomioon jo retkiä suunnitellessaan.

Päädyin ratkaisuun, etten sotke mietteitäni keskelle Pekan retkipäiväkirjaa. Se puhukoon puolestaan. Näin päiväkirjan lukija voi rauhassa miettiä, mitä mieltä hän itse on Pekan tarinasta.

Saariselkä on minulle läpeensä tuttu. Ymmärrän missä seurue kulki.

Pekka hiihti neljä päivää aivan suurenmoisissa maisemissa, ei aivan Saariselän hienoimmissa, koska ne ovat vasta Luirojärven itäpuolella, mutta valtavan hienoissa maisemissa kuitenkin. Sellaisia ei näe auton ikkunasta nelostieltä, vaikka se kulkee Saariselän länsilaidan halki.

Se suurtuntureiden ryhmä, jonka keskelle ryhmä joutui toisena päivänä suunnistettuaan väärin, on eräs keskisen Saariselän helmi. Ryppään keskustunturin, Lupukkapään huippu kohoaa 619 metriin, kun Porttikoskella lähtötaso on 170 metrin korkeudessa. Tunturiryppäässä on useita reilusti yli 500 metrin korkeuteen nousevia huippuja..

1.  Porukan kunnosta

Porukka oli valmistautunut retkeen keskimääräistä paremmin. Kenenkään kunto ei selitä retken aikana ilmenneitä ongelmia. Kenenkään ei etukäteen pitänyt olla niin huonossa kunnossa, ettei moiseen neljän päivän retkeen ollut viisasta osallistua. Eikä kukaan ollut varsinaisesti huonokuntoinen, vaikka tasoeroja ryhmässä oli. Korostan vielä: ei Jounikaan ollut huonokuntoinen, kun puhutaan tavallisista retkeilijöistä.

Ongelmat johtuivat aivan muista asioista kuin retkeläisten kunnosta.

Keskimääräiset päivämatkat, 20-25 km ovat varsin maltillisia keväthangille. Kuten Pekka kertoo, olosuhteet olivat optimaaliset. Kaamosajan umpilumessa päivämatkoja voisi pitää aika pitkinä, ei mielipuolisina silloinkaan noiden kämppien välillä.

2. Reitinvalinnasta ahkion kanssa

Jo ensimmäisen päivän reitinvalinta oli väärä. Kiilopäältä Rautulammille ei olisi pitänyt kulkea Niilanpään kautta varsinkaan ahkioiden kanssa. Olisi pitänyt kulkea sitä reittiä, jota porukka palasi.

Niilanpään kautta kulkevalla reitillä on nousua kaikkiaan yli 150 metriä, laskua lähes saman verran.
Pekasta tuntui paluumatkalla, että Rautulammelta Kiilopäälle on edessä valtava nousu, mutta se oli paljon pienempi kuin ne lähtöpäivän kipuamiset Niilanpään ohi kulkevalla reitillä. Viimeisenä päivänä, kun Pekan koko fysiikka oli jumissa, kaikki rasitus tuntui ilman muuta valtavalta. Ei nousussa Rautuvankanojan varresta Kiilopään harjanteelle ole korkeuseroa kuin 80 metriä. Se nousu jakaantuu 2,5 km:n matkalle. Viimeinen kilometri tosin on melko jyrkkää nousua.

Palaan retken alkuun. Ensimmäisenä päivänä siis alettiin jo kerätä uupumusta.

Ahkion kanssa on aina vaellettava tunturien yli matalinta mahdollista reittiä pitkin, koska hyväkään ahkio ei kulje asiallisesti jäisessä tunturimaassa. Eivät siellä kulje asiallisesti myöskään metsäsukset, koska niiden kantti ei ole tarpeeksi terävä. Jaloissa olisi pitänyt olla telemark–sukset, joissa on teräsreuna. – Ahkion vetämistä tunturissa sopivammat sukset eivät olisi sinänsä helpottaneet, mutta rinteessä pysyminen olisi ollut ratkaisevasti helpompaa.

Tunturissa ahkio on parhaimmillaan upottavassa pakkaslumessa. Silloin se kulkee – jos aisat ovat hyvät – siististi hiihtäjän latua pitkin ja kulkee perässä lähes ilmaiseksi. Tasaisilla suomailla tai järvien jäillä ahkio kulkee vielä ilmaisemmin keväthankien aikaan. Kun maastonmuodot eivät vedä ahkiota sivuun, sitä ei perässään aina edes huomaa.

