Aihearkisto: Tarina

Mummoni Lyydi Innanen

Teksti: Pertti Rovamo    Kuvat: Perhealbumi

”Miulla on ollut aina hyvä”

Pekan alkusanat:
Oheinen teksti mummostani, Lyydi Innasesta, perustuu useisiin lähteisiin. Häntä on haastateltu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 28.4.1977, sekä sanomalehti Ilkkaan vuonna 1974. Myös äitini Kirsti Pouhula on kertonut hänestä muistojaan ja hänestä on tietoja myös isoisäni Heikki Innasen tarinassa.

* * *

Pekan mummo, hänen äitinsä äiti, Lyydi Katri Innanen (os. Kukko), syntyi Jaakkiman Pajasyrjän kylässä Katri ja Simo Kukon perheeseen 30.6.1898. Hänen lapsuuden kotinsa sijaitsi, kun kylään tullaan Jaakkiman kirkolta päin, kylän toisessa päässä ns. Kukon ryhmässä, kuten Lyydi itse kuvailee.

Lyydi Innanen

Lyydi Innanen Lakaluomalla pihakeinussaan

Heikki Innasen tarinan yhteydessä on Pajasyrjän kylän kaaviokuva. Siitä käy ilmi, missä Simo Kukon talo oli ja kuinka se sijaitsi Lyydin tulevan miehen Heikki Innasen kotitaloon nähden.

pajasyrjä_puputti1

Pajasyrjän kylän kaavio. Piirtänyt: Pentti Puputti.

Lyydin koti oli hänen lapsuusvuosinaan varsin vaatimaton vain yhden tuvan käsittävä rakennus. Tupaa asusti kolme veljestä ja siis kolme perhettä. ”Meillä oli yhteen otteeseen 24 ihmistä, kun lapset luettiin mukaan.”

Lyydin omaan ydinperheeseen kuuluivat isä, Simo Kukko (s. 4.7.1872) ja äiti Katri (os. Jääskeläinen, s. 4.6.1871) sekä Lyydi mukaan lukien kaikkiaan kuusi lasta. Lyydi oli perheen lapsista toiseksi vanhin.

Sen verran oli tupaa jaettu perheiden kesken, että yksi perhekunta asusti yhdellä seinällä, toinen toisella ja kolmas kolmannella. Samaan pöytään kokoonnuttiin syömään ja samasta astiasta syötiin. ”Ei hienosteltu kuten nykyisin, että kaikille on lautaset. Jokaisella oli vain oma lusikka, joka aina ruokaillun jälkeen pujotettiin hirrenrakoon.”

”Tuvassa oli vain yksi laveri. Muille tehtiin tilat joka ilta lattialle. Patjan virkaa hoiti posteriksi kutsuttu pussi, joka oli täytetty pitkillä ruisoljilla. Sellaiset oli jokaiselle. Sen päällä oli poppana, sitten oli täkki ja tyynyt. Porstuassa oli laveri, johon tilavaatteet aamulla kannettiin ja illalla takaisin lattialle”, kuvailee Lyydi.

Vähitellen elämä koheni, kun tuvan lisäksi saatiin myös yksi kamari. Yksi perhekunta muutti kamariin ja kaksi asui tupaa. Nyt kamarissa oli yksi laveri ja tuvassa kaksi. Seinänvieriä kiersivät penkit. Sitten oli ruokapöytä ja sen ympärillä jakkaroita istuimina.

Siinä vaiheessa kun Lyydi meni 1922 naimisiin Heikki Innasen kanssa ja muutti hänen taloonsa, Kukon talossa eli enää kaksi perhekuntaa. ”Kaksi kälystä talossa oli yhä ja molemmilla lapsia.”

Ruoan valmistus hallitsi maataloustöiden ohella päivän rytmiä. ”Kun olin pieni, tuvassa oli vain hella, ei ihan takkakaan. Siinä keitettiin. Sitten leivinuunissa paistettiin leipää. Sitä paistettiin joka päivä, koska perhe oli niin iso.”

Juhlapäivien viettoa ja kirkossa käyntiä

Juhlapäivät katkoivat arjen kulkua. ”Eivät juhlapäivät olleet paljon erilaisia kuin arjetkaan, mutta ainahan se oli vähän toisenlaista”, muistelee Lyydi.

Tärkeimpiä juhlapäiviä olivat joulu ja juhannus, mutta vietettiin muitakin juhlia, pitkää perjantaita, pääsiäistä, uutta vuotta.

Joulupäivänä ja uudenvuoden päivänä oli tapana käydä kirkossa, mutta aina se ei onnistunut, kun pyrytti niin kovasti lunta.

”Ei joulun valmisteluja aloitettu niin aikaisin kuin nykyään. Saatettiin niitä valmistella parikin päivää. Ja kun olin tenava, joulupäivänä ei ollut vieraita, eikä laskettu lapsiakaan kylälle. Se pyhitettiin niin.”

”Tapaninpäivänä jo liikuttiin ja kun oltiin aikuisia, silloin kyläiltiin”, Lyydi kuvailee.

”Kirkossa käytiin aika usein, ei niin tarvinnut olla juhlapyhäkään, vaikka sinne oli pitkä matka, kymmenen kilometriä. Hevosella kuljettiin. Vielä silloinkaan, kun läksin Karjalasta, kylässä ei ollut yhtään autoa. Nythän tämä maailma on aivan erilainen.”

Jaakkiman kirkko

Jaakkiman kirkko

Sukulaisvierailuja tehtiin pyhänseutuna ja muulloinkin. ”Lähes kaikki sukulaiset olivat samassa kylässä, joten vieraisilla käytiin useastikin. No oli joitakin vähän kauempana, Sorolassa ja yksi täti Kukkalammin takana. Oli sukua Paikjärvelläkin”, Lyydi muistelee.

Mikkelinpäivä oli myös erikoinen merkkitapaus, koska silloin palvelusväki vaihtoi taloa tai lähti lepoviikoille.

Palvelukseen kodin ulkopuolelle

Palveluksessa olemisen, kodin ulkopuolisen työelämän, kuten nykyään sanottaisiin, Lyydi aloitti ennen kuin täytti 14-vuotta.

”Se paikka oli Miklissä. Menin sinne keväällä, olisiko ollut helatorstai ja olin siellä syksyyn. En käynyt sinä aikana kotona kertaakaan. Talossa oli neljä lehmää ja ne kuljetettiin kesäksi saareen. Sinne piti soutaa ja tuoda kaksi kertaa päivässä maidot pois ja kantaa ne rannasta taloon. Talossa oli emäntä, joka oli niin huonossa kunnossa, että häntäkin piti hoitaa. Lisäksi talossa oli isäntä ja nuori poika.”

”Palkkaa taisin saada kesästä viisikymmentä markkaa, olisiko ollut sitäkään. Mutta ruoat sain aina. Minähän ne teinkin. Emäntä oli liian huonossa kunnossa.”

”Olin siellä palveluksessa syksyyn saakka. Sitten piti tulla pois, kun rippikoulu alkoi. Sitä pidettiin Jaakkiman kirkolla ja opetusta oli joka päivä kahden viikon ajan ja sitten keväällä toiset kaksi viikkoa .”

Lyydi asui rippikoulun ajan Jaakkiman kirkolla tätinsä luona. Ripille hän pääsi alkukesästä, tavallisena pyhäpäivänä. ”Olihan siinä ripille pääsyssä jo juhlaa itsessään”.

Seuraavassa työpaikassaan Kuhkaan saaressa Lyydi oli palveluksessa peräti kaksi vuotta. ”Kuhkaassa oli oikein hyvä emäntä. Talossa asui kaksi veljestä, joista toinen oli vanhapoika. Naimisissa oleva veljes oli talon isäntä. Lisäksi talossa eli oikein vanha emäntä.”

Töitä riitti, sillä talossa kalastettiin ahkerasti ja pyydykset piti käydä aina aamulla kokemassa ennen maataloustöiden alkua.

”Olin minäkin apuna nuotanvedossa ja kun laskettiin verkkoja minun piti soutaa, minne isäntä käski. Muu päivä kului maataloustöissä. Talo oli oikein hyvä paikka. Mie oon aina sanonut, että miulle on aina sattunut niin hyvä paikka, etten mie ossaa yhtään moittia mittään kohtaa. Miulla on ollut aina hyvä”, tiivistää Lyydi.

Hän ehti olla palveluksessa myös Pekkisellä, jota kutsuttiin Miljoona-Pekkiseksi, ja muuallakin.

”Palveluksessa ollessa ei juuri ollut vapaa-aikaa. Jos joskus jossain vieraalla kylällä olikin hiukan vapaata, mihis minä siellä äkkiseltään menin, kun en tuntenut sieltä ketään. Eihän sitä uskaltanut mennä kuin aivan likimmäiseen naapuriin.”

Lyydi Innasen työura jatkui toisen palveluksessa tai oman kylän talojen päivämiehenä niin kauan, kun hän meni naimisiin Heikki Innasen kanssa.

Lyydi ja vasikka2

Lyydi vasikan kanssa Lakaluomalla

Nuorison rientoja Pajasyrjässä ja Kuhkaassa

”Kuhkaansaaren nuorten riennoista en tiedä mitään, koska en minä vielä rippikoulusta päästyänikään käynyt missään. En käynyt omassa kylässäkään, kun jonkin kerran, kun tanssit oli jossain lähitalossa. Minun kotonani ei tanssittu koskaan.”

Lyydi kertoo, että kaikki kylässä järjestetyt tanssit olivat nurkkatansseja eli ilman viranomaisten lupaa järjestettyjä tansseja. Tansseihinhan piti periaatteessa olla lupa.

Lyydi kertoo, että kylässä oli joitakin taloja, jotka antoivat tupansa nuorten käyttöön, kun talon pojat pyysivät. Kylässä oli myös tyhjillään oleva talo, siellä saattoi viettää aikaa kesällä päivälläkin.

Lyydi ei kuitenkaan tiedä kävikö Pajasyrjän tansseissa väkeä muistakin kylistä, koska hän ei itse välittänyt käydä niissä. Hän ei myöskään ole varma oliko kylässä omia pelimanneja.

Nuoriso piti myös ”öitsejä” joka on murteellinen ilmaus ja tarkoittaa tilaisuuksia, joihin naimaikäinen nuoriso kokoontui tekemään käsitöitä, leikkimään ja karkeloimaan.

”Kävin öitsilöissä kerran ja sekin harmitti. Ei siitä mitään saanut”, tiivistää Lyydi oman kokemuksensa. Elokuvissakin hän muistaa Karjalassa ollessaan käyneensä vain kerran Lahdenpohjassa. ”Nythän voin katsoa elokuvia televisiosta, jos haluan.”

Pukeutuminen kirkkoon

Lyydi muistaa, että varsinaisten kirkossakäyntien lisäksi kylässä oli myös seuroja siihen aikaan, kun hän vielä asui lapsuuden kodissaan, mutta ne hiipuivat, niihin aikoihin, kun hän meni naimisiin.

”Ei niihin seuroihinkaan ihan navettavaatteissa menty. Mutta eivät ne vaatteet olleet kuten nykyisin. Kaikki kankaat kudottiin kotona, niin talvivaatteisiin kuin kesävaatteisiinkin. Räätäli kävi sitten kylällä ompelemassa niistä vaatteita.

”Lapsilla en muista olleen mitään erikoisia kirkkovaatteita. Ne oli samoja kuin muutenkin pyhäisin.”

”Kun kirkkoon lähdettiin ja oli suuri perhe, ei sinne aina kaikki lähteneet, koska ei niitä parempia vaatteita niin monia ollut. Sitten vasta lähdettiin, kun ruvettiin itse tienaamaan. Senkin vuoksi tienaamaan lähdettiin mahdollisimman varhain.”

”Kirkkovaatteiden värillä ei minun mielestäni ollut mitään väliä. Mutta vanhemmat ihmiset pukeutuivat vähän tummempiin vaatteisiin. Mustia pukuja ei kuitenkaan ollut kuin hautajaisissa ja oikein suurissa juhlissa.”

”Hääpukunikin oli vihreä. Kangas oli ostettu kaupasta ja ompelija kävi tekemässä sen. Meitä vihittiin yhtä aikaa neljä paria ja kaikilla oli erilainen hääpuku”, kuvailee Lyydi.

Kuulutukset ja tupakaiset

Lyydi Kukko ja Heikki Innanen olivat tietysti tunteneet toisensa jo lapsuudestaan saakka, koska he asuivat samassa kylässä ja vain runsaan kilometrin päässä toisistaan. Olivathan he käyneet samaa kouluakin.

Ajatus naimisiin menemisestä kypsyi vasta hiljalleen. ”Johtui se siitäkin, että minä olin niin paljon palveluksessa. Mutta olinhan minä välillä kotonakin ja sitten se meni tuollaiseksi. Hänellä oli jo 28. vuosi meneillään ja mulla 24.vuosi, kun ajateltiin, ettei minun kannata enää olla palveluksessa, kun heidän talossaan on töitä kylliksi”, kuvaa Lyydi tapahtumien kulkua.

Sitten kaikki tapahtui nopeasti. ”Vähän ennen kun piti mennä pappilaan sanomaan, että laittavat kuulutukset, pyysin vähän vanhempaa Elon emäntää kaasoksi. Hän lähti sitten seuralaiseksi, kun mentiin pappilaan. Hän oli myös kirkossa, kun kuulutukset luettiin. Ne luettiin kaikkiaan kolmena sunnuntaina ja kolmannen kuulutuksen jälkeen sai sitten mennä vihille.

Tosin Lyydi myöntää, että kylällä oli jo ennen kuulutuksiakin ounasteltu, että heistä tulee pari, vaikka he liikkuivatkin hyvin säästeliäästi kahdestaan ennen kuulutuksia.

Pajasyrjässä oli vielä 1920-luvun alussa tapana viettää tupakaisia. Nykysuomen sanakirja tietää, että ”tupakaiset olivat naimakaupan hierontaan ja morsiamen rahontaan liittyvä tilaisuus, jossa poltettiin kosiomiesten tarjoamaa tupakkaa. Joskus kihlajaiset.”

Lyydin kohdalla tupakaiset olivat samalla kihlauksen julkistaminen, koska ne pidettiin ensimmäisen kuulutusten jälkeen päivällä sulhasen kotona.

”Sulhanen tuli omasta kodistaan hakemaan minua, sitten mentiin yhdessä kirkkoon kuuntelemaan kuulutuksia. Niiden jälkeen mentiin sulhasen kotiin tupakaisiin. Siellä oli paljon sukulaisia ja muita vieraita katsomassa, kun morsian tulee. Innasessa oli iso tupa ja väkeä oli paljon. Siellä oli sitten tupakkalaatikko pöydällä, josta jokainen joka halusi, sai ottaa.”

Morsianta ei erikseen tarvinnut väelle esitellä, koska hän oli oman kylän tyttöjä. ”Minä olin niin kaino silloin, etten halunnut mitenkään esiintyä. Vetäydyin kamariin, mutta sulhanen kyllä julkesi mennä tupaan väkijoukkoon. Se olj sellainen.”

Kaaso oli Innasessa tupakaisissakin mukana. Seurue oli talossa yötä. Vasta seuraavana aamuna sulhanen vei morsiamen kotiinsa.

Tupakaisten jälkeen morsian oli kotona ja silloin sukulaiset ja jotkut naapurit toivat lahjoja.

Häävalmisteluihin kuului, että lähellä asuvat sukulaiset ja kyläläiset käytiin kutsumassa, vain kauempana asuville sukulaisille lähetettiin kutsu postitse.

Häissä tarvittavat astiat kerättiin kyläläisilta ja koska kylässä oli pieni kauppa, sieltäkin saatiin astioita lainaksi.

Hääruoat teki muutama vanhempi emäntä, jotka yleensäkin hoitivat kylässä pitokokin virkaa.

Kahden päivän häät

Varsinaiseen vihkimistilaisuuteen ei kirkkoon tullut morsiamen tai sulhasen perheestä ketään, vain kaaso tuli miehensä kanssa kirkkoon. Samassa tilaisuudessa vihittiin neljä pariskuntaa.

Häiksi kutsuttiin siihen aikaan sulhasen kotona olevia hääjuhlia. Vihkiminen oli erikseen. Nythän häillä tarkoitetaan niin vihkimistä kuin sitä seuraavia isompia tai pienempiä juhlia.

Innasessa vietettiin samalla kertaa kahden veljeksen häitä. Se toinen pari oli vihitty jo aikaisemmin, koska morsian oli Kuokkaniemeltä. He tulivat Innaseen vasta hääpäivän aamuna.

”Ei niitä hääjuhlia olisi Innasessa vietettykään, ellei meitä olisi ollut kaksi paria.” paljastaa Lyydi.

Häät alkoivat kirkonmenojen ja vihkimisen jälkeen. Tapahtuman alkua kutsuttiin ”tulliisiksi”, kun tuore hääpari saapui taloon. Silloin väkeä oli paikalla paljon, koska oli kahden morsiamen sukulaisia ja runsaasti kuokkavieraita.

”Yleensä kuokkavieraat olivat paikalla jo morsiusparin saapuessa. He olivat ikään kuin vastaanottajina. He osallistuivat juhliin vain sen ensimmäisen päivän, mutta heitä oli paljon, kun heitä tuli monista kylistä”, kertoo Lyydi.

Sen jälkeen tarjottiin ruokaa. Hääpari istui Innasen tuvassa parhaalla paikalla, jotta heidät voitiin nähdä. Samassa pöydässä istui kaaso miehensä kanssa ja vanhaan karjalaiseen hääperinteeseen kuuluvia ”nuuve-tyttöjä ja poikia.” He olivat hääparin sukulaisia tai tuttavia, jotka saattoivat morsiamen sulhasen kotiin. ”Joillakin oli häissään kahdeksankin nuuve-paria, mutta minun häissäni oli vain neljä”, kertoo Lyydi

Pekan äiti Kirsti on kertonut, että hänen vanhempi siskonsa Toini oli ”nuuve-tyttönä” kaksissa häissä.

Innasen tuvassa oli pitkät pöydät, joiden kahta puolta vieraat asettuivat ruokailemaan. Väkeä oli niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet pöytiin kerralla, vaan astiat pestiin välillä, ja sitten tarjoiltiin seuraaville.

”En muista yhtään, mitä siellä tarjoiltiin. En minä tainnut sinä päivänä paljon syödäkään”, pohtii Lyydi.

Ruokailun jälkeen alkoi tanssit. Ne pidettiin navetan ylisillä, jonne oli tehty lava sitä varten. Sulhasen väki oli hankkinut Lahdenpohjasta soittajat, ”heitä oli kaksi soittajaa ja rummunlyöjä”, kuten Lyydi luonnehtii. Tanssit jatkuivat iltamyöhään, mutta morsian ei tanssimaan lähtenyt. ”Minä en oo eläissäni tanssinut paljon mittään”, hän kiteyttää.

Lyydi kuvaa, että varsinaiset häät olivat vasta seuraavana päivänä. Silloin juotiin ”kertoa”. Nykysuomen sanakirja tietää, että ”kerranjuonti on malja, joka juodaan häissä morsiamen kunniaksi ja jota juotaessa morsiamelle annetaan jotain, morsiuslahja.”

Lyydin häissä kerranjuonnissa oli tarjolla vain kahvia ja limonadia ja ne, jotka tulivat kertoa juomaan, lahjoittivat yleensä morsiamelle rahaa.

”Kun siitä pöydästä noustiin, niin vieraat valmistautuivat nostamaan meidät morsiamet tyttöjen joukosta pois, isännäks ja emännäks. Kun siinä takana sattui olemaan ikkuna auki, myö molemmat morsiamet hypättiin siitä ikkunasta pihalle, ettei saa nostaa”, kertoo Lyydi.

Aika pian kerranjuonnin tapa hiipui ja morsiuslahja annettiin sen jälkeen tanssin yhteydessä.

Ruokailun jälkeen toisenakin päivänä tanssit jatkuivat iltaan saakka. Vieraat rupesivat lähtemään koteihinsa vasta kolmannen päivän aamuna.

Lyydin aikaan oli myös tapana, että morsiamen piti viedä lahjoja sulhasen lähisukulaisille. ”Koska minulla oli talossa vain appi, vein lahjoja vain hänelle. Mutta sääntö oli sellainen, että koko sulhasen talonväelle piti viedä vaatteita ja jos anoppi olisi ollut, hänelle olisi kuulunut viedä koko puku tai ainakin kangas siihen. Veljelle mie en vienyt lahjoja, koska kummallakin veljeksellä oli samaan aikaan häät”, kertoo Lyydi.

Yövieraitakin Lyydin ja Heikin häissä oli paljon, mutta talo oli suuri ja huoneita oli monta. Lisäksi oli kesä, joten aittoihin mahtui nukkumaan.

Kun häävieraat olivat lähteneet, alkoi hääparin arki. ”Häiden jälkeen morsian jäi taloon ja siinä piti ruveta kaikkea järjestämään elämisen alkuun”.

Lyyti ja Heikki1

Lyydi ja Heikki Innanen Pajasyrjässä. Talo oli siirretty paikalleen Miklistä. Seinähirsissä näkyy numerointi.

Uudenlaiseen arkeen Innasessa

Lyydille muutto Innaseen merkitsi selvää elämän muutosta. Kukon talossa oli ollut neljä, viisi lehmää, Innasessa oli aina kymmenen. Se oli selvästi suurempi talo.

137186_innanen

Heikki Innasen pihapiirin rakennuksia. Kuva irrotettu 137186 SA-Kuvasta.

Perhe alkoi kasvaa ja Lyydin maailmakin avartui hiukan, kun hän alkoi kulkea Lahdenpohjassa toripäivillä, joita oli hänen muistinsa mukaan suunnilleen joka toinen kuukausi.

Yhteydet lapsuuden perheeseen eivät kuitenkaan katkenneet, koska etäisyyttä Lyydin lapsuudenkotiin oli niin vähän.

Lyydi oli myös vuosittain ativoissa (pitemmällä vierailulla sukulaisissa), lapsuudenkodissaan. ”Syksyllä siinä Mikon tienoilla mentiin sinne ja jäätiin pariksi viikoksi. Vaikka oli jo tenavia, sittenkin olin pari viikkoa siellä niin kauan kuin äiti eli. Kun äiti kuoloo, käynnit harvenee ja lyhenee”, hän kertoo.

Mutta vierailuja tehtiin toisinkin päin. Kukon väki kävi auttelemassa Innasen väkeä talon töissä. ”Äiti ja isä olivat hyvin auttavaisia, kun talo oli niin suuri. Tietysti he auttoivat myös lasten katsomisessa.”

Innasen talon työjaossa oli yksi selkeä asia: navettatyöt olivat naisten asia. Talon miesväki ei niihin puuttunut, mutta naiset auttoivat aina tarpeen mukaan miestenkin töissä.

Elämisen piirtoja Lakaluomalta

Lyydi ei ole muistellut omasta puolestaan kovin tarkkaan evakkotaipaleitaan, mutta hänen tyttärensä, Pekan äiti, Kirsti on omissa muisteluksissaan kertonut niistä vaiheista varsin tarkkaan.

Sen sijaan Lyydi ennätti kertoa sanomalehti Ilkan haastattelussa vuonna 1974 tunnoistaan elämisestä Lapuan Lakaluomalla. Jutun otsikko oli ”Lastenlapset kysyvät miten sie mummi haastat.”

”Pelolla myö tänne tultiin. Niin sanoivat tuolla Ylitorniolla, että täällä asuu totinen ja jäykkä kansa, vaikea on siellä toimeen tulla. Nyt mie voin jo sannoo, että pelko oli ihan turha, meijän on ollu täällä hyvä olla, kiteyttää Eino Luukkosen Ilkkaan tekemässä haastattelussa silloin 76-vuotias Lyydi Innanen.

Lakaluoman kylä sijaitsee 20 km Lapuan kirkolta kaakkoon Kuortaneelle ja Virroille vievän valtatie 66:n kahta puolta. Lapuanjoki virtaa kylän eteläpuolella. Lakaluoma oli selvästi Pajasyrjää suurempi kylä, siellä asui sotien jälkeen noin 700 ihmistä, mutta asutus oli enemmän hajallaan kuin Pajasyrjässä. Lakaluomalla Innasen ikkunasta näkyi vain laakeita peltoja.

Harjunkalliolta

Lakaluoma Harjunkalliolta. Kuva Lakaluoman valokuvanäyttelystä. Kuva ilmeisesti 30-luvulta ennen Lapuanjoen perkausta. Mylly joen oikealla rannalla.

Kylän keskustassa oli koulu, meijeri, mylly ja nuorisoseurantalo, yksityinen Karvalan kauppa ja kaksi osuuskauppaa. Työväestö oli jo vuonna 1916 erkaantunut perinteisestä SOK-laisesta osuustoiminnasta omaksi erilliseksi osuusliikkeekseen.

Kankaiden kudonta oli kylässä suosittu sivuansio. Jokaisessa talossa oli kangaspuut ja myös miehet kutoivat. Seinävaatteet ja kiikkutuolien kankaat vietiin Kauhavalle myyntiin.

Myös Innaseen teetettiin naapurikylässä hyvät ja leveät kangaspuut, jotka ovat vielä vuosikymmentenkin jälkeen toimintakuntoiset.

Lakaluomalla asui silloin kolme evakkoperhettä, jotka olivat tietenkin paljon tekemisissä keskenään.

Toimittaja kertoo, että Karjalan murre helskyy Innasen tuvassa Lapuan Lakaluomalla, kun Lyydi Innanen lämmittää uunia, leipoo ja paistaa ruskeakylkisiä pullia.

”En mie osaa muuta haastaa kuin karjalaa. Lastenlapset, kun käyvät täällä mummii kahtomassa ihmettelevätkin miten sie mummi oikein haastat”, kertoo Lyydi.

Tilalla oli haastattelun aikaan peltoa 12 hehtaaria. Tila perustettiin maanhankintalain nojalla ja maata saatiin kokoon 9 hehtaaria, jotka olivat kolmessa palstassa, kertoo toimittaja.

Haastattelua tehtäessä Lyydi asui tilalla poikansa Ernestin kanssa.

Kirsti,Lyydi ja Ernesti

Kirsti, Lyydi ja Ernesti Lakaluomalla uuden talonsa edustalla

”Tällä paikalla ei ollut muita rakennuksia kuin lato. Kaikki oli rakennettava alusta asti. Olin tänne tullessani vasta 9-vuotias, joten itse en heti kyennyt olemaan mukana kuin mitä voimani sallivat”, sanoo Ernesti Innanen.

”Kahden myö tuon koulupojan kanssa nämä talonhirretkin hakattiin. Isä oli silloin vatsavaivojen vuoksi niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt auttamaan,” Lyydi kertoo.

”Työtä tässä on ollut ja leipää. Ja katto pään päällä. Muuta mie en ookaan kaivannut. Sanoivat, että sivuun ne teidät panivat, mutta minun mielestäni näin on ollut hyvä, minä tykkään hiljaisuudesta”, toteaa Lyydi.