Ahkioista riippumatta oli aivan järjetöntä väsyttää itsensä kiipeämällä ensimmäisenä päivänä tarpeettomasti Niilanpään harjanteelle ja laskea jyrkkää rinnettä Rautulammen kämpälle. Laskeutuminen on usein rasittavampaa kuin nouseminen, jos ei voi antaa vapaasti mennä. Lihasjännityksen vuoksi laskeminen altistaa usein maitohapoille paljon tehokkaammin kuin nouseminen.

Pekka kertoo, että jo ensimmäinen päivä veti jalat lievästi maitohapoille. Jos niin tapahtuu, sellaisesta ei voi toipua ilman lepopäivää.

Reitin valinta ja päivämatkan pituus pitää suunnitella niin, ettei kukaan joudu maitohapoille ensimmäisenä päivänä. Jos niin käy, neljän päivän retki on pilalla, koska toipumiseen ei ole aikaa. Viikon tai kahden vaelluksella on aina aikaa pitää toipumispaussi.

Ensimmäisen päivän loppupuolella tehtiin myös järjetön ratkaisu. Kun tullaan Rautulammelta kohti Lankojärveä, Rautuojan oikealle puolelle ei pidä mennä. Kämppä on menosuuntaan joen vasemmalla puolella, lopussa olevan hyvin matalan – noin 20 metriä korkean – kumpareen takana.

Eikö kenenkään päähän pälkähtänyt, että joki tekee laajan mutkan oikealle ja se on tuohon vuodenaikaan pääosin sula? Oli päivänselvää, että ylityspaikkaa sai hakea tosissaan. Olisi voinut käydä niin, että joesta olisi päässyt yli vasta sen jälkeen, kun se on laskenut Lankojärveen. Se olisi merkinnyt monen kilometrin kierrosta.

Olen myös varma, että Lankojärven kämpälle olisi vienyt joen oikealla rannalla joko moottorikelkan jälki tai latu. Tähän Pekkakin päiväkirjassaan viittaa.

3. Pahoja suunnistusvirheitä

Toinen päivä paljasti, ettei retken kartanlukijana toiminut Arska osannut kunnollisesti suunnistaa eikä lukea karttaa. Ei hän myöskään täysin ymmärtänyt, mitä hän maastossa edessään näki. Toisen päivän suunnistusvirheet ja niistä johtuva reitinvalinta aiheuttivat varsinaisesti kaikki sen päivän ja kahden seuraavan päivän ongelmat. – On tietenkin toinenkin mahdollisuus: suunnistuksesta vastanneella Arskalla oli niin kova polte avotunturiin, että hän ”eksyi” tahallaan.

Jos oli sovittu, että mennään matalia reittejä Suomujoen ja Sotavaaranojan vartta, kuten Pekka kertoo päiväkirjassaan, Arska – jolle oli luovutettu suunnistusvastuu – suunnisti Porttikoskelta lähdettyään väärin jo ainakin kaksi kilometriä ennen paikkaa, jossa olisi pitänyt kääntyä Suomujoelta kohti Luirojärveä Sotavaaranojaa myöten.

Suunnistaja lähti ylös ilmeisesti pientä puron vartta, eikä tajunnut, että ei hänen pitänyt joutua jyrkkään rinteeseen ja sen jälkeen tunturipaljakkaan. Jyrkkää nousua tai selkeää tunturipaljakka ei ole Sotavaaranojan vartta kulkevalla reitillä ennen kuin Maantiekurussa yli kymmenen kilometrin päässä. Se reitti olisi vienyt helppoa reittiä Luirolle. Arska kuitenkin johdatti ryhmän heti päivän aluksi Peurapään harjanteelle.

2pv eka nousu

Jyrkkä nousu, kävelemällä (Kuva: Eki)

Sotavaaranoja on nimestään huolimatta kohtalaisen vuolas virta. Se ei ole puronen. Kyllä sen kokoluokka näkyy kartasta, kun osaa katsoa. Kun Arska lähti Porttikoskelta, hänen olisi pitänyt suunnistaa Suomujoen vartta koilliseen, kunnes tulee vajaan neljän kilometrin päässä kämpältä Sotavaaranojan suulle. Siinä on kaiken lisäksi Metsähallituksen nuotiopaikka. Jokainen pystyy sen perusteella määrittämään sijaintinsa tarkasti. Sitä kautta olisi tuohon vuodenaikaan myös aivan varmasti kulkenut moottorikelkan jälki tai vahva latu.

Arska ehkä huomasi tunturissa virheensä, mutta ei kertonut siitä ilmeisesti kenellekään. Sitten hän johti joukkonsa tunturista alas varsin lähelle Sotastrongvaaranojaa, mutta hän suunnisti uudelleen täysin harhaan. Hän johti joukkonsa väärää jokilaaksoa pitkin keskelle keskisen Saariselän suurimpien tuntureiden, Lupukkapäiden, rypästä. Sillä reitillä oli tarjolla vain nousua, laskua, nousua ja laskua, toistuvia korkeita tunturiselänteitä.

Sellaiseen suurtuntureiden ryppään sydämeen pitää mennä vain tarkoituksella perustaa leiri jonkin puron tai lammen rannalle ja olla siellä useampi päivä sekä käydä ilman varusteita tutkimassa ympärillä olevaa majesteettista tunturimaata.

Eikö suunnistajalla ollut kompassia? Päivän aikana hän lähti toistuvasti hiihtämään aivan väärään ilmansuuntaan.

Pekka kertoo Arskan suunnistaneen 1: 100 000 kartalla, vaikka käytössä olisivat olleet 1: 50 000 retkeilykartat. Pekka kertoo niiden olleen autossa. Retkeilykartat ovat aivan ylivoimaisia ja niissä näkyy jo jokainen isompi kivikin. Kun niitä karttoja kykenee lukemaan, vain osaamaton eksyy. Kompassiakaan ei hyvällä säällä aina tarvita, pelkkä avautuva näkymä on niin havainnollinen. Sataantuhanteen kartoilla selviää, mutta karttaa pitää lukea paljon tarkemmin ja mitata korkeuserot ja etäisyydet oikein.

Arska ei myöskään osannut arvioida ajan kulumista. Invalidikin hiihtää keväthangilla Porttikoskelta Sotavaaranojaa pitkin – 17 – 18 km – Luirojärvelle kolmessa tai neljässä tunnissa. Upottavassa kaamosajan umpihangessa siihen kuluu runsaat kuusi tuntia. Sulan maan aikaan taipaleeseen kuluu kävellen 3,5-4 tuntia. Kaikki nämä ajat sisältävät asialliset tauot.

Kun porukka oli hiihtänyt Pekan päiväkirjan mukaan neljä tuntia – silloin olisi siis pitänyt olla jo Luirojärvellä – ja garmin kertoi, että ollaan päämäärästä kaksi kilometriä kauempana kuin lähtiessä, olisi ollut viimeistään neuvottelun paikka. Silloin olisi pitänyt keskustella, missä oikeasti ollaan.

Kaikkiaan porukka käytti helppoon kolmen tai neljän tunnin taipaleeseen puoli vuorokautta, ehkä ylikin. Tuloksena oli, että ainakin osa joukosta oli päivän jälkeen täysin lopussa.

Väsymys teetti vielä yhden pahan virheen. Porukka ei tankannut yöllä perille tultuaan. Kun energiavarastot on tyhjennetty, tankkaamisen laiminlyöminen johtaa seuraavana päivänä väistämättä suuriin vaikeuksiin. Jos kämpässä oli muita, eikä heitä haluttu häiritä, olisi pitänyt ruokailla pihalla, vaikka siihen olisi kulunut kaksikin tuntia. Syödä olisi pitänyt vaikka väkisin.

Seuraavana päivänä raitis ulkoilma herättää vajaistakin yöunista, mutta raitis ilma ei ruoki. Jos energia on lopussa, se on lopussa.

4. Kartan korkeuskäyrät kertovat tärkeää tietoa

Tutkin kunnollisesta Saariselän retkeilykartasta (1:50 000) seurueen toisena päivänä aikomaa ja toteutunutta reittiä ja vertasin korkeuskäyrien avulla niiden aiheuttaman rasituksen eroa.