Kun Heikki-isäntä kuoli 1972, jäi Lyydi taloon Ernest poikansa kanssa. Perheeseen kuului myös neljä tytärtä, mutta he kaikki olivat haastattelua tehtäessä jo tahoillaan eri puolilla Suomea. Pekka Pouhulan äiti Kirsti oli lapualaisen miehensä kanssa Outokummussa.

”Kaikki lapset syntyivät jo Karjalassa. Yhessä on sitten yritetty ja työtä tehty. Oon aina ollut mieheni rinnalla niin pellolla kuin tukkimetsässäkin. Ja työtä teen vieläkin joka päivä. Jos asettuu paikalleen, siihen sitä olleentuu”, kertoo Lyydi haastattelijalleen.

Lyydi kehui, että vaikka Ernestillä on vaikea selkävamma, hän yrittää viljellä kovalla työllä hankittua tilaa ja laajentaakin sitä. Lopuksi puhe kääntyy Lyydin ja Ernestin naapureihin.

”En mie elämältä ole enempää toivonut kuin on saatu. Meillä on ollut hyvät naapurit, vaikka ovatkin eri heimoo. Miun miehenikin aina sanoi, että ei ole syytä valittaa, näin on hyvä. Tänne jäisin, vaikka Karjala saatais takaisin.”

Laatokka mielessäin 1 ja 2

Teksti: Sirpa Suomalainen              Kuvat: Maarit Sihvonen, Pekka Pouhula ja Erkki Muukkonen

LAATOKKA MIELESSÄIN 1……

Kauan oli minussa itänyt ajatus päästä vielä kerran käymään isiemme ja äitiemme mailla Laatokan Kärpäsensaaressa.

Veljeni Pekka vaimoineen oli melonut kesäisin noita vesiä. Katsellessani upeita Maaritin ottamia maisemakuvia, tuli aina haikea huokaus. Oi miten hienoja upeita näkymiä, mitä mahtavia kallioita! Edellisestä käynnistäni oli kulunut jo 9 vuotta. Ja sitten repesi: Pekka ilmoitti, että hänellä on tiedossa oppaat, soutajat ja veneet.

Serkkuni Merja oli myös kaihonnut päästä vielä kerran Kippoon ja Lauksalmeen, isänsä entisille asuinsijoille.

Faktat: Vene oli moottorikäyttöinen, tosin pieni, mutta johon mahtui 4 henkilöä.Kuljettaja oli, tarvittiin kolme matkalaista. Teimme kyselyjä ja epäröintien jälkeen oli vastaus: ”Ei myö nyt taijeta lähtii ku ei tiijä, mitä tuo Putini oikein meinaa.” Merja, minä ja Jukka-veli rohkaistuimme ja sanoimme: ”Kyllä myö lähetää.”

18_moottorivene

Heinosten moottorivene lähtövalmiina. Laatokalla vesi oli reilusti alahaalla, ylettyi kuitenkin rantaan asti.

Viisumit hankittiin, muistilistat matkaa varten suunniteltiin, ja tavarat pakattiin Merjan autoon. Merja, kokenut retkeilijä tiesi tarkalleen, mitä ja kuinka paljon pitää ottaa mukaan. Teltta, makuupussit, alustat, ruokaa, juomaa ja retkimuonaa tarpeeksi, koska saarikauppoja ei sielläpäin ole liiemmin tarjolla.

Ajomatka oli pitkä, Merja ajoi satoja kilometrejä valittamatta, ja minä vain istuin vieressä suuta soittaen yrittäen olla myös jonkinlainen kartanlukija. Ennen Niiralan raja-asemaa oli matkaporukka koossa, ja ylitys toiseen valtioon sujui ongelmitta. Vihdoin pääsimme autoletkassa Vätikkään Heinosten mökille, josta oli tarkoitus lähteä pienellä paatilla kohti lähes tuntematonta.

10_Heinosen mökki

Heinosten venevaja, taustalla pilkistää mökin punainen nurkka.

Puuvenesoutajat Erkki ja Risto painelivat näkymättömiin joutuisasti, ja heitä seurasi pariskunta Pekka ja Maarit omilla kajakeillaan. Peränpitäjinä minä, Merja, Jukka ja Pouhulan Pekka kokeneena kipparina, johon me tietämättömät panimme toivomme päästä perille turvallisesti ja vaivattomasti.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Kojonsaaren hiekkarannalla. Etsimme omat telttapaikkamme.

22_kojonsaari

Kojonsaaren leiripaikka. Keskellä ruskea ”pakastin” arkku, Pekka P:n kehittämä kylmälaukku pitkille kesäretkille.

Rantasalmelaisten miesten mainion muikkukeiton ja tervetulojuomien jälkeen saimme nauttia täydenkuun lumosta. Kallion takaa nousi suuri oranssinen täysikuu, jota veli-Pekka tavoitteli syliinsä antaakseen kuun armaalleen kuitenkaan siinä onnistumatta.

25_pekka ja kuu

Pekka toimittamassa kuuta taivaalta armaalleen.

Jossain hämärän rajamailla alkoi kuulua venäjänkielistä molotusta. Hengitystä pidätellen kuuntelin, kun telttaamme kevyesti hipaistiin, ja ääni kuului jo ihan vierestä. Merja ilmeisesti oli hereillä ja ymmärsi puheen, kun napautti terävästi: ”njet.” Se riitti, askeleet veivät poispäin, sydän rauhoittui, votkakauppiaat luovuttivat.

Aamu hietikolla valkeni, ei ihan helteisenä, mutta me naiset päätimme mennä heti uimaan. Muutamat räpistelyt, hui miten kylmää, mutta nahkat kasteltiin. Sitten Pekka topakoitui miesten puolesta: ”Kyllähä myökii nyt uskallettaa, kerran naisetkii!” Pieni aamuverryttely rannalla kirvoitti kankeat jäsenemme pituushyppykisaan, jonka voittivat miehet Suomen urhokkaat.

30_pituushyppy

Leppoisan aamun kisailua Kojonsaaren hiekkarannalla.

Sitten veneet ja kajakit vesille ja suunta kohti Kärpäsensaarta. Minulla ei ollut aavistustakaan mistään suunnasta, mutta kipparilla oli kaikki hallussa, ja matka taittui sujuvasti eteenpäin. Maisemat olivat huikeita, pilvipoutaa, lukemattomien saarten lomitse ”kotia kohti”.

32_Tauko

Laatokka näytti parhaimmat puolensa. Tauko jollakin lukuisista kallioluodoista.

Kärpäsensaaren kallioiselle rannalle leiriydyimme ja laitoimme ruoan. Venesoutajilla tuntui olevan tärkein kapistus ihmeellinen valtava arkku, jota he kutsuivat pakastimeksi. Siellä säilyivät hyvin kylmänä muikut, voit, juustot, tyrnihillot ym. herkut, jotka pitävät miehet vesillä.

Sitten hevoskierrolle Kippoon kokoustamaan.

40_Kipon kokous

Kipon Perinneyhdistyksen vuoden 2015 virallinen kokouskuva.

Vähän sateli, ukkonenkin jyrähteli, mutta se ei menoa haitannut. Pekka-veli piti lyhyen puheen Kipon perinneyhdistyksen virallisessa kokouksessa, joka voidaan pitää vain hevoskierrolla. Melkoinen yllätys oli minulle syntymäpäiväonnittelut, kuohuvaa ja upea lahja, kuva isän kotipaikasta, joka joskus oli rannan tuntumassa.

45_sirpan lahja

Kippo. Sirpan, Pekan ja Jukan isän Olavin sekä Merjan äidin Katrin kotipaikka. Olavi ja Katri olivat sisaruksia.

Nyt me seisomassa mäen nyppylällä, hevosen työpaikalla. Mielettömän ihanaa ja uskomatonta. Sellast tääl Karjalas on.

Tunnelatausten ja kuohuvien herkistämä joukko marssii pitkässä heinikossa kohti rantaa. Hiljaisina, kyyneleisinä, liikuttuneina, että vielä pääsimme tänne.

46_Pekka ja sirpa

Sisarukset Pekka ja Sirpa kotikonnuilla.

Lähdemme Merjan kotiin Lauksalmeen. Pienen etsinnän jälkeen löytyy uskomattoman hyvin säilynyt maakellari ja ehjät lehmien juottokupit entisestä navetan pohjasta. Sielläkin pitää itkeä eikä se ole vaikeaakaan. Ihanaa kyynelehtiä näissä mielettömissä paikoissa onnen tunteiden laineiden lyödessä yli äyräiden.

Palaamme leiripaikalle, jossa oli jo kalaverkot laskettu ja iltanuotio sytytetty.

70_verkonlasku

Risto ja Erkki verkonlaskussa.

Sieltä löytyi eräs ihmeellisyys, saha polttopuiden tekoa varten. Sellainen saha, jossa oli pelkästään terä ja narut ja jota Merja-serkku käytteli tottuneesti nirhatessaan nuotiopuuta pienemmäksi. Kehui kylläkin, ettei hän ole tällaista ikinä ennen nähnytkään.

Aamulla teltasta kömpiessä näimme hauen ja ahvenet mahat auki retkottamassa nurmikolla. Kalamiesten paistamat suolalla, voilla ja ruohosipulilla höystetyt fileet maistuivat taivaallisilta. Täydellinen lopputulos, oli hyvää.

78_haukufile

Kuhkaan saaren Ryhmänlammelle pääsemme kipparin kera ihailemaan uskomattoman upeaa mäntymetsää. Täällä on erikoinen tunnelma: rauhallinen, hiljainen tuulenhyminä. Pitkiä, suoraselkäisiä, valtavia mäntyjä sadoittain, jotka kilpailevat valosta venyttäen runkojaan kohti aurinkoa ja taivasta. Jokunen lintu varoittelee lajitovereitaan, muuten vain äänessä hiljaa viriävä tuuli.

86_mäntymetsä

Matka jatkuu ja Läyleensalmen poukamassa pidetään evästauko. Heitämme haikeat hyvästit kippari-Pekalle ja toivotamme hänelle hyvää matkaa Rahmaan. Astumme moottoriin ja Jukka ottaa ohjat käsiinsä, Merja kartanlukijaksi, minä joutolaisena. Jukka kysyy: ”Mites nyt?” Pekka vastaa: ”No tuonne päin vaan, kyllä se Vätikkä sieltä löytyy”. Tuuli on navakoitunut, viilentynytkin, ja heti veneen irrottua rannasta joudumme ikävään ristiaallokkoon, joka keinuttaa ilkeästi. Kysäisen Jukalta: ”Ootko ennen ajanut tällaista venettä?” ”No, en ole”, vastaa Jukka. Matkalla ei mitään merimerkkejä, eväänä vain epämääräinen kartta vailla mitään nimiä. Merja tutkii karttaa, Jukka ruorissa on luottavaisen ja varman näköinen, niin kuin pitääkin olla. Nautitaan nyt maisemista, näistä ihanista Laatokan kallioista, lukemattomista luodoista ja saarista. Tuuli on navakkaa, joten takkia ja pipoa vaan päälle, nyt mennään.

Maisemat vaihtuvat, vai vaihtuvatko, lopulta kaikki näyttää samanlaiselta. Ollaankohan oikeassa suunnassa? Oikealla pitää pysyä eikä lähteä vasenta etsimään. Kyllä se Vätikkä ja Heinosen ranta sieltä löytyy. Sitten yhtäkkiä olemme paikassa, josta aukeaa rannaton selkä, ja yhä koveneva tuuli, jota päin puskemme.”Tästä me ei ole tultu”, kirkaisen.”Nyt ei ainakaan tuonne selälle lähetä”. Oikealla seisoo valtava kallio, jota kohti tuuli meitä painaa. Värisen kylmästä ja pelosta; tuohon jos murskaudumme, hukumme kaikki, eikä kukan meitä täältä ikinä löydä. Hätäinen rukoukseni ylöspäin ei tyynnytä aaltoja. Vetäisen balsamipullon taskusta ja yritän sillä rauhoitella itseäni. Selviämme kalliosta, sitten oikealle, oikealle….. Merja on kiinni kartassa, Jukka tukevasti ohjaksissa. Minäkin asettauduin tähystysasemiin entistä tiukemmin. Huomaan muutaman lähellä pintaa olevan vedenalaisen karin. Huomautan Jukalle vaarasta. Hänkin varmaan näki jotain ja ohjaa sivummalle.

90_vaahtopäitä

Vaahtopäitä Laatokalla. Kuva Rahmasta Kuhkaaseen päin.

Sitten tulee pissahätä jollekin ja minulta menee hermot. ”Nyt ei pysähdytä. Kuskaa veneestä”, karjaisen ja samalla kadun ja häpeän käytöstäni. Lukemattomien saarien, luotojen, niemien ja lahtien jälkeen vihdoin alkaa näkyä tuttuja paikkoja. Hiljainen kiitos puristuu sisältäni. Heinosilla meitä odottaa kuuma sauna, konjakki ja suklaa. Yö teltassa. Aamupala pihapöydän ääressä. Kiitokset, halaukset, ihanat ihmiset nuo Heinoset.

Pitkä ajomatka Merjalla, joka ei valita, on iloinen, reipas, ihana matkakumppani, kuten myös Jukka. Rajatarkastuksessa ihana yllätys: hymyilevä nuori mies, joka puhutteli etunimeltä. Tämä matka ei unohdu. Minä vanha kärttyinen mummo sain olla hienossa seurassa, osaavissa käsissä mennen tullen. Merja, Jukka, Pekka-veli, Maarit, Pekka P, Erkki ja Risto: kaikille miljoonat kiitokset! Teitte matkastamme ikimuistettavan.

Kirjoitteli Sirpa

 

———————————————————————————————————————————————————

Teksti: Merja Härkönen              Kuvat: Maarit Sihvonen, Pekka Pouhula ja Erkki Muukkonen

LAATOKKA MIELESSÄIN 2……

Kippo – Kärpäsensaari, Lauksalmi – Kuhkaa, Lumivaara, Laatokka. Jospa ja kyllä me vielä kerran pääsemme siellä käymään. Näin olimme serkkuni Sirpan kanssa haaveilleet useamman vuoden ajan. Edellisestä käynnistämme oli yhdeksän vuotta.

Sirpan veli Pekka on käynyt Kipossa vaimonsa Maaritin kanssa joka kesä meloen viimeiset 10 vuotta ja ovat lähdössä taas.

Sirpan kanssa emme oikein ole vesi-ihmisiä, meitä ei melomaan saa, mehän kaatuisimme heti ja hukkuisimme saman tien.

Kevättalvella tuli Pekalta viesti, että hänellä olisi tiedossa vene, johon mahtuu kuljettajan lisäksi 3 henkilöä. Siitä se sitten alkoi matkan suunnittelu. Kuka mahtaisi lähteä meidän kanssa, Mirja, Pirjo, Pekka? Kuka venettä kuljettaa? Vähän laittoi miettimään sekin, että minun pitäisi lähteä itänaapurin puolelle omalla autolla. Niin paljon sinne mieli teki, että ajettava on. Töistäkin pitäisi saada vapaata.

Kevään aikana selvisi, että kanssamme lähtee Sirpan ja Pekan veli Jukka. Ryhmään kuuluvat myös Pekan ja Maaritin tuntema Pekka Pouhula ja 2 hänen kaveriaan Rantasalmelta. Näistä kolmesta meille vieraasta miehestä joku kuljettaisi meidän venettä.

60_moottorivene

Busterilla Laatokan vesillä. Sirpa, Kipon Pekka, Pekka P. ja Merja

2.7.2015 torstaina töistä päästyäni hain Sirpan ja matka alkoi kohti Kotkaa Pekan ja Maaritin luo yöksi. Myös Jukka tuli sinne Turusta. Pekan avustuksella täytettiin niin matkustajien kuin autonkin paperit valmiiksi rajan ylitystä varten.

Perjantai aamuna lähdettiin kohti Niiralan raja-asemaa helteisessä säässä. Tohmajärvellä tapasimme 3 vierasta miestä Pekka P:n, Erkin ja Riston, joilla oli mukana kajakki ja iso soutuvene. Rajamuodollisuudet sujuivat hyvin, Pekka P ajoi edellä ja opasti ja toinen Pekka varmisti perässä.

Rajan tuolla puolen tankkauksen jälkeen Erkki siirtyi minun autoon, mikä oli todella mukavaa ja helpottavaa ja toi turvallisuuden tunnetta ajoon, kun hän opasti ja neuvoi ja kaikenlisäksi oli mahtava matkaopas. Sortavalassa pysähdyttiin syömään ja käytiin matkamuisto- ja juomaostoksilla.

Hyvän oppaan johdolla matka jatkui kohti Lahdenpohjaa. Aikaisemmilta matkoilta linja-auton kyydissä muistin, että tie on tosi mutkainen, mutta kyllä se tuntui itse ajaen vielä mutkaisemmalta.

Erkki sai muutamankin kerran huomauttaa, että tässä alkoi kylä ( nopeusrajoitus 40km) ja vastaavasti nyt kylä ohitettiin. Onneksi ainoan ratsian kohdalla nopeus oli kohdallaan.

Kurkijoen Vätikkään ajoimme Ihalan kautta. Isän isän koti oli Ihalassa aivan tien vieressä. Aikaisemmalla reissulla olen sen talon tunnistanut lähellä Ihala-jokea. Nyt jäi tunnistamatta.

Vätikkään Heinosen mökille saavuimme illan suussa ja siinä alkoi heti veneen ja kajakkien lasku vesille ja niiden lastaaminen. Ilta oli aurinkoinen ja lämmin.

15_soutuvene

Riston soutuvene lähtövalmiina Heinosten mökin rannassa.

Pekka ja Maarit lähtivät kajakeillaan, Risto ja Erkki soutuveneellään ja me loput Heinosen moottoriveneellä, jota kuljetti Pekka P kajakkinsa ollessa hinauksessa.

Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme lyhyen matkan jälkeen Kojonsaaren hiekkarannalle. Ranta oli pitkä ja siellä oli jo jonkin verran retkeilijöitä viettämässä kaunista iltaa. Hienoa lämmintä hiekkaa oli pitkälle rinteeseen. Kuinkas tässä saadaan teltta pysymään pystyssä? Löytyihän sieltä kiviäkin tikkujen päälle pitämään telttaa paikallaan. Sitten kuului kutsu: ”Kaikki tänne päin ja lautaset mukaan” Erkki ja Risto olivat keittäneet Rantasalmelaista rantakalaa ja tarjosivat sitä maukkaan ruisleivän kanssa.

20_rantakala

Rantasalmelainen rantakala. Vettä, muikkuja, voita ja suolaa sopivasti annosteltuna ja oikeassa suhteessa. Mestarikokki Risto osaa tämän homman.

Ilta oli lämmin ja todella kaunis auringonlaskun väreineen. Myöhemmin illalla täysikuu loi tunnelmaa. Me olimme tulleet Laatokalle ja meillä oli mukavaa ja hyvä olla.

Yöllä naapurit valvoivat tosi myöhään ja soittivat musiikkia aika lujaa. Joku kävi koputtamassa telttaankin ja sanoi kysyvästi jotain, mie vastasin vaan njet ja hän lähti pois.

Aamu oli aurinkoinen ja lämmin. Sirpan kanssa käytiin heti herättyämme uimassa. Aamutoimien jälkeen ennen matkan jatkumista meillä oli pituushyppykisa, jonka voitti Jukka tai Pekka. Samalla muistelimme vuosia sitten Rahmassa käytyä mummojen kuulakisaa ja muita hauskoja tapahtumia.

Aurinko paistoi, oli niin lämmintä, että t-paidalla tarkeni hyvin. Maisemat olivat kauniit, oli mukava kulkea hyvässä seurassa ilman kiireen kierää ja vaan nauttia melkein tyynellä Laatokalla olemassa olostaan.

28_kojonsaari

Kojonsaaren hiekkarantaa ja Laatokan ulappaa.

Aikaisemmat reissut on tehty Lahdenpohjasta lähtien, joten tämä suunta oli aivan uusi. Mennessä poikkesimme katsomassa Kiiskansalmea. Illan suussa saavuimme Kärpäsensaareen. Haaveilemamme leiriytymispaikka Konissa oli jo varattu. Hyvän paikan löysimme läheltä entisiä Kipon kalasaunoja Läyleensalmen rannalta. Edelliseen yöpaikkaan verrattuna tässä oli kallioinen ranta, mikä oli vaihteeksi oikein mukavaa.

35_leiri

Leirielämää Kärpäsensaaressa.

Leiriytymisen ja ruokailun jälkeen koko ryhmä lähti kohti Kippoa, äidin ja enon kotipaikkaa. Ukkoskuuro siivitti menoamme, mutta se ei tahtia haitannut. Tutulta näytti Kipon ranta, kivi, jonka kohdalla on hyvä rantautua ja nuo tutut koivut. Aina yhtä sykähdyttävää ja liikuttavaa. Tuvan kivijalan tapin luona selvisi minulle, että Pekka P:n isotädin mies Kilpiön Antti on ollut rakentamassa tätä taloa.

Hevoskierrolla pidettiin Kipon perinneyhdistyksen kokous. Viimeistään täällä naisväellä nousivat vedet silmiin.

44_sirpan synt

Sirpa synttärilahjaa avaamassa.

Kokouksen yhteydessä nostettiin kuohumaljat Sirpalle syntymäpäivänsä kunniaksi.

42_kipon kokous

Sirpan synttärijuhlallisuuksia.

Perinneyhdistyksemme sai kaksi uutta jäsentä, Erkin ja Riston, jotka osallistuivat kokoukseen. Lopuksi lauloimme Karjalaisten laulun.

Kipon mummon pihapiirissä kukkivat tiikerinliljat ja valkoiset ruusut. Marjapensaita oli edelleen nähtävissä. Kellarikuopan seinät olivat paikoillaan, samoin saunan paikka. Äidin leikkikivikin löytyi. Pihapiirissä tutkailimme vielä luonnon kasveja ennen matkan jatkumista.

48_Kipon jälkeläisiä

Merja, Kipon Pekka, Jukka ja Sirpa kotikonnuillaan.

Sirpa, Pekat ja mie jatkoimme matkaa kohti Kuhkaan saarta, Meijerniemeä ja sieltä isän kotia Lauksalmea, toiset palasivat leiripaikalle.

Meijerniemessäkin oli leiriytyjiä, Pekka kertoi heille venäjänkielen taitoisena minne ja miksi olemme menossa. Pienen harhailun jälkeen tulimme isän kotipaikalle. Pusikoituminen oli edennyt selvästi yhdeksässä vuodessa, puut kasvaneet navetan raunioissa.

50_Lauksalmi navetta

Navetan perustuksia.

Kaikki oli kuitenkin hyvin nähtävissä ja löydettävissä lehmien juottokuppeja myöten.

52_lauksalmi juottokuppi

Lehmien juottokuppi löytyi kasvillisuuden alta. Tämä navetta oli edistyksillinen 30-luvulla, hyvin on kestänyt.

Karjakeittiön katto oli romahtanut jo edellisellä kerralla, mutta vesisäiliö näytti olevan edelleen ehjä. Maakellari oli hyväkuntoinen tuuletusaukkoa myöten, ovi vaan puuttui. Kellarin vieressä oli kypsiä metsämansikoita. Viileässä kellarissa nautimme Karjalabalsami huikat liikuttunein mielin kuka mitäkin ajatellen.

54_Lauksalmi kellari

Kellarin tunnelmia.

Mummon pihassa kukki punainen ruusu. Palasimme hiukan eri reittiä takaisin veneelle. Lehdokit kukkivat tämän reitin varrella.

Ilta oli sateen jälkeen viilentynyt. Järvellä nousi Kuhkaan rannan suunnassa sumua. Kaarinan rantaan emme ehtineet poiketa, mutta se toi monia mukavia muistoja mieleen.

Leiripaikalla Erkki ja Risto olivat käyneet laskemassa verkot veteen.

72_verkonlasku2

Rantasalmen miehet verkolaskussa.

Ilta oli kirkastunut ja auringonlaskun värit olivat upeat. Vähän matkan päässä venäläisillä lämpeni telttasauna. Meidän miehet olivat sytyttäneet nuotion. Riston opastuksella pääsin kokeilemaan ketjusahaa. Paistoimme makkarat. Sirpan ja Jukan kanssa istuimme viimeisinä nuotiolla. Nukkumaan ei olisi malttanut mennä.

76_iltarusko

Iltamaisema.

Aamu oli viileämpi edelliseen päivään verrattuna. Verkot oli käyty nostamassa ja saaliina oli iso hauki ja ahven. Risto suolasi fileet ja paistoi ne trangialla voissa tosi taitavasti, oli paistanut joskus aikaisemminkin. En varmaan ole koskaan syönyt niin maistuvaa haukea.

77_kokki

Tässä tiemme erkanevat, Pekka ja Maarit kajakeillaan sekä Erkki ja Risto soutuveneellään lähtevät kohti Rahmaa. Pekka P lähtee Sirpan, Jukan ja miun kanssa kohti Kipon salmea ja sieltä Kärpäsen salmea pitkin kohti Sipronsaarta, jossa olimme päättäneet käydä.

80_sipro

Merja, Sirpa ja Jukka Siprossa omenapuiden katveessa.

Siprossa oli muista paikoista poiketen rakennusten puuosia jäljellä.

82_sipro2

Vanhaa hirsirakennetta. Ihmeellisesti säilynyt näikin hyvin.

84_sipro3

Kuolaimet nostettu näkyville Sipron saaressa.

Matkamme jatkui kohti Ryhmänlampea, jossa en ollut aikaisemmin käynytkään. Kun Pekka P:ltä kysyimme eikö hän haluakaan käydä sukunsa mailla niin hän totesi: ”Eiköhän täällä ole jo kyynelehditty tarpeeksi.” Kävimme kävelemässä ja ihastelemassa tosi kaunista männikköä Tainlahdesta lähtien.

Tuuli oli jo yltynyt jonkin verran, kun ajoimme aavaa Laatokkaa kohti ohittaen Sikakiven. Läyleensalmen kallioisessa poukamassa saarien suojassa pidimme ruokatauon. Tästä Pekka P lähti meloen kohti Rahmaa. Meidän matka jatkui Jukan ohjatessa venettä samaa reittiä kuin tullessa kohti Heinosen mökkiä. Alkumatka menikin hyvin Pekalta saadun kartan avulla reittiä seuraten. Jossain vaiheessa emme enää tarkalleen tienneet missä olimme. Vähänkin aukeammalla tuuli keikutti venettä ja vaahtopäitäkin esiintyi. Mutta ei hätää eikä panikointia, koska aavalle meidän ei pitänyt mennä, kunhan seuraisimme saarien rantoja tulisimme pakosta sinne minne pitikin. Jukka oli taitava ja varmaotteinen veneen kuljettaja.

65_ pekkaP ja Jukka

Pekka P opettaa Jukalle moottoriveneen ohjastamista.