Jos ryhmä olisi kulkenut aamulla sopimaansa reittiä Suomujoen, Sotavaaranojan ja sen jatkeena olevan Maantiekurun kautta sille Pälkkimäojan nuotiopaikalle, jossa he toisen päivän iltana söivät, he olisivat joutuneet nousemaan pystysuoraan ylöspäin 200 metriä. Se nousu olisi jakaantunut jokseenkin tasaisesti runsaan kymmenen kilometrin matkalle. Laskua olisi kertynyt vain noin 40 metriä.

Toteutuneella reitillä nousua kertyi karttaharjoituksissani noin 400 metriä ja laskua noin 350 metriä. Sekä nousut että laskut olivat pääosin hyvin jyrkkiä, kolmeen kertaan noin 100 metriä korkeuseroa kilometrin tai puolentoista matkalla. Lisäksi tuli pitkiä hiihtoja viistossa tunturirinteessä.

Tätä kirjoittaessani sain Pekalta hänen Garmininsa tallentamat korkeuspaikkatiedot. Porukka hiihti vielä älyttömämpää reittiä Lupukkapäiden sylissä kuin saatoin kuvitella. Ajattelin, että he kulkivat aina matalimmasta näkemästään paikasta. Ei se mennyt edes niin.

Joukko nousi kuten arvelin kolme kertaa hyvin jyrkästi, ensin 91 metriä, sitten 159 metriä ja kolmannella jyrkällä kerralla 149 metriä. Kahdella viime kerralla he kiipesivät paljon korkeammalle kuin viisaalla kartanluvulla olisi ollut silläkään reitillä tarpeen. Lisäksi tuli useita lievempiä nousuja. Kaksi ensimmäistä laskua oli vaatimattomampia kuin kartasta ajattelin. Ne olivat vain 50 metrin luokkaa. Pienempiä laskuja oli kuitenkin myös useita. Viimeinen lasku Pikku Luirojärvelle oli peräti 158 metriä. Jotta niin iso lasku voi tulla siellä kyseeseen, laskuun lähtiessä on täytynyt olla monta kymmentä metriä tarpeettoman korkealla Lupukkapään rinteessä.

Minä olisin hiihtänyt helpointa reittiä Luirolle, ollut siellä heti puolen päivän jälkeen, syönyt ja käynyt ilman varusteita Luirojärven itäpuolella olevan Sokostin huipulla. Sinne on Luirojärven Hiltonilta (Hiltoniksi kutsutaan Luirojärven suurinta kämppää, jossa on sekä autiotupa että varaustupa) viisi kilometriä, josta viimeiset 1,5 – 2 km hyvin jyrkkää nousua, mutta sukset olisi voinut jättää pystyyn siihen kohtaan, jossa jäinen tunturimaa alkaa ja kävellä rauhallisesti ja tiuhaan taukoja pitäen loput. Aikaa retki olisi vaatinut noin viisi tuntia.

Kukaan ei olisi päätynyt maitohapoille. Sellaista avotunturissa vierailijaa ei olekaan, joka ei olisi kokenut aurinkoisella säällä matkan täyttymystä Sokostin huipulla. Se on Saariselän korkein tunturi. Huippu on merenpinnasta 718 metrin korkeudessa ja näkyvyys yltää kirkkaana kevätpäivänä ainakin 40 km joka suuntaan, koska korkeampaa nyppylää ei ole mailla eikä halmeilla.

5. Kaatumiset syövät energiaa

Minua jäi vaivaamaan Pekan puhe, että kaatuminen kuului retken luonteeseen. Rupesin oikein miettimään, kuuluuko se. Tulin tulokseen, ettei se kuulu. Olen hiihtänyt kymmenien ihmisten kanssa keväthangilla, eikä kaatumisia ole sattunut mainittavasti kenellekään.

Ehkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta porukassa ei ole ollut telemark-väkeä tai laskettelijoita, joten laskutaitomme ei selitä asiaa. Kaikki ovat olleet aivan tavallista silloin tällöin hiihtävää porukkaa.

Retken suuressa mittakaavassa kyse on reitin valinnasta. Kantamusten ja ahkion kanssa reitti täytyy suunnitella niin, ettei se sisällä älyttömiä nousuja eikä älyttömiä laskuja. Pienipiirteisemmin kyse on laskulinjojen valinnasta. Niitten täytyy olla riittävän viistoja rinteeseen nähden ja käännöksiä täytyy tehdä aina tarpeen mukaan, aivan kuten tiet kulkevat vuoristoisessa maastossa.