Mietin ja kysyinkin häneltä muutaman kerran, että joko kätesi kramppaa, kun matka vaan kestää. Minä olin ohjaimessa vain sen aikaa, kun Jukka lisäsi vaatetta päälle. Kaikesta huolimatta helpotuksen huokaus pääsi, kun tulimme tunnistettavalle kohdalle eli vähän ennen Kiiskansalmen suuta.

Perille pääsimme hyvin. Tavaroiden purku veneestä ja veneen hinaus Heinosen Vilhon toimesta vajaan, telttojen pystytys heidän pihaansa jne. Saimme kutsun saunaan ja saunan jälkeen Heinoset tarjosivat vielä uuden huussin kunniaksi konjakit ja suklaat. Hyvä tovi juteltiin heidän kanssaan ennen nukkumaan menoa. Että maailmassa onkin avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä. Lämpimät kiitokset heille.

74_ensiapu

Avualis Sirpa hoitaa venekuskin palanutta niskaa.

Aamuyhdeksältä oltiin valmiit kotimatkalle. Jukka toimi erinomaisena kartanlukijana, missä auttoi hänen venäjänkielisten kirjainten tuntemuksensa. Yhdessä tienhaarassa käännyimme liian aikaisin oikealle ja sen ansiosta näimme Tervun keskustan. Kotimatkalla päätimme poiketa Lumivaaran kirkossa. Kirkon tiehaara olikin vaikeasti havaittavissa, vaikka kuinka tarkkoja olimme. Lumivaaran kylän ohi ajoimme ja palasimme takaisin päin, jolloin kirkko näkyi hyvin tielle ja sinne oli helppo löytää. Tässä kirkossa käynti on aina hyvin vaikuttava kokemus.

Matka jatkui pysähtymättä Lahdenpohjan ja Sortavalan ohi.

Ruskealan kylän kaupassa pysähdyimme ostoksilla ja tutkailimme mitä tien toisella puolella olevalla torilla on kaupan.

Jatkoimme samaa tietä eteenpäin, josko sieltä pääsisi isolle tielle. Ei päässyt, mutta pysähdyimme aika isolle ortodoksiselle hautausmaalle kävelemään. Keskellä hautausmaata oli alue, jonne oli siirretty suomalaisten hautakiviä. Hautausmaalla oli myös muistomerkki tekstillä: 1939-44 sankarivainajien muistolle, yli rajojen kulkee uskon ja toivon tie.

Sirpan kanssa kotona Tampereella oltiin puolen yön tienoissa.

Matka oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Seura oli mitä mainioin. Kiitokset Pekalle ja Maaritille, että pääsimme mukaan, Pekka P:lle hyvästä kyydistä, mukavista kertomuksista ja mielenkiintoisista keskusteluista, Erkille erinomaisesta matkaoppaana olosta, Ristolle maukkaista kaloista, Sirpalle ja Jukalle hyvästä seurasta.

Kun veljelleni keväällä kerroin tästä matkasta ja haaveestamme Sirpan kanssa, jos me vielä kerran päästäis??

62_merja ja sirpa

Merja ja Sirpa keräämässä muistoja talvea varten.

Marko meidät tuntien totesi, ai kerran ?????!!!!

Kirjoitteli Merja

Äitini muisteluksia

Teksti: Kirsti Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo   Kuvat: Perhealbumista ja SA-kuva arkistosta

Esipuhe

Oheinen teksti perustuu äitini Kirsti Pouhulan, omaa sukua Kirsti Innasen, kymmenkunta vuotta sitten kirjoittamiin muistiinpanoihin. Hän kuvaa tekstissä sota-aikaa, evakkomatkoja ja nuoruuttaan.

Tekstiä on editoitu paikoin voimakkaastikin luettavuuden helpottamiseksi, mutta koko ajan on pitäydytty äitini muistikuvissa.

Luku 1
Ensimmäinen evakkoon lähtö

Vanhempieni Heikki ja Lyyti Innasen koti sijaitsi Laatokan Karjalassa Jaakkiman Pajasyrjän kylässä.

137186_innanen

Heikki Innasen pihapiirin rakennuksia -43. Kuva irrotettu 137186 SA-kuvasta

Talvisodan aikana isän serkun 20-vuotias tytär Martta, joka oli aiemmin jäänyt orvoksi, oli tuotu meille, koska hän oli sairastunut vakavasti. Hän oli työskennellyt Lahdenpohjassa kahvila-apulaisena. Koska sodan aikana piti mennä usein pommisuojaan, hän oli sairastunut ”lentävään tautiin”, kuten silloin sanottiin.

Hänet tuotiin meille hoitoon pari viikkoa ennen evakkoon lähtöä, sillä hänellä ei ollut muuta paikkaa, minne mennä. Diakonissa kävi häntä meillä hoitamassa. Martalla oli niin kovia kipuja, että häntä käänneltiin lakanoiden avulla kyljeltä toiselle.

Meillä asui myös talon vanha päivämies Pekko Ahokas, joka teki nuorempien miesten töitä, isänihän oli lähtenyt sotaan.

Maaliskuun yhdennentoista päivän iltana 1940, kun olimme jo menneet nukkumaan, ovelle koputettiin. Joku nuori mies sanoi, että kahden tunnin kuluessa pitää olla koululla. Siitä alkoi aika hässäkkä. Pekko Ahokas lähti viemään diakonissaa Mikliin, koska hän oli sieltä kotoisin

Äiti oli edellisenä päivänä kirnunnut voita ja paistanut lettuja. Naapurit olivat käyneet hakemassa voita, meille oli jäänyt kilon verran.

Evakkoon lähtiessäni muistan ajatelleeni, että tuohon nuo villatkin jäävät. Olin juuri opetellut karstaamaan ensimmäiseen kertaan. Villat karstattiin kahteen kertaan. Olin silloin kahdeksan vuotta vanha.

Pikku siskoni Saini istui sängyllä ja itki kovasti, kun hänet unesta herätettiin niin kuin meidät muutkin. Äiti haali reppuun ruokatavaroita. Kai hän otti rahat ja joitain papereitakin mukaan. Ei siihen reppuun paljon kertynyt. Äiti kantoi Sainia sylissä, häntä hiukan vanhemmat sisarukseni Rauha ja Ernesti kävelivät kummallakin sivulla, minä, siitä sisarusjoukosta vanhin, kuljin perässä.

Ennen kuin lähdettiin koululle, Martta oli pyytänyt minulta, että tuo Kirsti monta lasillista vettä sängyn viereen. Hän sanoi, ettei lähde mihinkään, hän kuolee siihen. Olivat ne seuraavana päivänä Martankin hakeneet. Hän kesti Savonlinnaan asti. Siellä 20-vuotias Martta Innanen kuoli. Hänet on kai haudattukin Savonlinnaan. Hänen siskonsa Elma muutti myöhemmin Ruotsiin.

Kun kaikilla oli jo vaatteet päällä, äiti sanoi Ekulle: ”laita nuo letut taskuusi”. Eri paria oli mennyt sukat jalkaan ja lapaset käteen. Kaikki oli vähän sekaisin ja oli pimeää. En muista kenenkä hevosella koululle mentiin, kun toinen meidän hevosista oli viety sotaan ja toisella Pekko Ahokas oli viemässä sitä diakonissaa.

Kun päästiin koululle, siellä pakattiin reet täyteen ihmisiä ja lähdettiin ajamaan kohti Uukuniemeä. Reki oli niin täynnä, että pikkuinen Rauha oli kolme kertaa tippunut reen kyydistä. Onneksi se aina huomattiin ja hänet löydettiin.

Parireki Toini Eeron veli

Kuvassa sama reki jolla ihmisiä ja tavaroita kuljetettiin. Kutsuttiin evakkoreeksi.

 

Äiti pyrki pysymään kotijoukkojensa lähettyvillä. Samassa matkassa olivat mummoni ja ukkini Katri ja Simo Kukko sekä samassa taloudessa asuvat äitini Lyyti Innasen sisko Impi ja enoni Simo Kukon vaimo Elsa lastensa kanssa. Kukon suvussa oli neljässä sukupolvessa yhdelle pojista annettu nimi Simo, joten Simo Kukkoja oli suvussa monta.

Saavuttiin jollekin koululle, siellä nukuttiin varmaankin paljaalla lattialla ja kaikki söivät omia eväitään, mitä kullakin sattui olemaan. Siellä kaikille ripustettiin kaulaan pahvilaput, joissa oli nimi.

Pian pakattiin taas reet täyteen ja lähdettiin kohti Kesälahtea. Jossain isossa kauppatalossa oltiin pari päivää.

Aurinkoisena ja kylmänä kevätpäivänä ihmiset istuivat penkeillä ja kuuntelivat radiosta uutisia, kun rauhan ehdot luettiin Karjala, oli menetetty. Tunnelma oli ankea, koska kaikki olivat odottaneet, että käännytään takaisin kotiin. Eihän me lapset asiaa niin ymmärretty. Minäkin leikin naapurin tyttöjen kanssa.

Samana päivänä pakkauduttiin taas rekeen ja mentiin Kesälahden kirkolle. Majoituttiin kirkkoon yöksi. Siellä oli kylmä. Kamiinan viereen yritettiin päästä. En muista, että missään olisi tarjottu ruokaa. Kai me syötiin omia eväitä. Sainihan imi vielä tissiä. Oli äidillä pullo mukana.

Silloin 15-vuotias Toini jäi kotiin muka lehmien kanssa tulemaan. Hänellä oli ollut siellä paha olla, kun kaikki pienet elukat oli pitänyt tappaa. Kukon Jussi oli tullut niitä tappamaan. Toinin oli pitänyt ottaa kiinni kanoja ja lampaita. Lehmät oli päästetty irti navetasta ja niitä oli lähdetty ajamaan Uukuniemelle päin.

Kirsti ja kanat

Äitini Kirsti syöttämässä kanoja Pajasyrjällä 1930-luvun puolivälissä. Taustalla näkyy riihi. Äitini ei pidä kuvasta, koska housut näkyvät hameen helman alta.

 

Isä oli päässyt seuraavana päivänä kotiin ja teurastanut sian. Sian lihojen lisäksi hän oli laittanut hevoskuormaan postelsäkin, johon oli laittanut vaatteita, astioita ja peilinkin, joka säilyi ehjänä. Hän ajoi hevosella Savonlinnaan ja sieltä junaan, jonka määränpää oli Pekanpää Tornionjoen varrella.

Toini kulki lehmiä ajamassa Malisten naisten kanssa. He kävelivät kauan, mutta meidän lehmät hävisivät, ehkä ne sekaantuivat muuhun laumaan. Paleltui lehmiä toki hankeenkin.

Kesälahdelta meidät lastattiin kuorma-auton lavalle. Lavalla oli jo ennestään viljasäkkejä. Niiden päälle asetuttiin. Rauha ei antanut miesten nostaa itseään ja äidin piti kiivetä lavalle Rauha sylissään. Miehet nostelivat meidät muut lavalle. Kun tuli jokin iso mäki, eikä auto noussutkaan mäen päälle, meidän piti tulla lavalta alas. Meidän piti myös mennä lumihankeen, kun joittenkin herrojen autot menivät ohi. Ottivat vielä valokuvan, kun seistiin hangessa kylmissään ja pienimmät itki. Muistaakseni sanottiin, että ne oli ruotsalaisia herroja.

Viljasäkkien päällä mentiin Savonlinnaan ja siellä johonkin tehdassaliin. Siellä meille annettiin peltimukeissa maitoa ja näkkileipää. Ei oltu siellä kuin muutama tunti, kun linja-auto haki meidät pienen matkaa asemalle ja junaan.

Junassa oltiin muistaakseni monta päivää. Juna seisoi pitkiä aikoja asemilla. Junassa oli tungosta ja ahdasta. Muistaakseni ukkini nosti Simo-enoni Kalevi -pojan nukkumaan tavarahyllylle. Ne olivat sellaisia punottuja, antoivat vähän periksi ja painuivat notkolle nukkujan alla.

Oltiin samassa porukassa ”mummolaisten” kanssa. Ei saatu ruokaa, mutta maitoa saatiin mukeihin. Ehkä vielä oli omia eväitä jäljellä. Jollakin asemalla jakoivat jotain keittoa, mutta se oli loppunut, kun meidän vuoro tuli.

Oltiin junassa lähelle Rovaniemeä, Ruikan seisakkeelle. Siellä oli hevosmiehet vastassa. Jäätiin junasta yöllä ja oltiin oikein väsyksissä ja nukuksissa. Kukaan ei olisi meitä huolinut, koska oli monta lasta ja kaikki muut olivat jo menneet rekiin. Lopulta joku otti meidät kyytiinsä.

Saavuttiin isoon taloon, jossa oli suuri kylmä tupa. Sänkyyn oli varattu oljet ja siihen paljaiden olkien päälle käytiin koko sakki nukkumaan. Hyvin nukutti, kun oli päästy junasta. Peittona oli se saali, jota Saini sanoo evakkohuiviksi. Äiti kertoi jälkeenpäin, kuinka hyvä se oli. Saini olisi muuten paleltunut.

Talossa oli emäntä ja kaksi aikuista poikaa. Ne olivat vähän päästään vialla taikka vähän pörrhöjä niin kuin siellä sanottiin. Lisäksi oli kaksi palvelijaa. Pesuvadissa tekivät puuron uunissa. He paistoivat joka päivä rieskaa ja antoivat meillekin. Ernesti itki: ”anna äiti sellaista leipää kuin kotona”.

Kun ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä oli päällä, rupesi hirveästi kutittamaan. Alusvaatteiden saumat olivat täynnä täitä, samoin sukkanauhat. Punainen risti auttoi meitä antamalla alusvaatteet. Minä sain vaalean vihreän flanellipaidan ja housut. Palvelijat lämmitti saunan. Se oli suuri kuin hevostalli ja jäi haaleaksi, justiinsa tarkeni pestä. Äiti pesi karjakeittiössä vaatteet. Siellä oli huono, ruosteinen vesi.

Äiti voivotteli joka päivä missähän Toini ja isä ovat. ”Mummolaiset” oli sijoitettu kilometrin päähän. Minä kävin siellä joka päivä.

Oltiin siellä Ruikassa ehkä kolme neljä viikkoa. Samassa pihapiirissä oli koulu. Kaihomielin katsoin, kun lapset olivat välitunnilla. Opettaja kutsui muutaman kerran omalle puolelleen. Niillä oli vauva ja sitä sai vaunuissa vähän työnnellä sisällä. Opettajan asunnossa oli niin siistiä ja kaunista. Ajattelin, että jos saisi tällaisessa olla. Ne vauvan vaunutkin olivat niin hienot, ettei me oltu sellaisia nähtykään.

Luku 2
Asettuminen Pekanpäähän

Eräänä päivänä tulin ulkoa sisään ja näin eteisen penkillä rukkaset, jotka näyttivät isäni rukkasilta. Ja olihan isä tuvassa. Nuoremmat kieppuivat isän ympärillä. Oli riemastuttava olo, kun isä oli tullut. Hänen repussaan oli vielä kotoa laitettua evästä, leipää ja pullaa. Se oli erityisesti Ernestille mieluista.

Isä oli optimistisella mielellä. Hän sanoi, ettei enää ole mitään hätää. Mennään Pekanpäähän. Sieltä on vuokrattu keittiö ja kamari, jotka ovat erillisessä rakennuksessa. Veikko-hevonen on jo siellä, samoin kotoa tuotuja tavaroita. Ensin mennään junalla alakoulun opettaja Erika Alatalon luo.

Heti seuraavana päivänä lähdettiin junalla Pekanpäähän. Kun tultiin asemalle, aseman hoitaja vei meidät omalle puolelleen ja tarjosi mehua ainakin meille lapsille. Siellä oli joka paikassa ystävällisiä ihmisiä. Ensin oltiin yötä opettajan talossa. Aamulla lähdettiin sinne kortteeriin. Koska siellä ei ollut huonekaluja, tehtiin seinään kiinnitetty laveri ja varmaankin talosta saatiin pöytä, jonka ääressä syötiin.

Siitä elämä vain rupesi sujumaan. Äiti alkoi käydä siinä talossa lypsämässä. Sieltä saatiin maito. Odoteltiin, koska Toini tulee. Sitten tuli kortti, jossa hän kertoi, koska ja millä junalla hän tulee. Minä tietysti läksin vastaan sen talon tyttöjen kanssa.

Kun juna saapui asemalle ja näin Toinin, rupesin hyppimään laiturilla ja huusin ”Toni, Toni!”. Asemamies otti kiinni ja sanoi, putoat vielä junan alle. Toinikin oli ruvennut junassa huutamaan ”Kipu, Kipu!”. Malisen naiset olivat pitäneet kiinni, ettei ennen aikojaan hyppää junasta. Nyt jälkeenpäin ajatellen, isän tulo ja Toinin tulo olivat onnen hetkiä. Oli selvitty yhteen vahingoittumatta. Voin vieläkin muistaa ne tunnelmat, joita tunsin silloin.

Rauhalle käytiin Ruotsin puolelta ostamassa valkoiset kumisaappaat. Ne olivat mahdottoman hienot ja kyllä niitä ihailtiin. Me tutustuttiin heti niiden talon lasten ja naapuritalojen lasten kanssa. Siellä oli joka talossa paljon lapsia. Se oli vaurasta seutua. Meidän talon lasten nimet olivat Anna, Greetta, Kaarlo, Olavi, Toini, Maila, Unto ja Eine. Emännän nimi oli Helli ja isännän Matti. Palvelijan nimeä en muista.

Pekanpään Alatalo

Pekanpäässä Alatalon edustalla. Unto Alatalo, Simppa Keskitalo (naapurin velmu poika), Toini Alatalo ja Kirsti.

Kävin siellä alakoulua sen kevään loppuun. Istuin Hulda -nimisen tytön vieressä. En ollut kuullut ennen sellaista nimeä. Silloin esitin kevätjuhlassa toisen tytön kanssa Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Minusta oli jo silloin vaikea laulaa. Jokainen tietää minun lauluäänen. Olenpahan vain laulanut.

Meihin tuli syyhmiinen tai syyhy. Varsinkin käsiä ja sormihaaroja kutitti. Terveyssisar kävi katsomassa ja antoi lääkkeet. Lisäksi piti käydä saunassa ja pestä kaikki vaatteet kahteen kertaan. . Joesta oli jo jäät lähteneet ja rannalla oli suuri muuripata. Siellä oli hyvä pestä vaatteita. Äitihän pesi siellä koko ajan ja Saini oli aina mukana. Kerran se meinasi hukkua. Kävi muka uimaan ja painoi vain pään veden alle. Eihän se ollut kuin toisella vuodella.

Samassa Pukeman talossa oli evakkona myös joku hienompi rouva tyttärineen. Kun jäät alkoivat lähteä Tornionjoesta, hän vei meidät retkelle Matkakosken rantaan. Oli mahtavaa katsoa, kun jäät lähtivät.

Me lapset oltiin aina siellä talon puolella. Kun ne söivät, seistiin keittiön ovella. Niiden tyttöjen kanssa leikittiin pallopelejä seinää vasten ja tehtiin vaikka minkälaisia käännöksiä. Koitti talonväki meitä työhönkin opettaa. Kesällä oli turnipsipellon kitkemistä ja harventamista. Kun yhden rivin olisi tehnyt, olisi saanut markan. Kolme riviä minä taisin saada tehdyksi. Välillä käytiin uimassa.

Talossa siivottiin kerran viikossa. Salin ja pirtin siivoaminen kuului niille tytöille ja minä olin tietysti mukana. Salista vietiin narulle kaikki liinat. Pöytien päällä oli monet liinat päällekkäin. Niitä heilutettiin ja ripustettiin narulle tuulettumaan. Samoin tehtiin matoille. Lattiat luututtiin. Palkaksi saatiin pala pullaa. Se oli hyvää. Joka lauantai käytiin myös pesemässä joessa housut ja paita.

Toini lähti heti Ruotsin puolelle piiaksi. Ensiksi hän meni taloon, jossa oli paljon lehmiä. Kävin siellä hänen luonaan. Minusta tuntui, ettei Toini mahtanut lehmille mitään. Hän itki ja kiroili, kun lehmät eivät tahtoneet mennä navettaan. Mitä se nuori tyttö isolle karjalle mahtoi.

Sitten hän meni Mölpperin kartanoon sisäköksi. Hän oli sitten siellä siihen saakka kun lähdettiin takaisin Karjalaan.

Pekanpäähän mentyämme isä joutui työvelvolliseksi Petsamoon. Ainakin hän oli siellä kesän 1941. Kun hän palasi, hän toi paljon suklaata jota saksalaiset olivat antaneet.

Äiti osallistui kaikkiin talon töihin, heinäntekoon ja leikkuuseen. Talon väki kävi lainaamassa Veikko -hevosta kyntöpariksi vähän kauemmaksi talosta. Kun tuli päivällisen aika, talon oma hevonen oli viety hyvään heinikkoon syömään, meidän hevonen taas aivan tyhjäksi kaluttuun peltoon. Äiti sattui näkemään sen. Hän haki Veikon pois ja sanoi, että hän ostaa hevoselle heinät, ei tarvitse luontokappaletta syrjiä. Muuta kielteistä siellä pohjoisessa ei ollutkaan.

Poikkilahden kansakoulussa kävin yläkoulun ensimmäisen luokan. Sinne oli pitkä matka. Pimeässä mentiin ja tultiin. Paljon lapsia kulki samassa porukassa.

Kirsti Pekanpäässä

Kirsti Pekanpäässä.

 

Seuraavana kesänä opin ajamaan pyörällä ja uimaan. Ensiksi uitiin tukki kainaloiden alla ja siitä sitten vaan veteen. Ernesti oppi uimaan samaan aikaan. Pojat heitteli pienempiä veteen eräältä kiveltä. Vieläkin muistan kiven, joka oli vähän matkan päässä rannasta. – Kyllä siellä puljattiin vedessä.

Vanhemmat olivat kuitenkin koko ajan sillä mielellä, että vielä mennään takaisin kotiin. Isän serkku Teräväisen Jussi ja Aino asuivat Piejillä. Ne puhuivat paljon politiikkaa ja uhosivat uutta sotaa, jossa valloitetaan Karjala takaisin ja mennään kotiin. Ne kävivät usein meillä ja me heidän luonaan. Minä kuuntelin hörössä korvin, mitä aikuiset puhuivat.

Siellä Piejillä – kuten monessa muussakin talossa – asuttiin kesällä navetassa. Siellä pohjoisessa pesivät navetat niin puhtaiksi, että niihin voi mennä asumaan. Ihmiset olivat hyvin siistejä. Kesäksi he peittivät salin huonekalut valkoisilla lakanoilla, eikä siellä käyty kesällä.

Keväällä, ennen kuin kesäsota syttyi, oli maaottelumarssi. Minäkin olin marssimassa. Matka oli kymmenen kilometriä. Viisi kilometriä käveltiin yhteen suuntaan ja tultiin takaisin. Yhdellä rouvalla oli rannekello ja hän katsoi aikaa, että kymmenessä minuutissa piti kävellä kilometri. Sattui oikein lämmin ja aurinkoinen päivä ja kuumissaan ja janoisina tultiin pois.

Kun sota alkoi, miehiä vietiin kuorma-autoilla. Miehet istuivat lavalla ja lauloivat Sillanpään marssilaulua ja Kankahalla kasvaa kaunis kukkanen nimeltään Kaarina. Miehet uhosivat tulevansa kohta takaisin ja me huiskutettiin tien reunalla. Sitten seurattiin tarkasti, kuinka ne valloittivat Karjalaa takaisin.

Luku 3
Takaisin Pajasyrjään

Lokakuussa mekin tehtiin lähtöä takaisin kotiin. Paluuseen piti hankkia luvat, koska se oli sotatoimialuetta. Härkävaunu tilattiin asemalle. Sinne sitten eläimet ja ihmiset. Hevonenhan meillä olikin. Lisäksi ostettiin sieltä kaksi lehmää. Kummankin nimi sattui olemaan Lykky. Lisäksi ostettiin heinää ja Ruotsin puolelta jauhoja ja muita ruokatarvikkeita.

Matka kesti monta päivää. Eiväthän ne tavaravaunut mene nopeasti, kun niitä vekslataan ratapihoilla. Aina taukojen aikana oli kova kiire saada vettä elukoille.

Kun saavuttiin Jaakkiman asemalle, enoni Simo Kukko oli meitä vastassa. Lunta oli jo maassa. ”Mummolaiset” olivat tulleet vähän aikaisemmin. Niinpä tiedettiin, että meidän talo oli ehjä. Navetan päätyyn oli tullut tykin ammus, muuten paikat olivat ehjät. Meidän kylästä oli palanut monta taloa. – Eihän siellä ole hyvää jälkeä, mistä sota on mennyt läpi.

Ensin oltiin mummolassa yötä. Sitten mentiin siivoamaan ja lämmittämään. Mitään huonekaluja ei ollut. Ryssät oli vieneet kaiken. Meidän taloa ne olivat pitäneet leipomona, sillä siinä oli hyvä uuni. Koska ei ollut pöytää, syötiin aluksi tiinun kannen päältä.

56303_pp

Kuva 56303 Pajasyrjän kylä kaakosta tien suuntaan. 9.10.1941. SA-kuva.

Ihmiset kulkivat talosta taloon etsimässä oman näköisiä huonekaluja. Venäläiset olivat kuljetelleet huonekaluja eri paikkoihin. Sillä tavalla löydettiin meidän pöytä ja sellainen selkänojallinen penkki.

Kyläläiset palasivat, vaikka talot olivat palaneet. Heikkitoisiilaiset ja Perätoisiilaiset kummatkin menivät Jaatisen taloon asumaan. Kun nyt muistelee kyllä niillä oli ahdasta. Porukkaa oli paljon ja talossa oli vain tupa ja kaksi kamaria, eivätkä nekään olleet suuria.

Ihmisillä oli kova halu palata kotikylään, vaikka siellä ei ollut heillä mitään ja sota oli edelleen käynnissä. Se oli ankea syksy ja talvi. Ei ollut oikein ruokatarvikkeitakaan enempää ihmisille kuin elukoillekaan. Polttopuitakaan ei ollut. Toisiin naiset purkivat korsuja ja saivat niistä kuivia puita. Niiden miehethän olivat sodassa. Meillä oli isä kotona, koska hänellä oli jo niin paljon ikää, ettei tarvinnut sotaan mennä. Isä kävi Saaren pitäjässä saakka hevosella ostamassa heiniä. Hän toi joskus leivänkin, ison limpun.

Naiset lähtivät melkein joka aamu Lahdenpohjaan katsomaan, jos jotain olisi tullut kauppoihin. He sanoivat ”menevänsä jonottamaan”.

Jouluaattona joku sanoi, että Huuhanmäen kauppaan oli tullut vehnäjauhoja. Isä lähti sinne ja otti minut mukaan. Hän sai kaksi kiloa vehnäjauhoja ja viisi kiloa ruisjauhoja sekä hiivaa. Niistä leivottiin jouluksi vähän pullaa. Kyllä se tuntui silloin herkulta.