Täytyy laskea sieltä, missä pysyy pystyssä. Jatkuva nurin meneminen ja pystyyn vääntäytyminen kuluttaa aivan valtavan määrän energiaa. Täytyy olla suunnaton pohjakunto, että kestää esimerkiksi kymmenen kaatumista viiden kilsan matkalla.

P1020039

Jatkuva kaatuminen vie paljon energiaa

6. Ei suunnistusta yhden miehen varassa

On äärimmäisen hölmöä, jos porukalla liikuttaessa suunnistus on vain yhden henkilön varassa ja muut kulkevat kuin naudat taluttimessa.

Minä olen aina edellyttänyt, että jokaisella ryhmän jäsenellä on kartta ja kompassi. Kun kaikki tietävät missä pitäisi kulkea, joku jälkijoukoista huomaa helposti, jos porukkaa johdetaan väärään suuntaan ja maasto ei enää muistutakaan kartan merkintöjä. Silloin ei ole syyttelyn vaan neuvottelun paikka. Kun joku havaitsee mahdollisen virheen, se ei vielä ole kovin iso.

On tietysti mahdollista, ettei ole mitään virhettä. Ollaan juuri siellä, missä pitääkin. Kun tilanne on keskustelun jälkeen selvä, jatketaan sen vaatimalla tavalla, joko niin kuin siihenkin saakka tai tehdään korjaus.

Kaikkien retkien jokaisella pitemmällä tauolla pitää käydä läpi, ovatko kaikki samaa mieltä sijainnista, kuljetusta ja tulevasta reitin valinnasta.

Ovat minunkin ryhmäni joskus sotkeutuneet, mutta koska kaikki ovat tienneet tehdyt ratkaisut, ja seuranneet karttaa, virheet on ollut mahdollista aika helposti korjata.

Erityisesti ihmetyttää porukan menettely toisen päivän iltana. Oliko niin, että vain Arskalla oli kartta? Kuinka monella oli kompassi? Kun joukko hajosi silloin pahimmillaan neljään osaan, niiden jotka erkaantuivat eri syistä porukasta, täytyi tuntea seutu käsittämättömän hyvin, jotta sooloileminen pimentyvässä illassa ilman karttaa oli turvallista.

Kun on laskeuduttu tunturista alas, Luirojärvi ei näy metsän läpi. Suurimmassa vaarassa olivat väsyneimmät. Ei tarvitse tehdä isoa virhettä, kun virheet alkavat kasaantua. Alueella myös varmasti risteili eri suuntiin meneviä latuja ja kelkan jälkiä.

Kaikki kuitenkin pääsivät Luirojärvelle.

Tätä lukiessaan Pekka kysyi, miten karttaa luetaan hiihdettäessä. Yksinkertaisinta on sijoittaa se karttalaukkuun niin päin, että kartta osoittaa menosuuntaan. Koska karttalaukussa on läpinäkyvä etukansi, karttaa on erittäin helppo vilkaista vaikka viiden minuutin välein. Sitä ei silloin tarvitse kaivaa taskusta eikä taitella oikeaa paikkaa joka kerta erikseen esiin. Kartta on laukussa myös suojassa sateelta ja kosteudelta.

7. Ryhmän tulee pysyä kasassa

Ryhmänä retkeilemisen perussääntö on, että ryhmän pitää noudattaa heikoimman jäsenen rytmiä. Kun olen kulkenut retkeilijöinä erittäin kokeneitten aikuisten miesten kanssa niin, että mukana on ollut hiukan yli kymmenen vuoden ikäisiä tyttäriäni, porukkaan otettu tyttäreni on aina ollut se, joka kulkee etummaisena. Hän määrää tahdin. Hänelle on aina kerrottu ja näytetty kartasta, mitä on edessä, ja minne hänen pitää kulkea. Hänelläkin on ollut kartta, josta hän on seurannut vaelluksen etenemistä.

Suunnistaminen polulla tai ladulla on helppoa, mutta sielläkin pitää varmistaa tasaisin väliajoin, että nuori tietää, missä hän kulkee ja kuinka matka etenee. Varsinainen suunnistusvastuu on toki ollut aikuisilla.

Toisella kymmenellä oleva nuori on jo sellaisessa fyysisessä kunnossa, ettei hän ole porukalle hidaste, varsinkin jos kuljetaan ilman rinkkaa. Rinkan kanssa hän tarvitsee aikuisia useammin taukoja, koska hän ei voi olla vielä tottunut rinkan kantamiseen.

Olennaista on myös, että kenenkään osalta rinkan paino ei saa ylittää kolmannesta ruumiin painosta

Tietenkin painosuhteen ylittäminen on mahdollista, jos kyseessä on lyhytaikainen ja harkittu ratkaisu. Olen minäkin kantanut muutaman kilometrin rinkkaa, joka painoi noin 50 kiloa. Painoin silloin itse noin 75 kiloa. Perustettiin kolmen viikon leiri muutaman kilometrin tiestä sivuun.

Suhteellisesti suurempi taakka tekee vaeltamisesta hyvin rasittavaa. Tämän tasapuolisuuden huomioiminen on tärkeää, jos porukassa on hyvin erikokoisia miehiä tai sekä miehiä että naisia, lapsista puhumattakaan. Jos lapsi painaa 30 kiloa, hänen rinkkansa paino ei saa ylittää kymmentä kiloa.

Jos ryhmään otetaan nuori tai kokemattomampi kulkija, hänen täytyy olla ryhmän täysivaltainen jäsen. Hänen mielipiteensä täytyy olla yhtä merkityksellinen kuin muidenkin.

Jokaisella ryhmän jäsenellä täytyy myös olla koska tahansa, mistä syystä tahansa oikeus sanoa, nyt pidetään tauko. Ja tauko pidetään juuri silloin, eikä kymmenen minuutin tai puolen tunnin päästä. Hyvä levähdyspuu, kivi tai mätäs voidaan toki näkemäalueelta etsiä.

Ei nuorelle aukea retkeilystä mitään, jos hän on kulkiessaan isokokoisempien miesten selän ja reppujen takana eikä tiedä, missä on tai minne on menossa.

Samat säännöt koskevat jokaista hyvin toimivaa retkeläisryhmää. Kokemattomalle on valtava asia, jos hän etummaisena havaitsee ensimmäisenä porotokan, ketun tai jonkin linnun. Porukan viimeinen ei koskaan näe yhtään luonnonvaraista eläintä.

Umpihankeen hiihtäminen on eri asia. Paksun hangen aikaan nuorta ei pidä laittaa lainkaan latua polkemaan ja kokemattoman retkeläisen vuorojen on syytä olla muita lyhyempiä, ellei hän satu olemaan kuntoihme tai esimerkiksi ammattiurheilija.

Onnistunut retki ei ole fyysinen suoritus. Sellainen kannattaa jokaisen tehdä pururadalla, kunnallisella ladulla, salilla, uimahallissa tai muussa liikuntapaikassa, jossa harjoituksen voi aina lopettaa, kun väsy iskee.

Retkelle tai vaellukselle on viisasta lähteä luontokokemusten vuoksi, ei suorittamisen. Kun erämaassa uupumus iskee johonkin seurueen jäseneen, se on aina paljon hankalampi tilanne kuin rakennetussa liikuntapaikassa.

Tärkeää on myös, että ryhmä ei saa hajota. Jos yllä mainittuja sääntöjä noudatetaan, se ei hajoakaan. Ylipäätään: miksi lähteä retkelle yhdessä, jos jokainen retkeilee yksinään?

Ei ole mielekästä, että jonkin ryhmän jäsenen päivätaipaleen sisällöksi muodostuu kovakuntoisempien perässä pysyminen. Vakavampaa on, että Pelastuslaitokselle tulee vuosittain lukuisa määrä hälytyksiä, jossa retkiporukka on hajonnut, eikä kukaan tiedä, onko kateissa olevalle sattunut jotain. – Pahinta on, jos suutuspäissään lähdetään eri suuntiin.

Voi perustellusta syystä sopia, että parempikuntoiset menevät edeltä tiettyyn paikkaan ja valmistavat sapuskan, lämmittävät kämpän tai saunan. Mutta kohtaamispaikan pitää olla yksiselitteinen.

Väsynyttä jäsentä ei saa jättää yksin teemalla ”tule perässä kun kerkiät”. Tätä sääntöä tämä ryhmä ei rikkonut. Se on kunniaksi porukalle.