Sinä talvena ei käyty koulua. Koulusta oli tehty vankila, missä oli venäläisiä vankeja. Niitä näytti olevan paljon, kun ne aina aamuisin menivät töihin halkoja tekemään. Ne saivat olla aika vapaasti. Ne kaivoivat lumen alta perunoita. Kaivoivat siellä muutkin. Joskus ne kävivät taloissa pyytämässä ruokaa. Kerran meilläkin kävi joku mies. Äiti antoi hänelle keitetyn punajuuren ja se mies nuoli kiitokseksi äidin kädet.

Oli vankeja taloissa töissäkin. Siilissä oli eräs mies, joka oli ammatiltaan suutari. Hän korjasi kenkiä. Hän näytti valokuvia vaimostaan ja lapsistaan.

Salolla Pitkäseen mennessä oli iso vankileiri. Sielläkin me penskat käytiin. Tehtiin muka kauppaa. Vietiin keitettyjä perunoita ja leivänpaloja. Vastineeksi saatiin alumiinista viilattuja sormuksia ja rannerenkaita. Eiväthän ne hääppöisiä olleet, eikä niitä pidetty. Hävisivät kohta. Se oli jännää, kun piikkilangan välistä vaihdettiin tavaraa eikä osattu puhua kuin käsin. Vangit olivat siellä vain sen talven, sitten ne siirrettiin jonnekin muualle.

Desantteja liikkui. Pimeällä näkyi valoja metsästä. Sitä ei pidetty yhtään minään, koska se oli niin tavallista. Äiti tosin sanoi pelkäävänsä mennessään aamulla navettaan, kun heinissä oli makauksen jälkiä.

Kun tuli kevät ja lumet suli, sodan jäljet alkoivat paljastua. Oli ruumiita, miinoja ja pyssyjä. Pojat olivat innokkaita etsimään kaikkea. Ne sanoivat, että ”lähdetään nuukelehtimaan”. Ekukin toi hylsyjä ja tykin kuulia sekä keltaista ainetta, jota sanoivat rotuliksi. Minäkin kävin katsomassa, että meidän latoon oli laitettu miina. Käviväthän ne purkamassa sen pois. Kun heinäaikaan haravoin piennarta, mies oli haudattu niin matalaan, että saappaat näkyivät.

Sinä kesänä lehmät sairastuivat punatautiin. Niitä ei myöskään voinut pitää irti, etteivät mene miinoihin. Niitä pidettiin lieassa. Aina päivällä piti käydä siirtämässä tappia. Tarvittiin hamara, jolla tappi iskettiin maahan. Ja aina jostain ojasta haettiin elukoille sangolla vettä. Ne joivat paljon. Se oli minun hommiani, samoin pienempien perään katsominen, mutta leikin varjolla se meni.

Siilin Merin kanssa leikittiin joka päivä. Välillä riideltiin ja vähän tapeltiinkin, sitten taas sovittiin.
Usein leikittiin Siilin liiterissä. Toiset oli lehmiä ja niissä oli punatauti. Leikittiin sitä, mitä aikuisille tapahtui.

Kirsti kuistilla2

Kirsti Pajasyrjässä aitan kuistilla.

 

Kerran meidän lehmältä niukahti jalka. Äiti käski minua menemään Paikjärvelle erään kansanparantajan luokse hakemaan jotain lankaa siihen hoidoksi. Minä en uskaltanut lähteä yksin metsätaipaleelle, kun pelkäsin desantteja. Tietysti pyysin Merin mukaan. Kun tultiin pois ja äiti sai tietää, että Meri oli ollut mukana, hän oli hirveän vihainen, koska se lanka ei vaikuta, kun en käynyt sitä yksin hakemassa. Kyllä se lehmän jalka ajan oloon parani.

Elämä normalisoitui. Karbidi-lampun valossa tehtiin mitä tehtiin ja käytiin aikaisin nukkumaan. Rauha usein nukahti kaikki vaatteet päällä johonkin pöydän alle. Äiti kehräsi. Minä kampasin usein äidin hiuksia ja ne ulottuivat melkein lattiaan ja raaputin päänahkaa.

Joskus käytiin Heikkitoisiilla ja pelattiin Mustaa Pekkaa. Pahvista oli tehty kortit, joissa oli vain numerot. Joskus Aulis, Ernesti ja minä vain kiisteltiin, joskus oli aikuisiakin mukana.

Syksyllä alkoi koulu. Vankien jäljiltä koululla oli suuria tyhjiä pahvisia leipälaatikoita. Merin kanssa haettiin niitä ja tehtiin niistä meidän luhtiin majaa. Kun tuotiin laatikoita, koirat alkoivat räksyttää meille. Me itkettiin ja huudettiin niiden nimiä: Jeppe ja Musti. Laatikoiden hakeminen loppui siihen yhteen kertaan.

Sepän pojat usuttivat niiden koiran minun kimppuun, kun menin kouluun. Lähtiessäni otin aina ladosta heinäseipään tapin. Sillä hätistelin koiraa. Se niiden Musti oli käynyt jonkun jalkaan kiinni. – Kesällä isä oli vihainen, mihin ne tapit olivat kadonneet.

Tavallisesti posti tuli Lemiseen, mutta sinä kesänä se tuli Sepänmäelle Jääskeläisille. Minulle oli kauhistus mennä sieltä hakemaan postia, kun pelkäsin heidän koiraa niin kovasti. Toini antoi minulle piiskaa, kun en lähtenyt hakemaan postia. Toisiin Aku vielä nauroi siinä pihalla.

Toini tietysti odotti kirjettä sotapojilta. Kun se tuli väsyksissä Nivalta heinänurmelta, olisi pitänyt olla posti käytynä. Toini vaati muutakin. Tuvan piti olla siistinä, kahvi tai korvike keitettynä ja kylmää vettä haettuna, että sai peseytyä, kun kuumissaan tuli töistä. Sen jälkeen Toini lähti lypsämään.

Minun piti päivällä käydä lehmien tappeja siirtämässä toiseen paikkaan, ruokkia sika ja huoltaa kananpojat sekä katsoa Rauhan ja Sainin perään.

Eku oli toisten työläisten mukana. Ne yöpyivät Nivan kylällä. Vain Toini kävi kotona koska hänellä oli hieno pyörä, jonka hän oli ostanut Ruotsista.

Huuhanmäen kasarmilta kävi aika usein sotapoikia ostamassa meiltä maitoa. Taisihan ne samalla vähän tyttöjä vilkuilla, olihan Toini silloin nuori neiti.

Me tehtiin lopulta Merin kanssa luhtiin kamarin tapainen jostain vilteistä ja oltiin siellä monta yötä. Olihan kesäaika. Kun yhtenä iltana oltiin siellä luhdilla, nähtiin kun iso mies käveli sinne meidän kämppään. Me odotettiin kauhusta jäykkänä, mitä tapahtuu. Se mies vain pani päänsä vilttien välistä, katsoi, kääntyi ja lähti kävelemään pois. Me saatiin jalat allemme ja juostiin koputtamaan aittaan, että päästäkää sisään. Toni ja Perätoisiin Inga nukkuivat aitassa.

Meidän leikit luhdissa jäivät siihen. Kyllä aitassakin oli jännää, kun Toni ja Inga tulivat yöllä ja rupesivat puhumaan illan tapahtumista. Me oltiin nukkuvinamme ja kuunneltiin, kuinka jokin alikessu oli sanonut rakastuneensa.

Toini ja Inga kävivät jossain latotansseissa. Ne olivat niin salaisia paikkoja, etteivät koskaan kertoneet, missä tanssit olivat olleet. Kerran ne nostivat minut kuuntelemaan Toisiin kamarin ikkunasta, mitä Toisiin naiset puhuivat tytöistä. Ingahan oli jo naimisissa ja Arvi oli sodassa. Kerran Arvi tuli lomalle, kun me oltiin kankaalla. Hän käski kiireesti meitä menemään Ingalle sanomaan, että tulla häntä vastaan heidän ladolleen.

Toisiilla oli paljon naisia. Anna ja Alviina olivat vanhempia. Nuorempia olivat Eemelin Hilja, Pekon Hilja ja pien Hilja. Pekon Hiljalla oli kaksi tyttöä: Leena ja Marja. Eemelin Hiljalla oli vain Aulis -niminen poika, jonka kanssa myö eniten leikittiin. He olivat meidän lähimmät naapurit.

Toisiin naiset kinasivat aika lailla keskenään. Aamulla he jatkoivat siitä, mihin illalla olivat jääneet. He olivat kuitenkin hyväsydämisiä ihmisiä. Kiteeltä kotoisin olevan Tiinan hoitivat hautaan saakka, vaikka hän ei ollut sukua. Hän asui Toisiilla. Hän oli tullut nuoruudessaan veljensä kanssa taloon piiaksi ja rengiksi. Tiinan veli oli kuollut jo aikoja sitten. Tiina vaan asusti Toisiilla. Söi sängyn kannella ja toi yöksi tupaan polan (= kevytrakenteisen sängyn, jonka alla oli pukit, niiden varassa laudat ja päällä posteli eli olkipatja).

Ei Tiinalla ollut tuloja. Hän eli aivan kyläläisten varassa. Kaikki veivät Tiinalle jotain, kun leipoivat tai teurastivat. Se oli sen aikaista sosiaalihuoltoa.

Istuin yhtenä kesäiltana aitassa, luin jotain kirjaa aitan ovi raollaan, kun pihaan tuli nuori mies, jolla oli suorat housut ja vaalea paita. Silloin oli harvinaista, että nuori mies käveli siviilivaatteissa. Mies näkyi menevän sisään. Vähän ajan kuluttua Toini hyppäsi kamarin ikkunasta ulos, otti Saininkin syliinsä ja lähti juoksemaan Toisiille päin.

Mies olikin tullut kosioretkelle. He olivat olleet kirjeenvaihdossa Toinin kanssa. Mies oli Soinisen poika salolta päin. Eipä hän sitten Toinille kelvannut, kun lähti karkuun juoksemaan. Äiti oli keittänyt kahvit ja poika oli jutellut isänkin kanssa. Kun mies oli lähtenyt, äiti oli kysynyt isältä: mitäs olisit tuumannut, jos olisi tullut vävyksi? Isä oli vain tuumannut, että aamulla ruvetaan kesantomaata kyntämään. Tytöthän olivat kirjeenvaihdossa monien poikien kanssa. Toni antoi joskus lukea niitä kirjeitä.

Viimeinen kesä ennen kuin lähdettiin taas evakkoon, oli rankka. Keväällä rakennettiin suuri lato. Minäkin olin katolla, kun katettiin sitä päreillä. Ensin oltiin myllyllä tekemässä päreitä ja laittamassa niitä pinoon. Sieltä on jäänyt mieleen puun hyvä tuoksu. Katolla isä näytti kädestä pitäen kuinka päin päreen pitää olla ja kuinka ne laitetaan lomittain.

Sinä kesänä minäkin olin yhtenä päivänä Nivalla heinässä. Äiti kehui, että saatiin heinänteko loppuun, kun oli yksi henkilö enemmän. Kehuminen oli niin harvinaista, että muistan sen vieläkin. Tuntui hienolta, että minusta oli apua.

Pommikoneet lensivät sinä kesänä jatkuvasti siitä yli. Tunnistettiin ne ja sanottiin vaan, että pommarit lentää. Kun oltiin Siilin Merin kanssa lehmiä siirtämässä ja lentokoneet lensivät, mentiin Merin kanssa ojaan pitkälleen. Meri oli paljon pelkurimpi kuin minä.

Juhannuksen jälkeen alkoi kuulua jo tykkien jylinä. Silloin arveltiin, että lähtö on taas edessä. Vaatteita pakattiin puulaatikoihin ja lähetettiin Joensuuhun Ingan äidin luokse. Kun tavarat sitten lopulta päätyivät evakkopaikkaamme Karijoelle, osa tavaroista oli hävinnyt.

Viime hetkeen saakka toivottiin, ettei Pajasyrjästä tarvitse lähteä. Kesätöitä jatkettiin, kuten ennenkin. Lähdettävä kuitenkin oli.

Ukkoni Simo Kukko kuoli niinä vuosina Pajasyrjässä.

Luku 4
Evakkoon Karijoelle

Syyskuun alussa tuli lähtö. Määränpäänä oli Myrkyn asema. Sellainen osoite maalattiin tuolien alle ja sängynpohjaan. Taas äiti ja me nuoremmat lähdettiin ensin. Toini ja isä jäivät sinne tulemaan sitten elukoiden kanssa. Siellä Myrkyssä oltiin monta päivää koululle majoitettuna. Kristiinankaupungin lähellä oleva Karijoen Alakylä oli meidän sijoituskohde. Kun mentiin sinne, meitä ei ollutkaan kukaan vastassa. Riihen luona seistiin odottamassa.

Kun isäntä tuli, hän sanoi, ettei ota meitä, koska meillä on ylimääräinen ihminen mukana. Meidän mukanamme oli Katri -mummo. Hän ei ollut aikeissa jäädä meille, mutta oli halunnut lähteä meidän kanssa pois sieltä koululta. ”Mummolaisten” piti asettua jonnekin lähettyville.

Lopulta piti hakea paikalle joku virkaa tekevä, joka sanoi isännälle, että teidän on otettava perhe vastaan. On sellainen määräys. Jokaiseen taloon tuli evakkoja.

Talot olivat suuria, mutta kaikkialla evakoille annettiin pienin kamari asuttavaksi, niihin piti isojenkin perheiden mahtua. Eivät ne selvästi olisi halunneet vieraita ihmisiä nurkkiinsa.

Isäntä oli Konsta nimeltään. Isäntä huusi meille monta kertaa ja kutsui meitä ryssän kakaroiksi, vaikka me koetettiin olla hiljaa kuin hiiret.

Vastaanotto ei ollut sellainen kuin Pekanpäässä. Karijoella oli tylyjä ihmisiä. Se oli lähellä ruotsinkielistä seutua. Väki oli omahyväistä.

Sahakosken talossa, johon asetuttiin, ei ollut kuin emäntä ja isäntä sekä palvelija, joka meni aina yöksi kotiinsa.

Kun oli ensimmäisenä päivänä päästy siitä riihen luota, emäntä toi ensimmäisenä nähtäväksi kuvan tyttärestään, joka oli kuollut yksitoista vuotta aikaisemmin. Niillä ei selvästikään ollut ollut aikomustakaan ottaa siirtolaisia, koska yhtään huonetta ei ollut tyhjennetty. Kun meidät oli pakko ottaa, he tyhjensivät kaikkein pienimmän kamarin, joka oli kai toiminut varastona. Toisena päivänä huoneen uuniin laitettiin sellainen levy, että yksi kattila sopi siinä kiehumaan. Huoneeseen mahtui juuri kaksi sänkyä ja pöytä. Siihen kamariin kuljettiin tuvan läpi.

Meidän muut tavarat olivat eteisessä tai vintillä. Se oli hankalin paikka, missä olen elämäni aikana asunut.

Kun isä tuli sinne, hän oli masentunut, eikä puhunut paljon mitään. Näin, että hän itkikin usein. Hän rupesi sairastelemaan. Vatsahaavaksi sitä sanottiin. Hän oli monta kertaa Isojoella sairaalassa.

Toini pääsi heti töihin kunnalliskotiin ja sai asua siellä. Me neljä nukuttiin samassa sängyssä. Silloin ajattelin, että jos vielä joskus saisi nukkua omassa sängyssä.

Huoneen ikkunassa ei ollut kuin yksinkertainen lasi. Talvella se oli paksussa jäässä, sen läpi ei näkynyt muuta kuin hämärää. Isäntä katkaisi illalla pääkatkaisijasta virran, kun he menivät nukkumaan. Joskus oltiin vielä syömässä, kun sähköt katkesivat. Eivät äiti ja isä pahemmin voivotelleet. Ehkä he ajattelivat, että isäntäväki saa tehdä kotonaan, mitä tahtovat, olivathan evakot tulleet heidän sähköään kuluttamaan. Meidän piti vain olla kiitollisia, että oli jokin paikka missä olla.

Siellä oli tapa, että matot laitettiin lattialle limittäin niin, ettei yhtään lattiaa jäänyt näkymään ja ne vielä naulattiin kiinni. Siihen kohti mistä me kuljettiin tuvan läpi kamariimme, laitettiin eri matto. Matot oli koko talven lattialla. Siellä oli kirppuja, ja ne vasta kutisivat.

Peseytyminen oli kaikkein pahinta. Ne lämmitti saunan ehkä kerran kuussa. Me mentiin aina kaikki yhtä aikaa saunaan. Saunan seinät olivat ihan kuurassa. Tietysti talon isäntä ja emäntä olivat käyneet ensin saunassa. Kun emäntä lähti saunaan, hän otti puukon mukaansa. Raapiko hän sillä enempiä likoja pois? Kun tuli meidän vuoro, saunassa oli jäljellä vähän löylyä ja vettä. Tuvan hellalta vietiin sangolla lämmin vesi.

Minulla oli kurjaakin kurjempaa, kun siellä Myrkyn koululla ollessa tuli ensimmäiset kuukautiset. Olin kipeä ja oksetti. Ei sellaista asiaa äidille sanottu. Tiesin kumminkin mitä se oli. Tyttöjen kanssa oli asiasta puhuttu. Jääskeläisen Maikko sanoi, että osta vain paperinenäliinoja. – Ei kai silloin muuta ollutkaan.

Kesällä oli parempi, kun saatiin ”kokilla” (= vintillä) nukkua, käytiin uimassa ja siinä lomassa kävin pesulla. Pyykkiä oli hyvä pestä Luoman rannassa. Kokilla oli isot pinot vanhoja Suomen kuvalehtiä ja Kotiliesiä. Ne olivat 1930-luvulta. Niitä oli mukava katsella. Siellä nukuttiin melkein jouluun.

Äiti huusi usein isälle, koska tämä ei mennyt ostamaan meille paikkaa, missä olla. Isä sanoi, ettei hän puutu asiaan. Tehköön valtio mitä tahtoo, kun on tällaiseen tilanteeseen saattanut. Jotkut kävivät Etelä-Suomesta ostamassa tilan. Jossain porukassa isäkin kävi kerran jotain paikkaa katsomassa, muttei se häntä miellyttänyt.

Melkein kolme vuotta asuttiin Karijoella. Siihen vain tottui. Me käytiin koulua. Sainikin aloitti jo koulunsa. Minä kävin siellä viimeisen luokan kansakoulua ja jatkokoulun. Sitä käytiin illalla. Se oli jo mukavampaa, kun tytöt kulkivat omassa porukassaan ja pojat omassa porukassaan perässä. Vähän katseltiin jo toisten päälle.

Rippikoulun aloitin syksyllä. Talvella kävin kutomakurssin seurojen talolla. Mulla ei ollut tarpeita kuin yhden lakanakankaan verran. Tuli siihen päähän kuitenkin kaunis kuvio. Ohjaaja pyysi minut muitten kaveriksi, että opin laittamaan polkimet oikein. Siinä iässä oppi helposti, kun homma oli mielenkiintoinen.

Kengistä ja vaatteista oli kova pula. Isä teetti jossain yksipohjaiset uilot. Ne olivat kylmät ja liukkaat talvella. Puputin Mari teki Toinin vanhasta ulsterista mulle hameen ja sellaisen boleron. Minulla oli myös punainen villapusero. Pidin niitä koko talven ja olin muka hieno.

Ajan mittaan sahakoskelaiset olivat ihan ystävällisiä, kun näkivät, ettemme me mitään hirmuja olleet. Yhtenä äitienpäivänä emäntä antoi meille kananmunia, kun laulettiin äidille. Sen kuuli emäntäkin.

Ensimmäisenä talvena laulettiin iltaisin virsiä. Rauhalla oli paras ääni ja hän johti laulamista ja me äidin kanssa laulettiin mukana. Huvit ja harrastukset olivat aika pienet

Toini kävi joskus meitä katsomassa. Hän riiasi siihen aikaan Pajasyrjän aikaisen naapurinpojan, Innasen Eeron kanssa. Sitten kerran Eero tuli kosimaan. Siinä oli jo kahvit juotu ja Eero sanonut sanottavansa. Minua jännitti niin kovasti, että multa pääsi pieru, kyllä hävetti, taisivat muut vähän hymyillä.

Seuraavana päivänä ne lähtivät Helsinkiin kihloja ostamaan. Isä vaan höpötti ”sit siint tolkku tulloo”. Ei tainnut olla ihan mieluinen vävy. Harvoinhan ne vävyt ovat mieluisia. Ei isä tullut vihkitilaisuuteenkaan Karijoen pappilaan. He asettuivat sitten Keski-Suomeen Uuraisten kuntaan.

Toinilla oli yhdet silkkisukat. Ne olivat parsitut, terässä ei ollut alkuperäistä sukkaa kuin päkiän päällä. Mutta ne oli nätisti parsittu ja kuin taideteoksia. Olin käymässä Toinin luona kunnalliskodilla, kun hän oli saanut kuulla, että kioskilta saisi sisäkautta sukat. Toini pakotti minut menemään sukkia kysymään. Ei siellä mitään sukkia ollut ja olisivatko minulle antaneetkaan, kun kaikesta oli kova pula. Hiivaakin piti jonottaa pitkiä aikoja.

Kun sitten tuli ensimmäinen tavara jota sai ostaa ilman korttia – olisiko se ollut kaurajauho – asiasta kerrottiin oikein radiossa. Vanhemmat ihmiset puhuivat, että nyt elämä rupeaa tästä korjaantumaan.

Saini ja Rauha olivat naapurissa lapsenlikkana. Rauha oli niitä lapsia katsomassa Päntäneelläkin, Kauhajoen länsipuolella.Pienestä hekin aloittivat rahan tienaamisen.

Minäkin pyrin Parikkalaan piikomaan, sieltä vastattiin, että tulla vaan, mutta isäpä ei päästänytkään. Äiti olisi päästänyt, en tiedä, mitä varten isä ei päästänyt. Olihan meillä kyllä jo lehmät Karijoella. Kesällä oli vuokrattu heinämaata ja viljaakin meillä oli. Mutta hevosta ei enää ollut. Veikko hevonen kuoli suolisolmuun, kun lähdettiin Karjalasta.

Karijoella kannettiin heinät latoon käsin sapilailla. Ehkäpä minun siksi piti olla äidin apuna. Isä sairasti paljon. Syyskesällä minun piti olla lehmiä paimentamassa joka päivä. Kun siellä juoksin vasikan perässä, nilkka niksahti jalasta. Se oli kauan kipeä, mutta parani se lopulta. Nyt vanhemmiten se nilkka ei taivu niin kuin toinen, mutta ne on pikku juttuja.

Ernesti oli kova poika ravustamaan kesällä. Siinä Luomassa oli rapuja. Syksyllä hän keräsi marjoja ja pihlajanmarjoja ja myi ne.

Luku 5
Asettuminen Lakaluomaan

Valtio tarjosi isälle tilaa Lapuan Lakaluomalta. Isä kävi sitä katsomassa ja hyväksyi tarjouksen. Niin me sitten keväällä 1947 muutettiin Lakaluomalle.

Taas vietiin tavarat, elukat ja ihmiset härkävaunuun. Koko yö matkustettiin, Seinäjoen asemalla sitä vaunua siirreltiin. Toisena aamuna oltiin Lapuan asemalla. Kun vaunun ovi aamulla avattiin, joku mies tuli juttelemaan. Se olikin Backmanni Lakaluomalta, läheltä paikkaa mihin oltiin menossa.

Lakaluoman tila

Lakaluoman tila 50-luvun lopulla.

Ei tilalla ollut silloin kuin latoja ja huono kärrytie perille. Kivirintaan päästiin aluksi asumaan. Se oli vähän parempi paikka kuin Sahakoski. Siellä pääsi eteisestä suoraan huoneeseen, jossa asuttiin. Huoneessa oli myös oikea hella, ei se tosin ollut koolla pilattu. Ei me sisällä kesällä juuri oltu. Ladon kynnyksellä istuttiin ja tehtiin töitä.

Kirsti Lyyti Ernesti

Kirsti, Lyyti ja Ernesti Lakaluomalla.

 

Seuraavana talvena isä ja äiti olivat metsässä kaatamassa hirsiä rakentamista varten.

Minä sain nukkua kokilla Hietamäen Liljan kanssa. Se oli lämmitettävä kamari.

Kivirinnassa ei ollut emäntää, vain kaksi palvelijaa Hämeenniemen Mirja ja Hietamäen Lilja ja tietysti talossa oli isäntä. Siellä ei syntynyt mitään skismaa käytännön asioista. Meidän lehmätkin mahtuivat samaan navettaan.

Simo -eno ja ”mummolaiset” jäivät Karijoelle. He ostivat vapaaehtoisesti maapaikan sieltä. Minä menin Karijoelle lopettamaan rippikoulun. Kun pääsin juhannuksena ripille, olin mummolassa kortteerissa.

Kirsti rippikuva

Kirstin rippikuva. Karjalaiset tytöt yhteiskuvassa. Kirsti oikealla.

Mummoni Katri Kukko kuoli Karijoella ja hänet on haudattu sinne.

Pajasyrjä

Pajasyrjä sodan aikana ja nyt

Teksti: Pekka Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo  Kuva:  Pekka Pouhula

Äitini suku on lähtöisin Jaakkiman Pajasyrjän kylältä läheltä Lahdenpohjaa luovutetusta Karjalasta. Hän on muistellut perheensä evakkotaipaleita ja asettumista lopulta Lapuan Lakaluomalle.

Nykyinen Pajasyrjä

Pajasyrjän maisemaa nykyisin.

Ensimmäisen kerran kävin Pajasyrjässä 1.9.2001 äitini, sisareni ja veljieni kanssa. Meitä oli kaksi autollista. Nykyisin kylän paikalla ei ole rakennuksen rakennusta. Olen ottanut yllä olevan kuvan suunnilleen Perä-Innasen kohdalta Sepänmäelle päin. Mummolani on sijainnut kuvan etualalla tien vasemmalla puolella.

Ensimmäinen ajatus joka tuli mieleeni, kun näin Pajasyrjän, oli etten ihmettele, miksi rakensin taloni sellaiseen paikkaan, missä se nyt on Rantasalmen Koisuanniemessä. Ehkä se johtui maisemasta. Ne eivät ole samanlaisia, mutta kummassakin paikassa talo on mäellä, josta näkee kauas. Mietin joskus vieläkin, mistä tuo ajatus tuli niin voimakkaana mieleeni. Se on mystistä.

Kun äskettäin löysin Pajasyrjästä jatkosodan aikana otetut SA-kuvat, tuli huikea tunne, että onpa ollut hieno ja elävä kylä. Näissä kuvissa kylä on talvisodan ja sitä seuranneen venäläisvaiheen sekä suomalaisten hyökkäysvaiheen jälkeen vielä suhteellisen ehjä ja paikat ovat tunnistettavissa.

Ottamaani kuvaa ja SA-kuvia katsoessa tulee miettineeksi, minkälainen tämä maisema olisi, jos maat olisivat jääneet suomalaisten haltuun.

* * ** * * * * * * * * * * * * * *

Teksti: Kirsti Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo  Kuvat: SA-kuva ja Pentti Puputti

Pajasyrjän SA-kuvien herättämiä muistoja

Pajasyrjä kylä kaavio

Pajasyrjän kylän kaavio. Piirtänyt: Pentti Puputti. Lisäykset Pekka Pouhula.

Netissä olevat alkuperäiset SA-kuvat ovat erittäin laadukkaita ja ammattikuvaajien ottamia, joten ne kertovat paljon kylästä ja sen rakennuksista. Koska minä itse en ole koskaan nähnyt Pajasyrjän kylää, näytin äidilleni Kirsti Pouhulalle (os. Innanen) näitä kuvia hänen lapsuudenkylästään. Seuraavassa on kahdeksan SA-kuvaa armeijan tekemine kuvateksteineen sekä äitini muistoja kuvien maisemista ja siellä asuneista ihmisistä. Myös enoni Ernesti Innanen on kommentoinut joitakin kuvia. Alkuperäisistä kuvista olen poiminut ja suurentanut muutamia yksityiskohtia, koska tässä blogissa olevia kuvia ei voi zoomata.

 

Lemisen talo
56266_pp

Kuva 56266                Ryssien komentopaikka 13.10.-41

 

Kuvassa on Lemisen talo. Santra Leminen asui talossa neljän poikansa ja kahden miniänsä kanssa. Kahden pojan kohtalo oli surullinen: Tauno kaatui rintamalla jatkosodan aikana. Samoina vuosina Veikko hukkui Lahdenpohjan kauppalassa.

Lemisen talo oli keskeinen paikka kylässä, koska sen tuvan pöydälle tuli posti kolme kertaa viikossa. Siellä oli aina lehtiäkin. Kylän pojat ravasivat rapaisine jalkoineen talossa katsomassa lehtiä. Miniät taisivat olla joskus vihaisia, kun olivat saaneet juuri lattiat pestyä.

Heillä oli iso puutarha, jossa oli kookkaita omenapuita. Santra oli hyväntahtoinen ihminen ja antoi puusta pudonneita omenia kylän lapsille. Kerran Ernesti ja Rauha olivat saaneet Santralta luvan mennä itse poimimaan omenat maasta. Kun he menivät niitä poimimaan, ei Santra eikä kukaan muukaan ollut kotona. Muuta talonväkeä oli kuitenkin tullut kohta kotiin. He olivat heittäneet Rauhan ja Ernestin aidan yli. Nämä olivat lähteneet juoksemaan pois. He eivät uskaltaneet mennä kotiin, vaan juoksivat mummolaan, Simo Kukon taloon. Mummola toimi meille aina turvapaikkana.

Kuvan taustalla näkyy Sepänmäen talo. Sieltä oli palanut navetta ja tultuaan evakosta heidän eläimensä olivat riihessä.

Takana vasemmalla näkyy meidän Puustan pelto ja sen pellon piennar. Pellon takaa oli raivattu uutta peltoa, joten paikan nimi saattaa viitata siihen. Suokkaan talo oli siellä metsän takana. He kulkivat jalkaisin usein sitä piennarta pitkin. Pientareella kasvoi mansikoita, mustikoita ja vadelmia. Pikkulapsina käytiin Ernestin kanssa siellä syömässä marjoja.

Kerran Suokkaan Aune, joka oli vähän vanhempi kuin me, tuli marja-aikaan siihen ja vaati meitä lähtemään heille leikkimään, taikka hän suuttuu. Niinpä me mentiin heille. Talossa oli joukko isompia poikia, jotka olivat kovia puhumaan. Istuttiin vähän aikaa sängyn kannella ja lähdettiin pois, koska ei uskallettu olla kauan poissa kotoa. Talo oli meidän mielestämme kaukana, koska se oli metsän takana.

56266_leminen

Lemisen puutarha, omenapuita. Kuva irrotettu 56266 kuvasta.

Enoni Ernestin mielestä omenaepisodi oli hiukan toisenlainen. Hänen muistoissaan Tienlaita-Innasen aikuinen poika Eino olisi pyytänyt Ernestiä ja Rauhaa ostamaan hiukan omenoita Lemisestä ja antanut vähän rahaa sitä varten. Lemisessä ei kuitenkaan ollut ketään kotona ja Ernesti oli pujahtanut aidan ali ja ottanut muutaman omenan maasta, kun Rauha oli huomannut jonkun tulevan tietä pitkin. Ernesti oli pujahtanut takaisin aidan ali ja he molemmat olivat lähteneet juosten pakoon. Kun he pääsivät mummolaan, he huomasivat, ettei rahoja enää ollut. Ehkä ne olivat pudonneet juostessa.

Ernesti on muistanut pari muutakin yksityiskohtaa. Hänen mielestään Veikko Leminen oli kävellyt ennen Lahdenpohjaa olevalla Aurajoen sillan kaiteella ja pudonnut rotkoon. Hän oli loukkaantunut niin pahasti, että oli kuollut pian sen jälkeen.

Hänen mielestään Puustan pellon pientareella kasvaneet mustikat eivät olleet aivan tavallisia metsämustikoita. Ernesti kutsui niitä piennarmustikoiksi. Ainakaan Lapualla hän ei ole koskaan tavannut niin suuria mustikoita. Ehkä mustikoiden kasvupaikka oli niin rehevä, että mustikat kasvoivat tavallista suurikokoisemmiksi.

Kansakoulu
56289_pp

Kuva 56289                    Pajasyrjän koulu 13.10.-41

Pajasyrjän koulu oli kaunis, vaalea ja hiukan punertavaksi maalattu rakennus. Kun meiltä päin mentiin kouluun, ensin oli jyrkkä mäki, sitten tuli vastaan koulualueen portti ja kaivo. Koulun ympäristössä oli isoja kuusia, jotka loivat juhlallisen tunnelman kun kouluun meni tietä pitkin. Usein kuitenkin kuljin kouluun pellon pientaria pitkin Timosen Sirkkaa hakemaan. Hänen kotinsa oli koulun vieressä. Se oli sellainen harmaa tupa.

Sirkka oli minua vuotta vanhempi. Kun menin ensimmäistä kertaa kouluun, kaikki isot tytöt tulivat ympärilleni ja päivittelivät, että noin pieni tyttö tuli kouluun. Minua ei koskaan kiusattu koulussa ja alakoulun opettaja, jonka nimeä en muista, piti minua lellikkinään. Hän pyysi minut monta kertaa asuntoonsa ja leikkasipa kerran hiuksenikin. Hän oli erakoitunut nainen, joka vältteli ihmisiä. Meiltä hän kävi hakemassa munia ja maitoa.

Ennätin käydä koulua vain vähän toista vuotta ennen kuin talvisota syttyi ja lähdettiin Pajasyrjästä evakkoon.

Kun Pajasyrjä oli vallattu takaisin ja jatkosodan aikana palattiin kylään, siellä ei voinut pitää koulua, koska koulussa majoittui sotavankeja. He menivät aina aamuisin metsätöihin vartijat mukanaan.

Vasta seuraavana vuonna alkoi koulu uudelleen. Olin silloin neljännellä luokalla. Opettajina olivat Lappalaisen Lempi ja Yrjö, jotka asuivat koululla. Lempi opetti 1-2 luokkia ja Yrjö muita. Sen jälkeen ennätin olla yhden vuoden oppikoulussa Lahdenpohjassa. Seuraavana syksynä lähdettiin taas evakkoon Pohjanmaalle. Minun muistoissani koulu pihapiireineen oli hyvin kaunis paikka.

Ernestin mielestä noin 5 km:n Meriään päin oli vankileiri parakkeineen. Olisiko ollut niin, että ensimmäisen talven jälkeen koululla majailleet vangit olisi siirretty siihen parakkikylään.

Ernesti muistaa myös, että sodan aikana Pajasyrjän koululla sai ilmaisen ruoan, joka oli keittoa tai kaurapuuroa. Ruoka valmistettiin koulun pihalla olleen saunan padassa. Oppilaat toivat itse leivän ja maidon sekä astiat mistä syötiin.

 Innasen taloryhmä
56303_pp

Kuva 56303                        Pajasyrjän kylä kaakosta tien suuntaan. 9.10.1941

Kuvassa tullaan kylälle Kankaalta päin. Se oli aukio, jossa poltettiin kylän juhannuskokko. Kuvassa on Perä-Innasen lato ja sen vieressä tuomi. Ennen ladon vieressä oli vinttikaivo, jossa kyläläiset juottivat hevosia, kun tulivat ajosta siltä suunnalta.

56303_raunio

Perä-Innasen talon rauniot. Kuva irrotettu 56303 kuvasta.

Taempana näkyy ensin Perä-Innasen savupiippu ja talon rauniot. Sielläkin oli pihassa tuomi ja vanha riihen rotisko. Se talo oli suuri ja maalattu keltaiseksi. Vanhin sisareni Toini meni sotien jälkeen naimisiin Perä-Innasen pojan, Eeron kanssa.

56303_innanen

Heikki Innasen pihapiiri. Kuva irrotettu 56303 kuvasta.

Aivan vieressä on Tienlaita-Innasen talo. Sielläkin näkyy tuomi säilyneen pihassa. Kummastakin talosta olivat säilyneet vain saunat, jotka olivat tien toisella puolella. Takaa pilkistää myös meidän, siis Heikki ja Lyyti Innasen koti. Ulkorakennukset ovat etualalla.

Kuvassa näkyy myös Jaatisen juuri ennen talvisotaa valmistunut uusi navetta. Se oli säilynyt ehjänä. Minun muistini mukaan Jaatisella oli iso keltaiseksi maalattu talo, jossa oli suuri hyvin aidattu puutarha ja paljon omenapuita. He myivät omenoita Lahdenpohjaan.

Sen talon toisessa päässä asuivat ennen sotia vuokralaisina Saimi ja Jussi Sinkkonen perheineen. Heidän lastensa kanssa leikittiin paljon. Myöhemmin he muuttivat kauemmas Soinisille.

Tienlaita-Innasen Aulis (jota meidän perheessä kutsuttiin Heikki-Toisiin Aulikseksi) tuli joka aamu meille leikkimään Ernestin kanssa.

Maisema alakaivolta päin
56305_pp

Kuva 56305                               Pajasyrjän kylä kaakosta 9.10.41

Tämä kuva on Innasen alakaivolta päin. Pajasyrjän kylä oli mäellä ja kaikilla taloilla oli mäen alla oma kaivo. Oikealla näkyy alakaivolle menevän polun varrella oleva lato. Taustalla näkyy myös kotitaloni pihapiiri.

56305_innanen

Heikki Innasen pihapiiri. Kuva irrotettu 56305 kuvasta.

Sieltä aittojen takaa meni kärrytie Siiliin kujosia pitkin. Kujosiksi kutsuttiin risuaidoilla reunustettua polkua tai tietä, jota pitkin lehmät ajettiin laitumelle. Kuvassa näkyvät hyvin Siiliin menevät kujoset. Niitä juostiin lapsena monet kerrat, kun leikittiin Siilin lasten kanssa. Siilin isossa talossa oli paljon lapsia, koska talossa eli kaksi miniää samassa taloudessa. Taloudessa elivät myös ukko ja mummo sekä Toivo-setä. Hänellä oli hallussaan yksi kamari.

Siilistä käytiin ostamassa hiivaa. He pitivät sitä varastossa.

Pajasyrjän kylämaisemaa
56308_pp

Kuva 56308                         Pajasyrjän kylä 9.10.-41

Kuvassa kujoset lähtevät Lemisen pihasta ja menevät Siiliin. Kuvassa näkyvät meidän rakennukset takaa päin sekä Jaatisen juuri ennen talvisotaa valmistunut navetta, aitat ja vähän talon päätyä. Sen takana on Lemisen riihi. Miehet nostavat perunaa. Venäläiset olivat tuoneet Malisen talon metsän takaa pellolle, mutta pystytys oli jäänyt kesken.

56308_kehikko

Malisen talon hirsikehikko. Kuva irrotettu 56308 kuvasta.

 

Heikki Innasen pihapiiri
137186_pp

Kuva 137186                               Pajasyrjän kylä kuvattuna 1/JR 48 päähyökkäyssuunasta etelästä. Keskellä Vaaraniemen ja Savolaisen taloryhmät, joissa kummassakin useita ryssien tulipesäkkeitä. 27.8.-43

Tässä kuvassa näkyy hyvin meidän koti Kankaalta katsottuna. Siinä pihapiirissä me on kasvettu ja leikitty sekä opeteltu työtäkin tekemään. Ne on niitä lapsuuden muistoja. Silloin kesäisin oli aurinkoista ja linnut lauloi. Minulle jäi mieleen ennen muuta voimakas lintujen laulu ja käen kukunta keväisin. Alakaivon metsä oli aivan valkoinen, kun tuomi kukki.

137186_innanen

Heikki Innasen pihapiirin rakennuksia. Kuva irrotettu 137186 kuvasta.

Kuvassa ovat vasemmalta sauna, perunakellari, jota kutsuttiin kuopaksi. Siinä on viisto katto, sen tuntumassa on hökkeliksi kutsuttu tyhjä aitta, joka oli lasten leikkipaikka. Sitten oli käytössä ollut aitta ja välissä puutarhaa sekä tupa. Sitten on navetta. Sen päädyssä oli ulkohuone, joka erottuu navetan päädyssä vaaleampana. Ulkohuone oli tilava ja siellä oli useita reikiä. Ulkohuoneessa oli paljon päreitä pyyhkimistä varten.

Armeijan tekstissä mainittu Vaaraniemen taloryhmä tarkoittaa Perä-Innasta ja Savolaisen taloryhmä Jaatisen taloryhmää. Armeijan nimet perustuvat ilmeisesti paikkojen aiempiin omistajiin.

Uteliaita lapsia
137199_pp

Kuva 137199.                                Uteliaita lapsia Pajasyrjässä 27.8.43

Kuvassa ovat etualalla vasemmalta Sinikka Kukko, Pertti Jääskeläinen, Kalevi Kukko ja Reino Jääskeläinen. Kahta taaempana olevaa lasta en tunnista varmasti. He saattavat olla myöskin Jääskeläisen lapsia. Auto on varmaankin ollut Kukon maisemissa ja lapset ovat tulleet sitä katsomaan.

Reinolta meni ranteesta kokonaan käsi pois, kun pojat olivat löytäneet maastosta ammuksia ja yksi räjähti kädessä. Pojat olivat innokkaita etsimään sotatarvikkeita maastosta. Olihan siellä vaikka mitä kivääreistä alkaen.

Ernesti tarkensi, että Reino oli löytänyt maastosta nallin, joka osui pojan kulkiessa ovenripaan, tärähti ja räjähti pojan kädessä. Hänen mukaansa pojat eivät juuri muuta tehneetkään kuin etsivät maastosta aseita ja ammuksia.

Pajasyrjän kylämaisemaa
137197_pp

Kuva 137197.                        Pajasyrjän kylä nähtynä lännestä Meriältä tulevan tien suunnasta. Keskellä Hyppösen taloryhmä. Hyökkäys tältä suunnalta ainoastaan sitovaa. Pajasyrjä 27.8.1943

Kun tullaan metsästä Meriältä päin kylän vastakkaiselta laidalta kujosia pitkin, tien laidassa on Hyppösien talo. Siellä ei ollut lapsia, joten en heitä juuri tuntenut. He olivat jonkinlaisia kansanparantajia. Kerran siskolleni Rauhalle meni roska silmään eikä se tullut moneen päivään pois. Äiti vei Rauhan Hyppöseen. Hän käänsi silmän ja purskutti ensin suusta vettä silmään ja otti sitten kielellä roskan pois.

Hyppösen naapurissa oli meidän mummola. Sinne me aina lapsina karattiin, varsinkin minä. Meitä pidettiin siellä hyvänä. Talossa asuivat mummoni ja ukkini Katri ja Simo Kukko poikiensa Simon ja Einarin ja miniöidensä kanssa. Einari -enolla ja Veeralla ei ollut lapsia. Simo -enolla ja Elsalla oli minun ikäinen poika Väinö sekä kaksoset Sinikka ja Kalevi. Talossa asui vielä Impi-täti, äidin nuorin sisko joka oli lievästi kehitysvammainen eikä ollut naimisissa. Koko elämänsä hän hoiti lapsia, varsinkin sairaita lapsia aina siellä, missä apua tarvittiin. Raskaisiin ulkotöihin hän ei kyennyt.

Siellä olevia taloryhmiä kutsuttiin Kukon ryhmäksi. Kun siitä jatkettiin kylän keskustaa kohti, oli  Antti-sedän paikka ja tien toisella puolella autiona olevan huonokuntoinen Kukon veljesten talo. Siinä talossa Katri-mummo oli syntynyt ja kasvanut. Talossa oli asunut neljä veljestä yhtä aikaa.

Seuraavaksi kylälle päin oli Lehtelän Hildan tupa. Tien toisella puolella asui nuohooja Urho Pekka Puputti. Kun jatkettiin matkaa tien oikealla puolella oli ensin Suutarisen talo ja sen vierellä Malisen talo. Se oli iso ja valveutunut talo. Heillä oli kaunis puutarha, jossa oli paljon kukkia. Heiltä kaatui sodassa poika, Tauno Malinen. Hän oli meidän Toinin koulukavereita. Toini muisteli vielä viime vuosinakin Taunoa.

Keskellä kylää oli Pekka ja Katri Puputin talo. Se oli kylän suurin talo. Talon poika Antti Puputti toimi aktiivisesti kunnan asioissa. Antin poika Pentti Puputti on piirtänyt alussa olevan kaaviokuvan Pajasyrjän kylästä. Talossa asui suurperhe, koska Pekan ja Katrin pojat asuivat vaimoineen ja lapsineen samassa taloudessa. Heidän lähellään asuivat myös Jaakko ja Mari Puputti, kolmen lapsensa Eilan, Paulin ja Ainin kanssa. Heidän talossaan oli vain yksi huone. Mari teki ompelutöitä. Minullekin hän ompeli mekkoja.

Sitten olivat Jääskeläiset, Kalle ja Annamari. Heillä oli kolme lasta, Maire, Lyyli (joka myöhemmin kuoli Lapuan patruunatehtaan räjähdyksessä) sekä Eino. Heistä Maire oli hyvä kaverini. Kerran me tehtiin Siilin Meerin kanssa Mairelle nimipäiväkakku ja vietiin se hänelle ruispellon piennarta pitkin, koska pelättiin sepän koiraa.

Parhaita kavereitani olivat Meeri, Maire ja Timosen Sirkka. Lisäksi minun kaverini oli Pitkäsen Aili, joka asui viiden kilometrin päässä salolla siellä Meriässä päin. Hänen isänsä oli metsänvartija. Talossa oli paljon lapsia ja he kävivät Pajasyrjän koulua.

Ernesti muistelee, että ennen sotia Karvisen Otto piti parisen vuotta kyläkauppaa. Yksi talon huoneista oli kauppapuotina. Ennen sitä Karvinen piti kauppapuotia Perä-Innasesta vuokraamassaan kamarissa. Kun palattiin evakosta Pajasyrjään, kylässä ei ollut kauppaa. Karvinen ei palannut takaisin, koska hänen talonsa oli palanut.

Valaistuksena Ernestin ja äitini kotona oli ennen sotia tuvassa öljylamppu ja navetassa lyhty. Kun palattiin evakosta valaistuksena oli evakkomatkalla Ruotsista ostettu karbidilamppu. Se oli ostettu ennen kuin lähdettiin Ylitornion Pekanpäästä takaisin Pajasyrjään. Kylässä ei siis ollut sähköjä.

Karbidilampun polttoaineena oli ”karbidia”. Se oli iso möykky, josta oli hankalaa irrottaa pieniä paloja lampun polttoaineeksi. Ilmeisesti se oli ostettu samalla kertaa kuin lamppukin.

Lamppuöljyn ostaminen oli säännösteltyä, siksi sitä käytettiin vain navetassa. Karbidia käytettiin tuvassa, sitäkin säästäen. Nukkumaan mentiin aikaisin.

Ernestin muistin mukaan Pajasyrjän kylässä ei myöskään ollut puhelinta. Lähin puhelin oli naapurikylässä Kukkalammilla Pekkisillä.

* * * * * * * * * * * * * * *

Teksti: Pekka Pouhula, toimittanut Pertti Rovamo  Kuvat: SA-kuva ja Pekka Pouhula

Kuvia katsellessani tuli mieleeni, että olen lukenut jostain uukuniemeläisen horrossaarnaaja Helena Konttisen (18.6.1871 – 24.4.1916) käyneen Pajasyrjässäkin. Helenan toiminnan pohjalta syntyi uukuniemeläisyydeksi kutsuttu uskonnollinen herätysliike. Kysyin äidiltäni muistaako hän jotain tällaisista asioista.

Äitini sanoi, että pajasyrjäläinen Simo Jääskeläinen oli samaa lahkoa. Se piti seurojaan Simo Jääskeläisen talossa ja äitini muisti olleensa joskus lapsena siellä seuroissakin ja kertoo nukahtaneensa penkin alle. Seuroissa olevat olivat rukoilleet polvillaan.

Äitini mummo Katri Kukko ei ilmeisesti pitänyt tuosta uskonlahkosta. Hän oli sanonut, että niissä seuroissa nukkuvat miehet ja naiset yhdessä sekaisin.

Katri-mummon appiukkokin oli ollut saarnamies. Tämä ei ollut kuulemma tehnyt muuta kuin kulkenut saarnaamassa. Sieltä saakka varmaankin tulee sukumme kielteinen suhtautuminen uskontoon. Katri-mummo oli nähnyt läheltä, mitä saarnamiesten kulkeminen pitää sisällään.

Katri-mummo itse oli noussut joka aamu kolmen maissa työntekoon, ehkä niin kuin ”kukon” pitääkin. Hän oli myös opettanut molemmat miniänsä talon töille. Hän oli kuulemma oikein ryöminyt kangaspuiden alle ja asetellut miniöiden jalat oikeille polkimille.

 

SA-Kuvat

Tämän tarinan kuvat löytyvät osoitteesta http://sa-kuva.fi.
Kun sivu avautuu, klikkaa suomen lippua. Avautuvalla sivulla on painike ”Hyväksyn”. Kun painat sitä avautuu sivu, jossa oikealla ylhäällä on hakuvalinnat. Kirjoita tekstihaku -kenttään ”Pajasyrjä*”. Sieltä tulee esiin 42 kuvaa. Kun lataat kuvat omalle koneellesi, voit zoomata kuvia reippaastikin ja saat hyvin esiin yksityiskohtia.

Ukkini Heikki Innanen

Teksti: Pertti Rovamo   Kuvat: Perhealbumi, Museovirasto

 

Ukkini, äitini isä, Heikki Innanen syntyi maanviljelijä Juho ja Riitta (os. Siili) Innasen perheeseen 6.10.1894.

Juho Innanen

Juho Innanen lastenlapsien Hellin ja Toinin kanssa Iso-Innasen kamarissa ennen sotia. Ennen merkittiin valokuviin risti kuolleen henkilön yläpuolelle tai otsaan ryhmäkuvissa.

Perhe asui Jaakkiman Pajasyrjällä, noin 10 kilometrin päässä Lahdenpohjasta. Se sijaitsee Laatokan rannalla Sortavalasta lounaaseen ja on suunnilleen Parikkalan tasalla.

Ukkini varhaisvuosista olen löytänyt varsin niukasti tietoja. On kuitenkin perheen maatilaan liittyvä tapahtumasarja, joka on dokumentoitu erittäin tarkasti. Juhon ja Riitan pihapiirissä ollut savupirtti matkasi muutama vuosi ennen Suomen itsenäistymistä kansallismuseoon Helsinkiin ja on siellä edelleen nähtävissä. Ukkini oli noina vuosina varttumassa nuorukaiseksi.

Pajasyrjän savupirtti kansallismuseoon

Kansatieteen tutkija U.T.Sirelius kävi vuonna 1908 kuvaamassa Juho Innasen Pajasyrjän asuinpaikan ja sen pihapiirissä olleen vanhan savupirtin. Savupirtissä asui tuolloin Siilin matami, joka oli vanhemmiten vähän höppänä.

Sirelius kirjoitti löydöstään heti tuoreeltaan 23.4.1908 Muinaistieteelliselle toimikunnalle:

”Täällä Jaakkiman Pajasyrjän kylässä, maantien vieressä on vielä säilynyt savupirtti. Se on hyvin vanha, vanhimmatkaan ihmiset eivät muista puhutun koska se olisi rakennettu. Se on tavattoman karakteristinen ja hauskannäköinen huone. Siinä asuu vielä vanha eukko, mutta kun se on aivan talon pihassa, niin paloherrat ovat tehneet lujia muistutuksia, ettei sitä saa lämmittää. Eukko ei kuitenkaan suostu siitä luopumaan, ja isäntä on pahassa pulassa. Luultavasti käy niin, että eukko, joka on kruunun hoitolainen, tulee häädettäväksi – pirtin hävittää isäntä ja niin menee hyvä ja kallis muistomerkki. Nyt kysyn sinulta, mitä tässä pitäisi tehdä? Katsooko laki tuollaista pirttiä kiinteäksi muinaisjäännökseksi jota ei saa hävittää tai siirtää? Että nim. tietäisin isännälle lukea lakia.

Innanen_1908_originaali

Iso-Innanen, Pajasyrjä. Takana vasemmalla savupirtti Kuva: U. T. Sirelius 1908 Kuvalähde: Museovirasto/Kansatieteen kuvakokoelma/U.T. Sirelius Kuva julkaistu Museoviraston luvalla. Tämä kuva oli mallina kun teetätin taulun taidemaalarilla.

Ja vielä, josko se on luvallista, että minä koettaisin ostaa tuon pirtin ja siirtää sen tänne kirkolle sopivaan paikkaan ellen muualta saa tilaa, niin siirtäisin sen tämän kauniin kappalaistalon piiriin, tuonne vuoren rinteelle. Tosin siirtäminen on vaikea, mutta varovaisuudella se saataisiin toimeen.”, kirjoitti Sirelius.

Kansallismuseo julkaisi vuosikirjassaan 1997 Pirkko Sihvon artikkelin, jossa on valokuva Pajasyrjän asuinpaikasta ja savupirtistä alkuperäisellä paikallaan.

Savupirtti ulkoa

Savupirtti, Innanen, Pajasyrjä. Kuva: U. T. Sirelius 1908 Kuvalähde: Museovirasto/Kansatieteen kuvakokoelma/U.T. Sirelius Kuva julkaistu Museoviraston luvalla.

Pirkko Sihvon mukaan rakennus käsitti savupirtin ja pyöreistä hirsistä salvotun aitan, joiden välissä oli kokoon kyhätty porstua. Sihvon mukaan katossa oli sisäpuolelta suljettava puinen lakeistorvi ja ikkunat oli muutettu lasi-ikkunoiksi. Hän kertoo tarkemmin kuin U.T.Sirelius, että savupirtin oli rakennuttanut Antti Siili. Oven yläpuolelle seinähirteen oli kaiverrettu vuosiluku 1836.

Niinä vuosina, kun Sirelius löysi savupirtin, suunniteltiin rakenteilla olevan Kansallismuseon sisustusta. Kulissitupia ei museoon haluttu, koska ”nykyään on se yksimielinen ajatus vallalla, että museoista on kaikki jäljittelevä, kaikki se, millä ei ole originaaliesineen tieteellistä arvoa, pois tuomittava”.

Asia eteni hitaasti ja monen mutkan kautta. Pirkko Sihvon mukaan kesällä 1912 Innasten pihapiirissä ollut savupirtti oli yhä paikallaan. Sinä kesänä Sirelius osti Innasilta savupirtin 125 markalla ja puratti pirtin.

”Että rahtikustannukset kävisivät pienemmiksi ja tilaa voitettaisiin, olen aikonut, jos Toimikunta hyväksyy ehdotukseni, halkaisuttaa seinähirret sahaamalla, minkä kautta museoon tulisi vain seinien sisäkuori ja sisustus. Pirtti pantaisiin sen kotikylässä sahauksen jälkeen uudelleen kasaan, minkä jälkeen se vasta täydessä kunnossa asianmukaisesti merkittynä tuotaisiin museoon.

Kiintoisaa on Pirkko Sihvon kertoma koko projektin kustannuslaskelma.

”Kokonaiskustannukset pirtin purkamisesta, hirsien pinoamisesta, uudelleen kokoamisesta Jaakkimassa, kuljetuksesta Helsinkiin museotaloon ja sinne kokoamisesta ja uunin muuraamisesta nousivat 2785 markkaan. Suurin menoerä 2000 markkaa aiheutui siitä, että savupirtin sovittaminen Kansallismuseon huoneeseen edellytti seinän purkamista ja uuden ulkoseinän muuraamista.”

Isoisäni nuoruuden pihapiirin savupirttiä siis pidettiin merkittävänä rakennuksena, koska jopa koko kivistä museorakennusta muutettiin sen vuoksi.

Savupirtti

Kansallismuseon savupirtti on rakennettu noin 1831 Jaakkiman Pajasyrjän kylässä Laatokan Karjalassa. Kuva: Matti Huuhka. Kuva julkaistu Museoviraston luvalla.

Museon huonetta, jonka osana savupirtti oli, kutsuttiin Kalevalahuoneeksi. Juuri siitä huoneesta ja Innasten pihan savupirtistä muodostui valtiovierailujenkin vakiokohde.

Kun Kansallismuseo peruskorjattiin 2000-luvun alussa, savupirtti siirrettiin eri huoneeseen, mutta se on museossa edelleen.

Innanen_1908

Taulussa oleva talo on Iso-Innanen. Äitini on syntynyt sen kamarissa. Vanhin sisar, Toini, oli syntynyt lammaskarsinassa, äitini nuoremmat sisarukset puolestaan syntyivät saunassa. Savupirtti talon takana vasemmalla.

Olen saanut Kansallismuseosta käyttööni ohessa olevat piirrokset ja kuvat savupirtistä. Ennen kun olin saanut nämä kuvat käyttööni, olin teettänyt Sireliuksen vuonna 1908 ottamasta valokuvasta sortavalaisella taidemaalari Aleksandr Garpinokilla kuusi taulua, joista yksi on minun omalla seinälläni, muut ovat äidilläni ja hänen sisaruksillaan.

Sotaväessä 1918-1919

Heikki Innanen määrättiin astumaan vakinaiseen palvelukseen 11.3.1918. Suomi oli hiljattain itsenäistynyt, mutta sisällissota oli vielä täydessä käynnissä.

Heikin armeijakuva1

Heikki Innasen armeijakuva vuodelta 1918 tai 1919

Heikki saapui kyseisenä päivänä Sortavalan vartiokomppaniaan. Armeijan papereiden mukaan hän oli tuolloin käynyt kiertokoulun. Hänen käytöksensä arvioitiin armeijassa kiitettäväksi ja hänet vapautettiin täysin palvelleena 24.4.1919. Silloin hänen sotilasarvonsa oli sotamies.

Olen kuullut enoltani Ernestiltä tarinoita ukkini sotapalvelusajasta. Niiden todenperäisyyttä on vaikea tarkistaa.

Kouluttajina oli Ernestin mukaan ollut myös saksalaisia, jotka olivat hyvin tarkkoja puhtaudesta. Ukin kaula oli jossain vaiheessa ahavoitunut ja saksalainen kouluttaja oli määrännyt puhdistamaan kaulan tiiliskivellä hankaamalla. Ukkini kieltäytyi. Tarinan mukaan muut sotilaat olisivat ampuneet saksalaisen, jos tämä olisi jatkanut käskyttämistään.

Toisen Ernestin tarinan mukaan ukkini olisi palvellut Salmissa rajavartijana. Siellä hän olisi kerännyt salakuljetustupakoita reppuunsa, mutta eräs upseeri olisi huomannut asian.

Upseeri oli komentanut ukkini seuraamaan itseään. Hän kulki edellä hevosella ja ukki käveli perässä. Matkan varrella ukki oli vähitellen heittänyt askeja hangelle ja polkaissut jalalla upoksiin. Perillä – ehkäpä komentopaikalla – upseeri oli tarkistanut repun ja ihmetellyt tupakoiden vähäistä määrää. Hän ei ollut laskenut niitä lähtiessä. – Takaisin tullessaan ukki oli kerännyt askit ja myynyt ne edelleen.

Olivat tarinat tosia tai eivät, ne ehkä kertovat mielikuvista, joita sukulaisilla ukistani oli.

Isoisälläni oli lempinimi Pikku-Heikki. Hän oli suhteellisen pienikokoinen, armeijan papereiden mukaan vain 165 senttiä pitkä. Hän oli myös kasvoiltaan punakka. Hänestä oli ulkoisen olemuksen vuoksi sepitetty pilkkalaulujakin.

Elämää Pajasyrjässä
Lyyti ja Heikki1

Lyyti ja Heikki. Heidän takanaan on äidin kotitalo Pajasyrjässä. Talo oli siirretty paikalleen Miklistä. Seinähirsissä näkyy numerointi.

Ukkini meni naimisiin Lyydian kanssa 1922. Silloin vietettiin kaksoishäitä. Myös Heikin Veli Jaakko meni samaan aikaan naimisiin. Häät olivat isot, kolmepäiväiset. Häissä soitti oikein orkesteri Lahdenpohjasta.

Heikin ja Lyytin perheeseen siunautui viisi lasta. Vanhin heistä oli Toini, joka syntyi 1924. Seuraava oli äitini Kirsti (s. 1931), sitten seurasi Ernesti (s. 1933), Rauha (s. 1936) ja lopuksi Saini (s.1938).

Ennen sotia Pajasyrjän kyläyhteisöön kuului noin 25 taloa. Kylä oli tyypillinen Laatokan karjalainen kylä. Se sijaitsi hiekkaperäisellä maalla vaaran laella. Peruna kasvoi siellä erinomaisesti. Alkuaan kaikki vesi piti vedättää kesät talvet mäen alta. Ajoura hiekkarinteessä oli paikoin jopa metrin syvyinen, koska sadevesi söi uraa rinteessä. Ennen sotaa tehtiin kuitenkin 20 metriä syvä kaivo mäen päälle.

Ohessa on kaaviopiirros kylästä sellaisena kuin se oli 30-luvulla.

pajasyrjä_puputti1

Pajasyrjä Kuva:Pentti Puputti

Ukkini Heikin kotitalossa asui alkuaan hänen isänsä Juho ja tämän veli Pekka. Hänellä oli hämäriä liiketoimia ja hän kuoli Viipurin vankilassa ennen kuin sai tuomionsa kärsittyä.

Pekan poika, myös nimeltään Pekka, piti jonkin aikaa talon isännyyttä, mutta menestyi toimessaan huonosti. Kerrotaan, että kyseinen Pekka kulki vain koirineen metsällä. Tila meni konkurssiin.

Ukkini osti talon konkurssipesältä. Kerrotaan, että Heikki lainasi ostoon tarvittavat rahat läheisen Kukkalammin kylän ”Miljoona-Pekkiseltä”.

Kauppojen tuloksena Ukilla oli hiukan kaupan jälkeen tontillaan kaksi taloa. Kuvassa on sekä tontin alkuperäinen rakennus eli Iso-Innanen ja hänen itselleen Miklistä hirsikehikkona ostamansa pienempi rakennus, josta hän teki itselleen asumuksen. Iso-Innasen hirsikehikon ukkini myi myöhemmin Kukkalammin kylälle, koska se oli hänen mielestään liian iso hänen perheelleen.

Kerrotaan, että ukkini oli hyvin tarkka rahoistaan, eikä hän luottanut pankkeihin vaan piilotti rahojaan. Hänellä oli jo Pajasyrjässä rahaa kätkössä mm. aitassa. Kerrotaan, että rahaa olisi ollut niin paljon, että siihen aikaan niillä olisi ostettu pieni maatila.

Yhtenä pyhänseutuna ukkini oli ollut perheineen kyläilemässä sukulaistensa luona. Sinä aikana piilossa olevat rahat oli varastettu. Poliisit kävivät koirien kanssa tutkimassa tapausta, mutta syyllistä ei löytynyt. Yleisesti arveltiin, että varas oli oman kylän ihmisiä. Ukkini kävi Joensuussa saakka kysymässä tunnetulta selvänäkijältä missä rahat ovat ja kuka on syyllinen.

Selvänäkijä sanoi: ikänä et saa rahoja takaisin, mutta syyllinen on sukulainen ja tulee joskus synnintuntoihin ja tunnustaa rikoksensa.

Heikkiä pidettiin saitana varsinkin pienissä asioissa. Ehkä se näkyy siinäkin, että hän keräili kulkiessaan pieniä oksiakin polttopuiksi. Ernesti tekee yhä aivan samaa, lienee oppinut tavan isältään.

Heikki oli myös kova syömään. Kerrotaan, että hän söi lihanretaleetkin toisten lautasten reunoilta niin kotona kuin pidoissakin.

Isommissa asioissa Heikki taas oli suurten linjojen mies. Hän osti ja myi kaikkea hirsikehikoista alkaen.

Enoni Ernestin mukaan ukkini oli työihminen. Hän oli aina tekemässä jotain. Luonteeltaan hän oli rauhallinen ja iloinen. Toisen tarinan mukaan Heikin työteliäisyys johtui siitä, että vaimo komensi häntä koko ajan.

Joka tapauksessa ukkini oli kova teettämään töitä työmiehillään ja sukulaisillaan. Hän esimerkiksi maksoi oman enonsa viinavelkoja, mutta kerrotaan, että tämä kyllä maksoi työllään velkansa korkojen kera.

Ukillani oli paljon metsää. Sieltä hän hakkautti palkollisillaan halkoja ja myi halot läheiselle Huuhanmäen kasarmille polttopuiksi.

Parireki Toini Eeron veli

Toini ja Eeron veli parireessä jolla ajettiin lapin halkoja. Sama reki oli myös evakkorekenä.

Huuhanmäki oli 1933-1940 Viipurin rykmentin sijoituspaikka kauniin Paikjärven rannalla. Kerrotaan, että se oli Pohjoismaiden nykyaikaisin ja komein varuskunta.

Ukin mailla kulki joki, jossa oli koski. Siihen kolme perhettä rakensi myllyn. Osakkaina olivat Heikki Innanen, Perä-Innanen ja Siili.

Kerrotaan, että myllyn harjakaisissa ukki oli juonut pirtua niin paljon, että oli meinannut kuolla. Lyyti oli kuvannut, että sininen savu vain nousi Heikin suusta. Naiset juottivat hänelle väkisin kermaa, jotta hän oksentaisi. – Sen koomin ukkini ei juopotellut.

Kirsti ja kanat

Äitini Kirsti syöttämässä kanoja Pajasyrjällä 1930-luvun puolivälissä. Taustalla näkyy riihi. Äitini ei pidä kuvasta, koska housut näkyvät hameen helman alta.

Talvisodan alkaessa ukkini oli jo 45-vuotias. Rintamalle häntä ei enää komennettu. Mutta helmikuussa 1940 hänet komennettiin Joensuuhun, ilmeisesti nostomieheksi. Silloin kutsuttiin asepalvelukseen viimeinen nostomiesten ikäluokka, mutta rauha tuli ennen kuin he päätyivät rintamalle. Talvisota loppui 13.3.

Ensimmäinen evakkomatka

Yöllä, maaliskuun alussa 1940, Pajasyrjään tuli hälytys. Annettiin tunti aikaa lähteä. Mukaan sai ottaa vain eväitä nyyttiin, ei muuta. Noin 15-vuotias Toini ajoi hevosta, jossa oli parireki. Se oli niin täynnä ihmisiä kuin vain mahtui.

Aamupimeällä tultiin Uukuniemen koululle. Siellä kaikki saivat kaulaansa pahvilaput, joissa oli nimi ja osoite. Uukuniemeläiset kuljettivat evakot kirkonkylälle ja Innaset päätyivät Timosen maatilalle.

Toini joutui palaamaan Pajasyrjään eläimiä hakemaan. Ukkini oli myös sillä välin saapunut sinne Joensuusta.

Toini ja joku naapurin mies keräsivät lehmät. Muut eläimet oli käsketty tappaa. Ukki teurasti sian ja laittoi lihat tiinuun. Toini ei pysynyt tappamaan eläimiä. Hän ajoi elukoita naapurin miehen luo ahdistamalla eläimet nurkkaa ja tämä tappoi ne, jotka sai kiinni.

Äitini on kertonut, että tapahtuma koski Toiniin koko hänen loppuelämänsä ajan. Kaiken lisäksi hän joutui nukkumaan seuraavan yön yksinään ja pelkäsi. Hän kertoi nähneensä yöllä valkoisen kummituksen.

Ukki keräsi tavaroita parirekeen ja kuskasi ne Uukuniemen puolelle. Hän toi myös mukanaan vanhan päivämiehensä, Pekka Ahokkaan.

Toini joutui kulkemaan evakuoitavien lehmien mukana ja tapasi muun perheen vasta evakuointipaikassa Ylitornion Pekanpäässä. Kaiken lisäksi Toini kadotti lehmät, ne olivat sekaantuneet muihin pitkän taipaleen aikana.

Välirauhan aika Pekanpäässä

Välirauhan ajan Innaset olivat evakossa Ylitorniolla Tornionjoen rantatörmällä suuressa maalaistalossa Vuennon kosken niskalla.

Kirsti Pekanpäässä

Kirsti Pekanpäässä

Ukki oli kesällä töissä hevosen kanssa sekä Ruotsissa että Pekanpäässä. Talvella 1940-1941 hän oli rahdinajossa, lähinnä kuljetettiin kuivaa haapahalkoa.

Kesällä 1941 ukkini oli Petsamossa työkomppaniassa työvelvollisena. Hän oli tekemässä saksalaisille tietä tunturiin saksalaisten Titovkan vankileirin seudulla. Viime aikoina Titovka on tullut tunnetuksi mm. Katja Ketun romaanista Kätilö.

Ilmeisesti ukkini työkomppanian rakennusurakka liittyi varsin suureen saksalaisten Suomelle kuuluneesta Petsamosta kesällä 1941 suorittamaan operaatioon, jonka peitenimi oli ”platinakettu”. Se oli osa Muurmannin rataa tavoitellutta operaatio ”hopeakettua”.

Platinaketun tavoite oli vallata Muurmansk. Etelämpää hyökänneen joukon piti valloittaa Kantalahti ja katkaista Muurmanskin rata sieltä.

Hyökkäys alkoi 29. kesäkuuta 1941.

Saksalaisten eteneminen ei kuitenkaan onnistunut suunnitelmien mukaan, koska Titovkajoen itäpuolella ei ollutkaan yhdystietä Muurmanskin suuntaan. Venäläisissä kartoissa olleet katkoviivat olivat olleet lennätinlinjoja ja lappalaisten porolla kuljettavia talviteitä. Siksi tarvittiin työpalvelumiehiä rakentamaan teitä ja muita yhteyksiä.

Saksalaisten hyökkäys Muurmanskiin ehtyi nopeasti. Jo 17. heinäkuuta saksalaiset ryhmittyivät puolustukseen vain 45 km:n päähän Muurmanskista. Mutta 19. syyskuuta saksalaisten oli peräännyttävä Litsajoen taakse. Operaatio todettiin loppuneeksi 22. syyskuuta. Litsajoelle syntyi pitkäaikainen asemasotarintama. Yhtä heikosti kävi eteläisemmälle yritykselle katkaista Muurmanskin rata Kantalahdessa.

Ehkäpä nämä olivat Saksan ensimmäiset suuret strategiset tappiot itärintamalla.

Ukkini on muistellut vaiheitaan Petsamossa ja kertonut, että syyskesällä tunturit olivat keltaisenaan hilloja.

Siltä komennukselta ukkini toi tuliaisiksi ison kimpaleen saksalaista suklaata. Se oli niin oudon makuista, ettei se heti lapsille maistunut.

Pekanpään Alatalo

Pekanpäässä Alatalon edustalla. Unto Alatalo, Simppa Keskitalo (naapurin velmu poika), Toini Alatalo ja Kirsti. Simpan sisko antoi elävän ruusun Ernestille, kukki vielä Pajasyrjässäkin.

Kansallisarkistosta saamistani asiakirjoista varmistuu, että Heikki Innanen oli syyskesällä 1941 työvelvollisena Petsamossa rakentamassa tietä saksalaisille kohti Muurmanskia.

Hän sai anomuksestaan vapautuksen Petsamon tietöistä. Asiakirja kertoo vapautuksen perusteista: ”Maanviljelijä Heikki Innaselle Jaakkiman pitäjän Pajasyrjän kylästä suositellaan myönnettäväksi vapautusta taikka siirtoa työvelvollisena takaisin vallatulle alueelle Jaakkimaan, kun mainittu Innanen omistaa muun muassa hevosen, jota tarvittaisiin takaisin vallatulla alueella Jaakkimassa sadonkorjuu- ja kyntötöissä. Heikki Innasen perhesuhteet: vaimo ja 5 alaikäistä lasta, joten ei perhe ilman apua voi suorittaa kyseellisen irtaimiston siirtoa”.

Asiakirja on päivätty 15.9.41. Viimeistään lokakuun puolivälissä Heikki Innanen pääsi palaamaan Petsamosta.

Takaisin Pajasyrjään

Lokakuussa 1941 perhe lähti junalla Pekanpäästä takaisin Pajasyrjään. Tavaravaunussa matkasivat Heikki, Toini ja 8-vuotias Ernesti hevosen ja kahden lehmän kanssa. Matkustajavaunussa kulkivat Lyyti, Kirsti, Rauha ja Saini.

Simo Kukko oli heitä vastassa Jaakkiman asemalla. Sieltä matkattiin Pajasyrjään mummolaan Simon hoteisiin.

Talvisodasta ja sen jälkeisistä venäläisajoista Innasten talo ja navetat olivat säilyneet ehjinä. Koko Pajasyrjän kylästä oli jäljellä vain muutama talo ja yleensä niidenkin navetat olivat tuhoutuneet.

Ukkini Heikki kävi lämmittämässä kotitaloaan ja korjaamassa sitä sen verran, että elämisen siellä pystyi aloittamaan.

Talo oli tyhjä, huonekaluja ei ollut. Oli vain kirnu, jonka kannelta aluksi syötiin. Taloa oli pidetty leipomona, koska siinä oli hyvä uuni.

Mummoni ei uskaltanut siivota uunin alustaa, missä pidettiin polttopuita. Hän pelkäsi pommia. Hän siivoutti paikan siskollaan.

Aitasta löytyi paljon punajuuren siemeniä. Sen päätyyn oli osunut tykin ammus joka oli repinyt seinään reiän.

Seuraavana kesänä talon ympäristöstä löytyi vainajia. Pellostakin oli pilkistänyt saappaan kärjet. Selvästi paikalla oli taistelu raivokkaasti.

Syyskesällä 1944 toinen evakkomatka

Toinen evakkomatka suuntautui Kristiinankaupungin lähellä olevalle Karijoelle.

Nyt lähtemiseen oli aikaa pari viikkoa ja muutenkin ”oli helpompi lähteä, kun oli kokemusta”, kuten äitini on sanonut.

Äitini kertoi ukkini sairastuneen jälkimmäisellä evakkomatkallaan Karijoella mahakipuihin niin pahoin, ettei pystynyt syömään. Hän parani pellavansiemenistä tehdyllä keitolla. Nykyään sairastumista ehkä selitettäisiin stressillä.

Perhe vietti Karijoella kortteerissa kolme vuotta.

Lakaluoman tila

Lakaluoman tila 50-luvun loppupuolelta

Vuonna 1947 valtio osoitti perheelle oman tilan Lapuan Lakaluomalta. Sinne asetuttiin, rakennettiin talo ja navetta. Aloitettiin eläminen uudestaan omalla tilalla. Talo oli ja on vieläkin hatara. Siihen aikaan ei ollut saatavilla kunnollisia kirvesmiehiä eikä rakennustarvikkeita. Ernesti on kertonut, että päivä loisti paikoittain hirsiseinien rakosista ja niitä rivettiin ahkerasti.

Lyyti Päivi Lasse Heikki

Lyyti ja Heikki lastenlapsien Päivin ja Lassen kanssa Lakaluomalla.

Selvänäkijän ennustus käy toteen

Evakkoon joutuneet saman kylän ihmiset pyrittiin yleensä sijoittamaan samoille alueille. Yksi kaukainen sukulaisperhe Pajasyrjästä sijoitettiin Lapualle n. 20 km päähän.

Perheiden lapset eivät leikkineet keskenään ja muukin kanssakäyminen oli vähäistä jo Pajasyrjässä ilman näkyvää syytä. Sama tilanne jatkui Lakaluomalla.

Sukulaisperheen pojat olivat suorastaan ilkeitä enolleni jo Pajasyrjässä. Erään kerran he pyysivät siellä enoani laskemaan mäkeä. Kun hän oli mäen päällä, häntä kehotettiin odottamaan hetken. Sitten pojat huusivat, nyt voit laskea. Pojat olivat odotusaikana paskoneet ladulle.

Eno kertoi, että hän ei ennättänyt väistää vaan laski täydellä vauhdilla tuoreeseen paskakasaan. Hän kaatui ja vaatteet sotkeutuivat.

Yhtenä viikonloppuna Lakaluomalla poikien isä, maallikkosaarnaaja Simo J………nen, tuli kyläilemään. Sitä hän ei ollut tehnyt kymmeneen vuoteen. Hän kiemurteli, kaarteli ja pyöritteli hattua käsissään eikä saanut asiaansa puhuttua. Kaikki ihmettelivät, mikä Simolla oikein on.

Simo oli saarnamies, pyhäkoulun pitäjä, uskovainen ja mummoni serkku. Hän tuli viikon, parin päästä uudestaan ja pyysi ukin ja mummoni ulos, sitten hän sai asiansa kerrottua. Hän tunnusti, että hän ne ukin rahat oli vienyt. Sen jälkeen hän piti muina miehenä seurat mummolassa. Rahoja ukki ei koskaan saanut takaisin, sillä Simo oli niitä miehiä jolla rahat eivät pysyneet tallessa. Näin selvänäkijän ennustus toteutui noin 20 vuoden kuluttua.

Lisää omaisuutta kateissa

Kun ukkini kuoli, kaikki ihmettelivät perinnön jaossa, missä Heikin kaikki varat olivat, niitä piti olla paljon enemmän kuin löytyi.

Enoni Ernesti oli jäänyt ns. peräkamarin pojaksi. Hänkin on saita, eikä halua luopua mistään, ehkä se on evakkoajan ja aiemmin tapahtuneen varkaudenkin traumoja.

Aikaa kului. Enoni on kertonut, kuinka hän kerran siivosi Lakaluomalla aittaa, heitteli käpertyneitä tuohen käppyröitä ulos ja puolivahingossa aukaisi yhden käppyrän ja sen sisältä löytyi hyväkuntoisia seteleitä.

Hän oli aikonut viedä tuohenkäppyrät hellan sytykkeiksi. Sitten hän rupesi korjaamaan lahoavaa kynnystä, jota rotat olivat jyrsineet. Hän löysi kynnyksen alta muoviin käärityn pankkikirjan. Pankkikirja olisi kolme viikkoa myöhemmin mennyt vanhaksi eli pankki olisi saanut rahat itselleen, koska tiliä ei ollut 20 vuoteen käytetty. Pankkikirja oli Seinäjoella olevasta pankista, tilillä oli muhkea summa. Ukin säästöt olivat kaikessa rauhassa kasvaneet korkoa korolle.

Tarinasta käy ilmi, että ukkini piilotteli rahojaan sinne tänne. Enoni on sanonut, että jos ukkini rakennukset joskus puretaan, se työ pitää tehdä huolellisesti, koskaan ei tiedä mitä talon kätköistä löytyy.

Kyselin ukkini rahojen alkuperää, ja ihmettelin miten jo niin pienessä Jaakkiman Pajasyrjässä on yhdellä tilallisella voinut olla aikoinaan sellainen rahamäärä että sillä olisi ostanut maatilan?

Minulle on kerrottu, että ukin edellä mainittu Pekka-setä kuoli Viipurin- vankilassa. Hän oli saanut vankeustuomion punnuksien vääristä painoista ja viinan salakaupasta. Pekka oli ollut kylän kauppias. Hän myi jauhoja, elintarvikkeita ja muuta sekalaista tavaraa. Lisäksi hän oli myynyt tiskin alta viinaa. Siitä se varallisuus oli karttunut.

Kun ukkini Pekka-setä joutui vankilaan, ukkini jatkoi kaupan pitoa. Viinavarasto oli piilossa kansallismuseoon päätyneen vanhan savupirtin lattian alla. Edellä mainittu Siilin matami toimi varaston vartijana. Siihen aikaan höppänöillekin oli joku työtehtävä yhteisössä.

Mietiskelen että ukkini rahojen aikoinaan tapahtuneeseen katoamiseen liittyvä tarina selittää sen, miksi meidän nykyisin elossa olevassa suvussammekaan ei juuri arvosteta uskonmiehiä. Heitä pidetään varkaina, pettureina ja oman edun tavoittelijoina.

Arto hevonen Heikki

Heikki opettaa Artoa hevosmieheksi

Tämä muistoni ei liity sukuuni, mutta kun Pohjanmaalla oli 1970- ja 80-luvulla Niilo Ylivainion uskonnollinen hurmosliike, ihmiset kokoontuivat mm. Lapuan urheilutalolle seuroihin. Minua harmittaa vieläkin kun en tullut lähteneeksi katsomaan millaista siellä oli.

Kerran saarnamiehet tulivat pyytämään mummoani Ylivainion seuroihin. Mummoni vastasi iloisena, että ”kyllähän mie mielelläni lähen kuuntelemaan uskon asioita”. Hän kysyi paljonko automatka maksaa? Saarnamiehet sanoivat ettei se maksa mitään. Mummo vastasi siihen että ”sehän on ystävällistä. Minä voinkin sitten jättää kukkaron kotiin.” Mummo kävi seuroissa, mutta toista kertaa eivät tulleet hakemaan. Olisi pitänyt antaa kolehtirahaa.

Lakaluomalla ja Lapualla oli paljon huhuja sen aikaisista kolehtirahoista ja saarnamiesten krapuloista keskiviikkoaamuisin, kun seurat olivat tiistai- iltaisin.

Epilogi
pajasyrjä niitty

Kesäistä niittyä nykyisestä Pajasyrjästä tervakukkineen. (Kuva: Pekka Pouhula)

Olen käynyt viime vuosina usein Pajasyrjän kylässä. Siellä ei asu enää ketään ja kyläaukea on luonnonniittynä. Äitini Kirstin ja hänen sisarensa Toinin lempikukkia, tervakukkia, kuten he niitä kutsuvat, kasvaa kylän paikalla vieläkin runsaasti. Viralliselta nimeltään kukka on Mäkitervakko.

Muutama vuosi sitten vein Toinille ja äidilleni Pajasyjän tervakukkia juurimultineen muistoksi. Varsinkin Toini oli erittäin iloinen saamastaan lapsuuden muistosta

 

—————————————————————————————————————————————

Pikkupikkuserkun muistoja ja kuvia Pajasyrjästä

Teksti ja kuvat: Kati Enqvist

Juho ja Hilda s. Jääskeläisen perhe 1913

Juho Matinpoika Innasen vaimo Hilda Maria o.s. Jääskeläinen on vielä elossa ja lapsia on kolme: Matti, Aino ja Arvi.

1925 Viljo isänsä Juho Innasen ja mummonsa Henriikka Jääskeläisen (äidinäiti) välissä.

Toisessa perhepotretissa äiti Hilda on kuollut ja hänen äitinsä Henriikka Jääskeläinen on tullut hoitamaan Juho-vävyn katrasta. Juhon ja mummon välissä isäni Viljo ja oikealla nuorin lapsi Aune. Takana Arvi, Eero, Aino ja Matti, Aunen takana Airi ja ihan oikealla on mukaan päässyt myös joku palvelija, nimeä ei enää ole tiedossa.

Kuvista näkee, että Juho Matinpoika Innanen on kovasti setänsä Juho Innasen kanssa samaa näköä, ei niinkään serkkunsa Heikin kanssa.

1925 Koulukuva maalisk. 1925 Viljo 5 v ja Airi 8 v

Koulukuva Pajasyrjän koulusta on hauska. Se kuvaa sen ajan päivähoitosysteemiä, ainakin Pajasyrjässä. Tätini Airi on kuvassa 8 v ja istuu ruutumekkoisen tytön edessä. Mukana on kuitenkin monta alle kouluikäistä, kuten isäni Viljo 5 v vasemmalla valkoessuisen tytön takana. Oli varmasti kätevää, kun pienemmät 4-6 vuotiaat voivat mennä isosiskon tai -veljen mukana kouluun, olivat poissa jaloista häiritsemässä toisten työntekoa.
Toivottavasti joku löytää kuvasta vanhempansa tai isovanhempansa.

Pajasyrjä

Teksti: Pentti Puputti

Pajasyrjä, kaunis kylä Salpausselän kukkulalla

Kymmenkunta kilometriä Laatokan rannasta Uukuniemelle päin on Pajasyrjän pieni, mutta työssään uurastava kylä. Se Tetrisuon vesiä kylän länsipuolitse Paikjärveen kuljettavan Vuasojan ja itä puolen Elinlammen suovesiä Miklinjokea myöten Laatokkaan laskevan Leppäojan väliin. Kalavedet puuttuvat, lukuunottamatta seitsemän kilometrin päässä olevia lähteisiä Latvalampia, joiden kirkasta vettä Aurajoen kelpaa siirrellä ja purkaa se kyytiinsä ottaman Ruoko-ojan veden kanssa Laatokkaan Lahdenpohjan Vaneritehtaan kulmilla.

Lahdenpohjasta kylään matkaavan kulkijan taakse jäävät Hökkälä, Maasilta ja Paikjärven kylä. Vuasojalta, jossa naiset talvisin kohmeisin käsin kävivät pyykkiä huuhtomassa, alkaa kylä. Kärritie ohjaa kulkijaansa jättäen oikealle metsikön taakse Vilskan Tuomaan talon. Oikeastaan koko matka on nousuvoittoista, ja lnnasen kankaalta avautuva parinkymmenen talon ja peltoaukeaman kylä on Salpauselän sata metriä Laatokkaa korkeammalla vaaralla.

Maaperä ajan tulkkina

Muutama tuhat vuotta sitten kilometrin paksuinen maajää alkoi lämpimän kauden tultua sulaa ja samalla se ”rakensi” länsi-itäsuuntaisen kukkulajonon, lajitteli maat ja teki siitä asumiskelpoisen. Pajasyrjä on hedelmällistä. varsinkin perunalle sopivaa hiekka-multamoreenia, joka vettä läpäisevänä pitää maan hikevänä. Samalla se on luonnon salaojittama, ojia ei juuri tarvita. Mummoni sanoi kokemuksesta: ”Missiä ei kasva niin hyvvii potattija ku Pajasyrjässä ja Iijärvellä”. Moreenimaan hyvä vedenläpäisy saa aikaan rinteiden alla puhkevia kirkasta, puhdasta ja kylmää vettä pulppuavia lähteitä.
Alueella on kivikautisten löydösten mukaan ollut asutusta tuhansia vuosia, sillä runsasriistaiset metsästysmaat ovat olleet eränkävijälle ehtymättömät.
Aina ei kuitenkaan ole ollut noin. Vielä 1600-luvulla ”savujen” määrä väheni viidestätoista viiteen, eikä siellä ollut ainuttakaan ortodoksia. Autiotaloihin muutti asukkaita Savosta, Hämeestä, jopa Pohjanmaalta asti. Tietysti Karjalassakin oli muuttoliikettä. Muun muassa oma Puputin sukuni oli tullut Pajasyrjään Räisälästä Kurkijoen kautta.

Tulet mistä tulet, nouse ylämäkeä

Innasen rinnettä noustessa mäen puolivälissä oli, ilmeisesti Suomen viimeisiä, ”Siilin matamin” savutupa, joka vuosisadan alussa siirrettiin Helsinkiin Kansallismuseoon. Tuvassa voi vielä aistia savun ja kolpitsalla istuen katsella savua ulos päästänyttä räppänää.
Kärritie vie polveilevana risuaidan reunustamana kujosena kylän päästä Kukon ryhmään
ja Lienan risteyksestä eroavana Kukkalammille. Näin kesällä, mutta talvella kavioura kulki keskikennästä lumen tuiskutettua kujoset umpeen.
Mäelle noustua ensimmäisenä oikealla puolella on Juho lnnasen Perä-Innaseksi kutsuttu talo. Perä-Innanen siksi, että se kylän keskeltä katsottuna on kylän perällä. Sitten on Tielaita-Innanen, jossa asuu Heikki Innanen perikuntineen.
Tien vasemmalla kädellä on Lyytinsä kanssa asuva Heikki Innanen, pieneksi Heikiksi kutsuttu. Kun tuohon rutikuivien, salvamet toisissaan kiinni olevien hirsirakennusten ryhmään vielä kuuluu Jaatisen veljesten talo, niin tarkkana on tikkuja raavittava, ettei punainen kukko kiekaise. Vasemmalle notkelmaan jää Siilin Eemelin, Toivon ja Einon talo ja kauempana Alavassa on Veijalaisilta suvun sammuttua autioksi jäänyt tupa.
Kylätietä jatkaen vasemmalla on Juho Lemisen poikiensa kanssa asuma talo, jonka runsaasta puutarhasta pojat syksyisin näpistivät omenoita ja tuvan pöytälaatikosta tongittiin Lehelän Hildan Huuhanmäestä kantamaa postia.

Sepänmäki, Jaakkiman korkein kennäs

Lemisestä parin kivenheiton päässä avarat näkymät antava 109 metriä korkea Sepänmäki, jolla nimensä mukaisesti on ollut taitavia seppiä ja josta koko kyläkin on saanut Pajasyrjä -nimensä. Noiden seppien sanotaan takoneen myös sellaisia koruja ja solkia, joiden tekoon piti olla silmää ja mielikuvitusta. Mäeltä näkee opotoita, raateikoita ja joku kertoi Jaakkiman kirkonkin erottuneen sinne. Tiedä tuota! Mutta metsikön takaa Nivan suunnalta silmä löytää Mattien, Suokkaan
ja Malisen peltojen ympäröimät talot.
Mäellä asuvat taloissaan Matti ja Simo Jääskeläinen, veljesten pojat. Muutaman kymmenen metrin päässä on Kallen ja veljensä Pekka Jääskeläisen talo, jossa ennen varsinaista koulutaloa annettiin kiertokoulun rihvelitauluopetusta.

Luoso, kylän kostea silmä

Puputin Jaakko asui naapurina ja tien toisella puolella oli jääkauden aikainen notkelma, harjukuoppa, jota kutsuttiin luosoksi. Keväisin se oli sammakoiden suosima ja lasten kahlaama lammikko, joka kuivui kesäksi nukantuntuiseksi sammalmatoksi. Tetrisuolta alkaneen sateenkaaren sanottiin juovan toisella päällään vettä Luososta. Siksiköhän vettä ei riittänyt koko kesäksi. Samoin veden emännän kerrottiin kesän usvailtana Luosolla sekä kampaavan pitkiä hiuksiaan että vartioivan suunnattoman kallista aarrettaan. Liekö sen jo joku löytänyt.
Puputin Jaakon jälkeen on tiessä mutka, josta erkanee polku Puputin Hintrikan mökille. Pienen matkan päässä on vielä Mikkosen Hiltan tupa suon reunassa.
Tietä jatkaen tullaan Pekka Puputin talolle, jota hän poikiensa Antin, J uhon ja Eemilin kanssa isännöi.
Kolmen sukupolven muodostaman 18 henkisen perheen ruokapöydässä piti olla niin penkkiä kuin ruoan puoltakin. Ja tilaa ja ruokaa riitti poikkeavillekin, samoin kuin talvisin salopalstoillaan uurastaville hakkuu- ja ajomiehille.
Samalla tien vasemmalla puolella on Yrjö Savolaisen jälkeen Jaakko Malisen talouskeskus. Samalla puolen tietä on vähässä matkaa Pekka Puputin, nuohoojan, tupa Hilda Lehelän asumusta vastapäätä. Pekko osasi nuohomisen ohella laittaa pokasahan kuntoon, jotta ”se leikkasi” kuten hän sanoi.
Kärritieltä erkanee hotu oikealle Leskisen nurmelle ja nuorten suosimaan ”Liekkuopottaan”, joka nimi jo kertoo seurustelumuodosta. Mutta varsinainen tie vie Kukon ryhmään, jonka muodostavat Simo ja Einari Kukon talo ja Eemeli Hyyppösen rakennukset. Kyläaukeaman loputtua kilometrin metsätaipaleen takana asuu Juho Soininen ja Latvalammen tuntumaan pystytetyssä metsänvartijan asunnossa Eino Pitkänen perheineen.
Ennen Merjän kylää tie poikkeaa Aurajoen kylässä, jonka lapset kävivät koulua Pajasyrjässä.

”Neitsytniemi”, opin ahjo

Kylätien risteyksestä, jossa on Otto Karvisen sekatavarakauppa, pääsee Kukkalammille, entiseen Koslovaan. Vasemmalla metsän reunassa on keltainen kansakoulu, jota kutsuttiin Neitsytniemeksi naisopettajien mukaan.
Koulun lähinaapureina olivat Juho Kukon tupa sekä August ja Iida Timosen asumus. August se pisti aamuisin eväsreppuunsa mittasakset ja meni jakomieheksi hakkuutyömaalle. Ja työ oli tarkkaa. Kylää rajasivat Kukkalammin lisäksi pohjoisessa Likasii, lännessä Nukkuunmäki ja etelässä Paikjärvi, Laatokka ja Lahdenpohja.

Ahkerassa kylässä tuntuu työ olleen suurin huvi. Pienilinjaisen öljylampun hämärässä talvella naiset karttasivat villat, keträsivät langat, tekivät lapaset ja kutoivat kankaat. Ei siellä vokki seisonut toimettomana. Miehet korjailivat hevosvehkeitä, tekivät puutöitä ja pärekoreja. Mutta toki nuoret kaipasivat nuorten seuraa: oli öitsejä rinkeleineen ja saijuineen. kevättalvella pitkät rinteet kutsuivat laskemaan mäkeä aamuhangelle ja kesäisin se liekkuminen.

Pellosta leipä, metsästä särvin

Kylän peltoala oli suhteellisen pieni, joten elukoiden talviruokinnan turvaamiseksi heinää kaadettiin lähiseudulta hankituilta nurmilta Harakkalassa, Pötkällä sekä Vehka-ja Kohosuolla. Maito käytettiin miltei kokonaan omaan tarpeeseen, minkä joku sitten kävi voita Lahdenpohjan torilla kaupittelemassa. Metsätyöt olivat tärkeät. Kylän miehet kulkivat hakkuu- ja ajomiehinä Metsähallituksen savotoilla Suojärveä myöten. Toki omia metsiäkin ”verotettiin”, sillä pellon ja metsän suhde oli yhden suhde kymmeneen. Ja kyllä talvisaikaan hevoset kiskoivat kuorma kuorman perään tukkeja ja ropsia Kummunjoen pysäkin laaniin rautatievaunuihin lastattaviksi.

Väki keskittyi kohdallaan maa- ja metsätalouden hoitamiseen. Yhteistoimintaa olivat erilaiset muun muassa rukiin leikkutalkoot. ”Ko sie autat minnuu tässä, ni mie autan sinnuu tuossa” ei olisi nytkään pahaksi. Varsinaisesti ”Yhtiön mylly” jauhoi yhteistuuman jauhoja hyvällä menestyksellä. Henkistä puolta virkisti opettajien johtama ja tilaisuuksia juhlistava sekakuoro. Näytelmätoimintaakin harrastettiin. Jokainen pajasyrjäläinen tuntui olevan jo luonnostaan näyttelijä!

Pyhäkoulu kuului joka sunnuntaiseen ohjelmaan samoin hartaustilaisuudet, ”selitökset” ja Helena Konttisen maallikkosaarnatilaisuudet.
Muuten kylä eli elämäänsä. Ei puututtu toisten elämään, naapuria autettiin ja tyytyväisyys kuvastui toiminnoissa. Elämä oli jos ei yltäkylläistä, niin kohtuullisen tyydyttävää.

Niin oli…

Tuollaista oli Pajasyrjässä ennen vuoden 1940 maaliskuuta. Ajat ovat muuttuneet. Kotikylästämme et löydä yhtään rakennusta, et kujosia, ainoastaan maaston muodot ja Luoso ovat ennallaan. Nimet, kuten Lehtvuara. Tetrisuo, Kiimakangas, Latvalammet, Likolampi, Luppalampi ja Nukkuunmäki ovat vai nimiä. Ennen niihin kietoutui koko elämä.
Nimet kertovat kuitenkin tulevillekin polville esivanhempien historiaa. Niinpä Kirkonhirsmetsä kertoo pajasyrjäläisten osallistuneen Jaakkiman yhden tai useamman kirkon rakentamiseen hakkaamalla ja kuljettamalla hirsiä kirkon aineiksi. Vermäinpukro taas muistuttanee alueella vuosisatojen aikana kovista taisteluista.

…ja näin on

Tyhjyyttään kainostelevassa kylässä voit kuitenkin hoihkasta ”hohoin” ja kaiku kiirii Likasista kylän toiselle puolelle Nukkuuseen, vauhdittuakseen Innasen kankaan kautta Leskisen opottaan ja taas Nukkuuseen kaikumaan.
Sodan jälkeen ”Uudeksi elämäksi”’ nimetystä kylästä tehtiin kolhoosi, asukkaiksi tuotiin Volgan varrella sovhoosiin tottuneita, elämäntavoiltaan meistä suuresti poikkeavia tsuvasseja. Nämä eivät taipuneet itsenäistäkin työskentelyä kysyvään kolhoosiin, vaan purkivat rakennukset, tyhjensivät kylän ja muuttivat ”Jaakkima”-sohvoosin hommiin Miinalaan.
Pajasyrjän kylä torkkuu hylättynä kuin kaluttu luu – meidän kaihoamamme kylä!

Jaakkima

Teksti: Pentti Puputti

JAAKKIMA LAATOKAN RANNALLA

Ilmaston äkillisestä kylmenemisestä johtuen Kölivuoristosta liikkeelle lähtenyt parin kolmen kilometrin paksuinen mannerjäätikkö liikkui nykyisen Suomen kohdalla luoteesta kaakkoon painollaan maaperää puristaen, uurtaen ja siirtolohkareita kuljettaen. Jaakkimassa tuosta on hyvänä esimerkkinä Sorolan Annanriutta, joka jäätikön tulosuunnasta on hioutunut tasaiseksi, mutta Laatokan puolella on 40 metrin äkkijyrkänne.
Ilmojen lämmettyä jäätikkö alkoi perääntyä ja valtavat sulamisvedet kuljettivat maata muodostaen Jaakkimaan Iijärvi-Pajasyrjä-Kukkalampi-suuntaisen sata metriä korkean moreenisen kukkulavaarajonon, Salpausselän. Tulvajoet kuljettivat viljavan hienojakoisen hiesun ja saven Salpausselän ja silloin vielä Itämeren yhteydessä olleen Laatokan väliin hedelmälliseksi peltoalueeksi ja lehtometsien maaperäksi.

Yli kahdeksantuhatta vuotta sitten Salpausselältä jäät olivat sulaneet ja jäätikkö perääntyi muutaman sadan metrin vuosivauhdilla. Tuon ajan ihminen ei oikeastaan huomannutkaan sitä, että sulamisesta oli kysymys, kun jäätikön reuna siirtyi kymmenessä vuodessa tuollaisen kilometrin, pari. Keski-Eurooppaa myöten jäätikön alla ollutta aluetta asutettiin. Kivikautisista esinelöydöksistä päätellen on Jaakkimaksi muodostuneella alueella ollut pysyvää asutusta ainakin neljä tuhatta vuotta.

Mistä nämä metsästystä ja kalastusta harjoittaneet olivat tulleet, keitä olivat ja mihin joutuneet, se on hämärän peitossa. Alueella on ollut jättämiensä paikan nimien-Lapinmäki, Niva, Sieklahti ja
Iijärvi -perusteella metsästäviä ja paikasta toiseen liikkuvia lappalaisia, jotka joutuivat myöhemmin siirtymään jatkuvasti pohjoisemmaksi ja asettumaan viimein Lappiin.

Laatokan rannoille Karjalan heimoa

Karjalaiset asettuivat Laatokan rantamille kansainvaellusten aikoihin noin puolitoistatuhatta vuotta sitten. Eräalueiden nautintariidat olivat vapaiden ja itsenäisten yhdyskuntien arkea, kunnes Novgorodin venäläiset ja lännen ruotsalaiset tappelivat keskenään orjuuttaen samalla karjalaisia. Karjalaiset joutuivat olemaan milloin venäläisten puolella ruotsalaisia vastaan, milloin päinvastoin.

Olot olivat jatkuvan sotimisen seurauksena sekaisin, kunnes tappeluväsymykseen kyllästyneinä Ruotsi solmi rauhan Novgorodin kanssa Pähkinäsaaressa 1323. Karjalan heimon alue jaettiin kahtia, Laatokan rannat, tuleva Jaakkirna mukanaan, jäivät venäläisille, Kannaksesta länteen ruotsalaisille. Tätä ”Karjalan ensimmäistä jakoa” on jatkunut vuosisadasta toiseen. Olemmehan nytkin eräässä jaossa mukana!
Jaakkimaa ei mainita itsenäisenä hallinto- eikä kirkkopitäjänä 1500-luvulla, vaan kuului Kurkijokeen Uukuniemeen ja Sortavalaan. Väestö oli tuolloin suureksi osaksi kreikkalaiskatolista. Niinpä alueen jouduttua Stolbovan rauhassa 1617 luterilaiselle Ruotsille, osa väestöstä uuteen uskontoon pakottamista peläten muutti tsaarin verovapaudenkin lupaamaan suojaan Venäjälle Tverin oblastiin. Väkeä menettäneeksi ei mainita Jaakkimaa, joka tuolloinkaan ei ollut itsenäinen,
nuo kolme tulevan Jaakkiman alueen hallitsemaa kuntaa.

Jaakkimalle oma hallinto

Hallinnollisena pitäjänä Jaakkima esiintyy vasta Isonvihan, 1713-21, jälkeen. Koko 1600-luvun Jaakkiman alueet olivat Kurkijoen, Uukuniemen ja Sortavalan osia.
Kirkollisena luterilaisena seurakuntana Jaakkima mainitaan 1600-luvun alussa ja perustamisvuotena pidetään vuotta 1632. Seurakuntaan tuli muunmuassa Uukuniemeltä Metsämikli, Pajasyrjä, Meriä, Oinaanvaara, Parkomäki ja Iijärvi. Sortavalasta tuli Reuskula ja Kurkijoelta loput. 1632 mainitaan seurakunnan kirkkoherrasta ja ensimmäinen puukirkko oli varmasti jo 1656.

Mistä nimi Jaakkima

Erään tarinan mukaan nimi tulisi Laiska-Jaakosta, Jaakko de la Gardiesta, joka piti kuusi vuotta linnaleiriään Lippumäellä, pappilan mäellä 1600-luvun alussa. Toisen mukaan nimi johtuu silloisen papin asuinpaikasta Jaakonvaarasta. Joakimvoarasta syntyi Jaakkima ja kylä sai nimen Vaara.

Jaakkima on ollut iät ajat asuttu. Varsinkin Laatokan rannikkoseutu ja jokien viljavat laaksot olivat tiheästi rakennettu. Epävarmat olot verotuksineen, sotineen ja ryöstöineen autioittivat monia kyliä. Niinpä 1637-42 autiosavuja oli Jaakkiman alueella keskimäärin 70, kun asuttuja oli noin 450. Uskonnon vaihdos aiheutti muutoksia. Kun 1637 ortodoksisavuja oli 320 ja luterilaisia 170, niin 1696 ortodoksisavuja oli enää 16 ja luterilaisia 500. Syynä muutokseen oli varmasti luterilaisen Ruotsin pakkokäännytys toimenpiteineen.
Jaakkima kuului Uudenkaupungin rauhasta 1721 Venäjän tsaarille aina Tartossa vuonna 1920 solmittuun rauhaan asti. Tuo aika oli Jaakkimassakin kehityksen kautta, joskin katovuodet, varsinkin ”suuret kuolovuodet” 1867-68, laittoivat väkeä kerjuulle. Kunta sai itsenäisesti järjestellä asioitaan, hoitaa kunnallishallinnon, valita virkamiehensä ja perustaa 1906 oman, joskin kenraalikuvernöörin järkkymättömän kontrollin alaisen paikallislehden, Jaakkiman Sanomat. Lehti pakotettiin kerran lopettamaankin ”ikuisiksi ajoiksi”, mutta kekseliäät jaakkimalaiset pystyivät aina jatkamaan lehteä, joka ilmestyy tälläkin hetkellä.

Kehitystä ja vapaussodan lunnaat

Kaskeamisesta oli luovuttu ja siirrytty peltoviljelyyn. Viljaa kasvoi, puuta käyttävän teollisuuden
laajeneminen Karjalassakin paransi metsänomistajien, työntekijöiden ja sitä kautta koko seudun
väestön taloudellista asemaa. Tiet ja Karjalanradan valmistuminen paransivat Laatokan erinomaisen
laivaliikenteen kanssa Jaakkiman niin henkilö- kuin tavaraliikennettäkin.

Päästäkseen todella päättämään itsenäisesti omista asioistaan Suomi kävi vapaussodan ja Tarton rauha 1920 turvasi suvereniteetin. Saatiin oma raha, omat virkamiehet, Suomen kielellä selvisi virastoissa ja omat puolustusvoimat luotiin vapautemme turvaksi.
Mutta vapaus vaati suuret lunnaat. 37 jaakkimalaista sankarivainajaa lepää rajan taakse jääneen raunioituneen kotikirkkonsa siunatussa maassa. He tekivät parhaansa.

Jaakkima kolmeksi ja kotiseudun menetys
Vanna Jaakkimakin koki hallinnollisia muutoksia. Kunnan länsiosasta muodostui 1923 Lumivaaran kunta ja seurakunta. Lahdenpohjan asutustaajamasta tuli 1924 Lahdenpohjan kauppala, mutta jäi
Jaakkiman seurakuntaan.
Näin jatkettiin, kunnes Neuvostoliiton uhkavaatimukset puhkesivat sen hyökkäyssodaksi 30. marraskuuta 1939. Tällaistako rauhansopimukset merkitsevät?
Jaakkimassa seurattiin jännittyneinä sodan tapahtumia. Rajalta tuli väkeä karjoineen Jaakkimaankin ja maaliskuun 12 päivänä 1940 jaakkimalaiset itse joutuivat talven pakkasissa jättämään kotinsa.
Evakkomatka alkoi päättyäkseen Lapin rajoille Länsi-Pohjaan.

Kotiiıı paluu ja taas evakkoon

Katkerana jätetty kotiseutu eli paluun toivonkipinänä mielessä. Jatkosodan syttyminen puhalsi sen liekeiksi ja todeksi. Niinpä ensimmäiset siirtyivät kotipaikalle jo jouluksi 1941. Jaakkimaan palasi
enemmän kuin puolet asukkaista jälleenrakentamaan ja tekemään työtä vanhaan malliin.
Mutta hyvää ei kestänyt kauan. Suomi taisteli urhoollisesti, mutta vastustajan ylivoima oli mittaamaton ja välirauhan solmimispäivänä 19. syyskuuta 1944 jaakkimalaiset olivat kuormineen taas evakkotaipaleella.

Auto-, lotja- ja rautatiematkat veivät jaakkimalaiset ja lahdenpohjalaiset Etelä-Pohjanmaalle, jonne osa on jäänyt asumaan, osan siirtyessä muualle, varsinkin pääkaupunkiseudulle.
Jatkosota oli meille armoton. Kotiseutu menetettiin. Kallis uhri oli, kun 291 jaakkimalaista nuorta jouduttiin saattamaan sankarihautoihin, osan saadessa levon kotikirkkopihan siunatussa maassa.
Uusi usko kotiseudulle palaamiseen hiipui ja Lahdenpohjan kauppala lopetti toimintansa joulukuun 30. päivänä 1948, Jaakkima tammikuun yhdeksäntenä 1949 ja yhteisen seurakunnan lopettajaisjumalanpalvelus pidettiin Ilmajoen kirkossa elokuun 14. päivänä 1949.
Merkitseekö tapahtunut päätesolmua nelisatavuotisen Jaakkiman elämänlankaan. Ken tietää!
Kaikkea ei ole tänä päivänäkään vielä unohdettu, sillä maamme kuntaluettelossa Jaakkiman
numero on edelleen162, Lahdenpohjan 397 ja Lumivaaran 437. Kaiken varaltako?

Entäs nyt, Jaakkima
Jaakkimaan siirrettiin jälkeemme väkeä Neuvostoliiton eri osista. Suomalaista juurta olevat eivät kuitenkaan saaneet sinne muuttaa kuin vasta paljon myöhemmin. Kylille annettiin uusia nimiä, kuten Sorolasta tuli Vihreä saari, Pajasyrjästä Uusi elämä ja Harviosta Uusi tie. Jaakkima-nimi esiintyy vain kahdessa paikassa: rautatieasemalla ja Miinalan sovhoosissa, nykyisellä
yhteistoimintatilalla. Lahdenpohjan nimi on säilynyt ja sellaisena tunnetaan niin kaupunki kuin entisen Jaakkiman, Lumivaaran, Hiitolan ja Kurkijoen käsittävä hallinnollinen piiri.
Kylistä tehtiin kolhooseja, joihin tuotiin tsuvasseja, valkovenäläisiä, Volgan varren tekoaltaiden alle
jääneiden alueiden sovhoosityöläisiä. Vaneritehtaan vanhoja koneita käyttämään tuotiin vanhoja koneita käyttämään tottunutta väkeä.
Kylien tilannetta kuvannee sama kuin Pajasyrjässäkin: omaperäisellä tavalla elävät, sovhoosin työhön tottuneet tsuvassit eivät omaksuneet kolhoosin jossain määrin edellyttämää itsenäistä työskentelyä. Niinpä he purkivat asuntonsa, pystyttivät ne muualle, muuttivat pois ja menivät sovhoosin hommiin.

————————————————-

Jaakkiman ja Lahdenpohjan tietoja vuodelta 1939

Jaakkima Lahdenpohja
-pinta-ala 52.000 ha 530 ha
-peltoa 9.000 ha
-metsää 30.000 ha
-asukkaita 11.500 henkeä 2000 henkeä
-kouluja 16 kpl
-kyliä 22 kpl

Laatokalla arki unohtuu ja elämä on pelkkää nautintoa

Teksti: Kipon Pekka, Pekka Sihvonen    Kuvat: Maarit Sihvonen

 

Mela solahtaa kevyesti veteen ja kajakki alkaa lipua eteenpäin aivan kuin itsestään. Laatokan tyyni pinta kiiltää auringonpaisteessa. Kaislikosta kuuluu kalan molskahdus. Pari telkkää juoksee veden pintaa pitkin lentoon lähettyviltä. Heinäkuun alun lämpö hellii melontaretkelle lähtijöitä. Eipä voisi elämä paremmalta tuntua!

Heinosilla.

Heinosilla.

Ollaan Vilho ja Aino Heinosen kesämökin rannassa Kurkijoen Vätikässä. Matka kohti Kuhkaan saaristoa Laatokalla on juuri alkamassa. Ensimmäisenä kohteena ovat Kojonsaaren upeat hiekkarannat parin kolmen kilometrin päässä ulapan laidalla.

Kojonsaaressa

Kojonsaaressa

Perinteisiin kuuluu, että tässä vaiheessa kajahtaa ilmoille ”Karjalan kunnailla” – ei välttämättä niin nuotilleen, mutta suurella tunteella ja suoraan sydämestä!

Vilholle ja Ainolle jätettyjen hyvästien jälkeen matkaamme Maaritin kanssa kohti Kojonsaarta. Venäläiset ovat pari vuotta sitten rakentaneet sillan saareen. Sinne siis pääsee myös autolla, valitettavasti. On odotettavissa, että saareen alkaa nousta mitä ihmeellisimpiä hökötyksiä, jotka eivät kyllä kauniiseen maisemaan mitenkään istu. Tämä voi olla yksipuolinen näkemys tulevasta. Mutta se, mitä rannoilla jo nyt näkyy, ei lupaa hyvää. Emme kuitenkaan millään lailla jää surkuttelemaan venäläisten onnetonta rakennuskulttuuria vaan suuntaamme matkamme iloisina kohti upeinta Laatokan luonnontilaista saaristoa.

Kojonsaaren mahtavalla hiekkarannalla pidämme pienen lepotauon.

Kojonsaaren hiekkarantaa.

Kojonsaaren hiekkarantaa.

Aurinko porottaa, mutta Laatokan viileys tekee olon mukavaksi. Otamme päivän tavoitteeksi päästä onnellisesti Rahmansaareen. Sinne on matkaa Vätikästä noin 20 kilometriä, mikä on ihan kohtuullinen päivämatkaksi. Kevyesti meloen ja taukoja pitäen matkan tekee viidessä–kuudessa tunnissa.

Kojonsaaresta suuntaamme kohti Lauvatsaarta. Päätämme meloa saaren suojanpuolelta. Ulkokauttakin olisi sillä kelillä ollut helppo meloa. Poikkeamme kuitenkin pian Kojonsaaren edessä olevalle kallioluodolle ihmettelemään sileitten kalliopintojen lumoavia muotoja lokkien parveillessa levottomasti ympärillämme.

Kojonsaaren edessä olevan kallioluodon sileät kalliopinnat.

Kojonsaaren edessä olevan kallioluodon sileät kalliopinnat.

Hautova sorsa pyrähtää peloissaan lentoon pesästään. Venäläispariskunta soutaa raskaan oloisesti luodon ohi meidän puuhistamme piittaamatta. Päätämme jättää luodon ja siellä pesivät linnut rauhaan.
Lauvatsaaren ja Mykrimyksensaaren välistä salmea meloessamme huomaamme, että siellä täällä venäläiset ovat rannalla rentoutumassa omissa leireissään. Myös moottoriveneitä tulee vastaan ja ajaa ohi silloin tällöin. Meno saaristossa on selvästi vilkastunut sitten 1990-luvun. Monet leiripaikat ovat surkeaa katseltavaa niitä lähemmin tutkiessa. Jätteitä on kasapäin, eläviä puita on veistetty ja hakattu kirveellä törkeän näköisiksi, nuotioista on päästetty tuli leviämään maastoon jne. Metsäpalojen jälkiä näkee joka kesä uusissa paikoissa. Kaikesta näkee, että venäläiseen mentaliteettiin kuuluu ”nitsevoo” -periaate eli mitäs sen on väliä!
Hellejakso on kasvattanut sinilevää myös Laatokalla. Levä sameuttaa veden lievästi vihreäksi, vaikka se muuten näyttää kirkkaalta. Onneksi aavalle tullessa sinilevää on selvästi vähemmän niin, että uskallan ottaa vettä kassiin myöhempää suodatusta varten. Hyvin olemme aina pärjänneet Laatokan vedellä suodattamalla sen ennen juomista. Salmista aavalle tullessa kohtaamme hyvin mielenkiintoisen sääilmiön.

Yhtäkkiä Laatokka muuttuu peilityyneksi, vaikka saariston sisällä oli pientä vastaista tuulenvirettä.

Matkalla Rahmaan (horisontissa).

Matkalla Rahmaan (horisontissa).

Ilmeisesti paahtava aurinko lämmittää rantoja ja niiden puustoa niin tehokkaasti, että mikroilmastoon syntyy paikallisia ilmavirtauksia. Aavalla taas auringon alla on vain viileää Laatokan pintaa, joka imee itseensä kaiken lämmön.

Latu auki 2014

Latu auki 2014

Peilityyntä Laatokkaa meloessamme katse kiintyy edessä näkyvään tummaan möykkyyn. Arvelen, että se on Laatokan norppa, mutta sitten luulenkin sen olevan vain uppotukki, joka kelluu vain tukin pään pilkottaessa vedestä. Melomme hiljalleen lähemmäs kunnes huomaan, että pölkyllä on viikset, jotka sojottavat kohti aurinkoa. Kajakki lipuu äänettömästi kohti ja parin metrin etäisyydellä viikset yhtäkkiä kääntyvät kohti melojaa. Sehän on Laatokan norppa!

Veitikka oli ilmiselvästi päiväunilla torkkuen selällään niin, että viikset pörhöttivät kohti aurinkoa. Minut huomattuaan väistöliike oli salamannopea. Norppa läväytti pyrstöllään Laatokan pintaa niin, että vesi roiskui kajakin kannelle ja norppa katosi syvyyksiin.

Rahmansaaren ihmeellinen ranta

Vuosituhansien aikana Rahman rannassa olevat nyrkinkokoiset kivet ovat hioutuneet posken sileiksi!

Rahman rantakivikkoa.

Rahman rantakivikkoa.

Auringon lämmittämät kivet tuntuvat ihmeellisiltä kädessä. Niihin ei voi olla ihastumatta. Niitä ei voi olla ottamatta mukaan kilokaupalla – vaikka kajakin tilat ja kantavuus ovatkin rajalliset. Rahmansaaren pohjoisranta näyttää joka kerta erilaiselta. Myrskyt ja jäät siirtelevät tätä kivimassaa aina uuteen asentoon. Varmaan kaikki Rahmassa kävijät vievät sieltä muistoksi jonkun kiven. Kiviä kyllä riittää.

Rahman haamu.

Rahman ”haamu”.

Ranta on satoja metriä pitkä ja pienten irtokivien vyöhyke on noin 20 metriä leveä ennen metsän reunaa.

Tällä kertaa emme olekaan yksin saarella. Rantaan leiriytynyt venäläisperhe pyytää meidät iltateelle. Menemme ja viemme vähän suuhunpantavaa lapsille. Venäjänkielen alkeiden hallinnasta on hyötyä. Selviää, että mies on entinen armeijan upseeri ja perhe asuu Pietarissa. Seuraavana aamuna seuraamme heidän lähtöään rannasta kohti pohjoista veneellä, jossa on jonkinlainen purje. Laatokka on kuitenkin täysin tyyni! Niinpä miehen on pakko alkaa soutaa nitkuttaa venettä hitaasti eteenpäin. Näyttää toivottomalta puuhalta, mutta kas, ennen pitkää vene onkin jo kaukana matkalla kohti seuraavaa leiripaikkaa.

Puolenpäivän aikaan lännestä lähestyy suomalaismelojien ryhmä. Kiikarilla tähyillessä melojien ryhmä ilmestyy kuin tyhjästä näkyviin.

Suomalaismelojien ryhmä saapuu.

Suomalaismelojien ryhmä saapuu.

Mitään ei kuulu pitkään aikaan, vaikka on aivan tyyntä. Lopulta ensimmäiset kommentit alkavat kantautua korviin, vaikka niistä ei vielä selvää saakaan. Kärjessä melovalla Kuntsin Arilla on Suomen lippu komeasti pystyssä kajakin perässä. Arin juuret ovat Kesvalahdella.

Ari Kuntsi joukkoineen saapui Rahmaan.

Ari Kuntsi joukkoineen saapui Rahmaan.

Tervetulotoivotukseksi laulaa kajautamme kahdestaan ”Karjalan kunnailla”. Retkue koostuu Joensuun melojien ryhmästä, joiden matkasta Laatokalle saimme jo etukäteen tiedon. Tekstiviestitys pelaa Laatokalla vain rajallisesti, mutta Rahmansaaresta saa kännykällä hyvin yhteyden gsm-verkkoon. Näin mekin olimme puolin ja toisin suurin piirtein selvillä toistemme liikkeistä.

Ryhmä lounastaa ja lepää tovin, ja miettii retken seuraavaa etappia. Keskustelu käydään siitä, lähteäkö aavaa pitkin Valamoon vai rantoja pitkin Sortavalan suuntaan. Sää on niin erinomainen, että Valamo voittaa ja retkue lähtee sitä kohti kahta lukuun ottamatta. Myös meitä houkuttaisi kovasti liittyä seurueeseen, mutta automme on Vätikässä eli ihan vastakkaisessa suunnassa kuin Valamo. Jäämme nauttimaan Rahman ihanasta rannasta ja kultaisena loistavasta auringonlaskusta. Laatokan norpat kurkkivat meitä uteliaina silloin tällöin ikään kuin iloiten siitä, että taas kerran nuo tulivat heitä katsomaan.

Rahman iltaa ja norpan kurkistus.

Rahman iltaa ja norpan kurkistus.

Kipon tila Kärpäsensaaressa

Kiponsalmi.

Kiponsalmi.

Seuraavana aamuna jatkamme matkaa isäni kotiin Kipon tilalle Kärpäsensaareen.

Kipon hevoskierrolla kukkivat peurankello ynnä muut kesän niittykukat. Metsämansikoiden posket punoittavat makeasti – ja niitä on todella runsaasti.

Kipon tilan metsämansikat.

Kipon tilan metsämansikat.

Hevoskierto on meille lähes pyhä paikka. Siellä perustimme vuonna 1996 Kipon perinneyhdistyksen, jonka tarkoituksena on muistaa karjalaisia juuriamme ja vaalia perinteitä. Hevoskierrolla pidetään vuosittain lyhyt kokous teemana yhdistyksen tunnus: ”meillä on unelma, että kerran vielä Kippo on taas meidän…”.

Pekat Kipon hevoskierrolla 2014.

Pekat Kipon hevoskierrolla 2014.

Kokous päättyy aina Karjalaisten lauluun, jota Kiponmäen kaiku mahtavasti toistaa.

 

Kipon talon pihassa kukkivat edelleen ruskolilja ja juhannusruusu, jotka mummoni Kipon Riitta varmaankin on sinne aikanaan istuttanut. Tilanne on riipaisevan tunteikas, kun ajattelen, miltä paikka mahtoikaan näyttää 75 vuotta sitten, ennen sotia. Riitan liljoista kaivamme pari juurakkoa mukaan otettaviksi ja istutettaviksi omalle kotipihalle Kotkaan. Hyvin ovat alkaneet kasvaa ja kukkia vieraassa maaperässä.

Kipon tilalla liljat ja juhannusruusut.

Kipon tilalla liljat ja juhannusruusut.

Kippoa vastapäätä on pieni Kiersaari, jossa on mainio leiripaikka. Ikävä kyllä tällä kertaa paikka on varattu samoin kuin Konin ranta Kipon omilla mailla.    Päädymme yöksi Miekkasaareen, jonka rannassa ihailemme mahtavaa ilta-aurinkoa.

Miekkasaaren ilta auringon laskiessa.

Miekkasaaren ilta auringon laskiessa.

 

Aurinko teki tepposet

Koko retken ajan vallinnut helle teki tepposet Maaritille. Jatkuva auringonpaisteessa oleminen voi saada aikaan ikävän pahoinvoinnin, vaikka hattu olisikin aina päässä. Kuvottava, voimaton olo tekee olemisen vaikeaksi. Luulin jo, että joudumme viettämään ylimääräisen lepopäivän pahoinvointia parannellen. Maarit on kuitenkin sellainen sissi, joka ei anna vaivojen häiritä.Niinpä jatkoimme matkaa hiljalleen meloen kohti Vätikkää vähän väliä pysähtyen ja jotain pientä syödäksemme ja juodaksemme.

Melottuamme 25 raskasta kilometriä päätimme yöpyä Tervun hiekkarannalla. Teltalle oli helppo löytää hyvä paikka rannasta naapureina venäläisiä retkeilijöitä. Laatokka oli edelleen täysin tyyni.

Tervun iltaa.

Tervun iltaa.

Vesi rannassa oli kuitenkin sinilevästä vihreänä. Niinpä uiminen ei oikein tuntunut houkuttelevalta. Aamulla, makeasti nukutun yön jälkeen totesimme levän hävinneen kokonaan. Olipa nyt mukavaa pulahtaa Laatokkaan pesulle ja uimaan!
Viimeinen etappi Vätikkään oli lyhyt. Niinpä pääsimme autolle hyvissä ajoin ennen puoltapäivää ja matka kohti Niiralan raja-asemaa saattoi alkaa. Ajoimme Lumivaaran kirkon kautta.

Lumivaaran kirkko.

Lumivaaran kirkko.

Kirkko on huonossa kunnossa, mutta kelloa soitin komeasti muistuttaen nykyisiä kumolalaisia kirkon suomalais-karjalaisesta taustasta.

Tällast tääl Karjalas on!

Paluu Laatokan sukujuurille

Teksti ja kuvat:  Mari Jannela

Pietarilaisen ravintolan pyöreän pöydän ääressä istuu kahdeksan, suurin osa toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Joukkio on tavannut toisensa vasta edellisenä päivänä kokoonnuttuaan Pietariin Juri Sevrjukovin järjestämälle melontaretkelle Pietarin kanaville ja Nevalle.

pietarin kanava ryhmä

Melojia Pietarin kanavassa

Päivän kokemuksia vaihdetaan ja osa odottaa jo innolla illan baletti ohjelmaa. Melojakonkari Pekka Pouhula intoutuu muistelemaan melontakokemuksiaan Venäjällä. Hän on melonut yksin Laatokan ympäri pari vuotta sitten ja sillä retkellä päätynyt tietämättään leirin tekoon isotätinsä Anna-Mari Kilpiön kotisaareen Kuhkaaseen.
Kotkalainen Pekka Sihvonen heristää korviaan kuultuaan Kuhkaan saaren nimen. Hän on etsinyt sukujuuriaan Laatokan saarista jo vuodesta 1991. Hän on jopa opetellut melomaan kajakilla päästäkseen isoisän kodin raunioille.
Tarinan jatkuessa paljastuu, että sama kirvesmies Antti Kilpiö on ollut tekemässä Pekka Sihvosen isoisän taloa sekä Pekka Pouhulan isotädin taloa.  Pekat päättävät tavata sukujuurillaan Laatokan saaressa noin kuukauden kuluttua. He aikovat palata Kuhkaaseen yhdessä ja jakaa molemmille tärkeän yhteisen asian, sukuhistorian entisen Suomen saarella.

Sadko saara pekkaP

Saara Immonen ja Pekka Pouhula pietarilaisessa Sadko -ravintolassa

Kuukauden kuluttua Pekka Pouhula lähtee matkaan Sortavalasta kesäkuun viimeisinä päivinä seuranaan Juri Sevrjukov, Pekka Turunen ja Mari Jannela. Sihvoset, Pekka ja hänen puolisonsa Maarit liittyisivät joukkoon myöhemmin Lahdenpohjasta.
Alkumatkan Jurin ollessa vielä matkaseurana vietetään Sortavalan edustalla Pekan sielunmaisemissa. Maisema on jylhän kaunista, korkeita kallioita kaikissa harmaan, mustan, ruskean ja keltaisen sävyissä, aavaa ja kallioluotoja. Norpat tulevat tervehtimään.

Piipun piha reitti

Reittisuunnitelman esittelyä Sortavalassa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kajakkien pakkaus Piipun pihassa

Leiri tehdään kallioluodon poukamaan ja Pekka Pouhula kiipeää välittömästi auringonlaskuun kalliolle. Paikan tunnelataus on vahvasti aistittavissa. Olemme lähellä jotain.
– Kun rakastuu johonkin, niin kaipuu jää. Olen aina valmis lähtemään Laatokalle, Pekka Pouhula sanoo nöyrän vahvasti.

PekkaP kajakissa

Pekka kajakissaan

Vahtimäki

Kesäyönä Vahtimäellä

Parin vuorokauden kuluttua säätiedotus lupaa myrskyä. On syytä hankkiutua ajoissa Lahdenpohjan suuntaan ja varautua olemaan leirissä ainakin yksi vuorokausi. Juri menee takaisin Sortavalaan, kaksi Pekkaa ja Mari jatkavat eteenpäin etsiäkseen suojaa. Sadetta jatkuu, kunnes sitten puolentoista vuorokauden kuluttua hiekkapoukaman lahteen rakennettu leiri puretaan aamuyöstä ja kajakit työnnetään vesille aamuyön usvaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sadeleiri

Pekat sadekatos

Pekat sadetta pitämässä

Aamusumu

Varhan aamulla oli vielä usvaa

Sihvosia odotellessa käydään Lahdenpohjassa ja hankitaan Pekka Pouhulalle kumisaappaat . Niille tulee käyttöä sateen jatkuessa, kun etsimme isotädin talon raunioita. Lähellä Lahdenpohjaa puhelimen kuuluvuusalueella selviää myös Sihvosten myöhästynyt aikataulu. Pekat  ja Mari päättävät mennä jo etukäteen Kuhkaaseen tekemään leirin ja odottamaan Sihvosia.

Saapuminen Kuhkaansaaren keskellä olevalle Ryhmänlammelle kapean salmen kautta herkistää Pekka Pouhulan. Maisema muuttuu ja vastassa olevat selvästi vielä havaittavat rinnepellot hohtavat ilta-auringon valossa. Käki kukkuu ja koko saaren sisuslampi huokuu nostagiaa. Aika pysähtyy.

Pekka ryhmanlammelle

Kuhkaaseen saapuminen

Leiri rakennetaan kallion kylkeen, jossa on juuri ja juuri tilaa kolmelle kajakille, nuotiopaikka, pari puuta Pekan riippumatolle.   Teltta viedään ylös mäelle. Kuhankeittäjä huolehtii musiikista. Pekka Pouhula tulkitsee laulun ”Ja ljublju” – venäjän kielestä suomennettuna minä rakastan, ja lisää siihen vielä Kuhkaan saarta.

Toivolan ranta

Leiri Toivolan, Pekka Pouhulan isotädin rannassa

Aika leirissä kuluu sadetta pitäen, kuhankeittäjän huiluääntä kuunnellen, sekä tutustuen Kuhkaan saareen pienillä vaelluksilla. Hongat ovat niin korkeita ja paksuja, että enää harvoin sellaisia tapaa. Rantakallioiden välissä kasvaa pitsimäistä nyylahaarikkoa.

pekat Kuhkaan päässä

Pekka Turunen ja Pouhula Kuhkaan päässä

Nyylähaarikko

Nyylähaarikko  Kuva: Pekka Pouhula

Kallioden takaa kajahtaa Karjalaisten laulu. Sihvoset tulevat. Karjalaisten laulu on heidän ovikellonsa Kuhkaaseen.

Suloisessa Suomessamme
oisko maata armaampaa
kuin on kaunis Karjalamme
laulun laaja kotimaa.
Lauluna sen kosket kuohuu,
järven aallot loiskuaa säveleinä salot huokuu
ikihongat humajaa.

Pekat hongikossa

Pekat Kuhkaan hongikossa

Kuhkaaseen nuo laulun sanat sopivat mitä parhaiten. Aivan kuin laulun sanoittaja ja säveltäjä P.J. Hannikainen olisi vieraillut Kuhkaassa.
Matka jatkuu Sihvosten leiriin, jossa Pekka Pouhula ottaa vastaan juhlavin menoin Pekka Sihvosen luovuttaman Kuhkaan kyläkirjan. Kirjassa on juuri Pekka Pouhulan etsimää informaatiota synnyinjuuristaan. Tunnelmaa lisätään laulamalla, oikeastaan se on kolmen Pekan kuoro.

Ei oo meillä rikkautta
eikä maamme viljavaa
vaan on laulun runsautta
kylvämättä kasvavaa.
Sit ei pane idän halla
eikä pohjan pakkaset
se ei sorru sortamalla
sitä ei lyö rakehet.

Kipon pekka kirjan luovutus ja Kuhkaa kirjan luovutus

Kipon Pekan (Pekka Sihvonen)  juhlapuhe ja Kuhkaa kirjan luovutus

PekkaP Kipon saaressa

Pekka Pouhula Kipon tilalla


Pekka Sihvonen opastaa meidät isoisänsä kotiraunioille. Kukkapenkin ruskoliljat puskevat heinikosta vielä loistossaan vuosikymmenten jälkeen. Juhannusruusut kukkivat. Pekka raivaa tietä raunioille ja hevoskierrolle, jossa vilja puitiin. Tarina on sykähdyttävä. Evakkoon toista kertaa lähdettäessä aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Näiltä kunnailta piti lähteä kohti pohjanmaan lakeuksia!

Tiikerililja

Ruskoliljat kukkivat

ruusu

Juhannusruusuja

 

Onko pysähtynyt tunnelma surua, kaihoa, vihaa, epätoivoa vai toivoa? Vai onko se tahtoa saada Karjala takaisin?
– Tämä tunne on lähinnä selittämätöntä energiaa, joka kohoaa mieliin sukujuuriaan ja näitä maisemia ajatellessa. Sitä on mahdotonta selittää. Karjalan takaisin saaminen tuntuu nyt vaikealta, mutta toivomme parasta. On kuitenkin tärkeää näyttää nuoremmille sukupolville nämä paikat ja kertoa, missä ovat juuremme, Pekka Sihvonen sanoo.

Kipon pekka pekkaP hevoskierrolla

Kipon Pekka ja Pekka Pouhula hevoskierrolla

Ehkä karjalaisten laulun viimeinen säkeistö kertoo asian ja se kajahtaakin vielä kerran nousevan ukkosen kanssa kilpaa Pekka Sihvosen isoisän kotirannasta vesille päästyä.

Konsa vaino Suomeamme
kovin kourin koittelee
silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee.
Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa
silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa.

Toivolaan, Pekka Pouhulan isotädin kotipaikalle Ryhmänlammelle kajakkikulkue lipuu rauhallisesti. On jälleen kuin pyhättöön saapuisi. Pekka Sihvosella on kartta ja nopsasti hän löytää rauniot peltoaukean reunalta. Omenapuut ja marjapensaat ovat edelleen pihapiirissä. Talon kivijalka on kaksirivinen. Ilmeisesti välissä on ollut eristettä tai vain ilmaa. Muurari on osannut asiansa. Raunion sisällä kasvaa jo aikuinen kuusi.
Pekka Pouhula kiipeää rauniolle. Tässä se nyt on – tätä minä olen etsinyt! Hieman itseään pidätellen hän jatkaa navetan raunioiden etsimistä ja löytääkin maakellarin.

pekka isotätin raunioilla

Vihdoinkin!

– Koko ajan sen jälkeen, kun sain tietää yöpyneeni isotätini saaressa, tämä asia on vaivannut minua. Halusin löytää nämä rauniot. On sattuman oikkua, että tapasin Pietarissa Pekka Sihvosen, joka tiesi saaren historian, Pekka Pouhula pohtii asioiden kulkua.

Näkymä isotätini Toivolasta

Näkymä vainioille

Jäähyväiset eivät ole mitkä tahansa, vaan tieto siitä, että suurehko historianlehti on kääntynyt miesten aikakirjassa. Harvoin suomalainen mies herkistyy näin. Kun tulee aika rauhoittua elämässänsä, se tilaisuus annetaan. Silloin voi aistia sen energian, joka kantaa yli sukupolvien. Se energia on rakkaus. Sen edessä nöyrtyy ja herkistyy. Se antaa vapauden ja poistaa ahdistuksen, mistä tässä nyt onkaan kysymys.
Sihvoset jatkavat omaa reittiään, kaksi Pekkaa ja Mari suuntaavat aavalle ja sieltä koti Lahdenpohjaa. Norppa tulee viimeiseen leiriin jättämään jäähyväiset. Kiitollisena katselemme veijari viiksiniekkaa. Mieleen nousevat Pekka Sihvosen sanat – tällast tääl Karjalas on!

Pekat nuotiolla

Pekat nuotiolla, ”tällast tääl on”