Pekan kertomuksen perusteella Arskalle täytyy antaa erityistä tunnustusta siitä, että hän pyrki alusta saakka keventämään kokemattomampien ja väsyneempien taakkaa. Myös ryhmän päätös jättää uuvuksissa oleva Jouni turvalliseen paikkaan Lankojärven kämpälle, ja hälyttää hänelle apua, oli oikea ja erittäin viisas.

Täydellinen katkeaminen tai sairauskohtaus jossain maastossa, missä ei mahdollisesti ole lainkaan kenttää avun hälyttämiseksi, olisi aiheuttanut huomattavasti hankalamman ja jopa hengenvaarallisen tilanteen.

Pertti Rovamo
Retkeilytoimittaja, tietokirjailija

8 kommenttia artikkeliin ”Ensimmäinen hiihtovaellukseni Lapissa

  1. Neljäs Itä kairan talviretkeily oli mieliinpainuva. Mieleen siitä palaa itsensä voittamisen ohella aurinkoiset päivät, kuutamoyö Luirojätven jäällä toisen päivän etappiin taivaltaessa (kompassisuunnalla). Muistoja on myös päätössauna ja ateria Kiilopäällä.

    Tämän kertainen matka antoi omalle kohdalle yhden varsin vakavan opetuksen, jonka Pertti tuossa jälkikirjoituksessa täysin syystä nosti esiin. Yhteinen vaellus on yhteinen vaellus. Porukka voi hajaantua vain yhteisellä päätöksellä ja painavista syistä.

    Ehkä toisena kommenttina, huumori pelastaa paljon matkan koittelemuksissa. Vaikka hapoilla ja väsyneinä vaelsimme, leukapieli ainakin pienen levon jälkeen oli virneessä. Siis isot kiitokset Arskalle, Ekille, Ossille, Jounille ja Pekalle!

    Kari

    1. Kiitti kommentista. Hyvät tunnelmat jäävät muistiin ja joka retkestä oppii jotakin uutta. Huonoja retkiä ei ole olemassa on vain hyviä retkiä ja tosi hyviä retkiä.

  2. Kiitoksia kertomuksesta.

    Kuten sanoit on olemassa vain hyviä retkiä
    ja tosi hyviä retkiä.
    Ainakin muistan tämän retken ja kaikki hyvät
    hiihtokaverini.

    Kiitos teille!

    Jouni

    1. Kiitti Jouni. Ja niinhän siinä käy että kaikki retken aikojen saatossa muuttuvat tosi hyviksi retkiksi, aika kultaa muistot.
      Tässä retkessä oli tarinan aineksia

  3. Lämmin tervehdys Härmästä! Kiitos Pekka tarinasta ja Pertille kiitos ansiokkaasta kommentoinnista.
    Reissuun valmistautuniseeni ei mahtunut yhtään hiihtokilometriä. Elokuusta lähtien olin kyllä harjoitellut vähintään tunnin päivittäin. Pääpaino oli saliharjoittelulla, jossa käytin crosstraineria ja muita salimme välineitä. Rinkka selässä kävin kertaalleen kävelemässä läheisellä pellolla, sillä en päässyt Mäntyharjun leirille. Suksia testasin jalkaan terassillamme. Varustus osui kohdalleen muilta osin, mutta suksissa tein väärän valinnan. Minulla oli mukana teräsreunaiset sukset, mutta jätin ne autoon. Käyttämäni sukset eivät luistaneet juuri laisinkaan ja ne jäätyivät kertaalleen. Kaaduin matkalla muistaakseni 3 kertaa suksin tökättyä. Kaksi kertaa kaaduin oikealle kyljelleni ylärinteeseen päin ja kerran putosin polvilleni. Näistä oli onneksi helppo nousta ylös. Näistä kokemuksista opin sen, että kannatti laskea telemark-tyylisesti eli vasen suksi hieman edellä ja polvista joustaen. Silloin horjahtamiset eivät johtaneet kaatumiseen. Varusteista onnistunut valinta oli kompressiosukat. Niiden ansiosta minulla ei ollut ongelmia jalkaterän, nilkan eikä pohkeiden alueella. Minulla oli käytössä aiemmin harjoittelussa käyttämääni urheilujuomaa, proteiinipatukoita ja ravintolisiä. Matkasta olin saanut ennakkotietoja sopivasti, jopa reittikuvaus oli sähköpostissa. En varustautunut omalla kartalla enkä kompassilla. Kiilopäällä katsoimme porukalla kartasta reitin ja homma näytti selvältä. Keli oli loistava. Maisemat mahtavat ja porukkakin tuntui mukavalta. Ensimmäinen päivä oli tunnustelua ja välinesäätelyä. Toinen päivä oli ongelmallinen. Lyhyehköstä päivästä tulikin pitkä. Tunturissa jäätyi juomat ja hyytyi kamerat. Illan hämärtyessä edellä menneiden jälkiä oli vaikea havaita. Tiesin, että kaverit menivät edellä tutulle laavulle, joka olisi kuulemma noin kilometrin päässä. Epäusko oli voittaa, kun tuntui, että yli kilometri oli hiihdetty ja jäljet kaartuivat toiseen suuntaan kuin missä majamme Hiltonin piti sijaita. Onneksi tässä vaiheessa tavoitimme Ossin, joka oli jäänyt meitä odottamaan ja Ossi tiesi laavun olevan jo lähellä. Ojentautuminen laavulle, kuksallinen lämmintä teetä ja ruisleipä teki eetvarttia. Yli pitkä päivä, nestevajaus ja ravinnon puute heijastui seuraaviin päiviin. Henkilökohtaisesti en kokenut suurempia ongelmia kahtena viimeisenä päivänä. Kotona olin yllättynyt, kun olin reissussa lihonut 1 kg:n. Yleensä, kun olen ollut Helenan kanssa Lapissa perinteisillä suksilla 20-40 km:n päiväreissuilla, on paino pudonnut 3-5 kg. Niinkuin Pekka kertoi, olin helpottunut, kun näin Jounin nousevan taksista Kiilopäällä. Jounin viimeiset kävellen taivaltamat kilometrit Lankojärvelle, kun mies eteni kengän mittaisilla askelilla kohti mökkiä, oli hurja näky. Samoin kuin Pekan kuvaama Jounin astmatyyppinen hengitys. Helpotus oli siis suuri, kun Jouni suhteellisen pirteänä tuli majapaikkaamme. Mielestäni ilta Kiilopäällä saunomisineen ja ruokaluineen meni hyvin. Ilman muuta olo oli väsynyt ja raukea. Ruokailussa tuli esille seikka, jota reissultamme kaipasin. Edellisenä vuonna oli iltaisin ollut aikaa höpistä miesten juttuja, parantaa maailmaa ja pelata korttia. Minäkin kuljetin rinkassani pohjaalaisia pelikortteja, joiden jutuilla ajattelin hämätä pelikavereita. Ruokailussa tuli esille ramina-peli, jonka säännöt olivat olleet vähän hakusessa tai pelin aikana neuvottelua aiheuttavia. Kotiin tultuani googletin, että mikä peli tämä ramina oikein on. Siellähän luki: ”Ramina on UHKAPELI, jota täytyy pelata RAHASTA tai pelimerkeistä. Yksinkertainen peli vaatii pelisilmää, muuten pelmerkkinsä menettää varmasti”. Tuo luettuani olin tyytyväinen, ettemme pelanneet reissumme aikana uhkapelejä. Oikeasti mukavaan porukkaan olisi ollut hienoa tutustua vähän enemmän. Sitä jäin eniten kaipaamaan. Kiitokset kaikille yhteisestä reissusta yhteyksistä ennen ja jälkeen reissun. Tämän kokemuksen kautta uusiin seikkailuihin.
    Terveyttä ja pitkää ikää! tv Eki

    1. Hyvä! Sinähän voit kirjoittaa seuraavista reissuista kun noin hyvin tulee tekstiä.
      Tää tarina oli tosiaan minun näkemys retkestä. Nämä kommentit on siksi tärkeitä että tarina saa uutta näkemystä mikä minusta on mielenkiintoista miten kukin on kokenut samat asiat.

  4. Kova,mutta varmasti ikimuistettava reissu teillä.Huikeat maisemat.Meillä täällä ylihärmässä ei ole mäkiä eikä järviä,paitsi tuo liikenneympyrän keskusta,joka on noin kaksi metriä korkea,se on ristitty kiilopääksi.Erkki voi vahvistaa mun jutut.Terv.hp

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *